Kuolonklaanin tarinat

Hilleripilven suusta roikkui hiiren pitkä ja ohut häntä, joka heilahteli kollin sulavien liikkeiden mukana kutsuvasti. Sisäinen pentuni ei voinut vastustaa kiusausta, vaan pakotti minut ponkaisemaan ylös ja läpsäisemään houkuttelevaa häntää. Päivän päätteeksi minä olin vain kissa ja kissat nauttivat leikkimisestä.
“Voi Hilleriseni”, kehräsin ja kolli loikkasi takavasemmalle leikkisästi. Vai halusi Pilveni päästä minua karkuun? Sehän ei käynyt päinsä! Kellahdin pehmeään ruohikkoon selälleni ja potkin takajaloillani vauhtia päästäkseni lähemmäksi Hilleripilveä. Olin aivan liian laiska jahtaamaan kollia, mutta käpäläni suorastaan janosivat pientä leikkihetkeä. Metsä sitä paitsi kuhisi saalista, kyllä siitä riitti leikkikaluksi astikin. Suurin osa klaanitovereistani oli kuitenkin niin ankeita ja tylsiä, että eivät hyväksyneet saaliilla leikkimistä. Kuinka tylsää! Onneksi Hilleripilvi osasi pitää hauskaa ja nauttia elämästä. Jaoimme Hilleripilven kanssa tavanomaiset hellyydenosoituksemme – kolli vain komistui päivä päivältä. Hilleripilvi oli onnekas saadessaan jakaa tämän hetken minun kanssani. Asetuimme pieneen, somaan kasaan ja Hilleripilvi alkoi sukimaan kaulaturkkiani, johon oli muodostunut ikäviä, pieniä takkuja. Onneksi täplikäs kolli tiesi kuinka pitää minut tyytyväisenä. Oli niin tärkeää näyttää hyvältä. Sukaisin itsekin Hilleripilven turkkia muutaman kerran ja olin avaamassa suuni, mutta kolli sulki sen hännällään ja elehti jonkin olevan pielessä. Korvani värähtivät. Metsä oli hiljainen, mitä Hilleripilvi nyt horisi? Väräytin korviani uudelleen. Ehkä metsä oli liiankin hiljainen. Nousin varovaisesti ylös ja viitoin kollia menemään toiseen suuntaan. Tuttu hajujälki leijaili nenääni. Olimme saaneet seuraa, ajattelin ja pahaenteinen virne muotoili suupieleni uuteen asentoon. Annoin salarakkaalleni merkin yllättää tunkeilijat takaa ja hiivin itse sopivan matkan päähän estääkseni heidän pakenemisen. Vai oli Pyräkkäpiru lopultakin onnistunut sekoittamaan Hämärähallaseni pään? Hmph. Olinhan minä huomannut miten Hämärähalla pikkuveljeäni katsoi, mutta olin kuvitellut naaraan olevan tarpeeksi fiksu hillitäkseen itsensä ja halunsa. Olin selvästikin ollut liian kiltti ja yliarvioinut Hämärähallan kyvyn käyttää aivojaan. Voi minua poloista, pitäisi olla jatkossa tarkempi.
“On aika epäkohteliasta keskeyttää ahkerien ja Kuolonklaanin eteen raataneiden soturien tauon”, totesin viileästi ja astuin itsekin esiin. Silmäni nauliutuivat Hämärähallaan, joka oli painautunut pieneksi keräksi vasten maaperää. Naaras näytti niin säälittävältä yrittäessään silmillään anella minua unohtamaan tämän kaiken. Mutta kuinka minä voisin unohtaa näin suuren petoksen! Oma kumppanini oli pettänyt minua oman veljeni kanssa. Verisukulaisuuskaan ei tainnut merkitä Pyräkkäpirulle yhtään mitään.
“Voi Pyräkkäpiru, taisit eksyä. Leiri ei ole täälläpäin. Vai syötitkö liskosi Hämärähallalle?” kysyin pää kallellaan ja siniharmaat silmäni hennosti viiruilla.
“Kaamoskukka, anna minä selitän!” ruskeankirjava naaras kiirehti naukaisemaan ja nousi ylös. Laskin päätäni, jotta kuonomme voisi koskettaa ja sain naaraan värähtämään. Hiljaisuuden katkaisi kuitenkin korppi, joka lehahti lentoon komean raakunnan kera.
“Taisi korppi kertoa jonkun klaanitoverimme kohtalon”, hymyilin ja vilkaisin Pyräkkäpiruun. “Voitte sitten keskenänne miettiä oliko teidän juttunne sen arvoista.”

//Hiltsu tai Pyrtsi? 😉

Olimme päättäneet lähteä kävelylle Katajanoen kanssa jatkamaan keskusteluamme naaraan tulevasta kumppanuudesta. Olin puhunut Harakkahaaveelle ja kolli oli vaikuttanut ilmeisen avoimelta kumppanuuden suhteen. Hänellä ei ollut mielessään ketään, joten olin johdatellut kollia hiukan katsomaan Katajanoen suuntaan ja hän oli hyväksynyt tarjouksen.
“Harakkahaave oli kiinnostunut sinusta. En tiedä, oliko kiinnostus kumppanimielessä vai ystävänä, mutta joka tapauksessa voit hyötyä hänen seurastaan. Hän on mukava ja ulospäinsuuntautunut”, kerroin naaraalle, joka vaikutti tänään hieman poissa olevalta. Harmikseni hän ei vaikuttanut innostuvan kamalasti, nyökkäsi vain ja naukaisi ottavansa kyseisen kollin harkintaansa.
Jatkoimme matkaa hiljaisina. Katajanoki ei ollut puhelianta sorttia ja epävarmuuteni pistivät esiin erityisesti hiljaisten kissojen seurassa. En ollut ihan varma pitikö toinen minun puheliaisuudestani vai halusiko tämä minun olevan hiljaa, joten käyttäydyin aina heidän seurassaan hiukan tönkösti.
“Tuolla on joku”, kuiskasin naaraalle, jonka huomio oli kuitenkin toisaalla. Kurkotin selkääni ja kaulaani, kun nostin etutassuni suurelle kivelle nähdäkseni tunkeilijan paremmin. Kissa ei kuulunut Kuolonklaaniin enkä mielestäni ollut nähnyt tuon ikäistä ja näköistä kissaa myöskään Eloklaanin riveissä.
“Mitä teet Kuolonklaanin reviirillä?” naukaisin kovaan ääneen vieraalle kissalle. Tuo tummansävyinen muukalainen nosti korvansa pystyyn ja näin hänen asettautuvan puolustamaan itseään.
Tajuttuaan meitä olevan vain kaksi hän istahti maahan ja alkoi pestä tassuaan kuin mikäkin metsän kuningas! Hän ei omistanut tätä reviiriä eikä hänellä silloin ollut myöskään oikeutta oleskella täällä. Muukalainen selitti jotain saalistamisesta ja kysyi sitten mitä asia minua liikutti.
Miten hän kehtasi? Tottakai se minua liikutti, kun tämä reviiri kuului minulle eikä tuolle kapiselle otukselle.
“Te ette vie minua minnekään.. tai muuten saastutatte reviiriänne kahdella kissanraadolla. Minä saalistan missä haluan. Minä nukun missä haluan. Ne ovat minun sääntöni.”
“Pyh, ovatko aivosi täynnä mehiläisiä, kun luulet että saat tuollalailla tunkeilla toisten reviireille?” kysyin ja tökkäsin hellästi Katajanokea auttamaan. Hän saisi asettua puolelleni, jotta meillä olisi ylivoima tuota yksinäistä kollia vastaan. Tämä näytti valitettavasti hyvin syöneeltä ja vahvalta, joten en ensimmäiseksi olisi halunnut lähteä taistelemaan tätä vastaan.
“Ehdotankin nyt, että lähdet mukaamme ja matkaat auringonlaskuun saakka mahdollisimman kauas reviiriltämme, sillä Kuolonklaanilla on mahtavat rivit sotureita jotka kaikki komennetaan tappamaan sinut mikäli sinua vielä täällä näkyy”, lausuin sanat nyt itsevarmemmin. Olin varma, että kolli pystyi aistimaan minusta hienoisen innokkuuteni näyttää kuka tämän reviirin omisti. Toivoin, että se ja minun uhkaavuuteni vanhempana kissana pelottelisi hänet mukaamme ja pois reviiriltä.

//Sirpa tai Kataja?

Pimeyden Metsä sentään, mikä soppa Tuhkajuovan toilailuista oli syntynyt. Ensin soturi oli mennyt ja tunkeutunut Eloklaanin reviirille, pilannut Jääviillon ja Pimentotähden suunnitelmat ja samalla vielä aivan pikkiriikkisen tappanut yhden kissan. Kuultuaan asiasta, Jääviilto oli tuntenut kasvavaa inhoa ja vihaa hopeanharmaata soturia kohtaan. Pimentotähti oli toiminut tilanteessa aivan väärin, sillä hän oli alkanut hyssyttelemään ja käskenyt Jääviiltoa pitämään kuononsa kiinni asiasta ja Tuhkajuovan muistisairaudesta!
Jos pyytäjä olisi ollut kuka tahansa muu, ei punaturkkinen soturi olisi edes harkinnut noudattavansa käskyä. Mutta koska pyytäjä oli ollut Pimentotähti, Jääviilto oli purrut hammastaan ja kerrankin nöyrtynyt, pitänyt suunsa kiinni – ainakin suunnilleen. Olihan hän heitellyt sinne tänne heittoja arvostetun soturin sekopäisyydestä, mutta muuten hän oli ollut aivan täydellisesti Pimentotähden luottamuksen arvoinen.
Mutta tapahtumat eivät olleet suinkaan loppuneet siihen. Varapäällikkö oli aiemmin tänään huomannut, miten Pimentotähti, Tuhkajuova ja tämän neljä pentuaan olivat lähteneet ulos leiristä. Jääviilto piti silkkana hulluutena sitä, että sellainen arvaamaton, muistinsa menettänyt kissa päästettiin edes ulos leiristä. Kollin mielestä Tuhkajuova olisi pitänyt teloittaa saman tien, muttei kolli ollut viitsinyt toteuttaa suunnitelmaansa. Se olisi aiheuttanut hänelle itselleen vain ongelmia. Mutta kuinka ollakaan, hänen toiveensa oli toteutunut! Aivan äskettäin Jääviilto oli ollut aterioimassa Virtaviiman kanssa, kun leiriin oli saapunut viisi kissaa, ei; neljä kissaa. Hämmennys oli paistanut kollin kasvoilta, kun hän oli nähnyt, miten Varissulka kantoi emonsa elotonta ruumista hampaissaan. Varapäällikön kasvoille oli oitis piirtynyt tyytyväinen virne.
”Päästiinpä tuostakin”, Jääviilto oli tokaissut puoliääneen. Virtaviima oli luonut terävän katseensa punaturkkiseen soturiin ja jättänyt Jääviillon omiin oloihinsa. Tyytyväisesti myhäillen Jääviilto katsoi, miten Pimentotähti ja Tuhkajuovan jälkeläiset kantoivat pienen ruumiin leirin keskustaan. Soturi ei ymmärtänyt, miksi pääaukiolle oli niin yhtäkkiä saapunut raskas, surun ilmapiiri. Hän pudisteli turhautuneena päätään. Riippakivi oli kuollut, ei Kuolonklaani ollut menettänyt mitään – päinvastoin. Jos Tuhkajuova olisi jäänyt henkiin, hän olisi ollut vain yksi lisäsuu ruokittavaksi, eikä hänestä olisi ollut kuin haittaa. Kunhan valvojaiset olisi hoidettu pois alta, Jääviilto aikoi laittaa tämän klaanin takaisin ruotuun. Yhden kissan kuolemaa ei saanut jäädä suremaan – paitsi tietenkin Jääviillon kuolemaa, se tulisi olemaan koko klaanille katastrofi.

Aaltosalama oli painautunut ruohikkoon niin matalaksi kuin vain fyysisesti kykeni. Hän oli juuri todistanut, miten hänen nuori soturitoverinsa oli pujahtanut kaksijalan jalkojen välistä sisälle nahkapesään ja jäänyt sinne vangiksi, kun kaksijalka oli tullut ulos ja tukkinut suuaukon mennessään. Sen sijaan että jäisi ällistelemään ja kiroamaan tämän typeryyttä, Aaltosalama yritti keskittyä miettimään, miten saisi kollin ulos kaksijalkojen huomaamatta.
Neljäs kaksijalka oli lampsinut lammen rantaan ja huuteli sieltä jotakin uimassa oleville kaksijalkatovereilleen. Toistaiseksi niiden huomio oli muualla, mutta hetken kuluttua tilanne voisi olla aivan toinen. Siispä Aaltosalaman oli oltava ripeä.
Hän syöksähti vauhdilla pesän tukitun suuaukon eteen ja koetti sitä tassuillaan. Pinta oli oudon joustava ja liukas ja se piti hampaita vihlovaa ääntä kun sitä yritti kynsiä.
“Harakkahaave!” Aaltosalama sihahti ja vilkaisi taas lammen suuntaan. Kaksijalat mölysivät yhä siellä päin. “Oletko kunnossa?”
Kului pieni hetki, ennen kuin vastaus kuului: “Olen. Yritän kaivaa reittiä ulos!” Aaltosalama painoi korvansa pesän seinää vasten ja kuuli sisältä raaputtamisen ääniä. Hän ei uskonut, että heillä riittäisi aika tehdä pesään reikää, etenkin kun se oli niin kimmoisaa materiaalia.
Naaras peruutti vähän ja tutkaili nahkapesän etuseinää silmät sirrillä. Miten kaksijalka oli oikein sulkenut sen? Hän henkäisi tajutessaan että ylempänä pesän seinä oli vähän raollaan, kuin rungosta repsottava kaarnanpala. Voisikohan hän suurentaa sitä jotenkin?
Aaltosalama koukisti takajalkansa ja ponnisti ylöspäin. Hänen onnistui huitaista leparetta tassullaan, mutta aukko ei näyttänyt suurentuvan. Hän koetti uudestaan pariin otteeseen, ennen kuin tajusi tarrautua kynsillään pesän nahkaan. Se oli liukasta, mutta hänen onnistui jotenkuten roikkua siinä kiinni. Lopulta hän sai kurkotettua kynsillään otteen lepareesta, ja hän antoi itsensä liukua alaspäin painonsa voimalla, repien seinässä olevaan aukkoa isommaksi ja isommaksi. Pesän seinä piti omituista ääntä kun se avautui, ja Aaltosalama yritti irrottaa kynsiään siitä samalla kun Harakkahaave kurkisteli ulos oviaukosta yllättyneen näköisenä.
“Kaksijalat!” Harakkahaave huudahti yhtäkkiä. Aaltosalama kurkisti lapansa yli ja tajusi äänten hiljentyneen. Kaksijalat olivat varmaankin nousemassa juuri vedestä!
Hän nyhti kynsiään irti nopeammin ja raivokkaammin, paniikin tunteen kasvaessa sisällään. Lopulta ne irtosivat kivun ryöpsäyksen kanssa. Hän irvisti tuskaisesti ja ampaisi juoksuun Harakkahaave kintereillään. He olivat juosta pahki pesiään kohti löntystäviin kaksijalkoihin, jotka alkoivat mölistä hämmästyneinä kissat nähdessään. Aaltosalama teki äkkikäännöksen ja vei heidät kauemmaksi kaksijalkojen leiristä.
Kun he olivat päässeet turvallisen välimatkan päähän, Aaltosalama pysähtyi vetämään henkeä. Hän tunsi kuumaa tykytystä varpaassaan ja huomasi yhden kynsistään irroneen.
“Kauanko ne aikovat olla tuolla vielä?” Harakkahaave katseli hermostuneesti nahkapesien suuntaan. “Näitkö niiden leirissä mitään sellaista, mistä olisi voinut päätellä, mitä ne tekevät täällä?”
“En”, Aaltosalama tunnusti ja lipoi varovasti verta tihkuvaa tassuaan, “mutta jos ne syövät niin paljon kuin niiden jätteet antavat uskoa, en usko niiden viipyvän kauan. En nähnyt missään tuoresaaliskasaa.”
Harakkahaave nyökytteli vähän, mutta kollin katseessa näkyi pieni epäilys.
“Meidän on palattava leiriin raportoimaan tästä. Pimentotähti tietää, mitä tehdä.” Punertavaturkkinen naaras nousi seisomaan ja lähti nilkuttamaan kolmella jalalla sinne päin, missä he olivat erkaantuneet muusta partiosta. Harakkahaave seurasi ajatuksiinsa uppoutuneena hänen perässään.

Seuraavana päivänä Aaltosalama joutui jäämään leiriin lepäämään aamupäiväksi. Verenvuoto irronneen kynnen kohdalta ei ollut tyrehtynyt kunnolla, vaikka Sumutuuli oli käärinyt sen ympärille paksun hämähäkinseittikerroksen. Parantaja oli käskenyt häntä pitämään tassua hieman koholla. Aaltosalama oli aamuun mennessä kyllästynyt pesässä makoilemiseen ja oli päättänyt tulla aukiolle seuraamaan klaanitoverien ahkerointia.
Oli melkein aurinkohuipun hetki, kun Jääviillon aikaisemmin aamulla lähettämä tiedustelupartio tupsahti aukiolle. Heidän mukanaan olivat Latvaruusu ja Harakkahaave, jotka olivat olleet eilen samassa partiossa Aaltosalaman kanssa kun kaksijalat olivat löytyneet heidän reviiriltään. Aaltosalama höristi korviaan kiinnostuneena nähdessään Latvaruusun suuntaavan päällikön pesälle – oliko kaksijalkojen tilanteeseen tullut muutosta?
“Ne ovat lähdössä.” Harakkahaava tuli hänen luokseen. Aaltosalama huokaisi helpottuneena.
“Kaikkiko?”
“Kaikki neljä. Seurasimme niiden puuhia etäämmältä jonkin aikaa ja huomasimme niiden olevan purkamassa leiriään.”
“Se on hyvä. Toivottavasti ne eivät suunnittele leiriytyvänsä jonnekin muualle meidän maillamme”, Aaltosalama tuhahti ja huiskaisi hännällään. “Menisivät vaikka mieluummin Eloklaanin puolelle. Ehkä ne voisivat häätää eloklaanilaiset tiehensä.”

