Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Tuntematon alue
Venyttelin itseni ulos ladon – siksi Ulla ja Seppo kutsuivat isoa, punaista puurakennusta, jossa kaksijalat säilöivät heinäkasoja eläimilleen – seinässä olevasta raosta kasteisen viileälle pihalle. Jossain päin tiluksia joku maatilan oudoista linnuista päästi korvia repivän kurkkuäänen.
Katselin ympärilleni hiljaisella pihalla. Aamu-usva pyörteili pelloilla, ja ensimmäiset auringon säteet siivilöityivät jostain isojen rakennusten takaa ladon seinustalle. Normaalisti en herännyt näin aikaisin – ainakaan jos ei ollut pakko – mutta tänä aamuna unet olivat jääneet lyhyiksi ja olin päättänyt tulla ulos haukkaamaan happea. Järkäleloikka nukkui yhä sikeästi kerällä heinäkasojen välissä, jonne olimme käpertyneet nukkumaan viime yönä päivän askareiden jälkeen.
Tänään tuli kuluneeksi tasan seitsemän päivää siitä, kun olimme kumppanini kanssa eksyneet Ullan ja Sepon tilalle. Aikomuksenamme oli alunperin ollut jäädä ihan vain pariksi päiväksi heidän vieraakseen, mutta jostain syystä olimme vieläkin täällä.
Totta puhuen minulla ei ollut mikään kiire lähteäkään; Ulla ja Seppo olivat maailman mukavimmat kissat – mikä kieltämättä oli hieman epäilyttävää, sillä en ollut tottunut sellaiseen vilpittömyyteen, jota he meitä kohtaan osoittivat antamalla meidän majailla luonaan – ja ruokaa riitti yllin kyllin. Neljännesosakuun aikana olin syönyt hiiriä oman painoni verran ja varmasti myös sen yli.
Istuskelin ladon edustalla hyvän aikaa ajatuksiini uppoutuneena, samalla seuraten heräilevää maatilaa. Seppo ja Ullakin olivat jo jalkeilla; olin nähnyt heidät kävelemässä kauempana pihan toisella puolella erään kaksijalan perässä, kun se oli ollut matkalla navetalle. Navetta oli paikka, jossa niin kutsutut lehmät asuivat. En oikein ymmärtänyt niiden merkitystä saatika sitä, miksi kaksijalat pitivät niitä sullottuna yhteen rakennukseen, mutta kukapa niiden aivoituksista koskaan otti selvää.
Kuulin takaani hiljaista tassutusta. Minun ei tarvinnut kääntyä katsomaan tietääkseni sen olevan Järkäleloikka – hänen ihana, tuttu tuoksunsa täytti nenäni ennen kuin silmäni tavoittivat hänen jykevän olemuksensa. Kumppanini tuli viereeni istumaan, ja minä siirryin lähemmäksi häntä ja hieroin päälläni hänen poskeaan kehräys kurkussa hyristen.
”Nukuitko hyvin?” kysyin häneltä silmäkulmassani hiukan ilkikurinen pilke. Järkäleloikka nyökäytti päätään ja haukotteli.
”Miten sinä näin jalkaisin olet jo ylhäällä?” hän kohotti kulmiaan. ”Yleensä minä saan olla repimässä sinua jalkeille.”
Huiskautin häntääni hyväntuulisesti. ”En saanut enää unta. Mutta sinä nukuit kyllä meidän kummankin puolesta”, kiusoittelin. Virnistin Järkäleloikalle lempeästi ja käänsin sitten katseeni takaisin pihan suuntaan. Kysymys oli ehtinyt pyöriä mielessäni jo hyvän aikaa, mutta vasta nyt sain aikaiseksi esittää sen kumppanilleni: ”Mitä mieltä sinä olet, jos jäisimme tänne… lopullisesti? Tai ainakin siihen asti, kunnes Ulla ja Seppo paljastuvat vallanhimoisiksi tyranneiksi, jotka vaativat meitä työskentelemään tilallaan yötä päivää korvauksetta.”
//Järksy? <3
