Kuolonklaanin tarinat

Ei Jääviilto ollut kysynyt Kaamoskukalta neuvoja. Jos kolli olisi kaivannut neuvonantajaa, ei Kaamoskukka olisi ollut ensimmäisten joukossa. Tuskin edes kymmenen parhaan ehdokkaan joukossa. Mikä sääli! Jääviilto ei vain tajunnut hyvän päälle näissä asiioissa.
“Kannattaisiko kysyä?” Kaamoskukka virnisti ja sai Jääviillon kylmäävän katseen kääntymään.
“Mitä sinä sanoit?”
“Että kannattaisiko. Kun ei tämä Kuolonklaanin tilanne näytä tästä etenevän”, Kaamoskukka naukaisi itsevarmasti. Hän tiesi olevansa turvassa. Jos Jääviilto taittaisi karvankin hänen nätistä naamastaan, saisi kolli kuulla Pimentotähdeltä asiasta. Sen takia Kaamoskukka uskalsi härkkiä varapäällikköään.
“No leikki leikkinä. Hyvin te hoidatte hommanne. Mutta vähän voisi pistää vauhtia. Kynteni, ne ehtivät tylpistyä tässä odotellessa”, tabbykuvioinen kolli naukaisi ja haukotteli tehostaakseen sanojensa vaikutusta. Todellisuudessa kollilla oli vain niin mahdottoman tylsää! Arki oli käynyt puuduttavaksi eikä rajoillakaan ollut mitään vipinää.
“Hei, älä viitsi. Sinä puhut yhdelle Kuolonklaanin parhaista taistelijoista. Sinä itse opetit minut. Eikö olisi sääli heittää nämä taidot hukkaan johonkin saalistamiseen?” Kaamoskukka huokaisi ja siristi silmiään. “Minä tiedän, että et sinäkään jaksa ikuisesti miettiä ja miettiä. Vai ajattelitko sinä vain tyytyä odotteluun?” Kaamoskukka kysyi Jääviillolta. Jos hän olisi varapäällikkö, hän ei tyytyisi odottelemaan joitain ohjeita. Hän toimisi. Jääviillolla ei kuitenkaan tainnut olla pokkaa haastaa Pimentotähteä, minkä kolli toisaalta ymmärsi. Hänen emonsa osasi olla todella hankala ja tiukka naaras. Ja joskus niin tylsä! Kun Pimentotähdestä oli tullut päällikkö, kolli oli ajatellut uuden ajan alkavan. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt.

//Jää?

Varapäällikkö katsoi vakavailmeisenä Kaamoskukkaa, joka oli juuri heittänyt ilmoille ehdotuksen, jota varapäällikkö ei ollut odottanut. Ei se tosin ollut yllätys, sillä Jääviillon tapoin myös Kaamoskukka oli tunnettu.. Noh, hieman omanlaisesta luonteestaan. Jääviiltoa ärsytti se, miten tavallinen rivisoturi tuli jakelemaan ohjeita ja ideoita itse varapäällikölle. Siispä aivan vain sen vuoksi, Jääviilto väläytti Kaamoskukalle hampaitaan.
”Olenko kysynyt sinulta neuvoja?” punaturkkinen kolli sihahti. Vielä epäluonnollisemman asetelmasta teki se, että Jääviilto itse oli kouluttanut Kaamoskukasta soturin. Ilman häntä, kolli tuskin olisi mitään. Ja nyt Kaamoskukka esitti olevansa jotenkin parempi kuin Jääviilto ja Pimentotähti. Jääviilto nosti leukansa pystyyn ja käänsi katseensa pois Kaamoskukasta.
”Tavalliset rivisoturit eivät osallistu klaanin strategisiin suunnitelmiin. Niiden hoitaminen kuuluu yksin minulle ja Pimentotähdelle. Keskittyisit sinäkin klaanisi ruokkimiseen, etkä esittäisi viisaampaa kuin olet”, Jääviilto sähähti ja mulkaisi kollia, muttei suostunut enää kääntämään katsettaan suoraan häneen. Mikäli se Jääviillosta olisi kiinni, hän pitäisi huolen siitä, ettei Kaamoskukka olisi osallinen suunnitelmien toteutukseen – saati sitten laatimiseen. Tuollaista nenille hyppelyä varapäällikkö ei hyväksynyt yhdeltäkään kissalta, joka arvoasteikossa oli häntä selvästi alempana. Kolli oli varma, että tummalla kissalla oli ketunhäntä kainalossa. Hän yritti varmasti juonia näin itselleen Jääviillon aseman klaanin varapäällikkönä…

//Kaamos?

