Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Tuntematon alue
Kuunnellessaan pentujen selittävän innoissaan suunnitelmistaan lähteä suurelle seikkailulle Valo ei voinut olla pohtimatta, olisiko Sammakko toivonut hänen olevan enemmän näiden kahden kaltainen. Hänen isänsä oli aina saanut olla raahaamassa poikaansa paikasta toiseen, vaikka Valo olisi paljon mieluummin asettunut yhteen paikkaan asumaan ja elänyt siellä elämänsä onnellisena loppuun asti. Seikkailuntäyteinen elämä oli vaarallinen ja turvaton, eikä Sammakko jostain syystä tuntunut haluavan tajuta sitä. Mitä hauskaa oli elää jatkuvasti viiksikarvan varassa?
”Valolla onkin juuri sopivan jännittävä tarina teille kerrottavana parin kuun takaa”, Sammakon vihreät silmät tuikkivat, kun hän kääntyi katsomaan vieressään karvojaan silottelevaa Valoa. Valo katsahti häneen takaisin hieman näreissään – Sammakko tarkoitti arvatenkin sitä ”seikkailua”, jossa hän oli melkein joutunut ketun ateriaksi ja tutustunut outoon Aave-erakkoon. Vaikka hän muisteli suurisilmäistä kollia lämmöllä – toki silti hieman oudoksuen -, olisi hän mieluusti antanut tapahtuneen vaipua unholaan.
Pentujen odotuksesta säihkyvät silmät kääntyivät samaan aikaan kohti Valoa, ja hän tiesi, etteivät he pääsisi jatkamaan matkaa, ennen kuin hän olisi kertonut pennuille tarinan.
”No hyvä on”, hän murahti lopulta, istuutui ja taittoi häntänsä käpälilleen. Laku ja Luna painautuivat toisiaan vasten innokkaan näköisinä. ”Pari kuuta takaperin olin metsässä saalistamassa. Olin lähtenyt matkaan ilman Sammakkoa. Onnistuin saamaan kiinni oikein mehevän oravan, kun sitten yhtäkkiä lähistöltä alkoi kuulua murinaa. Valtava kettu ilmestyi kuin tyhjästä ja lähti perääni! Juoksin minkä jaloistani pääsin, mutta lunta oli liikaa ja se hidasti kulkuani. Minun oli jätettävä saalistamani orava, jonka kettu lopulta vei mukanaan. Pimeässä juoksin vahingossa pahki juureen ja nyrjäytin jalkani. En pystynyt kävelemään, ja pelkäsin jo loppunu koittaneen. Silloin eräs mysteerinen kissa saapui luokseni. Hänen nimensä oli Aave. Hän auttoi minut pesäänsä ja piti minusta huolta seuraavan kolmen päivän ajan, kunnes jalkani oli taas kävelykunnossa. Pääsin takaisin kotiin isäni luokse, ja minun ja Aaveen tiet erkanivat. Sen pituinen se.” Loppua kohden Valo oli kiristänyt tahtia nopeuttaakseen tarinankerrontaa, mutta se ei näyttänyt haitanneen Lunaa ja Lakua. Pennut olivat pysyneet kerronnan pauloissa alusta loppuun asti.
”Tapahtuiko tuo oikeasti?” Laku henkäisi.
Valo nyökkäsi. ”Tapahtui”, hän vahvisti.
”Olin todella huolissani Valosta, kun hänestä ei kuulunut moneen päivään”, Sammakko lisäsi väliin ja laski häntänsä Valon selälle. ”Saamme kiittää Aavetta siitä, että hän on yhä luonamme.”
Valo vaihtoi painoa tassulta toiselle hieman vaivaantuneena. Hän toivoi näkevänsä Aaveen vielä joskus uudestaan voidakseen hyvittää tämän antaman avun.
//Laku?
