Kujakissayhteisön tarinat

Kuiske nousi ylös surevien kissojen ringistä ja käveli uupuneena kohti vuodettaan. Rento iltapartio oli muuttunut pikemminkin sen kauhukuvaksi. Miksi kaiken piti aina mennä näin? Miksi menetysten määrä oli aina niin suuri?
Kuiske tiesi, että se oli itsekkäästi ajateltu. Hän oli saanut elämässään jo enemmän onnellisia kokemuksia kuin hän olisi ikinä ansainnut. Ehkä tästä lähtien hän kokisi vain ansaitsemiaan menetyksiä ja tuskaa. Hän lyyhistyi vuoteelleen makaamaan ja silmänsä suljettuaan nukahti lähes heti.

Seuraavana päivänä Kuiskeen mielentila oli kohonnut huomattavasti. Hän oli ollut kujapartiossa sekä saalistamassa, eikä hänen mieltään ollut koko ajan varjostanut pelko tai pettymys. Siltikin Lyran kuoleman jälkeen leiriin oli asettunut painostava ja varautunut tunnelma, sekä jotkut Kuiskeen yhteisötovereista välttelivät toisiaan ja tiuskivat muille aggressiivisesti. Vaikka päällepäin yhteisö näytti pyörivän samalla tavalla kuin aina ennenkin, sen sisällä kulki kuitenkin jännite kuin sähkövirta. Monella näytti olevan omat epäilyksensä Lyran kuolinsyystä ja yhteisön seuraavasta arvonperijästä, sillä Päivänsäteen toinen pentu Cosmos oli tällä hetkellä vankina syystä mistä hyvänsä eivätkä jotkut kissat enää osoittaneet luottamusta tähän. Kuiskekaan ei luottanut Cosmokseen. Hänessä oli aina ollut jotain kummallista ja kieroa. Ja hän oli joka tapauksessa pettänyt yhteisön jo kerran – kuka takaisi, ettei hän tekisi sitä uudelleen? Cosmos oli kuitenkin Päivänsäteen pentu, joten jos johtaja valitsisi tämän vallanperijäkseen Kuiske tottelisi mukisematta. Hän oli luvannut ikuisen uskollisuutensa Kujakissayhteisölle ja tämän johtajille, eikä se tulisi koskaan rakoilemaan. Ei sillä ollut mitään väliä, vaikkei uusi johtaja olisikaan täysin hänen mieleensä. Heidän tehtävänsä ei ollut miellyttää kaikkia muita, vaan tehdä kuten he parhaaksi yhteisön kannalta näkivät tehtävän.
Hetken päästä Kuiske tassutti kaksijalanpesän pienen saaliskeon luo. Se oli tyhjä lukuunottamatta paria eilistä rottaa ja tähteitä. Ehkäpä hänen pitäisi mennä taas saalistamaan. Tai ehkä hän voisi koota metsäpartion, ja samalla etsiä jotakin syötävää. Tuumasta toimeen – Kuiske kokosi kaiken rohkeutensa ja yritti paikantaa Mirrin muiden pesän kissojen joukosta. Hän löysi naaraan istuskelemasta pesän laitamilla rotan rippeet vieressään.
“Mirri, yritän saada kasaan metsäpartiota. Tuletko?” Kuiske kysyi ja odotti vastausta jännittyneenä. Hän lannistui, kun Mirri sanoi olevansa väsynyt eikä jaksaisi nyt enää mennä partioimaan. Sitten tapahtui jotain yllättävää. Mirri hyrähti kehräämään ja näpäytti häntäänsä kiusoitellen Kuiskeen naaman edessä. “Totta kai tulen, höpsö!”
Kuiske katsahti häneen hämmästyneenä mutta kehräsi sitten itsekin. Naaras kävi pyytämässä muutaman pesällä toimettomana olleen kissan, tällä kertaa Lakun ja Lunan, mukaan. Kuiske oli lievästi harmistunut siitä, että nämä kaksi olivat mukana partiossa. Hänestä olisi ollut mukavampaa olla kahden kesken Mirrin kanssa, kuten eilenkin. Sille ei kuitenkaan voinut mitään. Neljä kissaa saisi paremmin saalista kuin kaksi, se oli varmaa.

Ajatus yhteisön johtajan paikasta oli kivunnut selkäpiitäni ylöspäin edellisten auringonnousujen aikana. Mahdollisuus vapaudesta ja päätäntävallasta useiden kissojen kohdalla voisi parantaa elämänlaatuani merkittävästi, poistamalla minua häirinneet kissat elämästäni tietyillä keinoilla.
Olisiko vallankaappaus mahdollinen? Voisinko vain joku päivä hiipiä Päivänsäteen kerrokseen ja vetää siltä kynsilläni hengen pois? Ajatus tuntui helpolta ja houkuttelevalta, mutta edellisen johtajan tappanutta kissaa tuskin arvostettaisiin samalla tavalla, kuin ’rehellisin keinoin’ pyrkinyttä johtajaa.
Mieleeni muistui lupaukseni Cosmoksen ja muiden kissojen operaation auttaminen, elikumota yhteisön johto ja antaa Cosmoksen olla uusi johtaja. Mutta miksi kuuntelisin heitä? Sillä minähän tuskin sain yhtään sen paremman aseman yhteisössä, kuin asemani nyt.
Yhteisön johtopaikka avaisi minulle myös mahdollisuuden tehdä muutama päätös yhteisön minua härinneisiin käytöstapoihin. Halusin kaikkien kissojen joutuvan kärsimään tyhmyyksistään oikeasti, ei vain pieni häiriö niiden elämään. Typerät kissat saisivat maksaa yhtä typerän hinnan teoistaan.
Voisin myös muuttaa yhteisön nykyistä luottosysteemiä niin, että vain kaikista luotettavimmat kissat saivat viedä muita metsään. En halunnut vain kenen tahansa muuten vain karkaavan yhteisöstä, sillä yhteisön pettäminen oli mielestäni kuoleman arvoinen teko.

Palattuamme leiriin Kuiskeen kanssa kävelimme keskelle surullista näkyä. Lyran – Päivänsäteen tyttären eli johtajan seuraajan – ruumis makasi ruhjottuna keskellä pesää. Naaraan pentuja ei ollut vielä näkyvissä, joten uskalsin käydä jättämässä yhteisötoverilleni hyvästin ennen kuin vetäydyin sivuun.
Katsahdin Kuisketta, sillä aikeissani oli ollut palata vielä kollin luokse mutta jokin tuon ilmeessä sai minut empimään. En ollut ihan varma mitä näin, mutta se oli tarpeeksi saamaan huoleni heräämään. Tassutin lähemmäs varovaisesti ja koitin tavoittaa tuon harhailevan katseen.
“Haluat-” aloitin, mutta Kuiske pudisti päätään. Nyökkäsin vaikken ollut varma viestistä, jota tuo yritti välittää ja loikin pois.

Rakas ottotyttäreni Hellä oli kasvanut valtavasti kuluneiden kuiden aikana ja se sai minut pitämään toivostani kiinni. Vaikka ikäviä asioita tapahtuikin, nuoret kasvoivat ja meidän olisi ruokittava heidän elämäniloaan.
Mitä enemmän vietin naaraan kanssa aikaa, sitä selvemmäksi minulle tuli meidän luonteidemme erot. Kun minä olin nopeasti suuttuva tuittupää, Hellä korkeintaan ärtyi hieman. Keskittymiskyvyissämme ja tavassamme puhua kissoille oli myös paljon eroja.
Eniten minua kuitenkin hänessä yllätti rauhallinen viisaus, jota tästä oli huokunut jo pikku-pennusta saakka. Hellä otti asioihin hyvin kypsän lähestymistavan, vaikka olikin vielä kovin nuori. Joskus se sai minut miettimään rasittiko hän itseään sillä liikaa, mutta Hellä näytti nauttivan ajattelutyöstä.
Kaikin puolin nautin Hellän seurasta eniten koko yhteisössä. Hän oli se, jonka kanssa toivoin joka päivä lähteväni partioon. Minun oli kuitenkin hänen emonaan ymmärrettävä, että nuorukainen halusi olla myös muiden kissojen kanssa.
“Mirri, yritän kasata kokoon metsäpartiota. Tuletko?” Kuiskeen tuttu ääni herätti minut ajatuksistani. Räpyttelin pari kertaa silmiäni heräten takaisin todellisuuteen. Olin vaipunut niin syvälle ajatuksiini, että olin melkein nukahtanut istualleni!
“Anteeksi, mutta minua väsyttää ihan todella. Mieluiten jättäsin väliin”, sanoin rintaani nuolaisten. Kuiskeella oli hassu taipumus tulla luokseni aina iltaisin, kun olin koko päivän touhunnut kaikkea täydessä vauhdissa.
Kuiske näytti hiukan nolostuneelta, mutta nyökkäsi kuitenkin ja teki jo lähtöä ennen kuin pomppasin jaloilleni kehräten. Päästin suustani murahduksen sekaisen naurahduksen.
“Tottakai tulen, höpsö!” nau’uin ja näpäytin häntääni aivan kollin nenän edessä ennen kuin loikin pari askelta eteenpäin. Tästä näkisin kaikki pesässä maleksivat kissat paremmin ja voisin keksiä meille seuraksi vielä pari muuta.
“Luna ja Laku, tulkaa mukaan metsäpartioon”, kehotin kaksikkoa, joka vaihtoi kieliä pesän reunalla. He katsoivat toisiaan ennen kuin nyökkäsivät ja nousivat hitaasti pystyyn.
“Noin helposti se käy”, naukaisin kääntyen takaisin kohti Kuisketta ja hymyilin. Vaikka Roihun menettäminen painoikin vielä mieltäni, en antanut sen lannistaa koko olemustani. Olin varma, että kaikki kääntyisi parhain päin ja paras ystäväni löytäisi vielä takaisin kotiin.

//Kuiske?

Kuiske lähti Mirrin kannoilla pois roskapönttöjen luota. Naaras oli keksinyt hyvän idean kätkeä mehevä lihakimpale turvalliseen kätköpaikkaan, josta he voisivat hakea sen myöhemmin kaksijalanpesään lähtiessään. Piilopaikka oli niin salainen ja ahdas, että mikään muu olento ei varmasti löytäisi saalista ennen kuin he palaisivat takaisin.

He kääntyilivät sokkeloisilla kujilla suunnasta toiseen, mutta mustia kiiltäviä roskapönttöjä ei näkynyt ollenkaan. Kuiske raapi kovaa maata kynsillään hermostuneesti ja vilkuili kohti Mirriä. Oliko tämä joku kaksijalkojen ansa saadakseen heidät siepattua? Se ei onnistuisi kuuna päivänä! Yhtäkkiä edestäpäin kuului kova, kumiseva kolahdus. Kuiske hätkähti ja kiepsahti ympäri säikähtäneenä. Hän pälyili ympärilleen hämmentyneenä ja pörhisti karvansa kuin odottaakseen hyökkäystä. Mirri perääntyi hänen vierelleen ja lähti sitten hiipimään hitaasti eteenpäin. Kuiske veti hetken henkeä, kokosi itsensä ja lähti hivuttautumaan varjojen peittämänä kohti äänen aiheuttajaa. Kun he saapuivat kujan päähän, Kuiske odotti näkevänsä murhanhimoisen koiran tai vähintään äkäisen kaksijalan, joka sieppaisi heidät pesäänsä. Sellaisia ei kuitenkaan näkynyt. Kujan päässä lojui kaatunut kaksijalkojen roskapönttö, jonka kansi oli irronnut ja josta tipahteli kummallista nestettä. Kuiske katseli käpäliinsä nolona ja nuolaisi lapaansa pikaisesti. Mirri katsahti häneen pilke silmäkulmassaan, mutta ei sanonut mitään. He yrittivät yhdessä puskea roskapönttöä ylös, mutta se oli aivan liian painava kahden kissan nostettavaksi. Kummallista mustaa nestettä oli myös valunut Kuiskeen käpälille, ja hänen turkkinsa oli värjäytynyt kokonaan mustaksi niistä kohdista mihin sitä oli osunut. Hän haistoi sitä varovasti. Se haisi ukkospolulta – niissä oli samanlainen savuinen katku, joka piti kaiken loitolla.
“Saitko sinäkin tuota mönjää käpäliisi?” Mirri kysyi inhoten. Kuiske nyökkäsi vastaukseksi.
“Meidän pitäisi pestä tämä ällöttävä töhnä pois. En minä ainakaan uskalla nuolla tätä..” Naaras kohotti värjäytynyttä käpäläänsä ja ravisteli sitä vimmatusti. Mustia roiskeita lennähti Kuiskeen kuonolle, ja hän ei pystynyt peittämään kehräystä. “Ravistele vain, mutta älä aivan naamani lähellä!”
Mirri huiskutti häntäänsä pahoittelevasti. “Anteeksi, anteeksi! Ehkä meidän pitäisi odottaa pesälle pääsyä ennen kuin pesemme nämä pois”, hän maukui. Kuiske maukui pikaisen hyväksyntänsä ja lähti Mirrin perään hakemaan heidän aikaisempaa saalistaan.

Kävellessään takaisin hylätylle kaksijalanpesälle heidän leiriinsä herkullinen lihakimpale suussaan Kuiske aisti painavan, surullisen tunnelman. Jokin oli varmasti vikana. Ei kai kukaan ollut hyökännyt heidän leiriinsä sillä välin kun he olivat olleet poissa? Ei, Kuiske mietti, ei kukaan varmasti uskaltaisi hyökätä niin ison joukon kimppuun. Mutta miksi sitten kaikki tuntui olevan niin pielessä?
Heidän saapuessaan pimeään pesään kissat olivat kerääntyneet yhdeksi ryhmäksi tuijottamaan sanattomina liikkumattomana makaavaa kissaa. Kuiske pudotti saaliinsa hampaistaan ja hiipi hämmentyneenä ja tyrmistyneenä lähemmäs. Kuolleen naaraan silmät olivat kauhun lasittamat ja valkoisessa turkissa näkyi yhä himmeitä veriläiskiä. Kuiske säpsähti kauhusta tunnistaessaan kissan.
Se oli Lyra, Päivänsäteen pentu.
Mutta mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut? Oliko hän kuollut jossain onnettomuudessa? Vai oliko joku… ei kai kukaan olisi voinut tappaa häntä? Miksi kukaan Yhteisön jäsen haluaisi haavoittaa, saati tappaa oman jäsenensä – kaiken lisäksi sen johtajan tyttären? Eihän kukaan Kuiskeen leiritovereista tekisi sellaista… vai tekisikö? Vaikka jotkut Yhteisön jäsenistä saattoivatkin olla kykeneviä murhaan, olivat nämä kaikki varmasti uskollisia Päivänsäteelle eivätkä koskisi tämän sukulaisiin kynnenkärjelläkään.
Kuiske hivuttautui lähemmäs surevia kissoja ja painoi päänsä kunnioittavasti. Lyran perhe ja sukulaiset olivat piirissä muiden keskellä ja surivat tätä hiljaa. Kuiske ei ollut itse koskaan tuntenut Lyraa kunnolla. He olivat tuskin vaihtaneet paria sanaa keskenään, sillä tämä ei ollut koskaan osoittanut erityistä kiinnostusta uusia jäseniä kohtaan. Kuiske oli pitänyt Lyraa ylempiarvoisena, lähes johtajan veroisena kissana, mutta ei kuitenkaan yhtä arvokkaana kuin jalo Päivänsäde.
Olen kiitollinen siitä, että olit kanssamme tähän asti, Kuiske mietti, ja on pettymys ettemme ehtineet tutustua paremmin.
Ei Kuiske oikeasti uskonut, että hän olisi koskaan kehdannut jutella tälle korkea-arvoiselle naaraalle, mutta hän ei halunnut häpäistä vainajan muistoa ajattelemalla itseään. Hän huomasi Mirrin kyyristyvän hänen viereensä ja surevan kuollutta naarasta voimakkaammin. Kuiske olisi halunnut keksiä jotain lohduttavaa, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja hän päätyi vain istumaan hiljaa. Mirri näytti ymmärtävän miltä hänestä tuntui, ja naaras vetäytyi hieman sivummalle antaen Kuiskeelle hänen tarvitsemansa tilan. Kuiske ei olisi koskaan olettanut, että hän olisi ansainnut näin empaattisen ja aidon ystävän. Hänen pitäisi arvostaa Mirriä yhä enemmän – ei nimittäin olisi täysin varmaa, että hän olisi aina tässä.

//Mirri jos haluut vielä jatkaa

//Jonkin verran väkivaltaa

Seisoin ruohoisella kummulla yön hiljaisessa -nyt kissojen rääynnän täyttäneessä- varjossa. Löin ympärilleni tassut huiskien tuntemattomien kissojen turkkeja heidän aikeiden estämiseksi. Käpäläni olivat veressä, mutta ihmeellisesti mihinkään kehossani ei sattunut. Turkilöeni lensi verta kuin sade konsanaan.
”Ametisti! Koita parhaasi — johtajaksi”, kuulin takaani äänen, mutta oli jo liian myöhäistä. Kissa joka vielä äsken puhui, oli nyt kuollut. Se tapettiin sillä silmänräpäyksellä jonkin toisen kissan toimesta. Oliko se Päivänsäde?!
Naaras hyppäsi eteeni ja tuijotti minua syvälle sieluun. Hän tuntui manipuloivan yksittäisiä aivosolujani joka sekunnilla, mitä tuijotin hänen silmiä kohti. Minä onneksi osasin vastustaa tällaista propagandaa jota johtajat usein aiheuttivat.
”Koitapa taistella ensikerran paremmin johtajan paikasta!” Päivänsäde viipymättä sanojensa jälkeen viilsi tassullaan kurkkuani. Johtajan synkkä kuva maalautui verkkokalvoilleni punaisena, kun naaras jatkoi naamani väkivaltaista sivaltelemista.
Yritin taistella takaisin, mutta mikään tuntunut toimivan. Löin jotain, mutta se saattoi olla harhaa. Verta oli niin paljon, etten pystynyt enää tunnistamaan minun ja maan eroa. Saisinko sentään kivuttoman kuoleman?…?

”Verta… Kuolema… Tapa… Valta…” Kuiskausmainen ääni kuului kaikkialta ympäriltäni, tunnuin leijuvan tyhjässä tilassa, missä oli vain minä ja ääni…

…

”Ametisti herää!” Hurma ravisteli turkkiani. Yhtä kauniina, mitä joka päivä hän käpertyi lähemmäs minua. Pystyin silittämään naaraan selkää hännälläni. Näin sain rauhoituttua äskeisestä painajaisesta. Tai toisinsanoen äskeisestä enneunesta, sillä olin varma, että minusta tulisi Kujakissayhteisön johtaja jonain päivänä!

//Ensimmäinen osa = uni

Valkoista ja hieman verestä punaisena hehkuvaa karvakasaa raahattiin keskelle leiriä. Turkki näytti tutulta, mutten aivan osannut yhdistää kissoja, naamoja ja turkkeja toisiinsa. Päätin mennä katsomaan hieman lähempää, sillä tarkkailusta yleensä oli vain hyötyä.
Työnsin itseni ulos pesästäni ja hypähdin jaloilleni. Hurma seurasi pian perässäni yhtä ihmeissään. Molemmilla oli todennäköisesti sama kysymys päässä: Oliko joku yhteisön jäsenistä kuollut?
Katsahdin selvästi elotonta ruumista parin hännänmitan päästä. Huomasin, että maahan jääneen mytyn turkki kuului selvästi valkoiselle kissalle, jossa oli harmaita yksityiskohtia. Voisiko se olla Lyra? Oliko Päivänsäteen pentu, eli minun yksi pahimmista vihollisistani noin vain kuolla kupsahtanut?
Tiesin Lyran todennäköisesti saavan johtajan paikan Päivänsäteen kuoleman jälkeen, mikä oli minulle melko huono juttu. Hän todennäköisesti tappaisi minut ja heittäisi raadot rotille. Nyt, kun kilpailua ei ollut samalla tavalla ajatus johtajaksi pääsemisestä olisi helpompaa.
Mitä jos voisin noin vain päättää kaikkien yhteisön kissojen elämästä? Saisin turvan muilta vaarallisilta kissoilta. En enää koskaan joutuisi pelkäämään rangaistuksia tai yllätyshyökkäyksiä kimppuuni, sillä johtajalla takuulla olisi edes muutama uskollinen kannattaja.
Kuulin viereltäni nyyhkytystä, Hurma oli ilmeisesti surustunut Lyran kuolemasta. Tiesin molempien olleen jonkinlaiset ystävät, mutta en tiennyt Hurman olleen niin läheinen moisen kuvotuksen kanssa. Sydämeni ei kuitenkaan ollut niin kylmä, etten voinut silittää Hurman selkäkarvoja hännälläni hänen olon parantamiseksi.

Säpsähdin hereille selkäkarvat pystyssä, ja tunsin päästäväni suustani nopean ja terävän henkäyksen tuntiessani sisareni tassun tökkivän kylkeäni. Pälyilin ympärilleni hädissäni, mutta rauhotuin hiukan nähdessäni Cassiopeian. Vaikka nukuinkin usein liian sikeästi, niin hyvänen aika, ei hänen tarvinnut herättää minua ihan noin aggressiivisesti! Cassiopeiahan tiesi erittäin hyvin, että olin säikky äkkinäiselle kosketukselle.
Sitten huomasin, että siskon ilme oli vakava. Oma hämmennykseni paistoi suoraan hänen silmistään, kuin olisin tuijottanut lammikkoon hennossa kuunvalossa.
Pesässä oli pimeää, aurinko tuskin oli nousemassa vielä esiin. Mutta en nähnyt kahta muuta sisarusta vieressämme. Jokin oli pielessä. Ja Cassiopeia tiesi sen, vaikka en käsittänytkään, miten tai miksi hän oli herännyt. Toisilla kissoilla oli kyky herätä unesta, jos jotain merkittävää tapahtui.
Minulla ei ollut sellaista.
Noustuani ripeästi ylös kävelimme Cassiopeian kanssa vieretysten suuren kissarykelmän luokse, joka oli kasaantunut Yhteisön kodin suuaukolle.
Muutama kissa kääntyi katsomaan taaksensa meidän suuntaamme astellessamme lähemmäs hyvin järkyttyneen oloista joukkiota.
Minä ja Cassiopeia vilkaisimme toisiamme. Mitä ihmettä oikein oli tekeillä? Eivät nuo kaikki kujakissat sentään voineet jonottaa Amorin ja Rhiannonin esitykseen, ajattelin. Oliko Päivänsäde kutsunut kissat jonkinlaiseen hätäkokoukseen?
Sitten toiset väistyivät tieltä tehden meille käytävän.
Käytävän, jonka toisessa päässä odottavaa järkytystä en koskaan unohtaisi.
Maassa Amorin ja Päivänsäteen vieressä lojui veren tahrima valkoinen ruumis. Se oli emo.
Sydämeni hakkasi yhä lujemmin ja mahassani muljahti kuin olisin nielaissut kaksi suurta kiveä.
Näin sivusilmällä kuinka Cassiopeian suu aukesi, mutta en kyennyt kääntämään päätäni. En kyennyt liikkumaan. Katsoin vain Lyran liikkumatonta ruumista, tämän kylkeä. Odotin näkeväni liikettä. Odotin. Ja odotin.
Tuijotin emon valkeita vatsakarvoja nähdäkseni pienimmänkin liikkeen.
Ne eivät värähtäneetkään.
Ei. Tämä ei voinut olla totta.
Ei, ei voinut.
Haukoin henkeä. Hengenvetoni muuttuivat yhä hätäisemmiksi, mutta en pystynyt hidastamaan niitä.
Silmissäni sumeni, ja pian tunsin miten etutassuni alkoivat kastua. Räpäytin vielä kerran silmiäni nähdäkseni rakkaan emoni elottoman ruumiin. Ruumiin, joka emon eläessä oli vielä ollut käsittämättömän kaunis ja turvallinen. Ruumiin ja sielun, joka oli turmeltu käsittämättömän raa’asti ja vailla minkäänlaista oikeutusta. Lyran kaulassa oleva syvä viilto paljasti sen. Viilto, jonka pystyin kuvittelemaan vain toisen kissan tekemäksi.
Emo oli ollut suurin turvani. Ja nyt… hänet oli viety minulta. Viety meiltä kaikilta.
Veri oli karannut korvistani, kun haukoin happea kiihtyneesti suu auki kykenemättä lopettamaan. Nojasin Cassiopeiaan, ja kauhea näky sumeni jälleen silmissäni, ennen kuin tajusin tajuni hämärtyvän ja pyörryin lysähtäen siihen paikkaan.

Amor lähti Rhiannonin perään eikä voinut pidätellä peintä pärskähdystä.
“Jäätävän hyvä muuvi sisko! Olet nero”, Amor kihitti virneestään. Cassiopeia ja Venus olivat lähteneet heidän peräänsä. Amor oli aidosti vaikuttunut.
He johdattivat sisaruksia perässään ja Cassiopeian pistävän epäluulon haistoi tänne asti, mutta hän kuitenkin alistui mukaan. He kiipesivät katolle. Rhiannon mulkoili Amoria kun veli painotti, että esitys on nyt ainutkertaisesti ilmainen. Amor ei välittänyt vaan jatkoi aloittamaansa juontoa. Hän kertoili ummet ja lammet taruja auringosta ja kuusta, kuinka ne oliva todellisuudessa suuren kissan silmät, joka valvoi heitä jatkuvasti. Mutta öisin se näki eri asioita kuin päivisin. Ja kaikenlaista muuta shaibaa mitä hänen päähänsä nyt pälkähtikin. Hän myi heille kuun ja auringon, niiden tarinan ja herätti ne henkiin ja kun viimein kuu nousisi taivaalle kissat näkisivät sen aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Hän teki tästä kaikesta elämyksen, joka päättyi suurenmoiseen kumarrukseen. Ainoastaan arvostelut vielä puuttuisivat.

Eräänä yönä, monia öitä näytöksen jälkeen, Amor heräsi pesässä kohahdukseen. Hän tunsi turkissaan, että nyt kannatti olla paikalla. Hän nousi ylös sukkelasti, mutta pysähtyikin kuin seinään kohdatessaan oven suulle rojahtaneen vaalean mytyn.
“Mitä?” Amor henkäisi. Hänen tassunsa muuttuivat lyijyksi. Hän räpytteli silmiään pyyhkiäkseen valhekuvan silmiltään, mutta sellaista valhekuvaa ei ollut. Kylmenneet eriparisilmät tuijottivat häntä lattian rajasta. Lyra. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut?

