Klaanittomien tarinat

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Erakko |

Kaarlo alkoi kakoa. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi kun kolli puklautti yllättäen jo suussa käyneen kalanpalasen ulos.
”Mitä sinä sanoit?” vanha kissa kähisi epäuskoisen kuuloisena ja pyyhki tassullaan märkiä suunpieliään.
”Ajattelin, että voisimme etsiä uuden kotipesän”, toistin äskettäin ääneen jakamani ajatuksen hitaammin.
”Pyydätkö sinä tosiaan minua jättämään kotini? Älä unta näe”, isä tuhahti. Hänen tuomitseva katseensa poltteli nahkaani. Ei ehkä ollut ollut kovin viisas veto ottaa asiaa puheeksi vielä näin varhaisessa vaiheessa.
Yritin hillitä kieleni ja etsiä sopivat sanat. ”Mutta emmehän me tännekään voi jäädä koko loppuelämäksemme”, aloitin hieman tunnustellen. ”Etkö muka haluaisi nähdä maailmaa vielä ennen kuin… no, ennen kuin aika käy vähäiseksi ja vuolaammat virrat kutsuvat luokseen.”
Isä se vain pyöritteli silmiään. En selvästikään ollut onnistunut herättämään hänen mielenkiintoaan myyntipuheellani.
”Aikani on jo muutenkin vähissä, ja sinä kehtaat viedä siitä entisestään jaarittelemalla kanssani täysin jonninjoutavista asioista”, kolli niiskaisi nenäänsä loukkaantuneena ja käänsi minulle selkänsä. Purin huulta närkästyneenä. Että hän osasikin käydä rasittavaksi kun sille päälle sattui. En voinut sietää sitä.
”Älä jaksa aina olla tuollainen vanha jäärä!” puuskahdin kiukuspäissäni. ”On ihan epäreilua, että minulta tuhlaantuu kallisarvoista aikaani sinun kaitsemiseesi, enkä voi lähteä muutamaa kymmentä ketunmittaa kauemmaksi kotopesästä ennen kuin sinä jo meinaat tukehtua pahaiseen ahveneen!”
Kaarlo kääntyi katsomaan minua ehkä jopa hieman järkyttyneen näköisenä. Hänen utuisen harmaat silmänsä olivat levinneet suuriksi ja tämä aukoi suutaan, ihan kuin hän olisi valmistautunut iskemään takaisin jotakin vähintään yhtä törkeää ja teräväsanaista.
”Mikäs sinua sitten estää lähtemästä?” kolli kähisi lopulta. En enää pystynyt tulkitsemaan oliko hän edelleen pahasti järkyttynyt äskettäisestä purkautumisestani vai ihan yleisesti äärimmäisen pettynyt tyttärensä käytökseen. ”Jos sinusta on niin kamala elää rakkaan isäsi kanssa, niin mikset sitten vain lähde pois.”
Katsoin häntä sanattomana. Heilutin häntääni puolelta toiselle epävarmana. Isä oli reagoinut sanoihin hyvin paljon eri tavalla kuin olin olettanut. Toisaalta, mitä minä edes olin olettanut? Että hän kivahtaisi minun olleen oikeassa ja ehdottaisi itse että lähtisimme matkalle jonnekin kauas ja etsisimme uuden kotipesän.
”Mutta… mutta enhän minä voi”, sopersin hiljaa. ”Sinä saatat vaikka kuolla silakkaan, tai kompastua ulkona kivillä ja livetä joen vietäväksi…”
Isä tuhahti. ”Mieluummin kuolisin särkeen tukehtumalla. Kunniakas loppu kunniakkaalle erakolle”, hän hörisi ja alkoi mouruta epävireisesti kovaan ääneen – valitettavasti se oli hänen tapansa nauraa, eikä kovin mielekästä kuunneltavaa.
”Minä kyllä pärjään, Dakota”, isä sanoi lakattuaan mouruamasta. ”Saatan kenties hakeutua vanhojen ystävien lähelle asumaan. Ne haisevat koipallot auttavat minua varmasti, jos jotakin sattuu. Erakkoveli ei jätä erakkoveljeä, se on ollut meidän mottomme jo nuorina päivinämme.” Vanhus oli selvästikin uppoutunut muistelemaan menneitä aikoja, sillä hänen katseessaan oli jälleen sitä tiettyä kaihoa, jota saattoi nähdä varttuneiden kissojen silmissä.
