Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Tuntematon alue
//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ /)
Silmät hehkuivat hämärässä kuin kekäleet. Niiden katse tuntui polttavalta. Katselinko jotakin ylimaallista? Aave vieressäni värisi, ja kuulin hänen kurkustaan kumpuavan matalaa, varautunutta murinaa.
“Keitä te olette?” Puhujan ääni kuulosti ihan tavalliselta. Hahmo tuli lähemmäksi, ja pian erotin selvästi kissan piirteet. Se oli pehmeärakenteinen kolli, ei mitenkään tavattoman vaarallisen näköinen.
“Minä olen Valo”, esittäydyin ensimmäisenä ja sipaisin sitten hännälläni toverini kylkeä. “Tämä tässä on Aave.”
“Onpa aavemaiset nimet”, kissa naurahti vähän, äänessään hermostunut värinä. “Minä olen Jamppa.” Silloin kolli astui paremmin esiin, ja näimme hänet koko komeudessaan. Valkoinen turkki mustilla laikuilla; keltaiset silmät, jotka tutkailivat meitä uteliaasti.
Tunsin Aaveen hätkähtävän vieressäni. Kun vilkaisin ystävääni, tämä tapitti Jamppaa suuret, aavemaiset silmät apposen auki. Kallistin aavistuksen päätäni. Saiko Aave parhaillaan näkyä jumalilta?
“Oi, teidän on liityttävä seuraamme”, Aave sanoi hetkisen kuluttua ja nyökytteli kiivaasti päätään melkein kuin itsekseen. “Me vaadimme!”
“Ai”, Jamppa räpäytti silmiään yllättyneenä. “No, minä olinkin juuri aikeissa lähteä saalistamaan, ja useammasta käpäläparista olisi apua.”
“Me autamme mielellämme.” Vilkaisin ensin Aaveeseen ja sen jälkeen Jamppaan, joka vaikutti olevan aidosti hyvillään. Jamppa vaikutti minusta mukavalta kissalta.
“Hieno homma! Tämän kaksijalkojen pesän lähistöllä kuhisee paljon peltohiiriä. Joukolla saamme taatusti napattua ison saaliin!” Jamppa tepasteli meidän luoksemme. Hän pysähtyi eteemme, katsoi minua parin silmänräpäyksen ajan silmiin ja pujahti pesän seinässä olevasta raosta – siitä, josta olimme juuri tulleet – pihalle.
“Ulosko?” Aave näytti havahtuvan transsin kaltaisesta tilastaan, johon oli Jampan kohdattuaan vaipunut. “Siellä sataa. Me kastumme.”
“Sade puhdistaa.” Kosketin kollin korvaa lempeästi kuonollani. “Lisäksi täydellä vatsalla on mukavampi olla sateensuojassa.”
Jäämättä odottamaan toveriani seurasin Jamppaa ulos sateeseen.
“Tämä on kelpo saalis.” Jamppa lipoi suupieliään nuuhkiessaan pientä riistakekoa, jonka olimme koonneet yhdeksästä saamastamme peltohiirestä. “Ensi yönä nukutaankin hyvin!” Mustavalkoinen kolli oli aikeissa ottaa kasasta ensimmäisenä, mutta vilkaisikin sitten meihin hieman epäröivästi.
“Ota pois vain”, minä hymyilin erakolle. “Tuossa riittää kyllä syömistä meille kaikille.”
En ollut tajunnutkaan, miten nälkäinen olin, ennen kuin tunsin yhä lämpimän lihapalan valuvan kurkustani alas. Verenhaju kiihotti nälkääni, ja yhdeksän hiiren kasa hupeni hujauksessa. Lopulta me kaikki köllöttelimme mukavasti rakennuksen suojissa, samalla kun sade ropisi rauhoittavasti kattoon yläpuolellamme.
“En ole tainnut koskaan ennen saada näin paljon saalista”, Jamppa tokaisi turkkinsa pesun lomasta. Hänen tyytyväinen kehräyksensä sai viikseni väpättämään.
“Pyhä Valo tuo mukanaan runsaat metsästysmaat”, Aave sanoi hiljaa vierestäni. Tumma kolli näytti vaipuneen taas omiin tiloihinsa, ja Jamppa katsoi vuoroin minua ja vuoroin Aavetta kuin selitystä odottaen.
Minä kohautin lapojani hieman vaivaantuneena ja hymyilin edelleen Jampalle. En edes tiennyt, miten olisin selittänyt uudelle tuttavallemme suuren tehtävämme. Aave oli ainoa kissa, jonka kanssa olin ollut tekemisissä tultuani taas tajuihin muistinmenetykseni jälkeen. Aaveella ja minulla oli hyvin erityinen suhde – hän oli minun uskollinen palvelijani ja minä taivaasta tipahtanut jumalolento, joka oli matkalla puhdistumiseen. Mahtaisiko Jampan kaltainen kuolevainen ymmärtää edes moista asiaa? Pelkäsin, että kertomalla koko totuuden, hänen pieni mielensä saattaisi mennä rikki.
“On ollut aika pitkä päivä”, Jamppa haukotteli kohta ja otti mukavamman asennon. “Ajattelin ruveta nukkumaan. Hyvää yötä!” Sen jälkeen kolli käänsi meille selkänsä, ja kohta me jäimme Aaveen kanssa kuuntelemaan hänen vaimeaa kuorsaamistaan.