//Harakka?

Lätäkkölemmen uintitaitoiset sisarukset hakivat heidän emonsa ruumiin Hehkulammesta harmaaturkkisen soturin katsellessa rannalta. Emo oli aina paasannut uintitaidon tärkeydestä, mutta Lätäkkölempi ei koskaan ollut oppinut uimaan. Pennusta saakka hän oli tiennyt, ettei aikoisi harjoitella kyseistä taitoa. Tämä oli ainoa hetki, kun hän tunsi pientä katumusta siitä, ettei ollut suostunut sellaiseen. Nyt hän tunsi olonsa hieman ulkopuoliseksi, mutta tyynnytteli tunteen tiehensä nopeasti. Hän ei suostuisi koskaan astumaan veteen vapaaehtoisesti, se ei vain ollut hänen juttunsa.
Soturi liittyi Lampiväreen perässä nuolemaan emonsa turkkia karhealla kielellään. Siten enimmät vedet saataisiin pois, ja emon turkki voitaisiin siistiä tulevia valvojaisia varten. Lätäkkölempi oli musertunut, kun hän näki ja tunsi emonsa elottoman ruumiin edessään. Hopeisen soturin kasvoilla oli levollinen ilme, Tuhkajuova oli lähtenyt lopulta rauhallisesti, aivan kuten hän oli halunnut. Kielenvetojen lomassa Lätäkkölempi kosketti emonsa poskea kuonollaan ja hiljaa mielessään lausui kiitokset emolleen.
Sitten soturi vilkaisi Pimentotähteä, joka ilmoitti valvojaisten olevan seuraavana yönä.
”Se on hyvä”, hopeanharmaa naaras vastasi päällikön viittaukseen yön kirkkaudesta, ”kaatosateella tuskin kovin moni olisi halukas muistelemaan emomme elämää.”

Kun Tuhkajuovan turkki oli kutakuinkin kuiva, Varissulka otti kiinni emostaan ja lähti kantamaan tämän pientä ruumista kohti Kuolonklaanin leiriä. Lätäkkölemmen rinnassa muljahteli. Hänellä ei ollut enää vanhempia. Hän joutui purra huultaan, jottei olisi pillahtanut itkuun. Sellaiseen hän ei kuitenkaan suostunut, sillä tunteiden näyttäminen oli heikoille. Jos Pimentotähti ja Varissulka eivät olisi olleet paikalla, hän olisi saattanutkin itkeä, mutta kaksikon vuoksi ajatuskin itkemisestä oli mahdoton.

Leiriin saavuttuaan elottoman soturin ruumis kannettiin leirin pääaukiolle. Tuhkajuova aseteltiin leirin keskustaan asentoon, jossa hän näytti vain nukkuvalta. Ruumiin ympärille kerääntyi kissoja, Lätäkkölempi kuuli uteliaat nau’unnat, muttei vaivautunut nostamaan katsettaan emonsa hopeisesta turkista. Pimentotähti ilmoitti klaanille onnettomuudesta, joka oli johtanut Tuhkajuovan kuolemaan. Hiljaa mielessään Lätäkkölempi kiitti päällikköä siitä, että hän oli toteuttanut heidän emonsa toiveen. Pimentotähti ansaitsi hieman enemmän Lätäkkölemmen luottamusta moisella teolla. Se oli osoitus uskollisuudesta Tuhkajuovaa kohtaan, ja Lätäkkölempi arvosti sitä. Hän oli päättänyt, ettei poistuisi emonsa rinnalta ennen tämän hautaamista. Hän halusi muistella itsekseen sekä perheenjäseneidensä kanssa emonsa elämää, saattaa hänet viimeiselle matkalleen esi-isien joukkoon.

Pudistin päätäni ja nousin käpälilleni. Katajanoki katsoi minuun odottaen.
“Voin tehdä sen itse. Menen heti tutkailemaan tilannetta”, nau’uin ja kosketin hellästi sisarentyttäreni lapaa, “Nähdään myöhemmin.”
Tassutin pois varjoisasta nurkasta ja suuntasin Lepakkohuudon luokse. Kolli oli juuri tupsahtanut ulos soturien pesästä.
“Lepakkohuuto, missä Hiljaisuusvarjo on?” kysyin kollilta pikaisesti. Tumman soturin katse muuttui hiukan, kun hän kohautti lapojaan.
“Partiossa tai jotain. Miksi niin?”
“Minun täytyy kertoa hänelle jotain”, vastasin ja vilkuilin ympärilleni, “Oletko varma, ettei hän ollut pesässä?”
“Olen. Mikä on noin tärkeää, että sinun täytyy päästä hänen luokseen juuri tällä silmänräpäyksellä?” Lepakkohuuto vastasi kiusoittelevasti. Mulkaisin häntä moittivasti ja huokaisin kärsimättömästi. Halusin kertoa Hiljaisuusvarjolle Syöksyaskeleesta, mutta jos hän oikeasti oli partiossa minun täytyisi sitten odottaa.
“Kerro nyt, sait kiinnostukseni heräämään”, Lepakkohuuto sanoi silmät kimmeltäen tuttua ilkikurista tiedonjanoa. Pudistin päätäni. Jotain asioita minun oli pakko pitää kumppaniltani ja hänen täytyisi ymmärtää se.
“Olen pahoillani.”
“Ei se mitään. Uskon, että sinulla on syysi siihen”, Lepakkohuuto myöntyi vihdoin tappioonsa ja lähti sitten omille teilleen. Minusta tuntui ikävältä jättää asioita kertomatta varsinkin kun oli kyseessä paras ystäväni, mutta tämä olisi Kamomillapyörteelle parhaaksi.
Suunnitelmamme ei saisi missään nimessä paljastua ennen sen toteuttamista.

Sydämeni hakkasi rinnassani tuhatta ja sataa. Olin tehnyt hätäisen ratkaisun ja asettunut Hämärähallan päälle painaakseni hänet alemmaksi ruohikkoon, piiloon Kaamoskukalta. Enää en voinut muuta kuin rukoilla, että veljeni ei haistaisi meitä. Hämärähalla värähti allani, kun Kaamoskukan pehmeä nauku kuului ihan läheltä.
“Mihin sinä jäit?”
“Täältä tullaan! Nappasin meille vähän illallista.”
“Sinä se osaat aina ajatella tarpeitani.”
Pitkien, huojuvien heinänkorsien väleistä näin vilauksia Kaamoskukan tummasta turkista, jonka rinnalle ilmestyi kohta Hilleripilven vaalean kirjava hahmo. Nenääni lehahti hiiren mehukas tuoksu.
“Tässä on täydellinen kohta pitää taukoa, vai mitä tuumit?” Hilleripilvi kurnutti. Näin selvästi, miten tämä painautui Kaamoskukan kylkeä vasten ja hieroi päätään kollin kaulaan. Kaamoskukka vastasi eleeseen nuolemalla toisen soturin korvia.
“Mitä…?” Minun oli vaikea käsittää näkemääni. Tiesin, että Kaamoskukka ja Hilleripilvi olivat läheiset, mutta että tällä tavalla? Sydäntäni riipaisi kun tajusin veljeni pettäneen Hämärähallaa todennäköisesti koko sen ajan, kun nämä olivat olleet kumppaneita. Rakastiko Kaamoskukka Hämärähallaa edes oikeasti? Entä sitten Hilleripilvi? Kolli oli vastikään ruvennut kumppaneiksi Lammikkoloikan kanssa, mutta en ollut tainnut koskaan nähdä häntä näin tyytyväisenä naarassoturin kanssa. Oliko sekin pelkkää esitystä – kulissi jota kollit pitivät yllä yhdessä?
*Meidän on päästävä täältä pois*, ajatus hiipi mieleeni pahan aavistuksen kutitellessa niskassani. Meidän ei olisi pitänyt olla täällä näkemässä tätä. Tämä vaikutti sellaiselta salaisuudelta, jonka Kaamoskukka halusi pitää piilossa muilta hinnalla millä hyvänsä.
Siirryin varovasti pois Hämärähallan päältä. Naaras nosti päätään ja katsahti minuun silmät kimmeltäen. Pelko kuvastui hänen kasvoiltaan. Viittilöin hänelle hännälläni, että meidän piti liikkua hiljaa. Naaras nyökkäsi hädin tuskin hengittäen.
“Eikö teille ole opetettu, että tirkistely ei ole soveliasta?”
Kaikki karvani nousivat kauhusta pystyyn, kun käännyin katsomaan ärtyneen oloista Hilleripilveä, joka oli ilmestynyt taaksemme. Soturin siniharmaat silmät olivat painuneet kapeiksi viiruiksi ja tämä nytkytteli häntäänsä uhkaavasti.
Hämärähalla vieressäni jäykistyi, ja katsahdin lapani yli vain nähdäkseni Kaamoskukan varjon kohoavan korkeana yläpuolellamme.

//Hämärä tai Kaamos?! D:

Seurasin vanhempaa soturia merkistä ja seisoin selkä pesää kohti katse vedessä riehuvissa kaksijaloissa, kun Aaltosalama tarkisti ensimmäisen pesän. En ollut ihan varma mitä pesistä täytyi löytää jotta saisimme tietoja kaksijalkojen aikeista, mutta luotin kokeneemman soturin sanaan.
Kaksijalat vaikuttivat typeriltä, eivätkä huomanneet meidän puuhiamme. Aaltosalaman käskystä lähdin seuraavalle pesälle, ehkä voisin kurkistaa sinne itse. Pesä oli suippomainen ja nahasta tehty. Tarkkailin sitä, kun kuljin matalana lähemmäs. Koitin olla mahdollisimman ripeä liikkeissäni.
Pysähdyin äkisti, kun pesän sisäänkäynti repesi ja kaksijalan litteä ruma naama ilmestyi eteeni. Painuin kyyryyn, mutta ei mustalla turkillani ollut toivoakaan sulautua vihreään ruohikkoon. Anelin hiljaa mielessäni, että kaksijalka olisi yhtä sokea kuin muutkin.
Se avasi suunsa ja päästi ääniä sisältään. Se ei ollut ihan vielä huomannut minua, joten koitin hiipiä sen jalkojen välistä sisälle pesään. Tiesin sen olevan huono idea, mutta mieluummin joutuisin sinne omin päin huomaamattomasti kuin vastentahtoani kaksijalan käpälissä.
En ehtinyt kuin vilkaista nopeasti taakseni ennen kuin pesän huumaava kuumuus nielaisi minut. Olin nopeasti ehtinyt nähdä vilauksen Aaltosalaman huolestuneesta ilmeestä ennen kuin pesän hämärä sulki minut sisäänsä. Kaksijalka oli sittenkin lähtenyt ulos pesästä!
Purin hampaitani yhteen ja viuhdoin häntääni edes takaisin, kun pelko alkoi asettua lavoilleni. Aaltosalaman kävisi köpelösti, jos hän aikoisi edes yrittää auttamaan minua. Kaavin tassuillani pesän reunaa yritykseksi auttaa itseäni. Tunsin maan sen alla. Ehkä voisin rikkoa nahan sen päältä ja päästä sitä kautta ulos.

//Aalto?

Tuhkajuova oli lipunut veteen viimeiselle matkalleen. Odotimme, minä ja hänen pentunsa, kaikki jännittyneinä sitä hetkeä, kun pyristely lakkaisi ja sielu pääsisi vaeltamaan kylmenevästä ruumiista. Vesi loiskui, ja koko tilanne alkoi tuntua vastenmieliseltä. Käänsin katseeni pois. Kun viimein lampi hiljeni, suljin silmäni ja vedin värähtäen henkeä. Noin vain oli Tuhkajuova menehtynyt, tänä viherlehden päivänä, tuosta vain. Taivas ei ollut revennyt eikä aika ollut pysähtynyt. Ystäväni oli ohikiitävässä hetkessä muuttunut lihasta ja luusta rakkaaksi muistoksi.
En itkenyt, en suostunut. Itkisin myöhemmin yksin pesässäni. En kokenut, että minulla oli mitään oikeutta itkeä Tuhkajuovan pentujen keskellä. Olin ulkopuolinen tähän suruun. Samalla hekään eivät ymmärtäneet omaani.
Lätäkkölempi rikkoi ensimmäisenä hiljaisuuden toteamalla ääneen sen, minkä olimme kaikki huomanneet. Naaraan silmissä kyyneleet odottivat putoamista. Lammikkoloikka oli viileä, puhui vain jonkun oppilaan koulutuksesta, oppilaan, joka ei edes ollut hänen. Varissulka istui hiljaa, ei itkenyt, mutta näytti surussaan vanhemmalta kuin olikaan. Lampiväre katsoi muita eksyneenä.
Jokaisella oli oma tapansa surra, enkä minä lähtenyt heitä tuomitsemaan. Oma mieleni täyttyi minun ja Tuhkajuovan yhteisistä muistoista, soturikoulutuksesta, Eloklaanin synnystä, ensimmäisistä rakkauksistamme ja sodasta. Kurkkuani kuristi; räpäytin ujostelevat kyyneleet silmistäni ja rykäisin itsekseni. Samalla kolme harmaata kissaa lipui veteen. Lätäkkölempi oli ainoa neljästä, joka ei osannut uida. Hän seurasi tyynenä rannalta, miten Lammikkoloikka ja Lampiväre saavuttivat emonsa ruumiin ensimmäisenä. Hieman verkkaisempaan tahtiin uiva Varissulka saavutti heidät pian.
Kolmikko kuljetti pientä, harmaata ruumista riipaisevalla hellyydellä. Tuhkajuova oli varmasti ylpeä heidän uimataidostaan. Harva siihen Kuolonklaanissa kykeni, ja vanhan toverini julistukset uimisen tärkeydestä kaikuivat mielessäni. Kenties oli aika muutoksen. Kyllähän hän oli aina ollut oikeassa.
Lammikkoloikka ja Varissulka voimakkaampina kapusivat rantaan nostamaan Tuhkajuovan ruumiin. Lampiväre hypähti heidän perässään nurmelle. Hän tuumi hetken, antoi veden valua turkistaan, ja alkoi sitten sukia emonsa harmaata turkkia kuivaksi.
“Pidämme valvojaiset seuraavana yönä”, sanoin vain jotain sanoakseni. Tokihan he tiesivät. Aurinko lämmitti turkkiani: Tuhkajuova oli valinnut kauniin päivän kuolla.
“Yöstä taitaa tulla kirkas.”

//Lapsoset

“Nuo kaksi ovat julmia seireeneitä”, kerroin Susimielelle ääntäni pienentämättä. Oli minulle yhdentekevää, kuulivatko kauhusiskokset sanojani vai eivät. “Heistä on hauskaa nauraa toisten kustannuksella, koska he ajattelevat olevansa muita ylempänä.” Siristin silmiäni paheksuvasti Virtaviiman vilkaistessa meihin päin selkänsä yli. Naaras nosti huultaan mutta ei sanonut mitään – jep, hän oli tainnut kuulla.
“N-nauravatko he minun ku-kustannuksellani?” Susimieli änkytti ihmeissään. “Mi-miksi he niin tekevät?” Kollin katse muuttui hämmentyneen sumeaksi.
“Kyllä he nauravat”, vastasin suoraan. En nähnyt mitään syytä pehmitellä asiaa. Syy sille, miksi Susimieltä kiusattiin, oli aivan yhtä päivänselvä kuin miksi monet pitivät minua kummajaisena. “Heistä sinun änkytyksesi on naurettavaa.” Kun Susimieli pyöristi silmiään, minä jatkoin: “Mutta se johtuu siitä, että he eivät näe omaa kuonoansa pidemmälle. He kun ovat yhtä harmaita ja latteita kuin Ukkospolku, että heidän ainoa hupinsa on piinata niitä, joilla oikeasti on persoonallisuutta. He kiusaavat sinua, koska olet erityinen – ja he eivät.”
Se oli selvästi viimeinen niitti Virtaviimalle. Suurikokoinen naaras käännähti kannoillaan ja tuli seisomaan nokat vastatusten kanssani. Naaraan silmissä oli vaarallinen kiilto, joka olisi kai pitänyt tulkita varoituksena pitää kieleni kurissa. Valitettavasti sellainen ei ollut tapaistani, ja vastasin vanhemman soturin haastavaan tuijotukseen röyhkeän välinpitämättömästi.
“On sinulla otsaa”, Virtaviima naurahti kolkosti. “Luuletko sinä tosiaan, että meitä kiinnostaa, mitä sinunlaisesi outolintu ajattelee meistä?”
Pääni kallistui sivulle vastatessani: “Jos sinulla ei olisi niin herkkä ego, ei se varmaan kiinnostaisikaan.”
Virtaviima tuijotti minua hetken hölmistyneen näköisenä, aivan kuin hän ei olisi ollut varma, oliko vastaukseni tarkoitettu loukkaukseksi vai ei. Naamalleni levisi hivenen pirullinen virnistys.
“Älä huoli – on aivan normaalia, että pienet aivot joutuvat oikosulkuun kun niitä kuormitetaan liikaa. Taisin käyttää liian vaikeita sanoja ymmärryksellesi.” Toisinaan rakastin kerjätä verta nenästäni. Siinä oli jotain oikein kutkuttavaa, kun näki vastapuolen otsasuonen alkavan sykkiä raivosta, ja silloin sitä vasta tiesi, että oli onnistuneesti päässyt toisen ihon alle. Ikävä puoli olivat ainoastaan seuraamukset.
“Revin kielesi irti tuosta hyvästä, kakara!” Kierähdin Virtaviiman ensimmäisen iskun alta ketterästi sivuun. Naaras näytti yllättyvän vikkelyydestäni, mutta kävi uuteen hyökkäykseen raivopäisen mäyrän lailla.
Muut partion jäsenet joutuivat väistymään tieltämme, kun vyöryimme yhtenä ärisevänä kynsien ja häntien myrskynä ympäriinsä. Lokkimielen sadistisesta koulutuksesta oli kuin olikin ollut hyötyä, sillä en tuntenut olevani välittömästi avuton ja alakynnessä.
Kohta Virtaviiman onnistui kuitenkin painaa minut maata vasten alapuolelleen. Naaras rutisti rintalastaani toisella leveällä tassullaan samalla kun hän kohotti toista tassuaan yläpuolelleni.
“Olkoon tämä muistutuksena siitä, mitä liian suulaille kateille käy tässä klaanissa.” Virtaviiman silmät välähtivät, ja minä tuijotin henkeä pidättäen hänen esiin työnnettyjä kynsiään, jotka valmistautuivat lyömään minua kasvoihin.

