Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Tuntematon alue
Kun seuraavan kerran tulin taas tolkkuihini, oloni oli hyvin pökkyräinen. Aivan kuin olisin ensin kieriskellyt kissanmintuissa ja sen jälkeen hirviö olisi jyrännyt päältäni edestakaisin muutaman kerran.
Tunsin vieressäni jotain lämmintä ja pehmeää. Sen täytyi olla Järkäleloikka, joten hautasin kuononi tokkuraisena hänen turkkiinsa ja käperryin tiukemmin kollin kylkeä vasten. Kumppanini nuoli hellästi korviani, ja minä pidin silmiäni kiinni katkonaisesti kehräten. Päässäni jyskytti niin kovasti, että pelkäsin sen räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.
Jossain vaiheessa vaivuin takaisin tiedottomuuteen. En tiennyt, kuinka kauan olin nukkunut tai vähintään ollut huumatun kaltaisessa tilassa, sillä olin täysin poissa kartalta, kun uskalsin avata silmäni. Paikka tuoksui vieraalta, vaikka erotinkin joitakin tuttuja hajunhäivähdyksiä. Maatilan kaksijalat tuoksuivat tältä. Toinen vielä tutumpi tuoksu leijaili aivan ympärilläni, ja kauhukseni minä vihdoin oivalsin, että se lämmin nyytti vieressäni ei ollutkaan ollut Järkäleloikka.
“Max!” henkäisin ja pomppasin ylös pehmeillä turkeilla vuoratusta vuoteesta, jossa me olimme ilmeisesti makoilleet yhdessä. Ruskeankirjava kolli nosti unisen näköisenä päätään, mutta tämän katse kirkastui minut huomatessaan.
“Sinä heräsit!” Max hihkaisi ja kömpi istumaan. “Leikkaajan jälkeen sinä nukuit tosi pitkään. Ehdin jo ajatella, ettet ehkä enää heräisikään.” Kollin katseesta paistoi helpotus.
Omat tuntemukseni olivat kuitenkin aivan päinvastaiset. Aloin pikkuhiljaa hahmottaa ympäristöäni – me olimme Maxin kanssa kaksijalkojen pesän sisällä. Olin nähnyt sen monet kerrat ulkoa päin, mutta en koskaan ollut käynyt sisällä, vaikka Ulla oli yrittänyt houkutella.
“Miksi olemme täällä? Entä minkä ihmeen leikkaajan jälkeen?” Minulle tuli huono olo kaikista niistä kysymyksistä, jotka vaativat vastauksia juuri nyt.
Max kallisti päätään sivulle. “Etkö sinä muista? Sen myrskyn aikana sinä haavoituit päähäsi. Onneksi Ulla ja Seppo ehtivät hätiin, ja he kutsuivat kaksijalkansa auttamaan meitä. Leikkaaja – se on sellainen kaksijalka, joka parantaa loukkaantuneita ja sairaita kissoja – hoiti meidät kuntoon, ja nyt me olemme täällä toipumassa.” Maxia asia ei tuntunut häiritsevän yhtä paljon kuin minua. Itse asiassa kolli vaikutti olevan kuin kotonaan kaksijalkojen pesässä.
“Missä Järkäleloikka on?” säikähdin yhtäkkiä. Muistin vain, miten olin temponut kumppaniani irti Maxista, kun hän oli käynyt toisen kollin kimppuun.
“Ladossa kai”, Max niiskaisi nenäänsä; häntä ei selvästikään olisi huvittanut puhua kollista. “Hän on käynyt tuossa ikkunalla päivystämässä sinua pariin otteeseen, mutta lakkasi käymästä eilisillan jälkeen. Ei kai tykännyt, kun huomasi sinut turkkiini kiinni liimautuneena.”
Silmäni laajenivat ja käännyin katsomaan suurta läpinäkyvää lasia, jonka läpi erotin juuri ja juuri hämärän pihan. Sydäntäni kylmäsi, kun mieleeni palasi hataria muistikuvia siitä, miten olin erehdyksissäni hakenut läheisyyttä Maxista oman kumppanini sijaan. Jos Järkäleloikka oli nähnyt sen, hän oli varmasti tosi vihainen ja pettynyt. Minun olisi selitettävä hänelle, ettei tämä ollut sitä miltä näytti.
Lasin takana syttyi valo – se oli se sama elävä valo, joka reagoi liikkeeseen. Kun sen ohi kulki, se syttyi palamaan. Hätkähdin ja kurkotin kaulaani ikkunaa kohti uteliaasti. Ulkona näkyi kissan hahmo, joka kulki rakennusten varjoja pitkin pihan poikki. Olisin tunnistanut kumppanini komeat piirteet missä vain!
“Järkäleloikka!” minä vinkaisin ja säntäsin ikkunaa päin niin, että kolahdin suoraan lasiin. Jalkani eivät vielä totelleet kunnolla. Mitä ihmettä se leikkaaja oli oikein tehnyt minulle?
“Järkäleloikka, se olen minä, Tyrskytiikeri!” epätoivoissani yritin tavoittaa kumppanini huomion. Halusin puhua hänelle, kertoa että kaikki oli yhtä suurta väärinymmärrystä! Jos vain hän suostuisi kuuntelemaan minua…
//Järksy? :((
