Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Tuntematon alue
//Sisältövaroitus: Erittäin sympaattisen kissan äärimmäisen julma kuolema. Ei suositella herkimmille lukijoille.
Jampan hahmo piirtyi tummaa taivasta vasten pehmeästi. Tähdet tuikkivat hänen ympärillään kuin kehykset, ikuistaen juuri tämän hetken muistoihini. Kollin keltaiset silmät hehkuivat valjussa valossa; hänen koko olemuksensa tuntui kiemurtelevan ääneti, vaikka hän pysyikin Aaveen ohjeita kuuliaisesti noudattaen aivan paikoillaan.
Minä hymyilin hänelle kannustavasti – ei ollut mitään syytä pelkoon. Tänä yönä jumalat kääntäisivät katseensa meihin ja antaisivat meille lahjan, jolla maailma pelastettaisiin. Kun pahuus olisi valunut tuohon lampeen viimeistä vihamielisesti sihisevää hiukkasta myöten, ei ollut enää mitään syytä huoleen. Jamppakin saisi huomata sen kohtapuoliin.
Tumma varjo lipui lähemmäksi meitä. Hymyilin Aaveelle, joka ojensi sammalmyttyä Jampalle. Ystäväni otti sen epäröiden suuhunsa, vilkaisi vuorollaan minua ja Aavetta. Hymyilin hänelle edelleen, kun Aave asetti toisen etutassunsa hänen yläpuolelleen ja lausui seuraavat sanat:
“Silmä silmästä. Sielu sielusta.”
Sitten Aaveen toinen tassu hujahti Jampan paljasta kurkkua kohti niin, että näin kynsien välähtävän kelmeässä kajossa.
Hymy kivettyi kasvoilleni tuntiessani lämpimän, tahmean, vastenmielisen nesteen ruiskuavan päälleni. Sitä meni silmiini, suuhuni, nenääni, korviini – se tuntui tunkeutuvan jokaiseen kehoni onteloon.
Kamalin koskaan kuulemani ääni leikkasi ilmaa kuin ruostunut, rikkinäinen sirppi. Se nitkutteli sitä, pitkitti kuristavaa tunnetta kurkussani.
Veren punaisen hunnun läpi katsoessani Aave näytti sulautuneen osaksi Jampan tuskasta parkuvaa ruumista, kuin heistä olisi muodostunut uusi, kammottava elämänmuoto. Jampan huuto tukahtui sitä mukaa, kun Aave tunki sammalia syvemmälle tämän kurkkuun.
Tassut kurkottelivat minua kohti. Jampan tassut. Halusin tarttua niihin. Halusin tehdä jotakin! Mutta olin liimattuna paikoilleni, kuin jokin kosminen voima olisi vallannut kehoni ja estänyt lihaksiani tottelemasta aivoiltani saamiaan hätääntyneitä käskyjä.
Verta. Niin paljon verta. Milloin se loppuisi? Näkisinkö koskaan mitään muuta? Olisiko maailmani ikuisesti verenpunainen?
Kun sielua hyytävä hiljaisuus laskeutui Jampan ja Aaveen suunnalla, äänet pääni sisällä alkoivat puolestaan voimistua. Minä tärisin, vavahtelin, horjuin. Silti pysyin paikoillani. Silti tuijotin kiven päälle lyyhistynyttä hahmoa, jonka päästä seppele oli vierinyt jalkojeni juureen.
Höpsö Jamppa. Aavehan nimenomaan oli sanonut, ettei seppeleen saanut antaa koskettaa maata. Nyt hän varmaankin saisi taas torut. Höpsö.
Kuinka pitkä aika oli ikuisuus? Minun oli täytynyt istua sen läpi jo ainakin kahdesti. Ei, kolmesti. Jumalat juttelivat minulle. Universumi kuiski korvaani. Minua itketti. Välillä suustani karkasi katkonainen nyyhkytys, jonka nielaisin aina takaisin. Oli epäsoveliasta nyyhkyttää tällaisella hetkellä, näiden kymmenien, satojen, tuhansien katseiden alla. Minua ihailtiin.
Jamppa oli nukahtanut. Häntä oli tainnut väsyttää kovasti. No, ensi kerralla hän saisi nukkua päiväunet ennen rituaalia. Minäkin voisin ottaa torkut. Ottaisinkin, jos en olisi kärvistellyt tulessa, joka korvensi jokaista säiettä olemuksessani.
Antakaa minun huutaa!
Jamppa ei enää heräisi. Hän oli elottomampi kuin se kivi, jonka päällä hänen ruumiinsa retkotti Aaveen huomassa. Katsoin häntä kyyneleideni läpi kertaakaan räpäyttämättä aina siihen pisteeseen asti, että minusta tuntui, että saattaisin kohta sokeutua.
Joku tuuppasi minua. En hievahtanutkaan. Tuups, tuups. Viikseni värähtivät. Nyt minua puskettiin eteenpäin. Jalkani tottelivat vastahakoisesti – ne olivat kuin lyijyä. Niin raskaat ja painavat, että minun täytyi jättää jälkeeni syvät uurteet.
Tunsin kylmän veden ihollani. Punainen valo poltteli silmiäni. Minua kannustettiin kahlaamaan syvemmälle; annoin jalkojeni pettää altani ja vajosin pinnan alle.
Hapen käydessä vähiin keuhkoissani pääni alkoi hiljentyä. Lilluin vedessä kuin raato. Vesi huuhtoi kaikki tunteet pois, jättäen jäljelle vain onton kaiun. Päätäni käytettiin vähän aikaa pinnalla – kipua, tuskaa, voi luoja – ja se painettiin taas alas. Sama toistui muutaman kerran, kunnes ajatukseni olivat nahistuneet.
Jamppa makasi yhä kivellään. Aave saattoi minut rantaan, ja minä lysähdin Jampan eteen voipuneena. Loittonevista askelista tiesin Aaveen poistuneen. Nyt oli vain enää me kaksi – minä ja Jamppa. Jamppa ja minä.
Vain minä.
Ryömin Jampan tahmaiseen turkkiin kiinni ja hautasin kuononi hänen karvoihinsa lohduttomana. Syvän hengenvedon myötä tuskani urut aukenivat ja aamu muuttui sakeaksi ulinastani.
//R.I.P. Jamppa
