Kujakissayhteisön tarinat

Kuiske istahti kyyryyn kaksijalanpesän nurkkaan, vilkuillen samalla ympärilleen varmistaakseen ettei kukaan ollut lähistöllä. Hän tarvitsi nyt omaa aikaa, kaukana yhteisötovereista ja etenkin muista vähemmän tovereista. Päivä oli ollut raskas – hän oli ollut kahdessa pitkässä partiossa ruoanhakuretkellä Hyökyaallon, Unelman ja Lakun kanssa. He olivat kaikki kolme melko siedettäviä, mutta tulivat paremmin toimeen keskenään kuin Kuiskeen seurassa. Oikeastaan melkein jokainen Kujakissayhteisön jäsen tuli toimeen paremmin ilman häntä. Hän ei vain kyennyt pitämään keskustelua yllä, tai luomaan minkäänlaisia ystävyyssuhteita. Silloin se jäi hänen keskustelukumppaninsa tehtäväksi, ja koska hän ei osoittanut yleensä minkäänlaista kiinnostusta keskustelunaihetta kohtaan, se oli melko haastavaa.
Kuiske oli ehtinyt jo vaipua mietteisiinsä, kunnes hän aisti toisen kissan läsnäolon. Hyökyaalto oli asettunut noin hännänmitan päähän hänestä, ja alkoi heti keskustella hänen kanssaan huomaamatta Kuiskeen hyvin peiteltyä vaivautuneisuutta.
“Miten sujuu? Minä olin äsken kujapartiossa, ja olisitpa nähnyt minkälaisen rotan nappasin ihan tästä läheltä. Ihan tässä pesän ulkopuolella on todella suuri rotanpesä”, Hyökyaalto kertoili. Kuiske oli salaa helpottunut siitä, että kolli puhui vain itsestään eikä kysynyt häneltä kysymyksiä.
“Hienoa.. ehkä minäkin saisin sieltä jotain pyydystettyä”, Kuiske tokaisi hajamielisesti.
“Totta kai saat, siellä niitä rottia riittää yllin kyllin! Ne ovat niin laiskoja ja hyvin syöneitä, että parilla ruokkii puolet Yhteisöstä.” Hyökyaalto hehkutti kertomustaan niin elävästi, että Kuiske pystyi epäilemään tarinan todenmukaisuutta.
“Kuulostaa hienolta”, hän vastasi lyhytsanaisesti. Hänen onnekseen Hyökyaalto ei enää jatkanut tarinaansa vaan lähti hakemaan nappaamiansa rottia. Kuiske nousi käpälilleen, aikeissa mennä kujille saalistamaan. Mennessään ulos pesästä hän tunsi törmäyksen ja meinasi mennä nurin. Hän huomasi Harmonian, kuuron nuoren naaraan, kellahtaneen selälleen törmäyksen johdosta. Kuiske alkoi hätääntyä ja kumartui Harmonian puoleen.
“Anteeksi, en nähnyt sinun tulevan!” Kuiske huudahti. Sitten Harmonia nousi pystyyn ravistellen itseään pilke silmissään. Kuiske painoi päänsä anteeksipyynnön eleenä ja kosketti hännällään Harmoniaa varovasti lapaan.
“Ei se mitään! Minun olisi pitänyt varoa, mutta en nähnyt mitään tuon sammalen takia”, Harmonia selitti ja poimi pudottamansa sammalkasan maasta.
“Ymmärrän.” Kuiske nyökkäsi ja heilautti häntäänsä hyvästiksi lähtiessään viimein saalistamaan. Ehkä hänen pitäisi käydä katsomassa, että oliko Hyökyaallon ihmeellinen rottapesä totta.

Minä pudistin päätäni Amorin naukaistessa heidän olevan kunniavieraita. Eivät he olleet. Heidän olisi maksettava, kuten muidenkin. En pitänyt siitä ajatuksesta, että he saisivat jotain erityisoikeuksia.
“Amor, kai hekin joutuvat maksamaan?” räpäytin silmiäni, mutta kolli vain heilautti häntäänsä ja ravisteli päätään. “Rhiannon, kultaseni, ei heidän tietenkään tarvitse maksaa”, Amor kiirehti sanomaan. Tietenkään. Sisaruus vaikutti minusta kaikista hyödyllisimmältä valuutalta, joka oli kiintoisaa. Minä en halunnut epäillä Amoria, omaa veljeäni – ehei -, mutta mieleeni oli silti hiipinyt ajatus tulisiko kollista sittenkään kovin hyvää liikekissaa. Jos ensimmäiset asiakkaat pääsisivät ilmaiseksi, kohta meidän ovellamme olisi jono kissoja, jotka keksisivät jonkin tekosyyn päästäkseen ilmaiseksi suureen näytökseemme tai pahimmassa tapauksessa haluaisivat kuulua sukuumme. Se kuulosti minusta hankalalta järjestelmältä. Arvostin Amorin aivoja, mutta kolli oli nyt unohtanut käyttää niitä. Muistuttaisin häntä myöhemmin, että niitä kuului myös käyttää. Oletin niiden olevan edelleen siellä jossain syvällä tallessa. Amor yritti suostutella Cassiopeiaa, mutta naaras ei edes tuntunut harkitsevan asiaa. Siskoni oli juuri sellainen. Muodosti mielipiteensä heti ja kohteli sitä kuin lakia. Miltäköhän tuntui olla niin varma itsestään? Naaraan tapa elää vaikutti raskaalta, miten hän jaksoi? Pudistelin päätäni. Kantelijoiden suurin ongelma oli se, että he kuvittelivat sääntöjen olevan kiinnostavampia, kuin ne todellisuudessa olivat. Naaras taisi aidosti uskoa, että koko Kujakissayhteisön järjestys olisi ikuisiksi ajoiksi mennyttä, jos muutama kissa kävisi pienellä retkellä. Ihanan optimistista! Ja typerää. Ja mitä jos se järjestys kaatuisikin? Ehkä vika olisi silloin järjestelmässä eikä meissä.
“Ymmärrän”, totesin siskolleni, joka sanoi emomme tulevan vihaiseksi ja katsoin naarasta suoraan silmiin. Kun Cassiopeia käänsi katseensa, pidin omani edelleen siinä missä naaraan silmät olivat vielä hetki sitten olleet. Naaras oli kuitenkin jo kääntynyt takaisin Venuksen puoleen ja yritti saada naarasta puolelleen. Minusta se oli turhaa. Cassiopeia oli jo häviöllä, miksi hän vielä yritti? Ei saaliinkaan kannattanut paeta, jos kissa oli jo kerran saanut iskettyä kyntensä tuon lihaan. Miksi naaras siis yritti rimpuilla?
”Kiitos Cassiopeia, minä kirjasin vastalauseesi muistiini”, tutkin hetkisen tassuani ja lopulta nousin varovaisesti ylös. “Mennään”, naukaisin ja tarjosin veljelleni tassuani. Amor katsoi minua kysyvästi. “Miksi, minne sinä Rhiannon olet nyt menossa?”
“Cassiopeia, sinähän olit menossa kertomaan emolle?” kysyin ja jatkoin heti: ”Meillä on siis kiire.”

//Sisarukset? 😮

Olin pelkuri. Niin, kurja pelkuri, joka oli oman mielensä kahleiden vankina. Minusta oli tullut jossain kohtaa Yhteisön luotettu jäsen. Käytännössä se tarkoitti vapautta, todellisuudessa ei. Ajatuksissani olin jo juurtunut liian syvälle siihen tuntemukseen, että kukaan ei lähtenyt Yhteisöstä.
Toissapäivänä minulla oli ollut tilaisuus paeta partion aikana. Mukanani oli ollut melko vastikään Yhteisöön liittynyt – tai pakotettu – kotikisu, jonka en olisi uskonut estävän pakoani, mikäli olisin yrittänyt. Siitä huolimatta minä en ollut lähtenyt. Olin vain seisonut seuraamassa tyhjin silmin, kun tuo kotikisukolli oli rupatellut toisen kotikisun kanssa, joka oli kaiketi ollut tälle sukua. Kun tuo toinen kotikisu oli lähtenyt paikalta, olin melkein ajattelematta todennut, että hänet pitäisi hakea takaisin, koska ne olivat Yhteisön tavat. Sydämessäni huusi kuitenkin toinen ääni.
Raahustin taas partion mukana “kotia” kohti. Hädin tuskin muistin kantavani leuoissani ruoanpalasta, jonka olin kaivanut esiin roskien joukosta. Tuntui kuin minusta olisi ollut jäljellä enää pelkkä tyhjä kuori, haamu menneisyydestä.
Loikkasin sisälle pesään muiden perässä ja lähdin löntystämään johonkin päin, kun yhtäkkiä havahduin liikkeeseen edessäni. Pysähdyin ja räpyttelin silmiäni hieman yllättyneenä – edessäni seisoi kissa, jota en muistanut nähneeni ennen. Valko-ruskea naaras pysähtyi tajutessaan kiilanneen tielleni, ja tämä kääntyi katsomaan minua.

//Lola?