Naurahdin vähän. Oli kuin raskas kivi olisi juuri vierinyt pois sydämeltäni. Tieto siitä, että Kaarlo pärjäisi kyllä itsekseenkin, oli helpottava kuulla. Houkutukseni päästä matkaan kasvoi koko ajan ja hyvä jos kohtaa enää pysyisin turkissanikaan.

Seuraavana aamuna olin herännyt jo varhain kalastamaan isälle aamiaista. Sen sijaan että olisin tyytynyt tavanomaiseen tapaan nappaamaan vain yhden kalan, päätin tehdä poikkeuksen ja onkia Kaarlolle myös muutaman ylimääräisen vonkaleen pahan päivän varalle – joka saattaisi ihan hyvin olla jo tänään.
Palasin takaisin kotipesälle ja pudotin saaliini isän vuoteen vierelle. Kolli oli yhä sikeässä unessa, joten en viitsinyt herättää häntä. Halusin olla tuolle vielä jotenkin avuksi ennen lähtöäni. Sainkin oivan tuuman silmäillessäni erakon petiä.
Tassuttelin omalle vuoteelleni ja ryhdyin perkaamaan siitä höyheniä ja muita vielä käyttökelpoisia osia irti. Siirsin ne sitten isän nuhjuiselle nukkumapaikalle.
”Mitä sinä oikein puuhaat?” ärtynyt tupina havahdutti minut työni parista. Nostin katseeni punamullanväriseen isääni, jonka turkki oli kuivien lehtien ja vanhojen multapaakkujen peitossa, kuten joka aamu.
”Ajattelin tehdä vuoteestasi mukavamman”, selitin nopeasti ja annoin kollille tilaa nousta. Hän astahti pois oksista kyhätystä kehikostaan ja tarkasteli työni jälkeä. Isä murahti hyväksyvästi.
”Kiitos”, tuo rökäisi ohimennen ja siirsi sitten katseensa tuomiini kaloihin.
”Ai niin! Toin sinulle aamiaista”, ilmoitin ja tassuttelin pienen kalakekoni luokse. ”Onnistuin nappaamaan myös pari ahventa, sinun suosikkiasi!”
Erakko näytti edelleen kovin pöllämystyneeltä. ”Mistä tämä kaikki johtuu?” hän kysyi, ja vastasi siihen itse, ennen kuin ehdin edes avaamaan suutani: ”Olet lähdössä, etkös vain? Ja halusit hyvitellä sitä.”
Nyökkäsin vähän, antaen katseeni valua alas tassuihini. ”Joo”, myönsin. ”En halunnut, että kärsisit nälänhätää heti lähdettyäni.”
”Olen suorastaan otettu huolenpidostasi”, Kaarlo huokaisi, ”mutta todennäköisempää on että tukehdun tuomaasi ateriaan kuin kituisin päiväkausia ilman ruokaa ja kuihtuisin hitaasti pois.”
Isä oli oikeassa. Ei olisi ensimmäinen kerta jos kalanruoto tarttuisi kiinni tuon kurkkuun tai hän unohtaisi pureskella kunnolla.
”Mutta kupsahdan kyllä mielelläni oman tyttäreni kalastamaan kalaan kuin kärvistelen nälässä”, hän lisäsi ilkikurisen pilke utuisissa silmissään ja teki sitten jotain odottamatonta: Kaarlo kurkotti nuolaisemaan otsaani.
Räpyttelin silmiäni epäuskoisena. Mitä juuri tapahtui?
”Luulenpa että sinun on parasta lähteä jo, mikäli mielit löytää yöpaikan ennen pimeän tuloa”, tuo mörisi. ”Onnea matkaan, kakara, tee isästäsi ylpeä.”
”Sen teen”, lupasin ja korjasin hieman ryhtiäni. ”Tulen katsomaan sinua pian.”
Kaarlo katseli minua jokseenkin haikean oloisena, muttei sanonut enää mitään. Astelin pesän suuaukolle, katsahdin ensin ulos valkeuteen, ja sitten taakseni isääni, joka nyökkäsi vähän.