Tuhti ateria oli saanut minutkin uneliaaksi. Olin jo aikeissa ottaa mallia Jampan esimerkistä ja käydä itsekin levolle, kun yhtäkkiä Aave ryömi lähemmäksi minua. Katsahdin toveriini kulmiani kohottaen.
“Jampan on tultava mukaamme aamulla”, kollikissa kuiskutti minulle kiihkeästi. Hän oli niin lähellä, että tunsin hänen hengityksensä pihisevän kuumana viiksilleni.
“Saitko jonkun näyn?” kysyin kiinnostuneena.
Aaveen katse lipui jonnekin kaukaisuuteen. “Hän on auttava meitä pyhyyden puhdistamisessa.”
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä Aave sillä tarkoitti. Sen täytyi kuitenkin olla tärkeää, kun hän halusi Jampan niin kovasti mukaamme. Minua se ei haitannut vaan tutustuisin mielelläni Jamppaan paremmin. Ehkä meistä voisi tulla ystävät, aivan kuten minä ja Aavekin olimme. Tavallaan.
“Haluatte minut mukaanne?” Jamppa toljotti meitä hämmentyneenä. “Älkää käsittäkö väärin, minusta te vaikutatte aivan huipputyypeiltä ja kanssanne on ollut tosi kivaa! Mutta miksi? Minähän olen vain Jamppa.”
“Meillä on tärkeä tehtävä, jossa uskomme sinun voivan olla meille avuksi”, selitin niin vakuuttavasti kuin osasin. Aave ei ollut antanut minulle kummoista selitystä sille, miksi Jampan oli ehdottomasti tultava mukaamme, joten minun oli hieman improvisoitava. “Varallesi on luvassa suuri kohtalo.”
Jamppa räpytteli silmiään, selvästi yrittäen sisäistää kaikkea sitä, mitä olimme hänelle juuri kertoneet. Sitten kolli kohautti lapojaan ja tokaisi vain: “Kuulostaa hyvältä.”
Aave päästi oudon kujerruksen, mistä saattoi tulkita erakon olevan mielissään Jampan päätöksestä. “Lähtekäämme. Aikaa on vain uusikuuhun asti.” Minä ja Jamppa jäimme seisomaan kaksijalkojen vanhan pesän eteen, kun Aave jo singahti matkaan kuin jonkin elämää suuremman voiman riivaamana. Ehkä juuri niin tapahtuikin.
Kävelimme Jampan kanssa rinnakkain. Juttelimme niistä näistä, enimmäkseen Jampasta ja hänen entisestä elämästään kotikisuna. Kollin sanojen mukaan hän oli menettänyt kaksijalkansa ja asunut siitä asti hylätyssä kaksijalkojen pesässä yksinään. Jampan tarina oli minusta kamalan koskettava. Jamppa oli joutunut käymään läpi paljon ikäviä asioita elämässään, muuta siitä kaikesta huolimatta hän oli Jamppa – hyväntuulinen ja hauska kissa. Sille täytyi olla syynsä, miksi juuri me olimme löytäneet Jampan. Kenties jumalat olivat johdattaneet käpäliämme tarkoituksesta hänen luokseen, koska tiesivät, että me voisimme auttaa Jamppaa jotenkin. Nyt Jampan ei tarvinnut olla enää yksin.
“Entä sinä? Mistä sinä olet kotoisin?” Jampan kysymys sai minut hieman säpsähtämään, vaikka se olikin ollut odotettavissa. En tiennyt, miten olisin muotoillut asian hänelle. Itse asiassa minäkään en ollut sataprosenttisen varma omasta synnyinsijastani. Syntyivätkö jumalat taivaassa vai nousivatko he sinne jossain vaiheessa elämänsä kaarta? Mistä jumalat syntyivät? Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia.
“Vähän sieltä täältä”, vastasin epämääräisesti. “Elän mieluummin tässä hetkessä kuin vatvon menneisyyttäni.”
Jamppa nyökytteli päätään hitaasti. “Filosofista.”
Minä hymyilin hänelle, ja matka jatkui iloisen rupattelun merkeissä.
Tuuli puhalsi kylmästi naamalleni. Oli aamu ja vielä hämärää, eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin Aave oli meidät johdattanut eilisiltana yön pimeydessä. Jamppa oli ollut mukanamme jo muutaman päivän ajan, ja minusta hän sopi joukkoomme oikein somasti. Hän oli mukava kissa ja tarjosi aina apuaan milloin missäkin asiassa.
“Tiedätkö edes, mihin olet meitä viemässä?” Kysymykseni oli osoitettu Aaveelle, joka seisoi vähän matkan päässä kukkulan laella ja katseli vaalenevaa taivaanrantaa. Kolli oli johdattanut meitä päättömästi ympäriinsä viime päivät hirveässä kiireessä, mutta minusta tuntui että emme olleet edistyneet lainkaan. “Luotan sinuun niin kuin aurinko luottaa kuun nousevan taivaalle yöksi, mutta meidän matkamme on ollut varsin… poukkoileva. Oletko varma, että ehdimme perille sinne, minne meidän on ehdittävä, ennen uusikuuta?”
//Aave?
