Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Tuntematon alue
Kun Luna ja Laku – ei niin yllättäen – mankuivat päästä heidän mukaansa, Valo pelkäsi jo tovin, että hänen isänsä saattaisikin pitää sitä hyvänä ajatuksena ja ottaisi pentukaksikon heidän seurueeseensa. Onneksi Sammakolla oli kuitenkin järki päässä ja tämä toppuutteli innostuneita pentuja. Valo kätki helpotuksensa.
”Me kyllä Lunan kanssa etsimme teidät joku päivä. Me lähdemme omalle seikkailulle ja etsimme teidät siinä samassa”, Laku julisti silmät loistaen, ja Luna hänen vierellään nyökytteli päätään innokkaasti.
*Siitä vain*, Valo ajatteli itsekseen ja huvittui kuvitellessaan edessään seisovat karvapallot tarpomaan keskenään korvessa. Kaksikosta riitti hädin tuskin suupalaksi millekään pedolle.
”Odotamme sitä päivää”, Sammakko kehräsi ja vilkaisi Valoa silmät tuikkien. Valon viikset väpättivät, mutta hän ei sanonut mitään. ”Oli oikein mukava tavata teidät, Laku ja Luna. Pitäkää huoli itsestänne.”
”Kuin myös!” Luna hihkaisi ja pörhisteli karvojaan. ”Odottakaa vain, pian me tulemme teidän peräänne!”
”Niin!” Laku myötäili.
Valo oli varma, että muutaman kuun sisällä pennut olisivat jo unohtaneet heidät. Ajan myötä he oppisivat arvostamaan vakaata ja turvallista elämäänsä kaksijalkojensa kanssa, eivätkä enää edes haaveilisi erakoiksi ryhtymisestä.
Siinä paha missä mainitaan: Kaksijalkojen pesän puinen seinä avautui ja sen sisältä ulos astui kaksijalka, joka vilkuili ympärilleen kuin jotakin etsien ja piti mölisevää ääntä. Valo jännittyi, ja hän katsahti Sammakkoon, jonka olemus sen sijaan ei ollut muuttunut kaksijalan nähtyään. Oranssi kolli tarkkaili litteänaamaista otusta rauhallisesti, kunnes käännähti ympäri kannoillaan ja kutsui Valon mukaansa rennolla hännänheilautuksella.
Laku ja Luna huusivat vielä jotakin heidän peräänsä kun he lähtivät hölkkäämään kauemmaksi kaksijalan pesästä, mutta Valo oli liian keskittynyt pistämään käpälää toisen eteen, ettei saanut selvää sanoista. Hän oli vain kiitollinen siitä, että he viimein pääsivät lähtemään.
Sammakko johdatti heidät läheisen pensasaidan alle, jonka jälkeen tuli lisää kaksijalkojen pesiä. Valo ryömi oksien alle isänsä perässä ja tunsi olonsa turvalliseksi vehreiden lehtien tarjotessa suojan ulkopuolisten katseilta. Vaikka jostain kaukaa kuuluikin koiran haukku ja hirviön murinaa, hänellä ei ollut mitään hätää täällä Sammakon kanssa. Itse asiassa pensaan alla oli niin mukavaa, että hänen puolestaan he olisivat voineet jäädä siihen vaikka koko loppuelämäkseen eivätkä ikinä poistua sieltä.
”Levätään tässä hetki”, Sammakko sanoi tarkistettuaan nopeasti lähiympäristön vaarojen varalta. Tämä tuli Valon viereen ja ryhtyi pesemään hänen turkkiaan pitkin, rauhallisin kielenvedoin. Valon kurkussa hyrisi tyytyväinen kehräys ja hän vaipui vähitellen uneen, aivan kuten silloin kun hän oli ollut vielä pentu ja Sammakko oli pessyt häntä, kunnes hän oli nukahtanut.