“Olen Kobra, enkä ole juttutuulella”, harmaanruskea kolli ilmoitti tuima katse kasvoillaan. Hän katsoi minua suoraan silmiini, jolloin asia tuli harvinaisen selväksi. En kuitenkaan lannistunut, vaan hymyilin iloisesti.
“Ei se mitään, ehkä voimme jutella joskus paremmalla ajalla”, nau’uin hyväntuulisesti. Kobran ilme ei värähtänytkään, hän vain kiersi minut ja käveli tiehensä. Jäin seisoimaan aloilleni yksin ja katselin poispäin kävelevän kollin perään. Tiesin, että jokaisella oli joskus huonoja päiviä, joten en pahastunut lainkaan. Uskoin tosiaan, että vielä jonain päivänä voisin käydä ilomielisen keskustelun myös tuon Kobran kanssa, kuten jokaisen kujakissan.
Korvantaustaani alkoi kutittaa, joten nostin takajalkani ylös ja kallistin päätäni taaksepäin saadakseni raavittua sitä mukavasti jalallani. Kun rapsutus tehosi ja kutina lakkasi, laskin jalkani alas ja ravistelin turkkiani. Minun olisi etsittävä uutta seuraa, kun Kobrasta ei seuraksi ollut. Silmäilin mietteliäänä Kujakissayhteisön pesää ja ilokseni tunnistin Leopardin laikukkaan turkin hänen omalla vuoteellaan. Ehkä hieman liian innostuksissani loikin vanhemman naaraskissan luokse.
“Hei, Leopardi”, nau’uin iloisena ja kohtasin kujakissan ystävälliset silmät. Leopardin kasvoille piirtyi hymy.
“Kas, hei Lola”, hän naukaisi ja kehotti minua istumaan vierelleen. Minä tein työtä käskettyä ja istahdin Leopardin vierelle. Hän hymyili minulle yhä ystävällisesti, uskoin totta tosiaan, että meistä oli tulossa hyviä ystäviä!
“Miten sinun päiväsi on mennyt?” Leopardi kysyi yhtä ystävällisesti kuin aina. Hän oli aina kiinnostunut muiden asioista ja halusi aina auttaa, jos suinkin pystyi. Hän tuntui ihailevan erityisesti yhteisön johtajaa Päivänsädettä, ja teki aivan kaiken mitä johtaja ikinä keksi pyytää. Ihailin Leopardia. Hän ei koskaan tuntunut lannistuvan, oli aina niin positiivinen ja iloinen. Halusin olla kuten hän oli.
“Ei tässä sen ihmeempää, aika tavallinen päivä Kujakissayhteisössä”, kerroin ystävällisesti hymyillen. Leopardi nyökytteli tyytyväisenä päätään.
“Olet ilmeisesti asettunut jo kodiksi”, vaaleanruskea naaras naukaisi ja kohotti hieman kulmiaan. Minä nyökyttelin vuorostani päätäni.
“Minä pidän tästä paikasta todella kovasti. Kenties tästä voisi tulla minulle, perheelleni ja Ollille pysyvä koti, jos Päivänsäde suinkin hyväksyy meidät tänne”, totesin mietteliäänä. Leopardi jatkoi vain hymyilyään. Ellen väärin tulkinnut, hänen hymynsä vain leveni entisestään kuullessaan sanani.
“Aivan varmasti voi! Yhteisöön otetaan vastaan jokainen, ja sinä Lola olet aivan esimerkillinen yhteisön uusi jäsen. Olet paljon parempi mitä minä olin, kun saavuin yhteisöön”, Leopardi naukui ja näytti vajoavan haikeana ajatuksiinsa. Katsoin häntä pää kallellaan.
“Et ole kertonut miten sinä päädyit Kujakissayhteisöön. Tahtoisitko kertoa?” kysyin hieman varovaisesti, sillä en tiennyt miten arka aihe se Leopardille oli. Hänen kasvoilleen levisi välittömästi jälleen sama innostunut hymy. Hänen silmänsä suorastaan loistivat. Se sai minutkin innostumaan! Paransin asentoani voidakseni kuulla Leopardin tarinan ja muistaa sitä joka sanan.
“Se olikin elämäni onnekkain tapahtuma”, naaras naukaisi huokaisten, muttei hän näyttänyt surulliselta, vaan haikealta. En sanonut mitään, vaikka Leopardi keskeyttikin hetkeksi kertomuksensa. Hänen katseensa tuntui sukeltavan jonnekin kaukaisuuteen hetkeksi, kaipa hän vajosi niin syvälle muistoihinsa.
“Olin silloin nuori, sinua paljon nuorempi, ehkä kuuden kuun ikäinen. Olin joutunut erilleen kaksijaloistani ja majaillut kaksijalkalassa yksin ja onnettomana. Sitten törmäsin Keijukaiseen. Hän oli upein ja erityisin kissa, jonka olen koskaan tavannut. Olihan hän hieman äksy, mutta hän otti minut siipiensä suojaan ja antoi minulle kodin. Hänestä tuli minun kotini, sillä hän oli minun paras ystäväni”, Leopardi naukui hiljaa, mutta haikeasti hymyillen. Sitten hän näytti uppoavan ajatuksiinsa ja oli pitkään hiljaa. Vaihdoin painoani jalalta toiselle ja päädyin rikkomaan hiljaisuuden, sillä uskoin, ettei tarina ollut vielä siinä.
“Kuka se Keijukainen oli?” kysyin toivoen, ettei kysymykseni loukkaisi Leopardia. Olisiko minun pitänyt tuntea Keijukainen? Leopardi oli puhunut hänestä menneessä aikamuodossa, joten oletin Keijukaisen joko lähteneen pois tai kuolleen. Leopardi näytti palaavan takaisin muistoistaan nykyhetkeen. Hän katsoi minua hieman yllättyneenä.
“Etkö sinä ole kuullut Keijukaisesta?” hän kysyi kulmiaan kohottaen. Nyt minä tunsin nolostuvani. Korviani alkoi kuumottaa.
“E-en”, vastasin epäröiden ja käänsin nolostuneena katseeni maahan. Keijukainen selvästi oli kissa, josta minun olisi pitänyt kuulla. Olinko sittenkin kuullut, mutten vain muistanut sitä? Ei, en varmasti ollut kuullut Keijukaisesta. Tunsin, kuinka Leopardi kosketti kuononpäällään omaani.
“Ei se mitään, minä lupaan kertoa sinulle kaiken Keijukaisesta”, vaaleanruskea naaras lupasi. Nostin kiitollisena katseeni Leopardiin, jonka katse oli niin täynnä lämpöä ja rakkautta, että minun oloni parani välittömästi. Hän toi mieleeni emon, niin lämmin ja ystävällinen Leopardi oli.
“Kiitos, Leopardi”, naukaisin nyt jo itsekin hieman hymyillen. Leopardi silmäili hetken pesää mietteliään oloisena. Sitten hän nousi ylös.
“Kuules, mehän voisimme käydä kävelyllä. Voin sillä aikaa kertoa sinulle tarinoita Keijukaisesta ja alkuajoistani Kujakissayhteisössä”, Leopardi lupasi ja viittoi minut perässään kohti pesän uloskäyntiä. Tunsin lihasteni jännittyvän.
“Saanko minä poistua pesästä?” kuiskasin hiljaa, kiiruhtaen vaaleanruskean naaraan vierelle.
“Tietysti, kun minä olen mukanasi. Yksin sinä et saa lähteä ulos”, laikukas Leopardi totesi ystävällisellä äänellä. Hän sipaisi hännällään poskeani, kun käveli ohitseni ja suuntasi kohti pesän uloskäyntiä. Siispä seurasin naarasta ulos pesästä. Loikimme alas ikkunalaudalta maan pinnalle. Silmäilin kaksijalkalaa, joka alkoi jo hämärtyä. Siellä täällä korkeiden metallikeppien päissä olevat pienet auringot olivat syttyneet. Kaksijalkalassa oli ihmeellistä taikaa. Kaksijalat olivat loihtineet aurinkoja, jotka loistivat pimeällä. Se oli ihmeellistä, mutta olin tottunut siihen. Leopardi johdatti minut tottuneesti ukkospolun yli kohti pienempiä kujia. Kävelimme hetken aikaa hämärtyvässä illassa rinnatusten kaksijalkalan kujia pitkin. Katselin koko ajan ympäristöäni siltä varalta, että törmäisimme Olliin. Ikävöin ystävääni niin kovin ja toivoin, että hän oli kunnossa.

“No niin”, Leopardi naukaisi, kun saavuimme pienelle ruohoalueelle. Alueella kasvoi näteissä riveissä muutamia puita, ja keskeltä aluetta kulki pieni, sorapohjainen ukkospolku. Paikka oli autio, eikä kaksijalkoja näkynyt juuri missään. Vain kaukaisuudesta kantautui kaksijalkojen, hirviöiden että koirien ääniä. Leopardi johdatti minut ruohoalueen keskelle istumaan. Sitten hän loi katseensa taivaalle ja näytti miettivältä.
“Mihin minä jäinkään, hmm… Ai niin, Keijukainen”, hän naukaisi iloisesti ja laski sitten katseensa minuun, “Keijukainen oli Kujakissayhteisön johtaja. Hän kasvatti Päivänsäteen ja oli tälle kuin emo. Keijukainen kuoli suuressa sodassa, jonka kävimme kauan sitten kaukana täältä toisia kissajoukkoja vastaan.”
Kasvoillani loisti hämmennys.
“Toisia kissajoukkoja?” kysyin päätäni kallistaen. Leopardi nyökytteli päätään.
“Me emme oikeastaan puhu niistä täällä, mutta kaikki alkoi siitä, kun toisen kissajoukon johtaja surmasi Keijukaisen emon. Se teko oli vähällä tuhota koko Kujakissayhteisön, mutta Keijukainen kasasi yhteisön taas kokoon ja sai sen kukoistamaan. Hän oli varma, että meidän täytyi kostaa sille kissalle. Minä en itse ole kostajatyyppiä, mutta ymmärsin Keijukaisen vihan. Hän oli menettänyt oman emonsa ja kaiken mitä hänellä oli. Me taivalsimme kauas täältä heidän luokseen ja ryhdyimme sotaan. Liittouduimme toisen kissajoukon kanssa, mutta suuren taistelun tullen kissajoukko petti meidät. Silloin Keijukainen menetti henkensä ja me palasimme Päivänsäteen johdolla takaisin kotiin”, Leopardi naukui päätään pudistellen. Olin näkevinäni hänen silmäkulmassaan kiiluvan kyyneleen. Tunsin myötätuntoa uutta toveriani kohtaan, joten astuin hieman lähemmäs häntä ja painauduin hellästi hänen turkkiaan vasten.
“Voi, olen todella pahoillani”, kuiskasin hiljaa, “Keijukainen oli sinulle todella tärkeä.” Leopardi niiskaisi ja kääntyi nyt selvästi itkien katsomaan minua.
“Niin oli, hän oli minun paras ystäväni. Voi, olisitpa sinäkin saanut tavata hänet”, naaras huokaisi. Minä toivoin samaa. Jos joku oli tehnyt Leopardiin niin suuren vaikutuksen, toivoin todella, että minäkin olisin voinut tavata tämän Keijukaisen.
“Minullakin on paras ystävä”, päädyin kertomaan hiljaisella äänellä.
“Se Olli vai?” vanhempi naaras kysyi niiskaisten ja kääntyi minun puoleeni. Nyökkäsin.
“Minä ikävöin häntä kovasti, vaikkei hän olekaan kuollut”, sanoin vaimealla äänellä. Leopardi vuorostaan nojautui minua vasten.
“Voi Lola, minä olen varma, että Olli on kunnossa. Kyllä me löydämme hänet ja saat viettää hänen kanssaan monta ihanaa, yhteistä vuodenaikaa, aivan kuten minäkin sain Keijukaisen kanssa”, Leopardi vakuutteli. Minä uskoin häntä ja halusin itsekin uskoa samalla tavalla. Olli löytyisi vielä ja me saisimme elää onnellisina yhdessä loppuelämämme.
“Kiitos, Leopardi, sinä olet aivan loistava”, naukaisin jälleen hymyillen. Hymy tuntui tarttuvan myös Leopardiin.
“Niin sinäkin”, hän vastasi iloisesti. Tunsin, että meillä kahdella oli erityinen yhteys. Leopardi vaikutti aivan huippukissalta!
“Tuota, oletko sinä tutustunut emooni lainkaan?” kysyin yhtäkkiä, sillä asia tuli mieleeni aivan tyhjästä. Leopardi hymyili edelleen ja nyökäytti pienesti päätään.
“Olemme me vähän jutelleet, sinun emosi vaikuttaa todella mukavalta kissalta. Hän ei kuitenkaan ole yhtä puhelias kuin sinä, joten emme ole ystävystyneet”, kujakissa kertoi rauhallisella äänellä. Nyökkäsin.
“Kenties teistäkin voisi tulla ystävät. Olisi mukavaa, jos emolla olisi täällä ystäviä. Hän taitaa olla hieman yksinäinen”, totesin mietteliäänä. Leopardi nyökkäsi.
“Totta tosiaan, en ole nähnyt hänen keskustelevan kovinkaan monelle kissalle niitä näitä. Jos tahdot, voin yrittää ystävystyä hänenkin kanssaan. Ystäviä ei koskaan voi olla liikaa”, Leopardi sanoi. Se sai minut innostumaan.
“Se olisi aivan mahtavaa! Voisitko todella tehdä niin?” kysyin silmät säihkyen. Leopardi nyökkäsi.
“Tietysti”, hän tokaisi lapojaan kohauttaen, kuin se olisi ollut aivan pikkujuttu.
“Kiitos, arvostaisin sitä todella”, nau’uin päätäni nyökytellen.
Istuimme hetken aikaa aivan hiljaa ja silmäilimme yhä vain pimenevää taivasta. Kaksijalkalan pienet, öisin loistavat auringot himmensivät taivaan tähtiä, mutta ne tekivät oloni turvalliseksi. Pidin kovasti siitä, ettei kaksijalkalassa ollut koskaan pimeää.
“Voisimmeko tehdä pienen kävelyretken vielä ennen pesään paluuta? Jos etsisimme Ollia vähän, hänen täytyy olla hyvin peloissaan yksin jossain täällä”, ehdotin Leopardille. Kuten arvasin, Leopardilla ei ollut mitään ehdotustani vastaan. Hän otti sen vastaan yhtä avoimesti kuin kaiken muunkin tässä maailmassa. Minä niin ihailin Leopardin kaltaisia kissoja!
“No mikä jottei”, hän tokaisi ja nousi ylös. Kyyneleet olivat kadonneet kujakissan kasvoilta ja hän vaikutti olevan taas normaali iloinen itsensä. Nousimme ylös ja lähdimme kulkemaan rinnatusten eteenpäin kauemmas Kujakissayhteisön pesästä.
“Uskoisin, että meidän kannattaa suunnata kaksijalkalan rajalle”, Leopardi naukui mietteliäänä, “usein pelästyneet kissat suuntaavat sinne, sillä kaksijalkalan keskus on kovin tapahtumarikas ja pelottava paikka tuntemattomille.”
Olin samaa mieltä Leopardin kanssa. Uskoin, että Olli suuntaisi poispäin kaksijalkalasta ennemmin kuin sen vilkkaaseen keskukseen. Toivoin, ettei ystäväni ollut lähtenyt tiehensä. Luotin kuitenkin siihen, ettei Olli jättäisi minua jälkeensä. Hän tulisi kyllä etsimään minua, ja sitten voisin kertoa hänelle miten upea paikka Kujakissayhteisö oli! Hän varmasti innostuisi ja liittyisi yhteisön riveihin mielellään, sillä Olli oli kissa, joka rakasti selkeitä rutiineja.

Olimme kierrelleet kaksijalkalan laitamilla jo tovin. Yö oli saapunut ja useimpien kaksijalanpesien sisällä loistaneet kirkkaat valot olivat sammuneet. Vain kujien reunoilla loistavat pienet auringot sekä taivaan tähtirivistö loivat valoaan, jotta näimme minne kuljimme. Ollista ei näkynyt jälkeäkään. Leopardi oli neuvonut, etten saisi poistua kaksijalkalan ulkopuolelle. Sen ulkopuolella kuulemma oli jonkin verran Kujakissayhteisön omaa metsäreviiriä, mutta valvotut kissat eivät saaneet mennä metsään.
“Päivänsäde päätti liittää metsät osaksi reviiriämme Keijukaisen kuoleman jälkeen. Sieltä me saamme tuoresaalista, vaikka itse söisin ennemmin kotikisujen muonaa”, Leopardi kertoi silmäillessään pimeää metsää.
“Minustakin se on hyvää, mutta minä pidän myös tuoresaaliista kovasti. Opettelimme Ollin kanssa saalistamaan sitä, kun vaelsimme kahdestaan”, kerroin Leopardille. Hän katsoi minua hymyillen.
“Täälläkin osataan arvostaa saalistustaitoja. On tärkeää, että Kujakissayhteisössä on saalistustaitoisia kissoja, jotta saamme täytettyä jokaisen vatsan”, vaaleanruskea naaras naukaisi. Olin samaa mieltä.
“Kenties jonain päivänä Päivänsäde voi luottaa minuun ja pääsen näyttämään, mitä kaikkea osaan”, sanoin tarmokkaasti. Leopardi nyökkäsi.
“Aivan varmasti. En usko, että siihen menee montaa kuuta, että ansaitset Päivänsäteen luottamuksen. Olet todella hyvä kujakissa, Lola”, naaras sanoi. Se sai lämmön leviämään mielessäni. Tuntui hyvältä, kun joku oikeasti luotti minuun ja siihen mihin kaikkeen pystyin.
“Voi kiitos Leopardi, niin sinäkin”, virnistin ystävällisesti.

Etsintäreissu päättyi siihen, kun palasimme takaisin Kujakissayhteisön pesään tyhjin käpälin. Emme olleet nähneet merkkiäkään Ollista. Suru ja pelko meinasivat hiipiä mieleeni, mutta pakotin itseni muistamaan, että Olli osasi liikkua sekä kaksijalkalassa että sen ulkopuolella todella taitavasti ja ettei hän koskaan jättäisi minua jälkeensä. Luotin siihen, että kohtaisimme vielä. Emme ehkä lähipäivinä, mutta kyllä Olli vielä jostain löytyisi. Hän tulisi etsimään minua ja liittyisi Kujakissayhteisöön. Saisimme elää elämämme onnellisina Kujakissayhteisön jäseninä loppuun saakka.
“Kiitos kävely- ja juttuseurasta”, Leopardi ilmoitti, kun loikkasimme Kujakissayhteisön tomuiseen pesään.
“Kiitos sinulle! Oli virkistävää päästä ihan rauhassa ulos pesästä”, totesin kiitollisesti hymyillen. Leopardi kosketti kuonollaan otsaani.
“Täytyy siis käydä toistekin ulkona yhdessä. Voin kertoa sinulle paremmalla ajalla lisää Kujakissayhteisön historiasta”, laikukas naaras ehdotti. Silmäni sädehtivät jälleen, kun nyökyttelin innoissani.
“Kuulisin siitä niin kovin mielelläni”, nau’uin. Leopardi hyvästeli minut ja siirtyi kohti omaa vuodettaan. Minä etsin katseellani emoni tabbykuvioista turkkia. Löysin hänet yhteiseltä vuoteeltamme, jonka olimme tehneet pari päivää aiemmin. Rakastin sitä, kun sain taas nukkua emoni kanssa. Huomasin emon huomanneen minut ennen kuin olin huomannut hänet. Hän katseli minua, kun kävelin häntä kohti iloisesti hymyillen.
“Olitko sinä ulkona?” hän kysyi hieman huolestuneen oloisena. Asetuin makoilemaan mukavasti emon vierelle asetellen käpälät kehoni alle.
“Olin, Leopardin kanssa”, kerroin aikailematta. Emo nyökkäsi.
“Olethan varovainen, Lola”, emo pyysi ja katsoi minua outo ilme kasvoillaan. Hymyilin hänelle leveästi.
“Tietysti olen. Leopardi on minun ystäväni. Ehkä sinustakin voisi tulla hänen ystävänsä”, ehdotin toiveikkaana. Emo katsoi minua vakavailmeisenä hetken aikaa, kunnes hänenkin kasvoilleen piirtyi hymyntapainen.
“Niin, ehkä. Minulle kuitenkin tärkeintä on, että sinä olet turvassa”, emo naukaisi.
“Ei minulla mitään hätää ole. Tämä yhteisö on aivan upea paikka, minä todella viihdyn täällä”, nau’uin huokaisten. Olin viimein löytänyt paikan, jota kutsua kodiksi! Emo ei voinut muuta kuin hymyillä.
“Olen todella helpottunut, että sinä koet noin. Jos sinä viihdyt täällä, niin viihdyn myös minä. Olen onnellinen missä tahansa, kunhan saan olla rakkaimpani kanssa”, emo totesi rauhallisella äänellä, “mutta nyt Lola, meidän on nukuttava, on jo myöhä.”
Nyökkäsin. Emo oli oikeassa. En ollut edes huomannut, miten väsynyt olinkaan. Koko päivän jalkeillaan olo oli väsyttänyt minut täysin. Suuni aukesi pitkään haukotukseen, jonka jälkeen käperryin kerälle emoni viereen ja vaivuin nopeasti sikeään uneen.

Seuraavat päivät kuluivat rutiininomaisesti. Päivä päivältä aloin olla enemmän perillä Kujakissayhteisön tavoista toimia ja siitä, miten minun oli toimittava. Uskoin, että muut olivat tyytyväisiä minuun, ainakin minä itse olin. Kehuja en ollut saanut muilta kuin Leopardilta ja emoltani, mutta se ei lannistanut minua lainkaan. Tein kuitenkin parhaani näyttääkseni muille, että minä todella olin kujakissa! Partiointi oli hauskaa, vaikka kujakissat eivät olleetkaan kovin puheliaita.
“Hei”, nau’uin nyt vitivalkealle, kookkaalle naaraskissalle kävellessäni kaksijalkalan kujia pitkin partion joukossa. Naaras vilkaisi minun suuntaani iloisesti hymyillen.
“Ai, hei”, hän naukaisi hieman yllättyneen oloisena. En ollut aiemmin jutellut valkoturkkisen naaraan kanssa, mutta tiesin hänen nimensä olevan Luna. Hänkin oli kai aiemmin ollut kotikisu kuten minä ja emokin olimme.
“Minun nimeni on Lola”, ilmoitin reippaalla äänellä. Luna nyökkäsi.
“Minä kuulin sen, kun joku kertoi uudesta yhteisön jäsenestä”, naaras naukaisi. Olin iloinen siitä, että joku tiesi nimeni! Se toi tunteen, että olin tärkeä ja arvostettava. Vilkaisin partion johdossa olevaa mustaturkkista kollia, joka ei tuntunut olevan kiinnostunut pienestä juttuhetkestämme. Tiesin, että jotkut kujakissat eivät hyväksyneet sitä, että partioissa keskusteltiin niitä näitä.
“Onpa kiva. Oletko sinä ollut kauan täällä?” kysyin ystävällisellä äänellä. Halusin olla aina kaikille ystävällinen ja antaa itsestäni mahdollisimman mukavan kuvan. Toivoin, että jokaisella olisi hyvä olla minun seurassani, aivan kuten minulla oli Leopardin ja Ollin seurassa.
“Olen minä ollut jo muutaman vuodenajan ajan. Kujakissayhteisöstä on tullut kotini, vaikka aluksi kaikki uuden opettelu olikin hieman haastavaa”, naaras ilmoitti lapojaan kohauttaen. Olin hieman yllättynyt naaraan vastauksesta.
“Mikä siinä niin haastavaa oli? Minun mielestäni tämä Yhteisö on aivan loistopaikka!” kerroin rehellisesti. Luna hymyili minulle.
“Uudet säännöt ja tavat voivat joskus olla vaikeita sisäistää”, naaras totesi. Nyökyttelin päätäni, se kävi järkeen. Tiesin, etteivät kaikki olleet yhtä sopeutuvaisia kuin minä olin, ja se oli aivan täysin ymmärrettävää.
“Niin tietysti. Onko sinulla täällä perhettä tai ystäviä?” kysyin. Luna nyökkäsi.
“Minulla on kumppani, hänen nimensä on Laku”, Luna kertoi.
“Vau! Onpa mahtavaa!” vastasin aidon iloisena. Keskustelumme keskeytyi, sillä partion musta johtaja alkoi puhua. Ikäväkseni Luna siirtyi partion etupäähän, kun minä jäin keskustaan. Tiesin, etten saisi poiketa muusta porukasta, sillä he voisivat katsoa sen karkausyrityksenä. Mitä paremmin toimin ja noudatin sääntöjä, sen nopeammin Leopardin mukaan voisin ansaita Päivänsäteen luottamuksen.

Partion jälkeen kulutin loppupäiväni pesässä. Yritin aloittaa keskusteluita muiden kissojen kanssa, mutta suurin osa yhteisön jäsenistä tuntui olevan kiireisiä omissa touhuissaan. Kenelläkään ei liiennyt minulle aikaa. Kun emoni oli palannut partiosta, olimme jakaneet pienen hiiren yhdessä. Se oli ollut oikein makoisaa. Olin huomannut, että yhteisössä sai pääasiassa kaksijalkalan kujilta löytyvää ruokaa, joka ei laadultaan ollut aivan priimaa. Olin kuitenkin tyytyväinen, kun sain päivittäin vähintään kaksi ateriaa. Viime lehtikatona en aina ollut saanut edes yhtä ateriaa päivässä. Jos tuoresaalisonnea ei ollut ollut, emme olleet Ollin kanssa syöneet mitään joinain päivinä. Sen vuoksi toivoin, että ystäväni löytyisi pian ja pääsisi liittymään Yhteisöön. Hän varmasti arvostaisi tätä kaikkea vähintään yhtä paljon kuin minäkin!
Tunnistin Päivänsäteen tummanharmaan turkin vilahtavan portaita pitkin yläkertaan. Toivoin, että pääsisin jonain päivän juttelemaan hänen kanssaan paremmin. Leopardin mukaan se voisi lisätä Päivänsäteen luottamusta minua kohtaan, jos yrittäisin ystävystyä hänen kanssaan. Vaaleanruskea naaras oli kuitenkin varoittanut, ettei Päivänsäde ollut usein juttutuulella. Jos hän ei olisi, olisi silloin parempi jättää hänet omiin oloihinsa.
Ilta saapui taas, joten asetuin emoni viereen nukkumaan kuten aiempinakin iltoina. Uni tuli nopeasti, kuten oli tullut siitä lähtien, kun olin saapunut Kujakissayhteisöön. Kaikki uusi ja jännittävä sai minut väsymään.

