Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Klaanien lähialueet
“Apua!” Epätoivoinen avunhuuto havahdutti Valon hereille unesta pensaan juurelta. Myös Sammakko oli herännyt ääneen ja höristeli nyt korviaan valpastuneena. Kohta sama ääni pyysi apua uudestaan, ja Sammakko ponkaisi jalkeille. Valo katsoi häntä yhä hieman unisena.
“Joku tarvitsee apua”, isä maukui hieman patistelevaan sävyyn, ja Valo tiesi, ettei voinut jäädä vain makoilemaan. Hän punnersi itsensä ylös ja seurasi isänsä perässä hyytävään pakkasyöhön.
Kuunvalo langetti pitkiä varjoja valkoiseen metsään, ja jokainen ääni oksan napsahduksesta metsikössä rapisteleviin eläimiin kuului kristallinkirkkaasti pakkasen ansiosta. Valo ei pitänyt tästä alkuunkaan. Täällä ulkona he olivat helppoa riistaa ketuille, ilveksille ja ties mille pedoille, joille heidän lumessa narskahtelevat askelensa olivat suorastaan kuin kutsu herkuttelemaan kissanlihalla.
“Mennään takaisin, jooko”, Valo aneli Sammakkoa, mutta oranssiturkkinen kolli pudisteli päätään torpaten poikansa pyynnön.
“Valo, meidän on autettava, jos jollakulla on hätä. Etkö haluaisi, että sinua autettaisiin, jos itse olisit pulassa?” Sammakolla oli hyvä pointti – jopa niin hyvä, ettei edes Valo voinut väittää siihen enää vastaan.
He löysivät pian etsimänsä: erään puun juurella kyyhötti musta naaraskissa, surkeana ja nälkiintyneen näköisenä. Sammakko ei epäröinyt lähestyessään muukalaista.
“Sinäkö kutsuit apua?” kolli kysyi naaraalta.
“Kutsuin”, kissa vastasi ääni väristen, “ja te vastasitte.”
“Mikä on hätänä?” Sammakko kumartui nuuhkaisemaan naarasta. Valo pysyi etäämmällä, silmäillen rähjääntynyttä kissaa epäluuloisena.
“Nyrjäytin nilkkani, enkä ole pystynyt saalistamaan moneen päivään”, naaras selitti vaikeroiden. “Näännyn pian nälkään, enkä pysty puolustamaan itseäni pedoilta…”
“Älä huoli. Me autamme sinua poikani kanssa.” Isän sanat saivat Valon niskakarvat nousemaan pystyyn. Tietenkin hän halusi auttaa, jos joku oli avun tarpeessa, mutta jokin tässä kissassa sai hänen sisälmyksensä kihelmöimään epämukavasti.
“Eikö vain, Valo?” Sammakko kääntyi katsomaan poikaansa.
“Joo, tietenkin…” Valo mutisi vastaukseksi ja tassutti epäröiden isänsä ja vieraan luo.
Hän auttoi isäänsä nostamaan kissan tämän selkään, minkä jälkeen he lähtivät kulkemaan hitaasti takaisin kohti heidän tämän hetkistä pesäänsä. Perillä Sammakko auttoi naaraan lepäämään pensaan alle.
“Valo, hakisitko varastostamme jotakin syötävää ystävällemme?” isä pyysi, eikä Valo viitsinyt väittää vastaan. Niinpä hän suuntasi vähän matkan päässä sijaitsevan männyn luokse, jonka juurikkoon kaksikko oli kaivanut montun ruokansa säilömistä varten. Kovina pakkaspäivinä ruokamontusta oli ollut paljon hyötyä, sillä kylmällä ilmalla saalistaminen kulutti vain turhaan energiaa. Siksi he olivat päätyneet saalistamaan varastoon niin paljon riistaa kuin se vain oli mahdollista.
Valo kaivoi osittain lumen alle hautautuneen montun auki ja valikoi sieltä myyrän. Sen jälkeen hän peitteli jälkensä hyvin, jottei kukaan toinen kulkukissa tai petoeläin erehtyisi heidän ruokavarastolleen, ja palasi takaisin isänsä ja vieraan luo. Hän pudotti myyrän naaraan eteen ja siirtyi sitten syrjemmäksi sukimaan turkkiaan edelleen hieman hermostuneena poikkeavasta tilanteesta.
“Voit levätä täällä niin kauan kuin tarvitsee”, Sammakko lupasi kissalle, joka oli ryhtynyt repimään ahnaasti palasia irti myyrästä. Kissa kohotti katseensa punertavaturkkiseen kollin ja väläytti tälle kiitollisen hammashymyn. Valo värähti nähdessään tämän vinot ja osittain mustuneet hampaat.
“Kiitos kovasti. Tulen varmasti viihtymään täällä kanssanne.”
Päivät kuluivat, eikä Kuuksi esittäytynyt muukalainen osoittanut minkäänlaisia merkkejä lähtemisestä. Päinvastoin, naaras vaikutti asettuneen ihan taloksi. Sammakon ja Valon ruokavarastot vain hupenivat, mutta isä oli edelleen sitä mieltä, että oli oikein auttaa loukkaantunutta naarasta, joka ei pystynyt huolehtimaan itsestään. Valon puolesta kissa olisi saanut suksia kuuseen jo aikoja sitten.
