Tyrskytassu
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio |
Kun mustavalkoinen koiraeläin lähti rymistelemään meitä kohti korvia särkevällä äänellä louskuttaen ja kuola julmannäköisten kulmahampaiden takaa pirskahdellen, Mäihä hävisi silmänräpäyksessä omille teilleen. Sinänsä se ei yllättänyt minua, vaikkakin sellainen pelkuruus pisti vihastuttamaan: Eloklaanin ehdoton sääntö oli ollut, ettei kaveria jätetä tukalassakaan paikassa. Ilmeisesti näillä kulkukissoilla ei ollut minkäänlaista kunniaa.
Keijukainen oli köyristänyt selkänsä ja vetänyt ylähuulen pois hampaidensa päältä näyttääkseen pelottavammalta. Myös Arpi oli liu’uttanut kyntensä esiin ja valmistautui yhteenottoon. Vaikka en enää olekaan klaanikissa, on minussa silti ainesta soturiksi, ajattelin veren kiehuessa suonissani ja lihasteni kiristyessä paksun turkkini alla.
Toimin vaistonvaraisesti hyökätessäni ensimmäisenä koiraa kohti. Se sai eläimen hetkeksi hämilleen ja keskeyttämään sekopäisen rynnistyksensä, mutta heti kohta se oli taas perillä siitä, missä mentiin ja rupesi tavoittelemaan ilkeällä purukalustollaan kissoja.
Loikkasin sen selkään ja rupesin kynsimään sen kylkiä hurjan vimman vallassa. Silmieni reunoilla musteni, ja lopulta kuulin vain enää oman kiihtyneen hengitykseni ja sydämeni hätäiset lyönnit.
Yhtäkkiä koiran onnistuikin ravistaa minut pois selästään, ja tunsin hetken sen painottomuuden tunteen putoamisen ja maahan törmäämisen välissä. Se hetki kesti ehkä vain silmänräpäyksen ajan, mutta silloin tunsin olevani enemmän tietoinen kaikesta ympärilläni tapahtuvasta kuin koskaan. Sitten se hetki oli jo ohi ja tömähdin maahan ähkäisten kivusta.
Punnersin itseni ylös ja haukoin hetken henkeä. Nyt näin selvästi Keijukaisen ja Arven hahmot, jotka kamppailivat raivokkaasti koiraa vastaan vähän matkan päässä minusta. Tajusin myös, että Leopardiakaan ei näkynyt enää missään. Oliko hänkin vain lähtenyt livohkaan Mäihän tavoin? Pelkurit!
Arpi rääkäisi. Salamana ampaisin koiraa kohti auttamaan Keijukaista hätistelemään elukan pois luisevan kollin kimpusta. Arven onnistui räpistellä kauemmaksi koiran auki ammottavasta kidasta.
Jakelin iskuja koiran kuonolle. Me voimme voittaa sen! Pelko vaihtui vähitellen voitonriemuksi, joka antoi jokaiseen lyöntiini ainan vähän lisää voimaa.
Kun ehdin jo luulla koiran olevan valmis luovuttamaan, se yhtäkkiä kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin tummilla napeillaan, jotka olivat vihaa ja tyytymättömyyttä täynnä. Se sai minut sekoamaan rytmissä, ja kohta huomasin makaavani maassa ison koiran tassun alla.
Yritin taipua puremaan sitä jalkaan, mutta silloin toisen silmäni yli levisi jotain lämmintä ja tahmeaa. Vasempaa korvaani alkoi vihloa vietävästi, ja suustani purkautui ilmoille tuskanhuuto.
Keijukainen ja Arpi tulivat apuun. He saivat siirrettyä koiran huomion muualle, jotta pääsin livahtamaan karkuun. Yhtäkkiä tassuni osui maassa johonkin lämpimään. Minut valtasi kylmä tunne, kun minulle valkeni, mikä se oli: kivisellä maalla lojui puolet korvastani.
Vapina ravisteli koko kehoani. Se johtui ehkä osin kivusta, osin järkytyksestä. En ollut koskaan ennen haavoittunut, tai ainakaan näin pahasti. No niin, Tyrskytassu, et saa näyttää heikkoutta, toruin itseäni ja astuin korvanpalan yli yrittäen nieleskellä pois suuhuni noussutta oksennuksen makua.
En vieläkään nähnyt kunnolla toisella silmälläni, sillä siihen valunut veri oli sokaissut sen toivoakseni vain väliaikaisesti. Kun käännyin muihin päin, huomasin heidän olevan jo ajamassa koiraa pois. Helpotuksen huokaus pakeni keuhkoistani ja lysähdin takamukselleni. Me olimme selvinneet.
//Keiju ja Mäihä?
//450 sanaa
