Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Klaanien lähialueet
Kohtaamisesta Salamanterin kanssa oli vierähtänyt jo neljännesosakuu, eikä Valo ollut sen koommin törmännyt täplikkääseen erakkoon metsästysmaillaan, mistä hän oli helpottunut. Ehkä Salamanteri isänsä kanssa oli tullut järkiinsä ja tajunnut, ettei tässä metsässä ollut tilaa kuin vain yhdelle isä-poika-seurueelle, ja siirtynyt jonnekin muualle.
Viime päivien aikana Valo ja Sammakko olivat saalistaneet ahkerasti, ja Kuun tekemä aukko heidän ruokavarannoissaan oli melkein onnistuttu paikkaamaan. Valo viettikin suurimman osan hereilläoloajastaan metsällä tai vartioiden heidän pesäpaikkaansa kutsumattomien vieraiden varalta.
Nytkin nuori kolli oli ollut koko pitkän päivän metsällä, ja hän oli palaamassa isohkon oravan kanssa takaisin kotiin. Matka taittui melko hitaasti, sillä suuresta koostaan huolimatta hänellä oli vaikeuksia kantaa painavaa oravaa mukanaan.
Oli tullut jo hämärää, mutta hiipuva valo taivaanrannassa valaisi vielä jotenkuten erakon polkua. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei heti tajunnut kiinnittää huomiota lähistöltä kuuluvaan ääneen. Kun ääni kuului toistamiseen ja hänen nenäänsä tulvahti yhtäkkiä voimakas, eltaantunut haju, hän vasta huomasi olevansa vaarassa.
Samassa kettu ryntäsi esiin puun takaa, ja Valo ampaisi vaistojensa varassa karkuun. Hän juoksi eteenpäin minkä käpäliltään kerkesi, ja jossain vaiheessa hänen oli tiputettava orava matkasta pystyäkseen liikkumaan nopeammin.
Juostuaan jonkin aikaa sokkona syvemmällä metsässä, jonne pimeys oli salakavalasti laskeutunut, hänen tassunsa jäi jumiin kahden lumen alla piilossa olleen juuren väliin, mikä pysäytti hänen vauhtinsa kuin seinään.
Tuskainen parahdus karkasi Valon suusta ja hän jäi lumeen makaamaan toinen etutassu kivusta tykyttäen. Nyt se kettu kyllä varmasti saisi hänet kiinni!
Kuitenkin odotettuaan jonkin aikaa paikoillaan, yrittäen paniikissa kuulla oman huohottavan hengityksensä takaa lähestyvän pedon askelet, mitään ei tapahtunutkaan. Metsään oli laskeutunut täysi hiljaisuus. Valo nieleskeli ja vilkuili säikkynä ympärilleen, mutta kun ketusta ei todellakaan näkynyt merkkiäkään missään, hän uskaltautui nousemaan ylös.
Tai ainakin hän yritti nousta, sillä kun hän laski painonsa toisen etutassunsa varaan, se petti täysin, ja kipu levisi pistävänä särkynä koko hänen jalkaansa pitkin. Hän lysähti istumaan kivusta irvistellen ja nosti loukkaantunutta käpäläänsä, lipaisi sitä pari kieltää kielellään ja laski sen sitten takaisin alas. Voi itku. Miten hän nyt pääsisi kotiin?
Kaiken lisäksi tämä osa metsästä ei näyttänyt yhtään tutulta. Oliko hän eksynyt? Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Valo tunsi olevansa aivan avuton. Hän ei ollut ikinä loukannut itseään niin, etteikö Sammakko olisi ollut heti valmiina rientämään apuun jostain lähistöltä. Nyt hän oli aivan ypöyksin ja täysin vieraassa paikassa.
Valo istui hetken paikoillaan yrittäen kuumeisesti pohtia ratkaisua tilanteeseensa, kun yhtäkkiä hänen korviinsa kantautui uusi ääni, joka kuulosti epämääräisesti kuiskinnalta. Aivan kuin joku olisi puhunut jossain lähistöllä. Nuori kolli valpastui ja höristi korviaan kuullakseen paremmin.
Samassa supina lakkasi. Valo pysyi liikkumatta, uskaltamatta hädin tuskin hengittää. Hän tunsi veren jähmettyvän suonissaan, kun vähän matkan päässä hänen edessään esiin tuli kiiluva silmäpari.
Laikukas kolli oli kauhusta kangistunut. Häntä ei rauhoittanut sekään tieto, että hajusta päätellen tulija oli toinen kissa eikä häntä aiemmin jahdannut kettu. Hän ei voinut tietää, oliko tämä muukalainen joku verenhimoinen kahjo, jolle hänen kaltaisensa loukkaantuneet nuoret kissat olivat sopiva saalis.
”Kuka olet?” Valon onnistui kysyä lopulta, kun hiljaisuutta oli kestänyt hetken. Silmäpari tuijotti yhä häntä, mutta hahmo ei ollut tullut lähemmäs. Valon yritys esittää rohkeaa oli kaikin puolin epäonnistunut, ja hiipivän epätoivon saattoi kuulla hänen särkyvästä äänestään.
//Aave? 😮
