Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Tuntematon alue
Kettu oli kovempi vastus kuin olin luullut. Jouduin toden teolla väistelemään sen hampaita, mikä puolestaan heikensi iskujeni tehokkuutta. Olin aivan varma, että jossain vaiheessa en kykenisi enää torjumaan hyökkäyksiä ja se saisi minusta otteen. Sen jälkeen kukaan ei voisi enää minua auttaa. Niin luopiona tunnettu Tyrskytiikeri kohtaisi nolon loppunsa pahaisen elukan tappamana, ja Keijukainen tulisi varmasti ilkkumaan haudalleni sitä, miten heikko typerys olin ollut.
Yllättäen kohtalo puuttui peliin – kohtalo, joka oli ottanut Järkäleloikan muodon. Mustanharmaa kolli syöksyi avukseni, ja katseemme kohtasivat lyhyen hetken ajan. Emme sanoneet mitään, mutta olimme molemmat selvästi yhtä mieltä siitä, että kukistaisimme pedon yhdessä.
Järkäleloikka oli loikannut ketun selkään ja raastoi sen kylkiä ja selkää kynsillään samalla, kun minä jakelin sille iskuja sen suippoon kuonoon. Kettu ulisi ja ärisi – se oli hyvin hädissään. Lopulta peto onnistui karistamaan Järkäleloikan selästään. Se syöksähti yllättäen minua kohti, mutta sen sijaan, että olisi käynyt kimppuuni, se rynnistikin ylitseni ja katosi metsään.
Nousin hitaasti ylös ja tuijotin hetken hengästyneenä sen perään. Siitä tuskin olisi meille enää harmia tämän reissun aikana, sillä olimme piesseet sen niin huonoon kuntoon Järkäleloikan kanssa, että se luultavasti kuolisi ennemmin tai myöhemmin verenhukkaan.
Samassa minulle valkeni, että Järkäleloikka todellakin oli tullut apuun. Sydämeni alkoi pamppailla nopeammin, hermostuneemmin, ja käännyin kohtaamaan suuren kollin vaaleansiniset silmät, joissa oli vaikeasti tulkittava katse. Katsoin häntä tunteiden ristiriita sisälläni myrskyten. Kaikkien näiden kuiden jälkeen hän oli taas siinä – ja hän oli kutsunut minua ystäväkseen! Mutta oliko hän oikeasti tarkoittanut sitä? Tuskin hän muuten olisi tullut apuuni.
”Kiitos”, minun onnistui sanoa tunnemyllerykseltäni. Järkäleloikka nyökäytti pienesti päätään. Välillemme laskeutui hiljaisuus. Kumpikin vain seisoi paikallaan, kuin odottaen.
Vedin hitaasti ilmaa sisääni nenäni kautta, ennen kuin avasin suuni uudestaan: ”Olen pahoillani siitä, miten käyttäydyin aiemmin. Se oli typerästi tehty ja tuntui sinusta varmasti aivan kamalalta. Anteeksi.” Olin ehtinyt prosessoida tapahtunutta kuluneiden kuiden aikana. Muun muassa Kuutamolaine oli auttanut minua käsittämään omia tunteitani paremmin, ja nyt tiesin varmasti, että myös minä pidin Järkäleloikasta. En vain ollut enää varma, kokiko kolli samoin minua kohtaan kaiken sen jälkeen, mitä välillämme oli – tai oikeastaan ei ollut – tapahtunut viime kuina.
”Minäkin pidän sinusta”, lipsautin lopulta, sitä edes itse heti tajuamatta. Mutta kun sain nuo sanat pois sydämeltäni, oloni keveni huomattavasti. Samalla turkkiani alkoi kihelmöidä aivan kuin siinä olisi ollut muurahaisia. ”Olen pitänyt jo pitkään, mutta en vain tajunnut sitä.” Yritin tavoittaa Järkäleloikan katsetta, vaikka oikeasti minun olisi tehnyt mieli kääntää pääni aivan toiseen suuntaan, sillä tilanne oli hyvin vaivaannuttava. Tunnustukseni saattaisi tehdä väleistämme entistä mutkikkaammat, mutta minusta tuntui, että juuri nyt oli ollut oikea hetki sanoa se, mikä minun oli pitänyt sanoa jo useita kuita sitten.
//Järksy? 😉
