Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Tuntematon alue
Oli kulunut jo useita päiviä siitä, kun minut ja Max oli lukittu kaksijalkojen pesään. En ollut ollut näin lähellä Ullan ja Sepon kotiväkeä ikinä, ja totta puhuen karvattomat, vaaleanpunaiset olennot saivat oloni hyvin levottomaksi. En pitänyt siitä, miten ne ölisivät minulle ja koskettelivat oudoilla, pitkävarpaisilla tassuillaan. Normaaleissa olosuhteissa ne olisivat saaneet jo kynsistäni, mutta koska kyseessä oli Ullalle ja Sepolle tärkeät kaksijalat, minun oli hillittävä mielihaluni. Olisin epäilemättä loukannut heidän tunteitaan, jos olisin satuttanut heidän kaksijalkojaan, kun nämä vain yrittivät auttaa minua.
Maxia sen sijaan kaksijalkojen lämiminen ei tuntunut haittaavan. Hän tuntui nauttivan siitä aivan yhtä paljon kuin pesässä olemisesta. Minusta oli alkanut tuntua, että kolli oli ollut joskus kotikisu, sillä tätä kaksijalkojen asiat eivät pelottaneet tai oudoksuttaneet yhtä paljon minua.
Kaksijalka tömisteli edellämme pesän poikki. Se oli kutsunut meidät mukaansa, ja sen päälle laittamista turkeista tiesin, mihin se oli menossa. Seurasin sydän rinnassa tykyttäen, kuinka pesän seinään syntyi rako, kun kaksijalka raotti ovea. Ulkoa tulvi kylmää, kirkasta valoa, joka sokaisi silmäni hetkellisesti. Max pörhisteli karvojaan eikä selvästi ollut mielissään pakkasilmasta, joka tunki pirttiin oven avauksen myötä.
Minä sen sijaan en jäänyt odottelemaan, vaan ryntäsin kaksijalan jalkojen vierestä pihalle. Henkäisin tuntiessani kylmän, valkoisen pakkaslumen tassujeni alla. Yön aikana oli satanut ensilumi! Katselin ympärilleni haltioissani ja tein pieniä pyrähdyksiä sinne tänne. Ilma oli niin raikasta ja ihanaa täällä – pesässä oli ollut liikaa outoja hajuja, jotka alkoivat särkeä päätä, jos niitä haisteli liian pitkään.
“Herttileijaa, sehän on Tyrskytiikeri! Ja Max!” Ullan kailotus kuului pihan toiselta puolelta asti. Kilpikonnakuvioinen naaras kipitti vauhdilla meidän luoksemme Seppo heti kintereillään. He olivat iloisia meidät nähdessään.
Ulla hukutti minut ystävällisiin nuolaisuihin ja Seppo toivotti meidät tervetulleiksi. Katsoessani heidän ohitseen ladon suuntaan näin tumman hahmon jököttävän punaista seinää vasten. Järkäleloikka! Silmäni syttyivät ja nostin häntäni tervehdykseen kumppanilleni. Sydämeni oli jättää lyönnin väliin, kun kolli kuitenkin käänsi katseensa toisaalle juron näköisenä. Eikö Järkäleloikka ollut iloinen minun parantumisestani?
“Odotas tässä, kultaseni, Ulla käy vähän jututtamassa tuota järkälettä”, Ulla vinkkasi minulle silmää veikeästi ja lähti vaappumaan suurempaa kollia kohti päättäväisesti. Jäin katselemaan Sepon ja Maxin vierelle huolestuneena. Mitä jos Järkäleloikka ei halunnut olla enää kumppanini?
//Järksy? ಥ_ಥ
