Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Tuntematon alue
Hirviö päästi tööttäävän äännähdyksen, kun Valo ja Sammakko kipittivät kiireen vilkka kapean ukkospolun yli toiselle puolelle. Valo pelkäsi, että se lähtisi heidän peräänsä, mutta jättiläinen jatkoikin matkaansa polulla itsekseen muristen.
“Tuo oli lähellä”, hän henkäisi isälleen, jonka oranssi turkki oli myöskin hieman pörhöllään. Tämänkin oli täytynyt säikähtää aivan tyhjästä ilmestynyttä hirviötä.
“Se osasikin näköjään hiipiä”, Sammakko vastasi hilpeästi ja ravisteli itseään kuin karistaakseen säikähdyksen tunteen pois. Valon turkissa kihelmöi hienoinen närkästys. Aina kun jotakin tällaista tapahtui, hänen isänsä ei tuntunut ottavan sitä tarpeeksi tosissaan. Vielä joku kerta se koituisi heidän kohtalokseen.
Kaksijalan kaduilla oli hiljaista tähän aikaan yöstä. Aina silloin tällöin jostakin päin kuului ukkospoluilla matelevien hirviöiden ärinää, mutta tätä heidän äsken kohtaamaansa lukuun ottamatta he eivät olleet törmänneet vielä yhteenkään. Kaksijalkojakaan ei ollut liiemmin näkynyt. Kaipa ne eivät tykänneet pimeästä ja kylmästä.
Ei sen puoleen, että Valokaan olisi tykännyt. Hän sieti tätä ainoastaan siksi, että he saattoivat kulkea kaksijalkalan poikki nopeammin ja helpommin kuin päiväsaikaan, jolloin liikenne ukkospoluilla oli vilkkaimmillaan. He olivat vain läpikulkumatkalla tämän paikan läpi, ja Valo olikin pelkästään hyvillään siitä, ettei heidän tarvinnut pysähdellä ihastelemaan maisemia.
“Kuinka iso tämä kaksijalkala oikein on?” Valo tiedosti kuulostavansa ihan valittavalta pennulta, mutta hän ei mahtanut itselleen mitään, kun nälkä painoi vatsassa ja tassuja särki.
“Ei kovin iso”, vakuutti Sammakko, joka oli kertonut kulkeneensa näillä main joskus kauan sitten kun Valoa ei ollut vielä ollut olemassa. “Meidän pitäisi tulla sen reunalle aivan kohta puoliin. Ensin on vain kuljettava yhden paikan läpi, johon muistaakseni liittyi jotakin tärkeää, mitä en kuitenkaan millään saa mieleeni… No, se varmaan selviää perillä.”
Valo heitti isänsä suuntaan myrtyneen silmäyksen. Sepä kiva – tiedossa oli mahdollisesti lisää odottamattomia yllätyksiä. Juuri sitä laatua, josta hän ei pitänyt sitten alkuunkaan. Yllätykset olivat usein kaikkea muuta kuin mukavia. Tässäkin tapauksessa hän aavistuksensa osuivat oikeaan, ja kuinka hän toivoikaan, että olisi yrittänyt kovemmin saadakseen isänsä pään käännetyksi…
“Tuonnekko meidän pitää mennä? Ihan oikeasti?” Valon turkki pörhistyi väkisinkin, kun hän tuijotti silmät suurina edessä kohoavaa verkkoaitaa. Sen toisella puolella varjoissa näkyi valtaisia, epämääräisiä möykkyjä ja kasoja, jotka löyhkäsivät kaksijalkojen jätteelle. Aluetta valaisivat luonnottoman kirkkaat kaksijalkojen omatekoiset tähdet, joita löytyi yleensä niiden pesien sisältä sekä ukkospolkujen varsilta.
“Tämä on nopein reitti.” Hänen isänsä kuopi tassuillaan aidan alta pehmeää maata. Maakasa tämän takana kasvoi hyvää vauhtia. “Tai siis olisi, jos vain minulla olisi tässä apuna vielä yhdet lisäkäpälät.” Sammakko vilkaisi lapansa yli hänen suuntaansa merkitsevästi.
“Hyvä on”, Valo huokaisi ja siirtyi tämän viereen auttamaan kuopan suurentamisessa.
Lopulta he olivat siirtäneet maata syrjään tarpeeksi, jotta he molemmat mahtuivat ryömimään aidan ali. Valo nyppi varpaidensa väliin jääneitä multapaakkuja ja pikkukiviä pois sillä välin kun Sammakko painautui matalaksi ja luikerteli itsensä monttuun. Kolli nousi seisomaan kiiltävän verkon toisella puolella ja ravisteli itseään.
“Hyvin mahtuu!” tämä hihkaisi virnistäen.
Valo heilutteli häntäänsä epävarmana, mutta seurasi kuitenkin isänsä perässä. Hän ravisti tomut turkistaan ja katseli ympärilleen suurella pihalla, jota verkkoaidat reunustivat. Jokin tässä paikassa haiskahti Valon mielestä, eikä se ollut pelkästään kaksijalkojen rojuista johtuvaa.