“Lola, herätys”, Leopardin lempeä ääni havahdutti minut hereille. Raotin hitaasti silmiäni ja kohtasin vaaleanruskean kujakissan lempeän vihreän katseen. Hän katsoi minua hymyillen.
“Huomenta”, Leopardi naukaisi, “Päivänsäde ilmoitti, että osallistuisimme aamupartioon. Sinun on noustava ylös, jotta ehdit mukaan.” Räpyttelin unisia silmiäni ja katsoin Leopardia unisena. Vilkaisin pesän uloskäynti-ikkunaa. Ulkona näytti vielä melko hämärältä, oli kai todella aikainen aamu.
“Ai, tietysti”, nau’uin päätäni ravistellen ja kampesin itseni pystyyn. Suuni avautui makoisaan haukotukseen. Taivutin kehoni miellyttävän tuntoiseen venytykseen niin, että selkäni meni kaarelle ja etukäpäläni kurottautuivat niin kauas minusta kuin suinkin vain ylsivät. Nuolaisin muutamalla pitkällä vedolla sojottavat karvani sileiksi ja kiiruhdin Leopardin perässä pesän uloskäynnille. Partion johtaja oli selvästi Arpi. Kolli oli luiseva vanha kolli, jolta uupui toinen silmä. Jäljellä oli vain pelottavan näköinen kuoppa. Kolli oli ollut mukana silloinkin, kun olin päätynyt Kujakissayhteisöön. Hän oli melko hiljainen, mutta puhuessaan hyvin teräväkielinen. Arpi vaikutti juuri sellaiselta kissalta, jonka viholliseksi ei kukaan halunnut päätyä. Mutta hän oli uskollinen ja ilmeisesti ainoa kissa, johon Päivänsäde täysin luotti. Saihan hän sentään nukkua yläkerrassa itse johtajan kanssa. Edes Leopardi ei ollut niin arvostettu Yhteisön jäsen, vaikka hänen olisi voinut luulla olevan. Hän oli mahtava kissa, mutta olin toisaalta kiitollinen, että hän nukkui alakerrassa. Se tarkoitti sitä, että minä tapasin häntä useammin ja hänen seuraansa oli helpompi liittyä. Jos hän olisi oleskellut suurimman osan ajastaan pesän yläkerrassa, ei minulla olisi ollut mitään asiaa hänen seuraansa, sillä yläkerta oli pyhitetty Päivänsäteelle ja Arvelle.
“Mennään”, Arpi murahti, kun paikalle oli saapunut vaaleanruskea leopardilaikukas kollikissa ja laiha, pitkäjalkainen hopeanvärinen kolli, jonka nimen tiesin olevan Silver. En aiemmin ollut huomannut, että Yhteisössä oli myös toinen leopardilaikukas kissa. Nyt kun katselin kollia ja Leopardia vierekkäin, heidän yhdennäköisyyttään ei voinut olla huomaamatta. Olivatko he sukua toisilleen? Aioin ottaa siitä selvää, kunhan sopiva rako asian selvittämiselle tulisi!
Silver otti partion peräpään huollettavakseen ja minä kuljin Leopardin ja toisen leopardilaikukkaan kissan välissä. Arpi loikki vanhuudestaan huolimatta ketterästi alas pesästä. Hän oli selvästi tottunut ruumiilliseen työhön ja paljoon kävelyyn, sillä hän ei koskaan vaikuttanut väsyneeltä tai uupuneelta. Suuntasimme kohti sitä kaksijalalan puolta, josta olimme Ollin kanssa tulleet kaksijalkalaan. Pidin aistini viritettyinä siltä varalta, että ystäväni oranssiraidallinen turkki vilahtaisi jostakin näkyviin. Jouduin kuitenkin välillä keskittymään myös ukkospolkujen ylittämiseen. En missään nimessä halunnut, että minulle kävisi kuten sille Keijo-nimiselle kissalle oli käynyt, kun hän oli lähtenyt jahtaamaan Ollia. Keijo-parka oli jäänyt hirviön alle ja menettänyt henkensä. En tuntenut häntä, mutta olin silti hyvin pahoillani hänen kohtalostaan. Se oli aina surullista, kun joku menetti henkensä. Sain olla kiitollinen, etten koskaan ollut itse joutunut todistamaan kuolemaa niin läheltä. Kun saavuimme kaksijalkalan rajalle, partion jäsenet alkoivat merkkailemaan sitä tottunein elkein. Leopardi kulki minun vierelläni ja katseli miten muut kujakissat tekivät töitään.
“Leopardi”, aloitin saadakseni naaraan huomion. Hän katsahti minuun vaaleanvihreillä silmillään.
“Kerro toki”, naaras lausahti päätään nyökäyttäen.
“Onko tuo toinen leopardilaikukas kissa sinulle jotain sukua? Te näytätte kovin samalta”, naukaisin viittoen kollikissaa kohti. Leopardin suusta pääsi iloinen naurahdus.
“Voi, olenko minä unohtanut mainita asiasta? Menninkäinen on minun poikani!” naaras hihkaisi iloisena. Kulmani kohosivat yllätyksestä.
“Ai, onko sinulla pentuja?” kysyin peittelemättä yllätystäni. Leopardin kurkusta kumpusi kehräystä.
“Vain yksi, Menninkäinen on minun ainokaiseni. Olen kai ollut niin tohkeissani kertoessani Kujakissayhteisöstä, että olen unohtanut mainita tyystin, että minulla itselläni on täällä myös poika!” naaras naurahti huvittuneesti. Minäkin hymyilin.
“Ei se mitään, kyllähän teidän yhdennäköisyytenne huomaa, vaikka et mainitsisikaan asiasta”, vastasin, sillä en vahingossakaan halunnut Leopardin nolostuvan siitä, että oli unohtanut kertoa tällaisesta asiasta. Eihän hän ollut mitenkään tilivelvollinen minulle, joten syyttä suotta hän edes nolostuisi moisesta asiasta. Mutta kissojen tunteet olivat ihmeellisiä, eikä sitä koskaan tiennyt miten joku erilaiset asiat otti ja koki.
“Siinä sinä kyllä olet oikeassa, ystävä hyvä”, Leopardi naukaisi. Tuntui hyvältä, kun hän kutsui minua ystäväkseen. Se vahvisti oletukseni siitä, että me todella olimme nykyään ystäviä Leopardin kanssa. Kasvoillani viipyili iloinen hymy, vaikka keskustelumme päättyikin siihen. Olin äärettömän onnellinen siitä, että olin onnistunut solmimaan jo toisen ystävyyssuhteen elämäni aikana. Koin olevani todella onnellinen, vaikka kaipasinkin Ollia valtavasti.

Kun olimme palaamassa takaisin pesään, aivan yhtäkkiä erotin tutun oranssiraidallisen turkin kauempaa! Valpastuin välittömästi ja pidätin henkeäni, kun silmäilin kauempana puuhastelevaa kissaa.
“Leopardi”, henkäisin niin hiljaa, ettei kukaan muu kuulisi. Naaras kääntyi katsomaan minua, hänen kasvoillaan oli hieman huolestunut ilme.
“Onko kaikki hyvin?” hän kysyi ja kurtisti kulmiaan.
“Olli on tuolla”, nau’uin irrottamatta katsettani oranssiraidallisesta turkista. Leopardi silmäili suuren ukkospolun takana häämöttävälle kujalle, jonka perällä hääräsi oranssi kissa. Kissa lähti kulkemaan poispäin kujalta, kohti suurempaa ukkospolkua, jonka toisella puolella me olimme.
“Mennään”, Leopardi naukaisi, mutta liian myöhään. Arpi oli jo havainnut Ollin ja pysäyttänyt partion. Kaiken kukkuraksi hän oli kuullut Leopardin sanat, joten vanha kolli käänsi ainoan silmänsä terävän katseen leopardilaikukkaaseen naaraaseen.
“Sinä et mene mihinkään. Vahdi valvottua”, hän komensi äkäisesti Leopardia, “te kaksi, seuratkaa. Tuntematon kissa reviirillä.”
“Mutta hän on-”, en ehtinyt sanoa loppuun, sillä Arpi, Silver ja Menninkäinen olivat jo menneet matkoihinsa. He ylittivät parhaillaan ukkospolkua ja lähestyivät Ollia, joka liikkui matalana kaksijalanpesien kupeessa. Kun ystäväni huomasi häntä lähestyvän kolmikon, hän otti nopeasti jalat alleen.
“Olli! Älä juokse!” yritin huutaa, mutta hirviö pyyhälsi juuri silloin ohitseni, eikä ystäväni voinut kuulla huutoani. Olisin halunnut lähteä hänen peräänsä, mutta Arpi oli antanut selvän ohjeen. Minun olisi pysyttävä täällä Leopardin kanssa. Kolme kujakissaa lähtivät juoksemaan Olli-paran perään. Olin varma, että hän oli peloissaan, koska ei tiennyt näiden kissojen olevan minun ystäviäni.
“Hän luulee, että he yrittävät tehdä hänelle pahaa”, naukaisin pettyneenä ja käännyin katsomaan Leopardia. Naaraan kasvoilla oli pahoitteleva ilme.
“Luuletko niin?” hän kysyi. Minä nyökkäsin.
“Olli on todella epäluuloinen uusia kissoja kohtaan, hän ei mielellään puhu tuntemattomille. Minäkin jouduin pehmitellä häntä kuukaupalla, ennen kuin hän suostui rentoutumaan seurassani. Hän on todella hyvä kissa, mutta vain todella varovainen”, selitin, sillä en halunnut Leopardin saavan Ollista huonoa kuvaa. Naaras nyökytteli ymmärtäväisesti.
“Minä kyllä uskon sinua”, hän totesi ja laski häntänsä lavalleni, “toivottavasti Arpi, Menninkäinen ja Silver saavat hänet kiinni, jotta pääsette taas toistenne seuraan.”
Sitä minäkin todella toivoin.

Odottelimme aloillamme ikuisuudelta tuntuvan ajan. Vakuuttelin mielessäni kaiken aikaa itselleni, että kaikki oli hyvin. Olli saapuisi pian luokseni ja olisi iloinen nähdessään minut taas. En missään nimessä halunnut vajota epätoivoon, johon moni tilanteessani olisi saattanut vajota. Oli aina uskottava siihen, että kaikki järjestyisi parhain päin. Niin kävisi myös nyt.
Kun lopulta loput partion jäsenet saapuivat, ei Olli kuitenkaan ollut heidän mukanaan. Arpi näytti ärsyyntyneeltä.
“Pirulainen pääsi karkuun”, kolli tiuskaisi silminnähden tympääntyneenä.
“Hän oli minun ystäväni, Olli”, kerroin ja yritin hakea Arven kanssa katsekontaktia, mutta kolli ei selvästikään halunnut katsoa minuun päin.
“Kyllä minä sen tiesin”, hän murahti suostumatta edes vilkaisemaan minuun, “palataan pesälle. Tästä on raportoitava Päivänsäteelle.”
Otin askeleen lähemmäs Arpea ennen kuin hän lähti kulkemaan takaisin pesää päin.
“Voisinko minä ehkä puhua Päivänsäteen kanssa? Jos aiomme etsiä Ollia, voisin yrittää puhua hänelle jahtaamisen sijaan. Hän on minun ystäväni ja kovin pelokas uusien kissojen seurassa”, selitin. Nyt Arpi suostui katsahtamaan minuun päin, mutta se oli vain töykeä mulkaisu.
“Ja sitten sinä karkaat ystäväsi kanssa. Enpä usko, että tuo onnistuu”, punaturkkinen kolli lausahti ja viittoi partion peräänsä. Vilkaisin Leopardia hieman hämilläni.
“Minusta olisi hyvä ajatus, jos puhuisit Päivänsäteelle. Ehkä hän ymmärtää näkökantasi. Arpi on vähän äkäinen, älä hänestä piittaa”, Leopardi naukaisi lohduttavasti.
“Ei se minua haittaa. Ymmärrän kyllä, että Arpea ärsyttää”, nau’uin, sillä en halunnut ystäväni luulevan, että pitäisin Arpea jotenkin huonona tai epäkohteliaana. Tiesin, että punaturkkisen kollin pinnan alla olisi varmasti ystävällinen ja kiltti kissa. Eihän hän muuten olisi niin luotettava Päivänsäteenkään silmissä. Leopardi väläytti minulle ystävällisen hymyn.

Kun palasimme pesään, Arpi kiiruhti oitis yläkertaan. Päätin yrittää käydä johtajan juttusilla sitten, kun Arpi poistuisi pesästä. Leopardin mielestä se oli hyvä idea. Päivänsäde toivoi yhteisön kasvavan, joten hän kuulemma kaipasi uusia jäseniä kipeästi. Uskoin Päivänsäteen tehtävän hyvin haastavaksi. Oli vaikeaa pitää kurissa niin suurta kissaporukkaa, johon kuului niin erilaisia kissoja! Päivänsäde vaikutti suorastaan yliluonnolliselta johtajan voimineen. Itse en olisi osannut pitää ohjia käsissäni, olisin mennyt sekaisin jo siitä, jos minun olisi pitänyt järjestää partioita.
Päätin odotellessani lähestyä kilpikonnalaikukasta kissaa, joka istuskeli yksinään pesän seinustan liepeillä. Olin yrittänyt keskustella hänelle ensimmäisenä päivänäni, mutta silloin hänellä oli ollut juttu kesken harmaavalkoisen kollikissan kanssa. Nyt naaras oli yksin, joten uskaltauduin taas lähestymään häntä.
“Hei, minun nimeni on Lola. Kuka sinä olet?” kysyin kohteliaasti. Naaras käänsi vihreän, terävän katseensa minun suuntaani. Hän ei vaikuttanut kovinkaan ilahtuneelta siitä, että olin liittynyt hänen seuraansa. Yllätyksekseni naaras kuitenkin päätyi vastaamaan:
“Minä olen Malvaruusu. Sinun ei pitäisi liittyä seuraani kysymättä ensin lupaa”, hän ilmoitti kohottaen ylpeänä leukaansa ylöspäin. Tajusin olleeni moukkamainen. Korvani painuivat häpeästä luimuun.
“Aivan, olen pahoillani. Saisinko liittyä seuraasi?”
Malvaruusu silmäili minua arvioiden. En osannut tulkita, mitä hän parhaillaan ajatteli.
“No, tämän kerran”, hän huoahti.
“Kiitoksia. Missä se sinun ystäväsi on, mikä hänen nimensä olikaan? Se, jonka kanssa olen nähnyt sinun usein juttelevan”, kysyin Malvaruusulta.
“Cosmos on minun paras ystäväni, ja hän on tällä hetkellä partiossa”, naaras ilmoitti painottaen hämmentävän paljon sanaa “minun.” Luuliko hän, että yritin viedä hänen ystävänsä? En halunnut yrittää tulkita liikaa asioita, joista en tiennyt mitään. Siispä jatkoin rennosti keskustelua parhaaksi näkemälläni tavalla.
“Minullakin on paras ystävä! Hänen nimensä on Olli. Ikävä kyllä hän on kadonnut… Tai me kyllä näimme hänet juuri partiossa, mutta emme saaneet häntä kiinni. Hän on kovin peloissaan”, selitin ystävällisesti. Malvaruusu siristi aavistuksen verran silmiään. Toivoin hänen pitävän minusta, kuten toivoin kaikkien muidenkin. Ajatus siitä, ettei Malvaruusu pitäisi minusta, sai epämukavan tunteen hiipimään pitkin selkärankaani.
“Vai niin. Viihdyt näköjään paljon Unelman kanssa. Oletteko sukua?” hän kysyi. Nyökyttelin iloisena päätäni.
“Jo vain! Hän on minun emoni”, kerroin.
“Aivan. Hän onkin aivan kiva kissa, olen jutellut hänelle monta kertaa. Lupasin auttaa häntä etsimään sinua, mutta näköjään eksyitkin tänne itse”, naaraan ääntä oli vaikeaa tulkita. Hänen äänensä ei ollut järin ystävällinen, enemmänkin ehkä välinpitämätön. Siitä huolimatta, kun kuulin hänen jutelleen emoni kanssa ja että Malvaruusu oli luvannut auttaa häntä, aloin välittömästi pitämään hänestä enemmän.
“Ihanko totta? Vau! Sinä olet kyllä ystävällinen”, ilahduin suuresti. Malvaruusu kohautti vain lapojaan.
“Niinpä kai sitten”, hän vastasi. Katseeni harhautui pois laikukkaasta naaraasta kohti pesän portaikkoa. Arpi kulki parhaillaan ketterästi portaalta portaalle ja poistui sitten pesästä.
“Olen todella pahoillani, mutta minun on mentävä käymään Päivänsäteen juttusilla”, naukaisin pahoitellen kääntäessäni katseeni takaisin Malvaruusuun. Naaras siristi epäluuloisena silmiään.
“Mitä asiaa sinulla hänelle on?” hän kysyi nyrpistäen nenäänsä.
“Aion ehdottaa hänelle, että voisin olla avuksi Ollin löytämisessä ja saamisessa Kujakissayhteisöön”, selitin. Kujakissa katsoi minua epäluuloisena.
“Kannattaa olla varovainen, Päivänsäde ei ole kovinkaan hyväntuulinen kissa. Hän on minun siskoni, ja sinun kannattaa olla varovainen. Hän yrittää vain hyötyä sinusta ja ystävästäsi”, Malvaruusu ilmoitti ja siristi silmiään. Katsoin häntä hieman yllättyneenä. Oliko Malvaruusu Päivänsäteen sisko? Leopardi ei ollut maininnut siitä mitään. Kaipa minun pitäisi kysellä siitäkin asiasta sittemmin ystävältäni, kunhan kohtaisimme taas.
“Kiitos neuvosta”, vastasin vain, kumarsin pienesti naaraalle ja kiiruhdin sitten kohti portaikkoa. Varovaisin loikin hyppelin portaalta portaalle. Melko lähellä portaikon yläpäätä aloin huhuilla Päivänsädettä:
“Päivänsäde? Oletko täällä? Täällä Lola, minulla olisi sinulle tärkeää asiaa.”
Oli hetken hiljaista, kunnes kuulin jonkun liikahtavan yläkerrassa.
“Tule tänne”, Päivänsäteen terävä ääni kuului, joten tein työtä käskettyä. Loikin portaikon yläpäähän ja kohtasin yhteisön johtajan tummansinisen katseen.
“Minulla on asiaa liittyen ystävääni, Olliin”, kerroin ja istahdin hyvän matkan päähän itse johtajasta. Puhuin mahdollisimman kunnioittavalla äänellä, sillä en halunnut olla vahingossakaan epäkohtelias tai ilkeä Yhteisön johtajalle. Päivänsäde siristi silmiään.
“Niin?”
“Näimme hänet tänään kaksijalkalassa, Arpi varmasti kertoikin siitä sinulle. Katsos kun.. Minä tunnen ystäväni ja tiedän, että hän säikähtää kovin jos häntä aletaan jahtaamaan… Voisin siis olla ehkä avuksi, jos tahdomme saada hänet joukkoihimme”, ehdotin varovaisesti, toivoen etten loukkaisi Arpea saati sitten päivänsädettä sanoillani. Päivänsäde näytti miettivän hetken.
“Yritätkö siis vaatia, että päästäisin sinut liikkumaan vapaasti kaksijalkalassa?” naaras kysyi terävällä äänellä samalla, kun nyrpisti nenäänsä. Säpsähdin ja pudistelin nopeasti päätäni.
“Ei! En suinkaan! Tarkoitin vain, että jos kohtaamme partion kanssa Ollin, he antaisivat minun yrittää keskustella hänen kanssaan. Sillä tavalla voisimme saada hänet joukkoihimme ja ennen kaikkea turvaan, yksin liikkuminen tuntemattomalla alueella voi olla Ollille vaarallista”, selitin vaivihkaa, sillä pelkäsin Päivänsäteen suuttuvan minulle. Naaras näytti rentoutuvan hieman. Hänen kylmäkiskoista ilmettään oli lähestulkoon mahdotonta tulkita. Oliko hän hyväksynyt ehdotukseni vai ei? Pitkä hiljaisuus ei paljastanut minulle mitään. Päivänsäde näytti miettivän ehdotustani. Vasta jonkin ajan kuluttua hän paransi ryhtiään.
“Mikäs siinä sitten. Mutta olet edelleenkin valvottu, etkä sinä saa liikkua kaksijalkalassa missään tilanteessa ilman täysivaltaista Kujakissayhteisön jäsentä, ymmärrätkö?” naaras kysyi terävällä äänellä. Kiiruhdin nyökkäilemään.
“Voi kiitos, Päivänsäde! Ymmärrän hyvin, sinä olet oikein jalomielinen johtaja, kiitos kovasti”, nau’uin vilpittömästi. Uskoin, että juuri näin pääsisin lähemmäs Ollia ja sitä, että hänet saataisiin tänne meidän luoksemme. Päivänsäde katsoi minua vakavailmeisenä.
“Oliko muuta?” hän kysyi ja sipaisi kielellään rintakarvojaan, vaikka ne näyttivät minun mielestäni aivan siisteiltä. Pudistelin päätäni.
“Ei, tässä oli kaikki”, vastasin nopeasti ja nousin ylös.
“Hyvä, ole hyvä ja poistu”, naaras komensi, ja minä tein työtä käskettyä. Kiiruhdin portaat alas, jotta en häiritsisi arvostettua johtajaa enempää. Huomasin emon saapuneen pesään sillä välin, kun olin käynyt Päivänsäteen juttusilla. Menin hänen luokseen iloisesti hymyillen.
“Hei, miten partiossa sujui?” kysyin lempeällä äänellä. Emo käänsi katseensa minuun ja väläytti minulle lempeääkin lempeämmän hymyn.
“Hyvin meni”, hän totesi rauhallisella äänellä, “mitä sinä olet touhunnut tänään?”
“Minä näin Ollin”, henkäisin. Emon silmät laajenivat, hän kallisti kysyvästi päätään.
“Liitettiinkö hänet osaksi yhteisöä?” ruskea naaras kysyi. Minä pudistelin harmistuneena päätäni.
“Ei, Arpi ja muut eivät saaneet häntä kiinni. Minä olen hänestä kamalan huolissani. Kävin juuri äsken juttelemassa Päivänsäteen kanssa. Hän lupasi, että jos kohtaisimme vielä Ollin, minä saisin yrittää puhua hänelle sen sijaan, että Ollille tuntemattomat kissat jahtaisivat häntä. Eikö olekin loistavaa?” kysyin riemastuneena. Emo hymyili lempeästi ja kosketti kuonollaan otsaani.
“On, aivan loistavaa”, hän vastasi. Aloin jo kuvitella, miten onnellisia me kaikki voisimme olla, kun Ollikin liittyisi Kujakissayhteisöön. En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään hänet emolle ja Leopardille. He kaikki pitäisivät toisistaan takuulla! Olin niin iloinen, että olin kyennyt kasaamaan ympärilleni niin monta kissaa, jotka minusta välittivät.
“Kuule emo”, mieleeni nousi ajatus ja käänsin katseeni emoon. Hän katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
“Tunnetko sinä Malvaruusun? Hän sanoi, että oli luvannut auttaa sinua minun ja Milan etsimisessä”, kerroin silmäillen emoni reaktiota. Se ei ollut juuri minkäänlainen. Hän vain kohautti lapojaan.
“En varsinaisesti tunne häntä, mutta olen jutellut hänen ja hänen ystävänsä Cosmoksen kanssa. Olen luvannut olla heidän tukenaan, jos tilanne sitä vaatii”, emo selitti rauhallisella äänellä ja vilkuili hieman varovaisen oloisena ympärilleen. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.
“Mikä tilanne?” kysyin, ja ajatukseni jatkoivat matkaa nopeammin kuin oli tarkoitus, “tiesitkö sinä, että Malvaruusu on Päivänsäteen sisko?”
Emo nyökkäsi päätään ja sivuutti täysin ensimmäisen kysymykseni.
“Kyllä minä tiesin. He ovat molemmat kotoisin muualta, ovat kai sattumalta joutuneet molemmat Kujakissayhteisöön”, emo selitti lapojaan kohauttaen.
“Ai, Leopardi ei kertonutkaan minulle siitä. Mistä he ovat tulleet? Ja miten niin joutuneet?” kysyin yhä vain enemmän hämmentyneenä. Emo hymyili minulle lämpimästi ja pudisteli päätään.
“Voi Lola, sen enempää minä en tiedä. Kenties Leopardi osaa vastata kysymyksiisi paremmin”, hän naukui.
“Okei, kai minun täytyy sitten kysyä häneltä”, nau’uin nyt vuorostani lapojani kohauttaen. Oli niin mahtavaa, että minulla oli ympärilläni niin paljon kissoja, joille saatoin jutella. Kun olin vaeltanut vuodenaikojen ajan vain Ollin kanssa, hän oli ollut ainoa kissa jolle olin voinut jutella, ellei niitä muutamia kaksijalkaloissa kohtaamiamme kissoja laskettu. Vaikka ei siinä, olin minä nauttinut suuresti myös Ollin seurasta, mutta suuren kissajoukon ympäröimänä koin olevani parhaimmillani.

Seuraavana aamuna löysin Leopardin oman vuoteensa luota. Hän istuskeli siinä kaikessa rauhassa ja pesi turkkiaan. Lähestyin häntä leveä hymy huulillani.
“Huomenta, Leopardi. Onko sinullakin tänään vapaa-aamu?” kysyin ja istahdin tämän seuraan. Naaras nosti vaaleanvihreän katseensa minuun ja hymyili.
“On kyllä, mutta aurinkohuipun jälkeen lähden saalistamaan metsään partion mukana”, hän ilmoitti ja keskeytti turkkinsa pesun hetkeksi.
“Minulla on vasta auringonlaskun aikaan partio. Lähdemme etsimään ruokaa kaksijalkalan kujilta”, kerroin. Olin ollut kaksi kertaa aiemmin ruuanhakureissulla, ja ne olivat minun osaltani olleet aika onnettomia. Olin yrittänyt parhaani, mutta kaksijalkalan kujilta kiiltävistä säiliöistä ruuan etsiminen oli vaikeampaa kuin metsässä saalistaminen. Olin saanut valituksia siitä, etten ollut löytänyt mitään, joten olin päättänyt olla tällä kertaa parempi. Vannoin löytäväni edes jotain, jotta Yhteisö ei pitäisi minua aivan hyödyttömänä.
“Minä en muuten tiennyt, että Päivänsäteellä on täällä sukulaisia! Malvaruusu kertoi olevansa hänen sisko”, naukaisin ja katsoin Leopardia, toivoen tämän kertovan minulle hieman enemmän Yhteisön välisistä suhteista.
“On toki, Päivänsäteellä on täällä myös kaksi pentua. Lyra ja Cosmos ovat hänen perijänsä, mutta Cosmos on toiminut vastoin emonsa ohjeita, ja on tällä hetkellä hieman huonossa asemassa… Malvaruusu ja Päivänsäde ovat tutustuneet vasta täysikasvuisina toisiinsa, kun Malvaruusu saapui Kujakissayhteisöön”, vaaleanruskea naaras selitti. Katsoin häntä yllättyneenä. Malvaruusun mainitsema Cosmos oli siis Päivänsäteen poika! Tätä Lyraa en ollut tavannutkaan, mutta olisin kyllä mielelläni tutustunut häneenkin.
“Mistä he sitten ovat alunperin tulleet Yhteisöön?” kysyin viitaten Malvaruusun ja Päivänsäteen alkuperään. Leopardi vilkaisi varovaisesti ympärillemme.
“Niistä kissajoukoista, joista puhuin aiemmin. Siitä ei kuitenkaan ole soveliasta puhua juuri nyt”, Leopardi ilmoitti hieman toruvaan äänensävyyn. Hyväksyin sen täysin, ja ymmärsin myös. Kaikki asiat eivät olleet sellaisia, joista oli hyvä puhua. Ne toiset kissajoukot olivat varmasti Yhteisölle arka aihe, sillä olivathan he menettäneet siellä entisen johtajansa.
“Aivan, kyllä minä ymmärrän”, vakuuttelin. Leopardi hymyili minulle ystävällistä hymyään.