“… ja niin minä näytin sille otukselle, mistä kana pissii! Se yritti palata takaisin pari kertaa, mutta lopulta se tajusi luovuttaa, kun näyttelin sille eeppisiä kynnenkäyttötaitojani!” Seesami pysähtyi kesken kävelemisen esittelemään hurjia taisteluliikkeitään Kobralle, jolle oli juuri kertonut tarinan oudosta karvaotuksesta, joka oli kerran yrittänyt asettua asumaan olohuoneen pitkälle pedille. Seesami ja Pistaasi olivat käyneet vastahyökkäykseen ja tehneet siitä selvää. Kaksijalat olivat varmasti huokaisseet helpotuksesta, kun siitä oli päästy eroon.
Seesami laskeutui takaisin neljälle tassulle ja tallusti rennosti häntä odottamaan jääneen Kobran vierelle. Arpinen kolli ei ollut kommentoinut hänen tarinaansa mitenkään, eikä Seesami pystynyt lukemaan tämän kivikasvoilta, oliko tämä edes vaikuttunut. Se harmitti Seesamia – kellään tässä kaksijalkalassa ei tuntunut olevan omia ajatuksia tai tunteita. Kaikki olivat kamalan sulkeutuneita ja käyttäytyivät kuin olisi ollut jotenkin vaarallista antaa oman persoonansa paistaa esiin.
“Mirri ja Leopardi tutkivat näitä kujia”, Kobra sanoi saaden Seesamin korvat ponnahtamaan pystyyn. Kolli osasi sittenkin puhua! “Mennään me tarkistamaan ympäristö läheltä metsänrajaa.”
Reitti metsään oli tullut Seesamille varsin tutuksi Päivänsäteen tuotua häntä tänne saalistusharjoituksiin. Seesami oli pannut merkille naaraan muuttuneen suhtautumisen häneen – toisinaan johtajan kasvoilla väreili hymyntapainen, kun Seesami kertoili elämästään kotiväkensä luona.
Kotiväen ajatteleminen aiheutti piston Seesamin sydämessä. Suuri kolli hidasti askeliaan ja katsahti haikeasti puiden siimekseen. Jossain tuolla kaukana, useiden pienten ukkospolkujen takana, oli Seesamin koti sekä hänen perheensä. Hän ei ollut nähnyt heitä moneen kuuhun. Olivatkohan he jo unohtaneet Seesamin? Kaipasiko Martta tai Pistaasi häntä? Tai kaksijalat?
Seesami käveli niin ajatuksiinsa uppoutuneena, että törmäsi Kobran takamukseen. Toinen kolli sihahti ja Seesami katsoi tätä ihmeissään. Jokin näytti kiinnittäneen Kobran huomion. Hän seurasi tämän katsetta syvemmälle metsään ja näki kohta vilauksen jostakin isosta ja valkoisesta. Seesami kallisti päätään.
“Seesami?” Nauku sai Seesamin sydämen hypähtämään kurkkuun. Voisiko se olla…?
Kolli katsoi silmät pyöreinä kun mättään takaa kurkistivat tutut kasvot. Pistaasi vilkuili Kobran suuntaan epäluuloisesti, mutta siskon silmät tuikkivat iloisesti tämän katseen kohdatessa Seesamin kanssa.
“Pistaasi!” Seesami hihkaisi ja lähti juoksemaan pentuetoveriaan vastaan. Hän loikkasi mättään yli suoraan tämän niskaan, ja leikkipainivat keskenään kangaksella. Pistaasin onnistui päästä lopulta voitolle, ja sisko painoi häntä maata vasten suurilla tassuillaan voitonriemuinen hohto silmissään.
“Löysinpäs sinut!” Pistaasi huohotti leikistä hengästyneenä ja läpsäisi häntä hellästi poskelle. “Missä sinä olet oikein piileksinyt, senkin iso karvapallo? Minulla on ollut kauhean tylsää ilman sinua.” Seesami kuuli siskonsa äänestä tämän kaivanneen häntä. Se lämmitti hänen mieltään.
Seesami tuuppasi naaraan sivuun ja ravisteli hulmuavaa turkkiaan. “En minä ole mitään piileksinyt. Olen ollut täällä koko ajan. Minähän sanoin, että haluan tutkia kaksijalkalaa! Meidän piti mennä yhdessä, mutta toinen meistä livisti, ellet satu muistamaan.” Hän katsoi siskoaan hieman syyttävästi.
“Anteeksi kuinka?” Pistaasi tuijotti takaisin häntäänsä nytkytellen. Siitä Seesami tiesi, että oli puhunut juuri ohi suunsa. “Minulla oli kiire päästä karkuun verenhimoiselta koiralta! Sen sijaan, että olisit lähtenyt perääni varmistamaan, että siskosi ei joutunut sen kurjan otuksen välipalaksi, sinä päätit lähteä omille retkillesi tuosta noin vain! Tajuatko, miten huolesta suunniltaan kotiväki on ollut sinun takiasi? Tai Martta? Se raukka etsii sinua yhä eri puolilta pesää uskoen, että olet vain piilosilla.”
Seesamin omatuntoa kolkutti, kun hän kuvitteli rakastettavan koiraystävänsä löntystämään huoneesta toiseen ja etsimässä häntä hänen tavallisista hengailupaikoistaan. *Voi Martta*, Seesamin sydäntä riipaisi.
Pistaasin katse pehmeni vähän ja sisko laski tuuhean häntänsä Seesamin selälle. “Martta takuulla halkeaa onnesta, kun näkee sinut taas. Samaten kotiväki! Ne ovat jopa jättäneet sinulle ruokaa ulos.”
Sen kuuleminen sai Seesamin seuraavat sanat tuntumaan lyijyn raskailta: “En minä voi tulla nyt kotiin.”
“Häh?”
“Että minä en voi juuri nyt tulla kotiin. Minulla on tekemistä täällä.”
Pistaasi ei näyttänyt voivan uskoa kuulemaansa. “Mitä niin tärkeää tekemistä sinulla on täällä, ettet voi tulla kotiin perheesi luokse?”
“Minä olen rakastunut.”
Pistaasi puhahti naurusta. “No jaa, sepä onkin uutta ja yllättävää. Ainahan sinulla on joku naaras kiikarissa, tomppeli! Eivät nämä sinun rakastumisesi ikinä kestä neljäsosakuuta pidempään, joten voit yhtä hyvin antaa olla ja tulla kotiin kanssani.”
“Tämä on erilaista!” Seesami intti eikä hievahtanut, kun Pistaasi yritti tuuppia häntä eteenpäin. Hän kohtasi siskonsa katseen vakavoituneena. “Ensimmäisenä päivänäni kaksijalkalassa eräs naaras pelasti minut rottien kynsistä – ne ovat sellaisia hiiren näköisiä pirulaisia, mutta isompia ja rumempia kuin hiiret.”
“Kyllä minä tiedän, mitä rotat ovat.”
“Ai? No kuitenkin, tämä naaras – hänen nimensä on Päivänsäde – vei minut ystävällisesti kotiinsa ja siitä asti olen asustellut näiden mukavien kujakissojen kanssa. Olen jopa opetellut saalistamaan oikeaa riistaa!” Seesami selitti seikkailuistaan kaksijalkalassa silmät loistaen. Erityisesti ne loistivat silloin, kun hän mainitsi Päivänsäteen. Se ei ollut tainnut jäädä huomaamatta Pistaasilta, jonka epäuskoinen virnistys oli kutistunut pois tämän kuunnellessa veljensä papatusta.
“Sinä taidat olla tosissasi.” Oliko Seesami kuulevinaan siskon äänessä hienoista haikeutta?
“Olen minä. Minä rakastan Päivänsädettä ja haluan viettää elämäni hänen kanssaan.” Nämä sanat yllättivät jopa kollin itsensäkin, sillä hän ei olisi ikinä uskonut löytävänsä jotakuta sellaista, joka saisi hänet haluamaan sitoutumista. Päivänsäde oli erityinen kissa.
Pistaasin silmissä kimmelsi loukkaantunut katse. “Minä luulin että sinä rakastat perhettäsi. Että rakastat minua! Mutta joku kujakatti onkin saanut pääsi aivan pyörälle sillä välin, kun me muut olemme olleet huolesta suunniltamme puolestasi!” Seesami perääntyi naaraan astellessa uhkaavasti häntä kohti, aivan sen näköisenä kuin olisi aikonut läimäyttää häntä kasvoille kynsillään. Sitten sisar näytti tulevan toisiin aatoksiin, ja tämän suuri olemus kutistui Seesamin silmien edessä kuin tämä olisi painunut kasaan turkkinsa sisällä.
“Ole sitten onnellinen sen kissan kanssa. Luulkoot Martta ja kotiväki, että kuolit tänne ulos kylmään ja nälkään. Niin minäkin aion uskotella itselleni.” Pistaasi loi veljeensä vielä viimeisen, murtuneen katseen, ennen kuin tämä kiepahti ympäri ja lähti loikkimaan lähintä polkua kohti.
Seesami olisi halunnut juosta hänen peräänsä, mutta hänen jalkansa eivät suostuneet liikkumaan. Hänen sydämensä repi häntä eri suuntiin, eikä hän voinut estää itseään miettimästä, oliko hän tehnyt oikean valinnan.
“Meidän pitäisi hakea hänet takaisin. Päivänsäde ei tule pitämään tästä.” Seesami oli tyystin unohtanut Kobran läsnäolon siskonsa nähtyään. Ilmeetön kolli seisoskeli edelleen samassa kohtaa, mutta tämä ei näyttänyt erityisen kiinnostuneelta lähtemään Pistaasin perään sanoistaan huolimatta.
Seesami oli kuin ei olisi ollut kuulevinaankaan ja laahusti Kobran ohi häntä ja pää roikuksissa.

Parin päivän ajan Pistaasin kohtaamisen jälkeen Seesami oli tehnyt kovaa ajatustyötä. Hän oli pohtinut, pitäisikö hänen lähteä takaisin kotiin ja sopia välinsä sisarensa kanssa vai tunnustaisiko hän viimein rakkautensa Päivänsäteelle ja ryhtyisi tämän kanssa kumppaneiksi. Epäilemättä Päivänsäteenkin täytyi pitää hänestä – ehkä naaras oli vain huono osoittamaan sen.
*Rakkautta ei voi kieltää.* Seesami oli lopulta tehnyt päätöksensä, ja tänä yönä hän veisi Päivänsäteen kuutamokävelylle voidakseen kertoa tunteistaan rauhassa. Se tulisi olemaan niin romanttista!
“Hei, Päivänsäde”, Seesami nousi seisomaan ja tepsutti pesän poikki ulkoa palaavan naaraan eteen. Päivänsäteen kylmä katse porautui häneen uhkaavasti. Se sai kotikisukollin epäröimään parin silmänräpäyksen ajan, mutta sitten hän rohkaisi mielensä ja jatkoi: “Minulla on sinulle kerrottavaa. Lähtisitkö kanssani myöhemmin illalla kävelylle?”
“En.” Päivänsäde oli jo kävelemässä Seesamin ohi. Seesami ei kuitenkaan aikonut luovuttaa – hän tiesi tämän pelin.
“Lupaan jättää sinut rauhaan pariksi päiväksi, jos suostut”, Seesami jatkoi maanitteluaan ja tunki itseään johtajan tielle. Päivänsäde siristi silmiään vaikeasti tulkittava ilme naamallaan.
“Seitsemäksi päiväksi.”
“Ai mitä?”
“Jätät minut rauhaan seitsemäksi päiväksi, niin suostun tulemaan kanssasi kävelylle.”
Seesamilla oli tästä vaihtokaupasta hieman ristiriitaisia ajatuksia, mutta sitten hän ajatteli, että Päivänsäde peruisi kyllä sanansa jahka kuulisi hänen tunnustuksensa.
“Sovittu. Nähdään ikkunan alla auringon laskettua”, Seesami hymyili leveästi, mutta ei saanut rakkautensa kohteelta muuta vastausta kuin hännän heilautuksen, jolla tämä kuittasi kuulleensa kollin sanat.

Seesami käveli hermostuneesti edestakaisin ikkunan alla. Auringonvalo oli hälvennyt, mutta Päivänsädettä ei näkynyt missään. Oliko hänelle tehty oharit? Ei, ei Päivänsäde sellaista tekisi.
Hän oli jo aikeissa lähteä kyselemään johtajaa yläkerrasta, kun hän kohta kuuli portaikosta vaimeaa tömähtelyä. Toiveikkaana hän käänsi päänsä ääntä kohti ja näki ilokseen Päivänsäteen harmaanpuhuvan hahmon laskeutuvan juuri alas. Naaraan tummansiniset silmät näyttivät hohtavan heikossa valonkajossa, ja Seesami tunsi sydämensä pamppailevan nopeammin. Päivänsäde oli niin kaunis!
“Mennään”, naaras murahti ja loikkasi ikkunalaudalle, “meillä ei ole koko yötä aikaa.”
Seesami toivoi kovasti, että olisi ollut.

“Niin mitä asiaa sinulla oli?” Päivänsäde tassutti Seesamin perässä, kun kolli johdatti heitä suunnittelemaansa illanviettopaikkaan.
“Kerron kohta”, Seesami iski silmää ja tutkaili samalla katseellaan kujia, jotka hänen silmiinsä näyttivät edelleen kaikki melko samanlaisilta. Hän oli kuitenkin pannut merkille tämän tietyn kujan, nimittäin paikan, jossa hän ja Päivänsäde olivat tavanneet toisensa ensimmäistä kertaa.
“Seesami, minua ei ihan oikeasti kiinnostaisi -” Päivänsäde nauku katkesi kesken, kun tämä pysähtyi kuulostelemaan jotakin. Seesami huomasi naaraan niskakarvojen nousevan pystyyn. Pian hän itsekin haistoi syyn naaraan levottomuuteen.
“Hei, eikös tuo ole sellainen rotta?” Seesami katsoi varjossa kiiluvia nappisilmiä, jotka tarkkailivat heidän liikkeitään.

//Jatkan Päivänsäteellä…

Hymy pysyi kasvoillani, kun tämä oletettu johtaja puhui. Ainakin uskoin hänen olevan johtaja, sillä minut oli tuotu hänen luokseen ja hän otti kunnian siitä, miten hieno pesä heillä oli. Harmaavalkea naaras oli esittänyt minulle kysymyksen etsimistäni kissoista, enkä aikaillut vastaukseni kanssa.
”Kyllä ja ei. Etsin emoani ja siskoani ja äsken kadotin ystäväni. Voisitteko te auttaa minua heidän löytämisessään?” kysyin toiveikkaana. Naaraan kasvoille piirtyi virne, kun tämä nyökytteli päätään.
”Tietysti”, hän naukui, mutta vakavoitui nopeasti, ”mutta ymmärrät varmasti, että jos käytämme resurssejamme läheistesi etsimiseen, se on pois meidän omista töistämme. Tahdomme kyllä auttaa, mutta sinun ja perheesi sekä ystäväsi on autettava myös meitä.”
Se kuulosti reilulta, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.
”Tietysti! Lupaan auttaa kaikessa missä vain voin, ja olen varma että muut lupaavat myös, kunhan vain löydämme taas toisemme”, naukaisin iloisella äänellä.
”Sepä hyvä”, harmaavalkea naaras naukui tyytyväisenä. ”Siispä koska viivyt takuulla tovin jos toisenkin, kerron sinulle hieman meidän yhteisöstämme. Olemme eläneet täällä pitkään, tämä koko kaksijalkala ja sen lähimetsiköt ovat meidän aluettamme. Emme salli tuntemattomien kulkea reviirillämme, joten tuomme jokaisen muukalaisen pesäämme keskustelemaan. Koska olet nyt jo käyttänyt aikaamme, joudut jäämään yhteisöömme ja toimia yhteisömme hyväksi. Me kujakissat partioimme päivittäin kaksijalkalaa ja hankimme syötävää tovereillemme. Laitan jonkun opettamaan sinut yhteisömme tavoille.”
Katsoin kissaa silmät suurina, kuunnellen tarkasti joka sanan. Hänen puheissaan oli järkeä, joten minulla ei ollut mitään syytä yrittää vastustella tai kieltäytyä toimimasta hänen ohjeidensa mukaan.
”Kuulostaapa hauskalta. Autan mielelläni teitä”, nau’uin iloisesti hymyillen, ”mikä sinun nimesi muuten on?”
Naaraan katse pysyi ilmeettömänä, kun hän lausui nimensä:
”Päivänsäde.”
En viitsinyt mainita asiasta, mutta nimi ei oikein tuntunut sopivan kissan kylmälle katseelle. Mutta toisaalta, eipä nimi kissaa pahentanut, joten ei sillä edes ollut väliä.
”Hauska tutustua, Päivänsäde”, tokaisin iloisesti hymyillen.