“Tänne päin.” Sammakko hyppi pihan keskelle valokeilaan ja jatkoi siitä matkaa kohti toisella puolella odottavia varjoja. Valo oli aikeissa seurata perässä, kun yhtäkkiä hänen huomionsa kiinnitti metallinen välähdys kaukana edessäpäin, juuri siinä suunnassa, johon Sammakko oli menossa. Matala, uhkaava murina täytti Valon korvat ja sai hänen sydämensä takomaan nopeammin.
“Isä! Tule takaisin, siellä on -”
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun varjoista syöksyi esiin hurjasti äristen valtaisa koira, jonka kaulassa roikkui paksu, kiiltävä ketju. Sen tummat, julmat silmät olivat kiinnittyneet Sammakkoon, joka oli pysähtynyt niille sijoilleen häntä pystyssä ja pörhistettynä.
Valo seurasi avuttomana sivusta, kun koira lähti rynnäkköön ja louskaisi leukansa kiinni siinä kohtaa, missä Sammakon häntä oli ollut vain pari silmänräpäystä sitten. Sammakko juoksi häntä kohti käskien häntä palaamaan takaisin aidan luokse. Valoa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän käännähti kannoillaan… ja kompastui omiin jalkoihinsa!
Koira huomasi maahan kaatuneen kissan ja otti uuden suunnan. Se oli unohtanut jo Sammakon ja yritti nyt saada kiinni Valoa, joka kömpi paniikissa takaisin tassuilleen ja lähti juoksemaan kauhuissaan aivan satunnaiseen suuntaan. Hän hädin tuskin kuuli korvissa kohisevalta vereltään koiran lähestyvien askelten töminää pinkoessaan pelosta sokeana lähimpään löytämäänsä piiloon, joka oli kaksijalkojen esineiden kasan alla oleva kolo. Hän kiemurteli peremmälle löyhkäävien ja pistelevien tavaroiden sekaan tuntien kuuman hengityksen hönkivän häntäkarvoihinsa.
Koiran ärinä ja turhautunut haukku saivat nuoren kollikissan pelosta kangistuneeksi. Hänen sydämensä hakkasi hänen rinnassaan niin lujaa, että hän pelkäsi sen räjähtävän.
Yhtäkkiä ulkona tuli hiljaista, eikä Valo kuullut enää koiraa kasan ulkopuolella. Hän työnsi varovasti kuononsa ulos ja vilkuili pimeään täristen. Kauempana pihalla valokeilassa hän näki Sammakon juoksuttavan koiraa kintereillään samalla huutaen:
“Valo! Juokse aidalle!”
Valo siirsi katseensa aidalle, jonka ali he olivat tulleet. Reitti oli selvä, sillä koira oli keskittynyt jahtaamaan Sammakkoa. Hän veti syvään henkeä, hiipi ulos piilostaan ja kiiti pää alhaalla pihan poikki aidan luo.
Toiselle puolelle päästyään hän käännähti ympäri katsomaan, miten hänen isänsä pärjäsi. Sammakko oli lähtenyt tulemaan aitaa kohti nähtyään, että Valo oli turvassa, mutta koira seurasi tiukasti tämän kintereillä. Valo pelkäsi, että se saisi hänen isänsä kiinni, ennen kuin tämä ehtisi toiselle puolelle.
Sammakko syöksyi etujalat edellä monttuun ja kiemurteli aidan ali. Koira yritti seurata perässä, mutta reitti oli sille liian ahdas. Valo sähisi ja rääpäisi eläintä kuonolle kynsillään, mikä sai sen vetämään päänsä kauemmaksi ulahtaen.
Kissakaksikko juoksi pois aidan luota ja pysähtyi vasta kun koiran haukku oli jäänyt jonnekin kauas heidän taakseen. Valo antoi itsensä lysähtää maahan heidän pysähdyttyään haukkomaan henkeä eräälle syrjäiselle kujalle. Sammakko tuli nuuhkimaan poikaansa huolestuneena, vaikka tämä oli selvästi yhtä järkyttynyt.
“Oletko kunnossa?” Sammakko huohotti. Valo hengitteli muutaman kerran syvään, ennen kuin nosti pelokkaan, vihreän katseensa isäänsä. Hän ei alkuun saanut sanaa suustaan.
“Minua pelotti ihan kamalasti”, hän kuiskasi vapisevalla äänellä ja painautui isäänsä vasten lohtua hakien. Sammakkokin tärisi, mutta tämä kietaisi häntänsä hänen ympärilleen lohduttavasti.
“Kaikki on hyvin, meille ei käynyt kuinkaan”, tämä sanoi rauhoittelevalla äänellä ja laski leukansa Valon pään päälle. “Ehkä kuitenkin menemme kiertotietä ensi kerralla, vai mitä?”
Kuumat kyyneleet vierivät Valon poskia pitkin, mutta hän nyökytteli hiljaa. Sille pihalle hän ei astuisi enää jalallakaan, ei mistään syystä.
Kyyneleet kuivattuaan ja hetken rauhoituttuaan isä ja poika nousivat takaisin tassuilleen ja lähtivät etsimään toista reittiä ulos kaksijalkalasta.