Hämärähalla kuunteli puolikkaalla korvallaan laiskasti Rosmariinikynnen antamia ohjeistuksia Vaskitsatassulle. Naaras vaikutti hyvältä mestarilta, sillä hän osasi luetella juuri oikeanlaisia asioita. Hämärähalla itse ei ollut koskaan saanut kouluttaa ketään ja naaras oli välillä miettinyt saattoiko asiaan vaikuttaa se, että Pimentotähti oli Kaamoskukan emo ja Jääviilto kollin mestari. Naaras ei tiennyt kuinka läheisiä Kaamoskukka ja Jääviilto olivat olleet, mutta ei naaras voinut luottaa siihen oliko hänen kumppaninsa puhunut hänestä jotain pahaa. Se ei oikeastaan yllättäisi Hämärähallaa laisinkaan, jos olisi. Sen takia hän olikin ainakin toistaiseksi tyytynyt kohtaloonsa. Hän oli huomannut Lillukkalemmen katselevan Pimentotähteä aina välillä ylöspäin eikä Hämärähalla tiennyt oliko se laisinkaan hyvä juttu.
“Hämärähalla?” Rosmariinikynsi kysyi korottaen ääntään hieman. Vasta sen jälkeen ruskeankirjava naaras tuntui havahtuvan takaisin maanpinnalle. Naaras hätkähti ja antoi Rosmariinikynnelle hieman nolostuneen katseen.
“Anteeksi, minä taisin olla hieman ajatuksissani”, vanhempi soturi pahoitteli lempeähköllä äänellä ja Rosmariinikynsi nyökkäsi. “Mitä sinä kysyitkään?”
“Että kiinnostaako sinua oppilaiden koulutus? Onko sinulla ollut omaa oppilasta?” Rosmariinikynsi toisti kysymyksensä ja Hämärähalla nyökäytti päätään.
“Kyllä minua kiinnostaa, mutta Pimentotähti ei ole vain suonut minulle omaa oppilasta. Ja kieltämättä Kuolonklaanissa on ollut aika hiljaista mitä pentueisiin tulee. Mutta ehkä sitten ensi hiirenkorvan aikaan?” naaras naukaisi toiveikkaana. Yleensä kissat eivät halunneet riskeerata oman pesueensa kasvua hankkimalla pentuja keskelle lehtikatoa. Ja tuleva lehtikato vaikutti ankaralta.
“Ja eipä Kuolonklaanissa ole kovinkaan montaa pariskuntaakaan. Vaikka Susimieli näyttää vilkuilleen Uiveloyötä sillä silmällä”, Hämärähalla naurahti. Monet Kuolonklaanin kissat olivat kyllä juuri niin juroja, että eihän rakkaus heidän maailmankuvaansa kuulunut! Onneksi sentään Pyräkkäpiru ei kuulunut niihin kissoihi, Hämärähalla ajatteli haaveillen salaisesta rakastajastaan.

//Rosmu?

Kaamoskukka närppi Vanamovirran tuomaa rastasta tyytymättömänä. Eläin oli lähinnä heiveröisiä luita ja höyheniä, eikä linnussa ollut lihaa nimeksikään.Kollin ylähuuli nousi pieneen irvistykseen. Hän oli antanut naaraalle yhden tehtävän, tuoda jotain hyvää ja herkullista. Ja mitä naaras oli tehnyt? Tuonut jotain suorastaan syömäkelvotonta. Kolli sylkäisi linnun rippeiden päälle ja jätti ne lojumaan aukiolle. Tuosta eivät edes varikset nauttisi. Lehtikadon alku lähestyi epäilyttävän kovaa tahtia ja vaikka kolli ei lämpimissäkään olosuhteissa ollut mikään pulska, oli kolli alkanut menettämään kissoille ominaista pyöreää muotoaan. Eikä Kaamoskukka ollut mitenkään tyytyväinen siihen, että pitkät aamupalahetket olivat vaihtuneet luiden kalvamiseen. Kaamoskukan siniharmaaseen katseeseen osui eräs hyvinkin tuttu kolli – oikein itse varapäällikkö! Kaamoskukka hölkötteli entisen mestarinsa luokse ja virnisti. Jääviiltokaan ei vaikuttanut mitenkään erityisen tyytyväiseltä.
“Olet varapäällikkö, etköhän sinä voi valita kenelle kärpäsesi syötät”, tabbykuvioinen huomautti. Hän allekirjoitti Jääviillon sanat täysin. Hän ei ymmärtänyt miksi he hyysäsivät klaaninvanhimpia. Joo, he olivat ehkä joskus muinoin osallistuneet klaanin ruokkimiseen, mutta menneisyys ei tehnyt nykyhetken kissoista kylläisiä. Mäntyviiksikin saisi kerätä ruhonsa pentutarhalta ja siirtyä soturiksi ikuisen lorvimisen sijaan. Kysymättä Jääviillolta, Kaamoskukka istahti kollin lähelle ja mittaili toista katseellaan. Hän vilkaisi vielä ympärilleen, eihän kukaan turhan utelias kissa ollut kuulemassa? Susimieli lajitteli jotain roskiaan aukion laitamilla, mutta kolli tuskin ymmärtäisi, vaikka he puhuisivat hänen suurten korviensa edessä.
“Kuules, eikö olisi jo aika lopettaa jahkailu ja toimia?” Kaamoskukka aloitti ja sai Jääviillon entistä happamammaksi. He molemmat inhosivat samaa asiaa – komentelua. Mutta joskus se oli paras tapa saada oma pointti esille.
“Olette antaneet aika kauan Eloklaanin hyppiä nenillemme. Variksenruoka sentään, kaksi oppilasta yritti vallata palan meidän reviiriämme. Ja te teette mitä, Pimentotähti kävi vain antamassa Korppitähdelle läksytyksen. Eikö meidän olisi korkea aika antaa heidän maksaa korkojen kera. Korppitähti ja Käärmekulta eivät ole mitään terävimmästä päästä, tuskin he taistelua haluavat. Ja kyllähän me näimme jo mitä viimeksi tapahtui. Eivät he pysty vastaamaan meille. Vallataan osa Eloklaanin reviiristä ja nautitaan hieman runsaimmista riista-apajista”, Kaamoskukka kertoi ideansa hyvin suoraan. “Ja minä haluan olla osa sitä suunnitelmaa.” Kaamoskukka ei todellakaan suostuisi suorittamaan pelkkiä rivisoturin tehtäviä.
“Minä lupaan, että minusta on teille hyötyä.”