Kun Päivänsäde oli kertonut minulle pääpiirteittäin Kujakissayhteisön toiminnasta, hän lähetti minut takaisin alakertaan. Tunsin oloni pieneksi ja yksinäiseksi niin suuren kissajoukon keskellä, sillä en tuntenut ketään. En antanut ikävän tunteen täyttää mieltäni, joten päätin aloittaa tutustumisen uusiin ystäviini saman tien. Lähestyin iloisesti hymyillen kahta kissaa, jotka oleskelivat pesän syrjäisessä nurkassa kahdestaan. Toisella heistä oli kirjava, laikukas turkki, ja toisella harmaavalkea kuten Päivänsäteelläkin. Hetken ajan pohdin mielessäni, mahtoiko kollikissa olla sukua yhteisön johtajalle. Ajatus kuitenkin unohtui nopeasti, sillä halusin vain tutustua kaksikkoon.
”Hei, minun nimeni on Lola. Keitä te olette?” naukaisin iloisella äänellä kaksikolle. Naaraskissa kääntyi minun puoleeni hurjistuneen näköisenä. Toinen kissa näytti huomattavasti leppoisammalta.
”Ei kuulu sinulle”, kilpikonnalaikukas naaras sihahti, ”mene tiehesi.”
Hänen röyhkeä puheensa ei säikäyttänyt minua, mutta katsoin kuitenkin parhaaksi etsiä jotain muuta seuraa. Kiersin läpi muutamat kissat, mutta vain harva halusi keskustella kanssani. Eräs kissa oli kertonut nimensä olevan Hyökyaalto, mutta siihen keskustelu olikin sitten jäänyt, kun kissan oli pitänyt mennä tekemään joitain hommiaan.
”Hei, kuka sinä olet?” ystävällisen kuuloinen naukaisu kantautui takaani. Käännyin nopeasti ympäri ja kohtasin ystävälliset kasvot. Vaaleanruskea naaras katsoi minua lempeästi vaaleanvihreillä silmillään.
”Minun nimeni on Lola, olen uusi täällä! Kuka sinä olet?” kysyin ystävällisesti.
”Olen Leopardi. Tervetuloa Kujakissayhteisöön. Mitä pidät tästä paikasta?” Leopardi kysyi ja silmäili itse pesän aukion katseellaan läpi.
”Tämä vaikuttaa hienolta paikalta! Oletko sinä asunut täällä kauan?” kysyin innostuen siitä, että tunsin saavani uuden ystävän. Leopardi vaikutti mukavalta. Hän oli arviolta hieman emoani vanhempi, mutta ei ystävyys katsonut ikää.
”Yhteisö on ollut kotini melkein koko elämäni ajan”, Leopardi selitti.
Katseeni harhautui kissan ystävällisistä silmistä hänen taakseen. Näin, miten oletettu partio palasi takaisin pesään. He näyttivät tietävän tismalleen yhteisön rutiinit ja säännöt, sillä jokainen laski jotain pientä syötävää samaan kohtaan, jonka jälkeen kissat lähtivät sanaakaan sanomatta omille teilleen. Katseeni kohdistui yhteen kissoista, jonka ruskea turkki näytti etäisesti tutulta. Naaras oli laiha, mutta hänen turkkinsa oli hyvin hoidettu. Kun kissan kullanruskea katse kääntyi minua kohti, tiesin tuntevani naaraan.
”Hei, oletko sinä kunnossa?” Leopardi kysyi ja yritti saada katsekontaktia kanssani, mutta minä tuijotin herkeämättä tuttua hahmoa.
”Tuo on minun emoni!” hihkaisin kovaan ääneen ja lähdin nelistämään tilan halki kohti emoani, ”emo!”
Tabbykuvioinen naaras oli tunnistanut minut, sillä hän tuli minua vastaan. Heittäydyimme toistemme syleilyyn, epäuskoinen olo valtasi mieleni. Olin tiennyt, että löytäisin perheeni! Kovaääninen kehräys kumpusi kurkustani, ja kuulin myös emon kehräämän.
”Voi Lola, miten sinä voit olla siinä”, naaras kuiskasi hiljaa korvaani. Hän nyyhkytti. Emo itki. Nostin katseeni emoni kullanruskeisiin silmiin, jotka olivat täyttyneet kyyneleistä.
”Ei, ei, älä itke emo! Kaikki on hyvin, minä tiesin löytäväni sinut ja Milan”, henkäisin päätäni pudistellen. Voi, olisipa Olli ollut täällä näkemässä tämän! Emon katseessa oli jotakin outoa. Hän katsoi minua samaan aikaan niin onnellisena, mutta niin surullisena. Naaras nyyhkäisi.
”Kaksijalat veivät myös Milan. Minä en tiedä missä hän on”, emo naukui hiljaisella äänellä. Hetken ajan suru yritti pyrkiä mieleeni, mutta pakotin sen pois.
”Me löydämme hänet kyllä”, vakuutin uskoen sanoihini täysin. Olin varma, että me löytäisimme Milan, olinhan minäkin löytänyt emon. Emo kosketti hellästi kuonollaan otsaani.
”Minä toivon niin. Nyt sinun on kerrottava minulle kaikki. Mihin sinut vietiin, miten sinä päädyit tänne?” emo naukui ja viittoi minut perässään syrjemmälle. Huomasin, että kujakissat olivat kääntäneet katseensa meidän suuntaamme. Hekin olivat varmasti iloisia, että emo ja pentu olivat taas löytäneet toisensa.

Kerroin emolle lähes kaiken menneisyydestäni sen jälkeen, kun kaksijalat olivat vieneet minut kotiinsa. En halunnut kertoa mitään pahaa, joten poimin tarinastani vain hyvät puolet. Kerroin Ollista ja siitä, miten paljon hän oli minua viimeisten vuodenaikojen aikana auttanut. Kerroin, miten olimme etsineet emoa ja Milaa joka paikasta ja siitä, miten olimme lopulta päätyneet tänne. Tarina päättyi siihen, kun kerroin Ollin kadonneen. Emo katsoi minua pahoitellen.
”Mutta Päivänsäde lupasi auttaa hänen etsimisessään. Olen varma, ettei Olli ole kaukana”, selitin leveä hymy kasvoillani. Emo ei kuitenkaan hymyillyt. Hänen suunsa oli vain kapea viiva, eikä hän sanonut hetkeen mitään.
”Tiedätkö sinä, millainen tämä yhteisö oikeasti on?” emo kysyi oudolla äänenpainolla. Kallistin hämmentyneenä päätäni.
”Tiedän sen, mitä Päivänsäde minulle kertoi. Yhteisössä kissat auttavat toisiaan ja vahtivat kaksijalkalaa. Tämä on heidän kotinsa, eivätkä he tahdo tuntemattomia tänne”, selitin sen, mitä Päivänsäde oli minulle kertonut. Emo katsoi minua hetken aikaa yhä hieman oudosti, ennen kuin hymyili taas.
”Niin”, hän vastasi rauhallisella äänellä ja sipaisi kielellään turkkiaan, ”ei sen niin väliä. Minulle on tärkeintä, että me olemme yhdessä.”
”Niin minullekin. Kyllä me vielä löydämme Ollin ja Milan, minä lupaan”, nau’uin lempeällä äänellä, uskoen täysin omiin toiveisiini. Aina täytyi olla uskoa, sillä ilman sitä elämä olisi kylmää ja ankeaa. Meitä odotti hyvä tulevaisuus, olin täysin varma siitä.

Olin vihainen itselleni, monestakin syystä. Päällimmäisenä oli Seesami, joka jotenkin aina onnistui luikertelemaan itsensä seuraani joka käänteessä. Kolli ei ollut siihen ainoa syypää: minä jostakin hiirenaivoisesta syystä annoin hänen aina jäädä seuraani. En voinut väittää että mitenkään erityisemmin nautin hänen hölmöstä seurastaan, päinvastoin. Monesti kollin jutut olivat niin idioottimaisen pehmeitä että mietin oliko tällä aivojen tilalla höyheniä. Ja silti minä annoin hänen jäädä.
Ehkä se oli se tapa, jolla olin nähnyt hänen silmäilevän minua, usein silloin kun tuo luuli etten nähnyt, mutta joskus myös röyhkeästi suoraan naamani edessä. Kharon oli katsonut minua joskus noin, monta, monta kuuta sitten. Sen ajatteleminen sai minut tuntemaan monia tuntemuksia, enemmistö niistä ikäviä ja katkeruuden pilalle syövyttämiä. Vain petturi saattoi katsoa sillä tavoin. Yritti ensin päästä uhrin sydämeen ja sen jälkeen repiä sen kylmäverisesti irti.
“Sinä olet mahtava”, Seesami oli sanonut minulle yksi päivä ihailua äänessään, kun olin näyttänyt hänelle osaamiani taisteluliikkeitä. Siihenkään en osannut sanoa tarkkaa syytä, miksi olin edes suostunut moiseen. Ehkä kollin palvova katse oli se mitä kaipasin vastapainoksi mulkoilulle, jota sain enemmän tai vähemmän osakseni kotipesässä. Suosioni jäsenten keskuudessa tuntui heittelevän laidasta laitaan.
Ykskaks märehtimiseni katkesi, kun kuulin portaikosta töminää. Arpi tupsahti portaiden yläpäähän vieras kissa mukanaan. Nostin päätäni kiinnostuneena – tämä naaras ei vaikuttanut siltä että tuo oli pakotettu Yhteisöön väkivalloin. Olettamukseni vahvistuivat, kun Lolaksi itsensä esittelevä muukalainen puhkesi puhumaan pirteällä äänellä silmät loistaen.
“No mutta kiitos”, minä tietysti vastasin naaraan kehuihin vähintään yhtä iloisesti, “mukava että pidät siitä. Sen eteen on nähty kovasti vaivaa.” Nousin istumaan ja kutsuin hännälläni Lolaa tulemaan lähemmäksi. Arpi kohotti toista kulmaansa kyseenalaistavasti mutta leikin etten huomannutkaan sitä. “Kerroit etsiväsi kolmea kissaa? Ovatko he sinun ystäviäsi?”
Toivoin todella että nämä naaraan kadoksissa – todennäköisesti karkuteillä – olevat ystävät olisivat yhtä helppoja käsitellä. Yhteisö kaipasi uutta verta, ja totta puhuen väkivalloin pakottaminen ei koskaan ollut auttanut minua saamaan lojaaleja seuraajia. Voi kunpa Keijukainen olisi ollut täällä kertomassa, miten hän oli sen tehnyt aikanaan.

//Lola?