Vedin syvään henkeä ja puhalsin sitten ulos. Tämä olisi se hetki: vanhan loppu, uuden alku. Minusta tulisi viimein oikea erakko, joka saalistaisi vain itselleen ja taistelisi oman reviirinsä ja kunniansa puolesta, ja joka ennen kaikkea tekisi isänsä ylpeäksi.
”Hei sitten!” huikkasin Kaarlolle nopeasti lapani ylitse ja pujahdin viivyttelemättä ulos, jättäen taakseni pentuaikojeni kallisarvoisimman muiston.

//850 sanaa

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

“Mitä me teemme, jos kohtaamme vihaisia kissoja?” valkoharmaa veljeni käännähti katsomaan minua meripihkaisilla silmillään ja tahtimme alkoi hidastua. Merkurius oli ehdottanut jotain yllättävää. Hän oli vihjannut, että meidän pitäisi käydä kaksijalkalan ulkopuolella, sillä ruoka, jota saimme kaksijaloilta oli liian vähäistä kasvaville kehoillemme. Tunsin nälän kouraisun vastassani, joka muistutti siitä, että veli oli oikeassa. Pidin kaksijaloista, jotka antoivat meille ruokaa. Ensimmäisillä kerroilla heidän kosketuksensa oli ollut kauhistuttavaa, mutta ajan myötä olin oppinut pitämään siitä. Nyt aina kaksijalan tavatessamme tunsin mielihyvän väreet kehossani. Hämmennys oli tällä hetkellä päällimmäinen tunteeni, en olisi koskaan uskonut Merkuriuksen haluavan poistua kaksijalkalasta edes pieneksi hetkeksi. Toisin kuin minä, joka olin aina ollut kiinnostunut näkemään maailmaa kotimme ulkopuolelta. Nälkä ajoi kissat venyttämään rajojaan. Yksi asia ulkomaailmassa huoletti ja se oli jengit ja muut kulkukissat. Emme olleet vielä täysikasvuisia ja muutenkin vähällä ravinnolla, joten meidät voitaisiin nujertaa helposti, mutta meillä oli kuitenkin yksi voimavara, jonka avulla pärjäisimme ainakin yksittäisiä kissoja vastaan. Ja se oli läheisen suhteen suoma yhteistyö. Olisimme varmasti voittamaton kaksikko, vaikkemme vielä olleetkaan kujilla pelättyjä taistelijoita.
“Silloin käytämme älyämme. Voisimme voittaa yhden kissan, sillä meitä on kaksi ja olemme loistavia yhteistyössä, eikö vain?” naukaisin ja virnistin veljelleni, “Mutta jos kohtaamme jengin… silloin juoksemme ja lujaa.” Emme pärjäisi täyskasvuiselle kissajoukolle, jossa olisi mahdollisesti yli viisikin jäsentä. Silloin meidän olisi hyödynnettävä pientä kokoamme ja paeta. Ajatuksissani häilyi kuitenkin pieni ajatus, joka sai tunteeni kuplimaan kiinnostuneina. Merkurius tuhahti keskeyttäen ajatusvirtani:
“Sinä tiedät, etten ole nopea juoksija.” Nyökkäsin, ei minun ollut tarkoitus muistuttaa veljeäni hänen heikkouksistaan ja se sai sydämeni kipristelemään.
“Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus sanoa sitä sillä lailla. Tarkoitin vain, että meidän pitäisi paeta ja piiloutua jengin nähtyämme. Olisin samointein voinut ehdottaa jotain muuta, mutten ehtinyt ajatellut”, naukaisin ja katsoin veljeäni silmiin pahoitellen, “Noh, minulla olisi kuitenkin idea.”
Merkuriuksen korvat nousivat kiinnostuneina pystyyn. Olimme pysähtyneet jo kokonaan huomaamattamme. Pieni tuulenvire sai veljeni pitkän turkin lepattamaan silloin tällöin. Märkä lumi pisteli kylmästi polkuanturoitani, muttei niin pahasti, että olisin kokenut tarvetta liikkua. Jos oikein aavistin, lehtikato olisi jo jäämässä pian taakse.
“Voisimme alkaa harjoitella taistelua. Muistat varmaan sen kaksijalan pihalla olevan kuivuneen ruusupuskan?” selitin rauhallisesti ja katse kohteliaasti koko ajan Merkuriuksen silmissä. Hännänpääni värähteli silloin tällöin, joka viesti vai uteliaisuudestani ulkopuoliseen maailmaan. Merkuriuksen silmät pyöristyivät kummastuneena.