//Jää? 😮

Istahdin Maatuskan viereen haukotellen. Paras ystäväni kääntyi katsomaan minua pää kallellaan.
”Oliko rankka partio?” naaras kysyi silmiään räpytellen. Nyökkäsin ja päästin suustani ulos syvän huokauksen.
”Näin ainakin viisi hiirtä ja seitsemän oravaa, mutta lehtisateen vuoksi ne kaikki ovat niin varovaisia ja nopeita, että ne juoksivat minua karkuun ennen kuin ehdin edes aloittaa vaanimisen”, vastasin turhautuneena huokaisten. Todellisuus ei vastannut aivan selitystäni, mutta en pitänyt sitä merkittävänä asiana. Todellisuudessa en ollut nähnyt yhtäkään saalista, sillä olin keskittynyt koko saalistuspartion ajan kaivelemaan onkaloa erään suuren kiven alle. Maatuska katsoi minua pahoitteleva ilme kasvoillaan.
”Voi ei, tuo kuulostaa kyllä inhottavalta”, pörheäturkkinen ystäväni totesi, ”etkö siis saanut kiinni mitään?”
Kurtistin kulmiani kuin uskomatta korviani.
”No tietysti sain”, se oli valhe, ”mutta päätin antaa saaliini eräälle oppilaalle, joka ei saanut mitään kiinni. Annoin hänen luvan väittää muille, että hän on saanut sen kiinni.”
Maatuska kohotti yllättyneenä kulmiaan. Hänen kasvoilleen levisi hento hymy.
”Sinä se olet kyllä ystävällinen, Poppelipomppu”, ruskea naaras sanoi päätään nyökytellen, ”toivottavasti se oppilas arvosti tekoasi.”
Kohautin välinpitämättömästi lapojani.
”No, tiedät kai kuolonklaanilaiset. Ei koskaan olla kiitollisia mistään mitä saadaan”, vastasin silmiäni pyöräyttäen.

Hämärähallan toivotettua hyvää huomenta Vaskitsatassulle, kääntyi hän minuun ja kysyi Syöksyaskeleesta. Tunsin karvojeni nousevan pystyyn, kun vainoharhat tuosta järkyttävästä kollista puskivat pintaan. Vilkuilin ympärilleni varmistaakseni, että kolli oli tarpeeksi kaukana meistä jottei kuulisi sanaakaan keskustelustamme.
“Emme ole erityisen… läheisiä”, selitin nopeasti ja viitoin Vaskitsatassun edellemme. Kolli oli sen verran pitkällä koulutuksessaan, että saisi pikkuhiljaa jo alkaa näyttää minulle osaamistaan vaativammissa tehtävissä.
“Päätä määränpäämme tietojesi perusteella. Kuinka monta partiota on jo lähtenyt ja missä ne saalistavat? Onko rajapartioita liikkeellä ja missä on havaittu hyvä saalistuspaikka viime päivinä?” luettelin vältellen Hämärähallan katsetta. Hän vaikutti edelleen hyvin kiinnostuneelta Syöksyaskeleesta, mutta minulla ei ollut yhtään halua puhua kollista yhtään kellekään muulle kuin Hiljaisuusvarjolle.
Tassutimme kauemmaksi leiristä, mutta Vaskitsatassu pysytteli tiukasti isommalla polulla. Ehkä hänellä oli suunnitelmissa mennä jonnekin kauemmas. Itse olisin vienyt meidät joen lähistölle. Vesistöjen jäädyttyä eläimet viihtyivät virtaavan veden lähellä, sillä silti niiden jostain piti juoda.
“Oletko sinä kiinnostunut oppilaiden kouluttamisesta?” kysyin Hämärähallalta, kun hiljaisuus alkoi käydä vähän liian painavaksi. Voisimme höpötellä keskenämme jostakin ennen kuin olisimme perillä, mitä haittaakaan siitä olisi.

//Hämärä?

Jääviilto katsoi, miten lintuparvi lensi taivaan halki leirin yläpuolella. Ne kaakattivat kovaan ääneen, ikään kuin nauraen klaanikissoille onnetonta saalistilannettaan. ”Meitäpä ette kiinni saa, kjeh kjeh!” Jääviillon hännänpää nyki. Tilanne oli raivostuttava. Lehtisade alkoi kääntyä loppuaan kohden, ja klaani meinasi nyt jo kärsiä nälästä. Kyllä jokainen ruokaa sai, mutta tilanne vaikutti pahalta. Jos saalismäärä vähenisi tätä tahtia lehtikadon saavuttua, ei hiirenkorvana klaanista olisi jäljellä kuin luukasoja siellä täällä leirin piikkihernemuurien suojissa. Jääviilto oli niin ärtynyt, että hän oli vähällä lähteä kiukuttelemaan klaanitovereilleen. Nähdessään Pimentotähden tumman hahmon leirin sisäänkäynnillä, hän pakotti päänsä pysymään kylmänä. Päällikkö ei arvostaisi, jos näkisi varapäällikkönsä läksyttämässä syyttä suotta klaanin jäseniä, joista tietysti jokainen kärsi vähäisestä saalismäärästä – tai siis jokainen soturi ja oppilas. Punaturkkisen kollin katse kääntyi kohti pesää, joka piti sisällään sekä pentutarhan että klaaninvanhimpien pesän. Vanhukset, tyhjänpanttina pällistelevä Mäntyviiksi sekä parantaja olivat ainoat klaanin jäsenet, joiden ei tarvinnut murehtia siitä, miten he saisivat vatsansa täyteen. Jääviilto piti asiaa äärettömän epäreiluna. Jos ei osallistunut metsästämiseen, olisi saanut nähdä nälkää tai vähintäänkin ottaa sen, mitä jäljelle jäi, jos jäi.
”Oletko sinä nielaissut kärpäsen?” tuhahdus sai Jääviillon säpsähtämään. Hän ei ollut huomannut, miten hänen kehonsa oli alkanut täristä. Ei kylmyyden vuoksi, vaan sisällään kasvavan raivon. Varapäällikkö käänsi jäisen katseensa Kaamoskukan tummaan turkkiin. Ellei kolli olisi tiennyt Pimentotähden olevan pääaukiolla, hän olisi iskenyt tuon virneen pois Kaamoskukan kasvoilta kynsillään. Jääviilto joutui kuitenkin hillitsemään raivonsa, sillä päällikkö ei innostuisi, jos kolli mukiloisi hänen pentunsa leirin pääaukiolle vain yhden kysymyksen vuoksi.
”Voisin syöttää kärpäsiä klaaninvanhimmille, jotka syövät meidän riistamme”, Jääviilto ilmoitti kylmällä äänellä, kääntäen taas katseensa klaaninvanhimpien pesän suuntaan.