//Susi?!?

Minua oli huvittanut se, miten Lillukkatassu oli törmännyt toisen kissan takamukseen. Kasvoillani oli hetken aikaa ollut huvittunut virne, mutta olin pyyhkinyt sen pois huomattuani, miten nolostunut Lillukkatassu oli ollut. Hän mutisi hiljaisella äänellä, että saisi varmaankin kuulla asiasta loppuelämänsä ajan. Se tuntui minusta hieman liioitellulta. Sehän oli ollut vain yksi epähuomiossa sattunut törmäys.
”Voi kuule, tietäisit vain miten Latvaruusukin on törmäillyt vaikka ja keneen”, yritin keventää tunnelmaa hiljaa kuiskaten, jottei kukaan muu kuin Lillukkatassu kuulisi sitä. Lillukkatassu katsoi minua nyt kulmiensa alta, mutta selkeästi kiinnostuneena siitä mitä minä olin juuri sanonut. Se toi lisää innokkuutta minulle jatkaa:
”Jos hän kertoo siitä muille, minä kyllä pidän sinun puoliasi. Voidaan vaikka sanoa, että Latvaruusu pysähtyi ja oli hänen vikansa, että sinä törmäsit häneen.”
Lillukkatassun ilmettä oli vaikeaa arvioida, mutta toivoin hänen tulevan pian paremmalle tuulelle. Minä yritin hymyillä hänelle niin leveästi kuin suinkin saatoin, sillä tiesin sen tekevän kissat yleensä iloisiksi. Kun näki iloa, se tarttui herkästi myös itseensä.
”Kuules Lillukkatassu, sinä vaikutat oikeastaan aika kivalta kissalta. Ehkä voisimme jakaa partion jälkeen tuoresaalista yhdessä? Jos käy hyvä tuuri, paras ystäväni Maatuska pääsee myös liittymään seuraamme”, ehdotin naaraalle toivoen, että viimeistään tämä kutsu saisi hänet paremmalle tuulelle. Itse en ainakaan tiennyt mitään parempaa kuin sen, että sai jakaa tuoresaalista muiden kissojen kanssa!

//Lillukka?

Heräsin huokaisten ja nousin välittömästi ylös. Aikaa oli kulunut jo neljännesosakuun verran ja klaanin jäsen Tuhkajuova oli kuollut hukkumalla Hehkulampeen. Harjoitukset Lätäkkölemmen kanssa olivat kuitenkin jatkuneet normaaliin tapaansa ja nytkin minulla oli harjoitukset. Venytin selkääni ja päästin ison haukotuksen karkaamaan suustani. Havutassu oli jo harjoituksissaan, joten en aikaillut enempää vaan loikin leiri aukiolle. Lätäkkölempi oli siellä minua odottamassa, kuten mestari aina teki.
”Huomenta mitä on tänään ohjelmassa?” Kysyin katsoen mestariini.
”Harjoittelemme lehtikuusilaaksossa yllätyshyökkäyksiä ja taistelemista.” Mestarini selitti ja katsoin tähän ilosta kiehuen.
Halusin olla todella hyvä ja todistaa, ettei koulutus ollut hukkaan mennyttä aikaa. Lätäkkölempi oli pitänyt useita taisteluharjoituksia kuluneen neljännesosakuun aikana ja olin joskus ehtinyt Havutassun kanssa harjoitella niitä keskenään. Seurasin Lätäkkölempeä syvälle lehtikuusilaaksoon. Aluskasvillisuutta oli metsässä paljon joten se oli paras paikka harjoiteluun. Lätäkkölempi pysähtyi pienelle avoimemmalle alueelle jonka ympärillä puut ja muu kasvillisuus kuhisi. Alue oli tallaantunut erilaisissa harjoituksissa joten siihen ei ollut ehtinyt kasvaa uusia kasveja.
”Saat luvan aloittaa, on sinun vuorosi yrittää tehdä yllätyshyökkäys minua vastaan”, mestarini selitti ja pujahdin heti puiden väliin piiloutumaan.
Aloin heti hiipiä hiljaa ettei Lätäkkölempi voisi löytää sijaintiani kuulemalla liikkeitäni. Päässäni raksutti erilaisia ideoita, joilla voisin mestarini yllättää ja voittaa taistelun. Mielestäni puuhun kiipeäminen pitäisi liikaa ääntä, enkä muutenkaan osannut kiivetä puihin. Lisäksi olisihan se ollut ilmiselvä paikka aloittaa hyökkäys. Mieleeni juolahti erilainen tapa hämätä vastustajaa ja hyökätä eri suunnasta mistä tämä oletti. Päätin kokeilla ideaani käytännössä.
Löysin pienen kiven jonka saattaisin onnistua potkaisemaan päin lähintä puuta. Toisaalta minun pitäisi olla myös nopea ja päästä toiseen suuntaan onnistuneesti. Olisiko suunnitelmani edes niin hyvä kuin aluksi ajattelin.
Siirsin katseeni mestariini ja tämän turkkiin. Lätäkkölemmen kaikki aistit olivat valppaana, mutta naaras oli juuri selkä minuun päin. Tein nopean ratkaisun ja juoksin niin äänettömästi kuin osasin ja loikkasin kohti mestarini selkää. Lätäkkölempi oli kuullut minut mutta myöhässä. Tassuni laskeutuivat täydellisesti kohteeseensa ja olin valmiina taisteluun. Refleksin omaisesti Lätäkkölempi kaatui selälleen mutta hyppäsin pois alta, muistaen liikkeen viime harjoituksista. En jäänyt odottamaan ja loikkasin päin mestariani. Naaras oli kuitenkin nopea ja nousi ylös välittömästi valmiina puolustamaan itseään. Jarrutin yllättyneenä vauhtini ja otin uudestaan syöksyn Lätäkkölempeä kohti. Mestarini väisti huonon iskuyritykseni nopealla liikkeellä ja alkoi hyökätä minua kohti. Loikkasin nopeasti sivuun ja tein vastahyökkäyksen. Tähtäsin mestarini kylkeen. Onnistuin saamaan heikon osuman, mutta taas minun oli väistettävä mestarini tassuja. Tällä kertaa emme taistelleet kynnet ulkona jottei vammoja tulisi. Lätäkkölempi oli kuitenkin varoittanut että saattaisimme kokeilla taistelua kynnet esillä.
Väistin nopeasti ja aloin juosta ympyrää niin nopeasti kuin pystyin, mikä ei ollut kauhean kovaa vauhtia. Välillä suuntasin lähemmäs mestariani jaellen iskuja tuon kylkiin tai päähän. Iskut olivat pehmoisia ja Lätäkkölempi torjui niitä taitavasti. Hidastin vauhtini hengästyneenä. Lätäkkölempi oli varoittanut ettei saa väsyttää itseään taistelussa, koska silloin vastustajalla on etulyöntiasema. Olin kuitenkin tehnyt niin harjoituksissa ja vielä Lätäkkölemmen naaman edessä!
Mestarini käytti hyödyksi hidastelujani ja hyökkäsi päin kylkeäni. Olin kuitenkin valmiina hienoisessa kyyryssä. Jalkani huojuivat Lätäkkölemmen iskun voimasta, mutta mestarini opit ensimmäisissä taisteluharjoituksissa olivat juurtuneet mieleeni.
Väistin sivuun ja tein uuden hyökkäyksen Lätäkkölemmen suuntaan viimeisillä voimillani hengitykseni rohisi niin hengästynyt olin.
Ei ollut lopulta yllätys tai mitään, että mestarini sai minut kaadettua maahan loistavan hyökkäyksen päätteeksi. Hengittelin syvään tietäen, että harjoitus jatkuisi, koska tekisimme saman niin, että minun piti päihittää Lätäkkölemmen yllätyshyökkäys.
”Taistelit hyvin ja silloin kun sinulla oli vaikeita hetkiä sait vielä pidettyä itsesi kasassa!” Mestarini kehui ja olin asiasta hyvin iloinen.
Lätäkkölemmeltä kun harvoin sai kehuja piti ottaa ilo irti niistä kehuista, mitä sai.
Asetuin valmius asemiin odottaen tarkasti, milloin Lätäkkölempi tekisi siirtonsa. Kaikki aistini olivat valmiita ja olin valmis väistämään mestarini iskun ja voittamaan taistelun. Olin joskus itselleni hyvin ankara oppimisen suhteen ja petyin itseeni jos asiat eivät sujuneet toivomallani tavalla.
Pitkään aikaan mitään merkkiäkään hyökkäyksestä ei tullut. Lopulta kun aloin jo turhautua pelkkään seisoskeluun, kuulin jotain ääntä. Kun katsoi selkäni taakse näin Lätäkkölemmen loikkaavan suoraan minua kohti. Yritin parhaan mukaan väistää ja onnistuinkin siinä osittain. Lätäkkölempi sai suuntaani kuitenkin iskun joka horjutti tasapainoani. Onnistuin pysymään pystyssä ja nopealla liikkeellä hyökkäsin mestarini kimppuun. Väsymykseni takia taistelu päättyi nopeammin ja olin taas maassa makaamassa.
”Aika palata leiriin pian meillä on rajapartio”, Lätäkkölempi totesi nousten pois päältäni.

Kävelin partion perässä nopein askelin olimme lähellä Eloklaanin rajaa kun haistoin vahvemman hajun. Haju oli vahva joten en voinut sanoa varmasti kummalta puolelta rajaa se tuli. Kun kävelimme vähän matkaa eteenpäin vastaan tuli Eloklaanin partio, joka tuli meitä vastaan. Partion mukana kulki yksi oppilas joka sai kiinnostukseni kasvamaan.
”Hei!” Joku Eloklaanilaisista huudahti tervehdyksen.
Lätäkkölempi vastasi tervehdykseen vain nyökkäämällä. Vaikka en normaalisti ollut puheliaimmasta päästä toinen oppilas kiinnosti minua.
”Hei oletko sinäkin oppilas, minä olen Apilatassu. Mikä sinun nimesi on?”

//Raju?

”Onko tuo leppäkerttu?” Neilikkasydän kysyi.
Lokkimieli kääntyi katsomaan taakseen ilmeettömänä.
Neilikkasydän oli pysähtynyt erään koivun juureen. Naaraan kaunis tummankirjava turkki kiilsi auringonpaisteessa. Se auttoi Lokkimieltä erottamaan pienen punaisen pisteen lähellä naaraan oikeaa lapaa, vaikka kolli olikin ehtinyt kävellä jo viisi ketunmittaa edemmäs kapealla polulla.
Lokkimieli asteli Neilikkasydämen luokse.
”Siltä näyttää”, kolli tokaisi huvittuneen näköinen hymy kasvoillaan.
Neilikkasydän katsoi Lokkimieltä, sitten leppäkerttua, sitten valkeaa puuta. Lokkimieli erotti myös sen rungossa kaksi punaista ötökkää.
”Eivätkö ne olekin kauniita? Onneksi ne ovat niin pieniä, että meidän ei tarvitse syödä niitä”, Neilikkasydän maukui.
”Niin. Se olisi sääli”, Lokkimieli sanoi. ”Tosin valitettavasti jotkut pyydystävät ja syövät oikein värikkäitä perhosiakin.”
”Ketkä? Miksi ihmeessä?” Neilikkasydän kysyi.
”Sanopa muuta”, Lokkimieli tokaisi ja pudisti päätään kertaalleen antaen samalla sen vaikutelman, ettei halunnut paljastaa kyseisten klaanitovereiden nimiä.
Hän nosti tassuaan varovasti Neilikkasydämen selkää kohti ja otti pienen pilkullisen ötökän kynnelleen. Sitten kolli toi sen okein lähelle kuonoaan nähdäkseen sen paremmin.
Neilikkasydän katseli hymyillen. Tämän katseessa oli jotain… lämmintä. Se oli lupaava merkki, Lokkimieli päätteli tyytyväisenä.
Valkoharmaa soturi ojensi käpälänsä koivun runkoa vasten ja antoi leppäkertun kipittää kaikessa rauhassa takaisin puuhun. Neilikkasydän siirtyi lähemmäs katsomaan tuota turhanpäiväistä ötökkää, joka nyt vipelsi muiden leppäkerttujen joukossa selvästi tiedottomana siitä, että oli koskaan poistunutkaan puusta. Lokkimieli vaihtoi hymyjä Neilikkasydämen kanssa.
He jatkoivat matkaa, mutta polku oli niin kapoinen, että heidän piti kävellä peräkanaa. Lokkimieli antoi tietä naaraalle kohteliaalla eleellä, ja tämä siirtyi askeltamaan sievin liikkein kollin eteen.
”Minä en syö mitään lentävää muutenkaan. En muista, olenko kertonut”, Lokkimieli sanoi.
Neilikkasydän vilkaisi taakseen.
”Olen huomannut. Mistä se johtuu?” naaras kysyi uteliaana.
”Sulkavirta opetti minut niin. Se on eräänlainen suvun perinne. Sinilintu taisi aloittaa sen, jos muistan Sulkavirran kertoman oikein.”
Lamauttava tunne lävisti Lokkimielen kehon tassuista vatsanpohjaan hänen lausuessaan emonsa nimen.
Sulkavirta.
Sulkavirta oli kuollut, eikä kollilla ollut enää ketään, josta hän olisi oikeasti kyennyt edes karvan verran välittämään. Ei ketään, joka kehuisi häntä hänen onnistumisistaan tai osoittaisi sellaista rakkautta ja ihailua häneen kuin emonsa oli osoittanut.
Surun aalto pyyhkiytyi kuitenkin ohitse yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Lokkimieli keskitti huomionsa nyt Neilikkasydämeen. Hän oli päässyt jo lähelle naarasta, eikä hän saisi harhautua. Ei nyt. Eikä muulloinkaan. Kollilla oli tärkeitä asioita hoidettavana. Menneiden miettiminen ei auttaisi häntä tavoitteiden saavuttamisessa.
”Pidän siis lintuja niin arvokkaina, että kaikkien lintujen syöminen on mielestäni väärin. En oikeastaan edes näe niitä riistana.”
”Ymmärrän”, Neilikkasydän naukaisi hennosti.
Lokkimieli tarkkaili naaraan kehonkieltä tarkasti tämän astelessa hänen edellään.
”Vaikka en voikaan samaistua, arvostan tapaasi”, naaras lisäsi hetken kuluttua.
Polku loppui, ja jostain syystä naaras hidasti vauhtia niin, että Lokkimieli ehti hänen vierelleen. Neilikkasydän loi häneen ujohkon mutta ystävällisen hymyn. Valkoharmaa soturi vastasi hymyyn ja räpäytti silmiään, mutta ei päästänyt irti katsettaan naaraan puoleensavetävistä tummanvihreistä silmistä. Neilikkasydän näytti hämmentyvän, ehkä jopa punastuvan korvistaan, ja veti katseensa pian muualle.
Huomaamaton, vino virne syntyi Lokkimielen suupieleen.
He jatkoivat kävelyä hiljakseen sekametsän katveessa rehottavan aluskasvillisuuden joukossa. Vaikka puiden lehdet ja oksat peittivät ison osan auringon polttavasta paisteesta, ilma oli lämmin ja varsin hiostava.
Hetken kuluttua he saapuivat aukealle, jossa aurinko osui turkkiin. Lintujen laulu voimistui, ja Neilikkasydän katseli ylöspäin kuin ei olisi ennen västäräkkiä nähnyt. Silloin Lokkimieli käänsi nopeasti päänsä pois taivaalla lojuvan häikäisevän valopallon suunnasta.
Maassa hänen jaloissaan oli saniaispehkosta pudonnut leppäkerttu. Kolli nosti valkoista tassuaan. Terotetut kynnet työntyivät esille. Nopeasti ja sulavasti etummaisin kynsi litisti leppäkertun jäkäliin. Lokkimielen ilme ei värähtänytkään, vaan hän jatkoi kaunista kävelyretkeään tuon kirjavan naaraan rinnalla. Päivä tosiaan oli kaunis tänään.

Vesi alkoi tuntua yhtäkkiä koko metsän vaarallisimmalta elementiltä. Ei naaraalla ollut aavistustakaan, että Kuolonklaani oli menettänyt monia oppilaita kohtalokkaissa uintiharjoituksissa.
“Tiedätkö sinä niiden kuolleiden nimiä?” Lillukkatassu kysyi kollilta ja kolli nyökytteli pontevasti päätään. “Totta kai minä tiedän! Mutta minä en vain saa sanoa niiden nimiä. Katsos se on kiellettyä”, kolli kertoi sulavalla äänellä. Naarasoppilas kohautti olkiaan. Siihen oli varmasti syynsä miksi näistä tapahtumista ei saanut puhua. Lillukkatassu vilkaisi kollia ja tunsi kuinka hänen sydämensä jätti yhden lyönnin välistä. Poppelipomppu mahtoi olla niin fiksu, kun tiesi kaikkea sellaista mitä suuretkaan soturit eivät tienneet. Mistähän kolli oli oppinut kaiken tämän?
“Tietäisinpä minäkin asioista yhtä paljon kuin sinä”, Lillukkatassu huokaisi ja saadessaan partion johtajalta mulkaisun, naaras hiljeni. Naaraskissa
“Haluaisitkohan sinä saalistaa yhdessä? Olet varmasti todella taitava saalistajakin”, naarasoppilas supatti soturin korvaan ja väläytti ruskeaturkille lämpimän hymyn. Hän halusi päästä todistamaan kollin saalistustaidot! Lillukkatassu unohtui katselemaan Poppelipomppua ja lopulta tumpsahti johonkin pehmeään. Naaras pyllähti maahan ja ravisteli häpeissään hieman päätään.
“Lillukkatassu, enkö minä juuri äsken pyytänyt sinua keskittymään?” Latvaruusu naukaisi tylysti. Lillukkatassu mutisi jotain epäselvää ja nousi ylös. Kuinka noloa! Jos tieto hänen kompuroinnistaan päätyisi Kaamoskukan korviin, niin hän saisi kyllä selkäänsä. “Hajaannutaan”, Latvaruusu totesi lopulta ja Lillukkatassu vilkaisi uutta ystäväänsä kysyvänä.
“Saan varmaan kuulla tästä loppuelämäni ajan”, naarasoppilas mutisi kasvot punaisina.

