Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
//TAISTELUTARINA (3TaP)
Minä ja Keijukainen olimme olleet kiertämässä uudella väliaikaisella reviirillämme kahdestaan – yksin Tähtiklaani tietää miksi -, kun olimme törmänneet kahteen Eloklaanin kissaan. Toinen heistä – vanhempi, valkoinen kolli – näytti etäisesti tutulta, ja olin varmaankin nähnyt hänet joskus ollessani vielä Eloklaanissa. Nuorempi, suutaan soittava naaras, jota olin vanhemman kissan kuullut sanovan Malvatassuksi, sen sijaan oli minulle täysin vieras, ja sellaisena olisin halunnut hänet pitääkin. Näsäviisas kersa oli suorastaan kerjännyt verta nenästään, eikä ollut mennyt aikaakaan, kun Keijukaisen hermot olivat pettäneet ja naaras oli käynyt kilpikonnakuvioisen oppilaan päälle.
Nuorukainen kutsui avukseen valkoista kollia – Hallavarjohan se oli ollut? -, joka ei epäröinyt syöksyessään toverinsa avuksi. Olin aikeissa käydä tämän kimppuun, mutta Keijukaisen refleksit olivat nopeammat, ja kujakissojen johtaja irrotti välittömästi otteensa allaan olevasta oppilaasta vastatakseen vanhemman eloklaanilaisen hyökkäykseen. Malvatassu luikerteli pois toistensa kimpussa nujakoivien kissojen luota ja yritti livahtaa karkuun. Silloin minä syöksähdin häntä kohti ja naulitsin hänet maata vasten iskemällä etukäpäläni hänen alaselkäänsä.
Hämmästyksekseni oppilaan onnistui kuitenkin keplotella itsensä tassujeni ulottumattomiin liukumalla vatsallaan eteenpäin lunta pitkin.. Ennen kuin hän nousi ylös, hän potkaisi naamaani takatassuillaan, ottaen siitä vauhtia karkumatkalleen. Ärähdin ja ravistelin päätäni saadakseni tärähdyksen voimasta hetkeksi sekoittuneet ajatukseni selviksi. Ponkaisin äkkiä takaisin tassuilleni ja loikin oppilaan perään.
Malvatassu oli raivostuttavan vikkelä kintuistaan. Välimatka välillämme kasvoi koko ajan, mutta en aikonut antaa periksi – Keijukainen ei ikinä lakkaisi ilkkumasta, jos häviäisin pahaiselle natiaiselle! Huomasin, että eloklaanilainen alkoi hiljalleen menettää vauhtiaan. Voi ei – ei kai pikkuista alkanut sentään väsyttää? Venytin askeliani pidemmälle siinä toivossa, että oppilaan vauhti hyytyisi pian kokonaan.
Niin ei kuitenkaan käynyt: Yllättäen Malvatassu kiepahti kohti läheistä koivua ja loikkasi sen runkoon kiinni. Liukuessani pysähdyksiin puun juurelle, naaras oli ehtinyt jo korkealle puuhun. Naamalleni tipahteli hienon hienoa kaarnasilppua, ja ravistelin sen pois turhautuneena. Tietenkin kakara osasi kiivetä! Voi kun Järkäleloikka olisi ollut täällä… Hän olisi voinut kiivetä tuon maanvaivan perässä puuhun ja pyyhkiä omahyväisen virneen pois tuon naamalta.
Huiskin hännälläni kiihtyneesti, kunnes lopulta päätin yrittää seurata eloklaanilaista puuhun. Upotin kynteni koivun kovaan runkoon ja lähdin hitaasti hinaamaan itseäni ylöspäin. Vähän väliä jokin tassuistani lipesi liukkaalla rungolla ja veti minua takaisin maata kohti.
“Sinuna laskeutuisin puusta, pentu! Et voi paeta sieltä minnekään. Jos tulet nyt kiltisti alas, saatamme päästää sinut elossa pois täältä”, huusin korkealla puussa roikkuvalle kissalle.
//Malva?