Kun lähdin ruuanetsintäpartioon, onneni oli valitettavasti edelleen aivan yhtä huono kuin aiemmillakin kerroilla. Kaivelin kiiltäviä säiliöitä toivoen löytäväni edes jotain ruuaksi kelpaavaa, mutta turhaan. Sen sijaan turkkini vain sotkeutui ja löysin pahanhajuisia, syömäkelvottomia jätteitä. Olin pettynyt ja suruissani, mutten aikonut luovuttaa. Minä etsisin niin kauan kuin aikaa vain oli. Eräs kujakissa varjosti minua koko ajan ja piti huolen, etten päässyt liian kauas muista. Se oli hieman ahdistavaa, mutta ymmärsin sen hyvin. Olisi paha, jos minä pääsisin karkaamaan. Silloin kukaan ei enää luottaisi minuun, joten minulla ei ollut pienintäkään aikomusta pyrkiä pakoon. Aioin näyttää Päivänsäteelle ja Kujakissayhteisölle, mihin minusta oli. Minusta tulisi hyödyllinen ja tarpeellinen, voisin olla avuksi jokaiselle joka apuani suinkin kaipasi. Ajatus siitä sai hymyn piirtymään kasvoilleni samalla, kun kaivelin kaksijalkojen hylkäämiä esineitä. Säpsähdin kuullessani etäämmältä kolahduksen. Myös lähettyvillä seisova, minua vartioiva Hento-niminen kujakissa kuuli äänen myös. Hän valpastui ja loikkasi vierelleni. Katselimme hämärän kujan perälle, jossa ei näkynyt ketään.
“Käypä katsomassa, oliko se rotta. Saisit sinäkin edes jotain viemistä yhteisölle”, Hento käskytti. Vilkaisin häntä kulmiani kohottaen.
“Tietysti, kiitos vinkistä”, naukaisin, vaikka uskoin hänen yrittäneen vain näyttää olevansa minua parempi komentelemalla minua. Halusin kuitenkin hänen pitävän minusta, joten tein mitä hän pyysi. Hiippailin kujan perälle muiden kiiltävien säiliöiden luokse. Yksi kansista oli pudonnut maahan, se oli kaiketi aiheuttanut kolahduksen. Silmäilin hämärää kujan päätyä, yrittäen selvittää mikä säiliön kannen oli pudottanut maahan. Mutta mitään ei näkynyt. Siispä loikkasin varovaisesti yhden säiliön päälle. Kaksijalkojen hylkäämien jätteiden seasta pilkisti oranssia karvaa. Vetäisin syvään henkeäni.
“Olli?” kysyin hiljaa ja kyyristyin niin matalaksi kuin vain saatoin kannen päällä. Oranssiturkkinen eläin oli viereisessä säiliössä. Pian esiin ilmestyi tutut, mutta sotkuiset kasvot. Ollin kasvoilta paistoi helpotus.
“Lola! Sinä olet elossa!” hän parahti ja nousi pystyyn, yrittäen ravistella enimpiä sotkuja turkistaan. Huojennus valtasi minut, olisin voinut vaikka itkeä onnesta! Olli oli elossa ja kaikesta päätellen kunnossa!
“Tietysti minä olen elossa! Eihän minulla missään vaiheessa ole ollut mitään hätää. Mutta sinusta minä olen ollut huolissani! Voi Olli, et arvaakaan miten mahtavaa on nähdä sinut!” hihkaisin niin riemuissani, että olin vähällä horjahtaa säiliön päältä Ollin kanssa roskien sekaan. Olli loikkasi pois säiliöstä ja ravisteli sottaista turkkiaan.
“Hei! Sinä siellä!” Hento karjaisi ja syöksähti meitä kohti. Ollin niskavillat nousivat pystyyn ja hänen häntänsä pörhistyi säikähdyksestä.
“Ei mitään hätää! Tämä on minun ystäväni! Olli, älä pelkää, tämä on Hento, Kujakissayhteisön jäsen”, selitin tietämättä, kumpaa kissaa pitäisi enemmän rauhoitella. Hento oli sen verran arvaamaton, että hän olisi saattanut syöksyä kynnet ojossa Ollin kimppuun, ja Olli sen sijaan oli niin pelokas, että hän saattoi rynnätä karkuun hetkenä minä hyvänsä. Olli katsoi minua peloissaan. Hänen kehonsa oli alkanut täristä. Vilkaisin Hentoa, jonka silmät leimusivat raivosta.
“Olli, tule meidän mukaamme, minä olen löytänyt minun emoni ja meille kodin. Kujakissayhteisössä me kaikki olemme turvassa, siellä on selkeät säännöt ja jokapäiväiset rutiinit. Olen varma, että sinä viihdyt siellä todella hyvin”, nau’uin ja katsoin ystävääni toiveikkaasti. Olli näytti epäröivän, hän ei tuntunut luottavan sanaani.
“Nämä kissat ovat jahdanneet minua päivätolkulla, Lola. Miten heihin voisi luottaa?” hän kysyi niin hiljaa, ettei Hento kuullut. Kosketin hännälläni hellästi ystäväni sottaista turkkia.
“Voi Olli, luottaisit minuun. He ovat jahdanneet sinua vain, koska olet heidän reviirillään ja he ovat tahtoneet jutella kanssasi. Luota minuun, minä tunnen heidät. He ovat ihan hyviä kissoja”, vakuuttelin. Olli katsoi varautuneena Hentoa, jonka ilme oli hieman laantunut. Olli veti syvään henkeä ja hän puhalsi hiljaa ilman keuhkoistaan pihalle.
“Hyvä on. Hyvä on”, hän toisteli hiljaa ja nosti sitten katseensa minuun, “minä luotan sinuun, Lola.”
Hymyilin niin leveää hymyä, etten varmaan koskaan ollut hymyillyt siten. Loikkasin varovaisesti Ollin edellä alas säiliön kannelta Hennon luokse.
“Pitäisiköhän meidän etsiä muut ja palata Kujakissayhteisöön?” kysyin. Hento mulkaisi minua inhoten.
“Se ei ole sinun päätöksesi. Minä sanon, että me etsimme muut ja palaamme pesään”, hän murahti ja käski meitä seuraamaan häntäänsä heilauttaen. Katsoin Ollia hymyillen ja kohautin lapojani. Jotkut eivät vain voineet ottaa vastaan ideoita muilta, vaan heidän oli pakko näyttää paremmuutensa keksimällä kaikki komennot itse.
Poistuimme syrjäiseltä kujalta ja etsimme muut. He löytyivät nopeasti. Partion johtajana toimiva Hyökyaalto katsoi varautuneesti Ollia, joka sotkuisine turkkeineen seisoi minun vierelläni.
“Jaahas, parempi palata kotiin”, hän murahti ja viittoi partion perässään kohti suurempaa katua, joka veisi meidät takaisin Kujakissayhteisön pesänä toimivaan hylättyyn kaksijalanpesään. Matkalla en voinut lakata Ollin katsomista. Olin niin äärettömän onnellinen, että olimme löytäneet hänet ja vieläpä niin hyvissä voimissa, sekä elossa. En varmaankaan ollut koskaan ollut näin onnellinen mitä nyt olin.

Kun pääsimme pesään, Hyökyaalto passitti Ollin saman tien yläkertaan. Hän katsoi minua pelokkaana, mutta kannustin häntä menemään Päivänsäteen luokse. Ystäväni katosi näköpiiristäni Hyökyaallon mukana yläkertaan. Jäin seisomaan aloilleni jännittyneenä. En hetkeäkään uskonut, että Päivänsäde käännyttäisi Ollin pois, mutta silti sydämeni hypähteli epämiellyttävän kiivaaseen tahtiin rinnassani.
Jäin istumaan portaikon edustalle, yrittäen kuulostella yläkerrasta kantautuvia ääniä. Mutta koska nyt oli keskipäivä, suurin osa kujakissoista oleskeli pesässä ja puheensorinan läpi ei ollut mitään mahdollisuuksia kuulla yläkerran juttuja. Siispä odottelin vain ja toivoin, että tapaisin Ollin taas mahdollisimman pian. Päivänsäde varmasti ymmärtäisi, miten loistokissa ystäväni oli!

Tovin odoteltuani yläkerrasta alkoi kuulua lähestyviä askeleita. Nousin seisomaan nähdessäni kolmen kissan laskeutuvan portaita alaspäin. Olli kiiruhti luokseni ja otti paikan visusti viereltäni.
“Hei! Miten meni?” kysyin iloisesti. Ystäväni haisi edelleen, hänen olisi pestävä turkkinsa ennen kuin voisi tulla vuoteeseen nukkumaan.. En kuitenkaan halunnut mainita asiasta nyt, sillä Ollilla oli varmasti paljon muutakin mietittävää. Päivänsäde laskeutui alamaistensa seuraan. Hän viittoi kissoja lähemmäs ja komensi heitä olemaan hiljaa. Sitten hän viittilöi katseellaan vierelläni kyyhöttävän Ollin suuntaan.
“Kujakissayhteisö on saanut jälleen uuden jäsenen. Olli on liitetty Yhteisöön hetki sitten”, harmaavalkea johtaja ilmoitti kylmällä äänellä. En tiennyt kuulivatko kaikki häntä, mutta puheensorina alkoi taas pian, kun Päivänsäde loikki takaisin yläkertaan. Käännyin Ollin puoleen. Hänen silmänsä olivat suurina ja hän katseli hieman pelokkaan oloisena pesän aukiota.
“Olli”, naukaisin saadakseni ystäväni huomion, “ihanaa että olet täällä!”
Oranssi kolli nielaisi ja kääntyi katsomaan minua. Hän yritti hymyillä, mutta hymy näytti pakotetulta.
“En ole varma tästä”, hän naukui päätään pudistellen, “minulla on huono tunne tästä.”
Kallistin hämmästyneenä päätäni, voimatta käsittää, miksi hän koki niin. Minusta ei missään vaiheessa tuntunut, että Kujakissayhteisössä oli jotain huonoa tai vialla. Kai Olli oli vain jännittynyt, näinhän hän aina oli reagoinut kaikkeen uuteen.
“Aivan suotta”, vakuuttelin ja hymyilin ystävällisesti, “tämä on aivan loistava paikka. Kertoiko Päivänsäde sinulle Yhteisöstä ja sen säännöistä?”
Olli nyökytteli.
“Kyllä hän jotain kertoi, mutta enpä tiedä Lola. Minä en tiedä, kannattaisiko meidän olla täällä”, hän kuiskasi hiljaa ja silmäili epäluuloisena muita pesässä olevia kissoja. Katsoin häntä myötätuntoisesti.
“Minä tiedän, että sinusta tuntuu nyt siltä. Mutta minä vakuutan, että tulet viihtymään täällä! Voitko kuvitella, että myös emoni on täällä? Tahtoisitko sinä tavata hänet?” kysyin innoissani, meinaten unohtaa Ollin kasvavan ahdistuksen. Hän nielaisi ja katsoi minua hieman varuillaan. Sitten hän veti syvään henkeä.
“Minä luulen, että minun on siistiydyttävä ensin”, raidallinen kolli naukui hiljaisella äänellä ja alkoi sukia turkkiaan kielellään. Päädyin lopulta auttamaan Ollia, sillä yhdessä peseminen oli nopeampaa kuin yksin. Tovi siinä meni, kunnes Ollin turkki oli jälleen puhdas. Katsahdin jälleen hänen pelokkaisiin silmiinsä.
“Kuule Olli, olisitko nyt valmis tapaamaan emoni?” kysyin silmiäni toiveikkaana räpytellen. Olli nieliaisi jälleen, mutta päätyi nyökkäämään. Iloinen hymy valtasi kasvoni ja viitoin ystäväni perässäni pesän toiselle laidalle, jossa minun ja emoni vuode sijaitsi. Vuodetta täytyisi laajentaa, jotta myös Olli mahtuisi nukkumaan kanssamme! Olin niin innoissani, kun ystäväni oli saapunut Kujakissayhteisöön. En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään Ollille kaikki kissat ja kaiken erityisen, mitä yhteisössä oli! Emo oli puoliunessa, kun pääsimme hänen luokseen. Hän nosti uneliaan katseensa minuun, kun hän kuuli lähestyvät askeleemme. Naaraan kasvoille piirtyi yllättynyt ilme, kun hän näki vierelläni seisovan kollikissan.
“Lola! Onko tämä se sinun ystäväsi, josta olet puhunut?” ruskeaturkkinen emo kysyi ilahtuneen näköisenä. Minä hymyilin niin leveästi kuin vain saatoin. Katsahdin ensin Olliin ja sitten taas emooni ja nyökyttelin.
“Kyllä vain! Tämä on Olli”, esittelin ja käännyin sitten Ollin puoleen, “Olli, tämä on minun emoni Unelma.”
Emo tervehti Ollia, joka parhaansa mukaan yritti jännitykseltään tervehtiä häntä takaisin. Olli näytti kuitenkin silminnähden jännittyneeltä, joten hänen tervehdystään saattoi hädin tuskin kuulla.
“Onpa hauska tavata Olli”, emo naukui ja nousi istumaan, “miten sinä löysit tiesi tänne?”
Olli katsoi minua kuin apua pyytäen, joten tiesin, että minä saisin vastata hänen puolestaan.
“Löysin Ollin kaksijalkalan kujalta, kun olin etsimässä ruokaa. Mieti mikä sattuma!” hihkaisin iloisesti. Emo hymyili lämpimästi, mutta Ollia ei hymyilyttänyt. Hänen katseensa oli harhautunut emostani muihin kujakissoihin, joista suurin osa touhusi omiaan muiden kanssa. Muutamat kujakissat olivat kuitenkin kääntäneet katseensa meihin. Voi ei, pelkäsin, että se sai Ollin tuntemaan olonsa vain pahemmaksi. Asetuin aivan Ollin turkkiin kiinni niin, että turkkimme hipoivat toisiaan. Toivoin sen auttavan edes hieman hänen jännitykseensä.
“Oi, siinäpä kävi hyvä tuuri. Olen iloinen, että löysit tiesi tänne, Olli. Lola on puhunut sinusta niin paljon”, emo naukui suu ystävällisessä hymyssä. Olli nyökkäsi.
“Minäkin olen iloinen, että löysin Lolan”, hän naukaisi hiljaisella äänellä. Keskustelu ei ottanut enää tuulta alleen. Emo oli väsynyt, ja Olli kovin ahdistunut. En halunnut rasittaa kumpaakaan, joten ehdotin, että laajentaisimme hieman vuodettamme. Se sopi Ollille, ja näytin hänelle mistä pesästä löytyi materiaaleja vuoteiden rakennukseen.

Seuraavana päivänä koitti Ollin ensimmäinen kujapartio. Hän oli silminnähden ahdistunut, ja halusin helpottaa hänen oloaan.
“Voi Olli, se menee varmasti hyvin. Kuuntelet vain ohjeita ja teet mitä käsketään, niin ennen kuin huomaatkaan, olet jo takaisin pesässä”, vakuuttelin ystävällisesti hymyillen samalla, kun puskin kuonollani Ollin kylkeä. Hän nyökkäsi.
“Kiitos Lola, kun luotat minuun”, hän kuiskasi hiljaa, “olen todella jännittynyt.”
“Aivan suotta, hyvin se menee! Pian sinä huomaat rakastavasi tätä paikkaa yhtä paljon kuin minäkin! Täällä on selkeät rutiinit, joista oikeasti uskon sinun nauttivan”, nau’uin kannustavasti. Olli nyökytteli päätään jälleen kerran.
“Saa nähdä”, hän naukui hiljaa ja lähti lipumaan partion perässä ulos pesästä. Minä jäin katselemaan heidän menojaan. Loikkasin vielä ikkunalaudalle nähdäkseni mahdollisimman kauan Ollin ja muun partion.
“Alas ikkunalaudalta, valvottu”, käheä ääni kuului takaani. Käännyin katsomaan Arpea anteeksipyytävä ilme kasvoillani. Loikkasin alas hänen vierelleen.
“Anteeksi, minä vain katsoin muiden menoa. En aikonut karata”, vakuuttelin, vaikken tiennyt oliko se järin järkevää. En kuitenkaan halunnut, että Arpi luulisi minun oikeasti yrittäneen karkaamista! Hän katsoi minua ainoalla silmällään hieman arvioiden, uskoiko selitystäni vai ei.
“Aha. Pysy kaukana ikkunalaudasta, jos joskus mielit ansaita Päivänsäteen luottamuksen”, hän komensi kylmällä äänellä ja hätisti minut kauemmaksi. En halunnut ongelmia, joten loikin pois uloskäynnin luota ja silmäilin pesän aukiota. Emo oli lähtenyt aikaisin aamulla partioon, mutta tiesin Leopardin palaavan pian leiriin. Sillä välin halusin kuitenkin yrittää tutustua muihin kissoihin. Siispä etsin mahdollista seuralaista mietteliäänä. Katseeni pysähtyi Lunaan, jonka kanssa olin aiemmin keskustellut partiossa. Mutta harmikseni hän nukkui sikeästi vuoteellaan, joten hänestä ei olisi minulle seuraa. Katselin vielä hetken, kunnes tunnistin Kobran. Hän istuskeli pesän laitamilla yksin ja oli selvästi huomannut minun katselevan. Kohautin lapojani ja päätin loikkia ruskean kirjavan kollin luokse.
“No hei taas, Kobra”, naukaisin iloisesti, mutta kujakissa ei vastannut hymyyni. Hän kohotti kulmiaan, kuin läsnäoloni täytyisi selittää jotenkin. Aiempi keskusteluyritys ei ollut sujunut hyvin, joten minun oli yritettävä uudelleen niin kauan, että saisin Kobran pitämään minusta.
“Minä löysin minun ystäväni eilen”, selitin iloisena. Kobran ilme ei värähtänytkään.
“Hyvät sinulle”, hän tuhahti ja siirsi katseensa pois minusta. Se oli selvä merkki siitä, ettei Kobra ollut taaskaan juttutuulella. Aloin pohtia, oliko tämä kissa koskaan juttutuulella. Kenties hän halusi vain olla yksin, eikä voinut sietää muiden kissojen seuraa. Mutta minä en luovuttaisi. Halusin Kobran kuten kaikkien muidenkin pitävän sinusta.
“Onko sinulla täällä ystäviä?” kysyin yrittäen viritellä keskustelua käyntiin. Kobra ei edes enää vaivautunut vilkaisemaan minuun päin.
“Ei”, hän vastasi kylmästi
“Voi, sepä harmi. Ehkä me voisimme olla ystäviä?” ehdotin iloisella äänellä. Nyt kollin lämpimänruskeat silmät kohdistuivat minuun. Erotin selkeästi hänen toisen silmänsä yli kulkevat arvet. Olikohan Kobra saanut ne taistellessaan? Hänen katseensa kuitenkin kertoi, ettei hän halunnut olla ystäväni. Eikö Kobra edes pitänyt minusta?
“Emme voi”, hän tuhahti. Pettymys tuntui karvaalta, mutta en antanut sen lannistaa minua. Hymyilin edelleen ystävällisesti ja nyökkäsin ymmärtäväisenä.
“No, ehkä joskus toiste sitten”, lausahdin ja nousin ylös, “annan sinun nyt olla rauhassa.”
Kobra ei vaivautunut vastaamaan, vaan kääntyi poispäin, joten minäkin jatkoin matkaani toisaalle. Keskustelu sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Se ei ollut mennyt lainkaan suunnitelmieni mukaan! En pitänyt lainkaan ajatuksesta, että Kobra saattoi inhota minua. Siksi minun olisi saatava hänet jotenkin pitämään minusta. Olisi yritettävä kovemmin, enemmän. Tiesin, että saisin hänet vielä lämpeämään ja taipumaan ystäväkseni. En voinut sietää sitä, että minua inhottiin. En itse osannut inhota, sillä näin hyvää aivan jokaisessa kissassa. Ei kukaan voinut olla sisimmiltään paha kissa, kaikissa vain aina oli jotakin hyvääkin.

“Miten ensimmäinen partiosi meni?” kysyin, kun Olli palasi takaisin pesään. Hän katsoi minua hento hymynkare huulillaan.
“Ihan hyvin, kai”, hän vastasi, “ainakaan kukaan ei sanonut minulle mitään pahaa. Eikä kyllä oikeastaan mitään muutakaan.”
Hymyilin iloisesti ystävälleni.
“Eli sinä suoriuduit erinomaisesti! Älä suotta säikähdä, täällä kehujen antaminen ei ole suinkaan arkipäivää. Jos et saa moitteita, olet suoriutunut hyvin”, vakuuttelin, sillä itse ainakin uskoin asian olevan niin. Ei minuakaan oltu suorituksistani kehuttu, mutta uskoin pärjänneeni erinomaisesti, kun ei minua oltu haukuttukaan. Olli kohautti lapojaan.
“Kaipa sitten niin”, hän tokaisi ja silmäili paikkaa, jossa useimmiten oli jotakin syötävää. Tällä kertaa kohta pesän lattialla oli tyhjä.
“Ruuanhakupartiot eivät kai ole vielä palanneet”, selitin. Olli kohautti lapojaan jälleen.
“Kyllä minä pärjään, ei minulla muutenkaan ole kovin kova nälkä”, hän naukaisi hiljaa. Minun teki pahaa nähdä, että ystäväni oli alakuloinen. Päätin, että esittelisin hänet Leopardille pikimmiten. Tutustuttuaan uuteen ystävääni, hän varmasti ihastuisi tähän ja ymmärtäisi, miksi Kujakissayhteisö oikeasti on niin upea paikka! Nyt kuitenkin pesässä alkoi jo hämärtää, vain joistain puun pätkillä peitettyjen ikkunoiden raoista pujahti sisään pesään saakka ulottuvaa valoa, joka loi kaistaleita pesän tomuiselle lattialle. Kissat alkoivat valmistautua nukkumaanmenoon. Minun olisi siis esiteltävä Olli ja Leopardi huomenna. En nähnyt Leopardia missään, joten kaiketi hän oli yhä ulkona. Tajusin, että joutuisimme käymään nukkumaan tyhjin vatsoin, ellei ruuanhakupartio palaisi pian pesään. Vilkaisin tyhjää vuodettamme. Emokaan ei ollut pesässä.
“Tahdotko odottaa, että saamme syötävää?” kysyin ystävältäni. Olli kuitenkin pudisteli päätään.
“Voimme mennä jo nukkumaan”, oranssiturkkinen kolli sanoi ja kohautti lapojaan.
“No, jos olet aivan varma. Huomenna olosi on varmasti jo paljon parempi”, vakuuttelin ja puskin hellästi ystäväni turkkia kuonollani. Olli vain mutisi jotain vastaukseksi samalla, kun livuimme kohti vuodettamme.
Asetuimme makaamaan vieretysten, aivan kuten olimme viime lehtikatona oppineet tekemään. Kun pysyi toisen lähellä öisin, pysyi myös lämpimänä. Nyt oli lämmin, eikä toisen lämpöä olisi tarvinnut, mutta läheisyys toi myös lämmön lisäksi turvaa. Arvelin, että se oli juuri nyt asia, jota Olli kaipasi eniten. Hän halusi tuntea olevansa turvassa ja aioin tehdä kaikkeni, että saisin hänet kokemaan niin. Kurkustani alkoi kummuta matalaa kehräystä, kun makasimme vuoteellamme aivan kiinni toisissamme. Ei mennyt kauaakaan, kun Olli alkoi tuhista sen merkiksi, että hän oli nukahtanut. Hänellä oli varmasti ollut raskas päivä tänään. Minunkin ensimmäiset päiväni olivat olleet uuvuttavia, mutta nyt olin jo tottunut väsymykseen. Ennen kuin tajusinkaan, ajatukseni siirtyivät sivuun ja vaivuin mukavan pehmoiseen uneen parhaan ystäväni vierellä.

