Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Tuntematon alue
Hämärässä kolossa Valon aistit täyttyivät Aaveesta ja kohmeisesta maasta. Tilaa oli juuri ja juuri heille molemmille, ja Valo pelkäsi tulevansa hulluksi, jos joutuisi oleilemaan maan alla useamman päivän ajan. Hänellä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kauheasti vaihtoehtoja, sillä hänestä ei ollut puolustautumaan ulkona vaanivilta vaaroilta nyrjähtäneellä käpälällä.
”Älä suotta murehdi – me tuomme sinulle vettä ja ruokaa ja pidämme sinulle seuraa”, Aave vakuutteli innokkaasti, eikä Valo edelleenkään ollut varma, kehen toiseen kolli viittasi puhuessaan monikossa ’meistä’. Tähän mennessä hän ei ollut haistanut kolossa muita kuin Aaveen, eikä hän uskonut, että normaaleissa olosuhteissa pesässä olisi mahtunut asumaan kahta kissaa kokoaikaisesti.
”Kiva”, Valon suupielet nykivät alaspäin, kun hän yritti hymyillä väkinäisesti. Hän ei missään nimessä tahtonut loukata tai suututtaa Aavetta, sillä ei tuntenut tätä tarpeeksi hyvin tietääkseen, miten tämä reagoisi moiseen. Ei sitä tiennyt, millainen kahjo kissa todellisuudessa oli.
Toipilaana oleminen olisi voinut olla kamalampaa: Aave piti jatkuvasti huolen siitä, että Valo sai syödäkseen tarpeeksi ja katsoi, että hänellä oli varmasti kaikki mukavasti. Ainoat hiljaiset hetket kolossa olivat silloin, kun pieni kolli oli ulkona etsimässä ruokaa, ja Valo käytti kaikki tilaisuudet torkkumiseen ja voimiensa keräämiseen.
Lopulta kolmantena päivänä, kun Valo päätti kokeilla jalkeille nousemista Aaveen ollessa yhä ulkona, hän yllättyi iloisesti huomatessaan voivansa varata taas normaalisti painoa nyrjähtäneelle tassulleen. Hän olisi voinut livahtaa omille teilleen omituisen kollin poissaollessa, mutta jostain syystä hänen omatuntonsa ei sallinut tehdä niin. Vaikka Aave olikin suoraan sanottuna outolintu ja vähän – itse asiassa aika paljonkin – höpsähtänyt, tämä ei missään nimessä vaikuttanut pahantahtoiselta. Enemmänkin yksinäiseltä.
Joten niinpä Valo päätti odottaa Aaveen paluuta, jotta voisi hyvästellä tämän ja kiittää tätä huolenpidosta. Ilman Aavetta Valolle olisi saattanut käydä köpelösti – itse asiassa hän oli melko varma siitä.
Kilpikonnakuvioisen kollin kömpiessä ulos kolosta hänen eteensä lankesi varjo Aaveen ilmestyessä juuri sopivasti pesälleen. Tummaturkkinen kolli väistyi hämmästyneenä Valon tieltä.
”Eikö jalkaasi enää arista?” hän äimisteli tuijottaessaan suuret, värittömät silmät ammollaan edessään seisovaa Valoa.
”Ei, kiitos sinun”, Valo nyökäytti pienesti päätään kollille ja loihti kasvoilleen tällä kertaa aidon, kiitollisuutta ilmentävän hymyn. Hän mietti tarkkaan, miten ilmaisi seuraavan ajatuksensa: ”Nyt kun voin taas kävellä, minun on aika palata kotiin. Isäni on varmasti huolesta suunniltaan.”
”Oletko varma, että siihen ei enää satu?” Aave luimisti korviaan epäilevästi, vilkuillen toistuvasti suuremman kissan jalkaa. ”Ei kannata lähteä, jos sitä särkee vähääkään. Se voi mennä pahemmaksi.”
Valo pudisti päätään ja yritti kiertää Aaveen ohi, mutta suurisilmäinen kolli oli vaikea sivuuttaa. ”Olen varma. Sitä paitsi se on varmasti tarpeeksi vahva kotimatkaa varten. Ehdin levätä lisää omassa pesässäni”, hän vakuutteli.
”Meidän on kuitenki varmasti paras lähteä saattamaan sinut”, Aave päätti yhtäkkiä, eikä Valo ollut varma, pitikö ajatuksesta. ”Ei sitä koskaan tiedä, jos et satukaan löytämään isääsi, ja sinun on siinä tapauksessa jäätävä meidän luoksemme.”
”En usko, että niin tulee käymään, mutta kiitos kuitenkin”, Valo hymähti hieman vaivaantuneesti samalla kun lähti tassuttamaan eteenpäin. Aave kiri hänen rinnalleen lyhyillä jaloillaan ja pysyi tiiviisti hänen lähellään, niin lähellä, että hän tunsi kollin turkin vähän väliä koskettavan omaansa.
Vaelleltuaan metsässä hyvän aikaa etsimässä vihjeitä Sammakosta ja heidän kodistaan maisemat alkoivat viimein näyttää tutummilta. Valo tunnisti rungosta kieroon kasvaneen koivun sekä samaisen puun juurella kasvavat karhunvatukkapensaat ja kiihdytti askeliaan. Aave seurasi kompastellen perässä.
Pitkin harppauksin Valo kiersi pensaat ja tuli aukiolle, jonka toisella puolella kasvoi lisää karhunvatukoita. Sammakon tuoksu lehahti saman tien hänen nenäänsä, ja hänen kurkussaan hyrisi riemastunut kehräys.