//Kaamos?

Lätäkkölemmen katse harhaili metsämaisemasta kohti hämärtyvää taivasta. Ensimmäiset pienet valopisteet olivat jo ilmestyneet taivaalle, joten Lätäkkölempi kiristi tahtiaan. Auringonlaskun saalistuspartio olisi ohi aivan näillä näppäimillä, ja hän oli yhä matkalla kohti tapaamispaikkaa. Olisi suorastaan kiusallista saapua paikalle myöhässä. Naaras katsoi suussaan kahta metsähiirtä, jotka hän oli saanut kiinni partion aikana. Ensimmäisiä kertoja hän oli päästänyt oppilaansa Apilatassun saalistamaan yksin, kuten hän tulevana soturina tulisi jatkossa tekemään. Toki Apilatassun soturinimityksiin olisi vielä hetki aikaa, mutta oppilaan oli hyvä harjoitella jo etukäteen. Koulutus oli niin pitkällä, että Lätäkkölempi tiesi oppilaansa pärjäävän hetken yksin.
Viimein hän erotti edessään tutun aukion, jolta hän oli partion alkaessa lähtenyt muiden kanssa eri suuntiin. Soturi oli huojentunut huomatessaan, ettei ollut suinkaan viimeisenä paikalla. Apilatassu istui selkä suorassa aukion laidalla Pikiturkin vierellä, mutta Syöksyaskelta tai Säihkysielua ei vielä näkynyt missään. Aukiolle saavuttuaan hopeanharmaa naaras hidasti tahtiaan ja tervehti klaanitovereitaan päätään nyökäyttäen. Hän laski saaliinsa maahan ja vilkaisi Apilatassun jalkojen juureen. Oppilas oli saanut kiinni oravan. Kun lehtisade oli saapunut, kaikki kiinni saatu saalis oli eteenpäin klaanin ruokkimisessa. Siispä Lätäkkölempi nyökäytti tyytyväisenä päätään.
”Hyvin tehty”, hän naukaisi oppilaalleen vakavailmeisenä, jääden sitten odottamaan partion paluuta takaisin leiriin.

Susimielestä tuntui niin pahalta, että hän pelkäsi hajoavansa suoraan tähän paikkaan. Aaltosalama oli jopa Pimentotähteä pelottavampi! Kolli ei ymmärtänyt. Hän oli tehnyt partiossa parhaansa, kaikki oli mennyt hyvin siihen asti, kunnes jänis oli saavuttanut Tattihallan. Kylmäliekki oli aina sanonut, että vahinkoja sattui. Eikö tämä sitten ollut sellainen? Eivätkö vahingot olleet juuri sellaisia, että jonkun kissan toiminnasta syntyi jokin ikävä asia mitä hän ei ollut tarkoittanut? Susimieli raotti käpäliään sen verran, että hän pystyi kohtamaan harmaaturkkisen naaraan katseen. Lopulta Susimieli nosti tassunsa silmiensä päältä ja katseli Uiveloyötä surumielisenä silmiin.
“Entä, jos minut karkotetaan? Minne minä sitten menen? Sitten mekään emme voisi enää viettää aikaa yhdessä…” Susimieli piipitti hiljaisella äänellä. Kaksikon ylle laskeutui hetkellinen hiljaisuus ja liikkumattomuus, mutta lopulta naaras taputti Susimielen käpälää.
“Ei Pimentotähti ketään tällaisesta karkota. Aaltosalama on vain shokissa”, naarassoturi naukaisi lopulta. Naaraan läsnäolo tuntui Susimielestä samalta kuin lämpimät ja pehmeät sammaleet lehtikadon aikaan – turvalliselta ja rauhoittavalta.
“En minä halua menettää sinua, minä pidän sinusta”, kollisoturi niiskutti. “Pitäisikö minun viedä Aaltosalamalle jotain syötävää tai vaikka kukkia, kiviä? Minä ainakin pitäisin kukista tai kivistä, mutta riistakin voisi olla hyvä.” Hän oli kuitenkin huomannut, että muut kissat eivät välttämättä arvostaneet moisia yllätyksiä eikä suurikorvainen halunnut pahottaa punaturkkisen mieltä yhtään enempää. Tai joutua muiden sotureiden naurettavaksi.