//Poppis?

Lammikkoloikka kääntyi kannoiltaan ja aukiolle päästessään antoi kyynelten täyttää hänen silmänsä suolaisella vedellään. Emo oli valinnut Varissulan, tietenkin. Olihan kollisoturi hänen kultapoikansa – elossa olevistaan pennuistaan vanhin. Tuhkajuova oli Lammikkoloikasta aina tuntunut paljon läheisemmältä Varissulan kanssa eikä naaras voinut sille mitään, mutta hän oli tuhottoman katkera tummaturkille. Hän olisi halunnut olla Tuhkajuovan suosikki, mutta Varissulka oli ollut koko hänen elämänsä ajan tiellä. Naaras tuhahti ja asteli sanaakaan sanomatta siskojensa ohitse. Hän ei välittänyt olla kenenkään kissan seurassa. Hän tunsi epäonnistuneensa. Koko elämänsä ajan hän oli tähdännyt vain emonsa miellyttämiseen ja mikä oli lopputulos – epäonnistuminen. Kun Tuhkajuova kuolisi, hänellä ei olisi enää mitään minkä vuoksi aamuisin nousta. Häpeä levisi hänen sisällään kuin myrkky – melkein tukehduttaen hänet – ja kietoi köynnöksiä naaraan käpälien – saaden hänet lähes kompastumaan. Lammikkoloikka marssi leirin suuaukon lävitse ja hölkötteli metsään. Hänen oli päästävä pois. Leirissä hengittäminen tuntui aivan liian vaikealta, oikeastaan mahdottomalta. Pian Tuhkajuova olisi poissa. Mitä, jos naaraan sairaus olisikin ollut parannettavissa? Jos Sumutuuli ei vain osannut tehtäviään. Ehkä jossain kaukana olisi ollut jokin harvinainen yrtti mikä olisi saanut Tuhkajuovan mielen taas kirkastumaan ja Sumutuuli ei vain laittanut koko osaamistaan peliin-! Harmaaturkkisen sisällä kiehahti. Koko maailma tuntui epäreilulta. Ensin Varissulka oli varastanut hänen tilaisuutensa olla Tuhkajuovan suosikki ja sitten Sumutuuli vei häneltä oikeuden nähdä Tuhkajuovan vanhenevan. Lammikkoloikka marssi yhä syvemmälle metsään, kyyneleet kirveltäen silmiään. Lopulta Kuolonklaanin reviirin raja tuli vastaan. Tuon jälkeen olisi vain loputtomat maat, jotka eivät kuuluneet kenellekään. Lammikkoloikka lysähti rajalle ja antoi päänsä painua painokseen. Hänen ympärillään koko maailma jatkoi elämäänsä. Linnut lauloivat, muurahaiset rakensivat pesäänsä ja Eloklaanin kissat saalistivat ruokkiakseen toisensa. Kuinka ne kehtasivat jatkaa elämää, kun mitään ei olisi tapahtunut? Koko metsän olisi pitänyt pysähtyä suremaan Tuhkajuovaa. Hänen omansa tuntui pysähtyneen, tulleen päätökseen. Naaras kävi maahan makaamaan ja käpertyi pieneksi keräksi. Naaras ei halunnut palata leiriin ja kohdata sisarustensa katseita ja kysymyksiä. Jollain tapaa Lammikkoloikka jopa pelkäsi Tuhkajuovan kuoleman lähentävän heitä. Kun Tuhkajuova kuolisi, hänellä ei enää olisi kissaa, jonka huomiosta kilpailla. Se tarkoitti, että hänellä ei olisi enää syitä olla pitämättä yhteyttä sisaruksiinsa.

Lammikkoloikka tuijotti Hehkulampea tyhjällä katseella. Naaraan kärsimykset olivat nyt ohi. Tästä edespäin Tuhkajuova nauttisi ikuisesta leposijasta Pimeyden metsän varjoissa. Lammikkoloikka kuuli Lätäkkölammen naukaisevan jotain, mutta hän ei vastannut. Naaras halusi vain kääntyä, palata leiriin ja jatkaa elämäänsä. Sitä Tuhkajuovakin halusi. Naarassoturi ei olisi halunnut, että hän jäisi suremaan ja itkeskelemään. Ainakin sillä Lammikkoloikka oikeutti oman kylmyytensä. Tuhkajuova olisi toiminut ihan samoin. Naaras avasi suunsa, mutta sulki sen välittömästi. Naaras avasi suunsa uudelleen.
“Minä lupasin auttaa Hilleripilveä Vanamotassun koulutuksen kanssa tämän jälkeen. Haetaan Tuhkajuova ja palataan leiriin”, Lammikkoloikka naukaisi värittömällä äänellä. Todellisuudessa ei Hilleripilvi ollut pyytänyt häntä Vanamotassun harjoituksiin. Naaras ei ollut koskaan auttanut kumppaniaan oppilaansa kanssa.

//Sisarukset, Pimento?

Siristin silmiäni hieman, kun emoni sisar selitti jotain siitä, että minun kannattaisi kuitenkin ennemmin hankkia kumppanikseni kolli. Ei kai sillä minulle niin kovasti ollut väliä, mutta jokin hänen äänensävyssään häiritsi minua. Oli vaikeaa vain sivuttaa ajatus siitä, että hän ei arvostanut minun mielipiteitäni. Kuitenkin annoin asian olla. En ollut varma mikä hänen aito mielipiteensä oli, joten oli parempi olla olettamatta mitään.
Rosmariinikynnen ehdottaessa, että juttelisi Kuolonklaanin nuorille kolleille siinä toivossa, että heidän tilanteensa olisi samankaltainen sai kiinnostukseni kasvamaan. En ollut suoranaisesti parhain sanojeni kanssa, joten toinen kissa tiedustelussa kelpasi minulle paremmin kuin hyvin.
“Kyllä kiitos”, naukaisin edelleen mielissäni tätini ehdotuksesta. “Haluatko minut mukaasi?”
Katsoin naarasta häntä tassujeni ympärille käärittynä. Mielelläni olisin pysytellyt vain sivummalla, koska en halunnut, että kohta koko klaani tietäisi minun vaativan kumppania itselleni, vaikka se periaatteessa ei olisi ollut niin paha asia. En vain arvostaisi, että helposti useat kissat alkaisivat katsoa minua vinoon, koska ajattelisivat, että minulla olisi jokin pakkomielle kumppanuuteen.

//Rosmy?

Katseeni kiersi aukiossa, joka oli tosiaankin hälyinen. Mistä nämä kaikki kissat olivat yhtäkkiä ilmestyneet tähän? Pudistelin päätäni. Joku heistä saattaisi vaikka olla Kaamoskukan kätyri. En lainkaan yllättyisi, jos rakas kumppanini olisi lahjonut jonkun minun vahdikseni. Yhtäkkiä leiri tuntui painavalta ja sydämeni alkoi takoa ahdistuksesta. Oli kuin olisin jäänyt kahden puunrungon väliin puristukseen. Minun oli päästä pois – nyt.
“Lähdetään”, kuiskasin ja kosketin kollia hännälläni. Lähdin kiiruhtamaan Pyräkkäpirun edellä, mutta lyhyiden koipien suoma kirous auttoi Pyräkkäpirua saamaan minut kiinni. Kollin kasvoilla oli kysyvä, hieman huolestunut ilme.
“Sanoinko tai teinkö jotain väärää?” kollikissa supatti korvaani ja ravistelin päätäni vastaukseksi. Miten Pyräkkäpiru voisi ikinä tehdä mitään väärää? Hän oli niin hyväsydäminen, niin lempeäluonteinen… Suorastaan Pimeyden metsän lahja metsälle. Välillä minun oli vaikea käsittää, että Pyräkkäpiru ja Kaamoskukka olivat täysverisiä veljeksiä. En ollut koskaan tavannut yhtä erilaisia pentuetovereita. Saavuimme rinta rinnan auringonsäteiden halkaisemalle aukiolle. Siristelin hieman silmiäni. Ilta-aurinko häikäisi aina kaikista kirkkaimmin. “Viherlehti todella hemmottelee meitä”, mutisin Pyräkkäpirulle ja olin painautumassa kolliin, mutta yhtäkkiä tabbykuvioinen kollikissa jäykistyi ja työnsi minut kauemmaksi. Korvani painuivat päälakeani vasten. Ehkä Pyräkkäpiru ei tuntenutkaan samoin. Ehkä minä olinkin vain kuvitellut kaiken ja kollisoturi näki minut vain ystävänään.
“Kaamoskukka”, Pyräkkäpiru sihahti ja painoi minut maata vasten. Nielaisin. Jos kumppanini huomaisi meidät yhdessä, me olisimme mennyttä. Kaamoskukka saattaisi vaikka repiä Pyräkkäpirun silmieni edessä kappaleiksi ja jättää minut keräilemään hänen verentahrimia ruumiinosia maasta. Sydämeni hakkasi ja korvissani kohisi kuin hiirenkorvan paisuttamassa tulvassa. En uskaltanut hengittää. Jokainen sydämenlyönti tuntui kaikuvan leiriin asti. Pidin katseeni tiukasti maassa. Näin vain pitkät ruohonkorret ja Pyräkkäpirun etutassut, jotka jäykistyneet valmiiksi joko pakenemaan tai taistelemaan.

//Pyrtsi? D:

”Hyvä”, Lätäkkölempi vastasi Apilatassulle ja nyökytteli päätään tyytyväisenä, ”voit mennä nyt syömään ja lepäämään. Pidämme huomenna vapaapäivän.”
Apilatassu nyökkäsi väsyneenä mutta kiitollisena ja jatkoi matkaansa kohti tuoresaaliskasaa. Hopeanharmaa soturi jäi vielä hetkeksi istumaan leirin pääaukiolle ennen kuin päätti siirtyä sotureiden pesään nukkumaan. Hän oli väsynyt päivän askareista ja kaipasi kipeästi hyviä yöunia.

Noin neljäsosakuuta myöhemmin, Lätäkkölempi seisoi sisarustensa ja klaanipäällikön vierellä Hehkulammen rannalla. Tabbykuvioinen naaras piti visusti katseensa Hehkulammen vedessä hieman kauempana. Siellä vesi pärskähteli sinne tänne, kunnes pärskintä lakkasi. Vedenpinta väreili jonkin aikaa, kunnes hopeinen karvamytty vajosi hiljalleen pois näkyvistä. Huomaamattaan Lätäkkölempi oli pidättänyt hengitystään. Vasta kun hän kuuli Lampiväreen nyyhkäisyn, soturi muisti vetää itsekin keuhkonsa täyteen ilmaa. Ilmaa, jolla hänen emonsa ei enää koskaan saisi täyttää keuhkojaan. Tähän saakka Lätäkkölempi oli pidätellyt kyyneleitään emonsa vuoksi, mutta enää sille ei ollut tarvetta. Hän antoi periksi ja antoi silmiensä kostua polttelevista kyyneleistä.
”Hän on poissa”, naaras kuiskasi hiljaa, ”esi-isiemme luona.” Perhe oli soturille kaikki kaikessa, joka teki asiasta niin vaikean. Hän kääntyi katsomaan sisaruksiaan.
”Meidän on haettava hänen ruumiinsa”, Lätäkkölempi naukaisi ääni väreillen. Olo oli ristiriitainen. Samaan aikaan Lätäkkölempi oli kiitollinen siitä, ettei hänen emonsa joutunut enää kärsimään, mutta kuitenkin aivan palasina, koska oli menettänyt toisenkin vanhempansa. Nyt hänellä oli jäljellä sisarensa ja veljensä.

//Pimento, Lammikko, Lampi tai Varis?

//Tuhkajuova kärsii muistihäiriöistä, jonka vuoksi tarinassa esiintyy kuolleita hahmoja ja menneen ajan tapahtumia.

Kun aurinko laskee, menetämme otteen kuluneesta päivästä. Emme saa sitä takaisin, vaikka mitä tekisimme.
Juuri sillä tavalla on käynyt minullekin. Aina näkymättömän verhon laskeutuessa katseeni peitteeksi, pieni osa minua katoaa, eikä sitä saa takaisin. Sitä ei voi estää, niin esi-isämme ovat asian järjestäneet. Pienen hetken ajan ajatukset virtaavat mielessäni hyvin kirkkaina vesiputouksen lailla, taukoamatta hetkeksikään. Pienen hetken tunnen olevani täysin ajan tasalla, tietoinen olemassaolostani ja juuri tästä hetkestä. Vesiputous, sen pauhu täytti korvani, ja hetkessä näkymätön verho saapui taas. Huomaamattani kadotin otteeni tästä hetkestä, vajoten jonnekin kaukaisuuteen muistojeni solaan.

“Miksi sinä tahdot minun surevan?” hopeanharmaa soturi esitti kysymyksen valkoturkkiselle kollille, joka seisoi aivan toisen lähellä. Valkea kolli joutui miettimään hetken, ennen kuin kykeni antamaan vastauksensa pienelle soturille.
“Koska minä tiedän, mitä surun hautominen saa aikaan”, kollikissa sanoi, pitäen lempeän katseensa visusti naaraassa, “minä välitän sinusta, Tuhkajuova. Minä tahdon auttaa sinua.” Silloin tajusin tuntevani nämä kissat. En saanut päähäni, miksi Tuhkajuovan nimi oli niin tuttu, mutta olin varmasti nähnyt hänet ja valkoturkkisen kissan joskus jossain. Olivatko he klaanitovereitani? Mutta en tiennyt, miksi minä tarkkailin heitä täältä, jostain aluskasvillisuuden seasta. En uskaltanut liikahtaakaan, sillä hetki oli taianomainen. Kaksikon välillä niin voimakkaina lepattavat tunteet saattoi aistia tänne saakka. He katsoivat toisiaan siten, miten rakastuneet kissat katsoivat. Mutta hetki rikkoutui, kun hopeanharmaan kissan silmissä välähti pelon häivähdys. Hänen katseensa kääntyi pois toisen kasvoilta, kuin hän ei olisi saanut olla siinä missä oli. Tuhkajuovan sydän pehmittyi, kun hän avautui hiljaisella äänellä toiselle kissalle. Soturi oli menettänyt isänsä, eikä hän tiennyt miten voisi päästä siitä eteenpäin. Tunsin myötätuntoa nuorta soturia kohtaan, joka kamppaili niin suurten tunteiden parissa.
Kun keskustelun viimeiseksi jääneet sanat jäivät leijailemaan kaksikon välille, hopeanharmaa naaras astui lähemmäs kollia ja painoi pienen kehonsa vasten tämän valkeaa turkkia. Se oli rakkautta, minä olin varma siitä. Nämä kissat tulisivat rakastamaan toisiaan kuolemaansa saakka.

Ja niin myös tapahtui. Nielaisin, kun lähestyien askeleiden ääni sai minut palaamaan takaisin tähän maailmaan, tähän päivään. Joinain hetkinä muistot olivat voimakkaita. Minä muistin kaikki ne tunteet, joita menneisyydessäni olin kokenut. Se oli pelottavaa, miten toisessa hetkessä kaikki ne muistot katosivat kuin tuhka tuuleen. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun kykenin muistamaan sen hetken, kun uskalsin ensimmäistä kertaa antautua tunteilleni ja päästin Väärävarjon lähelleni. Olin laittanut soturiuden kaiken sen edelle, vain voidakseni kuolinvuoteellani ymmärtää tehneeni valtavan virheen.
“Olisinpa saanut enemmän aikaa”, kuiskasin hiljaa, kyyneleet silmissä kimmeltäen, kun Pimentotähti astui vuoteeni eteen. En olisi halunnut kuolla, mutta tiesin elämäni olevan ohi. Kuun kuluttua tuskin muistaisin Väärävarjoa, Pimentotähteä tai pentujani. Minun olisi päätettävä tämä nyt, kun se oli vielä mahdollista.
Pimentotähden katse oli myötätuntoinen. Sisältäni kumpusi rohkeutta, jota en koskaan aiemmin ollut löytänyt. Olin löytänyt rohkeuteni liian myöhään.
“Pimentotähti, olen valinnut väärin”, kuiskasin hiljaa, lähestyvä itku sai ääneni säröilemään. Pimentotähti kurtisti kulmiaan, hänen suunsa oli kiinni, huulet painautuneet visusti yhteen. Tämä taisi olla vaikea paikka myös klaanipäällikölle.
“Oletko muuttanut mielesi?” mustaturkkinen naaras kysyi. Pudistelin nopeasti päätäni.
“En. Minä en muuta mieltäni”, vastasin napakasti, jatkaen sitten taas ääni väreillen, “minun olisi pitänyt valita rakkaus.”
Huomasin, miten jokin näytti liikahtavan Pimentotähden mielessä. Olin tuntenut päällikön niin kauan, että hänen kasvoillaan vain sadasosasilmänräpäyksen ajan käyvät mikroilmeetkään eivät jääneet minulta huomaamatta. Musta naaras oli tunnettu vakavailmeisestä katseestaan, ja tuskin tavallinen kissa olisikaan huomannut muutosta hänen ilmeessään. Minä kuitenkin huomasin, tiesin sanojeni merkitsevän hänelle enemmän kuin hän koskaan voisi minulle myöntää.
“Mutta sinä valitsit soturiuden”, Pimentotähti naukui. Suustani karkasi hermostunut naurahdus.
“Väärävarjo oli ollut oikeassa”, tuhahdin päätäni pudistellen, “minä olisin voinut saada molemmat, enkö olisikin?”
Päällikkö katsoi minua hetken aikaa silmiin sanomatta mitään. Olisin halunnut hoputtaa häntä puhumaan, sillä pelkäsin uppoutuvani taas muistoihini hetkenä minä hyvänsä. En jälkikäteen muistanut niin tapahtuvan, mutta uskoin niin käyvän yhä vain useammin ja useammin.
“En usko, että Henkäystähti olisi niellyt asiaa mukisematta, mutta tuskin hän soturiuttasi olisi voinut viedä”, Pimentotähti sanoi lopulta. Hän oli oikeassa, ja minä inhosin sitä. Olin ollut nuori ja typerä, kun olin kuvitellut rakkauden estävän soturiuteni. Kenties maineeni olisi hetkellisesti kärsinyt, jos olisin jättänyt silloin varapäällikön asemassa olevan kumppanini, mutta loppupeleissä se ei olisi ollut niin iso asia. Rakkaus ei poistanut uskollisuutta klaaniaan kohtaan. Rakkaus lisäsi sitä entisestään. Kun rakasti, klaani oli entistä merkityksellisempi, sitä oli puolustettava suuremmista syistä, enkä minä ollut tajunnut sitä. En, ennen kuin oli ollut liian myöhäistä.
En ollut varma, kauanko hiljaisuus oli kestänyt, vai oliko se todellisuudessa ollut edes hiljaisuutta. Minusta oli tullut vainoharhainen. Todellisuudessa hetken kestänyt hiljaisuus oli saattanut olla kokonainen keskustelu, enkä tiennyt siitä mitään.
“Minä löysin sen, mitä pyysit”, Pimentotähti ilmoitti ja rikkoi hiljaisuuden. Keskustelu oli selvästi päättynyt, oli aika palata oikeisiin asioihin. Kehoni valpastui, väsyneet lihakseni jännittyivät ja katseeni kirkastui. Pimentotähti puhui kuolonmarjoista. Hän oli löytänyt ne, nyt kaikki oli selvää.
“Olen miettinyt”, ilmoitin vakavalla äänellä ja katsoin Pimentotähteä suoraan tämän siniharmaisiin silmiin, “tiedän, miten haluan tehdä sen.”
Pimentotähti katsoi minua kulmiaan kohottaen, kehottaen minua jatkamaan.
“En halua kuolla leirissä, haluan kuolla Hehkulammella. Klaanin on luultava, että se oli onnettomuus. Minä syön kuolonmarjat ja menen veteen, jolloin muut luulevat minun hukkuneen”, selitin rauhallisella äänellä. Pimentotähden ilme ei värähtänytkään. En halunnut klaanin tietävän, miten epätoivoiseen ratkaisuun olin päätynyt. Halusin lähteä mahdollisimman kunniakkaasti. Ihanteellinen tilanne olisi ollut klaanini puolustaminen, mutta en kykenisi sellaiseen enää. Hukkuminen muistisairaana olisi paras vaihtoehto, olin varma siitä.
“Tahdon pentujeni tulevan mukaan”, lisäsin vielä ennen kuin Pimentotähti ehti sanoa mitään. Päällikkö katsoi minua pienen hetken ennen kuin nyökkäsi. Olin kiitollinen Pimentotähdelle siitä, mitä hän oli valmis tekemään vuokseni. En ollut varma kertoiko tämä siitä, että elämäni oli hänelle yhdentekevää vai siitä, että hän välitti minusta riittävän paljon auttaakseen minut pois tuskistani, muttei sillä oikeastaan ollut väliä. Minä välitin Pimentotähdestä ja se riitti. Koko elämäni ajan hän oli ollut minun tukenani. Ystävyyden merkitys ei koskaan ollut täysin auennut minulle, ei ennen tätä hetkeä. Nostin katseeni mustan soturin kasvoihin.
“Kiitos, Pimentotähti. Sinä olet ollut hyvä toveri, ja minä arvostan sitä todella”, naukaisin ja väläytin naaraalle hennon hymyntapaisen. Päällikkö nyökkäsi.
“Niin sinäkin”, arvostuksen saattoi kuulla naaraan äänestä. Minä tulisin ikävöimään Pimentotähteä, kunnes tapaisimme taas Pimeyden Metsässä.

