Tyrskytassu
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio |
Tunsin saavani koko ajan lisää energiaa imiessäni sisääni metsän tuttuja tuoksuja. Olimme melkein perillä; pystyin melkein kuulemaan Eloklaanin reviirin poikki virtaavan joen kohinan.
Olin jäänyt katselemaan edessäpäin aukeavaa metsää, kun Keijukaisen yhtäkkinen – muttei suinkaan yllättävä – tyly kommentti keskeytti minut. Mulkaisin naarasta tympääntyneenä, mutta en sanonut mitään, vaan lähdin jatkamaan matkaa. Kaksijalkalan kissat osasivat sitten olla kiittämättömiä. Itsepähän tuo oli halunnut lähteä kostoretkelle, muttei kestänyt pientä märkää ja kylmää. Uskalsin epäillä, selviäisikö tämä sekalainen sakki siihen asti, että ennättäisivät upottaa kyntensä Mesitähden nahkaan.
Jonkin ajan kuluttua saavuimme Ukkospolulle, sille samalle, jonka olin ylittänyt päivänä, jolloin Mesitähti oli minut karkottanut. Hirviöiden katku leijaili harmaan kivipolun päällä sakeana ja tukahduttavana. Onneksi joutuisimme ylittämään sen vain kerran. Sitten olisimmekin jo aivan klaanien reviirirajojen tuntumassa.
Käännyin katsomaan matkaseuruettani. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän riutuneen näköisiä, mutta juuri nyt en aikonut murehtia sitä. Päämääränä oli päästä Ukkospolun toiselle puolelle. Nämä kissat olivat tottuneet ukkospolkuihin ja hirviöihin, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
”No niin, tuon ukkospolun toisella puolella alkavat klaanien reviirit”, aloitin ja korotin ääntäni sen verran, että sain varmasti kaikkien neljän huomion. ”Tietäväthän kaikki, miten ukkospolku ylitetään turvallisesti?”
Kissat katsoivat minua kyllästyneen oloisina. Kaikki paitsi Leopardi, joka vilkuili ohitseni Ukkospolkua kohti. Naaras oli entinen kotikisu, enkä tiennyt, kuinka usein sellaiset kävivät ulkona tai ylittivät ukkospolkuja, joten häntä pitäisi pitää silmällä erityisen tarkkaan. Jos hän hyytyisi kesken matkan nähdessään hirviön, se olisi naaraan loppu.
”Ei kysymyksiä? Hyvä. Eiköhän sitten mennä.” Tassuttelin Ukkospolun reunaan ja kyyristyin. Katsoin kumpaankin suuntaan: ei hirviöitä. Painoin vielä ehjän korvani kivipintaa vasten ja kuulostelin mahdollisia lähestyviä ääniä: ei mitään. Ukkospolku olisi turvallista yrittää juuri nyt, mutta tilanne saattaisi muuttua millä hetkellä tahansa.
”Kun sanon ’nyt’, juoskaa niin lujaa kuin käpälistä lähtee”, sanoin ja vilkaisin jokaista varmistaakseni, että he olivat ymmärtäneet asian. Keijukainen näytti turhautuneelta. Pystyin melkein kuulemaan hänen ajatuksensa, kun tuo mielessään kävi läpi erilaisia tapoja solvata minua. Estin itseäni pyörittelemästä silmiä, ja keskityin olennaiseen. Tuo keltanokka ei voinut kuvitellakaan, montako kissaa hirviö oli vienyt tällä reitillä. ”N-Y-T, nyt!”
Kaikki nelistivät Ukkospolun poikki niin nopeasti kuin pääsivät. Ylitys onnistui moitteetta, ja vähän ajan kuluttua Ukkospolkua pitkin huristeli jo useamman hirviön letka. Ne eivät huomanneet meitä, ja uskoin meidän olevan turvassa, vaikka jäisimmekin vähän lähemmäksi Ukkospolkua suunnittelemaan seuraavaa siirtoamme.
”Paras mahdollisuutemme on suunnata Kuolonklaaniin”, tuumasin ääneen ja käännyin samalla Keijukaista kohti. ”Voisimme jäädä sen rajalle odottamaan rajapartiota ja pyytää heitä viemään meidät mukanaan leiriinsä.”
//Keijukainen ja Mäihä?
//392 sanaa
