Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Kujakissayhteisön lähialueet
Kukaan ei ollut ikinä kehunut minua niin kuin Järkäletassu. Eikä kukaan ollut ikinä ollut kiitollinen minulle mistään, varsinkaan hengen pelastamisesta. Siksi vahvarakenteisen kollin ylistävät sanat saivat minut hetkeksi hieman hämilleni, enkä tiennyt, mitä minun oikein olisi pitänyt ajatella tai sanoa siinä tilanteessa. Niinpä päädyinkin vain katselemaan käpäliäni vaitonaisena ja nyökyttelemään pienesti päätäni kuin kuitatakseni kollin kiitokset.
”Oletko kunnossa?” Järkäletassu kysyi sitten. Hänen äänessään oli huolta, mikä liikutti minua. Nostin katseeni tassuistani Järkäletassuun ja nyökkäsin reippaasti.
”Olen minä. Sain pari haavaa ja ruhjetta, mutta ne paranevat kyllä itsestään ajan kanssa”, vastasin murahtaen ja silmäilin samalla turkkiani, johon veri oli jo alkanut kovettua. Minun pitäisi pestä se pois mahdollisimman äkkiä, ennen kuin se kokkaroituisi.
Järkäletassu nyökkäsi ja kysyi heti perään toisen kysymyksen: ”Onko sinulla nälkä? Voisimme viedä nämä yhteisölle syötäväksi ja voisin näyttää sinulle sitten mitä minä saalistin.”
Entisen kuolonklaanilaisen ehdotus kuulosti kieltämättä houkuttelevalta. Olin aikeissa kysyä, mitä hän oli saalistanut, kun tämä päättikin kertoa sen oma-aloitteisesti:
”Saalistin nimittäin käärmeen. Uskallatko maistaa?”
Kun Järkäletassu mainitsi käärmeen, en voinut olla värähtämättä. Ajatus suomuisesta, jalattomasta lierosta oli viedä ruokahaluni. Toisaalta, se oli Järkäletassun saalistama, joten en halunnut kieltäytyäkään. Sitä paitsi en missään nimessä aikonut näyttäytyä pelkurina hänen edessään.
”Tietenkin uskallan”, murahdin virnistäen vähän. Järkäletassu hymähti.
”Olen muuten miettinyt, että tahdon vaihtaa nimeni. Kuten sinä teit. En halua olla -tassu lopun ikääni”, tämä mörisi matalalla äänellään ja käänsi huomionsa minusta kuolleina lojuviin kissoihin. Katsahdin itsekin ruumiiden suuntaan. Ne pitäisi käydä hautaamassa tai vähintäänkin siirtää lähemmäksi metsänreunaa, missä ne eivät pääsisi levittämään löyhkäävää hajuaan, kun alkaisivat mädäntyä.
”Ei huono idea”, tokaisin ja siirsin katseeni jälleen Järkäletassuun. Mittailin häntä katseellani. Kolli oli jo soturi-ikäinen, eikä nimi ”Järkäletassu” tosiaankaan sopinut hänen uuteen imagoonsa. ”Minäkään en halunnut olla Tyrskytassu koko loppuikääni, joten otin vapauden vaihtaa sen Tyrskytiikeriksi. Sinulle sopisi joku mahtipontinen nimi, kuten vaikka… Järkäleturma? Ei, ei se toimi. Entä sitten… Järkäleloikka? Koska loikkasi tärisyttää tannerta, aivan kuten putoava järkäle”, naurahdin. Viimeinen ehdotus oli tehty osittain vitsillä, mutta en voinut kieltää, etteikö se olisi sopinut Järkäletassulle.
//Järkäle? 😉
