Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Tuntematon alue
Järjettömän aikaisin heräämisestä oli tullut minulle jo ihan tapa asetuttuamme Järkäleloikan kanssa Ullan ja Sepon tilalle. Yleensä Ulla oli heti ensimmäisenä repimässä minua ylös pehmeiltä heiniltä ennen aamunsarastusta syystä taikka toisesta. Tämäkään aamu ei ollut ollut poikkeus.
He olivat suunnanneet navetalle, jossa oli ollut melkoinen häslinki päällä. Paikalla oli ollut myös muutama kaksijalka, pari heistä tilalla asuvaa ja yksi ulkopuolinen. Olin hiippaillut Ullan perässä lähemmäksi katsomaan, mistä oli oikein kyse. Sitten olin nähnyt sen.
Se pysyi kirkkaana mielessäni vielä silloinkin, kun tassuttelimme Ullan kanssa takaisin ladolle päin, jonne Seppo ja Järkäleloikka olivat jääneet nappaamaan hiiriä ruoaksi. Näköjään kaksikko oli jo valmis, sillä Järkäleloikka oli meitä ladon edustalla vastassa.
Tervehdin kumppaniani syvä kehräys kurkussani hyristen ja lipaisin tämän poskea kielelläni. Ulla meni kertomaan näkemästämme Sepolle, kun minä ja Järkäleloikka jäimme vielä seisoskelemaan ulos lumisateeseen.
“No, mitä te näitte?” suuri kolli kysyi silmissään utelias pilke. Sipaisin hilpeästi kehräten hänen leukaansa hännänpäälläni.
“Sinun on parempi nähdä se itse”, tokaisin hieman salamyhkäisesti ja viitoin hänet perääni.
Jolkottelimme lumisen tilan pihan poikki navetalle, josta ulkopuolinen kaksijalka oli jo lähtenyt. Hipsuttelin seinän vierustoja pitkin sille alueelle, jossa lehmät nukkuivat ja kävin istumaan erään portin eteen viikset väristen. Järkäleloikka tuli viereeni ja katsahti osoittamaani suuntaan kummastuneena.
Pieni lehmä – ainakin sen emoon verrattuna pieni, meidän rinnallamme se oli edelleen valtaisa – makasi heinillä samalla kun isompi lehmä sen vieressä nuoli sen märkää, laikukasta turkkia suurella kielellään. Vasikka – sillä nimellä lehmän pentuja kuulemma kutsuttiin Ullan mikaan – näytti olevan aivan ihmeissään siitä, mihin se oli tullut.
“Se on oudolla tavalla aika suloinen”, sanoin Järkäleloikalle ja tuppasin kollia lempeästi. Käänsin sen jälkeen katseeni takaisin vasikkaan. “Viimeksi olen nähnyt näin nuoren pennun – tai siis vasikan – kun Päivänsäde oli pieni.” Kasvattityttäreni ajatteleminen sai minut vähän haikeaksi. Parhaimmassa tapauksessa naaras luuli minun ja Järkäleloikan kuolleen taistelussa ja surisi meitä. Pahimmassa hän tiesi meidän lähteneen ja etsi katkerana meitä parhaillaankin.
//Järksy? <3