Seuraava päivä oli sateinen. Sateita ei ollut tänä viherlehtenä juurikaan esiintynyt, mutta tänään niin kävi. Minut oli määrätty kujapartioon Arven, Leopardin, Hennon ja Lakun kanssa. En tuntenut Lakua, mutta tiesin hänen olevan kumppani, josta Luna oli aiemmin puhunut. Toivoin voivani hyödyntää ajan partiossa ja rupatella kollille hieman, jos sopiva tilaisuus tulisi.
“Sinä löysit siis ystäväsi”, Leopardi naukaisi iloisena, kun olimme juosseet pesän viertä kulkevan ukkospolun yli ja päässeet katoksen alle suojaan. Kuljimme aivan seinän viertä, jotta pystysuoraan maahan ripotteleva sade ei kastelisi turkkejamme.
“Joo! Se oli aivan sattumaa! Et arvaakaan miten onnellinen olen, että löysin Ollin. Sinun täytyy tavata hänet, olen varma, että tykästyt häneen valtavasti!” naukaisin iloisesti. Leopardi vastasi siihen vilkaisemalla minua ja hymyilemällä ystävällisesti. Hän kulki edelläni, sillä katos oli niin kapea, ettei ollut mitään järkeä kulkea rinnakkain.
“Minäkin uskon niin”, hän vastasi. En ollut varma, oliko Kujakissayhteisössä yhtäkään kissaa, josta Leopardi ei pitäisi. Harmiksemme katos loppui ja meidän oli kuljettava jonkin matkaa sateessa. En pitänyt siitä, kun turkkini kastui, mutten halunnut valittaa. Siispä nielin inhotukseni ja kuljin mahdollisimman rennon näköisenä muiden perässä. Olisi asiat voineet olla pahemminkin. Sade oli vain taivaalta tippuvaa vettä. Sentään taivaalta ei tippunut hirviöitä tai kaksijalkojen teräviä esineitä. Vesi ei tappanut, jos siihen ei hukkunut. Ajatus vedenvaraan joutumisesta ja hukkumisesta sai kylmät väreet kulkemaan märkää selkääni pitkin. Sade toi aina mieleeni pelon, joka eli sisälläni. Enemmän kuin mitään, minä pelkäsin hukkumista. Pakotin ajatuksen pois mielestäni, sillä meidän olisi keskityttävä partiointiin.
Sade yltyi, ja nopeasti turkkini oli läpimärkä. Inhosin sitä tunnetta, sillä se toi mieleen pelkoni. En halunnut pelätä, joten yritin uskotella itselleni, että turkkini oli kuiva ja ettei mitään hätää ollut. Se oli hieman hupsua, mutta kuitenkin se toimi. Pelon pahin terä muovautui tylsemmäksi, eikä sydämeni pamppaillut enää hallitsemattoman epätasaisessa rytmissä. Vedin syvään henkeä, kaikki oli hyvin.
“Oletko sinä kunnossa?” kuulin Leopardin naukuvan edessäni. Hän oli kääntänyt päänsä minun suuntaani. Väläytin hänelle hymyn:
“Kaikki hyvin! En vain pidä sateesta.”
Leopardi naurahti iloisesti.
“Harvapa siitä pitää. Minä pidän vedestä, joten minulle tämä on aivan okei”, hän vastasi lapojaan kohauttaen, “koita ajatella, että olet kala ja vesi auttaa sinua hengittämään.”
Ajatus kuulosti hassulta, mutta päätin yrittää kokeilla. Aika nopeasti totesin, ettei se toiminut. En kuitenkaan halunnut kertoa sitä Leopardille, joten hymyilin leveästi:
“Se toimii!”
Leopardi näytti ilahtuvan. Hänen hymynsä leveni entisestään, mutta sitten hän käänsi katseensa takaisin eteenpäin. Arpi oli mulkaissut meitä tuimasti. Se oli merkki, että nyt oli parempi olla hiljaa tai hän puuttuisi puheisiimme ja käskisi meidän olla hiljaa. Se oli aivan tavallista käytöstä Arvelta, mutta en halunnut tieten tahtoen suututtaa häntä.
“Kuunnelkaa”, Arpi sihahti yhtäkkiä. Partion jokainen jäsen valpastui välittömästi, vaikkemme tienneetkään, mitä meidän täytyi kuunnella. Arpi oli pysähtynyt keskelle sateista kujaa. Silloin me kuulimme sen. Jostain etäämmältä kantautui koiran haukuntaa. Eikä siinä mitään, mutta haukunta voimistui koko ajan!
“Mennään”, Arpi ilmoitti välittömästi ja käänsi partionsa ympäri. Hänen esimerkistään koko partio teki käännöksen ja lähti kulkemaan takaisin sinne, mistä olimme tulleet. Koiran haukunta voimistui entisestään, kunnes se kuului pelottavan läheltä. Sydämeni laukkasi, enkä enää ajatellut lainkaan sadetta. Nyt minä pelkäsin koiraa, joka lähestyi meitä. Kun vilkaisin taakseni, erotin kuolaisen kuonon ja valkeina kiiluvat, suuret hampaat isokokoisen koiran suusta. Silmäni laajenivat järkytyksestä.
“Hei”, vinkaisin ja pinkaisin muutaman juoksuaskeleen saadakseni Arven kiinni. Hän vilkaisi vaistomaisesti taakseen. Arpi oli jo lähdössä pakoon, mutta oli liian myöhäistä. Koiran haukunta voimistui, se alkoi murista ja ärjyä minkä kerkesi ja juoksi jo meitä kohti. Emme ehtisi pakoon!
“Tulkaa!” Arpi komensi ja kääntyi ympäri. Aikoiko hän tosiaan kohdata taistelussa koiran?! En voinut uskoa sitä, en minä varmastikaan osaisi taistella koiraa vastaan! Pärjäsin saaliiden kanssa, mutta en koskaan ollut kokenut mitään leikkitaistelua kummempaa kissojen kanssa, koirien kanssa taistelemisesta en tiennyt sitäkään vähää. Kehoni jähmettyi paikoilleen. Menin lukkoon, en tiennyt mitä tehdä. Seurasin vain, miten muut partion jäsenet syöksyivät peloitta kohti koiraa ja Arpea, joka oli jo käynyt sen kimppuun. Minä en voinut liikkua. Jopa Leopardi kävi tovereidensa kanssa koiran kimppuun. En koskaan ollut tullut ajatelleeksi, että minun täytyisi edes opetella taistelemaan. Nyt oli liian myöhäistä ajatella sitä. Jos kävisin koiran kimppuun muiden tavoin, olin varma siitä, että kuolisin. Minä totta tosiaan kuolisin. Mutta nyt, kun seisoin tässä avuttomana, en voisi auttaa muita. Minua pelotti, mutta yritin työntää pelon tiehensä. Minun olisi tehtävä jotain. En voinut taistella, joten ainakin voisin yrittää kannustaa ystäviäni.
“Hyvä, kestäkää”, kuiskasin hiljaa, sillä en halunnut huutojeni säikäyttävän tovereitani.
Katsoin, miten Arpi loikkasi vanhuudestaan huolimatta ketterästi koiran niskaan. Samalla Leopardi juoksi sitä ympäri, kun Hento iski kyntensä koiran kylkeen. Eläin ei tuntunut tietävän, mihin kissaan hänen olisi keskityttävä.

Kaikki kävi niin nopeasti. Sade sen kuin jatkoi satamistaan, kun kissat ja koira kävivät veristä taistelua. Märkään maahan alkoi muodostua verisiä lammikoita. Suurin osa verestä oli koiran, mutta jokainen oli saanut osakseen ainakin muutaman iskun. Yhtäkkiä maassa makasi yksi eläin, ja koira oli tiessään. En ollut aivan varma mitä oli tapahtunut. Oliko koira ollut sittenkin vain kuvitustani? Ei, kyllä taistelu oli ollut todellinen. Koira oli kai saatu ajettua pois. Mutta maassa makasi kissa. Punaturkkinen kissa, jonka turkki oli veren peitossa. Kissan kylki kohoili, muttei hän noussut ylös.
“Arpi!” Leopardi huudahti ja juoksi ystävänsä luokse. Minunkin jalkani saivat vauhtia alleen, ja alkoivat viimein liikkua. Kiiruhdin muiden luokse. He seisoivat Arven edessä. Kollin terve silmä oli auki, mutta kauhukseni hänen vatsastaan pulppaili tasaisessa rytmissä verta. Vatsassa oli suuri haava, joka näytti kovin pelottavalta.
“Koita sinnitellä”, Leopardi naukui hiljaa ja kosketti kuonollaan Arven poskea. Kolli sähähti jotain ja alkoi yskähdellä. Verta purskahti ulos hänen suustaan yskähdysten lomassa.
“Anna minun… Olla”, Arpi sähisi viimeisillä voimillaan. Leopardi astui askeleen taaksepäin.
“Me voimme yrittää-”, Arpi keskeytti hänet ärähdyksellä.
“Menkää pois”, hän komensi äänellä, josta minäkin tiesin, ettei sitä pitäisi uhmata. Leopardi astui taas askeleen taaksepäin. Hän puri hampaitaan yhteen ja näytti miettivän, mitä hänen pitäisi tehdä.
“Hyvä on”, Leopardi naukui päätään pudistellen. Arpi hengitti yhä vain vaivalloisemmin, tilanne oli järkyttävä! Kolli ei antanut kenenkään auttaa häntä, hän halusi kaiketi kuolla yksin. Leopardi kääntyi katsomaan minuun, Lakuun ja Hentoon.
“Lähdetään”, hän kuiskasi ja viittoi meidät poispäin Arven pian elottomaksi valahtavasta ruumiista. Pakotin jalkani tottelemaan. Katseeni pysyi niin kauan Arvessa kuin suinkin saattoi. Kun kävelimme kulman taakse, käänsin järkyttyneenä katseeni edelläni kulkevaan Leopardiin. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kuljimme vain kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin sateessa. En enää ajatellut lainkaan kastumistani. Jotain pahaa oli tapahtunut. Arpi olisi pian vainaa, hän ei voisi selvitä sellaisesta haavasta, olin varma siitä.

Palasimme pesään, jossa Leopardi suuntasi oitis yläkertaan. Hän kuitenkin palasi nopeasti. Naaraan katse osui minuun, joten hän käveli luokseni.
“Päivänsäde ei ollut siellä”, hän ilmoitti vaimealla äänellä. Naaraan turkissa olleet enimmät veret olivat huuhtoutuneet pois sateessa. Hänen kyljessään kuitenkin oli inhottavan näköinen haava, mutta ei lainkaan niin paha mitä Arven haava oli ollut. En tulisi unohtamaan sitä näkyä koskaan.
“Sinä vuodat verta”, kuiskasin hiljaa, sillä ääneen puhuminen tuntui juuri nyt liian pelottavalta. Leopardi vilkaisi kylkeään ja pudisteli päätään.
“Se on vain pieni naarmu”, hän vakuutteli ja istui alas, katsoen minua suoraan silmiini.
“Kuule Lola, etkö sinä osaa taistella?” hän kysyi myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Juuri sellaista kohtaamista minä nyt kaipasinkin. Pudistelin pahoitellen päätäni.
“En minä osaa”, kuiskasin hiljaa ja laskin katseeni alas, “anteeksi, en tiennyt, että minun pitäisi osata.”
Kun uskalsin nostaa katseeni takaisin Leopardiin, hän hymyili minulle emomaisen lämmintä hymyään.
“Voi, ei se mitään. Ethän sinä voinut tietää. Meillä täällä Kujakissayhteisössä jokaiselle nuorelle kissalle opetetaan taistelemista, sillä kujakissojen on kyettävä puolustamaan kaksijalkalaa niin viholliskissoilta kuin koirilta ja muiltakin petoeläimiltä”, vaaleanruskea naaras kertoi ystävällisellä äänellä. Se kuulosti aivan loogiselta. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että kujapartioissa saattaisi kohdata vihamielisiä eläimiä taikka kissoja.
“Miten minä voin oppia taistelemaan kuten te?” kysyin, “en tahdo, että minut tapetaan tämän vuoksi.”
Leopardin suusta pääsi pieni naurahdus.
“Voi kultapieni, ei sinua sen vuoksi tapeta. Minä voin opettaa sinua, jos suinkin tahdot”, hän naukaisi hento hymy kasvoillaan.
“Ihanko totta?” kysyin helpottuneena. Olin löytänyt ratkaisun ongelmaani. Leopardi nyökytteli.
“Mutta ensin minun on kerrottava Päivänsäteelle tapahtumista. Pelkään, että hän järkyttyy”, laikukas naaras naukui vaimealla äänellä. Minua alkoi surettaa. Voi, Päivänsäde ja Arpi olivat varmasti läheisiä. Arpi oli ainoa kujakissa, joka sai nukkua Päivänsäteen kanssa pesän yläkerrassa. Nyt Päivänsäde jäisi yksin. Minun tuntui pahalta johtajan puolesta, olisin halunnut voida helpottaa hänen suruaan jotenkin. Päätin, että oppisin taistelemaan ja puolustaisin jatkossa Kujakissayhteisöä tarmokkaasti, jotta kenties jatkossa voisimme välttyä tällaisilta turhilta kuolemilta.
“Olisimmeko me voineet pelastaa Arven?” kysyin hiljaa. Leopardi katsoi minua myötätuntoisesti ja pudisteli päätään.
“Emme olisi”, hän vakuutti, “haava oli niin paha, ettemme olisi voineet tehdä mitään. Arpi tiesi kuolemansa. Hän halusi kuolla yksin, sellainen hän on, ei koskaan tukeudu tovereihinsa. Paitsi Päivänsäteeseen.” Synkkä ilme piirtyi Leopardin kasvoille. Hän taisi todella välittää yhteisön jäsenistä kuten perheestään. Nyökkäsin.
“Arpi oli hieno kissa”, nau’uin hiljaisella äänellä. Leopardi nyökkäsi merkiksi olevansa samaa mieltä. Meidän molempien katseemme kääntyivät pesän sisäänkäynnille. Päivänsäde oli saapunut pesään. Hänen harmaavalkea turkkinsa tiputteli vettä pesän jo valmiiksi märälle puulattialle. Leopardi vilkaisi minua.
“Minun on mentävä. Jatketaan keskustelua myöhemmin”, hän naukaisi ja käveli kohti Päivänsädettä. Minä siirryin etäämmälle seuraamaan, miten Leopardi pyysi johtajan mukanaan yläkertaan. Päivänsäde ei näyttänyt lainkaan iloiselta, mutta hän seurasi Leopardia. Kului melko pitkä tovi, kunnes Leopardi ilmestyi yksin portaikkoon. Päivänsäde oli kaikesta päätellen jäänyt yläkertaan. Vaaleanruskean kujakissan ilme oli vakava, katse oli suunnattu maahan. Hän näytti itkevän. Minuakin alkoi itkettää.
“Lola, onko kaikki hyvin?” emon lämmin ääni kuului takaani. Käännyin katsomaan emoa ja tämän vierellä seisovaa Ollia. Silmäni olivat täyttyneet kyynelistä. Onnistuin vain pudistelemaan päätäni.
“Emo, Olli”, kuiskasin hiljaa ja niiskaisin, “Arpi on kuollut. Me kohtasimme koiran, enkä minä osannut taistella.”
Emo katsoi minua myötätuntoinen ilme kasvoillaan, hän painoi kuononsa vasten yhä jonkin verran märkää turkkiani ja alkoi pestä sitä.
“Voi Lola, ei se sinun vikasi ollut. Kaikki varmasti ymmärtävät”, hän naukui hiljaa. Ollikin oli tullut lähemmäksi. Hän katsoi minua vakavailmeisenä, muttei sanonut mitään.
Kun pahin itku oli laantunut, emo lakkasi nuolemasta turkkiani. Hän katsoi minua silmiini lämpimällä katseellaan.
“Onko jo parempi olo?” hän kysyi, ja minä nyökkäsin. En saanut jäädä vellomaan surun tunteeseeni. Olihan se tietysti äärettömän surullista, että kissa menetti henkensä, mutta en halunnut olla surullinen. Halusin ennemmin muistella sitä, miten hieno kissa Arpi oli ollut, vaikken tuntenutkaan häntä kovin hyvin. Siitä sainkin ajatuksen. Voisin kysellä kissojen parhaita muistoja Arvesta, kenties se lievittäisi heidänkin suruansa, joka varmasti oli vieläkin suurempaa kuin omani. Osa näistä kissoista oli kuitenkin elänyt koko ikänsä Arven kanssa, ja he jäisivät varmasti ikävöimään yksisilmäistä kollia.
“Miten teidän päivänne on mennyt?” kysyin, haluten keskittyä rakkaimpieni hyvinvointiin. En halunnut, että he joutuivat lohduttamaan minua ja käyttämään energiaansa minun hyvinvointini tähden. Minä kyllä pärjäisin, minulla oli keinoni surua ja ikäviä tunteita vastaan.
“Minä kävin ruuanhakupartiossa”, Olli ilmoitti. Olin huomaavinani hänen katseessaan pientä innostusta, jota hän kuitenkin jostain syystä yritti peitellä.
“Miten se meni?” kysyin aidosti kiinnostuneena ja astuin askeleen lähemmäs ystävääni. Vieno, ujo hymy piirtyi kollin kasvoille.
“Aika hyvin”, oranssiraidallinen Olli kertoi ja kohtasi katseeni kulmiensa alta. Se sai minutkin innostumaan.
“Vau! Hyvä Olli!” kehuin kollia. Olli kohautteli vain epämääräisesti lapojaan, kuin hänen suorituksensa olisi ollut keskiverto tai huonompi.
“Sinun pitäisi antaa enemmän arvostusta itsellesi ja teoillesi”, nau’uin lämpimällä äänellä. Olli kohautti taas lapojaan.
“Ei kukaan minua kehunut, mutta huomasin, miten se partionjohtaja oli yllättynyt ruokamäärästäni”, Olli naukui vähätellen jälleen omaa suoriutumistaan. Olisin halunnut ystäväni tietävän, miten taitava hän todellakin oli. Hänen pitäisi kunnioittaa itseään enemmän!
“Minä ainakin olen todella ylpeä sinusta, olethan sinäkin?” kysyin ja katsoin Ollia suoraan silmiin. Kolli hymyili pienesti, mutta kohautti lapojaan.
“Katsotaan nyt, ehkä minulla vain oli hyvä tuuri”, hän naukui. En halunnut alkaa väittelemään hänen kanssaan, joten nyökkäsin vain ja hymyilin hänelle kannustavasti.

Loppupäivä oli melko hiljainen. Päivänsäde oli jossain vaiheessa poistunut muutaman muun kissan kanssa ulos, ilmeisesti hautaamaan Arven ruumista. Minä oleskelin poissa muiden tieltä emoni ja Ollin kanssa, emmekä juurikaan puhuneet. Ilmapiiri oli melko raskas, ja se tuntui inhottavalta. Siispä päätin yrittää aloittaa keskustella. Huomasin Leopardin istuskelevan yksin omalla vuoteellaan. Hän suki turkkiaan. Yhteisön parantajat olivat paikanneet Leopardin haavat, ja hän näytti nyt olevan väsynyt, mutta kunnossa.
“Olli, oletko vielä tavannut Leopardia?” kysyin oranssiturkkiselta ystävältäni. Olli katsoi minua ja pudisteli päätään.
“Olen nähnyt hänet partiossa, mutta emme ole jutelleet kertaakaan”, hän kertoi rauhallisella äänellä, eikä vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta tutustua Leopardiin.
“Tule, mennään tutustumaan”, naukaisin ja viitoin ystäväni kanssani kohti Leopardia. Olli seurasi minua epäröiden, mutta seurasi kuitenkin. Leopardi nosti katseensa meihin, kun lähestyimme häntä. Hän näytti hieman yllättyneeltä, mutta hänen kasvoilleen piirtyi ystävällinen hymy kuten aina.
“Hei, Leopardi. Jaksatko jutella?” kysyin. Naaras nyökytteli päätään.
“Tietysti, ei minua vielä väsytä”, hän vastasi. Nyökkäsin nyt vuorostani iloisesti.
“Tässä on minun ystäväni Olli. Ajattelin, että voisin esitellä teidät toisillenne”, naukaisin ja katselin vuorotellen Ollia ja uutta ystävääni. Olli näytti varovaiselta ja epäluuloiselta, mutta Leopardi sen sijaan tavansa mukaisesti hymyili leveää, ystävällistä hymyään.
“Hauska tavata Olli”, laikukas naaras naukui.
“Tuota.. Joo, hei”, Olli totesi ja nielaisi. Se oli merkki siitä, että ystäväni oli jännittynyt. Kosketin hännänpäälläni hänen lapaansa, sillä halusin hänen tuntevan olonsa paremmaksi. Se ei näyttänyt toimivan, Olli vain vilkuili varovaisesti minua, Leopardia ja Kujakissayhteisön pesässä oleskelevia kissoja.
“Minä kuulin, että vaeltelit yksin kaksijalkalassa. Oletko sinä kunnossa?” Leopardi kysyi Ollilta. Olli kohautti tapojensa mukaisesti lapojaan.
“Kaipa minä olen”, hän vastasi lapojaan kohauttaen. Olli ei ollut kissa, joka mielellään puhui tuntemattomille. Aluksi minunkin kanssani hänen lauseensa olivat olleet lyhyitä, enkä ollut saanut juuri lainkaan katsekontaktia hänen kanssaan. Olin varma siitä, että jossain vaiheessa Leopardi saisi Ollin rentoutumaan. Kun vain jaksoi yrittää, niin Olli kyllä rentoutuisi seurassa kuin seurassa. Hänelle tämä kaikki oli aivan uutta, joten syystäkin hän oli jännittynyt.
“Sepä hyvä. Lola on puhunut sinusta valtavan paljon. On hienoa, että olet täällä nyt”, leopardilaikukas naaras hihkaisi iloisesti. Ollin kasvoille piirtyi hento hymy ja hän kääntyi katsomaan minua. Minä hymyilin hänelle takaisin.
“Totta joka sana. Ei ole ollut päivääkään, etten olisi puhunut sinusta. Kuule Olli, sinä olet minun paras ystäväni”, kerroin niin leveä hymy kasvoillani, että suupieliini melkein sattui. Ollin hymy leveni hieman.
“Kiitos, Lola. Sinäkin olet minun paras ystäväni”, hän naukui niin hiljaisella äänellä, etten ollut varma, kuuliko edes Leopardi sitä. Mutta tärkeintä oli, että minä kuulin. Sanat oli osoitettu minulle.

Seuraavien päivien ajan Olli harjoitteli elämäänsä Kujakissayhteisössä, ja minä opetin häntä parhaani mukaan. Päivänsäde oli vetäytynyt omiin oloihinsa. Hän vain jakoi partiot päivittäin ja katosi sitten yläkertaan. Minä olin pahoillani johtajan vuoksi, joka oli menettänyt kenties lähimmän kissan koko yhteisössä. Arpi oli varmasti ollut tärkeä Päivänsäteelle, sillä hän oli antanut tämän nukkua kanssaan yläkerrassa. Jos olisin saanut mahdollisuuden, olisin halunnut keskustella johtajan kanssa.
“Tuota, Leopardi”, nau’uin, kun jaoimme leopardilaikukkaan naaraan saalistamaa oravaa kahdestaan. Leopardi oli päässyt aiemmin tänään metsäpartioon ja tuonut sieltä mukanaan oravan ja hiiren. Hiiri oli mennyt jo parempiin suihin, mutta Leopardi oli ehdottanut, että voisimme jakaa oravan kahdestaan. Olin ilomielin ottanut tarjouksen vastaan. Emo ja Olli olivat parhaillaan ulkona partioimassa, kuten he usein olivat. Minäkin olin ollut kujapartiossa aiemmin tänään. Leopardi käänsi katseensa minuun.
“Voisimmeko harjoitella taistelemista joku päivä?” kysyin varovaisella äänellä. Olin jännittänyt tänäänkin koko kujapartion ajan, tulisiko jostain nurkan takaa taas vihamielinen koira, enkä osaisi tehdä mitään. Onneksi niin ei ollut käynyt. Partio oli sujunut kaikessa rauhassa, eikä koko aikana ollut näkynyt kaksijalkalassa mitään poikkeavaa. Leopardi nielaisi suussaan olevan oravan palan ja nyökkäsi iloisesti.
“Minulla on vapaailta, joten miten olisi heti tänään?” kujakissa ehdotti leveä hymy kasvoillaan. Se jos jokin sai minut innostumaan! Korvani nousivat niin pystyyn kuin suinkin vain mahdollista.
“Se olisi ihan mahtavaa!” hihkaisin. En varsinaisesti pitänyt ajatuksesta, että joutuisin taistelemaan muita vastaan tai vahingoittamaan muita, mutta tiesin, että Kujakissayhteisössä ei katsottaisi hyvällä, jos en osaisi taistella lainkaan. Minun oli harjoiteltava, jotta voisin puolustaa ystäviäni ja saada kaikki pitämään minusta. Kukaan ei pitänyt kissasta, joka katsoi vierestä, kun toverit kuolivat taisteluissa. Ja minä halusin, että kaikki pitivät minusta. En voinut sietää ajatusta, ettei joku pitäisi minusta! Se olisi kerrassaan kammottavaa.
“Se on siis sovittu”, Leopardi naukui päätään tyytyväisesti nyökytellen, “voimme lähteä eräälle rauhalliselle kujalle harjoittelemaan, jotta emme ole kaksijalkojen saati muiden kujakissojen tiellä.”
Se kuulosti hyvältä. Olisi ollut inhottavaa harjoitella taistelemista keskeisessä paikassa, jossa kuka tahansa voisi katsella meitä. Rauhallinen kuja kuulosti paikalta, jossa sain rauhassa tehdä virheitä ja onnistua. Tiesin, ettei Leopardi moittisi minua, vaikka en olisikaan taitava kaikessa, mitä hän minulle opettaisi.

