Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Klaanien lähialueet
Talitintti hyppeli lumelle ripoteltujen siementen yllä keskittyneenä. Pian sen viereen lennähti toinen ja kolmaskin, molemmat kaksijalkojen tarjoaman aterian perässä. Valo ei uskaltanut liikauttaa viiksikarvaakaan, sillä pelkäsi säikyttävänsä siivekkäät tiehensä. Hänen vihreät silmänsä seurasivat tarkasti pikkulintujen liikkeitä samalla, kun hänen korvansa kuulostelivat kaksijalan pesästä kuuluvia ääniä.
Nuori kolli keinutti vähän takapäätään, liu’utti kyntensä ulos ja syöksähti lintuja kohti varoittamatta. Tintit lehahtivat lentoon samalla sydämenlyönnillä, mutta yksi niistä ei ollut yhtä onnekas kuin toverinsa. Valo painoi tassuillaan hädissään räpistelevää pikkulintua maata kohti ja tappoi sen nopealla ja tehokkaalla puraisulla niskaan, kuten oli oppinut Sammakolta.
”Hienosti napattu!” Oranssi kolli asteli ylpeän näköisenä esiin pensaan takaa. ”Tällä kertaa maltoit odottaa tarpeeksi pitkään!”
Valo sylki höyheniä suustaan. ”Se oli vaikeampaa kuin miltä näytti”, hän murahti, mutta oli itsekin tyytyväinen suoritukseensa. Hän oli kehittynyt saalistamisessa hurjasti parin viime kuun aikana sen jälkeen, kun Sammakko oli kunnolla alkanut opettaa hänelle selviytymistaitoja.
Valo oli kasvanut huimasti, ja hän oli jo miltei isänsä mittainen. Sammakko epäili, että hän kasvaisi vielä, ja Valon oli vaikea uskoa olevansa jonakin päivänä isompi kuin isänsä. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että isokokoisena olemisessa oli omat etunsa, sillä tuntemattomat kissat harvemmin lähestyivät itseään suurempia roikaleita.
Kaksijalan pesästä kuului yllättäen ääni, ja seinässä oleva luukku avautui. Vihaisesti mesoava lättänaama nakkasi kissoja kohti jotakin kovaa, jonka Valo ehti vain hädin tuskin väistämään. Miettimättä kahta kertaa hän nappasi talitintin suuhunsa ja lähti viilettämään isänsä perässä kauemmaksi kaksijalan reviiriltä.
Isä ja poika uskalsivat pysähtyä vasta kun olivat suojassa metsässä. Valo tiputti linnun maahan ja rupesi sukimaan säikähdyksestä pörhistynyttä turkkiaan. Oli kirkas pakkaspäivä, ja kylmyys pisteli nuoren erakon polkuanturoita ja nenää.
”Se oli täpärällä”, Sammakko vislasi. Valo mulkaisi isäänsä hieman nyreissään.
”Minähän sanoin, että ei ole hyvä idea saalistaa kaksijalkojen pihoilta”, hän sanoi. ”Kiinnijäämisen riski on liian suuri – samoin kuin hengen lähdön!”
”Niin, mutta meille ei käynyt kuinkaan, vai mitä?” Sammakko lepytteli ja kumartui nuuhkaisemaan talitinttiä. ”Ja saimme vielä ruokaakin!”
Valo vain huokaisi ja pudisteli päätään. Hänen isänsä huolettomuus ajoi hänet hermoraunioksi. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun oranssiraidallinen kolli oli päätynyt ottamaan suuren riskin saadakseen ruokaa heille. Sammakon kyltymän seikkailunjano ajoi tätä koko ajan liikkeelle, kun taas Valo olisi mieluummin pysytellyt tutussa ja turvallisessa metsässä ja selviytynyt sen tarjoamilla antimilla.
”Ota tuosta vähän murua rinnan alle, niin loppuu tuo murjotus”, Sammakko maukui leikkisästi ja tuuppasi linnun poikansa eteen. Valo vilkaisi isäänsä yhä hieman vihaisena, mutta ei kuitenkaan kieltäytynyt ateriasta. Hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis ripityksensä kanssa, vaan jatkaisi heti, kun oli saanut syötyä loppuun.