“Muistan kyllä”, kolli naukaisi ja nyökkäsi kulmat kurtussa. Hymähdin itsekseni. Ehdotukseni olisi samaan aikaan typerä, sekä nerokas.
“Voisimme alkaa harjoitella sen kanssa. Lehtikadon aikaan ruusupuskilla on edelleen piikkinsä. Oppisimme tähtäämään iskumme tarkemmin, kun välttäisimme piikkeihin osumista ja ruusupuska löisi aina takaisin joten oppisimme väistämään heti oman iskumme jälkeen. Sen jälkeen voisimme harjoitella toisiamme vastaan ja kehittyä paremmin pärjääviksi, jos taistelu tulee tiellemme”, naukaisin selittäen suunnitelmani, jonka jälkeen siirsin katseeni irti kollin silmistä ja aloin tutkia tämän koko elekieltä. En kuitenkaan saanut mitään irti. En tiennyt mitä hän ajattelisi.

//Merkurius? Sori vähän pitkäveteinen tarina, mut en vaa heti saa kiinni uusista kissoista xd
453 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Erakko |

Komea hopeakylkinen kala mätkähti jäiselle kivelle yhä sätkytellen. Epäröimättä hetkeäkään iskin hampaani sen niskaan samalla kun painoin kalaa tassullani kiveä vasten ja repäisin. Kuului epämiellyttävä mutta minulle ajan saatossa jo tutuksi käynyt ääni, joka kieli siitä että olin juuri onnistunut vääntämään kalalta niskat nurin. Päästin kalasta irti ja jäin silmäilemään saalistani ylpeänä. Se oli mahdottoman hieno vonkale, josta riittäisi syömistä niin minulle kuin isällekin. Isä varmasti odotti jo kieli pitkällä pääsevänsä päivittäisen kala-ateriansa kimppuun.
Nappasin särjen mukaani ja vaivautumatta peittelemään tyytyväisyyttäni lähdin tassuttelemaan kotipesälle päin. Itse asiassa se oli ihan muutaman hännänmitan päässä rannasta, joten isänkin olisi ollut helppoa hinata itsensä ylös takamukseltaan ja käydä pyytämässä oma ruokansa, mutta hän oli vakuutellut minulle lonkkiensa olevan jo niin huonossa kunnossa että minun olisi parempi huolehtia perheen elätyksestä. En ottanut sitä pahakseni, minusta oli kiva autella isää. Olin sen hänelle velkaa, sillä olihan hän kasvattanut minut ypöyksin ja opettanut vielä kalastamaan ja uimaankin, unohtamatta sitä, että olin siitä kaikesta huolimatta yhä hengissä. Enemmän kuin vain kiitettävä suoritus yksinhuoltajaisältä, jos minulta kysyttiin.
“Tulithan sinä viimein. Ehdin jo luulla, että kala nappasikin sinut”, vanha punamullanvärinen kolli käkätti rantakivikkoon rakennetun pesän perältä ja könysi itsensä istumaan. Laskin kalan hänen eteensä ja istuuduin itse vähän kauemmaksi pesemään tassujani. Sivusilmällä näin miten vanhus iski ahnaasti hampaansa särkeen ja ryhtyi raatelemaan siitä itselleen sopivia paloja. Yleensä jouduin olemaan valppaana isän aterian aikana, sillä hänellä oli vanhuuden myötä tullut taipumusta hajamielisyyteen, joka taas pahimmassa tapauksessa tarkoitti sitä että…
Kaarlo rupesi kakomaan. Salamana syöksyin vanhan kissan avuksi ja läimäytin häntä pari kertaa tassullani lapojen väliin ja kolli yski pureskelemattomat ja ruotoiset kalanpalat ulos. Toisinaan hän unohti pureskella ruokansa ennen kuin nieli sen alas, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun jouduin pelastamaan hänet ruoaltaan.
“Pärjäätkö?” varmistelin. Isä nyökkäsi yhä henkeä haukkoen ja kumartui sitten nuolaisemaan kivipohjaiselle lattialle lentäneet kalat suuhunsa uudemman kerran ja pureskeli ne tällä kertaa huolella. Huokaisin helpottuneena ja annoin karvojeni laskeutua.