Kun seuraavana päivänä tarvittavat järjestelyt oli tehty, viiden kissan joukko lipui hiljaisuudessa kauemmas leiristä. Minä olin yksi heistä, minä kuljin joukon keskellä, sillä Pimentotähti ei luottanut minua porukan johtoon saati sitten peränpitäjäksi. Jokainen elävä Kuolonklaanissa asuva jälkeläiseni oli suostunut mukaan saattelemaan minut viimeiselle matkalleni, vaikkei sillä enää pian olisikaan merkitystä, ei ainakaan minulle. Pimentotähti oli ottanut kuolonmarjat mukaansa ja kantoi parhaillaan niiden varpua suussaan. Päällikkö piteli kiinni mahdollisimman kaukaa marjoista, jotta sellainen ei vahingossakaan olisi joutunut hänen suuhunsa.
Kukaan ei sanonut mitään, ja minun oloni oli täydellisen tyyni. Se oli tyyni kuin Hehkulammen kirkkaansinisen vedenpinta, joka nyt peilasi eteemme korkealle kohonneen auringon kuvajaisen.
Vaikka yritin estellä, mieleeni alkoi pulpahdella muistoja menneistä ajoista, kun olin harjoitellut uimista lammen rannassa, kun olin opettanut jälkeläisiäni uimaan ja kun Väärävarjo oli ollut täällä kanssani. Muistin myös ne muutamat hetket Henkäystähden kanssa, mutta niitä en halunnut muistella. Kolli oli ollut kenties elämäni suurin virhe, enkä juuri nyt halunnut ajatella häntä.
Halusin mieleni täyttyvän hyvistä muistoista, jotka voisivat kannatella minut elämän ja kuoleman rajan yli.
Tunsin hennon kosketuksen lavallani. Vilkaistessani Lammikkoloikan suuntaan, tämän silmät kyynelehtivät, mutta tiesin soturin tekevän kaikkensa pysyäkseen kovana. Minä en aikonut itkeä, en enää.
“On toimittava nopeasti. Fyysinen rasitus voi laukaista muistikatkon”, Pimentotähti toisteli Sumutuulen sanoja laskiessaan kuolonmarjat hiekkaiselle rannalle. Katseeni kohdistui punaisiin marjoihin. Niiden punainen väri veti minua jollain sairaalla tavalla puoleensa. Ehkä se oli vain hyvä, sillä marjat tulisivat olemaan viimeinen ateriani. Ne olisivat pelastukseni, joiden avulla pääsisin pois mieleni vankilasta esi-isieni joukkoon, Väärävarjon luokse. Ajatus kuolleesta soturista sai sydämeni pamppailemaan holtittomasti, tai sitten se saattoi vain johtua rasituksesta ja sairaudestani, mutten välittänyt.
Vedin syvään henkeä ja käännyin katsomaan pentujani. Kasvoilleni piirtyi aito, lämmin hymy.
“Minä menen nyt”, totesin nelikolle silmiäni räpäyttäen, “pitäkää huolta itsestänne ja muistakaa, että minä katson teitä Pimeyden Metsästä. Olen ylpeä teistä.”
En jäänyt aikailemaan ja odottamaan pentujeni vastausta, en kestäisi, jos he murtuisivat ja alkaisivat itkeä. Sitten käännyin Pimentotähden puoleen. Päällikkö nyökkäsi syvään ja nosti sitten siniharmaan katseensa minuun. Hetken ajan me vain hymyilimme vienosti toisillemme, eikä sanoja tarvittu. Minä tiesin, että välillämme oli kunnioitus, jota harva kissa kykenisi koskaan ymmärtämään.
“Kiitos”, henkäisin lopulta, kun hiljaisuus venyi liian pitkäksi. Astuin päällikön ohi ja kumarruin kuolonmarjavarvun ylle. Nappasin suuhuni kaksi marjaa, mutten pureskellut niitä aivan vielä. Taakseni vilkaisematta lähdin kävelemään päättäväisin askelin kohti Hehkulammen rantaa.
Päivä oli kaunis, Hehkulammen pinta oli kirkkaansininen, aivan kauneimmillaan. Kuin se olisi kutsunut minua luokseen, minä astuin viileään veteen ja kuljin varmoin askelin eteenpäin.
Kun vesi kosketti vatsakarvojani, suljin silmäni ja puraisin marjat rikki suussani. Vedin syvään henkeä, tässä se siis oli, minun loppuni.
Elämäni oli päättynyt keskeneräisenä, mutta ratkaisu oli ainoa oikea. Tunsin, kuinka kouristukset alkoivat. Vajosin pinnan alle, kykenemättä kuulemaan muuta kuin pauhaavan sydämeni ja korvissani kohisevan veden pauhun. Pauhun, joka laski jälleen verhon ja palautti minut viimeistä kertaa muistojeni syövereihin.

“Tule Tuhkajuova”, ääni kutsui noustessani hetkeksi pinnalle, “ui minun luokseni.”
Raottaessani silmiäni, erotin tutun hahmon syvemmällä vedessä. Jyrkänneloikka ui sulavaliikkeisesti minua kohti, kannustaen minua uimaan vastaan. Jalkani löysivät oikean rytmin ja aloin uida isääni kohti. Minä uin, kunnes viimein saavutin tutun ja turvallisen hahmon. Hän katsoi minua vakava, mutta ylpeä ilme kasvoillaan.
“Minä tiesin, että sinä pystyt siihen.”
Olin oppinut uimaan.

Itkin kuunnellessani Tuhkajuovaa. Syvä rauha tuntui laskeutuvan ylleni, sillä viimein emoni sanoi kaiken, mitä olinkin aina halunnut kuulla. Joku tunnisti, miltä minusta tuntui tässä klaanissa, enkä kokenut oloani enää niin yksinäiseksi. Ja viimein Tuhkajuova pyysi anteeksi, hän oli pahoillaan siitä, että anasti minulta mahdollisuuden kasvaa kokonaisessa perheessä. Minä näin, että hän suri kohtaloani.
Lopulta Tuhkajuova myös teki jotain, mikä yllätti minut täysin. Hän pyysi minua rikkomaan Kuolonklaanin lakeja ja puhumaan Pohjaharhalle. Se jos mikä vahvisti minulle, että emoni oli valmis kuolemaan. Tämä oli hänen viimeinen tahtonsa ja aioin täyttää sen.
Istuimme hiljaa hetken, keräsin itseäni ja pohdin sanojani. Väittelystä ei olisi hyötyä. Sanoillaan Tuhkajuova oli onnistunut sammuttamaan katkeruutta sisälläni, enkä halunnut enää tapella hänen kanssaan. Halusin olla emoni lähellä sen aikaa, minkä vielä pystyin. Isää minulla ei koskaan ollut, mutta emo minulla oli aina ollut. Tuhkajuova, joka oli kärsivällisesti opettanut minua uimaan, joka oli jaksanut patistaa minua kouluttautumaan eteväksi soturiksi ja joka oli aina kuunnellut asioitani. Kohta häntä ei enää olisi.
“Suren kyllä sitä, ettei perheeni ollut tavallinen. Mutta minulla oli aina sinut. Olet auttanut minua niin paljon elämäni aikana. Ja siksi sattuu niin paljon menettää sinut”, selitin ja kurkkuani kuristi. “Kiitos Tuhkajuova, että sain elää kanssasi Kuolonklaanissa. Kiitos, kun olit emoni. Ja anteeksi kaikesta vaivasta, minkä olen sinulle aiheuttanut. Tiedän, että olen ollut joskus hankala.”

Valhe oli livahtanut suustani noin vain, sillä halusin tehdä vaikutuksen uuteen tuttavuuteeni. Hymyilin leveästi, kun Lillukkatassu toivoi voivansa myös oppia uimaan. Samaan syssyyn oppilas pohdiskeli, miksi uintitaito oli klaanissamme niin harvinainen. En ollut tullut ajatelleeksi sitä lainkaan, että tosiaankaan moni kuolonklaanilainen ei osannut uida. Puheenvuoronsa oppilas oli päättänyt pohtien, pitäisikö kuolonklaanilaisten alkaa järjestämään uintiharjoituksia. Minä pudistelin nopeasti päätäni, ja soturioppilaan kasvoille ilmestyi hieman hämmentynyt ilme. Hän kallisti päätään, muttei sanonut mitään vaan antoi minulle aikaa kertoa ajatukseni ääneen.
”Uiminen on hyvin vaarallista, joskus sitä yritettiin opettaa Kuolonklaanissakin, mutta liian moni oppilas kuoli. Klaani oli vuodenaikojen ajan ongelmissa, kun suurin osa nuorista jäsenistä oli kuollut. Sen vuoksi sitä ei opeteta enää, jotta vastaavaa ei sattuisi uudelleen. Meitä kaikkia ei vain ole luotu uimaan”, selitin lapojani kohauttaen. Tietenkään se ei ollut totta, mutta halusin kuumeisesti Lillukkatassun pitävän minua viisaana kissana, joka tiesi paljon klaanimme historiasta. Lillukkatassu katsoi minua yllättyneenä.
”Ihanko totta?” hän kysyi yllättyneenä. Nyökyttelin päätäni.
”Kyllä vain. Se oli niin noloa, ettei siitä puhuta, mutta totta se on”, valehtelin, ”enkä suosittele, että loikkaisit suinpäin veteen ja menisit uimaan. Se voi olla sinulle vähän vaarallista.”

//Lillukka?

Olin ollut hetken ajan kiitollinen siitä, että Lammikkoloikka oli päättänyt kunnioittaa päätöstäni. Varissulan reaktio sen sijaan yllätti minut täysin. Olisin uskonut hänen käyttäytyvän tilanteessa välinpitämättömästi ja kylmästi, ei näin. Nyt kolli oli kuitenkin alentunut matelemaan edessäni, pyytämään minua muuttamaan mieleni. Muttta hän ei tiennyt, että päätökseni oli jo tehty, eikä pentuni anelu muuttanut tilannetta kuin huonompaan suuntaan. Katseeni oli kylmä, kun kohtasin Varissulan epätoivoa hohkavan katseen. Hän oli tosissaan, minä näin sen hänen katseestaan. Minua alkoi ärsyttää, sillä kolli oli itse päättänyt olla monta kuuta puhumatta minulle. Hetken ajan yritin hillitä sanojani, mutta lopulta murruin ja päädyin ripittämään poikaani:
”Älä ole itsekäs, Varissulka. Tahtoisitko tosiaankin ottaa sen riskin, että jollekulle klaanitovereistamme kävisi kuten Väärävarjolle? Minulla ei ole enää aikaa jäljellä, minun elämäni on tässä. Ja vaikka en tekisikään tätä päätöstä nyt, emme me ehtisi puhua. Sumutuuli arveli, että kuun kuluttua muistini saattaisi jo heiketä huomattavasti. Olisit puhunut silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Mutta ei, sinä päätit olla hiljaa ja mököttää.”
Minun katseeni leimusi. Ellen olisi ollut niin väsynyt, olisin varmasti huutanut kovemmin ja sanonut pahempia asioita Varissulalle. Kolli katsoi minua, hän avasi suunsa, mutta sulki sen taas. Olin varma, että hän pillahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä.
”Minusta sinun päätöksesi on klaanin kannalta oikea”, Lätäkkölempi rikkoi hiljaisuuden ja kohtasi katseeni, ”minä jään ikävöimään sinua, enkä tahtoisi tämän päättyvän näin, mutta tässä ei tunteilu auta. On oltava järkevä.”
Sanat oli selvästi osoitettu Varissulalle, joka ei edes vilkaissut nuorempaa sisartaan. Lampiväre pysyi yhä hiljaa, hänellä ei kaiketi ollut mitään sanottavaa.
”Lampiväre, Lammikkoloikka ja Lätäkkölempi, tahtoisin jäädä hetkeksi kahden Varissulan kanssa”, nau’uin, kun hiljaisuus ei tuntunut loppuvan itsekseen. Kolmikko katsoi ensin minua, sitten toisiaan, ennen kuin he hyvästelivät minut ja poistuivat pesästä, jättäen minut kahden Varissulan kanssa. Kolli ei kohdannut katsettani. Hän näytti olevan vain varjo entisestä itsestään.
”Varissulka”, nau’uin nyt hiljaisemmalla äänellä, vaikkei lähistöllä ollutkaan muita. Kolli nosti hitaasti katseensa minuun. Hänen silmänurkkiinsa oli ilmestynyt kimmeltäviä kyyneliä. En ollut mikään tunteilija, mutta tilanne sai minutkin alakuloiseksi. Nousin varovaisesti ylös ja lähestyin poikaani.
”En ole koskaan kertonut sinulle, mitä oikeasti tapahtui”, nau’uin hiljaisella äänellä. Varissulka kohtasi viimeinkin katseeni. Hänen katseestaan kuulsi hienoinen hämmennys.
”Sinä olit ainoa asia, mitä minulla oli jäljellä sinun isästäsi”, kuiskasin hiljaa, tuntien palan nousevan kurkkuuni. Silmiäni alkoi kirvellä, kun kyyneleet löysivät tiensä myös omiin silmiini.
”Minä rakastin sinun isääsi ihan oikeasti. Et tiedäkään kuinka toivon, että olisin valinnut toisin. Olen pahoillani, Varissulka, sinä jouduit varttumaan ilman isää, minä vein sinulta oikean perheen. Mutta minä tiedän, että sinun isäsi rakasti sinua aina, hän olisi takuulla ylpeä sinusta”, itkun pyrskähdys vaimensi minut siihen kohtaan. Painoin pääni alas ja annoin kyynelten pudota silmäkulmastani suoraan pesän kiviselle lattialle. En koskaan ollut tajunnut, miten paljon minun päätökseni olivat vaikuttaneet Varissulan elämään. Hän oli joutunut kasvamaan ulkopuolisena, ymmärtämättä koskaan täysin miksi. Kissa, jota hän oli aina luullut isäkseen, oli inhonnut häntä hänen syntymästään saakka. Kun itku hellitti, nostin taas kyyneleistä kimaltelevan, sumean katseeni Varissulkaan.
”Väärävarjo teki kaikkensa minun vuokseni. Hän oli valmis jäämään, mutta kun valitsin soturiuden, hän oli valmis lähtemään. Ellei Henkäysvarjo olisi ollut siinä, minä olisin estänyt häntä lähtemästä”, nau’uin hiljaa päätäni pudistellen palatessani muistoissani hetkeen, jolloin olin synnyttänyt kaksi pentua leirin ulkopuolella. Väärävarjo oli vienyt Pohjaharhan Eloklaaniin, hän oli kasvattanut pennusta hyvän soturin.
”Minä tiedän, että sinä koet olosi ulkopuoliseksi”, kuiskasin ja yritin epätoivoisesti tavoittaa kollin katsetta. Vihdoinkin Varissulka nosti päänsä ylös ja suostui katsomaan minua suoraan silmiin. Hänen poskilleen oli ilmestynyt märkä kyynelten vana.
”En saisi edes ehdottaa tätä sinulle, tämä on kaikkien periaatteideni vastaista, mutta Varissulka, sinulla on veli Eloklaanissa. Pohjaharha on samaa lihaa ja verta kuin sinä. Ole kiltti ja puhu hänelle. Kerro hänelle, että minä olen pahoillani kaikesta. Ja että jos voisin, toimisin nyt toisin, enkä luopuisi hänestä”, nyt ääneni oli niin hiljainen, etten ollut varma kuuliko Varissulka sitä edes. Pyyntöäni ei ehdottomasti saisi kuulla kukaan, sillä se oli vastoin kaikkia lakeja. Tiesin, että pyyntöni saattoi ajaa Varissulan rikkomaan lakeja, mutta halusin Pohjaharhan tietävän totuuden ja Varissulka oli ainoa, joka voisi lähestyä veljeään. Kolme muuta pentuani eivät tienneet toteutta, eikä Pimentotähti koskaan suostuisi pyyntööni.

