Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Klaanien lähialueet
Valopentu ei ymmärtänyt, miksi emo oli tuonut hänet näin kauaksi pentutarhalta tämän kissan luo, jota tämä väitti hänen isäkseen. Emo näytti murheen murtamalta hymyillessäänkin, ja se sai Valopennun hätääntymään. Miksi emo itki?
”Tulen kaipaamaan sinua kovasti”, naaras maukui ääni väristen ja kumartui lipaisemaan Valopennun korvia hellästi. Kollipentu katsoi emoaan hämmennyksen vallassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tuleman.
”Pidä huoli itsestäsi”, emo sanoi oranssille kollille, joka oli tullut seisomaan Valopennun taakse. ”Ja pojastamme”, hän jatkoi ja nosti Valopennun Sammakoksi kutsutun kissan jalkoihin, kun tämä yritti hivuttautua kauemmaksi erakosta.
”Minä pidän”, Sammakko lupasi ja hymyili lempeästi emolle. Valopentu katsoi kulmat kurtussa kahta täysikasvuista kissaa, turhautuneena ja hieman peloissaan.
Sen jälkeen emo vilkaisi Valopentuun kyynelten täyttämin silmin, ennen kuin käännähti ympäri ja lähti hölkkäämään reipasta vauhtia poispäin. Valopentu parkaisi hädissään – minne emo oli menossa? Miksi hänet oli jätetty tänne tuon kollin kanssa?
”Emo!” hän huusi ja yritti sännätä naaraan perään, mutta Sammakko huitaisi paksun häntänsä hänen tielleen.
”Olen pahoillani, pentu, mutta en voi päästää sinua”, Sammakko maukui hymyillen pahoittelevasti. ”Emosi jätti sinut minun huostaani, ja tästä lähin minä pidän sinusta huolen.”
”Ei!” Valopentu huudahti ja sähisi niin hurjasti kuin osasi, mikä lopulta kuulosti varsin säälittävältä yritykseltä. ”Minä haluan emon mukaan! Haluan Kirkaspennun ja Taivaspennun luo!”
Sammakolla ei ollut aikomustakaan antaa Valopennun palata takaisin emon luokse, vaan tämä nappasi häntä niskanahasta ja lähti kantamaan aivan päinvastaiseen suuntaan emosta ja pentutarhasta. Valopentu rimpuili ja sähisi ja sihisi minkä ehti, mutta lopulta hän onnistui vain väsyttämään itsensä, eikä hän voinut kuin tyytyä kohtaloonsa.
Kun Valopentu seuraavan kerran avasi silmänsä, hän luuli jo hetken olevansa pentutarhassa turvassa sisarustensa kanssa, ennen kuin näki Sammakon köllöttelevän vieressään emon sijasta. Valopentu pomppasi tassuilleen ensin hieman säikähtäneenä, mutta nopeasti säikähdys vaihtui kiukuksi ja suruksi. Hänen sisällään mellasti niin monta erilaista tunnetta kerralla, että hän ei kyennyt käsittelemään mitään niistä.
”Onko sinulla nälkä, Valo?” Sammakko kysyi ja veti tassullaan kuollutta hiirtä lähemmäksi. Valopentu katsahti hiirenraatoon varautuneena. Hän oli jo pari kertaa maistanut riistaa emon maidon lisäksi, mutta hiirtä hän ei ollut vielä kokeillut.
”Maista pois vain, Valo”, Sammakko jatkoi hiiren tyrkyttämistä, ja Valopennun korvaan särähti häiritsevästi, miten kolli jätti osan hänen nimestään sanomatta.
”Minä olen Valopentu, enkä mikään Valo!” hän vinkaisi närkästyneenä, ja Sammakko pudisteli naureskellen päätään.
”’Valopentu’ ei ole oikein sopiva nimi erakolle”, erakko naurahti. Valopentu katsoi Sammakkoa tyrmistyneenä.
”En minä ole mikään erakko vaan Valopentu!” hän jatkoi inttämistä, vaikkei oikeastaan tiennyt, mistä edes intteli. Hänen pienet pennun aivonsa eivät vielä kyenneet käsittämään, mitä merkitsi olla klaanikissa tai erakko. Hän tiesi vain, että hänen nimensä oli Valopentu ja hänen kotinsa oli Kuolonklaani.
Valopennun vatsa kurisi anelevasti – hänen viime ruokailustaan oli jo aikaa, eikä emo ollut täällä tarjoamassa tuoresaalista tai maitoa. Ainoa vaihtoehto oli Sammakon tarjoama hiiri.
”Ota vain.” Sammakko työnsi jyrsijän pennun jalkojen eteen. Valopentu katsoi sitä vesi kielellä. Sitten hän vilkaisi Sammakkoon, joka katseli häntä edelleen hymyssä suin.
”En aio jäädä tänne sinun kanssasi”, hän sanoi kollille tiukasti, sillä ei halunnut tämän saavan vääränlaista kuvaa tilanteesta sen perusteella, että suostui syömään hiirtä. ”Menen heti huomenna takaisin emon luo, eikä minun tarvitse nähdä sinua enää ikinä.”
Hymy ei kaikonut Sammakon kasvoilta, eikä tämä vastannut enää pennun kommenttiin mitään. Valopentu ei osannut sanoa, oliko se hyvä vai huono merkki – kai hän pääsisi vielä kotiin?