“Saatan olla vanha, mutten tyhmä”, Kaarlo tuhahti selvästi ylpeytensä kanssa kovan kolauksen kokeneena ja jatkoi ateriointiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Pyöräytin vain silmiäni ja siirryin lopulta hieman syrjemmälle antaakseni kollille ruokarauhan.
Asetuin mukavasti höyhenillä ja kuivilla lehdillä vuoratulle pedilleni ja tähystin ulos pesän suuaukosta. Ulkona oli alkanut pyryttää. Se tietäisi lisää töitä minulle. Isä halusi välttämättä käydä pyörähtämässä aamuisin ulkosalla ennen aamupäivänokosiaan ja useimmiten hän vaati päästä rantaan asti voidakseen ihastella veden virtausta. Lunta oli jo yli nilkkojen, joten minun pitäisi siis herätä varhain avaamaan kärttyiselle vanhukselle polku rantaan. Mahtavaa. Mutta mitäpä sitä ei perheenjäseniensä eteen tekisi.
“Haluatko sinäkin?” Kaarlo mumisi takanani. Kurkistin lapani yli särkeen, joka oli kaluttu lähestulkoon ruotoja myöten. Isällä oli rautainen vatsa.
Pudistin päätäni. “Ei kiitos. Syö sinä vaan.”
“Selvä”, hän tuhisi ja jatkoi.
Yhtäkkiä minulle tuli pakottava tarve päästä haukkaamaan raitista ulkoilmaa. Nousin ylös ja kävelin ulos. Lunta sateli hiljakseen maahan ja vähitellen se kuorrutti harmaanruskean turkkini. Niiskaisin nenääni ja kapusin varovasti liukasta kivikkoa ylöspäin, kunnes saavuin tasaisemmalle maalle. Edessäpäin kohosi metsä. Synkkänä ja uhkaavana, mutta samaan aikaan kutsuvana. Isän mukaan vain typerykset menivät eksyttämään itsensä niinkin vastenmieliseen paikkaan kuin metsään. Mutta minä olin typerys ja houkutus oli liian suuri, joten siispä tallustelin tottuneesti metsänrajaan ja sukelsin lopulta alastoman aluskasvillisuuden sekaan.
Metsässä oli mukavan hiljaista. Puiden tiheät oksistot vaimensivat tuulen huminan ja lunta oli huomattavasti vähemmän kuin kotipesän lähellä, joten liikkuminen kävi kepeämmin. Tosin ongelmana olivat puunjuuret, jotka kiemurtelivat maanpinnalla ja toisinaan jopa niin huomaamattomina, että onnistuin telomaan itseni niihin tuon tuostakin.
Saavuin erään puun kohdalle. Sen runko oli hyvin uurteinen ja karuja aikoja kokeneen näköinen. Avasin kynteni, jännitin lihakseni ja loikkasin puuhun. Vedin itseni alimmalle oksalle, josta oli pari kolme ketunmittaa alas. Maisemat eivät juuri päätä huimanneet, mutta oli sekin jo jotain kuin vain katsella samaa virtaavaa vettä päivästä toiseen ja uskotella itselleen että pian joenkin tilalle kasvaisi mahtava metsä.
Siinä oksalla kököttäessäni onnistuin uppoutumaan ajatuksiini pitkäksi aikaa. Palasin kotipesälle vasta iltamyöhään ja kävin suorinta tietä yöpuulle, sillä tiesin, että aamulla minua odottaisivat lumityöt sekä kiukkuinen isä, joka turhautui jos joutui olemaan liian pitkään paikallaan. Suljin silmäni ja vaivuin miltei samalla sydämenlyönnillä uneen.

Puskin tassuillani lunta kauemmaksi kotipesästä. Olin jo ehtinyt uurtamaan rantaan asti vievän polun puhtaanvalkeaan nietokseen, jotta isän olisi helpompi kulkea. Isästä puheen ollen, vanha kolli ilmestyi juuri pesän suulle. Hän katseli lumista maisemaa harmailla silmillään, veti sitten keuhkonsa täyteen pakkasen raikastamaa ilmaa ja puhalsi hitaasti ulos. Sen jälkeen hän löntysti ohitseni rantaan ja istahti alas ihailemaan jokea, ikään kuin hän ei olisi koko pitkän elämänsä aikana saanut nauttia siitä tarpeekseen.
