Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Tuntematon alue
Värisin tuulessa, joka yritti repiä minulta turkin pois päältä päästäkseen käsiksi luihini. Se ei ollut ainoa syy, miksi minua värisytti; mietin yhä Aaveen sanoja muutaman päivän takaa.
Sähköistyneen näköinen toverini oli pelästyttänyt minut pahanpäiväisesti kertoessaan epäilyksistään, että minuun oli pesitynyt jokin pimeys, joka oli puhdistettava. Muutoin jotain kamalaa pääsisi valloilleen maailmaan. Pelkkä ajatuskin kauhistutti minua. Nyt kun olin varmistunut ylimaallisista voimistani, huoli niiden vaikutuksesta ympäröivään todellisuuteeni sai minut levottomaksi.
Parhaillani olisin nimeni mukaisesti valontuoja, mutta pahuuden vallassa minusta voisi tulla jotakin niin käsittämättömän hirveää, että tuntemamme maailmankaikkeus keikahtaisi raiteiltaan. En voinut sallia sellaista tapahtuvan – suuret voimat toivat mukanaan suuren vastuun.
Olimme taivaltaneet Aaveen kanssa joitakin päiviä hyvin vähän taukoja pitäen. Vaikka Aave yritti toistuvasti kehottaa minua lepäämään, minulla oli palava tarve jatkaa eteenpäin löytääksemme sen, joka voisi puhdistaa minut. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Maailmanloppu saattoi lurkkia jo ihan nurkan takana.
Taivas aukeni yllämme ja liimasi turkkimme nahkaamme vasten. Kuljimme leveän joen vartta pitkin pitkässä kellertävässä heinikossa. Oloni oli voipunut, suorastaan voimaton. Ehkä siitä syystä en kyennyt kirkastamaan taivasta tällä kertaa, vaikka pari kertaa sitä salaa yritinkin.
Kauempana edessäpäin näkyi jonkinlainen kaksijalkojen pesä, jossa oli kiinni omituinen pyörivä rakennelma, joka latki vettä kuin kissankieli.
“Löytäisimmeköhän tuolta suojaa?” käännyin vierelläni raahustavan Aaveen puoleen. Pieni kolli vilkaisi kummajaispesää kyseenalaistavasti. “Emme kai me siinä häviä mitään, jos käymme katsomassa”, jatkoin hieman maanittelevaan sävyyn, ja se sai Aaveen lopulta myöntymään.
“Jos uskot, että löydämme tuolta suojaa, niin sen täytyy olla.” Kolli kumarsi minulle kunnioittavasti, ja pieni hymynkare nousi huulilleni.
Johdatin meidät pesän luo heinikon läpi. Märkä multa ja muta tirskahtelivat inhottavasti varpaitten välissä, mutta pian tassumme tapasivat tukevamman maan, kun pesän läheisyydessä maasto muuttuu soraisemmaksi. Lähempää tarkasteltuna pesä näytti hyvin vanhalta, lähestulkoon hylätyltä. Kaksijalkojen hajun pystyi vain hädin tuskin havaitsemaan.
Pesä oli rakennettu suurista kivilohkareista, ja sen seinässä oli vanha, puinen ovi, jonka alareunassa oli kissan mentävä aukko. Tämä ei voinut olla sattumaa. Meidät oli johdatettu tähän paikkaan.
“Löydämme täältä varmasti suojaa”, naukaisin Aaveelle varmana, ja enempiä ihmettelemättä lompsin oven luo ja pujahdin aukosta sisään suojaan sateelta.
Olin jo ravistelemassa vesiä turkistani kuullessani Aaveen kömpivän perässäni peremmälle. Vilkaisin häneen tyytyväisenä itseeni, mutta vakavoiduin huomatessani Aaveen tuijottavan jotakin jännittyneen jäykkänä. Seurasin hänen katsettaan ja erotin muutaman ketunmitan päässä pesän seinän vieressä hahmon, joka oli noussut nyt istumaan ja katseli meidän suuntaamme kiiluvilla silmillään.
//Aave?