Cassiopeia katsoi veljeään suu mutrussa. Miksi Amor ei voinut vain hyväksyä, että se mitä he olivat aikeissa tehdä, oli väärin? Miksi ehdoin tahdoin rikkoa Kujakissayhteisön sääntöjä ja suututtaa Lyra sekä, vielä pahempaa, Päivänsäde? Amor oli kapinallinen sydänjuuriaan myöten, luiskahtanut varmaan emonsakin sisältä tuo sama hullunkiilto silmissään. Venusta Cassiopeia aivan erityisesti nyt paheksui, heidänhän oli tarkoitus pitää yhtä!
“Entä jos minä vain kerron emolle nyt? Miten sitten suu pannaan, joudutte arestiin kuuksi!” Cassiopeia sihahti ja tunsi päässään heittävän hieman: tällainen valta oli suorastaan juovuttavaa. Nuo kaksi olivat hänen armoillaan, joutuivat matelemaan hänen edessään! Siitäs saivat, senkin nuorisorikolliset.
Cassiopeia kiepahti Venuksen puoleen. Toisen valkean naaraan silmissä oli pyytävä katse, joka tuntui harmillisen tehokkaalta. Cassiopeia yritti kovettaa sydämensä.
“Älä kuuntele heitä!” naaras tuhahti ja pudisti päätään. “Emme me saa mennä katolle kekkuloimaan! Emo tulee vihaiseksi.”
Cassiopeia yritti tuoda voimaa sanoihinsa pudistamalla tarmokkaasti päätään. Oli usein vaikea päätellä, kuinka paljon hänen kuuro siskonsa kykeni huulilta lukemaan. Ehkei hän nytkään ollut aivan ymmärtänyt tilanteen ongelmaa. Toisaalta Cassiopeia oli varma, että joskus Venus ymmärsi enemmän kuin antoi olettaa.
Amor ei näyttänyt valmiilta luovuttamaan. Hän saattoi aavistaa, että Venus oli Cassiopeian heikko kohta. Naaras taipuisi kyllä jos näyttäisi, että hän olisi ainoana jäämässä kaiken hauskan ulkopuolelle. Cassiopeia aikoi kuitenkin tehdä kaikkensa, ettei Venus seuraisi noita hulttioita pimeälle puolelle.

//Sisarukset? 😮

“Hän ei ollut onnellinen täällä. Ehkä…” ääneni murtui ennen kuin ehdin edes sanoa, että Roihu saattoi toivoa ettei palaisi yhteisöön enää. Ehkä hän oli päässyt pakoon tavalla, joka oli kaikista vaarattomin hänelle itselleen. Naaraalla kuitenkin oli kokemusta kaksijalkojen kanssa toimimisesta, joten hän ei olisi ihan pulassa.
“Kyllä hän tulee takaisin. Olen varma, ettei Roihu jättäisi sinua”, Laku naukui katsahtaen silmiini myötätuntoisesti. Kolli kuitenkin kääntyi taas nopeasti jäljittämään ystäväni hajua. Minä vain istahdin maahan huokaisten.
“Turha meidän on yrittää etsiä”, nyyhkäisin ja nuolaisin rintaani hermostuneena. En halunnut alkaa pillittämään Lakun edessä, mutta kurkkua kuristava tunne enteili kyyneleitä. Laku pysähtyi ja kääntyi. Hän tassutti luokseni yhden kaksijalkojen pesän seinän vierelle kauemmas ukkospolusta ja istahti sitten itsekin alas.
“Sipuli ja Pippuri… minun vanhempani. Kaksijalkamme veivät heidät, kun pesässämme syttyi tulipalo. En ehtinyt mukaan samaan kyytiin ja niinpä jäin sitten vanhaan kaksijalkalaan, aivan yksin”, kerroin, “Silloin tapasin Roihun. Ilman häntä olisin ihan varmasti kuollut.”
En ollut varma, miksi halusin jakaa asian Lakun kanssa, mutta jollain tapaa se tuntui samaan aikaan helpottavan ja pahentavan oloani. Viiltävä menetyksen kipu tuntui pilkkovan minusta osia samalla, kun taakka nousi lavoiltani.

//Laku?

Cassiopeian täystyrmäys oli ollut odotettavissa, mutta loppujen lopuksi Amor ei uskonut kannan olevan täysin järkkymätön. Erityisesti se, Venuskin näytti haluavan mukaan, valoi Amorin erityistä toiveikkuutta. Venus ja Cassiopeia olivat erottamaton pari eikä olisi realistista että toinen vain lähtisi mukaan ja toinen ei. Nyt kilpailtiin vain siitä, kumman tahtotila olisi voimakkaampi.
“Olisi sääli, jos ette tulisi. Olisimme niin otettuja läsnäolostanne, kunniavieraamme. Kyllähän teidän nyt täytyy tulla! Sissi rakas, katso nyt Venuskin suorastaan halkeaa innosta”, Amor osoitti hännällään Venusta.
“Ja tiedätkö, sinä voit vaikka vahtia meitä, ettemme tee mitään typerää. Käydään vaan nopeasti siellä ja tullaan ihan pian takaisin. Ja sitten joskus voit ylpeänä kertoa emolle, että sinä olit pitämässä huolen, ettei mitään ikävää sattuisi. Et sinä tällaista laumaa voi tuonne yksin päästää, katolle kykkimään!”
Amor ymmärsi, ettei hänen kannattaisi mainita, että tapahtuman olisi tarkoitus toistua toisina öinäkin, toki Cassiopeian tietämättä vieraanaan toiset kissat. Olisi parempi, jos sisar luulisi, että tämä olisi kertaluontoinen tapahtuma, eikä mitään sen enempää. Mutta voi kuinka Amor toivoikaan, että Rhiannon ymmärtäisi myös pitää suunsa kiinni! Jos he pääsisivät matkaan, hän yrittäisi parhaansa mukaan supista naaraan korvaan pienet toimintaohjeet. Amorista ikävä kyllä tuntui, että Cassiopeia oli vaaraksi romuttaa ihan kaiken. Mutta hän ei lannistuisi.

//Cassiopeia? Muut?

Katsoin vuoroin Cassiopeiaa, vuoroin Amoria ja Rhiannonia. Valkea sisareni oli jo tehnyt päätöksen meidän molempien puolesta. En pitänyt siitä, koska minun mielestäni Amorin tarjous oli kuulostanut hyvältä, kiehtovaltakin.
Veli oli tarjonnut meille mahdollisuutta osallistua tärkeään tehtävään, sen verran olin ymmärtänyt. Ja kaikista Amorin ilmeistä ja eleistä päätellen kyseessä oli jotain suurta ja mahtavaa. Kollihan oikein tihkui intoa viiksikarvat väristen, kuin joku olisi antanut tälle yliannostuksen yrttejä. Samaa ei voinut sanoa Rhiannonista, mutta selkeästi tämä oli hänellekin tärkeää. Rhiannon kun ei yleensä tuhlannut aikaansa jonninjoutaviin. Ja vaikka Amor olisi taas liioitellut asian suuruutta, paloin halusta saada tietää, mitä ihmettä nämä kaksi oikein puuhasivat.
En vain keksinyt syytä olla auttamatta sisaruksiani tai ymmärtänyt, miksi Cassiopeia tuolla tavoin oli oitis torjunut ehdotuksen. Mietin kyllä, oliko minulta mennyt jotain olennaista ohi ymmärryksen… mutta samaan aikaan luotin Amoriin ja Rhiannoniin. Luotin, etteivät he saattaisi minua vaaraan. Sitä paitsi minua säälittiin, ja jos jokin tekemiseni vaikuttaisikin epäilyttävältä tai väärältä, uskoin voivani näytellä itseni ulos tilanteesta suloisella viattomuudellani. Ehkä siis olikin vain parempi, etten ymmärtänyt ihan kaikkea Amorin huikeasta ehdotuksesta, tuumin itsekseni.
Mutta ennen kaikkea halusin pysyä Cassiopeian kanssa. Teimme kaiken yhdessä, enkä muistanut yhtäkään päivää, jolloin emme olisi viettäneet suurinta osaa siitä toistemme seurassa. Olimme yksikkö. Näytimmekin ihan samalta. Meidät erotti lähinnä siitä, että minä en koskaan maukunut, koska olin kuuro.
Niin… olin se viallinen versio. Vaikka emo kuinka yritti vakuuttaa päinvastoin, oli se mielestäni päivänselvää. Mutta en halunnut olla vain se kuuro sisar. Halusin olla ihailtu ja arvostettu. Halusin olla kauniimpi kuin Cassiopeia — jos kumpikaan meistä nyt kykeni tulemaan toista kauniimmaksi — mutta halusin myös olla tunnettu hyödyllisyydestäni. Ja nyt apuani kysyttiin, ja tunsin olevani umpikujassa.
Tarvitsin Cassiopeian mukaani.
Katsoin valkeaa sisartani pyytävästi ja pukkasin tätä lapaan kevyesti päälläni. Sitten nyökäytin Amorin suuntaan ja avasin äänettömästi suutani yrittäen matkia sitä suunliikettä, jolla muut kissat sanoivat ”mennään”. Amorin ilme oli hiukan toiveikkaampi, mutta näin heti Cassiopeian vääntyneestä suupielestä, että saisimme nähdä vaivaa — ehkä jopa joutua lahjomaan hänet jollain — käännyttääksemme hänen asenteensa asiaa kohtaan. Pitikö hänen aina olla noin itsepäinen? En halunnut, että hän veisi minulta tämän mystisen, mutta lupaavalta vaikuttavan kokemuksen. Mutta osallistuminen ilman Cassiopeiaa oli fysiikan lakeja vastaan.
Siirryin istumaan lähemmäs Rhiannonia niin, että olin yhtä lähellä Cassiopeiaa ja kahta muuta pentuetoveriani. Kosketin hännänpäälläni Cassiopeiaa ja sitten itseäni yrittäen elehtiä silmilläni ja muulla elekielellä niin selkeästi kuin pystyin, että jos me kaksi pysyisimme yhdessä, ei meillä taatusti olisi mitään hätää. Olin niin vakuuttava kuin suinkin kykenin. Todellisuudessa en ollut itse asiasta aivan niin varma.

//Sisarukset?!

Cassiopeian sydäntä kivisti huomata, että Amor ja Rhiannon olivat kahdestaan luoneet jotain, mihin hän ei ollut osallinen. Ei Venuskaan näemmä, mutta se ei paljoa kateellista naarasta liikuttanut. Miksi häntä ei ollut pyydetty mukaan? Cassiopeiallakin oli hyviä ideoita, todennäköisesti parempia kuin tylsällä Rhiannonilla.
“Pesän ulkopuolella? Emme me voi mennä ulos”, valkoinen naaras tokaisi pohtien keinoja pilata kaksikon suunnitelma. “Eikö teidän “kokemuksenne” toimisi täällä sisällä?”
Amor hymyili salamyhkäisesti; Cassiopeiaa alkoi ärsyttää.
“Voi, mutta nämä seinäthän vallan kahlitsevat meidät ja taiteemme! Ei, pelkäänpä, että on aivan välttämätöntä nauttia tästä kokemuksesta taivasalla.”
Cassiopeia vilkaisi Venusta toivoen, että tämä nyt ilmaisisi pelkäävänsä tai olevansa väsynyt tai yhtäkkiä vaikka kuurouden lisäksi sokeutuneensa, kunhan heidän vain ei tarvitsisi pian kiikkua katolla jotain Amorin – koska tietty tämä oli lähinnä Amorin metkuja – leikkiä seuraten. Valkoinen naaras ei kuitenkaan ollut huomaavinaankaan siskonsa jäistä katsetta, vaan seuraili sen sijaan hillityn kiinnostuneesti veljensä dramaattista ilmehdintää. Cassiopeia puuskahti.
“No, kai me sitten jätämme sen välistä”, hän tokaisi uppiniskaisesti ja kohotti haastaen leukaansa. Hän kantelisi Lyralle, aivan varmasti kantelisi, jos nuo kolme menisivät ilman häntä. Nauttikoon sitten typerästä showstaan! Cassiopeia vain toivoi, ettei Venus nyt seuraisi noiden kahden oikkuja: ei hän halunnut jäädä yksin, kun muut pitivät keskenään hauskaa. Amorilla ja Rhiannonilla oli toisensa, eikä hän antaisi Venuksen lipsahtaa heidän puolelleen.

//Sisarukset?