//Varis?

Tuhkajuova oli sairas, hyvin sairas. Eräänä aamuna Pimentotähti oli koonnut minut ja siskoni päällikön pesään ja kertonut, että viime yönä emoni oli tappanut isäni. Uutinen oli alkuun ollut käsittämätön, mutta silti iskenyt ilmat keuhkoistani. Siskoillani ei ollut mitään aavistusta tapahtumien painosta minun kannaltani, vaikka hekin olivat järkyttyneet emomme sekoamisesta. Yhden yön aikana olin menettänyt molemmat vanhempani.
En ymmärtänyt itseäni. Miksi edes välitin Väärävarjon kuolemasta? En ollut koskaan tuntenut häntä, emme olleet keskustelleet. Tiesikö hän edes minusta? Viime aikoina olin yksinäisyyttäni ajautunut kuvittelemaan, millaista olisi kohdata hänet. Aaltosalama kantoi edelleen vihaa tekoani kohtaan, enkä ollut koskaan kokenut oloani yhtä yksinäiseksi. Uiveloyö minulla sentään oli. Silti sydämessäni halusin kuulua johonkin ja jollekin.
Ja aivan kuin en olisi jo menettänyt tarpeeksi, Tuhkajuova ilmoitti haluavansa kuolla. Olin viime päivät elänyt niin sankassa sumussa, että emoni päätös tuntui vain pieneltä lisältä tähän mustaan todellisuuteen. En ollut vielä täysin käsittänytkään, että hän oli murhannut isäni: miten kykenisin nyt suremaan myös häntä? Niinä harvoina hetkinä, kun maailma ei tuntunut kaatuvan päälleni, oloni oli vain turta ja harmaa.
Perheenikään ei tarjonnut lohtua. Aaltosalama oli pimennossa, sillä en ollut hänelle asiasta kertonut. En myöskään Uiveloyölle, jota halusin suojella. En halunnut näyttäytyä hänen silmissään näin rikkinäisenä, minunhan tuli toimia hänen oppaanaan elämässä. Ystäviä minulla ei ollut, mitä tällaisina aikoina surinkin. Oikeastaan koko Kuolonklaani tuntui etäiseltä ja vieraalta. Tunsin nämä kissat, mutta en kuulunut heidän joukkoonsa.

Nyt istuin Tuhkajuovan edessä parantajan pesässä. Emoni perusteli käsittämätöntä päätöstään ja vaikutti nyt enemmän omalta itseltään kuin pitkään aikaan. Hänen äänensä oli tasainen ja varma, eikä katse enää harhaillut jossain todellisuuden ja unen rajamailla. Hän näki minut ja siskoni ja puhui suoraan meille. Ja siltikään minä en ymmärtänyt häntä. Tuhkajuova halusi kuolla soturina. Minä halusin kuolla rakastamieni kissojen kanssa vasta sitten, kun olisi aivan pakko.
Tietysti Lammikkoloikka, lipevä mielistelijä, kertoi kunnioittavansa Tuhkajuovan päätöstä. Kunnia oli itsemurhasta kaukana: sen sijaan, että emomme olisi jaksanut taistella pidempään, hän päätti lähteä nyt kun vielä kykeni. Minun oli vaikea uskoa, että hän tosissaan rakasti minua. Olisihan hän muuten halunnut jäädä luokseni.
“Tässä ei ole mitään kunnioitettavaa”, sihahdin Lammikkoloikalle ja käänsin katseeni Tuhkajuovaan. Toivoin, että hän näkisi silmissäni tämän tunteiden kuohunnan ja tulkitsisi sen minulle puolestani.
“En halua, että kuolet. Etkö voisi viettää kanssani, perheesi kanssa, sitä aikaa mikä sinulla on jäljellä? Olet tehnyt tehtäväsi. Voisit levätä nyt. Meillä olisi vielä niin paljon puhuttavaa.”
Inhosin sitä, miten ääneni murtui epätoivosta. Miksi olin näin surkea ja heikko? En minä pystyisi kääntämään Tuhkajuovan päätä. Olin jo kokenut soturi, enkä silti tiennyt paikkaani maailmassa. En tiennyt, miksi palvelin klaaniani ja mitä minä oikeastaan elämältäni halusin. Tuhkajuova oli aina tiennyt. Me emme seisseet samalla tasanteella, eikä tällaisella keskeneräisellä kissalla voinut olla hänen kaltaiselleen mitään arvokasta sanottavaa.

//Tuhka? ynnä muut

Kaksijalat mesosivat lammen rannalla. Ne repivät turkkeja päältään ja kävivät kokeilemassa sinisenä hehkuvaa vettä omituisilla lättätassuillaan. Aaltosalamasta näytti siltä kuin ne olisivat kokeilleet minkä lämpöistä vesi oli. Olettamus oli osunut oikeaan, sillä kohta ensimmäinen kaksijalka loikkasi veteen ulinan kera, ja vettä roiskui sen rannalla olevien toverien päälle. Kaksi muuta kaksijalkaa mölisivät ja hypähtelivät kauemmaksi kuin kylmissään, kunnes toinen niistä rohkaistui ja seurasi ensimmäisen perässä. Lopulta kaikki kolme kaksijalkaa polskivat lammessa edelleen mekastaen. Niiden uintityyli oli niin omituisen näköinen, että Aaltosalama ei ollut varma, räpistelivätkö ne henkensä edestä vai nauttivat olostaan.
Niiden leiri oli jäänyt vartioimatta. Nyt voisi olla tilaisuus ottaa selvää, miten monta kaksijalkaa paikalla oikeasti oli ja vaikuttivatko ne olevan jäämässä heidän reviirilleen pidemmäksi aikaa. Aaltosalama viittasi hännällään Harakkahaaveta tulemaan perässä, kun hän kiiti vatsakarvat ruohikkoa viistäen lähimmän kirjavan nahkapesän luokse, josta hän oli aiemmin nähnyt kaksijalkojen tulevan ulos.
Pesiä oli kaksi kappaletta ja niiden edustalla lojui monennäköistä rompetta. Ne olivat jättäneet tuoresaaliidensa rippeitä lojumaan valkoisten alustojen päälle. Aaltosalama nyrpisti nenäänsä kulkiessaan yhden alustan ohi. Hän ei olisi osannut pitää sitä ruokana, ellei olisi nähnyt selviä aterioimisen jälkiä.
“Tämä pesä on ainakin tyhjä”, Harakkahaave huikkasi kurkistettuaan sisälle yhden nahkapesän suuaukosta. Aaltosalama tassutti varovasti lähemmäksi ja kurkotti kaulaansa pitemmälle nähdäkseen paremmin. Pesän sisältä huokui tukahduttavaa lämpöä, johon sekoittuva kaksijalkojen etova löyhkä sai Aaltosalaman voimaan pahoin. Hän peruutti kauemmaksi karvojaan pörhistellen.
“Tarkistetaan tuo toinenkin.” Hän vilkaisi nopeasti rannan suuntaan – kaksijalat uiskentelivat edelleen lammessa. Kaipa ne hakivat vedestä viilennystä kun niiden pesät olivat niin tukahduttavia.
Toista pesää lähestyessään Aaltosalaman niskakarvat nousivat pystyyn, kun paha-aavistus juoksi hänen selkäpiitään pitkin. Hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut pesässä liikettä. Hän oli aikeissa kehottaa edellä kulkevaa Harakkahaavetta olemaan varovainen, kun pesän seinään repesi ympyrän muotoinen aukko ja sisältä pisti esiin kaksijalan naama.

//Harakka?

Koska Jääviilto itse ehdotti, että pitäisi suunsa supussa vierailun ajan, saatoin luottaa hänen sanaansa. Olin helpottunut siitä, että saatoin ottaa kollin mukaani: näyttihän Kuolonklaani paljon uskottavammalta, jos myös varapäällikkö saapui paikalle. Meidän oli annettava vahva, itsevarma vaikutelma, ja keskinäisen luottamuksemme oli näytettävä aukottomalta. Uskoin, että pystyisin tähän Jääviillon kanssa. Hymyilin kollille tyytyväisenä.

Auringon heikko, kultainen kajastus loi lämpimiä sävyjä kallioon. Joka aamu sain herätä hämärässä, sillä tänne säteet eivät suoraa reittiä kulkeutuneet. Ne heijastuivat lammen pinnasta ja sirosivat luolan suuaukosta. Sotureiden pesään aurinko oli tunkeutunut oksien ja lehtien väleistä, häikäissyt silmiin jos sattui loikoilemaan sopivassa kohtaa. Lukuisat kerrat olin herännyt aamupartioon silmiäni siristellen ja mielessäni valoa sadatellen vaikka auringosta muulloin nautinkin.
Tuijottelin hetken seinämää, jolle heijastuivat lammen levottomat liikkeet. Vesiputouksen pauhu ei lakannut koskaan, vaan leiri pysyi aina hieman rauhattomana sen jylyn vuoksi. Oli vaatinut kuun jos toisenkin tottua meteliin ja kyetä nukkumaan läpi yön siihen heräämättä. Nyt uneni olivat olleet katkonaisia aivan muista syistä.
Tuhkajuova, Eloklaani, Turmaloikka. Siinä kolme mieltäni painavaa asiaa.
Eloklaanin suhteen tiesin, mitä tehdä, enkä kokenut epävarmuutta tai pelkoa. Silti jännitin: jos reviirin laajentaminen olisi ollut helppoa, olisi siihen jo aiemmin ryhdytty. Tulisimme menettämään joitain sotureistamme, kenties hyökkäys koituisi tappioksemme, ehkä minä itse menettäisin jok’ikisen yhdeksästä elämästäni samalla kertaa. Paljon saattoi mennä pieleen. Olin kuitenkin varma päätöksestäni.
Turmaloikan tilanne oli alkanut toden teolla vaivaamaan minua nyt, kun saatoin asialle jotain tehdäkin. Halusin hänet takaisin. En pelkästään itseni vaan myös pentujeni vuoksi. Ja hänen itsensä vuoksi. Kuolonklaani oli Turmaloikan koti, ja jos hän vain haluaisi palata, aioin toivottaa hänet tervetulleeksi. Tähän mennessä ei kolli ollut kuitenkaan palannut, joten kuten olin odottanutkin, minun olisi lähdettävä häntä etsimään.
Asia ei kuitenkaan ollut suoralinjainen ollenkaan. Minun olisi selitettävä klaanille, että oikeastaan en ollut tappanut Turmaloikkaa, eikä hän ollut petturi. Oikeastiko myöntäisin heille, että rakkauden vuoksi en ollut suostunut kumppaniani tappamaan? Minullehan naurettaisiin. Jokin tarina oli keksittävä, eikä Turmaloikan nouseminen kuolleista oikein sopisi. Sitä paitsi, minunhan oli ensin ylipäätään löydettävä hänet – jos kolli ylipäätään oli enää elossa.
Ja viimeisimpänä huoleenaiheenani oli Tuhkajuova. Olin tuntenut naaraan koko elämäni, joten muutokset naaraan käytöksessä eivät olleet jääneet minulta huomaamatta. Hieman omituiselta hän oli vaikuttanut jo pidempään, mutta viime kuina soturin vointi tuntui vain syöksyneen alaspäin. En ollut varma, nukkuiko hän öisin. Joskus heräsin liikkeisiin leirin aukiolla yösydännä, ja vatsaani kylmäsi aina, kun tunnistin kulkijan Tuhkajuovaksi. Hänen katseensa ei oli menettänyt terävyytensä, se harhaili ja tarkentui jonnekin, minne muut eivät nähneet. Kun puhuin hänelle, kesti välillä aikansa, että naaras ylipäätään ymmärsi missä ajassa ja paikassa olimme. Sitten hän siirtyi pohtimaan, kuka minä olin. Tähän mennessä olin aina päässyt noiden muurien läpi ja lopulta erottanut Tuhkajuovan vihreissä silmissä ymmärryksen. Jännitin kuitenkin sitä päivää, jolloin hän näkisi minut itsenäni viimeisen kerran.
Jännitin, koska välitin. Hän oli luotettu toverini, ainoa kissa, jonka koin olevan samalla aallonpituudella kanssani. Meilläkin oli erimielisyytemme, mutta luotin hänen arvostelukykyynsä. Ei suhteemme mitään lämmintä ystävyyttä ollut, mutta pidin siitä, että meillä oli liittolaisuutemme. Lisäksi arvostin häntä soturina: Tuhkajuova oli kenties klaanin paras saalistaja ja kaikenkaikkiaan hieno soturi.
Puuskahdin keuhkoni tyhjäksi ja vedin sisään raikasta aamukasteista ilmaa. Tulisin hulluksi, jos murehtisin tätä kaikkea yhtä aikaa. Halusin keskittyä nyt reviirin laajentamiseen ja tulevaan tapaamiseen Korppitähden kanssa. Tuhkajuova ja Turmaloikka saisivat odottaa.

Ehdin ottaa vain muutaman askeleen pesän ulkopuolella, kun päätökseni jo kaatui itsestäni riippumattomista tekijöistä. Tuhkajuovan päättäväiset askeleet veivät huomioni kurisevasta vatsastani ja odottamastani aamiaisesta. Toisaalta kasa oli tällä hetkellä olematon, aamupartiot olivat vieneet riistan jo parempiin suihin. Kohotin katseeni ja niskani jännittyi soturin silmät kohdatessani.
“Minulla on sinulle asiaa. Se on tärkeää.”

Pesässäni Tuhkajuova kertoi murheistaan ja sai minut jokaisella lauseella jännittymään yhä enemmän. Hän pyysi minua tapaamaan Henkäystähden Kuuluolalla, sillä kuvitteli entisen päällikön piinaavan uniaan. Soturi oli tosissaan, näin sen hänen silmiensä palosta. En ollut koskaan todistanut häntä tällaisena: aina niin hillitty ja viileä Tuhkajuova vaikutti nyt epätoivoiselta.
Hänen unille oli kaksi mahdollista selitystä. Ensinnäkin, Tuhkajuovan järkkynyt mielentila saattoi hyvinkin vaikuttaa myös unimaailmassa. Tämä vaihtoehto tuntui niin järkeenkäyvältä ja varmalta, että toista harkitsin vain oman toiveikkuuteni vuoksi. Jos nimittäin Henkäysvarjo todella piinasi Tuhkajuovan unia, tämä saattoi tarkoittaa kahta hyvin tervetullutta seikkaa: Tuhkajuova ei sittenkään olisi pahemman kerran pyörällä päästään ja Henkäysvarjo olisi kuollut. Minua hermostutti tietämättömyys entisen päällikön olinpaikasta ja tilasta. Hän saattaisi tälläkin hetkellä suunnitella paluuta Kuolonklaaniin, minun murhaani tai jotain muuta perin epätoivottavaa. Varmuus siitä, ettei kolli enää ollut elävien kirjoissa, olisi yksi piikki vähemmän lihassani. Toisaalta en jaksanut uskoa, että juuri Tuhkajuovaa Henkäysvarjo haluaisi rankaista. Jos hän jonkun unia kummittelisi, niin minun tai Jääviillon. Ei sentään uskollisen kumppaninsa.
En kuitenkaan jakanut ajatuksiani Tuhkajuovalle. Lupasin yrittäväni saada yhteyden Henkäysvarjoon – sillä oikeasti yrittäisinkin – mutta jätin itselleni pakotien siinä todennäköisessä tapauksessa, etten häntä kohtaisi. Kerroin, etten voisi valita, keitä Pimeyden Metsässä tapaan. Helppo tekosyy minulle, kun en häntä tulisi tapaamaan.

Kun aurinko illalla laski, minä aloitin matkani Hehkulammelle. Yö kertoi tulostaan viileydellään, ja puiden langettamat varjot hälvenivät hiljalleen metsän harmaan hämärän joukkoon. Askelsin pienen joen viertä, kuuntelin sen liplatusta ja lähetin murheeni sen virrassa matkaavien lehtien kuljetettaviksi. Auringonlaskun partio lähti liikkeelle jossain takanani, valitettavasti hieman myöhässä. Jääviilto nuhtelisi heitä mielellään seuraavana aamuna, jos vain saisi tietää.
En ollut vieraillut Kuuluolassa päälliköksi astumiseni jälkeen. En ollut kokenut sitä tarpeelliseksi: minulla oli omat suunnitelmani ja näkemykseni Kuolonklaanin tulevaisuudesta, enkä kaivannut esi-isieni neuvoa klaanin suunnasta. Lisäksi arkailin heidän tapaamistaan, etenkin Punatähden. Olimme tappaneet hänet raukkamaisella tavalla, josta päällikkö ansaitsisi useiden mielestä tulla kostetuksi.
Hehkulampi oli päivisin häikäisevän kirkkaansininen, mutta yön laskeuduttua sen pinta oli tummentunut. Jossain loiskahti, kun kala hypähti uskaliaasti saaliinsa perään. Kaislat keinuivat hellässä tuulenvireessä suhisten hiljaa. Kun astelin mutaisella nurmella lammen viertä, raotin suutani erottaakseni kaksijalkojen hajut. Näinä lämpiminä päivinä nekin kokoontuivat joskus lammelle viettämään aikaa pentuineen ja äänekkäine kapistuksineen. Olinpa usein todistanut niiden uivankin, mikä oli minusta yllättävä kyky niin kookkaille ja kömpelöille otuksille. Nyt hiekkaranta oli hiljainen, kaksijalatkin nukkuivat öisin.
Kivikukkulan juurella työnsin pääni onkaloon, joka johdattaisi minut Kuuluolaan. Ilma oli tunkkaista ja ikivanhaa. Pujahdin rohkeasti sankkaan pimeyteen ja lähdin seuraamaan esi-isieni lukuisia vuodenaikoja sitten löytämää polkua. Viikseni hipoivat kallionseinämiä ja värähdin kylmästä ilmasta. Asetin luottoni hajuaistiini ja muistiini, jotta en eksyisi näihin sokkeloihin. Kenties minun olisi pitänyt pyytää Sumutuulta mukaani. Lopulta näin kuitenkin kallioon heijastuvat hailakan siniset kuviot, jotka kimposivat Kuuluolan lammen pinnasta. Huokaisin syvään ja astelin lammen ääreen. Kallio tuntui kylmältä allani, kun asetuin makoilemaan valmiina vaipumaan uneen.