Eräänä aamuna Valo jäi kahdestaan Kuun kanssa, kun Sammakko lähti saalistamaan. Nuori kolli pysytteli hyvän välimatkan päässä heidän vieraastaan, joka haisi pahemmalta kuin raato. Kuu sen kuin vain kuorsasi menemään pehmeällä lehtipohjalla ja vähät välitti Valon nyrpistelystä. Valoakin väsytti, mutta hän ei kyennyt ummistamaan silmiään vieraan kissan läsnäollessa. Lopulta väsymys vei kuitenkin voiton, ja Valo vaipui kevyeen uneen.
Jonkin ajan päästä Valo heräsi uudelleen. Hän räpytteli silmiään unenpöpperöisenä ja avasi sitten suunsa makoisaan haukotukseen. Kylläpä nokoset olivat tehneet terää! Hän vilkaisin nukkuvan Kuun suuntaan… Hetkinen – missä Kuu oli? Unisuus karisi nopeasti pois Valon jäsenistä, kun hän pomppasi pystyyn ja kiiruhti pensaan uloskäynnille. Hän kurkisti ulos pesästä ja näki ympärillä vain lunta, puita ja hangessa risteileviä polkuja. Kuun voimakas ominaistuoksu leijaili ilmassa vahvana, ja Valo lähti seuraamaan sitä epäilysten kasvaessa hänen mielensä perukoilla.
Pian hänelle valkeni, mihin suuntaan musta naaras oli ollut matkalla, ja se sai hänen käpäliinsä vauhtia. Kuitenkin, kun hän ehti perille, oli jo liian myöhäistä. Männyn juuressa sijainnut monttu oli kaivettu auki ja lumeen oli sekoittunut multapaakkuja. Kuusta ei näkynyt enää jälkeäkään, vaikkakin Valo pystyi haistamaan hänen olleen täällä vähän aikaa sitten. Erakko tassutti montun luo ja kurkisti sinne: Kuu oli vienyt mennessään viimeisetkin tuoresaaliin muruset.
Kiukku poltteli Valon sisuskaluja. Kaikki se passaaminen ja hyysääminen – ja tässä kiitos! Hän huitaisi kynsillään läheistä juurta ja päästi turhautuneen ärähdyksen.
“Valo, mikä hätänä?” Sammakko oli ilmestynyt hänen taakseen roikottaen suussaan pikkulintua, jonka tämä oli arvatenkin käynyt nappaamassa kaksijalkojen pihalta.
Valo kiepahti isäänsä kohti karvat pystyssä. “Se kirottu kulkukatti vei meidän ruokamme!” hän sähähti vihoissaan.
Sammakon silmät laajenivat ällistyksestä, ja tämä tuli Valon vierelle katsomaan tyhjänä ammottavaa monttua. “Mutta eihän hänen pitänyt pystyä kävelemään”, kolli kummasteli.
“Selvästikin hänen jalkansa koki jonkin ihmeparannuksen, minkä ansiosta hän pystyi pihistämään ruokamme kiitoksena kaikesta huolenpidostamme.” Valo oli hurjan vihainen. Hän oli vihainen Kuulle, vihainen isälleen, mutta ennen kaikkea hän oli vihainen itselleen. Hänen olisi pitänyt häätää se siivellä eläjä matkoihinsa hyvän aikaa sitten.
“Valo…” isä yritti, mutta Valo ei suostunut kuuntelemaan.
“Menen saalistamaan – ja tällä kertaa en anna kenenkään ulkopuolisen kajota ruokiimme”, hän tiuskaisi ja paineli matkoihinsa, jättäen Sammakon tuijottamaan tyhjää monttua.
Seuraavat päivät kuluivat saalistaessa. Valo oli suostutellut isänsä vaihtamaan heidän pesäpaikkansa muualle, samaten kuin ruokavaraston. Ei ollut enää turvallista pitää niitä samoilla paikoilla, kun Kuu tiesi niiden sijainnin. Naaras saattaisi käydä varkaissa uudestaan, ja sitten heidän olisi jälleen aloitettava alusta.
Valo oli lähtenyt metsään etsimään tuoreita hajujälkiä, mutta riistasta ei näkynyt merkkiäkään. Kolli oli niin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, ettei heti huomannut eteensä tupsahtanutta kissaa. Nähdessään mustan turkin, hänen mieleensä palasi Kuun kuva, mutta katsottuaan tarkemmin hän huomasi, että kyseisen kissan turkissa oli kellertäviä läiskiä. Vaikka kissa ei ollutkaan Kuu, se ei saanut Valoa yhtään huojentuneemmaksi. Taas yksi ventovieras, joka varmasti halusi viedä heidän ruokansa.
“Tämä on minun aluettani, joten sinuna alkaisin laputtaa”, hän murahti suurin piirtein omanikäiselleen kollille, joka ei näyttänyt pelkäävän häntä lainkaan.
//Manteri?
