Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
//TAISTELUTARINA (vain toinen kappale on taistelua, 479 sanaa eli 4TaP)
”Olemme menossa sinne parasta aikaa”, vastasin tyynesti Iltaruskolle, joka oli kirinyt minut ja Järkäleloikan kiinni kysyäkseen, milloin voisimme palata leiriin. Ilmeisesti nuori naaras oli ollut niin keskittynyt saalistamiseen, ettei ollut tajunnut partion lähteneen takaisin siihen suuntaan, mistä tämä oli tullut alun perin Järkäleloikan kanssa.
Hämmästynyneen näköinen Iltarusko räpytteli silmiään. ”Aijaa”, hän sanoi vain ja jättäytyi sitten kävelemään takanamme tulevan Leopardin rinnalle.
Tukahdutin huokauksen ja vilkaisin vierelläni kulkevaan Järkäleloikkaan, joka puolestaan värisytti viiksiään hilpeästi. Siristin hänelle silmiäni huvittuneena takaisin, mutta en sanonut mitään. Ei minun tarvinnut. Osasin nimittäin lukea kumppaniani jo sen verran hyvin, että tiesin hänen jakavan kanssani saman ajatuksen – nuoriso.
Loppumatka taittui rauhallista kävelyvauhtia, ja koko sen ajan takaamme kuului tasaista rupattelua Leopardin ja Iltaruskon suunnalta, kun naaraskaksikko puhui keskenään mistä lie. Leirissä partion aikana napatut saaliit vietiin Litteäkiven alla sijaitsevaan entiseen Mesitähden pesään, jossa Yhteisö säilytti ruokiaan.
Joukon hajaannuttua raahustin Järkäleloikka kannoillani leirin laidalle ja lysähdin piikkihernepensaan juurelle kyljelleni. Kumppanini kävi makaamaan viereeni, ja kurkotuin väsyneenä sukimaan hänen turkkiaan. Tyytyväisen kehräyksen saattelemana torkahdin lopulta, nojaten päätäni kollin lapaa vasten ja uneksien viherlehden lämpimästä auringonpaisteesta.
En saanut katsettani irti Hiilihampaasta, joka seisoi jäykkänä ja karvat pystyssä kuolleen päällikkönsä vieressä. Miksi juuri hänen täytyi olla täällä nyt? Keijukaisen oli pitänyt tavata vain Eloklaanin päällikkö rajalla, ja meidän – eli minun, Järkäleloikan, Hyökyaallon ja Ohdakkeen – oli pitänyt kulkea ohi tapaamisen jälkeen siltä varalta, että neuvotteluista ei tulisikaan mitään.
Olin kyllä aavistellut, että Keijukainen – joka kantoi syvää kaunaa Mesitähteä kohtaan – ei olisi malttanut olla käyttämättä näinkin otollista tilaisuutta päästä eloklaanilaisesta eroon, joten sinänsä taistelu ei tullut minulle yllätyksenä, mutta sen sijaan isäni näkeminen täällä tällä kyseisellä hetkellä lamasi minut täysin. En ollut koskaan ennen nähnyt Hiilihammasta noin hurjistuneena, ja ensimmäistä kertaa tunsin pelkoa katsoessani häntä.
”Tämä loppuu tänään.”
”Ehkä sinun osaltasi.”
Silmänräpäyksessä tabbykuvioinen kolli oli sivaltamassa Keijukaista kuonolle ja tavoitteli jo hyökkäyksen äkillisyydestä hämääntyneen naaraan kaulaa hampaillaan. En heti kyennyt saamaan jalkojani tottelemaan käskyjäni. Sisälläni mellastavat tunteet sumensivat ajattelukykyni, ja olisin vain halunnut paeta tilanteesta. Jos sen olisin tehnyt, Keijukainen olisi varmasti jäljittänyt minut ja pitänyt henkilökohtaisesti huolen siitä, etten näkisi enää seuraavaa päivää.
Toisaalta pelkäsin myös isäni puolesta, sillä en uskonut hänen loppupeleissä pärjäävän Keijukaisen kaltaista kajahtanutta tappokonetta vastaan. Kujakissayhteisön johtaja telottaisi hänet epäröimättä päästessään niskan päälle, ja tiesin, että tulisin katumaan koko lopun ikäni, jos antaisin sen vain tapahtua.
Pelko antoi voimaa jähmettyneille jäsenilleni, ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo rynnistämässä päin kamppailevia kissoja. Törmäsin isäni kylkeen, ja tabbykuvioinen soturi horjahti kumoon. Nousin nopeasti hänen päälleen ja painoin häntä painollani maata vasten, toivoen koko sydämeni pohjasta, ettei tämä pyristelisi vastaan, jotta minun ei tarvitsisi taistella hänen kanssaan. Jokin Hiilihampaan olemuksessa oli kuitenkin muuttunut, ja sain huomata pian, että toiveeni oli turha.
Kollin jykevät tassut jysähtivät rintaani ja työnsivät minut kauemmaksi niin rivakasti, etten ehtinyt reagoida siihen. Hoipertelin loitommaksi korvat luimussa ja karvat väreillen. Olisin halunnut sanoa isälleni jotakin. Kertoa hänelle, miten kaipasin häntä, vaikka samalla myös vihasin. Miten en halunnut enää jatkaa tätä järjetöntä väkivallan kierrettä. En kuitenkaan saanut siihen tilaisuutta Hiilihampaan jo sännätessä uudelleen minua kohti.
Tömähdin maahan soturin painosta, ja kierimme ympäri märkää nurmikkoa toistemme turkeissa kiinni sähisten ja uristen. Lopulta isän onnistui kierähtää päälleni ja lukita minut vuorostaan maata vasten. Hänen kyntensä puristivat kipeästi kylkiäni ja saivat sihahduksen karkaamaan suustani. Hiilihampaan tähän asti niin kylmässä ja vaaraallisessa katseessa näkyi silmänräpäyksen ajan häivähdys epävarmuutta, ja se antoi minulle aikaa kerätä voimaa takajalkoihini ja potkaista kolli pois päältäni.
Hetkessä olimme vaihtaneet paikkoja isäni kanssa, minä nyt seisoen hänen yllään ja hän maaten maassa armoillani. Kohotin käpäläni ylös, pystymättä irrottamaan katsettani hänen jäänsinisistä silmistään, joissa välähti kauhu. *Hän luulee, että aion tappaa hänet*, ajattelin murtuneena, ja pakotin itseni pysymään kasassa. *Jos en tee tätä, Keijukainen varmasti tekee hänestä selvää.*
”Ei muistella pahalla.” Kumautin käpälälläni soturia lujasti päähän, ja Hiilihampaan silmät lipuivat hitaasti kiinni.
Astuin varovasti pois hänen päältään. *Tajuton mutta elossa.* Käännähdin katsomaan ympärilleni, ja tajusin vasta nyt, että Hiilihampaan hyökkäys oli saanut sekä eloklaanilaiset että Yhteisön jäsenet käymään toisiaan vastaan. Verenvuodatukselta ei voitu enää välttyä.
//Kahakkaan osallistujat?
