Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Tuntematon alue
Hiivin lähellä Kuolonklaanin rajaa. Olin ollut näkevinäni jonkun liikkuvan pensaikossa, ja olin aivan varma, että kyseessä oli tunkeilija rajanaapurista. Työnsin kynteni ulos ja pidin korvat höröllä kuullakseni paremmin, jos joku liikkui lähistöllä.
Takaani kuului rasahdus. Kiepahdin ympäri salamannopeasti ja iskin kynteni kissan kurkkuun vaistomaisesti. Karpalonenä kaatui maahan henkeä haukkoen, ja veri värjäsi hänen valkoisen turkkinsa tummanpunaiseksi.
”Tyrskytassu, miksi?” soturi oli kohdistanut sumenevan katseensa minuun. ”Miksi tapoit minut?” Sen sijaan, että kolli olisi jäänyt makaamaan maahan elottomana, kuten aina yleensä unissani, tämä nousikin ylös ja lähti raahautumaan minua kohti.
Epäkuolleen mestarini syyttävä katse porautui suoraan lävitseni. Yritin kauhuissani etsiä pakoreittiä, mutta taakseni oli ilmestynyt syvä kuilu, jonka pohjaa ei näkynyt. Toinen takatassuni leijui hetken tyhjän päällä, ennen kuin vedin sen kauemmas reunasta.
Kääntäessäni katseeni eteenpäin oli jo liian myöhäistä: Karpalonenä vyöryi päälleni, vetäen minut mukanaan alas tyhjyyteen.
Painajainen ei jättänyt minua rauhaan raahustaessani muiden mukana niittykaistaleen halki. Lähdettyämme kaksijalkalasta puolisen kuuta sitten, muistot menneisyydestä olivat palanneet vainoamaan minua. Ne olivat vahvempia ja kamalampia kuin ennen, ja rinnassani tuntui olevan iso möykky, joka kasvoi sitä mukaa kun lähestyimme klaaneja.
Menetettyäni yhteyden Kuutamolaineeseen melkein pari kuuta takaperin, lähtö oli tuntunut entistä vaikeammalta, vaikka juuri tätä nimenomaista matkaa varten olin valmistautunut yhteisössä kuutolkulla aina Päivänsäteen kaappaamisesta asti. Nyt se alkoi kuitenkin tuntua liian todelliselta. Matkaa oli jäljellä noin toiset puoli kuuta, ja sitten kohtaisimme jälleen Mesitähden ja muut eloklaanilaiset.
Vaikka en halunnut myöntää sitä, minua pelotti. Viime yrityksellämme surmata Eloklaanin päällikkö lopullisesti olin ollut niin täynnä tuoretta vihaa, että muille tunteille ei ollut juuri jäänyt sijaa. Olotilani oli tasoittunut huomattavasti sen jälkeen, ja Päivänsäteen kasvattaminen oli tehnyt oman osansa tulisen luontoni taltuttamisessa.
Omat ajatukseni olivat sumentaneet todellisuuden tajuntani, ja tajusin valpastua vasta, kun tunsin jonkin kylmän ja märän tipahtavan kuonolleni. Räpyttelin kiivaasti silmiäni karistaakseni epäluulot pois ja voidakseni keskittyä paremmin käsillä olevaan hetkeen. Oli alkanut sataa räntää.
Ensin sitä tuli harvakseltaan, mutta lopulta sade yltyi niin sankaksi, että hädin tuskin näin hännänmitan vertaa edemmäksi. Etsin katseellani Keijukaisen hahmon ja hölkkäsin tämän kiinni. Naaras näytti jo valmiiksi ärtyneeltä, kun tulin hänen luokseen, mutta en antanut sen häiritä.
”Meidän kannattaisi varmaan pysähtyä odottamaan pyryn laantumista”, ehdotin Keijukaiselle vakaalla äänellä. ”Siitä on jo aikaa, kun viimeksi olimme täällä, eikä kannata ottaa sitä riskiä, että harhaudumme väärälle reitille huonon näkymän takia.”
//Keiju?
