Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Tuntematon alue
Kirkas väläys kävi luissa asti tuntuvan jytinän edellä tummalla taivaalla. Sähköinen lataus ilmassa oli miltei käpälinkosketeltavaa, ja se sai turkkini jokaisen karvan sojottamaan joka suuntaan kuin siilillä. Täällä ei ollut turvallista, mutta meillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin paremman suojan löytämiseksi.
Sammakko ravasi edelläni korvat luimussa ja häntä pörhössä. Tämä ukonilma sai tavanomaisesti niin rennon ja hyväntuulisen isänikin hermostuneeksi.
“Tulemme kohta joelle”, kuulin hänen huikkaavan lapansa yli minulle. “Sen jälkeen enää vähän matkaa, niin tulemme kaksijalkalaan. Sieltä löydämme suojaa tältä myrskyltä.”
Niin, katso Valo, kaikki kyllä järjestyisi vielä. Ei ollut mitään syytä paniikkiin. Isä oli taitava ja kokenut matkaaja, hän tiesi luonnostaankin, mitä tällaisissa tilanteissa kuului tehdä. Sitä paitsi en minäkään mikään keltanokka enää ollut. Olin oppinut Sammakolta paljon elämäni kuluneina kuina, ja olisin varmasti selvinnyt tällaisesta myrskystä aivan hyvin omin päinkin. Toisaalta en voinut kieltää, ettenkö olisi ollut helpottunut saadessani kulkea vielä yhtä matkaa isäni kanssa. Kaksistaan oli mukavampaa – ja turvallisempaa.
Ukkosen jylyn ja puiden latvoissa ujeltavan tuulen läpi kantautui veden kohina. Joki ei voinut enää olla kaukana. Kiristin askeliani pysyäkseni Sammakon perässä, kun tämä sukelsi tiellemme sattuneen saniaispuskan sekaan. Kuivuneet lehdet rahisivat turkkiani vasten, ne olivat kuin janoisia kieliä, jotka yrittivät löytää jostain edes pienen tipan vettä pelastamaan ne nestehukalta. Tumma taivas onneksi enteili helpotusta sekä niille että muillekin kuivuudesta kärsiville kasveille ja eläimille.
Saniaisten toiselle puolelle päästyäni olin vähällä törmätä Sammakon takamukseen. Astuin kömpelösti sivuun ja tassutin isäni vierelle. Isäni tuijotti huoliryppy otsassaan edessämme levittäytyvää joen kaistaletta. Tajusin äkkiä, mikä oli saanut hänet niin synkeäksi: vesi näytti olevan poikkeuksellisen korkealla.
“Tuolla on astinkivet”, Sammakko maukui sen kuuloisena, kuin olisi pakottanut itsensä kuulostamaan varmemmalta kuin oli. “Pääsemme niitä pitkin toiselle puolelle.”
Pelkkä ajatuskin hirvitti minua. Tummat, ahnaat laineet lipoivat kiviä joka puolelta, ja vauhko joki ihan vaikutti odottavan seuraavaa uhriaan. Tiesin kuitenkin, ettei meillä ollut muita vaihtoehtoja, mikäli halusimme päästä pois metsästä ja karkuun ukkoselta. “Mennään sitten.”
Seurasin Sammakkoa joen rantaan. Etäisyys rannan ja ensimmäisen kiven välillä oli minun makuuni aivan liian pitkä, melkein kaksi hännänmittaa. Liian heikko ponnistus tai huono alastulo takaisivat kylmän kylvyn.
“Ei hätää”, Sammakko tuntui aavistavan ajatukseni. Kollin vihreät silmät hehkuivat kannustavasti. “Minä menen edeltä ja pidän huolen, että pääset perille tassut kuivana. Seuraat vain minua.”
Liian hermostuneena vastatakseni mitään ääneen nyökäytin vähän päätäni viestiäkseni isälleni, että olin kuullut tämän sanat. Yritin henkisesti valmistautua edessä olevaan koitokseen. Se menisi varmasti hyvin. Mitään pahaa ei voisi sattua, kun olin Sammakon kanssa. Me pidimme aina huolen toisistamme.
Katsoin sydän syrjällä, kun isäni valmistautui ensimmäiseen loikkaan. Hän sai sen näyttämään niin helpolta – yksi vaivaton ponnistus ja kollin käpälät olivat jo tukevasti ensimmäisellä kivellä. Minun piti siis vain matkia Sammakkoa, eikä mitään pahaa kävisi. Helppo homma.
Asettauduin rantaan ponnistuspaikalle, kun Sammakko oli loikannut seuraavalle kivelle antaakseen minulle tilaa. Juuri kun olin aikeissa hypätä, tunsin suuren, märän lätsähdyksen otsassani. Seuraava iso pisara iskeytyi ensimmäiselle kivelle, ja pian sitä seurasi joukko muita yhtä isoja ja kastelevia pisaroita. Ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään pidemmäksi aikaa – sade vain yltyi koko ajan.
Pakotin jalkani toimimaan vastoin ajatuksiani. Hännänpääni hipoi veden loisketta kun puoliksi syöksyin ja puoliksi hyppäsin ensimmäiselle kivelle. Sammakko jatkoi matkaansa vasta, kun olin nyökäyttänyt hänelle päätäni merkiksi siitä, että olin kunnossa.
Sade piiskasi yhä ankarammin toista kylkeäni, kun loikin Sammakkoa jäljitellen kiveltä toiselle. Aina välillä minusta tuntui, että tuuli saattaisi hetkenä minä hyvänsä lennättää minut jokeen.
*Olemme jo puolivälissä*, ajattelin hammasta purren. *Ei enää pitkästi.*
Oli kai universaali ilmiö, että pieninkin toivon tunne oli vaarallinen tällaisissa tilanteissa. Nimittäin lähestulkoon heti sen jälkeen, kun olin elätellyt toivoa siitä, että pääsisimme molemmat turvallisesti toiselle puolelle, maailma järkkyi. En ollut koskaan eläessäni kuullut niin valtavan isoa ääntä, kuin mikä syntyi, kun salama iski jossakin takanani rannalla maahan. Hetkellisesti tunsin itseni yhtä sokeaksi ja kuuroksi kuin kastemato. Sydämeni oli miltei räjähtää säikähdyksestä ja paniikista, ja en enää osannut sanoa, missä päin oli mikäkin.
Seuraavassa hetkessä käpäläni oli ottanut kohtalokkaan harha-askeleen, ja molskahdin pää edellä veteen. Leukani kolahti kovaa kiveä vasten, niin että varmaankin purin itseäni kielestä läpi.
Maailma ympärilläni oli pelkkää veden loisketta, synkkää taivasta ja korvissa piippaavaa ääntä. Kamppailin tiedottomuutta vastaan, mutta ennen kuin huomasinkaan, se oli vienyt voiton.
//Aave? Puh?
