Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Tuntematon alue
”Herätys unikeko!” En olisi uskonut jonkun lepertelevän korvaani kliseisesti heti aamutuimaan, ellen olisi avannut silmiäni ja huomannut yllätyksekseni – sekä pienoiseksi järkytyksekseni – Ullan naamaa alle viiksenmitan päässä omastani. Naaraan hengitys tuntui kuumana kuonollani.
Kavahdin vaistomaisesti taaksepäin ja räpyttelin häkeltyneenä silmiäni. Ennen kuin ehdin kysyä, millä oikeudella tämä oli tullut rikkomaan henkilökohtaisia rajojani, Ulla loikki tikapuiden yläpäähän ja tokaisi pirteästi: ”Navetta kutsuu!”
”Navetta?” onnistuin sopertamaan hämilläni. Nousin kuitenkin ylös paikaltani – outoa, Järkäleloikkaa ei näkynyt missään… – ja seurasin naarasta tikapuita pitkin ladon pohjalle, mistä matka jatkui ulos hämärään.
Pörhistin karvojani tyytymättömänä tuntiessani naamaani vasten lyövän sateen. Askelista lähti litisevä, märkä ääni, kun taivalsimme pihan poikki toiselle isolle rakennukselle, jonka ympäristöä valaisi sen oma, pieni aurinko. Se oli melkein samanlainen kuin kaksijalkalan katuja valaisevat miniauringot mutta kirkkaampi.
Olin keskittynyt pysymään Ullan perässä niin kovin, että ihan säikähdin kun yhtäkkiä nurkan takaa meitä tallusti vastaan kaksijalka. Ulla nosti häntänsä iloiseen tervehdykseen ja kaksijalka kurkotti ohimennessään rapsuttamaan häntä korvien välistä. Sitten se jatkoi matkaa jonnekin valokeilan ulkopuolelle.
”Mitä me oikein täällä teemme?” kysyin hiippaillessani Ullan vierelle.
”Navettatöitä tietenkin!” Ulla vastasi häntäänsä huiskauttaen.
”Niin, se on tullut selväksi, mutta mitä nämä ’navettatyöt’ tarkalleen ottaen sisältävät?”
”Tehtävämme täällä on erittäin tärkeä, Tyrskytiikeri hyvä”, Ulla selosti viittoessaan minut peräänsä pitkulaiseen, suureen rakennukseen, jonka sisältä kuului lehmien mölinää ja mylvintää. Edes hirviöt eivät kuulostaneet yhtä pelottavilta minun mielestäni.
”Meidän työnkuvaamme kuuluu kaksijaloille seuran pitäminen ja niiden selustan turvaaminen silloin kun ne lypsävät lehmiä”, kilpikonnalaikkuinen naaras jatkoi, kun olimme peremmällä lämpimän kosteassa rakennuksessa, jossa hajumaailmaa dominoivat kolme asiaa: lanta, heinä ja lehmät.
Ulla käytti niin käsittämätöntä sanastoa, että varsinainen työtehtävämme meni minulta ohi – mitä ihmettä lehmien lypsäminen tarkoitti ja miksi kaksijalat tekivät sitä? Miksi niiden selusta piti turvata? Piilikö navetassa jokin vaara, josta Ulla ei kertonut minulle?
Kävelin Ullan perässä likaista käytävää pitkin, jonka molemmilla puolilla makoili lehmiä. Ne mutustivat heinää uomista, jotka alkoivat käytävän sivuilta ja jatkuivat sen päästä päähän. Jotkut lehmistä käänsivät valtavia päitään meidän suuntaamme uteliaasti kävellessämme niiden ohi, enkä voinut olla värähtämättä nähdessäni näin läheltä, miten luonnottoman isot niiden silmät olivat. Ihan kuin ne olisivat voineet nähdä niillä suoraan sisimpääni.
Jossain vaiheessa kaksijalka saapui takaisin navettaan ja hetken päästä sen perässä tuli toinen. Lehmät alkoivat liikehtiä levottomasti, ja panin merkille, että osa niistä siirtyi jonomaiseen muodostelmaan sinne suuntaan, jossa toinen kaksijalka odotti eriskummallisen kyhäelmän luona. Kaksijalka numero 2 tuli lakaisemaan käytäviä oudolla kepillä, jonka toinen pää muistutti kuivista heinistä kyhättyä viuhkaa.
Oleilimme navetassa hyvän tovin. Ulla ja minä partioimme käytävillä suurimman osan ajasta, mutta välillä kävimme ulkosalla pyydystämässä hiiriä heinäkasojen välistä – Ullan mukaan se oli myös tärkeä osa meidän työtämme. Minun vatsani ei ainakaan ottanut pahakseen tästä työnosasta.
Kesken tassujen pesemisen kaksijalka kurkisti navettaan vievän oven suunraosta ja ölisi jotakin. Ulla tuntui ymmärtävän sitä, sillä hänen silmänsä kirkastuivat ja hän alkoi kehrätä kovaan ääneen.
”Tule, on meidän palkkiomme aika!” Naaras ampaisi kaksijalan perässä sisälle, ja minä seurasin häntä hämmentyneenä.
Menimme navetan siihen osaan, joka näytti siltä, ettei sitä oltu suunniteltu lehmille. Tunnistin monia kaksijalkojen käyttämiä esineitä, jotka olivat tulleet minulle tutuksi kaksijalkalassa asuessani. Kaksijalka 1 laski lattialle pienen syvennetyn lautasen, josta lähti nenääni kutkuttava, rasvainen tuoksu. Ulla loikki sen luokse häntä mielihyvästä selän ylle kaartuneena. Kaksijalka kumartui rapsuttamaan sitä ja yritti vielä koskettaa minuakin ohikulkiessaan, mutta ehdin väistää sen käpälän viime hetkellä. Se ei kuitenkaan näyttänyt pahastuvan eleestäni vaan jatkoi matkaa ohitseni pois huoneesta.
”Mitä tämä on?” menin Ullan viereen nuuhkimaan kummallisen hyvänhajuista nestettä.
”Lehmä maitoa”, Ulla vastasi kehräten. ”Koska tämä on ensimmäinen kertasi, saat kunnian maistaa ensin!” Naaras istahti alas ja odotti minun aloittavan.
Vilkaisin maitoa epäileväisesti. Oliko tuo tullut muka lehmästä? Miksi ihmeessä kaksijalat tarjoilivat lehmän maitoa meille? Mistä ne olivat saaneet sitä? Jälleen kerran enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
En kuitenkaan halunnut vaikuttaa töykeältä, joten lipaisin maitoa kielelläni kokeeksi. Yllätyin huomatessani sen olevan lämmintä. Lämmintä ja rasvaista, paljon paksumpaa kuin vesi. Oudolla tavalla pidin siitä. Lipitin vielä lisää, ja tyytyväinen kehräys kumpusi rinnastani.
”Hyvää, eikö vain?” Ulla hyrisi mielissään reaktiostani ja kumartui sitten itsekin lautasen ääreen.
Siinä nautiessamme kovalla työllä ansaitusta palkkiostamme, en voinut olla miettimättä, missä Järkäleloikka ja Seppo oikein olivat. He jäivät paitsi makunystyrät valloittavasta elämyksestä!
//Järksy? >:)