//Uivelo? 🙁

Lepakkohuuto tassutti hiljaa metsässä. Hänen katseensa oli lukittuna edessäpäin kipittävään hiireen. Kolli piti itsensä valppaana samalla, kun hiipi hyvin hiljaa saalistaan kohti. Hiiri kaivoi maata selvästi etsien sekin ruokaa. Ilma oli viilenemässä ja lehtikato lähestyi kovaa vauhtia. Pian klaanin pitäisi alkaa priorisoimaan saaliin saaminen rajojen partioimisen ylitse, jotta klaani pysyisi varmasti ruokittuna.
Lepakkohuuto loikkasi hiirtä kohti, mutta onnistui saamaan maassa olevat lehdet kahisemaan hypätessään, jolloin hiiri pinkaisi taakseen katsomatta karkuun. Pienikokoinen kolli koetti jahdata sitä parhaansa mukaan, mutta pieni olento kerkesi pujahtaa reikään, josta kissa ei sitä enää voisi saada. Lepakkohuuto yritti parhaansa mukaan tunnustella tassullaan onkaloon sen varalta, jos se olisikin tarpeeksi pieni, että hän yltäisi hiireen, joka sinne oli paennut. Kuitenkin reikä taisi olla liian syvä, eikä kolli tuntenut sen loppua, joten hänen täytyi luovuttaa hiiren suhteen.
“Ketunläjä!” hän murahti hiljaa ja lähti häntä sivulta sivulle huiskuten takaisinpäin. Hän piti suutaan raollaan, jotta voisi imeä sisäänsä ympäröiviä hajuja uuden saaliin varalta, mutta paljoa ei siellä tuntunut olevan. Kaikki saaliiden hajut alkoivat olla jo hailahtaneita tai sitten jo menetettyjä tapauksia. Hiiri oli ollut jo kolmas saalis, jonka kolli oli päästänyt pakoon.
Lepakkohuuto lähti palaamaan sinne, minne oli sopinut Rosmariinikynnen kanssa palaavansa saalistuksen päätyttyä. Naaras odotti häntä jo siellä.
Tummanharmaa soturi huomioi heti, ettei hänkään ollut saanut riistaa napattua. He olivat siis molemmat epäonnistuneet saalistamisen suhteen.
“Riistaonni ei tainnut olla kummallekaan myötä”, Lepakkohuuto naukaisi saapuessaan kumppaninsa vierelle. Rosmariinikynsi nyökkäsi.
“Niin. En onnistunut löytämään kuin yhden oravan, joka oli jo puolivälissä puuta, kun edes huomasin sen ensi kertaa”, naaras naukaisi hieman turhautuneena ja pienikokoisempi soturi pukkasi hänen lapaansa päällään hellästi.
“Minulta pääsi karkuun kaksi hiirtä ja lintu. En voi uskoa, että onnistuin epäonnistumaan niin surkeasti”, hän naukaisi. Rosmariinikynsi tirskahti hieman.
“Pitäisiköhän sinun palata takaisin oppilaiden pesään opettelemaan hieman saalistamista”, naaras kiusoitteli. Lepakkohuuto läpsäisi häntä tassullaan.
“Jos minä palaan oppilaiden pesään, niin palaat sinäkin”, kolli naukaisi ja katsoi kumppaniaan kiintyneenä. Naaras kohotti kulmiaan.
“Niinkö luulet? Minä en edes näytä oppilaalta enää! Sinä sen sijaan menisit oppilaasta mennen tullen”, hän naurahti virne kasvoillaan. Tummanharmaa kolli tuhahti loukkaantuneena ja käänsi hänelle päätään. Ei häntä oikeasti niin paljoa haitannut kumppaninsa kiusoittelu, mutta toisinaan hänestä oli hauskaa leikkiä hieman dramaattista tämän kanssa.
“No niin, eiköhän ole aika palata leiriin. Tule, hiippaillaan sisään niin, ettei kukaan kerkeä huomata, ettemme saaneet mitään napatuksi!” Rosmariinikynsi kehräsi ja tuuppasi kumppaninsa liikkeelle. Pienikokoinen kolli murahti hieman, mutta lähti kuitenkin harmaan naaraan matkaan.

Jälleen uusi lehtisade, eikä Myrskymahti kokenut oloaan paljoa paremmaksi. Hän piti yllä rempseää ulkokuorta, oli äänekäs ja leikkisä ja menossa mukana, mutta hiljaisina hetkinä, kun aika tuntui pysähtyvän, kävi paino hänen sydämellään raskaaksi. Oli vaikea näiden monien kuidenkaan jälkeen uskoa, että emo oli niin pettänyt isän ja heidät. Myrskymahti rakasti perhettään, Pimentotähteäkin jossain sydämensä perukoilla, ja hän olisi antanut mitä vain, jotta olisi päässyt takaisin niihin aikoihin, kun he kaikki elivät yhdessä onnellisina ja nauravaisina.
Hänen veljiään ei asia tuntunut painavan samalla tavalla. He olivat siirtäneet huomionsa romanssiin ja perhe-elämään. Välillä Myrskymahti kokikin, että hän oli jäänyt jälkeen. Hän oli edelleen se sama kissa kuin silloin kauan sitten, kun Henkäystähti ilmoitti klaanille hänen isänsä petturuudesta ja sitä seuranneesta kuolemasta. Myrskymahti henkäisi väristen ja korjasi asentoaan kylmässä lehtisateen illassa. Hän katsoi tummalle tähtitaivaalle. Hän oli rakastanut Turmaloikkaa koko sydämestään. He olivat ymmärtäneet toisiaan harvinaisella tavalla, olleet monilta osin kuin sama kissa. Turmaloikka, vaikka tämä olikin välillä osannut olla ilkeä ja pisteliäs klaanin kissoille, oli ollut hyvä sydämeltään. Hän ei ollut katala kuten Pimentotähti ja Kaamoskukka. Eikä Myrskymahtikaan voinut samaistua heihin: ei juonittelu ja valta voinut olla niin tärkeää.