Kun aurinkohuipun hetki oli ohi ja suurin osa partioista oli palannut takaisin pesään, Leopardi viittilöi minut perässään ulos pesästä. Loikkasimme ulos rikkoutuneesta ikkunasta ja laskeuduimme ketterästi loikkien kovalle maanpinnalle. Tassuni olivat jo tottuneet siihen, että pehmeä nurmi käpälien alla oli harvinaista. Lähes joka paikassa oli kovaa, mustaa ukkospolun pintaa. Onneksi anturani eivät olleet vielä kertaakaan olleet verillä kovalla pinnalla kulkemisesta, mutta kaukana se ei ollut ollut. Tassuni kaipasivat kuitenkin metsän pehmeää, multaista pohjaa. En malttanut odottaa, että Päivänsäde voisi luottaa minuun niin paljon, että päästäisi minut mukaan metsäpartioihin. Kaipasin ympärilleni korkeuksiin kohoavia puita ja metsän tuoksua. Vaikka en minä halunnut valittaa, rakastin tätä kaksijalkalaa ja Kujakissayhteisöä. Minulla oli pitkästä aikaa koti, ja kaiken lisäksi siellä asuivat emoni, Olli sekä muita aivan upeita kissoja, kuten Leopardi. Tiesin kyllä pääseväni metsään, kunhan sen aika vain koittaisi. Nyt minun oli keskityttävä taisteluharjoituksiin, jonne Leopardi oli minua parhaillaan viemässä.
Onneksemme päivä oli aurinkoinen, taivaalla ei ollut ainuttakaan pilvenhattaraa. Oli suorastaan kuuma, mutta otin ennemmin kuuman ja kuivan päivän kuin viileän sadepäivän. Leopardi käveli edelläni häntä pystyssä, ja minä seurasin häntä ripein askelin. Hän kulki tottuneesti nukkuvien hirviöiden lomassa, ukkospolkujen yli ja kujien läpi. Ihailin Leopardia joka päivä vain enemmän, ja halusin joskus olla kuten hän. Hän oli jokaisen ystävä, ja kaikki takuulla pitivät hänestä. Minä ainakin pidin ja olin nähnyt, että moni muukin piti.
“Tänne”, Leopardi naukui ja viittoi minut syrjäiselle kujalle, joka oli hämärä ja hieman sotkuinen. Ilmassa leijaili pilaantunut kaksijalkojen ruoka. Nyrpistin nenääni.
“Mielenkiintoinen haju”, ilmoitin päätäni ravistellen. Leopardi naurahti.
“Valitan, mutta tällaista on syrjäisillä kujilla”, hän ilmoitti irvistäen. Pudistelin ripeästi päätäni, sillä Leopardi oli kai olettanut minun valittavan!
“Ei! En tarkoittanut sitä, ei tämä minua haittaa ollenkaan. Tämä on todella hyvä, aivan mainio”, ilmoitin päätäni nyökytellen. Leopardi hymyili leveää hymyään.
“No sepä mainiota. Eiköhän sitten aloiteta harjoitukset”, hän sanoi ja otti peruuttaen yhden askeleen kauemmas minusta. Katsoin tarkasti, miten sulavaliikkeisesti Leopardi liikkui. Hänen liikkeensä tuntuivat aina olevan niin hallittuja, kuin hän olisi tanssinut. Toivoin voivani joskus liikkua hänen tavallaan, mutten ollut varma oliko se mahdollista. Leopardi oli ruumiinrakenteeltaan solakka ja siro, ja minä uskoin olevani kaikkea muuta. Olin kyllä laiha, mutten omasta mielestäni solakka. Turkkini oli saanut hieman kiiltoa, mutta edelleen se oli jokseenkin huonokuntoinen. Jalkani eivät olleet erityisen pitkät, enkä tiennyt, oliko pääni suuri vai pieni. Leopardilla oli melko pieni pää, mutta se istui täydellisesti hänen kehoonsa. Olin keskittynyt liian tarkasti Leopardin tarkkailuun, etten ollut lainkaan kuullut mitä hän sanoi. Hänen suunsa oli liikkunut, mutta sanat olivat menneet minulta aivan ohi. Sitten Leopardi katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja pää aavistuksen verran sivulle kallistettuna. Ravistelin päätäni.
“Anteeksi Leopardi, mitä sinä sanoit?” kysyin silmiäni räpytellen. Leopardin kasvoilla oli vakava ilme, muttei hän näyttänyt vihaiselta.
“Kysyin vain, että oletko koskaan joutunut taistelemaan tai leikkinyt painia esimerkiksi Ollin tai pentuetovereidesi kanssa”, Leopardi naukui kärsivällisesti.
“Minä ja siskoni Mila painimme usein pentuina”, kerroin haikeasti hymyillen, kun muistelin pentuetoveriani. Minulla oli kamala ikävä Milaa ja toivoin, että hänenkin tiensä johtaisi vielä Kujakissayhteisöön. Leopardikin hymyili nyt lämmintä hymyään.
“Ollin kanssa me painimme vain harvoin. Ei ollut kamalasti aikaa leikkiin, kun oli keskityttävä hengissä pysymiseen”, jatkoin, ja Leopardi kuunteli. Hän nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.
“Siinä tapauksessa meidän täytyy aloittaakin aivan alusta, mutta se on oikeastaan hyvä. Tehdään sellainen harjoitus, että minä loikkaan sinun kimppuusi. Emme pidä kynsiämme esillä, mutta sinun on jotenkin päästävä irti otteestani”, laikukas naaras naukaisi. Tällä kertaa kuuntelin todella tarkkaavaisesti, en halunnut yhdenkään Leopardin sanan menevän minulta ohi. Nyökkäsin merkiksi, että olin ymmärtänyt. Sitten Leopardi astui taas muutaman askeleen taaksepäin.
“Oletko valmis?” hän kysyi.
“Olen”, vastasin tarmokkaasti. Sitten Leopardi loikkasi minua kohti käpälät ojossa. Toimin täysin vaistojeni varassa. Yritin loikata sivuun, mutta olin liian hidas. Leopardi pudottautui päälleni ja nappasi hampaillaan kiinni niskastani. Makasin maassa kyljelläni ja yritin kiemurrella päästäkseni irti vanhemman naaraan otteesta. Onnistuin potkaisemaan takajalallani Leopardia vatsaan. Se sai hänen otteensa heltiämään, jolloin pääsin pyörähtämään pois hänen altaan. Hengästyneenä nousin ylös ja käännyin Leopardin puoleen. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme. Olin selvästi onnistunut.
“Hyvä, se meni oikein hyvin. Sinulla taitaa olla jonkinlainen luonnonvarainen käsitys siitä, miten suojelet itseäsi tositilanteessa”, vaaleanruskea naaras selitti. Se taisi olla totta. Uskoin, että jokaisella kissalla oli sellainen käsitys sisällään. Kun tuli tositilanne, varmasti kaikki osaisivat taistella edes hieman. Mutta oli se kuitenkin eri taistella harjoittelutilanteessa, kuin kohdata tositilanteessa kissa, joka on harjoitellut taistelemista koko ikänsä.
“Mitä me seuraavaksi harjoittelemme?” kysyin. Leopardi sipaisi kielellään rintakarvojaan, jotka olivat nousseet pystyyn taistelun aikana. Sitten hän katsahti minuun.
“Sinun vuorosi hyökätä”, hän ilmoitti ja nyökkäsi merkiksi, että sain aloittaa. Se jännitti minua hieman, mutta valmistauduin parhaani mukaan. Kumarruin hieman matalemmaksi kuten silloinkin, kun saalistin ja valmistauduin loikkaamaan saaliin kimppuun. Kumartumalla hieman, sain enemmän jaloistani voimaa loikkaan. Loikkasin kohti Leopardia. Hän väisti hyökkäykseni ketterästi loikkaamalla sivuun. Yritin loikata hänen peräänsä, mutta Leopardi oli liikkeiltään liian nopea. Miten ihmeessä saisin hänet kiinni?! Päädyin jäämään hetkeksi paikoilleni, jolloin Leopardi katsoi minua hieman kysyvä ilme kasvoillaan. Hän oli juuri avaamassa suutaan, kun tein nopean loikan häntä kohti. Suunnitelmani oli onnistunut! Leopardi oli hämmentynyt ja olin sen avulla saanut hänet kiinni. Painoni ja yllätyksen ansiosta Leopardi mätkähti alleni maahan. Painoin hellästi hampaani hänen turkkiinsa pitääkseni hänet aloillaan.
“Hyvä, voit nousta”, Leopardi ilmoitti, ja minä tein kuten hän pyysi. Otin askeleen taaksepäin ja katsoin Leopardia silmät säihkyen. Olin iloinen onnistumisestani, ja niin näytti olevan myös Leopardi. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy.
“Se meni todella hyvin! Jos huomaat vihollisen olevan sinua taitavampi taistelija tai sitten nopeampi, vahvempi tai jotain muuta, sinun ei tarvitse yrittää olla parempi. Yritä vain olla fiksumpi. Viisaudella ja järjellä voi päästä taistelutilanteessa pidemmälle kuin kissa, joka hyödyntää vain fyysisiä taitojaan, eikä kykene ajattelemaan fiksusti taistelutilanteissa”, Leopardi selitti. En voinut käsittää, miten viisas Leopardi oli. Hän oli ystävällinen, mutta myös taitava opettaja. Hän sai minut tuntemaan oloni niin onnistuneeksi, että kurkustani alkoi päästä matalaa kehräysääntä.
“Kiitos, sinä olet todella kiltti”, naukaisin. Leopardi hymyili.
“Kiltteys on minun supervoimani”, hän ilmoitti, “mutta niin se on myös sinun voimasi. Taistelutilanteessa siitä ei kuitenkaan aina ole hyötyä, joten jatketaan harjoituksia.”
Leopardi halusi, että minä hyökkäsin taas hänen kimppuunsa. Hän opetti, miten saatoin harhauttaa hyökätessäni, ja minä tein parhaani oppiakseni kaikki hänen oppinsa. Olin hyvin keskittynyt ja motivoitunut oppimaan.

En huomannut edes, että kesken harjoitusten kaksijalkala alkoi hämärtymään. Syrjäisellä kujalla ei ollut kaksijalkalan kujia tavallisesti valaisevia pieniä tähtiä, mutta kujaa ympäröivien suurien, kivisten kaksijalanpesien ikkunoihin oli syttynyt kirkkaita valoja. Niiden ansiosta kuja ei ollut aivan pimeä. Aurinko oli jo laskenut, ja Leopardin mukaan meidän olisi aika lopettaa harjoitukset.
“Hyvä Lola, nyt sinulla taitaa olla taistelun alkeet hallussasi. Voit harjoitella niitä pesässä vaikkapa Ollin kanssa, jotta et unohda oppejani. Voimme tulla tänne harjoittelemaan uudelleen joku toinen päivä”, Leopardi naukui. Se kuulosti aivan mahtavalta!
“Joo! Ehkä sinä voisit opettaa myös Ollia? Vaikka hän kyllä osaa jo hieman taistella, sillä hänen perheensä opetti häntä ennen kuin me tapasimme”, selitin innoissani. Leopardi nyökkäsi.
“Se on hyvä. Jos Olli tahtoo, voin joskus tuoda hänetkin harjoittelemaan”, naaras naukui ja viittilöi minut jälleen perässään pois kujalta. Turkkini oli sotkeutunut kaikesta maassa pyöriskelystä. Kujan maa ei ollut erityisen puhdas, sillä kaksijalkojen poisheittämiä esineitä ja roskia oli siellä täällä. Saisin pesässä nähdä kovan vaivan, että saisin turkkini jälleen puhtaaksi, mutta kyllä harjoitukset olivat olleet kaiken sen vaivan arvoisia.
“Lihaksesi voivat olla huomenna kipeinä tämän harjoittelun jäljiltä, joten älä säikähdä”, laikukas naaras varoitti samalla, kun hän astui kujalle, jota valaisivat kaksijalkalan öiset, pienet auringot. Väistimme vastaantulevaa kaksijalkapariskuntaa kulkemalla aivan ukkospolun viertä kasvavien pienten pensaiden suojassa. Olin oppinut, ettei kaksijalkalassa kannattanut aina lähteä kaksijalkoja karkuun. Yleensä ne antoivat meidän kulkea ohi välittämättä meistä lainkaan. Oli kuitenkin hyvä pitää aina silmällä kaksijalkoja, sillä joskus ne saattoivat haluta ottaa meidät kiinni.
“Kiitos varoituksesta”, kiitin, kun kaksijalat olivat jatkaneet matkaansa kiinnittämättä meihin huomiota.
Matka pesälle sujui kaikessa rauhassa. Kaksijalkala oli hiljentynyt, kuten se teki aina iltaisin. Harvat kaksijalat viihtyivät ulkona yömyöhään, hekin kai siirtyivät pesiinsä nukkumaan, voidakseen sitten herätä aikaisin aamulla. Osa kujakissoista viihtyi ulkona myös öisin, sillä joidenkin oli partioitava myös pimeän tullen. Moni tuntematon, kaksijalkalassa kulkeva kissa liikkui kaksijalkalassa nimenomaan öisin, jotta ei törmäisi kaksijalkoihin.

Saavuttuamme takaisin hämärään pesään, Leopardi kääntyi katsomaan minua.
“Hyvää yötä Lola”, hän naukaisi ystävällisellä äänellään ja suuntasi sitten kohti omaa vuodettaan. Minä kipitin ripein askelin emon ja Ollin luokse, jotka olivat jo vuoteellamme. He kääntyivät katsomaan minua hieman huolestuneet ilmeet kasvoillaan.
“Lola, missä sinä olet oikein ollut?” emo kysyi ja nousi istumaan. Olin hieman yllättynyt siitä, miksi he olivat niin huolissaan, kunnes ymmärsin, etten ollut kertonut heille harjoituksistani. Häpeä valtasi hetkeksi mieleni, ja korvani painuivat luimuun.
“Anteeksi, unohdin kai kertoa”, nau’uin hiljaisella äänellä, “Leopardi vei minut harjoittelemaan taistelemista.”
Emo näytti hieman huojentuneelta, mutta kuitenkin vakava ilme pysyi hänen kasvoillaan. Huoli paistoi edelleen hänen kasvoiltaan.
“Luulimme, että sinulle on sattunut jotain”, emo naukui päätään pudistellen. Tunsin oloni pikkupennuksi, kun emo torui minua, mutta ymmärsin hänen ja Ollin huolen. Katsoin häntä pahoitteleva ilme kasvoillani. En ollut lainkaan käsittänyt, miten suuren huolen aiheuttaisin emolle ja Ollille, kun lähdin niin pitkäksi aikaa sanomatta heille mitään.
“Anteeksi, emo”, nau’uin vaimealla äänellä, aidosti pahoillani.
“Kyllä minä ymmärrän, että sinulla täytyy olla omakin elämä”, emo huokaisi päätään pudistellen, “mutta olimme aidosti huolissamme sinusta. Tämä paikka on… Noh, on mitä on, emmekä voi tietää, mitä niille kissoille tapahtuu, jotka katoavat, eivätkä palaakaan.”
Katsoin kummastuneena, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti.
“Eihän täältä kukaan katoa”, huomautin kulmaani kohottaen. Emon katse pysyi yhä vakavana.
“Voi Lola, me emme tunne tätä paikkaa niin hyvin vielä”, hän naukui. Vilkaisin Ollia, joka katseli etukäpäliään, suostumatta nostamaan katsettaan minuun. Kurtistin kulmiani. Miksi emo puhui sellaista?
“Mutta emo, tämä paikka on kaikkea, mitä kissa voi toivoa. Meillä on katto päämme päällä, muita kissoja turvaamassa meitä ja rutiinit, jotka määrittelevät arkeamme”, selitin, yrittäen saada emon käsittämään, miten hölmöjä juttuja hän puhui. Emo hymyili minulle vaisusti.
“Sinä ajattelet aina kaikesta vain hyvää, Lola-kulta”, emo naukui hennosti hymyillen. En käsittänyt, en sitten lainkaan.
“Lola”, Olli aloitti ja kohtasi hitaasti katseeni, “minulla on huono tunne tästä paikasta. Tiesitkö sinä, ettei täältä sallita poistuvan? Se ei ole tervettä, ettemme saa edes poistua tästä pesästä.”
Ystäväni ääni oli niin hiljainen, että sitä hädin tuskin kuuli. En tiennyt, mitä Päivänsäde oli Ollille kertonut, mutta minä en ainakaan ollut saanut asiasta sellaista käsitystä.
“Ei tietenkään, koska me olemme Kujakissayhteisölle velkaa. Olemme astuneet luvatta heidän reviirilleen, joten meidän on autettava heitä. Emme tietenkään saa poistua pesästä, koska eivät he vielä luota meihin. Mutta sitten kun luottavat-”, Olli keskeytti minut terävällä katseella.
“Minä en tahdo jäädä tänne, Lola.”
En voinut uskoa korviani. Olin todella uskonut, että tämä paikka olisi kaikki, mitä Olli oli aina halunnut.
“Mutta… Ethän sinä voi lähteä”, nau’uin epäuskoisena. Ollin ilme oli synkkä.
“Valitettavasti en”, hän ilmoitti pettyneellä äänellä. Tilanne oli uskomaton. Olin poissa tolaltani, mutta yritin epätoivoisesti vakuutella itselleni, että kaikki oli hyvin. Tässä oli nyt jokin väärinkäsitys. Ehkä Olli kaipaisi vain hyvät yöunet, jotta hän voisi käsittää, mikä tilanne todella oli.
“Voi Olli, älä nyt… Tiedän, että tämä kaikki jännittää sinua, mutta sinä kyllä sopeudut. Niinhän sinä sopeuduit minuunkin, kyllä tämä tästä. Luottaisit minuun”, ääneni oli epämääräisen pirteä. Olli pysyi vaiti.
“Niinpä kai”, hän huokaisi, käänsi minulle selkänsä ja asettui makaamaan vuoteellemme. Koko loppuiltana hän ei sanonut mitään. Eikä myöskään aamulla, kun hän poistui pesästä kujapartion mukana.

Istuskelin ränsistyneessä kaksijalanpesässä ja katselin hiljaa ikkunan edessä olevien puisten lautojen väliin muodostuneesta raosta ulos. Oloni oli kummallinen. Kenties ensimmäistä kertaa koskaan, en jaksanut keskustella kenenkään kanssa. Pesä oli täynnä kissoja, mutten ollut halukas käymään juttusille heidän kanssaan. Nielaisin ja katselin hiljaa ukkospolkua, jota pitkin hirviöt juoksivat ja jonka viereisellä pienemmällä ukkospolulla kaksijalat kulkivat itsekseen, pareittain tai pienissä ryhmissä. Osalla heistä oli mukanaan koira tai sitten ei ollut. Olin huolissani Ollista, mutta yritin vain kehitellä mielessäni tapoja, joilla saisin hänet viihtymään Kujakissayhteisössä ja luottamaan siihen, että paikka todella oli hyvä elämiseen. Tulisimme onnellisiksi täällä, saisimme olla täällä koko loppuikämme. Emme joutuisi enää selviytymään kahdestaan metsässä, näkemään nälkää tai kärsimään kaatosateista puiden oksien suojassa, jotka eivät todellisuudessa suojanneet juurikaan.
“Hei Lola”, tuttu ääni kuului selkäni takaa. Käännyin ympäri ja kohtasin Leopardin vaaleanvihreän katseen. Hän näytti hieman huolestuneelta.
“Oletko sinä kunnossa?” Leopardi jatkoi. Räpyttelin silmiäni.
“Miten niin? Joo, minulla on kaikki aivan hyvin”, vakuuttelin ja väänsin kasvoilleni pakotetun hymyn. Leopardi katsoi minua vakavailmeisenä.
“Oletko aivan varma?” laikukas naaras kysyi, vaikuttaen aidosti kiinnostuneelta asiasta. Jokin kujakissan katseessa sai minut luovuttamaan. Ryhtini lysähti ja huokaisin hiljaa.
“Olli sanoi, ettei hän viihdy täällä”, nau’uin hiljaisella äänellä, jotta kukaan muu ympärillämme oleva kujakissa ei kuulisi sitä. Leopardi kohotti yllättyneenä kulmiaan, mutta sitten hän hymyili minulle lempeästi.
“Ehkä hän vasta totuttelee uuteen elämäänsä”, naaras ehdotti. Kohautin lapojani.
“Voi Leopardi, minä todella toivon, että asia on niin. En tahtoisi, että Olli on onneton. Pelkään, että hän yrittää paeta”, kuiskasin hiljaa. Leopardin silmät laajenivat.
“Onko hän puhunut sellaista?” naaras kysyi. Hänen hymynsä oli kadonnut. Pudistelin nopeasti päätäni.
“Ei, ei ollenkaan. Minä vain mietin sellaista, koska hän sanoi, ettei viihdy täällä”, vannoin. Leopardi nyökytteli päätään.
“Se on aika tavanomaista, enkä pitäisi sitä huolestuttavana”, naaraan sanat saivat minut huojentumaan hieman.
“Mistä se johtuu?” kysyin hiljaa, toivoen saavani vastauksen vanhemmalta ja kokeneemmalta naaraalta. Leopardi kohautti lapojaan.
“Kai ne ovat yhteisön säännöt. Jos on tottunut elämään omilla säännöillään ulkomaailmassa, voi olla vaikeaa sopeutua siihen, ettei yhtäkkiä saakaan elää kuten itse tahtoo”, naaras naukui mietteliäänä. Se kävi järkeen.
“Luuletko siis, että Olli tarvitsee vain aikaa asian sulattelemiseen?” kysyin. Leopardi nyökkäsi.
“Voi olla, että aika auttaa. Useimpien kissojen kanssa ajan kuluminen auttaa, ja pian kissat tajuavatkin viihtyvänsä Kujakissayhteisössä. Kenties Ollille käy samoin”, Leopardi naukaisi. Kasvoilleni piirtyi huojentunut hymy. Olin jo luullut, että tilanne oli aivan epätavallinen. Nyt Leopardi sai minut vakuuttumaan siitä, että ehkä tässä ei ollutkaan mitään ongelmaa. Olli ei vain ollut tottunut tähän kaikkeen. Aivan kuten hän oli kaivannut minunkin kanssani enemmän aikaa, hän kaipasi aikaa nytkin. Aika auttaisi, ja jossain vaiheessa Olli tajuaisi, että Kujakissayhteisö oikeasti oli paikka, jossa voisimme elää onnellisina loppuelämämme. Oloni keveni huomattavasti tämän keskustelun jälkeen. Olin varma, että asiat järjestyisivät. En voinut lakata enää hymyilemästä. Päätin, etten enää koskaan luopuisi toivosta. En antaisi koskaan minkään masentaa minua! Elämä oli ihanaa, eikä pahimmatkaan vastoinkäymiset ajaisi minua enää koskaan epätoivoon tai masennukseen.

Härmä tiiraili vähän väliä yrttejä lajitellessaan varjossa makoilevaa Kanervaa. Hän koki naaraan läsnäolon painavana: Härmä oli jatkuvasti tietoinen entisen mentorinsa olinpaikasta, ilmeistä ja kehonkielestä. Hän huomasi, kun Kanerva nukahti, tai kun tämä hieman varuillaan – edelleen, vaikka oli jo usean kuun Kujakissayhteisössä viettänyt – asettui aterioimaan jonnekin hämyisään nurkkaan suojaan muiden katseilta. Vähemmän oli kyse pelosta, enemmän siitä, ettei Kanerva halunnut edelleenkään olla missään tekemisissä yhdenkään kujakissan kanssa. Paitsi Härmän. Tämän oli parantajakolli päätellyt vihreiden, viisaiden silmien viipyilevistä katseista hänen suuntaansa sekä varovaisista tervehdyksistä. Kanerva oli kuitenkin kahden vaiheilla, sen Härmä myös aisti. Hän halusi ystävänsä seuraan, mutta samalla pelkäsi väistämätöntä keskustelua.
Härmä sekoitti ajatuksissaan mukulaleinikin kukintoja kehäkukkien sekaan. Hän kurtisti kulmiaan, rohtojen hoitavat vaikutukset olivat kovin kaukana toisistaan, joten virhe olisi ollut valitettava. Hänen olisi keskityttävä ja ennen kaikkea ryhdistäydyttävä. Tämä ei Härmän mielestä tarkoittanut sitä, että hän unohtaisi menneisyytensä haamut ja arvoitukset ja viettäisi aikaa sen ainoan kissan kanssa, jota koskaan oli kyennyt ystäväkseen kutsumaan. Ei: hänen oli saatava tietää. Etenkin nyt, kun tärkeä sattumien ja tapahtumien yhteys, jonka hän oli jo kauan sitten huomannut mutta epäuskoisena ja hieman peloissaan mielensä synkkiin luoliin haudannut, oli pulpahtanut jälleen pintaan. Oliko Kanerva tappanut hänen emonsa? Häiritsevällä tavalla se kävi järkeen ajoitukseltaan. Kanerva oli löytänyt hänet emonsa ruumiin luota. Kanerva oli kadonnut, kun Härmä oli painostanut hänestä totuutta irti.
Mutta ei Kanerva olisi voinut tehdä sitä. Naaras oli hellä ja lämmin ja välitti niin kovin paljon. Sitä paitsi, miten kävisi Härmän, jos totuus muotoutuisikin tällaiseksi? Sitä ei parantaja uskaltanut pohtia syvemmin.
Kanerva katsoi häntä jälleen. Härmä ei hymyillyt, oliko sitä koskaan tehnytkään. Vihreät silmät olivat samalla anovat ja jämäkät: voitaisiinko vain olla ystäviä, unohda se asiasi ja tule tänne. Laske aseesi ja aterioi kanssani, jutellaan yrteistä, anna minä kerron sinulle uusista löydöksistäni. Sinä pitäisit siitä ja tiedät sen itsekin.
Mutta Härmä pysyi paikoillaan ja käänsi katseensa pois.

Ametistin aggressiivisuus stressasi minua. Se sai minut haluamaan painaa kynteni ja hampaani johonkin, jotta voisin rauhoittua. En tiennyt edes, mitä hän minulle sanoi. Miten vaikeaa se oli ymmärtää, että olin kuuro, enkä ymmärtänyt puhetta! Oli miten oli, saatoin hänen ilmeestään ja elekielestään ymmärtää, että kolli ei tahtonut seuraani saatika sitten kiitoksiani.
Luimistin korvani ja pohdiskelin hetken mitä tehdä. Halusinko vielä yrittää lepytellä kollia vai ehkä sen sijaan mennä tekemään jotain muuta? Sen tiesin ainakin, että Ametistin kanssa oli vaikeaa saada yhtikäs mitään aikaiseksi. Hän ei tuntunut muuta haluavan kuin lisää syitä suuttua minulle. Siksi päädyinkin siihen lopputulemaan, että halusin lähteä. En uskonut järkeväksi jäädä paikallekaan.
Siirtyessäni toisaalle sisareni, Kaiho, tuli eteeni ja kysyi päätään kallistamalla kysymyksen siitä, mitä oli tapahtunut sekä huolestuneella katseellaan olinko kunnossa. Nyökkäsin kohti Ametistia ja sitten näytin vihaista naamaa osoittaakseni, että hän oli suuttunut minulle. Sen jälkeen vain hymyilin sisarelleni hieman sen merkiksi, että olin kyllä kunnossa. Hän näytti helpottuneelta ja siirtyi sivummalle kanssani. Asetuin makuulleni ja katsoin hopeista naarasta, kun hän yritti elekielellään kertoa minulle päivästään. Olimme harjoitelleet sitä toisinaan perheeni kanssa.
Huomasin Kuiskeen kulkevan sisään pesään. Hän kantoi mukanaan ruokaa. Katselin hopeanharmaata kissaa hiljaa tarkkaavaisesti. Hän oli ollut niin mukava minulle. Niin äärettömän mukava. Toisin kuin osa muista yhteisön jäsenistä hän tuntui osaavan olla mukava kissa, jolla oli sydän paikallaan.
Siirsin katsettani viimein, kun tunsin töytäisyn kyljessäni. Huomasin Kaihon katsovan minua pieni virne kasvoillaan ja arvasin heti, mitä sisareni ajattelin. Läpsäisin häntä hellästi tassullani samalla kehräten ja pudistellen päätäni. En minä Kuiskeesta pitänyt, hän oli vain mukava ja ihailtava kissa!

Makoilin katsomassa, kuinka erään yhteisön urhean jäsenen ruumis kannettiin kaikkien nähtäville sisään pesään. Lyran valkea tummanharmaalla koristettu turkki oli värjäytynyt verestä, joka sai minut suremaan sitä, että naaras ei ollut koskaan ehtinyt takaisin hoidettavaksi. Tietysti myös surin sitä, että yhteisö oli juuri menettänyt yhden jäsenistään, mutta se oli vain, kuinka elämä kulki.
Näin emoni hermostuneen katseen, kun hän tutkaili Lyraa hieman kauempaa. Hän ei kuitenkaan lähestynyt valkean naaraan ruumista, joka viesti minulle hyvin siitä, ettei hän ollut ollut koskaan erityisen läheinen Päivänsäteen perillisen kanssa. Nyt asialle ei enää voisi mitään. Lyra oli kuollut, eikä tulisi enää takaisin keskuuteemme.
Isäni saapui emoni vierelle ja naukaisi tälle jotain, joka sai emoni suutahtamaan. Hän sanoi jotain isälleni vihainen ilme kasvoillaan, joka viesti selvästi hänen stressaantuneisuuttaan ja suuttumustaan. Tilanne sai myös minut stressin alaiseksi ja päädyin jäystämään hiljaa pientä hiirtä, joka minun oli ollut tarkoituksena jakaa Kaihon kanssa.
Tunsin turkin kosketuksen kyljessäni ja huomasin veljeni Riemun saapuneen luokseni. Hän hymyili minulle rauhoittavasti ja sai minut rauhoittumaan hieman. Tiesin, että jos en olisi ollut kuuro, hän olisi kertonut minulle jonkin letkautuksen, jolla keventää tunnelmaa. Ehkä jotain, kuten “ainakaan meidän ei tarvitse pelätä, että kuolemattomuus on mahdollista” tai jotain sen suuntaista.
Väläytin isoveljelleni nopean hymyn ja katsoin taas Lyran ruumiin suunnalle. Mikähän hänetkin oli tappanut? Oliko hän jäänyt hirviön alle? Ei. Ei se olisi mahdollista. Lyran ruumis olisi painautuneempi, eikä pelkästään kurkun kohdalta syvästi veressä. Ehkä koira oli tappanut hänet. Ne suuret otukset olivat valitettavan vaarallisia, jos sille päälle sattuivatkaan. Oli mahdollista helposti kuolla sellaisen hampaisiin.
Käänsin päätäni ja päätin olla ajattelematta asiaa. Minun ei tulisi vaivata päätäni tällaisilla asioilla. Kuoleminen valitettavasti kuului osaksi elämää ja nyt vain sattui olemaan Lyran aika saada oma elämänsä päätökseen. Emme voisi asialle enää mitään. En myöskään ollut tuntenut häntä erityisen hyvin muutenkaan. Lyra oli ollut kanssani tekemisissä vain silloin, jos olimme sattuneet samaan partioon yhdessä, eikä hän ollut silloinkaan erityisemmin tullut millään muotoa seurakseni.

