Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Kujakissayhteisön lähialueet
Metalliastia kaatui rymisten ja leväytti haisevan sisältönsä pitkin kapeaa kujaa. Nenääni nyrpistäen ryhdyin tonkimaan jätteitä, yrittäen löytää jotakin syötäväksi kelpaavaa. Kaksijalkojenruoka oli kaikin puolin vastenmielistä, mutta sen oli kelvattava paremman puutteessa. Nyt kun lehtisade oli alkanut, riista vähenisi metsästä ja sen lähiympäristöstä. Päivänsäde varmasti toisi metsäretkiltään kaiken löytämänsä riistan pesälle, mutta muut luultavasti ehtisivät napsia ne parempiin suihin ennen kuin ehtisin edes haaveilla moisesta.
Tämä metalliastia oli täynnä pelkkää kirjaimellista roskaa. Nekin asiat, jotka etäisesti muistuttivat jotakin syötävää, näyttivät niin pilaantuneilta, etten aikonut edes koskea niihin. Jatkoin etsintöjä seuraavalta kujalta, josta löytyi taas muutama koskematon metalliastia läpi koluttavaksi.
Korvani kääntyivät takaapäin kuuluvien äänten suuntaan. Ehdin nähdä vilaukselta, miten Järkäleloikka ohitti minut Arven, Nefirin ja Hennon kanssa. Nelikko oli ilmeisesti partioimassa. Nielin pettymykseni ja keskityin sitten taas kaatamaan roska-astioita. Emme olleet puhuneet Järkäleloikan kanssa sitten puistossa tapahtuneen, ja pelkäsin menettäväni hänet vähitellen. En tiennyt, oliko liian myöhäistä tunnustaa kollille, että minäkin pidin hänestä, vai olisiko se tehnyt väleistämme vain entistä oudommat. ‘
Huokaisin ja annoin roskien olla. Ehtisin etsiä ruokaa joskus toiste. Jätin metalliastiat lojumaan kujalle ja livahdin kävelykadulle, josta jatkoin vastakkaiseen suuntaan partiosta. Suuntasin askeleeni metsään, jossa toivoin voivani saada rauhaa sekavilta ajatuksiltani. Järkäleloikan lisäksi mielessäni pyöri lähestyvä taistelu Mesitähteä ja eloklaanilaisia vastaan. Päivänsäde oli jo kyllin vanha ja taidokas kohtaamaan Eloklaanin päällikön, vaikka hän yhä jatkoikin harjoittelua Kharonin kanssa Keijukaisen toiveesta. Minusta oli vain hyvä, että Päivänsäde jaksoi harjoitella ja kehittää taitojaan – sen myötä onnistumisemme mahdollisuudet kasvaisivat. Silti en voinut ajattelematta sitä, että taistelu klaanikissoja vastaan koituisi todennäköisesti monen yhteisön jäsenen kohtaloksi. Minun olisi myös oltava valmis kohtaamaan vanhempani taistelukentällä.
Lintu pyrähti lentoon puun juurelta vain muutaman hännänmitan päässä. Säikähtäneenä liimauduin paikoilleni ja jäin tuijottamaan sen perään korvat luimistettuna. Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut koko eläintä. Pahus – siinä oli päässyt karkuun mehevä saalis.
Pettyneenä hitaisiin hoksottimiini kävelin läheisen puron luo ja kävin makaamaan sen viereen käpälät alleni vedettyinä. Vesi juoksi kapeassa uomassa ja kuljetti mukanaan kellastuneita lehtiä. Oma kuvajaiseni heijastui epäselvästi puron liikkuvasta pinnasta, enkä voinut sanoa tunnistavani itseäni siitä. Paljon oli muuttunut niistä ajoista, kun olin tavannut Keijukaisen ja Mäihän ja auttanut näitä kokoamaan yhteisön uudelleen Mesitähdelle kostaakseni. Minä olin muuttunut.
Monta vuodenaikaa olin elänyt pelkällä vihan voimalla, ainoana tavoitteenani kostaa Eloklaanille epäoikeudenmukainen kohteluni. Sitten olimme kaapanneet Päivänsäteen ja olin tutustunut Järkäleloikkaan – ja yhtäkkiä minulla olikin jälleen perhe. Välillä unohdin, miksi todella olin yhteisössä, ja se sai minut hieman surulliseksi. Koko tähänastisen elämäni olin omistanut kostolle ja katkeruudelle, ja totta puhuakseni se alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää. En tietenkään voinut sanoa ajatuksistani kellekään ääneen – se olisi saattanut tehdä jo valmiiksi huonosta asemastani vielä huonomman.
Tuijotin vettä turtuneena. En ollut koskaan menettänyt uskoani Tähtiklaaniin, vaikka soturilaista oli erakkoelämän myötä tullut minulle mitättömämpi. Esi-isäni vihasivat minua, aivan varmasti vihasivat. Oli ihme, etteivät he olleet jo lähettäneet jonkinlaista vitsausta kiusakseni – siis Keijukaisen lisäksi. Ehkä olin todella ansainnut sen. Ehkä minulla ei ollut minkäänlaisia oikeuksia puolustella Karpalonenän vahingossa surmaamista. Ehkä olin vain murhaaja.
Säpsähdin, kun yläpuolellani olevasta puusta leijaili lehtiä niskaani. Ravistelin päätäni ja vaihdoin vähän asentoani. Samalla mieleeni ilmestyi Kuutamotassun kuva. Tiesin naaraan olevan Eloklaanista, ja mikäli suunnitelmamme todella toimeenpantaisiin, olisi minun kohdattava myös hänet viimein. Tähän asti Kuutamotassu oli tuntenut minut Tiikerinä, yksin elävänä erakkona, mutta kun todellinen identiteettini paljastuisi hänelle, ystävyytemme tulisi varmasti murrospisteeseen. Siinä oli taas yksi syy, miksi kostoretkelle marssiminen ei kauheasti houkutellut enää.
Nousin lopulta ylös ja loikkasin puron yli jatkaakseni matkaa syvemmälle metsään. Voisin yhtä hyvin saalistaa, kun kerran olin tänne asti tullut. Ehkä se saisi levottomat ajatukseni hiljaiseksi vähäksi aikaa.
