Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Raotin väsyneesti silmiäni. Pesään tihkui haaleaa aamunvaloa, melkein kuin unessa. Nostin päätäni samalla kun suuni avautui makoisaan haukotukseen. Katsahdin vierelleni etsien katseellani Järkäleloikkaa, mutta hämmästyksekseni kolli oli hävinnyt johonkin. Oliko hän lähtenyt aikaisin ulos, eikä ollut vain raaskinut herättää minua?
Nousin ylös vuoteestamme, jonka olimme rakentaneet itsellemme oppilaiden pesään eloklaanilaisilta jääneistä petitarpeista, ja tassutin ulos pesästä. Katselin ympärilleni hieman ihmeissäni. Leirin muurien ulkopuolella kasvavien lehtipuiden lehdet olivat oranssit, aivan niin kuin aina lehtisateen aikaan.
Hetkinen – lehtisateen aikaan? Eihän nyt pitänyt olla lehtisade.
Samassa aloin huomata muitakin poikkeavuuksia, joita leirissä oli tapahtunut yön aikana. Se oli yhä Eloklaanin leiri, mutta ei se versio siitä, jota olin katsellut vielä eilen illalla ennen nukkumaanmenoa. Aivan kuin jotenkin olisin liikkunut ajassa eteenpäin ja ohittanut hiirenkorvan ja viherlehden kokonaan.
Erotin näkökenttäni reunalla liikettä ja käänsin päätäni sen suuntaan. Jähmetyin paikoilleni tunnistaessani mustavalkoisen naaraan, jonka olin viimeksi nähnyt vilaukselta Eloklaanin leirissä käydyn taistelun aikana – Kuutamolaine. Myös sisareni katse pysähtyi minuun, ja hänen koko olemuksensa jännittyi aina viiksikarvoista nykivään hännänpäähän.
”Sinä.” Vihamielinen murina täytti muuten tyhjän leiriaukion, ja Kuutamolaine oli nostanut huulensa ylös irvistävän hammasrivistön tieltä.
Tuijotin nuorempaa siskoani pöllämystyneenä. Mitä hän täällä teki? Miten hän ylipäätään oli päässyt tänne vartijoiden ohi? Itse asiassa nyt kun tarkemmin ajattelin, koko leiri vaikutti aavemaisen autiolta. Aivan kuin kaikki Kujakissayhteisön kissat olisivat vain haihtuneet ilmaan.
”Tämä on kaikki sinun syytäsi!” Olin niin uppoutunut omiin ajatuksiini, etten edes tajunnut, että Kuutamolaine oli lähtenyt rynnistämään minua päin. Naaras törmäsi päälleni sellaisella voimalla, että horjahdin ja kaaduin maahan. ”Et ansaitse elää kaiken sen pahan jälkeen, mitä olet tehnyt!”
Makasin maassa selälläni, Kuutamolaine painaen minua alaspäin koko painollaan. Hänen raivoisa katseensa tuntui suorastaan polttavan turkkiani, ja tunsin pitkästä aikaa aitoa kauhua.
”Tee väistöliike, Tyrskytassu!”
Kumpikin meistä pysähtyi niille sijoilleen kuullessamme leirin ulkopuolelta kajahtavan käskyn. Oliko joku juuri käskenyt minua väistämään?
Pian sama ääni puhui uudestaan:
”Hyvää työtä! Hienosti ennakoitu!”
”Eihän hän mitään ennakoinut! Sinä varoitit häntä!” purnasi vastaan uusi ääni.
Keskusteluun liittyi vielä joku kolmaskin, mutta tällä kertaa niin minä kuin myös Kuutamolainekin tunnistimme puhujan:
”Hän on kyllä oikeassa siinä.” Korppisiiven ääni oli neutraali.
Kuutamolaineen silmät laajenivat. ”Emo!” hän henkäisi epäuskoisen kuuloisena ja lähti loikkimaan leirin uloskäynti kohti.