Aaltosalama tuijotti maahansa itkemään lyyhistynyttä Susimieltä hyytävästi. Vähitellen hänen katseensa kuitenkin muuttui halveksivan sääliväksi, ja hän siloitti karvansa kuin olisi muistanut, että oli keskellä leiriä. Katsoin häntä silmät viiruina, kun hän käänsi hitaasti katseensa minuun, tunnistamaton pilke silmäkulmassaan. Oliko tuo vahingoniloa? Ei, se oli jotain muuta. Emo yritti viestiä minulle jotakin.
“Sinä tosiaan olet pentu täysikasvuisen kissan turkissa”, suuri soturitar puhahti ja katsahti yhä nyyhkyttävään kolliin kuononvarttaan pitkin. Silloin minä harmikseni tajusin, mitä Aaltosalama oli yrittänyt viestittää minulle – hän halusi minun huomaavan, millainen Susimieli oli hänen silmissään.
Aaltosalama niiskaisi nenäänsä ja marssi matkoihinsa edelleen kiukusta puhisten. Tunsin pienen pettymyksen piikin, kun tajusin ettei emoni pitänyt Susimieltä kelvollisena vastaamaan edes omista tekemisistään. Hänen silmissään kolli oli keskenkasvuinen, alempiarvoisempi, eikä siis hänen aikansa väärti.
Kyyristyin ystäväni tasolle ja tuuppasin häntä kuonollani varovasti. En ollut kovin hyvä tällaisissa tilanteissa. En tiennyt, miten itkun sai loppumaan. Mutta halusin Susimielen tietävän, että hän ei ollut yksin.
“Aaltosalama lähti jo”, minä naukaisin. “Olet nyt turvassa.”

//Susi??

Hiljaisuusvarjo jakoi riistaa Aamuraidan kanssa yhdessä. Mustaturkkinen naaras kertoi jotain tarinaa siitä, miten Eloklaanin rajalla oli melkein alkanut tappelu, sillä kissojen välillä tuntui olevan niin paljon kitkaa, joka vain odotti sitä, että yksiksin räjähdysmäinen lause saisi kaiken hulluksi. Valkoruskea kolli kuunteli naarasta tarkkaan, vaikka hänen ajatuksensa toisinaan ajautuivatkin takaisin Syöksyaskeleen pois ajamiseen. Ajatus oli yksinkertainen. Jos olisi mahdollista, he ajaisivat Syöksyaskeleen tiehensä Kuolonklaanista. Mikäli se ei olisi mahdollista, he joutuisivat riistämään kollin hengen ja kertomaan klaanille, että peto oli napannut hänet.
Hiljaisuusvarjo huomasi poikansa, Harakkahaaveen sekä Kamomillapyörteen tyttären, Katajanoen yhdessä. He puhuivat jostain selvästi tärkeästä, koska he olivat erittän lähekkäin ja puhuivat hiljaisella äänellä. Olikohan heilläkin jokin juoni käynnissä? Ehkä hekin suunnittelivat pelastavansa Kamomillapyörteen Syöksyaskeleen kynsistä? Jos heille kertoisi suunnitelmasta, tulisivatko he osaksi sitä?
Aamuraitakin katsoi poikansa suuntaan ja hymyili hieman.
“Kuinka mukavaa nähdä, että Harakkahaavella on joku jonka kanssa olla läheinen. Katajanokikaan ei vaikuta kovin sosiaaliselta, joten saakin miettiä, miten nuori kollimme onkaan saanut hänet osaksi keskustelujaan”, Aamuraita kehräsi ja hymyili Hiljaisuusvarjolle. Kolli nyökkäsi ystävälleen. Hänestä tosiaankin oli mukavaa nähdä, että Harakkahaave oli saanut ystäviä. Toisinaan kollia oli pelottanu, että hänen poikansa olisi alkanut erakoitumaan sisarensa kuoleman jälkeen tai ei olisi vain koskaan ystävystynyt kenenkään kanssa.
Hiljaisuusvarjo käänsi huomionsa takaisin Aamuraitaan. Hän oli onnekas kissa, kun oli saanut itselleen ystäviä, kuten hän. Aamuraita ei ehkä ollut hänen kumppaninsa, mutta läheinen naaras kuitenkin Hiljaisuusvarjon kanssa oli. Tämä läheisyys oli jotain, mitä hän arvosti kovasti.