Amorin pyytäessä Rhiannonia saalistamaan kanssaan, Amor ei oikeastaan pyytänyt sisartaan saalistamaan. Hän halusi tehdä Rhiannonin kanssa jotain, mutta päiväsaikaan pesästä ei päässytkään lähtemään niin vain kenenkään huomaamatta. Ja voi kuolema kun heidän piti liittää seuraavansa vielä kolmaskin kissanen, suuri valvova silmä. Eikä edes todellisuudessa toisi mitään lisäarvoa heidän retkeensä, olisi vain nimellinen havainto heidän valheellisesta kuuliaisuudestaan. Amor olisi halunnut elää täysin omien sääntöjensä mukaan ja tekisikin niin kunhan voisi, mutta tällä hetkellä oli liian riskialtista alkaa venkuloimaan, koska ei hän halunnut osalleen enää yhtään enempää valvontaa. Hän kaipasi vapaata kulkemista ja tunsi olonsa tukahdutetuksi neljän seinän sisällä. Hän eli todella taivasalla, täällä hän vain oli olemassa. Mutta Amor oli neuvokas kissa, eikä antautunut helposti kahleilleen.
Lumenvalkoinen Hanki oli rientänyt heidän mukaansa ilomielin, silmiään räpytellen kuin kauris ja hulmuten kuin taivaan valkoisin kyyhkynen. Amor ja naaras jutustelivat koko reissun niitä näitä, Hanki naurahti jopa muutamalle Amorin koemielessä heittämälle ronskille jutulle. Amor loisti näinä hetkinä. Aivan uudenlainen kultainen hehku valaisi häntä, hän heräsi eloon.
Saalistaminen itsessään oli Amorista KÄSITTÄMÄTTÖMÄN tylsää. Hän ei oikein välittänyt pikku pupusten ja hiirulaisten kosiskelusta ja paljon mielellään vai söi mitä joskus sattui löytämään. Nälkä ei oikeastaan koskaan huutanut tarpeeksi kovaa Amorin vatsassa, jotta kolli olisi kuullut sitä kovaäänisten ajatustensa ylitse. Hänellä oli tärkeämpääkin ajateltavaa. Keksustelun lomassa Amor pyörittele mielessään suunnitelmaa aurinko-kuu -näytöksistä. He olivat päättäneet Rhiannonin kanssa – ulkopuolisen silmin saattaisi sanoa, että Amor oli päättänyt, mutta Amor sisäytti Rhiannonin kovin mielellään kaikkeen, puhui kaikesta heidän yhteisenään, kaikki mitä Amor omisti oli myös siskon omaa – pyytää Venusta ja Cassiopeiaa koeyleisöksi. Asiakaspalaute oli tärkeää. Amor ei ollut kuitenkaan suunnitellut veloittavansa mitään sisaruksiltaan, sillä he maksoivat jo kehitystyöllään.

Ilta oli jo miltei saapunut heidän palatessaan leiriin ja hämärän odotus alkoi kihistä hänen turkissaan. Ilta osoittautui pilvettömäksi ja se sai Amorin tassuihin vauhtia. Hän syöksyi oitis Rhiannonin luokse rappusiin, kun he olivat hyvästelleet Hangen ja naaras oli poistunut kuuloetäisyydeltä.
“Teemme sen tänään! Katso taivasta. Se on kuin vettä!” Amor riemuitsi. Rhiannon vilkaisi taivaalle eikä reagoinut oikein mitenkään. Mutta se ei Amoria haitannut. Hän tiesi miten innoissaan Rhiannonkin tästä oli. Hän oli nähnyt miten vetoavasti sisko oli katsellut kuuta kaksijalkalanpesän katolta.
“Meillä on vain pienoinen ongelma. Cassiopeia”, Amor vilkaisi pesää, mutta ei nähnyt sisarta missään. Cassiopeialle oli ominaista eräänlainen sääntöjen pakonomainen runnominen toisten elämiin. Asia olisi myytävä naaraalle niin, ettei hän päättäisi kieltää koko retkeä kaikilta.
Amor aisti sisaren energian muuttuvan, kun hän oli lausunut Cassiopeian nimen. Hän ei ollut ihan varma, mitä heidän välillään oli, mutta hän kysyisi asiasta myöhemmin. Nyt oli väärä aika alkaa puimaan ongelmia. Kaiken oli mentävä täydellisesti.
“Tule. Etsitään heidät”, kolli sipaisi naaraan mustavalkoista turkkia hellästi hännällään ja he lähtivät kulkemaan rappusia alas. Heidän ei tarvinnut juurikaan etsiä, vaan kahden valkoturkkisen kaunottaren siluetit osuivat silmään oitis.
“Voi kauniit siskoseni! Tähdet taivaallakin kadehtivat teitä”, Amor huudahti. Kuin kauniit puhtoiset kaksoset, turkit kuin kallehinta silkkiä ja silmät kuin suurimmat safiirit.
“Kuulkaas, auttakaa pientä veli-poloista. Minulla olisi teille ihan todella tärkeä kunniatehtävä”, Amor sanoi ja otti kasvoilleen kaikista enkelimäisimmän ilmeensä, nöyrän kultapojan kasvot. Venus ja Cassiopeia vilkaisivat toisiaan. Venus nyökkäsi, pyysi Amoria jatkamaan. Amor vilkaisi Rhiannonia ylpeänä, mutta naaras oli naamataulu tyhjänä katse kohdistettuna valkoiseen siskoon numero kaksi.
“Me Rhiannonin kanssa olemme kehittäneet aivan uudenlaisen kokemuksen ja haluamme, että juuri te terävät kimallesilmät tulette ensiyleisöksemme ja annatte tarkkanäköisiä kehitysehdotuksia”, Amor selitti katsoen vuorotellen kaikki naaraita, “ainoa pienen pieni mutka on, että joudumme poistumaan pesästä salaa tässä iltasella. Mutta tämä on täysin poikkeustilanne, emmekä mene kovin kauas, katolle vain. Tavallaanhan olemme siis pesässä, tai ainakin tassumme ovat vankasti sen perusteilla. Ja mikäli villeiksi lainvalvojiksi tahdomme ryhtyä, voimme samalla valvoa oikeutta. Estää kaikki tihutyöt tärkeällä tehtävällämme. Sieltä korkealta näemme aivan koko maailman”. Sanat olivat vain purskahtaneet ulos Amorista täysin kykenemättömänä hillitsemään itseään. Kolli oli täysin omassa elementissään.
“Mitäs sanotte?”

//Sisarukset? 🙂

Amorin lentäessä suoralla ilmalennolla katolta alas, hidastin vauhtiani ja kurkistin alas. Painovoima toimi tänäänkin tavallisella tavalla. Lakkaisikohan se ikinä toimimasta? Mitä jos jonain päivänä Amor ei tuiskahtaisikaan alas, vaan jäisi leijumaan ilmaan? Amor makasi kaksijalkojen jättämien roskien seassa, mutta kolli oli elossa. Kuinka kaksijalat onnistuivatkaan sotkemaan jokaisen maiseman? Suupieleni kohosivat vinostii. Amor liikahteli roskien seassa hämmentyneen oloisena. Tietysti kolli oli selvinnyt ilmalennosta. Amor todennäköisesti selviäisi hirviönkin alle jäämisestä, jotta voisi myöhemmin todeta kuinka arvet pukivat häntä komeasti. Katsoin tassuilleni sopivan tien ja lähdin laskeutumaan alas. Ehkä meidän tämäniltaiset kiipeilymme olivat tässä.

Hymyni leveni jokaiseen suuntaan. Amorin idea oli niin typerä, että sen oli pakko toimia. Jos he alkaisivat periä maksua muilta kissoilta, se vain vahvistaisi ajatustani siitä, että me todella omistimme taivaan kauneimmat kappaleet. Amorin ilmeestä päätellen hän odotti minun kutsuvan häntä neroksi. En halunnut riistää sitä iloa häneltä.
“Olet nero”, totesin monotonisella äänelläni. Minusta sanat eivät kaivanneet koristeita ympärilleen. Olisivatko kissat todella valmiita maksamaan tuollaisesta? Jos olisivat, he olisivat paljon helpommin huijattavissa kuin olin aiemmin ajatellut.
“Rikkaita”, sain sanotuksi silmät suurina ja Amor heilutteli taas käpäläänsä näkökenttäni edessä. Hän heilautti sitä toisen ja kolmannenkin kerran, kunnes lopulta käänsi katseeni häneen. Amorilla oli aina niin kiire. Kolli oli täynnä energiaa kuin sähköiskun saanut pentu. Paitsi ettei ollut. Jos pentu saisi sähköiskun, olisi hän kuollut. Amor oli kuolleen vastakohta. Kaikki elävät olivat, mutta Amor oli erityisen elossa. Kollin elävä olemus onnistui täyttämään kokonaisen maailman. Se vaikutti kätevältä taidolta.
“Nyt siskoseni et taas vaivu johonkin toiseen todellisuuteen! Nyt me palataan Yhteisön pesään ja viimeistään muutaman auringonnousun päästä järjestämme ensimmäisen esityksemme. Hmmm… Venus ja Cassiopeia saavat toimia koekaniineinamme!” Amor julisti juhlallisesti ja lähti häntä pystyssä kulkemaan minun edelläni. En sanonut mitään, mutta en pitänyt Amorin ideasta ja siskojemme sisällyttämisestä siihen. Hymyilin vain. Tietysti hän oli ehdottanut siskojamme. Venus voisi jopa olla hyvä kissa siihen. Hän ei kuullut mitään, joten hän voisi keskittyä täysillä Amorin spektaakkelin seuraamiseen. Cassiopeia sen sijaan tuntui olevan vain kiinnostunut omista asioistaan ja pitäisi ideaamme aivan hiirenaivoisena. Todennäköisesti naaras silti saapuisi paikalle. Sitä paitsi molemmat todennäköisesti vaatisivat sisarusalennuksen. Mitä hyötyä sellaisesta olisi, jos halusimme rikastua? Joskus en ymmärtänyt Amorin järjenkulkua. Hypähdin Amorin perässä kujalta pois ja vilkaisin vielä taakseni. Valoa kajastanut ovi oli avautunut ja sieltä oli astunut esiin kaksijalka vain viskatakseen roskien sekaan lisää tavaraa. Viimeistään muutaman auringonhuipun päästä ne tavarat olisivat kadonneet ja joku toinen kaksijalka olisi hakenut ne. Olin tullut siihen tulokseen, että suurin osa kaksijalkojen ajasta meni nimenomaan roskien ympärillä. Ihailtavan tehotonta kuinka he omistivat koko elämänsä sille.

Yöseikkailun jälkeinen päivä oli valjennut meluisissa tunnelmissa ja se oli saanut minut pitämään Yhteisön muita jäseniä entistä kummallisimpina. Joivatkohan he eri vesilähteestä kuin minä? Heti auringon noustua Menninkäinen oli yllättänyt Amorin suurella loikalla ja haastanut kollin heti painiotteluun. Jos ei olisi ollut niin aikainen aamu, olisin lyönyt vetoa Amorin puolesta. Veljeni ei kuitenkaan ollut löytänyt tietään unimaailmasta takaisin todellisuuteen, joten Menninkäinen oli kyllästynyt painimiseen ennen kollin todellista heräämistä. Olin oikeastaan todella vaikuttunut veljeni kyvyistä. Hän nimittäin onnistui nukkumaan silmät auki. Se ei jokaiselta kissalta onnistunut, mutta oliko tässä maailmassa yhtäkään asiaa, joka ei veljeltäni luonnistunut?

Aamupalan aterioinnin jälkeen Amor oli pyytänyt minua mukaansa saalistamaan. Hiiri oli täyttänyt vatsastani ehkä puolet, mutta voisiko kenenkään vatsa olla kokonaan täysi? Kissat olivat niin ahneita.
“Meidän pitää vain löytää joku aikuinen meidän mukaamme. Kuinka tylsää!” kolli haukotteli dramaattisesti ja kipitti puhtaanvalkoisen naaraan, Hangen luokse. Seurasin veljeäni kuuliaisesti ja mittailin muiden huomaamatta mittailin Hankea katseellani. Naaras oli puhdas, liiankin puhdas. Jos jonkun turkki näytti tuolta, kaikki tummat värit olivat valuneet hänen sieluunsa.
“Amor, kuinka voin auttaa sinua?” naaras kysyi ystävällisesti hymyillen kääntämättä katsettaan minuun. Kallistin päätäni. Mielenkiintoista, ajattelin. Oli todella vaikea sanoa osasinko välillä muuttua näkymättömäksi vai oliko muu maailma vain poikkeuksellisen huonosti kasvatettu.

//Amor?!??!