Naaraan painon kadotessa yltäni onnistuin kampeamaan itseni jaloilleni. Jotenkin nämä äänet – tämä keskustelu – kuulosti etäisesti tutulta… Seurasin nuoremman kissan perässä ulos leiristä ja tupsahdin yhtäkkiä harjoitusmontun reunalle. Kun vilkaisin taakseni hämmentyneenä, leirin sisäänkäynti oli poissa.
*Unta. Tämän täytyy olla unta*, asia valkeni minulle. *Tämä uni on kuitenkin menneisyydestä.* Silmäilin edessäni näkyvää muistoa ja näin Karpalonenän ja Korppisiiven istumassa harjoitusmontun toisella puolella, katseet suunnattuna alhaalla montussa oleviin oppilaisiin – minuun ja Vadelmatassuun.
Kuutamolaine oli myös montun toisella puolella, aivan emomme vieressä. Naaras näytti yrittävän kommunikoivan Korppisiiven kanssa, mutta kun hän ei saanut tähän yhteyttä, hänen hämmentynyt katseensa siirtyi minuun.
”Missä me olemme?” hän kysyi äänessään epäluuloinen värinä.
En vastannut mitään. Olin jäänyt tuijottamaan nuorempaa itseäni, jonka luokse Karpalonenä oli laskeutunut Korppisiiven lähdettyä paikalta Vadelmatassun kanssa. Näin, miten suuni avautui mutistessani jotakin, mutta en ollut tarpeeksi lähellä kuullakseni, mitä. Menin lähemmäksi, ja juuri silloin Karpalonenä laski häntänsä nuoren oppilaan selän päälle ja naukaisi lohduttavasti:
”Se oli minun mokani. Ei olisi pitänyt avustaa sinua.”
Minulle tuli yhtäkkiä hyvin levoton olo, sillä muistin juuri, mitä tämän jälkeen tapahtuisi. Seurasin paikoilleni naulittuna, miten nuorempi minäni ilmoitti yllättäen soturille haluavansa saalistaa ja loikki sen jälkeen sanaakaan sanomatta pois paikalta.
“Tyrskytassu, odota!” Karpalonenä ryntäsi oppilaan perään, ja samassa metsä ympärillämme muutti muotoa. Kuutamolaine seisoi vähän sivummalla karvat pystyssä, täysin tiedottomana siitä, mitän hän seuraavaksi joutuisi todistamaan.
Katsoin Kuolonklaanin rajan lähelle kyyristynyttä raitaturkkista kollia – itseäni – ja odotin sydän pamppaillen lähestyvää tragediaa. Kuutamolaine oli ilmeisesti huomannut levottomuuteni ja vilkuili vuoron perään minua ja muistoa.
Pensaiden takana vilahti kuolonklaanilaisen turkki, jota kohti oppilas-minä hyökkäsi raivokkaasti. En kuitenkaan ehtinyt ylittää rajaa, sillä jostain takaani ilmestyi Karpalonenä, joka loikkasi päälleni ja esti hyökkäykseni. Olin niin herkillä ja raivopäissäni, että kohdistinkin iskuni sen enempää ajattelematta mestariini. Sydäntäni riipaisi katsella, kuinka valkoturkkinen soturi kaatui maahan kouristellen ja veri värjäsi lehtien peittämän maan hänen allaan punaiseksi.
”Mitä minä olen tehnyt”, noiden sanojen kuuleminen tuntui särkevän jotain sisälläni uudelleen. Aivan kuin sydämessäni ollut murtuma olisi alkanut säröillä pahemmin, kun katselin nuoremman itseni kyyristyvän toistamiseen kuolleen soturin vierelle ja hautaavan kuononsa tämän turkkiin. ”Ei, Karpalonenä, ei… Miksi juuri sinä?”
Tulikuumat kyyneleet kihosivat silmiini ja lysähdin istumaan muistoa vastapäätä.
//Jatkan tästä ite Kuutamolaineella 😀
