Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Kujakissayhteisö
Järkäleloikan kysymys tulevaisuuden suunnitelmistani sen jälkeen, kun Mesitähti olisi kukistettu, pysäytti minut miettimään hetkeksi. Niin tosiaan – mitä sitten, kun olisin saavuttanut elämäni päätavoitteen eli koston? Eloklaaniin en tahtonut enää palata, eikä minua sen erityisemmin houkutellut anastaa päällikön paikkaakaan. Sitä paitsi, jos joku ottaisi vallan Eloklaanissa voittomme jälkeen, se olisi joko Keijukainen tai Päivänsäde – totta puhue minä en edes halunnut ryhtyä siihen hommaan.
”Suoraan sanottuna en tiedä vielä”, vastasin Järkäleloikalle heikosti virnistäen. ”Kaipa se selviää aikanaan. Sitä paitsi, emmehän voi edes tietää, onnistummeko kukistamaan Mesitähteä. Saatamme ihan hyvin kaikki epäonnistua surkeasti yrittäessä ja kuolla.”
Järkäleloikan naamalla oli vakava ilme, kun hän nyökäytti päätään. ”Niin…”
”No, ei synkistellä sitä nyt liikaa”, tokaisin sitten ja nousin seisomaan. Ravistelin turkkiani ja katsahdin ohimennen taivaalle – oli aika palata takaisin yhteisön luo. ”Tähtiklaani yksin tietää, mitä tulee tapahtumaan.”
Oli kulunut jo pitempi aika siitä, kun olimme Järkäleloikan kanssa nujertaneet joukon riidanhaluisia erakoita alueeltamme. Ruumiit oli käyty hautaamassa kauemmaksi kaksijalkalasta, ja lisäksi kujilla partiointia oli tehostettu, jotta vastaavanlaiset tilanteet eivät pääsisi jatkossa toistumaan.
Näkemäni unet olivat muuttuneet entistä oudommiksi. Viimeisimmässä unessani olin jutellut aiemminkin unissani esiintyneen mustavalkoisen nuorukaisen kanssa, joka oli kertonut nimensä olevan Kuutamotassu. Naaras oli myös sanonut olevansa Eloklaanista, mikä oli saanut minut hieman varpailleni. En tiennyt, millaisia juttuja klaanissa minusta oikein leviteltiin, joten olin päättänyt varmuuden vuoksi esiintyä peitenimellä ”Tiikeri”. Halusin selvittää, minkä vuoksi näin Kuutamotassua unissani ja mikä oppilaassa vaikutti niin oudon tutulta.
Heräsin eräänä aamuna tavalliseen tapaan omalta paikaltani alakerrasta. Osa pedeistä oli tyhjillään, mistä päättelin näiden lähteneen joko partioimaan tai keräämään ruokaa. Nousin istumaan ja sukaisin ajatuksiini uppoutuneena pariin kertaan sojottavia karvojani. En ollut nähnyt Kuutamotassua viime yönä, mikä hämmensi minua. Nyt kun viimein tiesimme toistemme nimet – tai siis minä tiesin hänen, muttei hän minun oikeaa nimeäni – ja olimme jutelleet toisillemme, oliko maaginen yhteytemme yhtäkkiä vain katkennut? Siinä ei tuntunut olevan järkeä.
”Huomenta, unikeko”, tuttu murahdus kuului edestäpäin. Nostin katseeni Järkäleloikkaan, joka tassutti luokseni yhtä kivinaamaisena kuin aina. Minusta kollin juro olemus ei ollut ollenkaan luotaantyöntävä – päinvastoin se kiehtoi minua.
”Huomenta”, toivotin takaisin ja haukottelin äkisti. Järkäleloikka tuhahti huvittuneen kuuloisena. ”En kai minä nyt niin pitkään nukkunut”, mau’uin sitten venyttäen etukäpäläni pitkälle eteen venyyttääkseni yön jäljiltä kankeaa selkääni. ”Vai?”
//Järkäle? 😉