“Vanhuuden höperö, sanon minä”, tupisin puoliääneen ja jatkoin auraamista. Kunhan Kaarlo menisi nokosille, saisin kaikessa rauhassa puuhata omiani. Olin ajatellut tutkia metsää ja sen lähiympäristöä tarkemmin, ihan vain tappaakseni aikaa.
Viimein isä kyllästyi tuijottelemaan veteen ja palasi takaisin sisälle. Varmistin että hän pääsi turvallisesti vuoteeseensa eikä hajamielisyyttään lähtisi toistamiseen ulkoilemaan. Sen jälkeen huikkasin hänelle meneväni kalaan ja loikin omille teilleni.
Olin päättänyt seurata jokea. Se vei minua yhä kauemmaksi kotipesästä ja hetken ajan pelkäsin joutuvani jo eksyksiin, mutta vakuuttelin itselleni, että jos seuraisin jokea takaisin tullessa vastavirtaan, pääsisin kyllä kotiin. En ollut vielä koskaan käynyt näin pitkällä. Kuitenkin päivä päivältä uteliaisuuteni kasvoi ja sitä myötä myös rohkeuteni ja houkutus mennä kauemmas. Tosin en voinut jättää isää. Hän oli jo vanha, eikä varmasti selviäisi yksikseen kovin pitkään. Voisinhan toki aina laiminlyödä vastuuni ja antaa hänen kupsahtaa omia aikojaan ja lähteä sitten matkoihini kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta koska olin kunniallinen erakko, sellainen ei tulisi kuuloonkaan.
Olin ajatuksissani onnistunut kävelemään pidemmälle kuin oli alunperin ollut tarkoitus. Vilkuilin ympärilleni valppaana. En voinut tietää, oliko tämä alue jo jonkun toisen erakon hallussa, joten minun pitäisi osata olla varuillani ja valmiina puolustamaan itseäni.
Kuljin eteenpäin määrätietoisin askelin. Pysyttelin edelleen tarkkaavaisena mahdollisten uhkien varalta, mutta muuten tunsin oloni hyvin voimalliseksi, itsevarmaksi. Vapaus oli sitten mahtava tunne. Tiesin kuitenkin että minun pitäisi palata pian takaisin kotipesälle. Isä varmasti heräilisi pian, ellei jopa olisi jo jalkeilla ja ruinaamassa murua rinnan alle.
Seisahduin kuin seinään. Entä jos Kaarlo yrittäisi itse kalastaa? Hän oli toki hyvässä kunnossa ikäisekseen, mutta kollin ajatuksenjuoksu kävi toisinaan hyvin hitaan puoleisesti. Tuskin hän enää edes muisti miten käpäliä käytettiin kalan kiinniottamisessa.
Tukahdutin huokauksen ja käännyin kannoillani tulosuuntaan. Tutkisin reviriin ulkopuolta tarkemmin joskus toiste. En tänään, mutta pian. Tiesin sen jossain sisimmässäni.

//1021 sanaa

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Merkurius istui kaksijalan pesän edustalla ja odotti, että kaksijalka astuisi ulos pesästä ja tarjoaisi ruokaa. He kävivät lähes päivittäin tämän kaksijalan luona veljensä Coronan kanssa. Se oli mukava, vanhahko naaraspuoleinen kaksijalka, joka mielellään tarjosi ruokaa kahdelle orpokissalle. Merkuriuksen vatsa kurni. Edellisestä ateriasta oli kulunut jo lähes kokonainen päivä. Corona oli aiemmin ehdottanut, että heidän pitäisi lähteä kaksijalkalasta tutkimaan paikkoja. Emon mukaan kaksijalkalan ulkopuolella oli iso maailma, jossa oli paljon kissoja. Kaksijalkalassa oli myös kissoja, mutta suurin osa niistä oli kaksijalkojen kodeissa asuvia kotikisuja. Kotikisuista ei ollut haittaa, mutta kaduilla asuvat kaksijalkalan kissat olivat toisinaan vihamielisiä. Nämä kissat taistelivat toisiaan vastaan ja yrittivät epätoivoisesti kerätä itselleen jengiä, jotta pärjäisi toisia kissoja vastaan. Jengit olivat antaneet kahden alle kuuden kuun ikäisen kissan olla rauhassa, koska heistä ei ollut harmia.
