Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Tuntematon alue
Nimeni oli siis Valo. Minä olin pyhä kissa, itse jumalten lähettämä ihme, ja vielä jonakin päivänä minun oli määrä täyttää kohtaloni ja tehdä jotakin suurta. Tämän kaiken Aave oli minulle kertonut kuluneena aikana, jonka olin hänen kanssaan viettänyt.
En tiennyt, miten paljon uskoin hänen puheistaan. Minusta ei tuntunut mitenkään erityiseltä tai pyhältä – vain hämmentyneeltä ja eksyneeltä. Tällä hetkellä ainoa kissa, jonka tiesin, oli Aave, enkä minä voinut oikein muutakaan kuin luottaa hänen sanaansa tässä tapauksessa.
Istuskelin mietteisiini uppoutuneena suurella laakealla kivellä, jonka olin valinnut itselleni nukkumapaikaksi. Olin yrittänyt yöpyä Aaveen tilallisesti rajatussa kaninkolossa, mutta pimeys ja ahtauden tunne olivat saaneet minut niin ahdistuneeksi ja levottomaksi, että olimme nähneet parhaaksi siirtää minut taivasalle nukkumaan. Kevyt tuulen tuiverrus turkissani ja yön pimeyttä särkevien tähtien tuike olivat rauhoittaneet mieltäni kummasti, ja olin saanut nukuttua paremmin.
Kuulin vaimeaa tepsutusta, ja kun käänsin katseeni alas kiveltä, näin Aaveen tulevan minua kohti kukkasia mukanaan kiikuttaen. Sähköiskun saaneen näköinen kolli pudotti kukat maahan ja vilkuili suuntaani silmät ymmyrkäisinä, ihailua heijastellen. Kollin katse sai minussa aikaan levottomuuden tunteita, ja lipaisin rintaturkkiani pariin kertaan salatakseni vaivautuneisuuteni. En ymmärtänyt, miksi Aave katsoi minua aina niin oudosti, ihan kuin olisin tupsahtanut suoraan jostakin taivaalta.
“Toin sinulle lahjan”, Aave maukui, viitaten tuomiinsa kukkiin. Silmäilin niitä kiven päältä mielissäni – ne olivat kauniita. Kollin seuraava pyyntö löi minut kuitenkin ällikältä: “Suuri Valo, voisitko kirkastaa taivaan?”
Toljotin Aavetta hetkisen suu raollaan, ennen kuin kohotin katseeni repaleisen pilviharson peittämälle taivaalle. Aurinko oli piilossa harmaiden haituvien takana.
“Pystynkö minä muka sellaiseen?” epäluuloisuus varmastikin kuulsi äänestäni.
“Tietenkin pystyt! Teidänlaisenne voimat ovat rajattomat”, Aave julisti sen kuuloisena, että selvästi uskoi minulla olevan piileviä kykyjä.
“Voin kai minä kokeilla”, murahdin hieman vaivaantuneena ja käänsin sitten kasvoni kohti pilvistä taivasta. *Tämä on aivan hiirenaivoista!* ajattelin itsekseni, mutta yritin kuitenkin keskittää ajatukseni taivaaseen ja sen poikki lipuviin pilvilauttoihin. Kuvittelin mielessäni, miten ajatukseni voimalla pakottaisin pilvenhattarat liikkumaan pois auringon edestä, kirkastaen taivaan.
Suljin silmäni, vedin syvään henkeä ja vajosin yhä syvempään keskittyneisyyden tilaan. Hetkisen kuluttua kuulin Aaven ulvaisevan haltioissaan: “Te teitte sen, toitte meille valon!”
Räpäytin silmäni auki ja jouduin saman tien siristämään ne melkein kiinni kirkkaan auringonpaisteen tulviessa pilvien väliin jäävästä aukosta. Sydämeni sykähti riemusta ja hämmästyksestä. Olinko minä todella tehnyt sen, kirkastanut taivaan?
Mieleni valtasi uudenlainen merkityksen tunne. Kenties minä todella olin jonkinlainen ihmekissa.
//Aave?