”Isä!” hän kutsui oranssia kollia sydän pakahtuen kaipuusta. Pensaikossa näkyi liikettä, ja pian oksien alta kurkisti leveä pää, joka vilkuili ympärilleen silmät suurina ja korvat höröllä. Viimein erakon katse osui Valoon, ja tämä säntäsi pensaan alta poikansa luokse häntä pystyssä ja hukutti hänet lempeisiin nuolaisuihin.
”Voi Valo, olin niin huolissani sinusta!” Sammakko kehräsi nuolaisujen välissä. Valo vastasi hänen kehräykseensä ja painoi kuononsa vasten isänsä poskea onnellisena siitä, että oli viimein kotona. Samassa hän muisti Aaveen läsnäolon ja vetäytyi hieman nolostuneena kauemmaksi Sammakon hellyydenosoituksista.
”Nyrjäytin jalkani paetessani ketulta”, Valo aloitti, ”ja Aave tässä löysi minut ja vei minut pesäänsä. Hän piti minusta huolta kaikki nämä päivät, ja ilman häntä olisin varmasti mennyttä.”
Sammakon kiitollisuutta tihkuva katse siirtyi vähän Valon takana seisovaan Aaveeseen, joka puolestaan kyräili oranssiturkkista kollia epäluuloisesti. ”Kiitos kun autoit poikaani ja toit hänet kotiin”, Sammakko nyökäytti päätään Aaveelle.
Aave heilautti häntäänsä eikä sanonut mitään. Valo vilkaisi mustanharmaata kollia hieman ihmetellen – vielä hetki sitten matkalla tänne tämä oli puhunut puhumasta päästyään mutta nyt erakko oli mennyt aivan hiljaiseksi. Hän ei sitten millään kyennyt ymmärtämään kollin oikukasta ajatuksenjuoksua.
”Kiitos vielä kerran, Aave”, Valo tassutti isänsä viereen ja kääntyi katsomaan pienempää kollia. ”En tule ikinä unohtamaan apuasi. Jos tarvitset joskus jotakin, tiedät mistä minut löytää.” Se oli epäsuora vihjaus Aaveelle lähteä takaisin kotiinsa, sillä Valo pelkäsi, että tämä saattaisi haluta jäädä tänne heidän kanssaan. Hän oli kuitenkin erakolle henkensä velkaa, joten hän ei suotta halunnut olla epäkohtelias vaan yritti hoitaa tilanteen niin hienovaraisesti kuin suinkin pystyi.
Aaven otsa pysyi hetken rypyssä, kunnes se oikeni hänen ilmeensä kirkastuessa kuin valaistuksen kokeneena. ”Tiedämme, mistä sinut löytää. Nähkäämme pian, Valo.” Kollin sanoissa ei kuulostanut Valon korvaan olevan erityisemmin mitään järkeä, mutta hän päätti kuitenkin leikkiä mukana ja hymyillä ja nyökytellä päätään.
”Nähkäämme pian.” Valo katseli Sammakon viereltä, kun Aave käännähti ympäri kannoillaan ja katosi metsään. Hän tunsi Sammakon kummastuneen katseen turkillaan.
”Mistä tuossakin muka oli kyse?” kolli ihmetteli.
Valo huokaisi. ”Selitän sinulle kaiken, kunhan olen saanut aamupalaa – ja istua hetken ulkona.”
Hiirenkorva oli viimein tullut, mutta Valo ei harmillisesti ollut tutussa kotimetsässä todistamassa sitä. Sammakko oli kuu sitten saanut ”loistavan” idean lähteä seikkailulle, ja nyt he taivalsivat jossakin mailla tuntemattomilla. Tai ainakin Valolle nämä maat olivat tuntemattomia, mutta Sammakko vaikutti tietävän, missä he liikkuivat.
He olivat saapuneet pieneen kaksijalkalaan ja tutkivat lähitienoita Sammakon johdolla. Tällä alueella kaksijalkojen pesät sijaitsivat väljemmin toisistaan, ja Valo pani merkille, että niiden reviireitä eivät erottaneet puiset aidat, kuten joissakin kaksijalkaloissa joissa hän oli ehtinyt käymään.
Valon niskakarvat nousivat pystyyn varautuneesti Sammakon viedessä heitä lähemmäksi yhtä pesää. Pesää ympäröivällä alueella oli paljon kaksijalkojen roinaa sekä pieni lampi, jonka näkeminen sai hänen kurkkunsa tuntumaan yhtäkkiä kuivalta. Aurinko oli sulattanut suurimman osan nietoksista, mutta siellä täällä oli kumminkin vielä pieniä kasoja. Tilaisuuden mukaan Valo joi kuitenkin mieluiten vettä sen sijaan että söi lunta.
Sammakon pysähtyessä nuuhkimaan jotakin kaksijalkojen esinettä hän hiippaili itse lammen rantaan. Hänen viiksensä hipaisivat lammen pintaa, ja hän ryhtyi latkimaan vettä janoonsa.
Juuri silloin muutaman ketunmitan päässä olevan kaksijalkojen pesän seinä aukesi ja pihalle livahti kaksi pientä karvapalloa. Valo nosti korvansa pystyyn valpastuneena, ja hänen leuastaan tippasi vettä, kun hän tuijotti hievahtamatta kahta vierasta kissanpentua, jotka eivät olleet vielä huomanneet häntä.
//Laku?
