Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Kujakissayhteisö
Minä pidän sinusta. Olin toistanut noita sanoja pääni sisällä monta kertaa päivässä jo neljäntoista päivän ajan. Siltikään en ollut kyennyt vielä käsittelemään niihin liittyviä tunteita ja ajatuksia.
Välimme Järkäleloikan kanssa olivat olleet viimeisen puolen kuun aikana… oudot. Kumpikin vältteli toista, ja jos satuimmekin törmäämään jossakin, jompikumpi käänsi aina katseensa toiseen suuntaan ja jatkoi matkaa mitään sanomatta. Se tuntui piinaavalta. Halusin puhua asiasta kollin kanssa, mutta päädyin aina perääntymään, sillä en oikeastaan itsekään vielä tiennyt, mistä minun olisi pitänyt puhua. Siitäkö, että hän oli sanonut pitävänsä minusta? Vaiko kenties omista tuntemuksistani? Ne nyt ainakin olivat niin sekaisin, etten edes minä itse saanut niistä mitään tolkkua.
Nukkumisesta ei ollut tullut viime aikoina oikein mitään epämääräisen ajatuksenjuoksun vuoksi. Sen seurauksena tapaamiset Kuutamotassun kanssa olivat jääneet lyhyemmiksi kuin yleensä, ja uskoin naaraan panneen sen myös merkille.
Päivien unettomuuden ja päivittäisen fyysisen rasituksen ansiosta olin kuitenkin tänä yönä onnistunut nukahtamaan ilman suurempia vaikeuksia. Tapasimme Kuutamotassun kanssa jälleen joella, josta olimme jatkaneet matkaa metsään. Kuuntelin puolella korvalla oppilaan selostusta Talvikkitassusta, naaraan oppilastoverista, joka kuulosti oikealta maanvaivalta Kuutamotassun puheiden perusteella.
Yhtäkkiä viereltäni kuulunut tasainen puheensorina katkesi, mikä sai myös omat ajatukseni hiljenemään. Katsahdin Kuutamotassuun, joka rypisti otsaansa selvästi tyytymättömänä.
”Tiikeri, mikä sinua oikein vaivaa? Olet ollut poissaoleva jo ties vaikka kuinka kauan! Onko sinulla ongelmia? Kai tiedät, että voit puhua minulle?” Kuutamotassun huolenpito oli liikuttavaa. Järkäleloikan ja Päivänsäteen lisäksi ketään tuskin kiinnosti, miten minulla meni, joten vaivauduin aniharvoin jakamaan ajatuksiani muiden kanssa ilman painavaa syytä.
”On eräs ongelma”, myönsin lopulta ja huokaisin. Kuutamotassun korvat olivat kääntyneet minuun päin, ja oppilaan kasvoilla oli odottava ilme.
”Mikä ongelma?”
Jäin hetkeksi empimään. Tunteista puhuminen tuntui typerältä, nössöltä. Voisiko Kuutamotassu enää nähdä minua samalla tavalla, jos yhtäkkiä alkaisin avata hänelle sydämen tuskiani?
Tunsin hännän laskeutuvan lavoilleni. Se tuntui oudolta, melkein kuin Kuutamotassu olisi oikeasti ollut siinä vieressäni, vaikka todellisuudessa hän oli päivien matkan päässä Eloklaanissa.
”Sinä voit luottaa minuun, Tiikeri. Mitä se ikinä onkaan, lupaan auttaa sinua sen kanssa.”
Eloklaanilaisen sanat saivat minut rentoutumaan hieman. Voisin luottaa Kuutamotassuun. Vaikka hän tuskin koskaan voisi luottaa minuun – hänen koko käsityksensä minusta perustui valheisiin, joita olin hänelle syöttänyt ensitapaamisestamme lähtien. Jos totuus menneisyydestäni tulisi joskus ilmi, olisi varmaa, ettei naaras ikinä antaisi minulle anteeksi. Pidin kuitenkin järkevämpänä – ja turvallisempana – pitää oikean henkilöllisyyteni salassa.
Niinpä minä kerroin Kuutamotassulle Järkäleloikasta – käytin hänestä tosin nimeä Järkäle, turvallisuussyistä sekin – ja hänen tunnustuksestaan. Yllätyin siitä, miten kypsästi Kuutamotassu suhtautui kaikkeen sanomaani. Hän kyseli minulta kysymyksiä ja minä vastailin hänelle omien tuntemusteni pohjalta. Puhuessani tunsin omien ajatusteni ja tunteideni selkiytyvän vähitellen. Lopulta oli aika ilmiselvää, että myös minä pidin Järkäleloikasta – tyhmänä en ollut sitä vain vielä aiemmin tajunnut.
”En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olen vältellyt häntä viimeiset puoli kuuta. Hän tuskin enää halua edes puhua minulle”, murahdin hieman lannistuneena. Kuutamotassu tuuppasi ystävällisesti tassullaan lapaani ja virnisti.
”Se selviää ainoastaan lähestymällä häntä. Vaikea uskoa, että sinunlaisesi köriläs pelkää mitään tai ketään”, oppilas vitsaili. Naurahdin, ja hymy pyrki nyt myös omalle naamalleni.
”Tietäisitpä vain.”
Kujakissayhteisön äänet alkoivat sekoittua unen äänimaailmaan, mistä tiesin, että yhteinen aikamme läheni loppuaan. Metsä ja Kuutamotassun hahmo olivat alkaneet jo haalistua.
”Sinä pystyt siihen kyllä. Anna mennä, Tiikeri”, Kuutamotassu kannusti ja vinkkasi minulle vielä silmää, ennen kuin pimeys laskeutui ympärilleni ja tunsin kaksijalkojen pesän puisen lattian allani.
Raotin silmiäni ja katselin ympärilleni isossa huoneessa, jossa kissat valmistautuivat päivän tehtäviin. Katseeni pysähtyi Järkäleloikan kohdalla. Tummaturkkinen kolli suki turkkiaan seinän vieressä, selkä minuun päin käännettynä. Tunsin sydämeni alkavan pamppailla nopeammin.
Minä pidän sinusta myös. Minun on vain saatava sanotuksi se sinulle.
