Tyrskytassu
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio |
Olimme palanneet takaisin Keijukaisen valtakuntaan kaksijalkalassa. Kuten olin jo aavistellutkin, naaraan mahtavat joukot eivät olleet olleetkaan niin suuret ja kaikkivoipat kuin tämä oli meille kivenkovaan aiemmin uskotellut. No, enää oli kuitenkin liian myöhäistä perääntyä. Olimme kaapanneet jo Mesitähden pennun, emmekä voisi jättää suunnitelmaa puolitiehen. Kasvattaisimme Päivänsäteeksi ristityn ipanan tappajaksi, jonka elämän päätehtävänä olisi jonakin päivänä auttaa isäänsä siirtymään vehreämmille niityille Tähtiklaaniin.
Keijukainen oli laittanut minut, Arven ja tämän uuden kissan, Keijon, partioimaan kaduille. Keijo porisi kuin papupata ja Arpi ei osannut kuin murahdella vastaukseksi. Kamala yhdistelmä.
Asiaa ei ainakaan auttanut se, että Järkäletassu oli sattunut törmäämään meihin puoli kuuta sitten sillä hylätyllä kaksijalan pesällä, jossa olimme uudelleen keränneet joukkomme. Kolli oli selvästi ollut kostoaikein liikkeellä, mutta päätyi lopulta liittymään seuraamme ja jättämään klaanielämän taakseen. Minusta se oli ollut varsin odottamaton käänne juonessa, mutta en valittanut. Itse asiassa oli ihan kiva, että mukana oli joku toinen, jolla oli klaanitaustaa. Paitsi ettei Järkäletassu vielä tiennyt siitä. Hän uskoi edelleen minun olevan vain yksi saastaisista erakoista, joka oli saanut oudon päähänpinttymän soluttautua klaaneihin ja napata yksi Mesitähden pennuista. Mutta nyt kun olimme löytäneet tiemme takaisin kaksijalkalaan, jota minun olisi totuttauduttava kutsumaan uudeksi kodikseni, voisin kertoa kollille koko totuuden. Olin sen hänelle velkaa kaiken jälkeen.
Kivipolku hiersi tassujeni alla inhottavasti. Kaipasin takaisin metsään jo nyt. En ymmärtänyt, miten kukaan saattoi viihtyä tällaisessa paikassa. Sääliksi kävi pientä Päivänsädettä, joka ei sisarustensa tavoin saanut kokea aitoa villiä elämää luontoemon helmassa. Hän kasvaisi kaksijalkojen saasteiden keskellä, koskaan oppimatta soturielämän hienouksia ja klaanikissojen kunniakoodia, jonka mukaan itsekin yritin edelleen elää, vaikka se oli viime aikoina rakoillut pahasti. Olin alkanut etääntyä entisestä elämästäni. Jopa oma nimeni oli alkanut turhauttaa minua. En halunnut olla mikään -tassu, kuin joku pahainen oppilas. Asiaan oli tultava muutos.
Kiersimme useamman kujan läpi, mutta emme törmänneet matkan aikana kehenkään. Olin haistanut muutaman kotikisun laimenneet jäljet, mutta tuskin Keijukainen halusi kaksijalkojen pehmettämiä kissoja joukkoihinsa. Tai mistä sitä tiesi: Keijukainen oli muutenkin kajahtanut.
Palasimme takaisin kaksijalan pesän raunioihin, jossa muut porukastamme odottivat. Kaikki olivat ylhäällä, jossa Leopardi imetti kahta pentua. Järkäletassu kyyristeli huoneen nurkassa käpälät vatsansa alle vedettynä. Hänen vaaleansiniset silmänsä siirtyivät katsomaan minua, kun astuin sisään. Keijo meni häiriköimään Keijukaista, ja Arpi rupesi pesemään sottaista turkkiaan. Tassutin varovasti tummaturkkisen kissan luokse. Järkäletassu nousi istumaan. Hän lipaisi vaivihkaa hampaitaan.
”Haluaisitko lähteä kävelylle?” ehdotin epävarmasti, vältellen suoraa katsekontaktia kollin pistävän sinisiin silmiin. Järkäletassu katsoi minua pitkään hiljaa, mutta nyökkäsi sitten.
”Lähdemme etsimään ruokaa”, huikkasin nopeasti Keijukaiselle, joka katsoi meitä silmät epäluuloisesti viirussa. Hän varmaankin vieläkin epäili, että yrittäisin karata, etenkin nyt, kun mukanani oli toinen entinen klaanikissa. Harmi kyllä, naaras ei pääsisi minusta eroon näin helpolla. Kostaminen houkutteli minua tällä hetkellä enemmän kuin hänen kynsistään karkaaminen.
Ulkona oli alkanut hämärtää. Taivaanranta värjääntyi sinisen ja vaaleanpunaisen sävyistä. Kaksijalkalaan oli laskeutunut aavemainen hiljaisuus. En pitänyt siitä, mutta toisaalta kyllä se aina voitti sen kamalan melun, mikä päivällä oli.
Järkäletassu säpsähti jostain lähistöltä kantautuvaa hirviön matalaa murinaa. Tunsin omienkin niskakarvojeni nousevan pystyyn, mutta yritin leikkiä urheaa kollin tähden. Jos molemmat vain säikkyisivät koko ajan, tästä ei tulisi mitään. Sitä paitsi, kaksijalkala oli Järkäletassu täysin uusi ympäristö. Minä sentään olin kulkenut näillä kaduilla ennenkin.
Lähdin johdattamaan meitä kohti niitä kiiltäviä laatikoita, joiden sisälle kaksijalat säilöivät ruokaansa. Ne olivat kyllä huolimattomia, kun jättivät tuoresaaliinsa lojumaan sillä tavalla kaikkien ohikulkijoiden ulottuville.
”Järkäletassu”, aloitin hieman epäröiden samalla kun tongin maahan levinneitä tuoresaaliin tähteitä. ”On eräs asia, mistä sinun pitäisi varmaan tietää.”
Järkäletassu katsahti minuun uteliaana. ”Mikä?”
”Minäkin olen entinen klaanikissa. Eloklaanista. Tapoin vahingossa mestarini, joka oli sattumoisin myös Mesitähden poika, mistä syystä minut karkotettiin. Emoni näki koko tapahtuman ja laverteli Mesitähdelle. Minä sysäsin paniikissa syyn kuolonklaanilaisten niskaan, eikä valehteluani katsottu hyvällä. Käytännössä minua pidetään siis mielipuolena murhaajana synnyinklaanissani.” Tuntui oudolta sanoa se ääneen näin pitkän ajan jälkeen. Itse asiassa jopa helpottavalta. Ehkä Järkäletassu ymmärtäisi, miltä minusta tuntui kaiken tämän jälkeen. Tai sitten ei. Ehkä hänkin vain piti minua kahelina.
//Järkäle?
//634 sanaa
