Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Klaanien lähialueet
Iso, kiiltävä olento syöksyi karjuen Valon ja Sammakon ohi harmaata polkua pitkin. Valo painautui tiiviimmin isänsä turkkia vasten ja yritti suojata korvansa ärjyvältä ääneltä, joka otuksesta lähti.
”Nyt voimme mennä”, Sammako sanoi, kun ärisijä oli mennyt menojaan, ja nappasi Valon kantoon. Kolli jolkutti harmaan polun yli kiireesti, ja Valo katsoi, miten maa liikkui hänen ilmassa roikkuvien jalkojensa alla.
Polun toisella puolella Sammakko laski Valon takaisin maahan ja lähti johdattamaan häntä kauemmaksi siitä. Valo tepasteli isänsä perässä ja yritti olla jäämättä jälkeen.
”Mikä se pahalta haiseva olio oli?” hän kysyi tältä vähän ajan päästä, kun he pysähtyivät pitämään lyhyen tauon.
”Niitä kutsutaan hirviöiksi”, Sammakko selitti samalla, kun suki aivan hujan hajan sojottavia karvojaan. Valo matki häntä ja ryhtyi nuolemaan omaa turkkiaan tarmokkain kielenvedoin.
”Mitä hirviöt tekevät?” Valo kysyi uteliaana.
”Lähinnä ne juoksevat Ukkospolkua pitkin kaksijalkaloiden välillä”, Sammakko vastasi kuin se olisi ollut mitenkään ihmeellistä tai outoa. Valo kurtisti kulmiaan.
”Mikä on kaksijalkala?”
”Paikka, jossa asuu kaksijalkoja.”
”Mitä ovat kaksijalat?”
Sammakko kaiketi huomasi, että Valon pää alkoi paisua vastaamattomista kysymyksistä, ja naukui: ”Saat sen ja paljon muuta selville huomenna, kun saavumme sellaiseen.”
”Menemmekö me kaksijalkalaan?” Valo hämmästyi. ”Mutta miksi?”
”Koska se on seikkailu”, kolli virnisti leikkisästi ja kurkotti nuolaisemaan pennun päälakea. Valo nuolaisi tassuaan ja pyyhkäisi sillä päätään, jonka karvat isä oli sekoittanut. Sammakko naurahti huvittuneena pennun reaktiosta.
”Pitääkö meidän aina seikkailla?” Valo huokaisi ja kellahti kyljelleen. Hänen tassujaan särki päivän kävelyn jälkeen. ”Emmekö me voisi vain olla paikoillaan?”
Sammakko hymyili edelleen ja kallisti päätään katsoessaan poikaansa. ”Mutta eihän se olisi hauskaa. Elämästä täytyy nauttia. Koskaan ei voi tietää, milloin potkaisee tyhjää.”
”Potkaisee tyhjää?” Valo kummasteli.
Sammakko näytti siltä, että tajusi juuri lipsauttaneensa jotakin, mitä Valon ei olisi kuulunut tietää vielä. Kuin virhettään peitelläkseen kolli rojahti maahan selälleen ja nappasi Valon otteeseensa. Valo kikatti läpsiessään isänsä kasvoja ja väistellessään tämän isoja tassuja.
”Se on sellainen asia, josta sinun ei tarvitse vielä murehtia”, Sammakko murahti leikin päätyttyä ja kosketti Valon nenää omallaan. ”Seikkailu on osa elämää, ja sinäkin varmasti opit pitämään siitä, kunhan ensin vähän kasvat etkä väsy niin nopeasti.”
Valo katsoi isänsä vihreisiin silmiin, joista hän näki omien iloisten kasvojensa heijastuksen. Hän nyökäytti päätään ja kävi makaamaan Sammakon rinnan päälle. Jos kerran isä sanoi, että hän oppisi pitämään seikkailuista, niin hän varmastikin oppisi.