Ametisti ei vaikuttanut ilahtuneelta kanssani, joka ei ollut erityisen yllättävää minulle. Olin usein huomannut kissojen osoittavan ärtymystä minulle, kun en huomannut tulevia hirviöitä harhautuneena omiin ajatuksiini. Se ei kuitenkaan tehnyt heidän vihastaan yhtään sen mukavammaksi tuntea.
Viimein kirjava kolli kääntyi ja lähti taas johtamaan partiota eteenpäin kujilla. Vilkuilin toisinaan ympärilleni katsoakseni, jos mikään lähistöllä olisi kiinnittänyt mielenkiintoni, mutta en huomannut mitään erityistä matkallamme. Lisäksi yritin keskittyä siihen, että seurasin partion esimerkkiä koko ajan, jotta en joutuisi uudelleen vastaavaan tilanteeseen kuin vain hetki sitten.
Edelläpäin Hurma yritti sanoa jotain Ametistille, mutta saatoin tuntea vihastuneen auran leviävän kollista tämän kulkiessaan eteenpäin. Hurmakin lopulta luovutti hänen kanssaan ja lopetti keskustelun yrittämisen hänen kanssaan täysin.
Hymähdin hieman. Olisin kovasti tahtonunt jotenkin korvata tämän kollille. Hän oli aggressiivinen kissa yleisesti ja emoni oli monesti sanonut, ettei luottaisi häneen, vaikka hänen henkensä riippuisi siitä, mutta silti todella halusin, että pääsisin parempiin väleihin hänen kanssaan.
Partion kääntyessä viimein takaisin kaksijalanpesän suuntaan ryhdyin jo kovasti mielessäni muistelemaan, mitä kaikkea hienoa olin keräillyt itselleni. Jos joku niistä esineistä olisi tarpeeksi hieno, ehkä Ametistin viha vähenisi minua kohtaan.
Kapusin roinakasan ylös sisäänkäynnille ja loikkasin sisään pesään. Partio hajaantui ja minäkin suuntasin heti omalle pedilleni. Sinne olin jättänyt kaikki hienot esineeni.
Tutkailin keräämiäni kauniita esineitä hetken, kunnes silmiini osui hieno kiiltävä kivi, jonka omistin. Nappasin sen mukaani ja suuntasin varoen kohti Ametistin petiä. Kolli oli asettunut sinne syömään, joten koetin lähestyä varoen. Useat kissat olivat kovin aggressiivisia ruokaillessaan, koska pelkäsivät jonkun vievän ruokansa.
Laskin kiven maahan ja katsoin ylös kolliin. Huomatessaan minut hän sähähti, joka sai tahtomattakin minut hieman varpailleni. Aggressiivisuus oli niin inhottava piirre monissa kissoissa.
Työnsin kaunista kiveäni eteenpäin ja katsoin vanhempaa kollia toiveikkaasti.
“Tämä on kiitos”, yritin mumista hänelle, mutta en tiennyt, kuinka selvää puheeni enää oli kuuroutumiseni jälkeen. En tiennyt edes olinko sanonut mitään oikean suuntaistakaan. Toivoin kollin kuitenkin leppyvän edes hieman. Nyökkäsin hänelle vielä kunnioittavasti, mutta hänen ilmeensä ei näyttänyt kovin ilahtuneelta. Ei suoranaisesti inholta, mutta ehkä vähän arvostelevalta.
Hitaasti kolli loikkasi kiveni viereen ja katsoi sitä ja sitten minua. En osannut lukea hänen ilmettään, mutta jokin sisälläni sai minut hieman pelkäämään. Ehkä hän aikoi ilkkua minua typerästä lahjastani. Tai ehkä hän vain heittäisi sen pois ja nauraisi perään ivallisesti. Kumpikin vaihtoehto kuulosti inhottavalta, mutta hyvin mahdolliselta.

//Ame?

”Ametisti, Harmonia on kuuro”, Hurma tuli minun ja Harmonian väliin, vaikkei se ollut hänen asiansa liittyä meidön väliseen kanssakäymiseen.
”En minä voi sille mitään! Hän yritti jäädä hirviön alle. En voi menettää Päivänsäteen luottoa tällaisen pikkupennun takia!” Yleensä en räyhännyt Hurmalle, mutta nyt suutuin kunnolla, sillä olin melkein menettänyt henkeni itsekin. Hurma veti minua hännällään lähemmäs häntä antaen tilaa Harmonialle, mikä kylläkin suututti minua entistä enemmän, sillä Harmonia olisi ansainnut pienen rangaistuksen. Yritin kuitenkin pitää hirviön sisälläni.

Loppupartio oli sujunut melko hyvin, vaikkemme olleetkaan löytäneet yhtään kissaa reviiriltämme. Roihu oli pysynyt minun ja Harmonian välissä loppuajan, mutta niinhän se minun kanssa aina oli. Kukaan ei tykännyt minusta, edes vähän. Kaikki pakenivat minua aina, kukaan ei halunnut olla kanssani, kukaan ei rakastanut minua, ei kukaan…
Hain lohtua ruoasta, jota yhteisöllä onneksi oli nyt tarpeaksi. Otin kasasta linnun, sillä oli harvinaista että tällaisia herkkuja pystyi syömään. Menin pedilleni ja tungin itseni sen sisään. Tiputin linnun alleni ja aloin mutustamaan sitä.
Yhtä-äkkiä vierelleni ilmestyi pieni ja valkoinen hahmo. Se sama joka oli aijemmin miltei tappanut itsensä partiossani. Sähähdin, sillä en halunnut hänen tulevan lähemmäs pesääni ilman lupaa. Harmonia vaikutti pelästyneeltä, mutta jäi siihen silti. Hän ojensi tassuaan eteenpäin paljastaen kimaltavan kiven.

//Harpsu?
//Nytpäs on harvinaisen huono tarina… Pitää päästä taas tähän kirjottamiseen sisään…

Lähdin etsimään Roihun hajujälkeä, vaikka olinkin valitettavan huono jäljittämisessä. Toivoin kuitenkin, että edes yritykseni piristäisi Mirriä hieman. Jollain hassulla tavalla hän tuntui minulle tärkeältä kissalta. Ehkä se johtui siitä, että tunsin hänen vanhempansa niiltä ajoilta, kun olin elänyt vielä kotikisuna kauempana kujakissayhteisöstä.
Vilkaisin taakseni kauempana maleksivaan Mirriin ja tunsin sydämessäni vihlaisun. En olisi tahtonut nähdä naarasta niin apeana, mutta en voinut erityisen paljoa sille, mitä kaksijalat sattuivat tekemään. Roihu oli nyt kaapattu ja emme voineet muuta kuin toivoa, että hänet löydettäisiin pian tai naaras pääsisi jotenkin toisin takaisin yhteisön luokse.
“Jos haluat puhua siitä, kuuntelen kyllä”, naukaisin lempeästi takanani tulevalle mustalle naaraalle toivoen hiljaa, että hän avautuisi minulle ja saisi sillä kevennettyä oloaan. Toki asiasta puhuminen voisi myös pahentaa hänen oloaan, joten päätös oli täysin hänen lavoillaan.
Käännyin toiselle kujalle ja yritin nuuhkia ilmaa Roihun hajua etsiessäni. Nenääni tunki lukemattomia muita hajuja, mutta oranssista naaraasta ei tuntunut olevan jälkeäkään. Olisi vaikeaa löytää hänet, jos kaksijalat olivat kaapanneet hänet, sillä niiden haju voisi helposti peittää kissan hajun alleen.

//Mirri?

Emo saapui minun ja Cassiopeian luokse pesän uloskäynnin lähelle, sanoi jotain ja katsoi meitä sillä tavalla, jolla hän aina katsoo varmistaessaan, että meillä on kaikki hyvin. Seurasin sisareni reaktioista, ettei emolla ollut mitään erityisen tärkeää sanottavaa. Aina en jaksanut keskittyä suun liikkeiden tarkkailuun. Se kävi raskaaksi, kun sitä oli tehnyt puoli päivää.
Tarkkailin paljon mielummin toisten yhteisöläisten toimia. Kuka poistui pesästä, missä johtaja liikkui tai ketkä näyttivät siltä, että yrittivät salailla jotain. Eikä emolla nyt muutenkaan usein ollut mitään tavanomaisesta poikkeavaa sanottavaa. Yleensä kun hän puhui minulle, hän vain huolehti minusta. Tai kehui minua.
Räpäyttelin silmiäni vastaukseksi. Emo räpäytti simiään takaisin tyytyväisen näköisenä.
Käännyin jatkamaan kylkeni pesemistä, kun huomasin, että laineikkaan valkean turkkini väliin oli juuttunut pieni vihreä roska. Nyrpistin nenääni kulmat rytyssä. Se ei lähtenyt, vaikka kuinka yritin saada sitä tarttumaan kieleeni. En kuitenkaan pystynyt pesemään itseäni vastakarvaa siitä kohti.
Tökkäsin emoa käpälällä ja osoitin katseellani roskaa lähes inhosta tutisten. Niin likainen olo minulla oli.
Lyra poimi roskan tarkasti mutta hellästi hampaillaan, ja sylki sen sitten maahan puhdas inho kasvoillaan. Tuoltako minäkin näytin?
Emo avasi suutaan, hän sanoi minulle hymyillen jotain. Sitten tämä suki vielä sen kohdan kyljestäni oikein siistiksi. Olin siitä oikein kiitollinen, sillä minua ällötti edelleen koskea kohtaan, jossa roska oli ollut. Nyt tunsin taas itseni hyvin kauniiksi ja huolitelluksi. Osoitin kiitollisuuteni emolle kahdella hitaalla silmien räpäytyksellä ja hännänpään heilautuksella. Emo hymyili minulle.
Vilkaisin emomme toisella puolella istuvaa siasartani, sillä tunsin tämän tuijotuksen kehossani. Cassiopeia mulkoili minua pienesti sivusilmällä, mutta kun hän huomasi katseeni, hänen ilmeensä muuttui takaisin neutraaliksi. Ajattelin, että ehkä tulkitsin ilmeen väärin, ja ehkä sisartakin oli vain kuvottanut turkkiini takertunut roska. Ketäpä sellainen ei kuvottaisi?

//Cassi ja Lyra?