Leiriin palaaminen oli sujunut Susimielen osalta sumussa. Hän ei edes muistanut missä vaiheessa hän oli erkaantunut Aaltosalamasta ja Uiveloyöstä. Kolli oli vain lysähtänyt parantajanpesän lähettyville. Veren näkeminen oli saanut kollille todella huonon olon, mutta se oli tässä tilanteessa hänen murheistaan kaikista pienin. Kun kolli sulki silmänsä, hän näki vain Tattihallan kasvot. Kollin silmät olivat täyttyneet verestä ja Susimielen korvissa soi kollin ulvominen. Kollin sydämessä nytkähti. Mitä, jos Tattihalla oli kuollut? Jos Sumutuulikaan ei saisi häntä pelastettua? Lopulta Uiveloyö asteli parantajanpesästä ulos ja nappasi sen ulkopuolella norkoilevan kollin mukaansa. Susimielen katse oli lähes ilmeetön. Hänen silmissään oli ainoastaan ripaus ahdistusta ja surumielisyyttä. Ei hän ollut halunnut vahingoittaa ketään! Hän oli saalistanut jäniksiä ennenkin, yhdessä muiden kanssa. Mikä oli tällä kertaa mennyt vikaan? Susimieli ei ymmärtänyt. Voisipa Pimeyden metsä selittää tämän kaiken hänelle. Uiveloyö yritti lohduttaa häntä. Naaraan sanat eivät kuitenkaan löytäneet tietään hänen sydämeensä asti, jäivät vain leijumaan ilmaan. Susimieli olisi halunnut uskoa häntä, mutta hän ei vain kyennyt. Susimieli yritti vastata naaraalle jotain, mutta sanat tulivat suusta vain epäselvänä muminana. Kollin olisi tehnyt mieli vain huitoa ympäriinsä ja hakata päätään lähimpään puuhun, mutta Kylmäliekin opetus oli hänen mielessään. Niin ei saanut tehdä, se oli muiden kissojen mielestä outoa. Vaikka tunnelma oli jo valmiiksi hieman kolea, jääkausi pyyhälsi koko metsän ylitse yhdellä aallolla; Aaltosalama. Naaras lähestyi heitä sähisten. Osa naaraan sanoista meni Susimielen ohitse, mutta yhden asian hän käsitti. Tattihalla joutuisi siirtymään klaaninvanhimmaksi ja se oli hänen syytään. Kyyneleet vierivät ensiksi Susimielen poskille ja siitä maahan asti.
“A-a-anteeksi”, Susimieli parkaisi itkun seasta ja yritti kasata itseään. “En minä ha-halunnut satuttaa Tattihallaa! Minä yritin parhaani, minä en ti-tiennyt mitä muuta olisin voinut tehdä a-anteeksi.”
Susimieli oli kuin emonsa läksytettävänä olevana pentu. Painui maata vasten pieneksi, peitti käpälillään silmänsä ja itki. Hän ei edes uskaltanut kohdata punaturkkisen naaraan ilmettä. Naaras oli varmasti hurjan vihainen, takuulla vihasi häntä! Ja Varissulkahan oli Henkäystähden poika ja Aaltosalaman kumppani. Entä jos kollilla oli jotain yhteyksiä Pimentovarjoon ja he karkottaisivat hänet pois? Ei Susimieli halunnut lähteä Kuolonklaanista ja ryhtyä erakoksi.
”Älkää karkottako minua…” Susimieli piipitti pelokkaalla äänellä. Ja mitä Uiveloyökin ajattelisi? Jos naaras ei enää haluaisi olla hänen ystävänsä? Susimieli alkoi itkemään kahta kauheammin, sillä ajatus hänen ensimmäisen ystävänsä menettämisestä oli niin sydäntä riipaiseva. Miksi kaikki ei vain voinut olla kuin aikaisemmin?

//Uivelo? 🙁

Aaltosalama tuntui odottavan Susimielen epäonnistumista. Sen näki hänen ilmeestään, ja se ärsytti minua. Emo kai yritti kaikin keinoin löytää jonkun hyvän syyn, miksi minun ei pitäisi olla Susimielen kanssa. Vaan minäpä en aikonut antaa naaraan halpamaisten ajatusten myrkyttää omiani. Minä ihan aidosti pidin Susimielestä. En siksi että tämä oli erityisen taitava saalistamaan tai taistelemaan, vaan siksi, että kollissa oli sitä jotain, mikä tuntui puuttuvan muilta klaanissa. Emoni ei voisi koskaan ymmärtää sitä.
Yhtäkkiä saalistavien kollien suunnasta kuului veret seisauttava tuskanhuuto. Aaltosalaman korvat ponnahtivat pystyyn ja hän haukkasi henkeä.
“Tattihalla!” Naaras lähti pinkomaan äänien suuntaan karvat pystyssä.
Kohta myös Susimielen hätääntynyt ääni kantautui korviini, mistä viimeistään päättelin jonkin olevan pahasti pielessä. Säntäsin emoni perään häntä perässä hulmuten.
“Tattihalla!” Aaltosalama liukui pysähdyksiin maassa kiemurtelevan veljensä viereen. Tattihalla rääkyi ja ulisi yhä tuskissaan, ja ilman oli täyttänyt veren paksu, metallinen haju.
“Mitä tapahtui?” Käännyin katsomaan Susimieltä, joka seisoi vähän matkan päässä silmät selällään ja paikallaan vapisten. Kolli oli niin järkyttyneen näköinen, että minun kävi häntä sääliksi.
“E-en ole varma”, Susimielen onnistui sopertaa. “L-luulisin, että se oli se j-jänis…”
“Meidän on saatava hänet takaisin leiriin.” Aaltosalama yritti kammeta kollia selkäänsä ja katsahti meihin vakavana. Erityisen pitkään naaraan oranssi katse viipyili Susimielessä. Niissä oli uhkaava hehku.
Kiiruhdin auttamaan emoani nostamaan enoni hänen selkänsä päälle. Susimielikin tuli epäröiden auttamaan, mutta Aaltosalaman tuima tuijotus selvästi vaikutti häneen.
“Nopeasti, meillä ei ole aikaa hukattavaksi!”