Katselin ulos. Siellä satoi. Pitkään aikaan ei ollut satanut. Viherlehti oli ollut kovin lämmin siihen mennessä, eikä suurista sateista ollut näkynyt paljoa, joka sai minut hieman ihmettelemään sadetta, sekä sitä, että minun täytyi edelleen lähteä partioon. Muut partioon lähtevät kissat norkoilivat hieman paikoilaan, sillä eivät vaikuttaneet kovin innokkailta lähtemään ulos sateeseen.
Ilmeisesti partion johdossa toimiva Leopardi kuitenkin viimein lähetti partion matkaan astelemalla esimerkillisesti ensimäisenä ulos pesästä vesisateeseen. Muut lähtivät kulkemaan jonossa hänen perässään. Veljeni Riemu sattui olemaan samassa partiossa kanssani ja häntä ei vesi vaikuttanut haittaavan. Hän vain loikki innokkaasti lätäköissä ja juoksenteli ympäriinsä kuin pentu, joka sai myös minun mielialani kohenemaan.
Kuitenkaan veljeni innokas juoksentelu ei päässyt pitkän aikaa jatkumaan, koska Hento näytti sähähtävän hänelle jotain, joka sai veljeni kuriin. Tassutin hänen vierelleen ja kallistin päätäni kysyäkseni oliko hän kunnossa. En tahtonut, että hän tulisi alakuloiseksi toisen sättimisestä. Kuitenkin veljeni vain virnisti minulle jotain, jonka jälkeen hän ilmeili jotain Hennon takana, joka sai minut kikattamaan.
Sade kasteli turkkiani ja sen muuttuessa raskaammaksi alkoi kävely tuntua inhottavalta. Märkä turkki oli epämukava ja kylmä, enkä olisi halunnut joutua putsaamaan turkkiani heti, kun pääsisimme takaisin pesään. Nyt kuitenkin se olisi sitten ensimmäinen tehtäväni sen jälkeen, kun pääsisin takaisin.
En toisinaan ymmärtänyt kujapartioiden pointtia. Miksi minun täytyi olla mukana etsimässä vaaroja tai uusia jäseniä. Eikö yhteisössä ollut jo aivan tarpeeksi jäseniä? Mihin tarvitsimme lisää kissoja ahtaantuvaan pesäämme? Eikö se tehnyt elämästä vain tukalampaa, kun pesä piti jakaa yhä useaamman kissan kanssa. Toki ei se varmaan Päivänsädettä häirinnyt, sillä hän sai oleskella pesän yläkerrassa rauhassa.
Huomasin, kuinka yhtäkkiä Hento menetti tasapainonsa ja lennähti lätäkköön kuono edellä. Sen jälkeen hän näytti sähisevän jotain kovin äänekästä, joka sai veljeni luimistamaan korvansa ja vilkaisempaan minuun, kuin kysyäkseen olinko kuuroudestani huolimatta kuullut hänet. Kohautin lapojani ja veljeni käänsi katseensa takaisin vanhempaan kissaan.
Kissat tuntuivat kulkevan ripeämmin sateessa, joka sai partion tuntuvan enemmän hiljaiselta kisalta siitä, kuka saisi partioinninsa ensimmäisenä valmiiksi ja pääsisi takaisin pesän lämpöön kuivattelemaan jo kostunutta turkkia. Huomasin myös itsekin nostelevan tassujani normaalia korkeammalle kävellessäni kuin välttääkseni niiden enempää kastumista, vaikka se ei paljoa asiaan vaikuttanut. Tassuni olivat jo märät ja kuraiset, kuten muukin turkistani.
Ei vienyt siis kauaa, kun partio jo ravasi kujia pitkin takaisin kohti yhteisön pesää. Se kelpasi minulle. Pääsisin nopeammin kuivattelemaan inhottavan märäksi kastunutta turkkiani ja siistimään kaikki roskat siitä myös pois.
Näin vain harvoja kaksijalkoja siellä täällä, jotka joko kantoivat jotain suojanaan sateelta tai juoksivat hekin kohti sisätiloja. Myös hirviöt tuntuivat hieman varovaisemmilta, vaikka en asiaa voinutkaan sanoa täysin varmaksi.
Päästessämme takaisin pesälle huomasin Lakun ja Lunan ulkona leikkimässä lätäkössä yhdessä. Hymyilin näylle ja olin jo lähdössä heidän luokseen liittyäkseni seuraan, mutta yhtäkkiä emoni saapui tielleni ja jo puski minua sisään pesään siistittäväksi. En pistänyt vastaan vaan annoin emoni kiihdyttää tahtiani kohti lämpöä ja suojaa sateelta.
Sisällä Ruusunen ohjasi minut sivummalle ja ryhtyi tomerasti sukimaan turkkiani. Sen sijaan Riemu meni isämme luokse ja ravisteli kaikki vedet – luultavasti tahallaan – hänen päälleen, jonka jälkeen he ryhtyivät jahtausleikkiin kuin kaksi pikkupentua. Näky huvitti minua hieman, mutta emoni taas pisti sille lopun huutamalla heille jotain. Tunsin hänen huutonsa hänen rintansa ja kurkkunsa tärinänä.
Suin myös omia tassujani samalla, kun emoni siisti muuta turkkiani. Jotkut saattoivat nolostua siitä, että heidän emonsa hoivasi heitä sillä tavoin, mutta minua asia ei haitannut. Pidin emostani ja arvostin läheistä suhdettamme. Siksi olinkin mielelläni hänen kanssaan missä tahansa tilanteessa.

Piilouduin oman pesäni varjoon ruokailemaan rauhassa. Kaksijalkojen esine pesänäni oli jäänyt hieman pienehköksi, vaikken ollutkaan kasvanut kuin korkeintaan leveyttä tuhdin viherlehden vuoksi.
Tarkkailin ympäristöäni ennen ateriani aloittamista. En pitänyt siitä, että turkissani oli joku kiinni syödessäni. Ruokaillessa kaikki kissat ansaitsivat oman ajan, eikä ketään pitäisi häiritä.
Puraisin melko tuoreesta hiirestä palasen. Kyseinen elukka ei sattunut olemaan suosikkiruokaani, vaikkakin tuore saalis maistui paremmalta kuin roskiskesta kalastettu samanvertainen saalis.
Syödessäni huomasin suuren lian tassussani, voisin pyyhkäistä sen pois tai —
”Hei Ametisti”, Hurma ja tämän häiritsevän kaunis ääni. Taas hän, aina hän. Miksi naaras ei kyennyt jättämään minua koskaan rauhaan? Minä en kaipaisi mitään häiriöitä keskellä ruokataukoani.
”Hhshshhh”, Sähisin kohti naarasta. Hän näytti pelästyvän, mutta pysyi silti lähes paikallaan. Aivan kuin hän kerjäsi kynsiä naamaansa.
”Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus häir-”
”Mene pois!” Huitaisin kynteni juuri Hurman naaman edestä hänen karkoittamiseksi. En suorastaan pomppinut ilosta päästä kuuntelemaan hänen juttusia tällä hetkellä. Halusin hänestä eroon pikinmiten.
Katsoin, kun naaras tassutti poispäin minusta surullisen oloisesti. Hyvä hänelle, sillä hänen pitäisi tietää, ettei minua saisi häiritä ruoan aikana!

//Olen pahoillani kaikkia kohtaan, jotka lukevat tämän pikatarinan XD

Malvaruusu innostui ystävänsä ideasta. Hän oli niin ylpeä siitä, miten fiksu Cosmos oli! Naaras alkoi välittömästi miettiä, miten ongelma ratkaistaisiin.
”Hmm”, hän naukui mietteliäänä ja silmäili Cosmosta toinen silmä hieman enemmän sirrillään kuin toinen. Cosmos näytti miettivän myös.
”Suunnitelmasi kuulostaa loistavalta”, kilpikonnalaikukas naaras naukui, ”sen jälkeen Päivänsäteen on myönnettävä, että sinä olet kunniakas kujakissa.”
Malvaruusu ei ollut varma, uskoiko hän itsekään sanoihinsa. Mutta eipä sillä ollut juurikaan väliä, sillä jotakin oli yritettävä. Malvaruusu silmäili pesän aukiolla olevia kujakissoja. Yksikään ei vaikuttanut juuri nyt suunnittelevan pakoa, mutta eipä sitä päältä päin aina nähnytkään.
”Meidän on juteltava varmaankin enemmän kissoille, jotta he uskaltavat avautua meille”, Cosmos naukui mietteliäänä. Ajatus inhotti Malvaruusua, mutta hän tiesi ystävänsä olevan oikeassa. Hän ei pitänyt siitä, kun Cosmso jutteli muiden kanssa. Jo heidän suunnitelmansa tähden käydyt keskustelut olivat meinanneet ajaa Malvaruusun hermoraunioksi. Hän kuitenkin luotti nyt Cosmokseen ja tiesi, ettei tämä ikipäivänä pettäisi häntä ystävänään!
”Ehkä voisimme yrittää tutustua uusimpiin yhteisön jäseniin. Ehkä se Lola emoineen yrittää karata. Unelmahan halusi löytää toisenkin pentunsa”, Malvaruusu naukui mietteliäänä. Cosmos kohautti lapojaan.
”Lola on ollut täällä pari päivää ja vaikuttaa siltä, ettei aio lähteä minnekään”, kolli huomautti. Niin, hän oli kyllä oikeassa. Ruskea naaras oli saapunut joitain päiviä sitten, ja nyt jo olin kuullut hänen hehkuttavan Kujakissayhteisön mahtavuutta jollekin kujakissoista.
”Sinisilmäinen kissa”, Malvaruusu tuhahti päätäni pudistellen.
”Ehkä minä voisin kuitenkin tarkastella sitä Lolaa hieman. Jos saisimme hänet käännytettyä puolellemme, ehkä hän tekisi jotain typerää, joka ajaisi hänet rikkomaan sääntöjä ja sinä voisit kerätä kunnian siitä, kun estät häntä”, kilpikonnalaikukas naaras maukui mietteliäänä.

//Cosmos?

Vetäisin syvään henkeä ja loikin portaat yläkertaan. Olin viimein päättänyt puhua Päivänsäteen kanssa. Tänään olisi se päivä, kun saisin hänet puhumaan. Ja siellä valkolaikkuinen naaras olikin.
“Päivänsäde?” rykäisin kurkkuani saadakseen naaraan huomion itselleni.
“Lyra”, Päivänsäde naukaisi hieman kylmästi. “Mitä asiaa?”
Naaraan kysymys oli vaikea, mitä asiaa minulla tarkalleen oli? Olisin jälleen halunnut nostaa esiin kaikki minua vaivanneet epäkohdat, mutta tällä kertaa pysyin tyynenä. Olisi paras mennä suoraan asiaan.
“Voitaisiinko me puhua? Tänään”, totesin katse vakavana. Päivänsäde katsoi minua hetken, kunnes nyökkäsi.
“Se sopii, mutta ei nyt. Minulla on muuta tekemistä”, naaras mietti ja jatkoi: “Kuunhuipun aikaan, läheisen viheralueen lähellä.” Nyökkäsin Päivänsäteelle ja peruutin sitten muutaman askeleen.
“Näemme kai sitten silloin”, naukaisin hiljaa ja loikin takaisin alakertaan, jossa Cassiopeia oleili Venuksen kanssa. Nyt olisikin oiva tilaisuus viettää aikaa pentujeni kanssa!

Kuu ei ollut vielä noussut huippuunsa, mutta käpäläni olivat johdattaneet minut sovittuun tapaamispaikkaan. Viileä tuuli leikitteli turkillani ja pöllön huhuilu kantautui jostain kauempaa. Loikkasin pienen kaksijalan rykelmän päälle. Se oli rakennettu puusta ja sitä oli mukava tiirailla pesän suuntaan. Olikohan Päivänsäde jo matkalla? Naarasta ei kuitenkaan näkynyt, joten aloin siistimään turkkiani. Halusin näyttää hyvältä kaikkien kissojen silmissä, mutta erityisesti emoni mielipiteellä oli todellista väliä. Nips vaan ja yksi pieni takku oli taas selvinnyt.
Räks. Säpsähdin ja nousin pystyyn. Päivänsäde oli saapunut! Hymyilin lämpimästi ja nousin käpälilleni. Varjoissa seisoi kissa, joka ei kuitenkaan ollut Päivänsäde. Sehän oli tyttäreni, Cassiopeia!
“Cassiopeia”, hymyilin lämpimästi ja taputin viereistä paikkaani.
“Odotan Päivänsädettä, mutta liity toki hetkeksi seuraani”, naukaisin hyväntuulisena ja vetäisin häntäni siististi käpälieni päälle. Varjoista ei kuitenkaan astunut esiin Cassiopeia, vaan kolmas tyttäreni – Rhiannon. Naaras ei kuulunut suosikkeihini. Minusta hän oli aina ollut hieman outo.
“Rhiannon”, naukaisin ja vaikka kuinka yritin peitellä pettymystäni, se kuulsi äänestäni läpi selkeästi. Rhiannon ei kuitenkaan vaikuttanut reagoivan mitenkään, vaan kohautti olkiaan ja hymyili. Naaraan hymy oli leveä ja outo. Värähdin.
“Mitä sinä muuten teet täällä?” kysyin hieman ihmeissäni. Rhiannon ei saisi liikkua yksin ulkona, varsinkaan tähän aikaan. Pitäisikin kerrata säännöt. Mutristin suutani.
“Sinä et muuten saisi olla täällä. Jos Päivänsäde näkee sinut-” ripitin tytärtäni.
“Älä huoli. Pettymykset ovat meille molemmille tuttuja”, Rhiannon vastasi tyynesti enkä ymmärtänyt mistä hän puhui. Meille molemmille? Naaras istuutui minua vastapäätä ja sukaisi muutaman kerran tassujaan.
“Tiedätkö sinä miksi minä tulin?” Rhiannon kysyi ja pudistin päätäni. En ajatellut kertoa sitä naaraalle ääneen, mutta todellisuudessa minä en ollut asiasta kiinnostunut. Rhiannon olisi kuitenkin palattava leiriin, mutta ei minulla ollut aikaa lähteä saattamaan häntä. Jos Päivänsäde saapuisi enkä minä olisi paikalla, meidän välit olisivat lopullisesti pilalla. Viheraukion yöaurinko paistoi kirkkaana meidän yllä.
“En oikeastaan, mutta voit kertoa siitä myöhemmin”, vastasin huolettomasti ja osoitin pesäpaikkamme suuntaan. Eiköhän hän siitä tajuaisi lähteä.
“Minä harjoittelin tätä.”
Käänsin katseeni taas tyttäreeni ja katselin häntä hämmentyneenä. Hän harjoitteli mitä? Keskustelua? Jotain uutta taisteluliikettä? Oli miten oli, minulla ei nyt oikeasti ollut aikaa naaraan outoihin temppuihin?
“Mitä?” kysyi suuren huokaisun saattelemana. “No sitä mitä minä aioin sanoa.”
Katseeni muuttui hieman vaivaantuneeksi. Hänellä oli ollut koko päivä aikaa sanoa se ja… Ihan sama.
“No sano se sitten, mutta minulla on oikeasti kiire. Päivänsäde tulee kohta”, mutisin mustavalkoisen kissan hymyillessä. Naaraan hymy näytti siltä, että se olisi vain unohtunut hänen kasvoilleen.
“En minä enää voi. Minä unohdin sen jo”, Rhiannon vastasi ja alkoi sukia turkkiaan. Ärtymykseni ja hermostuneisuuteni kasvoi.
“Ei se sitten kovin tärkeää tainnut olla. Mene nukkumaan, niin puhumme aamulla”, vastasin ja yritin hoputtaa naarasta ottamaan käpälät alleen.
“Mutta et sinä edes kysynyt”, mustavalkoinen vastasi kuin hänellä olisi ollut kaikki aika tässä maailmassa. Minulla sen sijaan ei ollut.
“Kysynyt mitä?” jupisin. “Sitä mitä minä aioin sanoa. Mutta ei se mitään”, Rhiannon hymyili. Jos häntä ei asia haitannut, niin kannattiko siitä sitten vääntää nyt? Naaras voisi sukia turkkinsa muualla. Käänsin katseeni pois Rhiannonista ja aloin sukimaan omaa turkkiani.
“Lyra?” Rhiannon kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja katsoin naarasta kyllästyneenä.
“Mitä nyt? Enkö minä jo sanonut, että sinun yöretkesi päättyy tähän”, kysyin leukapielet kireinä.
“Sinulla on jotain. Tuossa”, Rhiannon naukui ja asetti tassuni poskelleni. Hetken ajan hän vain katseli minua silmiin, kuin olisi yrittänyt katsoa sieluuni saakka. Naaraan oma hämmentynyt katse kertoi, että hän ei kuitenkaan ymmärtänyt näkemäänsä. Totta kai minä rakastin myös Rhiannonia, mutta hän oli vain hieman liian omituinen minun makuuni.
“Tuossa noin”, naaras naukaisi ja pyyhkäisi kaulaturkkiani. Snips. Rhiannonin kynsi viilsi kurkkuani ja hoivuin taaksepäin.
“Rhiannon”, korahdin ja katsoin häntä tuimasti. Oliko hänen pakko olla noin huolimaton? Pyyhkäisin käpälälläni kaulaani. Tassuni oli värjääntynyt punaiseksi.
“Rhiannon, katsoisit jatkossa tarkemmin mihin osut kynnelläsi.”
Oliko… Yritin saada ilmaa keuhkoihini. Pian maailma alkoi pyöriä ja rojahdin maahan istumaan. Päivänsäde tulisi pian. Katsoin tytärtäni hieman hämmentyneenä ja yritin painaa kaulassani olevaa haavaa tassullani. En kuitenkaan edes tiennyt osuinko oikeaan kohtaan.
“Rhiannon, miksi sinä… katsot minua noin?” kähisin, mutta naaras ei sanonut mitään eikä sen puoleen myöskään liikkunutkaan. Hän oli yhtä omituinen kun aina. Tuuli heilutti puiden latvoja ja pöllön huhuili kantautui taas korviini. Minun pitäisi nousta. Päivänsäde odotti. Mutta jalkani eivät suostuneet tottelemaan. Minä en päässyt ylös. Kaikki vain pyöri ja kurkkuunikin sattui. En voisi tulla kipeäksi – en nyt. Voimakas väsymys pyyhkäisi ylitseni. Minun olisi pysyttävä hereillä. Silmäluomeni alkoivat kuitenkin lupsua kiinni. Jos lepäisin vain hetken, vain ihan pienen ajan. Ei Päivänsäde ehtisi huomata mitään… Sitten minä olisin entistä paremmassa kunnossa. Siitä huolimatta taistelin nukahtamista vastaan, suorastaan temmoin. Olin odottanut Päivänsäteen tapaamista. Odottanut sitä, että saisimme välimme selviksi. Lopulta väsymys kuitenkin vei voiton ja maailmani mustui. Verilammikko kasvoi kasvamistaan ja värjäsi allani olevan ruohon tummaksi. Ennen viimeistä hengenvetoani ehdin nähdä Rhiannonin kasvot. En kuitenkaan saanut sanotuksi mitään.

Nappasimme Kuiskeen kanssa mukaamme yhdestä roskapöntöstä löytyneen lihakimpaleen. Kuiske oli epäillyt sen olevan myrkytetty, mutta Kujakissayhteisö oli aina saalistanut tällä tavoin, joten uskalsin väittää vastaan. Lopulta kolli myöntyi ja lähti kantamaan palaa suussaan.
“Mihin haluat jatkaa?” kysyin, mutta en odottanut Kuiskeelta sanallista vastausta. Yllätyksekseni hän kuitenkin laski lihakimpaleen ja avasi suunsa.
“Voimmeko jatkaa metsää kohti?” hän kysyi varovaisesti. Nyökkäsin ja pohdin hetken. Ei olisi järkeä viedä lihakimpaletta mukanamme. Ehkä voisimme jättää sen matkan varrelle ja poimia mukaan palatessamme.
“Etsitään jokin kätkö, johon voimme laittaa tuon”, sanoin viitaten kohti saalistamme. Kuiske nyökkäsi ja nosti sen taas suuhunsa. Kiihdytin vauhtiani ja kuljin nyt Kuiskeen edellä kurkkien erilaisiin soppiin ja koloihin kaksijalanpesien juuressa.
“Tuo se tänne!” kehotin ja nostin kuonollani pientä nahanpalaa, joka oli jäänyt yhteen koloon. Tästä muistaisimme varmasti poimia sen mukaan. Kuiske tuli luokseni ja laski lihanpalan maahan. Työnsin sen turvaan näkymättömiin.
“Noin! Napataan se mukaan paluumatkalla”, ilmoitin hymyillen. Tuntui, että toisen kissan seurassa aloin saada palasen omasta itsestäni takaisin. Roihun menetys tuntui hieman kevyemmältä, mutta se tuntui silti painavan lapojani. Tunteeni olivat hyvin ristiriitaiset ja sekavat, en ollut ihan varma mistä niistä halusin tarttua kiinni.

//Kuiske?

Olin lähtenyt pitkästä aikaa Hyökyaallon kanssa saalistamaan. Hölköttelin kollin vierellä ja nautin raikkaasta ulkoilmasta. Olin viettänyt tänään aivan liian pitkään sisätiloissa laiskottelemassa ja se ei todellakaan sopinut minulle. Emona olo oli laiskistuttanut minua. Asiaan olisi tultava muutos, päätin.
”Oletko jutellut pennuillesi?” kysyin Hyökyaallolta rennosti. Minä en varsinaisesti odottanut kollin toimivan pennuillemme isänä, mutta olin kuitenkin huomannut kollin viettävän aina satunnaisesti heidän kanssaan aikaa. He kaikki taisivat tulla keskenään toimeen ainakin kohtalaisen hyvin ja se oli minulle tärkeää. Halusin Kujakissayhteisön kissojen tulevan juttuun. Vain siten me voisimme puhaltaa yhteen hiileen. Se oli yksi syy miksi minä näin tietynlaiset kissat hyvin suurena uhkana. Päivänsäde ei kuitenkaan vieläkään ollut minun kanssani samaa mieltä tai sitten naaras ei suostunut myöntämään, että muutkin kissat kuin hän saattaisivat olla oikeassa. Kolli hymyili minulle ystävällistä hymyään.
”Olen minä. Viimeksi muutama auringonnousu sitten kysyin Rhiannonia ulos saalistamaan, mutta hän tuntui olevan jotenkin… outo. Lähdin sitten yksin metsästämään ja sehän kannatti! Sain ainakin kymmenen hiirtä”, Hyökyaalto virnisti. Pudistelin päätäni hieman huvittuneena. Kuiden saatossa olin tottunut siihen, että Hyökyaallon sanat eivät aina kohdanneet totuuden kanssa. Kolli oli kuitenkin mukavaa ja harmitonta seuraa, joten en välittänyt motkottaa hänelle. Mutta se mitä hän sanoi Rhiannonista, olin kollin kanssa samaa mieltä. Toinen tyttäreni oli tosiaan aina välillä jotenkin kummallinen. Ja jos totta puhutaan, aina välillä minä unohdin, että hän oli edes olemassa.

Cosmos kohautti lapojaan Malvaruusulle. “Tuskin mikään, mitä minä teen, riittää vakuuttamaan uskollisuuttani Päivänsäteelle. Hänen vihansa on sisäänrakennettua. Minä tulen aina olemaan hänelle pelkkä pettymys, jota ei pitäisi edes olla olemassa.” Kolli oli sisäistänyt emonsa inhon häntä kohtaan jo nuorena – se oli jotain, mihin hän ei pystynyt itse vaikuttamaan. Päivänsäteestä hän oli vain yksinkertaisesti huono kaikin tavoin. Alkuun se oli tuntunut kivuliaalta, mutta ajan mittaan kipu oli muuttunut vihaksi ja viha voimaksi, jota hän nyt ammensi käyttöönsä. Hän ja Malvaruusu panisivat lopun Päivänsäteen tyrannialle, tavalla tai toisella. Jos Cosmokselta kysyttiin, se tapa sai olla mahdollisimman tuskallinen.
“Ehkä minä voisin napata jonkun karkulaisen”, Cosmos mietti ääneen. “Mutta ei sekään takaa Päivänsäteen luottamusta. Hän on sairaalloisen epäluuloinen.” Hän katsahti ystäväänsä, joka näytti vajonneen ajatuksiinsa. “Luuletko, että joku Yhteisössä voisi haluta yrittää pakoa?”
“Aina on joku”, Malvaruusu vastasi miettivän kuuloisena ja silmäsi alakerran kissoja.
Cosmos sai idean. “Jos saamme selville, että joku haluaisi yrittää karata, voisimme auttaa häntä siinä”, hän naukui silmissään juonikas pilke. “Ainakin siihen asti, että minä saan tilaisuuden osoittaa uskollisuuteni ja narauttaa hänet siitä yrityksestä.”

//Malva?