Rhiannonin silmät olivat nauliutuneet kuuhun, mutta hiljalleen ne lipuivat pois, kääntyivät sisäänpäin tämän omaan salattuun maailmaan, joka sai naaraan kasvoille venkuran hymynkareen. Amor oli aistivinaan sisressaan vaitonaisen riemun, se hehkui ja värjäsi Rhiannon eläväksi liekiksi taivaanrantaan. Joskus sisarelle kävi niin, pieni kytevä tuli nostikin taas päätään, vaikka oli jo ollut hetken sammuva hiillos.
Pääsymaksupolitiikka jäi Amorin mieleen pieneksi ajatusleikiksi. Eihän kukaan olisi tareeksi tyhmä maksaakseen taivaankappaleiden katselusta pelkästään, mutta Amor näki kaiken lomassa mahdollisuuden voitokkaaseen ideaan. Ehkä kuu ja aurinko olivat kaikkien nähtävillä, mutta he eivät osanneet katsoa sitä oikein. Moni ei tiennyt mitä katsoi tai miten katsoa. Ei nähnyt kultaista hehkua. Sellainen oli valtavaa tyhjäpäisyyttä! Siispä Amorin aivot alkoivat kyhäillä ajatusta. Jos he tarjoaisivat katsojalle paljon enemmän kuin vain yön tai päivän. He myisivät tarinan. Amor uskoi sen onnistuvan. Heistähän tulisi rikkaita! Pieni kihelmöinti kulki läpi Amorin läikikkään turkin, sähkö kerääntyi hänen tassuihinsa ja riemunkiljahdukset patoutuivat vatsaan.
“Rhiannon, et ikinä arvaa mitä keksin”, Amor hihkui, mutta sisar ei kuullut. Naaras uiskenteli ajatuksissaan, katseli kalojen melskettä, pintaa joka värisytti eväkkäiden ääriviivoja, sai suomut loistamaan auringossa. Tai siltä se ainakin vaikutti. Naaras varmaan kasvattaisi evät ja pulahtaisi ajatustensa mereen lopullisesti.
“Huhuu? Onko Rhiannon enää kotiplaneetalla?” Amor kuiskutteli, mutta reaktiota ei irronnut. Amor heittäytyi selälleen ja huitoi tassuillaan:
“Apuaa!!! Rakas sisar auta minua. Keijukaisen haamu tuli ja kuristaa minua! En saa henkeä.” Amor kakoi ja näytteli hidasta tukehtumiskuolemaa, kunnes lopulta lysähti hervottomaksi.
“Ikävä juttu. Olisin ehtinyt kuolemaan jo sata kertaa. Olisin ollut paljon tyytyväisempi jos kyseessä olisi ollut joku toinen kuin se vanha myyttinen akka. Kyllä nyt enkelikasvoisempiakin teurastajia löytyy.” Voi hyvät taivaanhaltijat antakaa jonkun ronskin komistuksen heittää minut alas katolta tms, Amor ajatteli.
Ei auta. Rhiannon istua kököttää pää tyhjänä. Tai täynnä. Vaikea erottaa. Amor ei edes ollut varma oliko sisaren sielu enää kiinni tuossa nättinaamaisessa kehossa. Viimeinen vaihtoehto.
“Lyön vetoa, että et saa minua kiinni!” Amor pyrähti menemään jäämättä katsomaan josko olisi saanut sisareen vauhtia. Hän höristi korviaan ja lopulta oli kuulevinaan kynsien rapinaa vähän matkan päässä perässään. Jos tämä pyrähdys saisi Rhiannonkin aivot tuulettumaan, sillä jonkinlaiseen tilttiin hän oli ne onnistunut saamaan.
Amor kiihdytti tahtiaan ja laittoi tassua toisen eteen, mutta jokin meni vikaan ja käpälä jäi kriittisesti toisen alle. Kolli horjahti ja melko lennokkaasti roiskahti katon laidan yli draamalliseen ilmalentoon, jossa hänen pitkänmalliset raajasna sojottivat jokaiseen ilman suuntaan samanaikaisesti. Kaikki kesti vain lyhyen hetken, mutta Amorin silmissä ilmaliito kesti vuosisatoja. Tuuli virisi hänen turkissaan. Nytkö se kuolema jo iskisi? Amor nielaisi ja alkoi haroa hännällä tasapainoa. Hän oli vielä liian hyvännäköinen kuolemaan!
Ja sitten hän tumpsahti tassut edellä roskalavalle. Hetken aikaa Amor vain kökötti siinä silmät suljettuina, kunnes tajusi olevansakin elossa. Huojennus sai hänet huohottamaan.
“Tiesin ettet kuole”, Rhiannon totesi monotonisesti rännin reunalta ja hymyili mielenvikaisesti. Amor alkoi hekottaa ja heittäytyi selälleen roskasäkeille ja katseli sisartaan huojentuneena:
“Ne saamarin tassut!”
Rhiannon laskeutui alas Amorin luokse.
“Sainpahan ainakin huomiosi sisar hyvä. Olit aivan kuutamolla, kirjaimellisesti”, Amor alkoi sukia turkkiaan, kunnes muisti miksi olikaan halunnut sisarensa huomion, “Rhiannon rakas, me alamme pyytämään pääsymaksua. Ihan todella. Alamme järjestää auringonlaskun ja kuun nousun näytöksiä.”
“Mitä tarkoitat? Miten?” Rhiannonin silmät olivat kuitenkin syttyneet. Amor virnisti salaliittolaismaisesti. Kolli piti teatraalisen tauon, antoi hiljaisuuden venyä ja vääristyä raskaaksi sähköiseksi hunajaksi. Rhiannon ei kuitenkaan ollut kovin altis tällaiselle tunneleikittelylle vaan hän odotti. Sisar oli kyllä dramaattinen, mutta täysin tietämättään eikä varsinkaan harkitun suunnitelmallisesti. Hän oli lähinnä hallitsematon räjähdys. Hiljaisuus piirtyi viivaksi heidän välilleen. Koko kaksijalkala odotti.
“Älä aliarvioi velikultaasi. Viedään kissat tuonne katolle, jossa äskön olimme. Näköala on huikea. Ja minä laitan pystyyn sellaisen shown ettei ole ennen nähty. Joka sentin arvoisen. Kaikki saavat maksaa millä tahtovat. Palveluilla, riistalla, esineillä. Ja meistä tulee rikkaita!”

//Rhiannon!?!?!?!

“Tehdään kuule niin. Kuu on sinun. Aurinko minun.”

Amorin ehdotus oli täydellinen. Koin suoranaista häpeää siitä, että en ollut ajatellut asiaa tältä kannilta. Minä, me olimme ylivoimaisia; voittamattomia. Tästä yöstä lähtien kenelläkään muulla ei olisi oikeutta katsoa minun kuutani. Tästä eteenpäin sen katsominen olisi varkaus! Ja varkaitahan ei tunnetusti katsottu hyvällä, eihän? Minä ainakaan en pitänyt heistä. Tuijotin Amoria omintakeinen hymyni kasvoillani. Paitsi ehkä Amorilla. Jaoin veljeni kanssa asioita mitä minä en muiden kanssa jakaisi ja uskoin kollin tekevän samoin. Se kateus mitä koin siskojani kohtaan ei ulottunut Amoriin. Kolli oli heitä parempi, mutta ei minun tielläni. En ollut ajatellut ikinä, että yksi kissa voisi omistaa jotain niin suurta. Amorin ehdotus kiinnittyi aivoihini yhtä kirjaimellisesti, kuin kolli oli sen sanonut.
“Muut tulevat kyllä oppimaan, että kaikkea kaunista ei kuulu katsella.”, henkäisin silmät suurina enkä enää nähnyt mitään muuta ympärilläni. Koko maailma sulkeutui minun ja kuuni ulkopuolelle. Halusin niellä jokaisen pienekin palasen tuosta jumalaisesta luonnon luomasta taivaankappaleesta. Kun käännyin Amorin puoleen, kolli hymyili, mutta olin näkevinäni hänen katsessaan jotain omituista. Ihmetystä? En kuitenkaan jäänyt miettimään asiaa sen enempää. Ehkä Amorkin vain yritti käsittää ajatustemme suuruutta! Naurahdin hiljaa itsekseni. Kuinka hassua elämä olikaan! Miten yksi ajatus saikaan kaiken näyttämään kaiken niin paljon oikeudenmukaisemmalta?

Kuulin veljeni naukaisevan jotain, mutta kollin sanat menivät korvieni ohitse. Anteeksi, rakas veliseni. Tähän hetkeen mahduin vain minä. Mielessäni lupasin tehdä hänelle pian tilaa.

Ajatus jonkin omistamisesta jäi kiertämään päätäni, kuin saaliinsa yläpuolella hypnoottisesti kieppuva korppi. Olin joskus nähnyt sellaisen. Mitä enemmän maistelin kollin sanomia sanoja, sitä oikeammilta ne tuntuivat. Se tosin saattoi johtua siitä, että ne eivät pelkästään tuntuneet oikealta – ne olivat oikeita. En pitänyt siitä miten muu maailma ja muut kissat olivat aina yrittäneet vakuuttaa kaikkien asioiden kuuluvan kaikille. Miten typerä ajatus. Se oli vale, joka oli heittänyt varjon minun päälleni. Jos jokin oli todella niin kaunista ja kallista, miksi se olisi jätetty kaikkien käpälien saataville. Kauneus menettäisi arvonsa tasan sillä hetkellä, kun jokin Hurman kaltainen kissa saattoi ihailla sitä ja kuvitella sen olevan hänen silmilleen tarkoitettu.

Kynteni puristui katon sammaloituneiseen pintaan ja tunsin miten sydämeni hakkasi vauhdilla. Täydellinen oivallus oli saanut jopa sisäelimeni riemuitsemaan! Minusta tuntui, kuin olisin löytänyt vastauksen johonkin kysymykseen mitä tavalliset kissat eivät edes ymmärtäneet kysyä. Katseeni kiersi nukkuvaa kaupunkia. Kaksijalkojen pesien ikkunoista kajasti lämpimän keltaista valoa. Jostakin kaukaa korviani vahingoitti haukkuva koira ja tuulin heiluttelemien irtonaisten peltien kalke tunkeutui ajatuksiini. Hymyni vain leveni, kuin ajattelin sitä kuinka moni kissa varasti minulta tällä hetkellä ja kuinka monelle kissalle pääsisin vielä maksamaan samalla mitalla.

Vilkaisin taas Amoria. Kolli istui vieressäni tyynenä, kuin hänen ajatuksensa olisivat jo muualla. Minua hieman ärsytti, että veljeni ei varmastikaan ymmärtänyt mitä hän oli juuri tehnyt. Hän oli antanut minulle niin paljon sanomalla nuo muutamat sanat! Kerta kuu oli minun, oli maailma jo rikkonut sääntöjäni kauan aikaa sitten. Hymyilin itsekseni ja vilkaisin jälleen taivasta. Mielestäni kuu näytti paljon kirkkaammalta, kuin ennen minun kosketustani.
“Lyön vetoa, että et saa minua kiinni!” Ennen kuin ehdin edes sisäistää kollin sanoja, oli jo Amor pinkaissut karkuun.

//Amor? 😉

Amor oli huokaillut koko yön niin äänekkäästi Rhiannon korvaan, että oli ihme jos naaras oli saanut nukuttua. Pitkälle yöhön Amor toivoi sisarensa saavan vuosisadan hirveimmät unet ja että tämän mielenterveys ja pitkä lista erilaisia kognitiivisia toimintoja murenisivat pienen pieniksi hiukkasiksi ja valuisivat tämän korvasta ulos. Sen se pieni älykääpiö oli ansainnut.
Seuraavaan päivään Amor heräsi selvästi lauhkeammin mielin. Yöllä koettu tunteiden myllerrys oli tiessään ja pettymys laimentunut. Sen tilalle oli kuitenkin noussut ikävä kolotus. Kyllähän hänen reaktionsa oli ollut hieman ylimitoitettu. Ei hän halunnut siskon ajattelevan veljen häpeävän häntä. Kyse ei ollut lainkaan siitä. Amorilla oli vain ollut hyvin hyvin heikko hetki. Eikä mistä tahansa syystä.
Matteo sai Amorin raajat hyvin heikoiksi. Silkkiturkkinen kolli pyöri hänen mielessään parfyyminaan vapaus ja jännitys. Ja ilmeisesti Amor ei ollut ainoa joka haistoi sen, sillä Venus totesi Amorin tuoksuvan vieraalta. Kolli vaikuttui joka kerta valkean sisarensa lähes yli-inhimillisistä aisteista. Venuksella oli valtava ase käsissään!
Ilta pimeni nopeasti ja Rhiannon oli kuljettanut Amorin kaksijalan pesän katolle valtavan kuun alle.
Kaikki oli kuten ennen, heidän välillään ei ollut kireyttä sen enempää kuin ennen Matteotakaan. Amor tarkasteli mustavalkoista Rhiannonia ja oli huomaavinaan katkeruutta tämän äänessä. Kuu loisti maidonvalkeana heidän edessään, oli lähes mahdollista nähdä sen pienet poimut, kohoumat ja laskeumat jotka kätkeytyivät taivaankappaleen kaukaisuuteen.
“On kyllä synti, että maailma on täynnä kauneuksia ja kaikenlaiset puliveivarit saavat kokea ne yhtä lailla kuin mekin. Minusta heidän pitäisi joutua maksamaan siitä enemmän, koska eivät arvosta sitä tarpeeksi”, Amor vastasi mietteliäänä kuun kiilto silmissään. Rhiannonin meripihkaiset silmät varastivat nekin kuun kajon.
“Tehdään kuule niin. Kuu on sinun. Aurinko minun.”
Rhiannon kääntyi Amorin katse kirkastuen.
“Ei kukaan meitä voi estää. Aletaan perimään pääsymaksua näihin näytöksiin”, Amor iski silmää, “olemme taivaankannen valtiaat rakas siskoseni.” Eikä Amorin tarvinnut pyytää eilistä anteeksi. Ei heidän välillään ollut anteeksipyyntöjä, oli vain virta, joka joskus kiihtyi ja tyyntyi. Kyllä Rhiannon tiesi. Tässähän Amor tarjosi sovintoa.

