Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio |
Oli kulunut jo melkein kolme päivää siitä, kun Keijukainen ja Haavetassu olivat joutuneet kaksijalkojen kaappaamiksi. Keijukainen ei ollut aloittanut varsinaisia etsintöjä, sillä kaksikko luultavasti oli jo niin kaukana täältä, että vaarantaisimme vain omat henkemme turhaan lähtemällä heidän peräänsä.
Syyllisyys kalvoi sisintäni joka hetki. Kaikkien mielestä oli minun syytäni, että kaksijalat olivat vieneet nuoret mukanaan, sillä he olivat olleet minun kanssani kyseisen tapahtuman aikana. Olin kadottanut pennut näköpiiristäni vain hetkeksi, kun nämä jo olivat onnistuneet saamaan itsensä satimeen kalanhajun houkuttelemina. Ehkä, jos en olisi lähtenyt hakemaan muita apuun, olisin saattanut pystyä avaamaan loukun jollakin konstilla tai ainakin vähintään pitämään kaksijalat loitolla tarpeeksi kauan, että joku tajuaisi tulla tarjoamaan auttavaa käpälää.
Vaikka Keijukainen olikin paikan pomo, ei hän voinut estää minua etsimästä Päivänsädettä vapaa-ajallani. Itse asiassa en ollut edes kertonut hänelle, että hävisin iltaisin metsään pitkäksi aikaa siltä varalta, jos naaras olisikin onnistunut pääsemään karkuun ja oli tulossa takaisin kotiin. Halusin olla häntä ensimmäisenä vastassa, varmistaa, ettei hänelle ollut sattunut mitään. Onneksi naaras ei ollut yksin: olihan hänellä seuranaan Haavetassu, joka luultavasti tiesi yhtä sun toista luonnossa selviämisestä. Mikäli siis he molemmat olivat selviytyneet elossa.
Olin palaamassa takaisin hylätylle kaksijalkojen rakennukselle myöhään yöllä. Oli pimeää, mutta kaksijalkalan pienten aurinkojen ansiosta kapeat kujat eivät vaikuttaneet niin synkeiltä.
Jälleen kerran tulokseton reissu. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olin valmis luovuttamaan ja hyväksymään hiljaa mielessäni sen mahdollisuuden, ettei naaras ehkä palaisikaan takaisin.
Terästin kuuloani kuullessani lähistöltä äänen. Jäin seisomaan paikoilleni, kuuntelemaan, mistä ääni oli tullut. Siinä samassa nurkan takaa asteli esiin tuttu, jykevärakenteinen kolli, jonka vaaleansiniset silmät erottuivat tähtien lailla tummista kasvoista. Kasvoilleni piirtyi heikko hymy kissan nähdessäni – Järkäletassu oli ainoa, joka ei syyttänyt minua siitä, mitä Päivänsäteelle ja Haavetassu oli sattunut.
”Hei”, naukaisin vaisun tervehdykseni. Järkäletassu asteli lähemmäksi kummastunut ilme naamallaan.
”Hei”, tämä vastasi. ”Mitä sinä täällä teet tähän aikaan?”
Piirsin kynnelläni kujan hiekkapohjaan miettiessäni, mitä vastaisin. Lopulta päädyin kertomaan totuuden: ”Etsin Päivänsädettä.” Heti sen jälkeen lisäsin: ”Et saa kertoa tästä Keijukaiselle. Hän vain nauraisi minulle tai suuttuisi kahta kauheammin.”
//Järkäle?
//326 sanaa