Päiviä kului, ja Valo oli vähitellen tottunut uuteen kutsumanimeensä. Sammakkoa hän ei kuitenkaan kutsunut isäksi, sillä hän oli tälle yhä hieman katkera siitä, että tämä oli vienyt hänet emolta. Valo näki edelleen öisin unta emosta ja sisaruksistaan ja heräsi aamuisin heitä kaivaten. Välillä sydän puristi hänen rintaansa niin, ettei hänen tehnyt mieli syödä yhtään mitään, mutta Sammakko katsoi tarkkaan, että pentu nieli päivän aikana kurkustaan alas edes jotakin.
Valo kyyristeli heinikossa ja seurasi, kuinka Sammakko lähestyi vaanimalla maata pahaa-aavistamattomana nokkivaa lintua. Oranssi kolli keikutti takapäätään, ennen kuin loikkasi saalista kohti käpälät ojennettuina. Valo kuuli Sammakon harmistuneen sihahduksen, kun lintu ehti pyrähtää karkuun erakon kynsiltä. Sammakko palasi takaisin Valon luo virnistellen huolettoman näköisesti.
”Sepäs ottikin lentävän lähdön”, kolli murjaisi vitsin, joka ei kuitenkaan saanut Valoa nauramaan. Valo huokaisi tylsistyneenä ja kääntyi katsomaan vieressään olevalla heinänkorrella kiipeävää ötökkää. Hänellä ei ikinä olisi ollut näin tylsää Kirkaspennun ja Taivaspennun kanssa.
”Kuules, keksitään iltapäivällä jotakin kivaa tekemistä, josta sinäkin tykkäät”, Sammakko lupasi ja kosketti isolla käpälällään Valon päätä. ”Nyt isä etsii meille jostakin syötävää, niin jaksamme puuhata kaikkea kivaa loppupäivän, jookos?”
Valo silmäili kollia arvostelevasti, muttei väittänyt vastaan. Hän epäili, osasiko tämä todella keksiä tekemistä, joka oli myös hänen mieleensä.
Pian he jatkoivat jo matkaa. He kävelivät aukealla alueella, jossa kasvoi paljon vaaleaa heinää, jonka joukossa vipelsi pieniä jyrsijöitä. Valo laahusti Sammakon perässä samalla, kun kolli haisteli ilmaa ja yritti löytää merkkejä riistasta. Erakko ilmeisesti löysi jotakin, sillä tämä käski Valoa jäädä odottamaan paikoilleen. Valo totteli mukisematta ja lysähti istumaan väsyneenä kaikesta kävelemisestä. Sammakko katosi heinikkoon, ja Valo jäi yksin.
Jokin pieni ötökkä vipelsi Valon jalkojen juuresta ja hän seuraili sitä katseellaan paremman tekemisen puutteessa. Yhtäkkiä Valo kuuli ylhäältä päin outoa kahinaa. Hän kallisti päänsä kenoon ja säikähti melkein kuoliaaksi nähdessään valtaisan linnun syöksyvän taivaalta itseään kohti kynnet ojennettuna. Valo kirkaisi kauhuissaan ja pinkaisi juoksuun.
Hän juoksi heinien seassa veri korvissaan kohisten ja keuhkoja poltellen. Pitkät heinät hidastivat hänen vauhtiaan, eikä hän uskaltanut pysähtyä katsomaan, oliko lintu jättänyt hänet rauhaan.
Valo kuitenkin tunsi, ettei ollut karistanut takaa-ajajaa kannoiltaan. Hän yritti saada jalkansa juoksemaan nopeammin, kun hän yhtäkkiä kompastui maassa olevaan kiveen ja lennähti kuperkeikalla heinikkoon.
Valo näki linnun valmistautuvan ilmassa uuteen syöksyyn. Hän käpertyi pieneksi keräksi ja huusi kaikin voimin: ”Isä, apua!”
Siinä samassa joku tarrasi häntä niskanahasta kiinni ja lähti kiikuttamaan kovaa vauhtia kauaksi kiljuvasta petolinnusta. Valo avasi silmänsä ja tajusi Sammakon tulleen apuun. Hän ei ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt nähdessään oranssin kollin.
Lintu ei enää yrittänyt seurata heitä, kun he pääsivät metsään. Sammakko laski Valon maahan vasta, kun he turvallisessa paikassa metsän siimeksessä.
”Oletko kunnossa?” kolli kysyi heti ja tutkaili Valoa vammojen varalta. Valo nyökkäsi, ja hänen sisällään sykkinyt pelko purkautui itkuna. Hän painautui Sammakon jalkaa vasten ja nyyhkytti kovaan ääneen. Sammakko kumartui sukimaan hänen korviaan rauhoittelevasti.
”Kiitos, isä”, Valo ynisi hiljaa ja painoi otsansa vasten kollin tukevaa jalkaa.
”Ei hätää, Valo”, Sammakko hymisi ja hiljeni sitten yhtäkkiä. Hän pysyi hetken hiljaa, ennen kuin kysyi hämmennystä ja iloa äänessään: ”Kutsuitko sinä minua juuri isäksi?”
Valo ei vastannut. Piti vain kiinni isästään eikä päästänyt irti.