Kaksijalka astui ulos kädessään kippo, jossa oli pehmeää kotikisun muonaa. Kaksijalka laski kipon tasaiselle lumelle ja kosketti kädellään Merkuriuksen selkää. Erakko kehräsi joskus kaksijalan rapsuttaessa häntä, mutta nyt kissa oli liian nälkäinen. Hetken rapsutettuaan valkoharmaan kollin korvantaustaa, kaksijalka siirsi kätensä Coronan turkille. Veli ei pistänyt vastaan, sillä nälkä oli kova. Veljekset söivät samasta kiposta, joka tyhjeni hetkessä. Aterian jälkeen Merkurius lipoi suupieliltään ruuan jämät. Hän käänsi meripihkaisen katseensa Coronaan. Veli nyökkäsi ja lähti edellä pois kaksijalkalan pesän liepeiltä. Kaksijalka huusi jotain kissojen perään ja katosi sisään pesään.
“Minulla on yhä nälkä”, Merkurius valitti ja lipoi yhä suupieliään. Corona vilkaisi veljeään.
“Ei muualta saa ruokaa”, samasta pentueesta oleva veli huomautti, vaikka tiesi Merkuriuksenkin tietävän sen. He olivat yrittäneet saada ruokaa muiltakin kaksijaloilta, mutta osa hääsi kaksikon tiehensä ja osa vain silitti.
“Kaksijalkalan ulkopuolella on saaliseläimiä”, Merkurius huomautti. Isä oli käynyt usein kaksijalkalan ulkopuolella saalistamassa hiiren, jäniksen tai joskus jopa joitakin lintuja. Merkurius toivoi, että hänen vanhempansa eivät olisi kuolleet reilu kuu sitten. Aiemmin heidän vatsansa olivat olleet lähes aina täysiä, mutta nyt tilanne oli toinen. Emo ja isä eivät olleet enää huolehtimassa veljeksistä, joten heidän täytyi opetella hankkimaan itse omat ruokansa.
Kastanjanruskea Corona vilkaisi veljeään hieman yllättyneenä.
“Mutta ethän sinä halua lähteä kaksijalkalasta”, kolli huomautti. Merkurius kohautti lapojaan.
“Miten me selviämme täällä? Kun kasvamme, tarvitsemme vain enemmän ruokaa. Saamme varmaan jengitkin pian peräämme, sillä he eivät hyväksy aikuisia kissoja reviirilleen”, laikukas kolli huomautti ja katsoi yhä veljeään. Corona nyökytteli päätään hitaasti.
“Mutta isähän sanoi, että pahoja kissoja on myös kaksijalkalan ulkopuolella”, ruskea kolli huomautti.
“Siellä olisi ainakin ruokaa”, Merkurius huokaisi.
“Niin olisi. Oletko nyt aivan varma?” Corona varmisti. Merkurius tiesi, että hänen veljensä halusi seikkailla. Hän jarrutteli vain siksi, koska Merkurius ei halunnut lähteä. Nyt vain ei ollut muita vaihtoehtoja. Täytyisi opetella saalistamaan ja selviämään itse.
“Jos käymme aluksi vain katsomassa?” laikukas erakko ehdotti ja katsoi veljeään syvälle silmiin.
“Se sopii minulle”, Corona totesi nyökäten. Kaksikko lähti kävelemään kauemmaksi kaksijalan pesältä. He kulkivat aidan vieressä joidenkin ketunmittojen päässä ukkospolusta. Ukkospolku oli hiljainen tähän aikaan aamusta, joten veljeksillä ei ollut hätää. Aurinko oli vasta noussut. Päivästä tulisi eilistä lämpimämpi, sillä hiirenkorva oli tuloillaan. Pakkaspäiviä olisi kuitenkin aivan varmasti vielä edessä muutamia. Vaikka pakkanen oli jo lauhtunut, kylmä tuuri pörrötti Merkuriuksen turkkia. Kollin onneksi hänellä oli pitkä ja paksu turkki, joka piti kylmän loitolla. Kaksijalkalan alueelta poistuminen jännitti erakkoa.
“Mitä me teemme, jos kohtaamme vihaisia kissoja?” Merkurius kysyi ja käänsi katseensa veljeensä. Veljekset hidastivat tahtiaan.

//Corona?
//529 sanaa