//Rhiannon? 😉

Yö oli vaihtunut päivään ja päivän lopuksi iloinen aurinko oli jälleen vaihtunut melankoliseen kuuhun. Kaikki oli siis kulunut tavallisesti, ja auringon sammumista seurasi minun ja veljeni, Amorin yöllinen retki. Tällä kertaa oli ollut minun vuoroni valita ja olin päättänyt pysytellä mahdollisimman kaukana sen ahdistelevan, limaisen kissan nurkilta. Pelkkä ajatuskin nosti karvani inhottavasti pystyyn.
“Siskoseni, mihinkäs me olemme menossa?” Amor uteli silmät suurina, mutta hän sai vastaukseksi täyden hiljaisuuden. En paljastanut suunnitelmiani, kuin vasta h-hetkellä. Käpäläni johdattivat meitä vain ylemmäksi ja ylemmäksi. Jokainen loikka vei meidät lähemmäksi kuuta, joka loisti tänään täydessä loistossaan. Pidin kauniista asioista ja kuu lukeutui mielessäni kauniisiin ajatuksiin. Siinä oli jotain kiehtovaa. Miten se nousikin jokaisena päivänä taivaalle, mutta oli aina hieman erilainen. Istahdin kaksijalan käpälien taidonnäytteelle ja osoitin Amorille kuuta.
“Se on tänään erityisen upea, se loistaa juuri minul- meille”, korjasin sanomisiani. Muut kissat eivät tuntuneet näkevän itsessäni samaa, mitä minä näin. Olin nuori, mutta maailma oli jo minulle nyt enemmän velkaa, kuin se kykenisi vapaaehtoisesti maksamaan takaisin. Olin jo miettinyt miten minä voisin toimia velanperijänä, sillä sellaisia velkoja ei koskaan maksettaisi ilman muistutusta.
Amorin katse viipyili kuussa pitkään. “Mitä luulet, onko jonkun toisen – kenties Matteon – katse tässä samassa kuussa?” Amor naukaisi ja olin aistivinani hänen sanoissaan ripauksen toiveikkuutta. Minä en todellakaan ymmärtänyt mitä kolli näki jossain pahaisessa kujakatissa, jos Matteota sellaiseksi voisi edes kutsua.
“Varmasti”, nielaisin naurahduksen mukana ajatukseni. “Se on oikeastaan aika hienoa. Kaksijalkala on eläväisempi, mitä olemme tienneet.”
Ei. Minusta siinä ei ollut mitään hienoa. Minua häiritsi ajatus, että sama kuu kuului kaikille enkä voinut omistaa sitä. Kauniiden asioiden olisi pitänyt olla harvinaisia. Sellaisia, että vain minä olisin voinut todistaa niiden olemassaoloa tai edes päättää siitä kuka niitä sai katsoa tai koskettaa. Vilkaisin veljeäni sivusilmälläni. Olin tuonut Amorin tänne, jotta kuun jakaminen olisi ollut minun oma päätökseni. Olin halunnut tuntea vallan käpälissäni. Se ei tuntunutkaan niin suurelta mitä olin ajatellut. Se oli oikeastaan hyvin pieni, jopa hauras tunne. Päätös siitä, kuka saisi nähdä kuun kanssani? Ei paljoa mitään. Se oli kuitenkin enemmän valtaa kuin maailma oli minulle tähän mennessä suonut ja annoin tyydyttävän tunteen koskettaa jokaista soluani.
“Veliseni. Onko sinusta reilua, että kaikki saavat nauttia kuun upeasta olomuodosta, vaikka he eivät välttämättä osaa arvostaa sitä meidän tapaamme?” kysyin Amorilta suomatta kollille katsettani. Tähän mennessä Amor oli jo varmastikin tottunut minun outoihin ulostuloihin, mutta tähän kysymykseen minä halusin todella tietää vastauksen.

Amorin hännänpää nyki, mutta kasvot olivat edelleen hymyissä suin. Vaikkakin ilme alkoi rutistua pakottavasti sitä mukaa, mitä kauemmaksi Matteosta he pääsivät.
“Hyvänen aika sinun kanssasi Rhiannon, onko sinulla järkeä päässä??” Rhiannon tuijotti Amorin lähestulkoon tyhjästi kiukun kipinä kaiken taustaloimuna.
“Minähän vain puolustin kunniaani”, Rhiannon totesi.
“Voi ketun kettu. Oikeasti”, Amor kirosi katse taivaalle kohotettuna.
Rhiannon ei tuntunut tajuavan ensinkään mikä oli vialla. Hän oli ihan uuno, harmaankirjava pulunpoikanen joka pyöritteli päätään kummeksuneesti katsellessaan kuplamuovia mäen penkalla. Joskus Amor olisi halunnut heittää Rhiannonin sadevesiviemäriin ja pyöräyttää likaveden pyörteessä pari kertaa, josta Rhiannon nousisi sitten aivan uutena kissana takaisin päivänvalon pariin. Ehkä hänen aivonsa pitäisi vain nyrjäyttää oikeaan asentoon.
Amor puhkui turhautuneena. Hän rutisti luomensa niin lujasti kiinni, että hetken katseen takainen pimeys muuttui hehkuvaksi valkoiseksi.
“Etkö sinä ymmärrä miten tärkeää tämä on minulle! Sinä vain suollat niitä haapanan viisauksiasi ja Matteolta putoaa varmaan silmät päästä” Amor heitti kasvona rinnuksilleen draamalliseen pettymyksen eleeseen, “Mieti jos hän nyt ajattelee että olen joku JÄRKYTTÄVÄ nytväke.”
“Miksi sinua kiinnostaa mitä se kapinen kolli ajattelee?”
“Ja miksi sinua ei?!?!!!!!” Amor kihisi silmät pyöreinä. Hänen päänsä räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä! Voi näitä onnettomia kauniita aivojen polosia jotka tähän asti olivat niin sulassa sovussa majailleet hänen kallonsa tiukassa halauksessa. Pian ne räjähtäisivät tuohon asfaltille ylikuumentuneina kimpaleina.
“Palataan kotiin”, Amor mutisi.

//Sisar hellä?

“Kuules nyt hyvä herra Matteo vai mikä olitkaan! Minä en taatusti ole jäämässä yövieraaksesi. Vaikka no, olenhan minä saalis. Oikeastaan, ymmärrän sinua kyl-”, selitin kiihtyneesti, mutta Amor lähti puskemaan minua kauemmaksi. Ikävä kyllä tassuni eivät olleet liimattuina kaksijalanpesän kattoon, joten kolli sai raahattua minua vähän matkaa.
“Noniin, siskoseni! Me tästä tosiaan olimme lähdessä, emmekö?” En edes ehtinyt vastata, kun karvani nousivat pystyyn takanani olevan kissan naurahtaessa ja käännyin salaman välähdyksessä ympäri. Jokin voima sisälläni sai minut väläyttämään hampaitani, mutta laskin käpäläni maahan ja yritin maadoittaa itseni. Tuo oli todella epäkohteliasta, hoin itselleni mielessä. Mutta hän yritti iskeä sinua siitäkin huolimatta, että olit jo tehnyt selväksi mitä mieltä hänestä ajattelit, toinen ääni päässäni totesi ja lopulta niiden keskustelu yltyi suoranaiseksi tappeluksi. Jouduin pudistamaan päätäni, olin jo aivan sekaisin kuka sanoi mitä sanoi!
“Minulleko sinä nauroit, hm, hm?” tiuskaisin kollille, jonka kasvoilla oli ärsyttävän tyyni ilme eikä sanoillani ollut mitään vaikutusta. Amor yritti rauhoitella tilannetta, mutta koin itse olevani veljeni sanojen yläpuolella. Matteohan se tässä oli koko sotkun aloittanut ahdistelemalla meitä! Peruutin kuitenkin muutaman askeleen jättäytyäkseni tilanteesta taka-alalle. Se oli enemmän minua, tilanteiden seurailu. Pitäisi hillitä räjähdyksiäni. En saisi tulla tunnetuksi kissana, joka oli kuin sihisevä sähköjohto sateessa – vaarallinen koskea eikä kukaan tiennyt milloin kipinä roihauttaisi sen ilmiliekkeihin.

/Veli-kulta?

Suureksi ilokseni Laku suostui lähtemään kanssani etsimään Roihua. Ravasimme mahdollisimman nopeaa tahtia kohti paikaa, jossa paras ystäväni oli viety minulta. Pääni kuhisi ajatuksia, kamalia ajatuksia. En voinut olla kehittämättä päässäni jokaista mahdollista tapahtumasarjaa, joka olisi voinut seurata Roihun kaappausta.
Minut oli joskus kauan sitten pentuna viety eläinlääkärin luokse. Se oli ollut ymmärtääkseni kuten yhteisön parantaja, mutta vain kaksijalka. Naaraskaksijalalla oli ollut ruskeat silmät ja rauhoittava ääni, mutta myöhemmin olin kuullut muiden kissojen joutuneen eläinlääkäriin vain tapettaviksi!
Entä, jos… entä, jos… entä, jos…
En napannut matkalla yhdestäkään Entä, jos -ajatuksesta kiinni, sillä tiesin niiden vievän syvälle loputtomiin syövereihinsä, eikä minulla ollut nyt aikaa siihen. Olin ollut samanlaisessa olotilassa pitkään vanhempieni menettämisen jälkeen, joten kävi vain järkeen että reaktioni oli samanlainen Roihun kohdalla.
Olin tuntenut Roihun pitkään. Niin kamalan pitkään, että olin ehtinyt kiintyä tähän ihan hurjan paljon! Siksi menetys sattuikin niin kovasti. Suunnistin tapahtumapaikalle Laku perässäni.
Jotenkin en ollut ajatellut vain paikan näkemisen herättävän minussa samaa pakokauhua, kuin itse tilanteen kokeminen oli herättänyt. Siinä minä kuitenkin sitten tärisin lohduttomasti Lakun turkki vasten.
“Miten me ikimaailmassa löydämme hänet?” valitin korviani luimistaen ja häntääni alas painaen. Laku kuitenkin näytti yrittävän pysyä rauhallisena ja ilmeisen hyvin onnistuikin.
“Tule, koitetaan saada hajujälki”, kolli sanoi ja veti minua lähemmäs. Jalkani kuitenkin panivat vastaan ja mustaturkkinen kolli kääntyi katsomaan minua kulmat kurtussa. Tajuttuaan mikä mättäsi hän jatkoi yksin kohti paikkaa ja antoi minun seurata perässä omaan tahtiini.

//Laku?

Olin heti jalkeilla, kun Mirri pyysi minua mukaansa etsimään hänen kaapattua ystäväänsä, Roihua. Naaraan olotila oli varmasti kamala, koska kuka muka haluaisi menettää ystävän? Minä en ainakaan. Siksi olisinkin Mirrin apuna etsimässä hänen ystäväänsä, vaikka se olisikin luultavasti turha toivo. Jos kaksijalka kaappasi kissan, sitä kissaa ei usein nähnyt enää uudelleen.
“Näytä tietä”, naukaisin mustaturkkiselle naaraalle ja lähdin tassuttamaan hänen johdatuksestaan ulos. Hän tuntui olevan kireänä tapahtumista, joka ei ollut mikään ihme. Hän tahtoi vain löytää ystävänsä, mutta toivon kipinä ei varmasti ollut suuri.
“Haluatko juosta?” kysyin ja Mirri vilkaisi minuun pikaisesti.
“Juoksin koko matkan takaisin pesään, enkä tiedä voinko enää samanlaiseen suoritukseen, mutta voimme toki kiristää tahtia”, mustaturkkinen naaras totesi. Nyökkäsin. Se kävi järkeen mielestäni. Hän oli varmasti jo väsynyt, vaikka olikin saanut pienen hengähdystauon leirissä, mutta se ei tarkoittanut, että meillä oli aikaa hukattavaksi. Meillä oli kissa pulassa.
Mirrin hidastaessa nuuhkin ilmaa. En kuitenkaan edelleenkään haistanut paljoa tavanomaista poikkeavaa. Kaksijalkalassa haisi aina kaksijalat voimakkaasti ja hirviöiden katku sekä koirien löyhkä auttoivat myös peittämään muut hajut allensa.
“Täälläkö se tapahtui?” kysyin naaraalta, joka katsoi hiljaa eteensä kuin nähden kaikki tapahtumat uudelleen. Otin sen myöntävänä vastauksena ja siirryin lähemmäs naarasta varovasti. Halusin tukea häntä parhaani mukaan.

//Mirri?