Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Tuntematon alue
Katkaisin hiiren pakotien käpälälläni ja päätin sen päivät nopealla tappopuraisulla. Lämmin, metallinen veri väritti kieleni. Nostin saaliini hännästä ylös ja kiikutin sen aiemmin nappaamieni kahden myyrän viereen. Ei järin häävi saalis, mutta se riittäisi kyllä pitämään Jampan nälän loitolla. Olin viettänyt koko aamupäivän Jampalle ruokaa tuoden Aaveen käskystä, ja laikukas ystävämme oli syönyt tuomani pikkujyrsijät aina mukisematta, vaikkakin hänen ilmeestään pystyi lukemaan, ettei hän ymmärtänyt syytä tällaiselle passaamiselle. Totta puhuen minäkään en ollut aivan perillä siitä, miksi meidän oli syötettävä nimenomaan Jamppaa tätä rituaalia varten, kun kyse oli kuitenkin minun puhdistamisestani, mutta Aave varmasti tiesi paremmin. Minä vain seuraisin ohjeita, jotka universumi oli hänelle laatinut.
“Vielä lisääkö?” Jamppa ähkäisi huomatessaan minun tulevan takaisin uusimpien kantamusteni kanssa. Hänen edessään lojuivat vielä edellisen aterian rippeet. “Kuule Valo, ei sillä, ettenkö minä arvostaisi tällaista viiden tähden palvelua, mutta meikäläisen massuun ei yksinkertaisesti mahdu enempää muonaa!” Kolli todellakin näytti melko huonovointiselta, ja minua alkoi huolestuttaa.
Jätin saaliini lähistölle ja tassutin katsomaan ystävääni lähempää. Vilkaisin ympärilleni – Aave oli jossakin omilla teillään, arvatenkin keräämässä tarvikkeita tulevaa rituaalia varten. “Voit sinä pitää pienen paussin”, minä sanoin sitten Jampalle ja hymyilin hänelle myötätuntoisesti.
Erakko huokaisi helpotuksesta, työnsi puoliksi syödyn päästäisen syrjään ja kellahti kyljelleen makaamaan. “Huhhuh, no nyt on kissanpäivät!” hän maiskutteli suutaan. “Ei pahalla, mutta teillä kahdella on joskus vähän omituisia päähänpistoja. Mutta jos se pitää meitin näin hyvin lihoissa, niin en pane vastaan.”
Asetuin hänen viereensä makuulleen ja kehräsin naurusta kuunnellessani hänen juttujaan. Jamppa oli oikein hauska kaveri. Hänen tapansa puhua oli jotenkin niin maallisen tavanomainen, että se huvitti minua. Jos Aave puhui arvoituksin, niin Jampan lauseissa oli tehty mutkat suoriksi.
“En usko, että tätä kestää pitkään”, vakuutin Jampalle. Aavetta ei näkynyt vieläkään, joten uskalsin jatkaa: “Kunhan rituaali on suoritettu, Aaveenkin olotila varmasti tasoittuu. Tällaiset asiat saavat hänet usein aika… levottomaksi. Mutta siihen tottuu kyllä.”
“Niinpä kai”, Jamppa hymähti ja avasi sen jälkeen leukansa oikein leveään haukotukseen. “Taidan ottaa nyt ruokalevon. Lupaan kyllä syödä kaikki nämä herkulliset tuomisesi, jahka herään.”
“Nuku hyvin, Jamppa”, hymyilin kollille. Jamppa räpäytti minulle tyytyväisen näköisenä silmiään, kierähti parempaan asentoon ja alkoi hetken päästä kuorsata.
Katseeni sattui juuri sopivasti vaeltamaan puiden varjoon, josta Aave tallusti esiin suu täynnä eripituisia oksia. Nousin ääneti ylös varoen herättämästä Jamppaa ja menin auttamaan häntä.
“Mihin tarkoitukseen nämä olivatkaan?” ihmettelin katsoessani tarkemmin Aaveen tuomia tarvikkeita. Niissä näytti olevan ainakin pajua sekä puolukanvarpuja, joissa oli yhä roudan puremia marjoja jäljellä.
//Aave?