Tunsin saapuneena Pimeyden Metsään jo ennen kuin avasin silmäni. Tunnelma oli niin kylmäävä ja kolkko, että saatoin tuntea sen luissani. Oli hämärää, kuten Pimeyden Metsässä aina. Korkeat puut ympäröivät minua ja olin varma, että minua tarkkailtiin. Lopulta Punatähti astui esiin aluskasvillisuuden seasta ja käveli verkkaisesti luokseni. Hän seisoi edessäni ylväänä, eivätkä parantumattomat haavat heikentäneet kollin arvokkuutta. Melkein tuntui, että minun olisi kuulunut kumartaa ja tehdä hänelle kunniaa.
“Tervehdys, Punatähti”, sanoin tyynesti, vaikka oloni olikin hieman levoton. Miksi olin tavannut juuri hänet?
“Pimentotähti”, punaturkkinen kolli murahti. “Tiedän, miksi olet täällä. Et voi tavata Henkäysvarjoa, minkä tiedät vallan hyvin.”
Aivan. Olin ehtinyt unohtaa, että minua tarkkailtiin joka hetki, aivan kuten kaikkia muitakin kuolonklaanilaisia. Pitivätköhän esi-isämme meitä viihteenä, vai kokivatko aitoa huolta vaikeuksia kohdatessamme? Todennäköisesti molempia kissasta riippuen.
“Niin. Niin minä arvelinkin. Halusin varmistaa asian.”
Punatähti nyökkäsi. Hiljaisuus laskeutui välillemme, entinen päällikkö huokaisi vanhan, viisaan kissan henkäyksen. Aistin tulevan saarnan.
“Kenties asiaa olisi kannattanut harkita ennen kuin päätit karkottaa Henkäysvarjon. Et varmastikaan nuku hyvin.”
Heikommin kuin soturina, paremmin kuin olin kuvitellut. Ehkä olin joka ilta niin väsynyt huolien, juonien ja vastuun kantamisesta, että kehoni otti kaiken unen minkä tarvitsi.
“Tarpeeksi hyvin. Henkäysvarjo ei uhkaa minua tai klaaniamme.”
“Toivosi mukaan.”
“Niin. Tai parhaimman arvaukseni.”
Punatähden ilme tyyntyi aiemmasta kireydestä. Hän katsoi minua mietteliäänä, mittaili ja arvioi. Tiesin hänen tekevän niin, olihan tunne tuttu. Punatähti oli entinen mestarini vuodenaikojen takaa. Hiljaisuus tuntui tykytyksenä rinnassani ja päätin katkaista sen.
“Olen pahoillani siitä, mitä teimme sinulle.”
Punatähti hymähti.
“Niinkö? En oikein usko tuota, Pimentotähti. En arvosta sitä, että sanot noin vain minua miellyttääksesi.”
“No, olen pahoillani siitä, että petin juuri sinut.”
Sitä minä tarkoitin. Punatähti oli johtanut klaania arvokkuudella ja viisaudella. Hän oli ollut osaava ja omistautunut mestari. En muistanut hetkeä, jolloin hän olisi valinnut itsensä klaaninsa ylitse. Hän oli esikuvani monilta osin, mutta hänelläkin oli puutteensa.
Punatähti ei vastannut mitään. Katsoimme toisiamme vielä hetken, sitten metsä ympärilläni alkoi haalistua kuin sumun ympäröimänä. Ehdin nähdä Punatähden kääntyvän ja katoavan takaisin tummien pensaikkojen sekaan.

Tuhkajuova ei tulisi pitämään uutisista, tuumin jolkottaessani takaisin leiriin. Naaraan aiemmasta epätoivoisuudesta päätellen hän kenties kehottaisi minua yrittämään uudelleen. Pohdin, olisiko parempi vain valehdella hänelle, ettei Henkäysvarjo ollut hänelle vihainen. Kenties sillä tavoin hän saisi mielenrauhan ja minä taas voisin jälleen keskittyä Eloklaanin hyökkäyksen suunnitteluun. En kuitenkaan halunnut valehdella naaraalle, kun ei ollut pakkokaan. Tuhkajuova vain alkaisi vaikeaksi kun huomaisi näiden hourailujensa kuitenkin jatkuvan.
Leiriin saapuessani näin pienen kissan hahmon piirtyvän hämärässä lampea vasten. Tuhkajuova ei tosiaan ollut pelkästään uhonnut, vaan oli oikeasti valvonut tähän asti. Harmittavaa, etten voisi palkita hänen sinnikkyyttään. Lähemmäs astellessani huomasin naaraan turkin kiiltävän ja pisaroiden tippuvan vanana hänen vatsakarvoistaan maahan. Tuhkajuova kuuli tuloni ja käännähti ympäri karvat pystyssä ja korvat luimussa selvästikin valmiina tappamaan minut. Jähmetyin paikoilleni enemmän hämmästyksestä kuin pelosta. Näin, miten ymmärrys hiljalleen hiipi harmaan soturin kasvoille. Karvat tasoittuivat ja lihakset rentoutuivat.
“Putositko lampeen?” kysyin suoraan ja tarkkailin tiiviisti soturin ilmettä. Tuhkajuova näytti hämmentyneeltä itsekin, hän katseli ympärilleen selitystä etsien. Hän seisoi yksin edessäni ja vaikutti kahjommalta kuin koskaan. Rintaani kivisti ja toivoin, että naaras antaisi minulle jonkun uskottavan syyn sekoilulleen. Viimein hän kohautti lapojaan muina kissoina.
“Kävin uimassa odotellessani sinua”, hän sanoi ja alkoi sukia märkää turkkiaan. Hain Tuhkajuovan katsetta, mutta naaras seisoi itsepintaisesti sanojensa takana. Muuta selitystä hänen käytökselleen en saisi. No, tietysti Tuhkajuova pitää uimisesta, joten miksi ei.
“Tule, minä kerron sinulle uutiset”, mutisin viimein ja johdatin soturitoverini pesääni.

Tuhkajuova ei tietenkään ollut tyytyväinen. Hän intti kuin uhmaikäinen oppilas, yritti kaivella minusta vastausta, jota en voinut hänelle tarjota. Olin kuulemma valehdellut, ja tuntui oikeastaan helpottavalta, että sain rehdisti kumota soturin syytökset. Pimitinhän minä häneltä tietoa, mutta en valehdellut kun sanoin etten ollut Henkäystähteä tavannut. Jälkeenpäin tämä tuntuisi laihalta lohdulta. Tuhkajuova vihaisi minua, jos koskaan saisi tietää Henkäystähden todellisesta kohtalosta. Mutta tuona hetkenä turvauduin mihin tahansa oljenkorteen, jolla voisin uskotella itselleni syyttömyyteni.
Kuten odotin, Tuhkajuova pyysi minua käymään Kuuluolalla uudelleen. Sitä en ollut tekemässä. En voinut suostua soturin oikkuihin, kun olin jo kerran toteuttanut hänen pyyntönsä. Minä en voisi tarjota hänelle apua enkä vastauksia. Tuhkajuova näytti kiihtyvän hetki hetkeltä, näin miten hänen niskansa jännittyi ja hampaansa kiristyivät. Hän ei ollut koskaan aiemmin vaatinut kärsivällisyyttäni näin, ja oli Tuhkajuovalta kummallista asettaa päällikölleen vaatimuksia. Olin hänen toverinsa, jopa ystävänsä, mutta aiemmin soturi oli kunnioittanut asemiamme. Hän oli tarpeeksi toivoton hylätäkseen periaatteensa. Lopulta tilanne laukesi, kun Tuhkajuova riensi ulos pesästäni puuskahtaen vihaisesti. En lähtenyt hänen peräänsä, minua ärsytti, turhautti ja väsytti. En halunnut ajatella, joten asetuin levolle ja nukahdin hämmästyttävän nopeasti.

“Pimentotähti! Korppitähti on matkalla tänne!”
Pikkukaaoksen huudahdus riuhtaisi minut hereille. Räpyttelin hetken silmiäni hämmentyneenä ja unenpöpperöisenä. Olin äsken ollut Pimeyden Metsässä ja onnistunutkin tapaamaan Henkäysvarjon. Hän myönsi kiusanneensa Tuhkajuovan unia ja sovimme, ettei hän enää tekisi niin.
Jokin päällikön vaisto otti minut valtaansa, sillä vaikka hitaasti käynnistyvä mieleni vasta pyrki ymmärtämään soturin lauseen sisältöä ja sen merkitystä, suustani purkautui terävien kysymysten sarja:
“Kuinka kaukana hän on? Onko hänen mukanaan sotureita? Missä Jääviilto on?”
Pikkukaaos selitti kärsivällisesti, että hän oli aamupartioineen nähnyt Eloklaanin päällikön ylittämässä rajaa, ja oli nopeimpana ottanut asiakseen toimittaa tiedon minulle. Korppitähden mukana oli varapäällikkö Käärmekulta sekä kaksi soturia, joten jotain oli selvästi tapahtunut. Vastauksen viimeiseen kysymykseeni sainkin Pikkukaaoksen selonteon keskellä, kun Jääviilto ampaisi luolaan.
“Miten he kehtaavat saapua reviirillemme kutsumatta?” soturi tiuskaisi vihaisesti, selvästi äsken herätettynä. Yritin keksiä vastausta varapäällikön kysymykseen, mutta en kertakaikkiaan voinut ymmärtää, mitä asiaa Korppitähdellä voisi olla näin aikaisin aamulla. Sen tiesin, ettei hän ollut tullut kuulumisia vaihtamaan. Oliko mahdollista, että päällikön korviin olisi kantautunut huhuja tulevasta hyökkäyksestämme?
“En tiedä, mutta vakavaa tämän on oltava”, tuumin ja astelin ulos pesästä Jääviilto ja Pikkukaaos kannoillani. “Herättäkää muutama kokeneimmista sotureista, mutta älkää tehkö tästä mitään meteliä. Parempi, että toistaiseksi klaani on pimennossa.”

Korppitähti asteli klaaniin synkin kasvoin. Hän oli vierailla mailla, mutta leirimme ei onnistunut viemään hänen kiinnostustaan käsiteltävästä asiasta, joka valkenisi minulle pian. Käärmekulta ja kaksi soturia pälyilivät epäluuloisina heitä ympäröivää sotureiden joukkoa. Kun Korppitähti huomasi minun ja Jääviillon lähestyvän, hänen silmänsä siristyivät vihasta.
“Huomenta, Korppitähti”, sanoin tyynesti, vaikka hengenvetoni olivat tiheät jännityksestä. “Mikä tuo teidät reviirillemme ja leiriimme tähän aikaan päivästä, täysin kutsumatta ja ilman ilmoitusta?”
“Huomenta ja huomenta”, valkomusta naaras murahti kireästi. “Sinulla on paljon selitettävää.”
Tarrasin kynsilläni maahan. Hän siis tiesi suunnitelmistani.
“Jutellaan pesässäni. Soturisi saavat luvan odottaa ulkopuolella”, sanoin ja vilkaisin Jääviiltoa kehottaen häntä mukaani. Nyt jos koskaan toivoin, että kolli osaisi varoa sanomisiaan.

