Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Kujakissayhteisön lähialueet
Pähkinän koko olemus kieli epäluuloisuudesta minua ja koko yhteisöä kohtaan. Siitä huolimatta naaras oli päättänyt jäädä. Kenties hän oli tajunnut, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Ihan miten vain, minua alkoi vähitellen kyllästyttää kiltin ja helposti lähestyttävän kissan leikkiminen. Halusin päästä uudesta toveristani eroon niin pian kuin suinkin mahdollista.
”Minä esittelen sinut heille saman tien”, murahdin kasvoillani kuivahko hymy. ”Seuraa perässä.”
Vein Pähkinän toiselle puolelle huonetta, jossa Leopardi, Arpi, Keijo sekä Mäihän neljä pentua puuhailivat omiaan. En vieläkään kyennyt ymmärtämään, miten Mäihä oli ylipäätään onnistunut lisääntymään kenenkään kanssa. Sen naaraan täytyi olla joko vajaaälyinen tai sokea.
”Ystävät hyvät, tässä on uusi toverinne, Pähkinä. Jätänkin teidät tutustumaan toisiinne paremmin – minulla nähkääs on velvollisuuksia suoritettavana.” Kaunokielisyyteni ei purrut Arpeen, joka tuijotti minua murhaavasti ainoalla ehjällä silmällään. Oliko todella niin outoa kuulla minun päästävän suustani ystävällisyyksiä? No, hällä väliä, pääasia oli, että Pähkinä oli nyt jonkun muun kontolla.
Jäämättä jahkailemaan suuntasin ulos pesästä. Järkäleloikan eriskummallinen käytös samaan aikaan huoletti ja suututti minua. Miten hän oli kehdannut jättää minut sillä tavalla yksin? Luulin, että me olimme tiimi tai vähintäänkin ystäviä. Entiset klaanikissat, joiden piti pitää yhtä selvitäkseen kaksijalkalan kauhuista. Se kolli saisi kyllä kuulla kunniansa, jahka löytäisin hänet!
Järkäleloikka oli kissaksi poikkeuksellisen isokokoinen, joten oli suoranainen ihme, että hänenlaisensa köriläs pystyi tuosta vain katoamaan. Kävin läpi paikat, joissa tavallisesti partioimme yhdessä, mutta kollista ei näkynyt edes viiksikarvan vilausta. Aloin hiljalleen turhautua.
Säpsähdin kuullessani koiran alkavan haukkumaan jossain lähellä. Paria sydämenlyöntiä myöhemmin pensaan läpi rymisteli iso, musta koira. Pinkaisin juoksuun vaistomaisesti. Viimeksi, kun olin ottanut yhteen tuollaisen otuksen kanssa, olin menettänyt toisen korvani sekä arvostukseni Keijukaisen ja silloin varsin pienen yhteisömme silmissä. Toinen puoli minusta halusi kääntyä ja taistella, toinen kirkui minua juoksemaan henkeni edestä. Ja juuri niin minä teinkin.
Edessäpäin oli pieni viheralue, jossa näkyi kasvavan puita ja pensaita. Suuntasin sinne niin vikkelästi kuin pystyin ja livahdin piiloon lähimpään pensaaseen. Sydän rinnassa jyskyttäen odotin, että koiran musta pää ilmestyisi jostain eteeni ja se purisi pääni poikki. Oli kuitenki hiljaista, eikä koirasta näkynyt merkkiäkään.
Ryömin varovasti ulos pensaasta ja kurkistin jalkakäytävälle, jota pitkin koira oli minua jahdannut. Helpotus valtasi ruumiini, kun näin kaksijalan kytkemässä petoa kiinni naruun, jollaisen avulla se piti sitä aisoissa. Jos olisin viitsinyt, olisin näyttänyt koiralle kieltä ja huutanut jotain oikein nasevaa, mutta en ollut valmis uuteen hippaleikkiin aivan heti.
Erotin ilmassa valjun hajun, jonka olisin – ehkä vähän outoa kyllä – tunnistanut vaikka silmät kiinni. Järkäleloikka oli mennyt tästä. Käännyin katsomaan takanani aukeavaa viheraluetta. Voisiko kolli olla siellä? Ainut tapa selvittää se oli mennä itse katsomaan.
Sukelsin takaisin pensaikkoon, kunnes putkahdin ulos sen toiselta puolelta. Käveleskelin vehreällä nurmikolla yrittäen löytää lisää vihjeitä oikukkaan ystäväni olinpaikasta.
Silmäni havaitsivat liikettä eräässä puussa, ja hetki sen jälkeen näin Järkäleloikan tumman hahmon makoilemassa oksalla. Heilautin häntääni turhautuneena. Noin rotevaksi kissaksi Järkäleloikka kiipesi yllättävän sulavasti puihin. Minä puolestani en ollut korkeiden paikkojen ystävä, enkä liioin hallinnut kiipeämisen jaloa taitoa. Tämän kerran päätin kuitenkin yrittää.
Loikkasin puunjuurelta kiinni sen runkoon ja rupesin hilaamaan itseäni varovasti ylöspäin. Käpälä käpälältä liikuin eteenpäin, peläten joka hetki putoavani ja kokevani ikävän lopun. Kuin Tähtiklaanin armosta onnistuin pääsemään perille, ja tarrauduin kynsilläni tiukasti kiinni oksaan, jolla Järkäleloikkakin makasi. Kolli katsahti minuun hiukan yllättyneen oloisena, mutta hänen ilmeessään oli muutakin. Jotain sellaista, mitä en osannut pukea sanoiksi.
”Kiva, kun olit auttamassa minua Pähkinän kanssa”, sarkastisuus äänessäni oli selvästi havaittavissa. ”Meidän ansiostamme hän on nyt osa kujakissayhteisöä. Eikun hetkinen – sinähän karkasit kesken kaiken ja jätit minut selviämään yksin hänen kanssaan. Mikä ihme sinuun meni?”
Katsoin Järkäleloikkaa tiukasti. Hänen käytöksensä ihmetytti ja vihastutti minua.
”Minä pidän sinusta”, entinen kuolonklaanilainen töksäytti varoittamatta.
”Sinä… pidät minusta?” toistin kuin mikäkin idiootti. Tuijotin häntä leuka hieman auki loksahtaneena ja silmät laajentuneina.
Järkäleloikka nyökkäsi, hän näytti itsekin yllättyneeltä omista sanoistaan.
”Minä…” Totta puhuen menin aivan lukkoon. Yhtäkkiä kaikki menikin niin oudoksi. Sydämeni hakkasi hurjasti ja tunsin turkkini alla kihelmöintiä.
”Minun pitää mennä.”
Siitä huolimatta jatkoin typerästi käyttäytymistä ja pakenin pois paikalta. Laskeuduin kömpelösti alas puusta ja juoksin kauaksi viheralueesta, kauaksi Järkäleloikasta ja omituisista tuntemuksistani häntä kohtaan.
Tyrskytiikeri, sinä olet massiivinen ääliö.
//Järksy? 😉