Kuiske tassutteli Mirrin vierellä hiljaisin askelin. Hänen askeleensa eivät kuitenkaan olleet ainoa hiljainen asia metsässä, vaan tänään kaikki tuntui kummallisen hiljaiselta ja vaitonaiselta. He olivat saaneet ylittää ukkospolutkin ilman äänekkäitä haisevia hirviöitä häiritsemässä, vaikka yleensä niitä pörräsi ukkospoluilla pilvin pimein. Kuiske huomasi Mirrin selkäkarvojen hienoisesta väreilystä, että vanhempi naaras oli huomannut saman epäkohdan.
“Täällä on jotenkin hyvin… hiljaista tänään, eikö?” Mirri kysyi ja haisteli ilmaa uudelleen. Kuiske nyökkäsi jakaakseen saman tunteen. “Totta. Toivottavasti se ei merkitse, että olemme vaarassa…”
Mirri laski häntänsä Kuiskeen lavalle rauhoittavasti. “Ehkä kaksijalat ovat kyllästyneet sotkemaan kujia roskillaan.”
Kuiske päästi pienen mrrau-naurahduksen, ja hämmästyi siitä kuinka helppoa naaraan kanssa oli keskustella. Heidän viimeisimmässä yhteisessä partiossaan Kuiske oli ollut niin hermostunut ja paniikissa, ettei hän ei ollut osannut olla luontevasti Mirrin seurassa. Mutta nyt asiat voisivat muuttua. He voisivat oppia tuntemaan toisensa paremmin, tai jopa ystävystyä. Mirri ei ainakaan vaikuttanut kantavan kaunaa tai tuntevan ennakkoluuloja häntä kohtaan, joten Kuiske voisi näyttää aavistuksen sosiaalisemman puolen itsestään.
“Kaksijalat ovat kyllä typeriä, pakko myöntää. Ne ovat niin isoja että ne voisivat talloa kissan alleen. Kuulemma ne sieppaavatkin pahaa-aavistamattomia kissoja kotikisuikseen”, hän huokaisi ja vilkuili ympärilleen ihan kuin uskoen, että jonkun pensaan takaa yhtäkkiä hyppäisi kaksijalka joka vangitsisi heidät molemmat suurten hirviöidensä sisään. Hetken aikaa Mirri näytti masentuneelta, ihan kuin kokemus olisi ollut hänelle kovinkin tuttu. Kuiskeelle tuli heti huono omatunto sanomastaan, ja hän kiirehti heti lohduttamaan toveriaan.
“Anteeksi, en minä tietenkään usko että meille kävisi niin. Minä en anna sen tapahtua”, Kuiske lupasi, vaikka ei itse tiennyt pitäisikö lupaus vaaran hetkenä. Mirri kuiskasi hiljaisen kiitoksen ja tokeni sitten alakuloisuudestaan. “En minäkään aio niille ketunmielille alistua”, hän kehräsi.
“Et varmasti aiokaan.” Kuiske tunnusteli käpälillään ukkospolun pikimustaa pintaa. Se tuntui tukevalta eikä siinä tuntunut tavanomaista hirviöiden käpälien aiheuttamaa tärinää. Niiden haju oli hälvennyt kokonaan ilmaan, eikä missään kuulunut kaksijalkojen huutoja toisilleen hirviöstä toiseen. Kuiske lähti ylittämään polkua varovasti. Yhtäkkiä hän pysähtyi puolimatkaan kuullessaan hirviön uhkaavan murinan tulevan aina vain lähemmäs ja lähemmäs. Hän kuuli Mirrin huutavan kauhuissaan hirviön suurten käpälien jylyn yli, mutta sanoista ei saanut selvää. Kuiskeen pää täyttyi sumusta, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hirviön jättimäinen hahmo kiiti yhä lujempaa, kun sen sisällä oleva kaksijalka huomasi hänet tönöttävän liikkumattomana keskellä ukkospolkua. Silmänräpäyksen kuluttua Kuiske tunsi lujan tönäisyn jalassaan. Hän puoliksi juoksi ja puoliksi hoiperteli polun yli ja tuijotti kauhuissaan ja täysin lamaantuneena kun hirviö vilahti ohi ja kääntyi toiselle ukkospolulle.
“Kuiske! Oletko kunnossa? Ei kai se ketunmielinen hirviö osunut sinuun? Voi ei, voi ei… Mitä sinä oikein ajattelit jäädessäsi sen eteen seisomaan?” Kuiske näki silmäkulmastaan Mirrin tulevan lähemmäs huolestunut katse silmissään. Kuiske pudisti päätään ja mumisi epäselvästi. “Ei se osunut, onneksi. En tiedä, mikä minuun meni.” Hän tuijotteli käpäliinsä häpeissään ja pettyneenä itseensä. Miksi, voi miksi hänen piti olla niin hajamielinen? Ei hän enää ollut mikään pentu, eikä hänellä ollut mitään järkevää selitystä töppäilylleen. Ilman Mirriä hän olisi jäänyt sen hirviön alle, liiskautuneena ukkospolun mustaan pintaan. Naaras oli oman henkensä uhalla pelastanut hänet.
“Ehkä meidän pitäisi mennä takaisin kaksijalanpesälle.” Mirri silitti Kuiskeen kylkeä hännällään. Kuiske kuitenkin pudisti päätään itsetietoisesti. Hän ei halunnut antaa itsestään sellaista kuvaa, että häneen ei voisi luottaa partioidessa.
“Ei meidän tarvitse. Tarvitsen tähän hädin tuskin katajanmarjan kehon paniikista rauhoittamiseen, tai unikonsiemenen helpottamaan nukahtamista”, Kuiske muisteli yrttejä. Hän voisi pyytää niitä parantajilta, jos hän vain uskaltaisi häiritä heidän tärkeää työtään. Tuskinpa, Kuiske ajatteli, mutta kyllä hän itsekin niitä metsästä löytäisi. Yhteisön parantajuus oli kiinnostanut häntä aluksi, mutta sitten hän oli tajunnut ettei se ollut häntä varten. Hän pelkäsi kuollakseen hoitavansa jotakin potilasta väärin tai käyttävänsä vääriä yrttejä haavojen hoitoon. Oikeastaan hän käytti yrttitietoaan ja taitojaan vain omien haavojensa ja lievien sairauksiensa hoitoon, ettei hän tuhlaisi parantajien yrttejä. Pakon edessä hän saattaisi pystyä myös hoitamaan muita, mutta ajatuskin siitä kauhistutti ja kuvotti häntä. Asiat olivat ihan hyvin juuri tällä tolalla.

Kuiske asteli Mirrin vierellä pitkin pimeitä kujia. Silloin tällöin varjoista kuului ääniä, kuten kaksijalkojen esineen kolahdus tai rotan vinkaisu. Yöllä ne kuulostivat kuitenkin kaksi kertaa kovemmilta ja aavemaiselta. Kuiske terästi aistejaan ja haistoi makean, jopa herkullisen hajun leijailevan hänen sieraimiinsa edessä siintävästä roskapöntöstä. Hän kuiskasi Mirrille havainnostaan ja he ryntäsivät yhdessä tonkimaan kiiltävää kaksijalkojen hökötystä. Hetken päästä Mirri nosti esiin vaalean lihapalan, jonka huumaava tuoksu sai Kuiskeen suun vettymään. Se ei muistuttanut mitään hänen ennen saalistamaansa riistaa, joten sen oli pakko olla jokin kaksijalkojen kasvattama otus. Kuiske katsahti Mirriin epäilevästi. Olikohan sitä edes turvallista syödä? Ja miksi mikään olento heittäisi noin herkullisen näköistä ruokaa pois? Mutta kuitenkin… se näytti houkuttelevalta, eikä millään lailla vaaralliselta. Oli Kuiske kuitenkin kuullut sanonnan, että kaikkein vaarallisimmat asiat näyttivät aluksi täysin vaarattomilta.
“Ehkä meidän kannattaisi jättää se matkasta.. ehkä kaksijalat ovat myrkyttäneet sen”, Kuiske epäili. Mirri pudotti kimpaleen pöntön pohjalle. “Se kyllä vaikuttaa olevan niin hyvä ollakseen totta. Ehkä kaksijalat eivät vain jaksaneet syödä kaikkea?” hän kysyi toiveikkaasti. Mirrin selitys kävi Kuiskeen mielestä järkeen. Miksi kaksijalat vaivautuisivat myrkyttämään noin hyvältä tuoksuvaa saalista?
Hän poimi lihakimpaleen mukaansa ja huitaisi hännällään merkiksi lähteä liikkeelle. Oli ollut hyvä päätös pyytää Mirri mukaan tälle yöpartiolle.

//Mirri? 😀

Näin, miten sama kissa, joka aijemmin oli partiossa kanssani käveli nyt kohti minua. Hänellä vaikutti olevan jokin pienikokoinen esune tassussaan, mutta en nähnyt sitä kunnolla.
Kuuro naaras läheni minua -ja ruokaani- sellaisella vauhdilla, että minua olisi tehnyt mieli vain lyödä tältä hymy pois kasvoiltaan.
Läpsäisin kiven pois Harmonian tassun päältä, minua eivät mitkään kiiltävät kivet kiinnostaneet. Hän oli varmaan kuvitellut leppyyttävänsä minut täysin, mutta todellisuudessa olin vielä toipumassa säikähdyksestä ruokailemalla, mitä hän oli juuri tullut häiritsemään lähentelemällä arvaamattomasti. En pitänyt tuntemattomista kissoista minun lähellä ruokailun tai oikeastaan minkään muunkaan aktiviteetin aikana. Muut kissat olivat liian ennaltaarvaamattomia ja vaarallisia tullakseen lähelle minulle elintärkeää ruokaa.
”Halusitko jotain? Minä en nimittäin halua sinulta mitään”, Harmonia sävähti ja vaikutti nyt itkuiselta, muttei osoittanut sitä vahvasti. Naaras ei reagoinut hetkeen, joten automaattisesti menin kohti ruokaani suojellakseen sitä. Ehkäpä hän olikin tullut varastamaan sen? Ehkä hänkin oli jokin Päivänsäteen kyttä, joka tahtoi kuolemaani kiduttamalla minua hitaasti ja varmasti kohti loppuani.
”Mitä sinä ikinä minulta tahdotkaan, et saa”, viittasin kohti ruokaani, ja sitten takaisin Harmoniaan.

//Harmonia?

Päivät kuluivat varsin hitaasti. Ainahan kaikki sanoivat, että odottavan aika on pitkä. Niin oli minunkin aikani, kun odotin Roihun ilmestyvän pesään ja kailottavan nimeäni. Sitten juoksisimme toistemme luokse ja itkisimme. Tai Roihu ei ehkä itkisi, mutta minä itkisin varmasti.
“Mirri”, erään kollin ääni herätti minut ajatuksistani, “Viitsisitkö lähteä kanssani partioimaan? Ei ole pakko, onhan nyt myöhä, mutta olisi mukavaa jos tulisit.”
Suostuin ensin hieman emmittyäni. Pitäisi minunkin saada jotenkin aikani kulumaan. Tassutimme Kuiskeen kanssa pesän suuaukolle ja loikimme romukasat alas perätysten. Toisen hopeanharmaa turkki loisti hämärässä.
Kuiske näytti keskittyneeltä maistellessaan ilmaa. Hänen ajatuksiaan eivät selvästi sumentaneet murhe taikka kaipuu toisin kuin minun. Yleensä tunteet eivät vieneet virtaansa osaa minusta niinkuin nyt, mutta en ollut elämässäni menettänyt paljoa. Vanhempani, toisen silmäni ja nyt parhaan ystäväni.
Kysyin yhteisötoveriltani mihin suuntaan hän halusi lähteä. Sain vastaukseksi kaksijalkalan laidan, oletettavasti siis suuntaisimme metsään. En ollut metsässä niinkään tottunut kulkija, mutta ei se minua haitannut.
Seurasin hiljaisuuden vallitessa nuorempaa kollia pitkin erikoisen rauhallisen ukkospolun reunaa. Yleensä juuri tällä polulla kulki hirviöitä säännöllisin välein, mutta joko ne kaikki olivat tänään valinneet eri reitin tai polkua ei enää suosittu kuten ennen.
“Täällä on jotenkin hyvin… hiljaista tänään, eikö?” kysyin tarkkaillen kuitenkin edelleen valppaana ympäristöäni kaksijalkojen ja hirviöiden varalta. Emme haluaisi joutua niiden viheliäisten karvattomien untuva-aivojen loukkuihin kuten Roihu oli joutunut!

//Kuiske?

Cassiopeia yritti inttää minulle, ettei meidän pitäisi lähteä kahden muun pentuetoverin puuhiin mukaan, samalla kun kääntelin päätäni vuoroin Rhiannonin suuntaan ja yritin epätoivoisesti pysyä perillä siitä, mistä kukakin ylipäänsä puhui.
Sitten Rhiannon kiitti Cassiopeiaa jostain, mutta tylystä ilmeestään päätellen mustavalkoinen sisareni tarkoitti jotain aivan muuta. Olin kysymässä Cassiopeialta selvennystä päänkallistuksellani, joka oli oikeastaan tapani kysyä mikä tahansa yksinkertainen kysymys, mutta ennen kuin sain tilaisuuden, Rhiannon sanoi jotain Cassiopeialle terävä katse silmissään.
Siinä samassa Rhiannon lähti jo kävelemään pois päin.
Vaihdoin hätääntyneen katseen Amorin kanssa. Veljemme vilkaisi Cassiopeiaa, sitten Rhiannonia ja kiiruhti sitten hyvin ripeää tahtia muualle tassuttavan Rhiannonin perään maukuen tälle jotain.
Huokaisin närkästyneenä. Pitikö noiden kaikkien kolmen olla aina niin dramaattisia? Ja miksi Cassiopeia oli pistänyt minut tähän tilanteeseen? Miksei hän voinut vain taipua enemmistön mukaan? Minä tiesin tämän olevan jotain, mistä en halunnut jäädä paitsi. Itse asiassa olin varsin kyllästynyt jäämään paitsi asioista, jäämään aina ulkopuoliseksi joka tilanteessa.
En halunnut olla Cassiopeian määräiltävänä. Tällä kertaa minä päättäisin, mitä tekisimme, päätin. Tai ainakin sitä oli kokeiltava. En voinut muutakaan, ajattelin.
Loin valkeaan sisareeni merkitsevän, jopa hitusen haastavan katseen sivusilmällä. Ja lähdin astelemaan Amorin ja Rhiannonin perään kaunis häntäni arvokkaasti pystyssä liehuen.
Toivoin, että tämä menisi läpi. Sillä jos Cassiopeia ei antaisi periksi ja tulisi mukaani… minun olisi pakko perääntyä, enkä saisi ehkä koskaan tietää, mitä Amorilla ja Rhiannonilla oli mielessään.

//Sisarukset?

Saalistamasta tultuaan Kuiske oli lievästi ärsyyntynyt siitä, ettei ollut löytänyt mitään muuta kuin nahistuneen vanhan hiiren. Siitä riittäisi tuskin yhdelle kissalle koko ateriaksi, saati sitten kahdelle! Nyt oli joka tapauksessa jo viherlehti, joten kujien pitäisi olla pullollaan lihavia rottia ahmimassa kaksijalkojen tähteitä roskapöntöistä. Ehkä Kuiske oli vain surkea saalistaja, eikä sen takia pystynyt ruokkimaan Yhteisöään.

Aurinko alkoi painua jo mailleen, kun Kuiske lopetti ateriointinsa ja kuunteli korvat höröllä leirin vilskettä ja puhetta. Hän söi aina yksin, ilman juttuseuraa. Oikeastaan hän oli itsensä paras seura – hän pystyi uppoamaan rauhassa ajatuksiinsa puhumatta mitään. Ei se silti tarkoittanut, etteikö kolli olisi halunnut jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa, mutta hänellä ei ollut ketään kuka niitä ymmärtäisi. Ei hän aina itsekään ymmärtänyt.
Vaikka Kuiske oli herännyt tänään aikaisin, häntä ei tuntunut väsyttävän millään. Viherlehden lumoava valo antoi hänelle lisää energiaa ja voimaa. Siispä Kuiske päätti lähteä pienelle iltaretkelle, partioimaan kujille. Yksin hän ei kuitenkaan viitsinyt lähteä, sillä öisin kujat olisivat vaarallisempia kuin valoisaan aikaan. Hän huomasi Mirrin istuvan lähistöllä häntä kietaistuna sievästi käpälien päälle. Kuiske tunsi Mirrin jo entuudestaan, he olivat olleet aivan äskettäin samassa metsästyspartiossa, mutta silti hänen selkäpiitään kihelmöi hermostuneesti lähteä puhumaan melko vieraalle kissalle.
“Viitsisitkö lähteä kanssani partioimaan? Ei ole pakko, onhan nyt myöhä, mutta olisi mukavaa jos tulisit”, Kuiske maukui hieman nolona koska ei ollut miettinyt sanojaan etukäteen. Naaras vilkaisi häneen yllättyneesti mutta suostui kuitenkin. Heidän lähtiessään pesästä Kuiske haisteli ilmaa petoeläinten varalta.
“Mihin suuntaan lähdemme?” Mirri kysyi. Kuiske epäröi hieman. “Ehkä kaksijalkalan liepeille.”
Mirri nyökkäsi ja antoi Kuiskeen asettua johtoon. Kuiske toivoi, etteivät he kohtaisi rottia tai muitakaan petoja tällä reissulla, sillä muutenhan hän olisi lähettänyt toverinsa suoraan surman suuhun!

// Mirri?

Lyra vahti pentunelikkoaan haukan lailla. Kun hänestä oli tullut emo, Ametistista oli tullut suurempi uhka. Hänen pentunsa olivat kasvaneet hurjaa vauhtia eikä Ametisti kummitellut hänen päässään enää niin usein, mutta Yhteisö ei ollut vieläkään turvallinen paikka elää. Lyran kurkkua kuristi. Päivänsäde ei ollut tehnyt elettäkään saadakseen Yhteisöstä turvallisemman paikan asua. Joskus Lyra toivoi, että joku toinen olisi Yhteisön johtaja. Naaras ei kuitenkaan ollut sanonut ajatuksiaan ääneen. Vaikka hän halusi Päivänsäteen muuttavan tapojaan, ei Lyra toivonut emolleen mitään pahaa. Päivänsäteen pitäisi vain ryhdistäytyä. Voisipa tuo legendaarinen ja suurten tarinoiden Keijukainen tulla takomaan naaraan päähän vähän järkeä.
“Mitäs sisko? Eikö sinulla ole kiire Päivänsäteen palvomisessa? Hän kuule taisi juuri kadota yläkertaan, ehkäpä voisit käydä sukimassa hänen varpaidensa välit?” yllättävä naukaisu tunkeutui Lyran tajuntaan. Valkoinen naaras huokaisi. Noin ärsyttävä ääni ei voinut kuulua kenellekään toiselle kuin Cosmokselle. Cosmos – tuo kaikkien Yhteisöjen johtajien painajainen! Kollilla ei ollut mitään aavistusta miten yhteen pussiin pelattiin. He olivat sisaruksia – jopa samasta pentueesta -, mutta heillä ei ollut mitään yhteistä. Lyra ei edes muistanut milloin viimeksi he olivat viettäneet yhteistä aikaa. Kaipa sisarusaikaakin oli joskus pakko viettää.
“Cosmos”, Lyra räpäytti silmiään yllättyneenä. Mitäköhän kolli halusi? Toisella oli tietysti metkut mielessään, kuten aina.
“Eikö sinulla ole kiire sääntöjen rikkomisessa? Toisaalta, minusta on todella mukava kutsua sinua vangiksi ja valvotuksi”, Lyra vastasi ja vilkuili sivusilmällään pentujaan. Cassiopeia oli onneksi kiinnostunut säännöistä, joten Lyra saisi varmasti kuulla, jos muut keksisivät jotain.
“Mitäs veli? Oletko keksinyt uusia temppuja?” Lyra kysyi hieman tuttavallisemmin ja kääntyi nyt kokonaan Cosmoksen puoleen. Oli oikeastaan yllättävän virkistävää puhua jollekin toiselle. Hurmakin roikkui vain Ametistin kimpussa ja siihen naaraan suhteet loppuikin. Säälittävän lyhyt lista. Lyra oli kyllä yrittänyt luoda ystävyyssuhteita, mutta se oli yllättävän hankalaa. Suurin osa Yhteisön kissoista vaikutti todella epäluotettavilta tai jotenkin muuten tympeiltä. Oli parempi olla yksin.
“Tempuistani ei olisi mitään hyötyä, jos kertoisin ne sinulle. Olethan sinä Päivänsäteen ykköskätyri”, Cosmos virnisti, mutta tuhahti sitten. Lyra tuhahti myös. Pienen hetken ajan Lyra harkitsi ehdottavansa Cosmokselle, että kollihan voisi tutustua hänen pentuihin, mutta pyörsi päänsä. Cosmos kuitenkin opettaisi heille jotain mistä syntyisi vain iso sotku. Ja arvatenkin hänestä tulisi sen sotkun siivooja.

Olin viihtynyt Kujakissayhteisössä jo kolmen päivän ajan. Olin ikionnellinen siitä, että olimme löytäneet toisemme emon kanssa. Kuitenkin ikävä Ollia kohtaan tuntui vain kasvavan, sillä kujapartiot eivät yrityksistä huolimatta olleet löytäneet häntä. Leopardi oli kertonut, että minua valvottaisiin tarkasti niin kauan, kunnes Päivänsäde luottaisi minuun. Se tarkoitti sitä, että minua ei päästettäisi yksin pesän ulkopuolelle etsimään Ollia. Saatoin vain huhuilla häntä kujapartioiden aikana, vaikka sainkin sen vuoksi syytteleviä mulkaisuja. Kerran joku minulle tuntematon kujakissa oli käskenyt minua pitämään suuni kiinni. Käskyn terävä sävy ja kissan tuima katse olivat saaneet minut vaikeamaan, mutten siltikään aikonut lopettaa Ollin etsimistä. Päivänsäde oli luvannut, että mikäli Olli löytyisi, hänkin saisi jäädä Kujakissayhteisöön. Olin innoissani siitä, että kenties olimme saamassa kokonaan uuden kodin. Meidän ei tarvitsisi enää vaellella ja Ollikin voisi paremmin, sillä tässä eriskummallisessa, mutta kiehtovassa kissayhteisössä oli selkeät säännöt ja rutiinit. Se oli juuri sitä, mitä minun ystäväni oli aina kaivannut. Emo oli kertonut minulle ajastaan Kujakissayhteisössä ja siitä, miten paljon erilaisia kissoja täällä asui. Hänen mukaansa jotkut olivat häijyjä ja ilkeitä, ja minun pitäisi pysyä heistä kaukana, mutta en ottanut emoni varoituksia kuuleviin korviini. Minä uskoin, että jokaisessa kissassa oli hyvää.
Olin oleskellut koko päivän pesässä ja nyt olin matkalla ikkunalaudalle katselemaan kaksijalkalan maisemia. En saanut poistua pesästä yksin, sillä valvotuilla jäsenillä ei ollut sellaiseen oikeutta. Tajuamattani olin kuitenkin ajatuksissani kiilannut toisen kissan edelle. Käännyin nopeasti katsomaan kissaa, joka ehti pysähtyä ennen kuin törmäsimme toisiimme. Hänellä oli harmaanruskean ja valkoisen kirjava turkki.
En ollut nähnyt häntä aiemmin, kaiketi aikataulumme olivat menneet ristiin. Olin viime päivien aikana lähestynyt lähes jokaista kujakissaa, joka näytti edes hieman vastaanottavaiselta, sillä kaipasin kipeästi juttuseuraa. Uudet ystävät eivät koskaan olleet pahitteeksi, ja olinkin saanut Leopardista itselleni jonkin sortin ystävän. Hän oli ilomielin kertonut minulle Yhteisöstä ja sen historiasta, ja mitä enemmän kuulin, sitä enemmän pidin tästä paikasta. Tästä todella voisi tulla minulle ja perheelleni sekä Ollille uusi koti!
”Hei!” naukaisin iloisen tervehdyksen kollille, joka katsoi minua epäluuloisesti. Kasvoillani oli iloinen ja ystävällinen hymy, kuten lähes aina.
”Minun nimeni on Lola, kuka sinä olet? Emme olekaan tavanneet aiemmin, saavuin tänne muutama päivä sitten”, kerroin ystävällisellä äänellä ja otin askeleen taaemmas, sillä seisoin aivan kollikissan vieressä.

//Kobra?

Kuiske istahti kyyryyn kaksijalanpesän nurkkaan, vilkuillen samalla ympärilleen varmistaakseen ettei kukaan ollut lähistöllä. Hän tarvitsi nyt omaa aikaa, kaukana yhteisötovereista ja etenkin muista vähemmän tovereista. Päivä oli ollut raskas – hän oli ollut kahdessa pitkässä partiossa ruoanhakuretkellä Hyökyaallon, Unelman ja Lakun kanssa. He olivat kaikki kolme melko siedettäviä, mutta tulivat paremmin toimeen keskenään kuin Kuiskeen seurassa. Oikeastaan melkein jokainen Kujakissayhteisön jäsen tuli toimeen paremmin ilman häntä. Hän ei vain kyennyt pitämään keskustelua yllä, tai luomaan minkäänlaisia ystävyyssuhteita. Silloin se jäi hänen keskustelukumppaninsa tehtäväksi, ja koska hän ei osoittanut yleensä minkäänlaista kiinnostusta keskustelunaihetta kohtaan, se oli melko haastavaa.
Kuiske oli ehtinyt jo vaipua mietteisiinsä, kunnes hän aisti toisen kissan läsnäolon. Hyökyaalto oli asettunut noin hännänmitan päähän hänestä, ja alkoi heti keskustella hänen kanssaan huomaamatta Kuiskeen hyvin peiteltyä vaivautuneisuutta.
“Miten sujuu? Minä olin äsken kujapartiossa, ja olisitpa nähnyt minkälaisen rotan nappasin ihan tästä läheltä. Ihan tässä pesän ulkopuolella on todella suuri rotanpesä”, Hyökyaalto kertoili. Kuiske oli salaa helpottunut siitä, että kolli puhui vain itsestään eikä kysynyt häneltä kysymyksiä.
“Hienoa.. ehkä minäkin saisin sieltä jotain pyydystettyä”, Kuiske tokaisi hajamielisesti.
“Totta kai saat, siellä niitä rottia riittää yllin kyllin! Ne ovat niin laiskoja ja hyvin syöneitä, että parilla ruokkii puolet Yhteisöstä.” Hyökyaalto hehkutti kertomustaan niin elävästi, että Kuiske pystyi epäilemään tarinan todenmukaisuutta.
“Kuulostaa hienolta”, hän vastasi lyhytsanaisesti. Hänen onnekseen Hyökyaalto ei enää jatkanut tarinaansa vaan lähti hakemaan nappaamiansa rottia. Kuiske nousi käpälilleen, aikeissa mennä kujille saalistamaan. Mennessään ulos pesästä hän tunsi törmäyksen ja meinasi mennä nurin. Hän huomasi Harmonian, kuuron nuoren naaraan, kellahtaneen selälleen törmäyksen johdosta. Kuiske alkoi hätääntyä ja kumartui Harmonian puoleen.
“Anteeksi, en nähnyt sinun tulevan!” Kuiske huudahti. Sitten Harmonia nousi pystyyn ravistellen itseään pilke silmissään. Kuiske painoi päänsä anteeksipyynnön eleenä ja kosketti hännällään Harmoniaa varovasti lapaan.
“Ei se mitään! Minun olisi pitänyt varoa, mutta en nähnyt mitään tuon sammalen takia”, Harmonia selitti ja poimi pudottamansa sammalkasan maasta.
“Ymmärrän.” Kuiske nyökkäsi ja heilautti häntäänsä hyvästiksi lähtiessään viimein saalistamaan. Ehkä hänen pitäisi käydä katsomassa, että oliko Hyökyaallon ihmeellinen rottapesä totta.