Ei Korppitähti ollutkaan kuullut suunnitelmistani. Viime yönä eloklaanilainen partio oli kohdannut Kuolonklaanin soturin, jonka hekin osasivat nimetä, olihan hän Eloklaaniakin vanhempi. Korppitähti kertoi uutisensa lyhyesti ja koruttomasti: Tuhkajuova oli tappanut Väärävarjon. Päällikkö ei antanut minulle aikaa märehtiä mielessäni tapahtunutta, vaan vaati selitystä tässä ja nyt.
Hännänpääni vääntyili levottomana, kun yritin keksiä jotain peitetarinaa. Pitkästä aikaa olin neuvoton. Pääni löi tyhjää, eikä mikään orastava selityksen tapainen pysynyt tassuissani. Jääviilto näytti vihaiselta, kun katseemme kohtasivat. Tästä sotkusta emme selviäisi juonitteluilla ja narutuksilla. Lopulta päätin, että tässä tapauksessa totuus olisi parempi kuin hätäisesti kokoon heitetty peitetarina.
“Tämä ei ollut Kuolonklaanin hyökkäys”, sanoin ensimmäisenä sen, mitä Korppitähti eniten halusi saada tietää. “En tiennyt tästä. Ei kukaan uskoakseni tiennyt. Tuhkajuova ei voi hyvin, hänen mielensä on järkkynyt. Sinä tiedät, millainen soturi hän on, ei hän järjissään tekisi tuollaista.”
Varsinkaan Väärävarjolle. En halunnut pohtia asiaa, en halunnut asettaa itseäni Tuhkajuovan asemaan. En tiennyt heidän suhteensa yksityiskohtia, mutta läheisiä he olivat olleet, kun pentujakin saivat. Paljon kertoi se, että suoraselkäinen Tuhkajuova oli rikkonut klaanimme perustavanlaatuisimpia sääntöjä tuon kollin vuoksi.
Korppitähti katsoi minua selvästi puntaroiden oliko minua uskominen. Lopulta hän hymähti lyhyesti pitäen tiukan, hillityllä tavalla armottoman katseensa minussa.
“En tunne häntä. Mutta tiedän, että Tuhkajuova on kokenut, Kuolonklaanin arvostama soturi. Olisi häneltä harkitsematonta hyökätä yksin kokonaisen partion kimppuun”, hän myönsi. “Sitä paitsi, te vaikutatte itsekin yllättyneiltä.”
Olin yrittänyt pitää ulkokuoreni värittömänä selvästi siinä onnistumatta. Tällainen uutinen sai minutkin rakoilemaan.
“Tämä ei tarkoita, että annamme tapahtuneen anteeksi. Vaikka Väärävarjo kuoli Tuhkajuovan kynsissä, hän on silti klaaninne soturi. Tämä on teidän vastuullanne. Ja muistakaakin, että ette enää uudelleen tule yllättämään meitä.”
Korppitähti nousi jaloilleen ja katsoi painavasti minua ja Jääviiltoa. Käärmekulta hänen vierellään pysyi vaiti, mutta teki katseellaan selväksi mielensä liikkeet. Sitten kaksikko asteli ulos pesästä taakseen katsomatta.
Loin katseeni kattoon ja suljin silmäni. Syvä huokaus poistui keuhkoistani, oloni oli yhtäkkiä vanha ja väsynyt.
“Se siitä hyökkäyksestä!” Jääviilto sihahti. “Nyt Eloklaani on pelokas, eikä meille takuulla avaudu tilaisuutta iskeä. Kaikki tämä sen sekopään takia!”
Jääviilto oli oikeassa, mutta en jaksanut nyt kuunnella hänen raivoamistaan.
“Ota Pikkukaaos ja Tuimakatse mukaasi ja saatelkaa heidät reviiriltä. Kerro Korppitähdelle, että tapaaminen on peruttu, minulla on nyt muuta ajateltavaa. Puhutaan tästä myöhemmin”, sanoin voimattomalla äänellä. “Älä puhu tapahtuneesta kenellekään. Tämä pysyy ainakin toistaiseksi vain meidän tiedossamme.”
Kolli näytti siltä, että olisi vielä halunnut sanoa jotain, mutta lähti sitten hiljaa tuhahtaen keräämään saattuetta kasaan.
Tuhkajuova oli mennyt pilaamaan kaiken. Klaanimme ei ollut Eloklaania suurempi, joten reviirin laajentamisessa luotimme yllätyksen tuomaan etuun. Nyt se oli poissa. Korppitähti lisäisi varmasti partioiden määrää rajallamme. Pakkohan hänen oli, jos keskellä yötä klaanimme jäsenet saattoivat noin vain tulla riehumaan heidän reviirilleen. Kestäisi kauan, ennen kuin he taas uskaltaisivat luottaa rauhan pysyvyyteen.
Turhautuneena astelin leirin aukiolle.
“Haluan puhua Tuhkajuovalle. Kehottaisitko häntä pesääni”, sanoin Varissulalle, joka oli kokeneena soturina herätetty vastaanottamaan eloklaanilaiset. Hänellä ei ollut aavistustakaan.
“Selvä”, harmaa kolli murahti ja katosi sotureiden pesään. Olin juuri astumaisillani luolaan, kun Varissulka sai minut kiinni. Tuhkajuova ei seurannut häntä, katsoin kollia kysyvästi.
“Hän ei ollut siellä.”
Kallistin päätäni yllättyneenä.
“Vai niin.”
“Mitä on tekeillä?” Varissulka kysyi hienoinen huolen sävy äänessään. Katsoin häntä hetken kivikasvoisena ja pohdin, kuinka paljon voisin soturille kertoa. Päätin, että Tuhkajuovasta en mitään. Se olkoon naaraan oma asia.
“Älä kysele”, vastasin tiukasti. “Eloklaanilaisten huolet eivät olleet sellaisia, että meidän kuuluisi jakaa ne heidän kanssaan. Voit kertoa saman kaikille muille uteliaille.”
Tuhkajuova ei siis ollut palannut leiriin Eloklaanin reviirille eksyttyään. Oletettavasti hän ei siellä enää ollut, muuten Korppitähti olisi tuonut hänet mukanaan.
“Herätä kymmenkunta soturia. Tuhkajuova on ollut kauan leirin ulkopuolella ja olen huolissani hänen voinnistaan. Meidän on löydettävä hänet.”
Varissulka teki työtä käskettyä yllättävän totteliaasti, kun hänen emonsa oli kyseessä. Pian soturit valuivat leirin aukiolle. Jääviilto oli vielä saattamassa eloklaanilaisia, joten järjestäisin partiot itse.
“Tuhkajuova on kadonnut reviirillemme. Pidän todennäköisenä, että hän on melko heikossa kunnossa. Hänet on löydettävä nopeasti.”
Jaoin partiot ja jäin itse odottamaan Jääviillon paluuta. Toivoin, että Tuhkajuova ylipäätään olisi vielä reviirillämme. Tietysti oli mahdollista, että hän olisi hortoillut teille tietymättömille. Hän saattoi myös olla haavoittunut, vaikka ilmeisesti olikin selvinnyt taistelusta niinkin hyvässä hapessa, että oli kyennyt vielä pinkaisemaan karkuun.
Jääviilto saapui pian takaisin. Hän uhosi lähtevänsä itse etsimään Tuhkajuovan, jotta voisi olla ensimmäisenä tätä läksyttämässä, mutta samalla kuulimme kiireisten askelten lähestyvän leiriä.
Neilikkasydän ja Myrskymahti roikottivat välissään hervotonta naaraskissaa. Tuhkajuova näytti elottomalta ja sydämeni jätti lyönnin välistä. Myrskymahti ja Neilikkasydän kuitenkin suuntasivat suoraan parantajan pesälle, joten kyllä soturissa vielä henki pihisi. Seurasin kolmikkoa yrtintuoksuiseen pesään, jossa Sumutuuli jo hääräsi sammalille lasketun Tuhkajuovan ympärillä. Varissulka ja Lammikkoloikka kuikuilivat pesän suulla. Tiesin, ettei Tuhkajuova kaivannut pesuettaan tähän häärimään, joten komensin kaksikon pois.
“Miten hän voi?” kysyin topakasti parantajanaaraalta, joka paraikaa kohenteli sammalia harmaan soturin ympärille.
“Kylmettynyt… Mutta ei mitään sen vakavampaa. Ainakaan fyysisesti.”
Tuhkajuova oli selvinnyt yllättävän ruhjeetta ottaen huomioon, mitä oli viime yönä tehnyt. Onni meille.
Sumutuuli siirtyi rohtojensa ääreen ja loi merkitsevän katseen minuun.
“Tiedätkö sinä jotain, mitä et ole kertonut? Missä Tuhkajuova oli yön, mitä hänelle on tapahtunut?”
Istahdin lysähtäen alas. Halusin pitää totuuden mahdollisimman pienen joukon tiedossa, mutta Tuhkajuovan terveyden kannalta minun oli kerrottava Sumutuulelle. Selitinkin asian kiertelemättä: oli parempi, että parantajalla olisi kaikki faktat. Vain hän voisi auttaa Tuhkajuovaa.
“Vai niin”, Sumutuuli hymähti, kun lopetin. “Olen minäkin huomannut, että hänessä on ollut jotain kummallista viime aikoina. En tiennyt, että tilanne on näin paha.”
“Paha? Sinä pidät tilannetta pahana?” kysyin hieman huolestuneena. Sumutuuli kurtisti kulmiaan.
“Hän tappoi viime yönä kissan. On se aika paha.”
“Niin tietenkin… Mutta kai tälle silti voi tehdä jotain?”
Sumutuuli näytti hieman säälivältä, mikä sai minut vain ärsyyntymään. Hän sujautti nukkuvan Tuhkajuovan kielelle epämääräisen näköistä rohtoa ja keskitti sitten huomionsa minuun. Parantajan äänensävy oli kuin emon, joka joutuu selittämään pennulleen, ettei viherlehti kestä ikuisesti ja pian on taas lehtikato.
“Ei oikeastaan, ainakaan sillä tavalla kuin oletan sinun tarkoittavan… Tuhkajuova kärsii muistihäiriöstä.”
Kurtistin kulmiani epäileväisenä.
“Muistihäiriöstä? En usko, hänhän on vasta nuori. Ainakin liian nuori sellaiseen. Muistihäiriöitä on höperöillä vanhuksilla.”
“Niin se yleensä menee”, Sumutuuli huokaisi. “Tuhkajuova on poikkeus. En minäkään ole kuullut, että muisti voisi alkaa pätkiä noin nuorella kissalla. Mutta oireet sopivat. Lisäksi hän on kärsinyt tästä jo pitkään, joten mistään vammasta tämä ei voi johtua.”
Puuskahdin ja levottomana upotin kynteni hetkeksi sammaliin. Niin, Tuhkajuova oli käyttäytynyt kummallisesti jo pitkään. Ehkä tämä selittäisi kaiken.
“Sanoit, ettei tälle voi tehdä mitään”, muistutin ja katsoin parantajaa terävästi. “Oletko aivan varma?”
“No, kyllä me jotain voimme. On yrttejä, joiden avulla Tuhkajuova voi saada paremmin unta. Ja hänet voidaan tehdä hieman, noh, rauhallisemmaksi.”
Pudistin päätäni vihaisesti.
“En minä halua häntä huumata. Haluan, ettei hän käyttäydy noin.”
“Sitä me emme voi estää.”
“Miten niin? Kyllähän sinulla nyt jokin yrtti on oltava.”
Ääneni oli kohonnut turhautumisesta. Ehkä Sumutuuli ei vain tiennyt, mistä hän puhui. Olihan hän vielä nuori.
“Kun ei ole”, savunharmaa naaras vastasi ja kuulosti toivottomalta. “Ei muistia voi saada takaisin. Tällaista elämä on.”
“Älä saarnaa minulle”, tiuskaisin kireästi. “Mitä mieltä Hehkuaskel on?”
Sumutuuli näytti hivenen loukkaantuneelta, mutta ymmärsi hillitä sanojaan päällikkönsä edessä.
“Voin kysyä, mutta hän tulee olemaan samaa mieltä kanssani. Mutta ehkä hän on kohdannut aiemmin vastaavan tapauksen, ja tietää kertoa lisää.”
“Teeppä se”, tuhahdin piikikkäästi ja Sumutuuli lipui paikalta ääneti. Järki päässäni kolkutti, että tulisin katumaan purkaustani.
Kului hetki jos toinenkin istuessani yrtin katkujen keskellä. Tuhkajuova nukkui, hän näytti levolliselta yrttien vaikutuksesta. Nousin venytellen seisomaan ja päätin oikoa jalkojani pesän ulkopuolella. Kun astuin ulos, Tuhkajuovan pentujen huolestuneet katseet muistuttivat ajan kuluneen parantajan pesän ulkopuolella. Epätietoisuus painoi Varissulkaa, Lätäkkölempeä, Lammikkoloikkaa ja Lampivärettä, joista kukin osoitti eriasteista pelkoa emonsa tilasta.
“Sumutuuli osaa kertoa teille paremmin mikä Tuhkajuovalla on”, selitin vakavana. Ilmeistä päätellen sanomani ei helpottanut neljän soturin huolia. He tuskin olivat ihanteellisessa mielentilassa vastaanottamaan totuutta viime yöstä, mutta minusta oli parempi, että he saisivat tietää. Tuhkajuova tulisi tarvitsemaan heidän apuaan ja tukeaan.

Nelikon kasvoilla sekoittuivat säikähdys, sääli, huoli ja hämmennys. Olimme Sumutuulen kanssa kertoneet heille viime yön tapahtumista kaikkine yksityiskohtineen. Katseeni viipyili erityisesti Varissulassa. Kollin kasvot olivat synkät ja katse liimautunut maahan. Lysähtänyt ryhti kertoi, että soturi oli jossain määrin välittänyt eloklaanilaisesta isästään.
“Mitä seuraavaksi tapahtuu?” Lätäkkölempi, kenties järkevin Tuhkajuovan jälkeläisistä, kysyi. Minä ja Sumutuuli katsoimme toisiimme: ymmärsin hänen päätyneen samaan ratkaisuun, vaikka emme olleet asiasta keskustelleet. Parantaja nyökkäsi ja osoitti sanansa neljälle soturille.
“Tuhkajuovan olisi parempi muuttaa klaaninvanhimpien pesään.”
Lammikkoloikan katse kääntyi minuun epävarmana.
“Se olisi parempi meille kaikille”, vahvistin parantajan sanat. “Tuossa tilassa hän voi olla vaaraksi myös oman klaaninsa jäsenille.”
“Ja hänen tilansa on siis mikä?” Varissulka kysyi äksysti. Sumutuuli nousi jaloilleen; hänen savunharmaa turkkinsa näytti uppoavan ympäröivään kallioon.
“Muistihäiriö. Olette varmasti huomanneet muutoksia Tuhkajuovan käytöksessä”, parantaja selitti ja alkoi suunnata ulos pesästä. “Parempi, että näette itse. Voimme mennä tapaamaan häntä, jos hän on herännyt.”
Seurasin joukkiota leirin aukiolle, jossa meitä odottivat uteliaat katseet. Ärsytti kun muistin, että minun pitäisi vielä puhua klaanille Korppitähden vierailusta. Sopivaa selitystä pohtiessani katselin, miten Sumutuuli valmisteli Tuhkajuovan pentuja kohtaamaan emonsa parantajan pesän ulkopuolella. Koipiini tuli liikettä, kun tajusin yhtäkkiä jotain.
“Minusta on parempi, jos menen ensin ja selitän Tuhkajuovalle mitä on tapahtunut.”
Kukaan muu ei saisi olla paikalla näkemässä soturin reaktiota Väärävarjon kuolemaan. Kehotin joukkion kauemmas kuuloetäisyyden ulkopuolelle ja astuin sisään. Sumutuuli oli sanonut, että Tuhkajuova oli heräilemässä, ja näinkin hänen korviensa nykivän. Hiivin lähemmäs ja valmistauduin kertomaan kamalat uutiseni.

Päivät kuluivat yllättävän tavalliseen tahtiin. Maailma, elämä ja Kuolonklaani eivät olleet pysähtyneet, vaikka yksittäisen kissan elämä oli kääntynyt päälaelleen. Olin selittänyt klaanille, että Korppitähti oli vieraillut varoittaakseen koirista Eloklaanin reviirillä. Tämänkin uutisen alun perin aiheuttama varautuneisuus vaikutti jo haihtuneen ilmaan. Jääviilto oli kireä: hän oli vihainen Tuhkajuovalle, joka oli pilannut suunnitelmamme Eloklaanin varalle. Kollin mielestä meidän oli päästävä eroon “siitä harhaisesta hiirenaivosta”.
Samankaltaiset solvaukset värittivät myös omia pohdintojani, sillä Tuhkajuova ei suostunut siirtymään klaaninvanhimpien pesälle. Hänen uppiniskaisuutensa ja itsekkyytensä kävivät hermoilleni. Ei ollut mitenkään mahdollista, että naaras enää toimisi soturina, mutta hän ei halunnut hyväksyä totuutta. Pakottaisin Tuhkajuovan vanhusten joukkoon ja laittaisin Kalmakuun häntä vartioimaan, jos ei hän vapaaehtoisesti siirtyisi eläkkeelle.
Oli ikävä Turmaloikkaa. Kaipasin jonkun kolkkoa luolaani lämmittämään ja tarjoamaan pakopaikan kaikilta päällikön velvollisuuksilta. Että minua koeteltiin! Sentään saatoin luottaa Jääviillon kykyyn pitää soturit ruodussa sillä aikaa kun heidän päällikkönsä pähkäili näitä sydäntään raastavia ongelmiaan. Tälläkin hetkellä punaturkkinen kolli tiuski jollekin nuorelle soturille, joka oli kehdannut huomauttaa, miten hänellä olisi tänä päivänä kaksi partiota. Pieni hymy piirtyi kasvoilleni.
Vakavoiduin kuitenkin pian, kun näin kolmen harmaan naaraskissan kuiskivan keskenään kaatuneen kuusen luona. Minun oli myönnettävä, että oli vaikeaa muistaa sotureiden nimet: Tuhkajuovan kolmannen pentueen tyttäret muistuttivat niin paljolti toisiaan. Samalla ei ollut epäilystäkään siitä, keiden pentuja he olivat: Lätäkkölempi, Lammikkoloikka ja Lampiväre muistuttivat kukin sekä isäänsä että emoaan.
Olin pistänyt merkille, ettei kolmikkoa ollut viime päivinä sallittu parantajan pesälle. Eikä Varissulka ollut poikkeus: juuri tänä aamuna olin todistanut, miten hänet oli häädetty parantolasta ikävin tiuskauksin. Jotain oli tapahtunut Tuhkajuovan ja tämän pentujen välillä. Minua hän ei ollut pesältä karkottanut, mutta ei hän ollut minulle uskoutunutkaan. Olisi siis yritettävä nyhtää tietoa toisesta päästä. En sallinut kokevani tässä asiassa tietämättömyyttä.
Vaikken näitä kolmea naarasta hyvin tuntenutkaan, osasin silti iskeä silmäni oikeaan kohteeseen, heikoimpaan lenkkiin. Se olisi Lampiväre, hiljaisin ja arin, kehonkieleltään pienin. Naarassoturin vihreät silmät laajentuivat hetkeksi, kun hän huomasi pistävän tuijotukseni. Hermostunut katse yritti paeta, mutta ehti kuitenkin nähdä kutsuni. Lampiväre asteli pian alistuneena luokseni. Lammikkoloikka ja Lätäkkölempi aikoivat seurata, mutta päättelivät siristetyistä silmistäni aivan oikein, että halusin puhutella vain heidän siskoaan.
“Ette ole käyneet Tuhkajuovan luona pariin päivään. Miksi?”
Lampiväre katsoi arasti minua ja vilkaisi sitten avuttomasti siskojaan. Jos paikkamme olisivat vaihtuneet, minä olisin kyllä keksinyt jonkin hyvän peitetarinan. Mutta Lampiväre oli aivan liian selkärangaton ja miellyttämishaluisuudessaan pelokas puhuakseen mitään muuta kuin totta.
“Tuhkajuova on vihainen meille”, harmaa naaras sanoi vaisusti.
“Miksi?”
Lampiväre oli hiljaa. Huomasin, ettei se johtunut pelkästään arkuudesta tai pelokkaasta kunnioituksesta päällikköään kohtaan: naaraan välttelevässä katseessa istui syvä kipu.
“Emo pyysi meitä etsimään hänelle kuolonmarjoja. Hän haluaa kuolla.”
Peitin vain vaivoin hämmästykseni ja suruni. Tiesin, ettei tässä ollut kyse melodramaattisuudesta tai mielenosoittamisesta. Tuhkajuova ei koskaan alentuisi sellaiseen. Hän oli tosissaan. Oli myös hänen tapaistaan pyytää pentujaan itsemurhan avustajiksi: Tuhkajuova ei ollut koskaan ollut rakastavaisin emo. Tunsin äkkiä suurta sääliä kolmikkoa ja Varissulkaa kohtaan.
“Ja te ette suostuneet.”
Lampiväre pudisti päätään yllättävän tarmokkaasti. Tämä oli hänelle tärkeää.
“Emme tietenkään.”
Nyökkäsin ja päästin nuoremman naaraan kynsistäni, hän asteli siskojensa luo häntä maassa. Nousin määrätietoisena ja hieman raivoissani seisomaan ja lähdin marssimaan parantajan pesää kohti. Nyt ymmärsin, miten vastenmielistä klaaninvanhimpana elo tulisi Tuhkajuovalle olemaan. Hän oli klaanin paras metsästäjä: hän saattoi parhaina päivinä yksin tuoda yhtä paljon saalista kuin koko muu partio. Tuhkajuova halusi palvella klaaniaan soturina. Ei hän halunnut vastaanottaa sen palveluksia, jonkun muun metsästämää riistaa. Katsella klaania kuin ulkopuolisena, seurailla arkea vain kuolemaansa odottaen. Minä tunsin Tuhkajuovan, ja hän oli aina ollut ensimmäisenä soturi. Sitten vasta kumppani, emo tai ystävä. Hän oli syntynyt soturiksi ja aikoi myös kuolla soturina: aivan kuin minä aioin kuolla päällikkönä.
Astuin pistävän tuoksuiseen parantajan pesään ja kohtasin tutun vihreän, äksyn katseen. Istuin alas, kuuntelin, haastoin vain vähän. Ja kun Tuhkajuova pyysi minua etsimään hänelle kuolonmarjoja, minä suostuin.

Marjat olivat punaisia ja vaarattoman oloisia. Silmäilin niitä epäluuloisesti parhaimman, eli hyvin vähäisen, yrttitietämykseni mukaan. Oli vaikeaa käsittää, että nämä marjat tulisivat pian tappamaan Tuhkajuovan. Asian raskaus asettui jälleen vatsanpohjaani ja tassuihini. Huokaukseni oli hento, kun istuin alas marjoja tuijottaen. En minä tätä mielelläni tehnyt, vaikka olinkin melko vähällä väittelyllä suostunut. Syntieni lista oli pitkä, mutta toverini avustaminen Pimeyden Metsään oli yksi vaikeimmista asioista, joita olin tehnyt. Yritin muistuttaa itselleni, että tein tämän hänen vuokseen. Auttaisin Tuhkajuovaa, koska kunnioitin häntä. Tätä hän halusi. Millä oikeudella minä häneltä kuoleman eväisin, kun en ollut edes hänen vertaan.
Päivä oli kaunis. Taivas oli pilvien laikuttama, mutta aurinko pääsi valaisemaan metsän kantta aika ajoin. Linnut visersivät ja lentelivät toisiaan jahdaten halukkaina luomaan uutta elämää. Täällä aluskasvillisuus oli runsasta, arat mustikan kukat puskivat jo nupuistaan. Lehtikuuset tavoittelivat kirkkaanvihreinä taivasta yläpuolellani.
En kokenut enää kuuluvani tähän maisemaan, tänne villien tuoksujen ja auringon täplien keskelle. Velvollisuudet painoivat väsynyttä niskaani enkä enää koskaan olisi vapaa. Olinko sitä ikinä ollutkaan? Kaiken aikani olin seurannut polkua päällikkyyteen. Nyt tämä metsä huokui elämää, jonka mukaan en kyennyt heittäytymään. Saatoin kuvitella nuoren parin juoksemaan tälle aukealle näiden puiden alle, kierimään pitkässä heinässä ja hengittämään viileää mullan tuoksuista ilmaa. Tämä hetki oli heille, eikä minun auttanut muuta kuin nousta ja kääntää selkäni.
Kumarruin kuolonmarjoja puskevan varvun ylle, katkaisin sen suuhuni ja suuntasin takaisin leiriin.