Leirissä Sumutuuli oli ottanut haavoittuneen soturin vastaan ja ryhtynyt oitis tutkimaan vammojen laajuutta. Hän oli patistanut meidät muut pesän ulkopuolelle siksi aikaa, mutta Aaltosalama oli vaatinut saada jäädä veljensä rinnalle. Parantajalla ei ollut ollut mahtia käskyttää häntä poistumaan.
Johdatin Susimielen istumaan vähän matkan päähän ja pysähdyin tarkastelemaan häntä pikaisesti. Pintapuolisesti kolli näytti olevan kunnossa – ei naarmuja tai ruhjeita. Tattihallasta ei voinut sanoa samaa. Oliko jänis oikeasti saanut aikaan niin rumaa jälkeä?
“Tattihalla tulee varmasti kuntoon”, minä lohdutin neuvottoman oloista Susimieltä.
“T-toivotaan. Sinun e-emosi näytti k-kamalan vihaiselta”, kolli puhui melkein piipertäen. Tämän suuret korvat lerpattivat pään sivuilla surkean näköisinä.
“Hänestä ei kannata välittää. Hän on aina tuollainen.”
Silloin parantajan pesän suunnalla näkyi liikettä. Aaltosalama työntyi ulos pesästä silminnähden poissa tolaltaan. Hänen oranssi katseensa pyyhkäisi leirin yli, kunnes se pysähtyi meihin. Tai tarkalleen ottaen Susimieleen. Tunsin niskakarvojen nousevan pystyyn kun soturitar lähti harppomaan meitä kohti myrskynmerkkinä.
“Sinä! Tämä on sinun syytäsi!” Aaltosalama sähisi ja pysähtyi alle viiksenmitanbpäähän Susimielen naamasta. Susimieli vetäytyi kauemmaksi säikähtäneenä.
“Emo…” minä yritin, mutta Aaltosalama ei kuunnellut.
“Jos sinä olisit osannut hoitaa oman osuutesi paremmin, Tattihalla ei joutuisi nyt kärsimään! On sinun syytäsi, että hän ei voi enää jatkaa soturina! Sinä veit häneltä hänen elämänsä!”
Mitä? Oliko Tattihalla vammautunut muka niin pahasti että joutuisi siirtymään klaaninvanhimpiin? Käännyin katsomaan Susimieltä odottavasti. Halusin kuulla kollin puolustavan itseään, koska en uskonut Tattihallan onnettomuuden oikeasti johtuneen hänestä.

//Susi? 🙁

Kaamoskukan käpälät tavoittelivat Hilleripilven omia. He olivat jälleen omassa, salaisessa paikassaan. Kaamoskukka olisi halunnut sanoa, että paikassa, josta vain he tiesivät, mutta se olisi ollut vale. Pyräkkäpiru ja Hämärähalla olivat nimittäin löytäneet tiensä sinne eikä Kaamoskukka pitänyt siitä. Hän oli monta kertaa miettinyt, että he etsisivät uuden paikan. Mutta hän piti tästä. Se oli kotoisa, siellä oli kauniita kasveja ja he olivat rakentaneet tänne ihan uuden, toisenlaisen elämän. Tämä oli hänen ja Hilleripiven pakopaikka aivan uuteen todellisuuteen. Kaamoskukan häntä kietoutui Hilleripilven oman ympärille. Vaikka kolli oli ulkoisesti hyvin rauhallinen ja tyyni, hänen sisällään kuohui. Hän ei voinut olla ajattelematta kaikkia mahdollisia suunnitelmia ja keinoja miten hän pääsisi hänen elämässään eteenpäin niin, että Hämärähallalla tai Lillukkalemmellä ei olisi enää mitään osuutta hänen elämäänsä. Mutta se ei ollut todellakaan helppoa. Ei etenkään nyt, kun he molemmat vaikuttivat liittoutuneen yhteen Pyräkkäpirun kanssa. Ja vaikka Kaamoskukka ei pitänyt tabbykuvioista veljeään mitään, niin hänen oli myönnettävä Pyräkkäpirun olevan ärsyttävän sinnikäs! Kolli tuntui keksivän aina jonkun keinon ärsyttää häntä. Ja Hämärähalla tuntui ottavan asiasta kaiken hyödyn irti. Tuhahdus – äänekäs sellainen – pääsi hänen suustaan ja se sai Hilleripilven liikahtamaan. Kolli vilkaisi salarakastajaansa viikset väristen.
”Kaamoskukka, onko kaikki hyvin? Mitä sievässä päässäsi liikkuu?” täpläturkkinen kolli naukaisi pehmeällä äänellä ja pukkasi Kaamoskukkaa lempeästi kylkeen. Kaamoskukan kurkusta pääsi lyhyt kehräys.
”Asiat eivät voisi olla paremmin, kun sinä olet siinä”, kolli vastasi viekkaasti.

Minua ärsytti veljeni heikkous. Salamasielun raskaat askeleet litisivät märillä lehdillä rinnallani, eikä valkoinen kolli suostunut katsomaan minuun päinkään. Hän oli niin onnekas, että joku oli kiinnostunut hänestä: Verivarjo oli jopa valmis sitoutumaan kumppanuuteen hänen kanssaan. Ja siltikin Salamasielu kehtasi olla huomaamatta omaa onnekkuuttaan. Ollapa tuollainen ongelma: haluanko olla minua rakastavan kissan kanssa vai en?
En minä paljoa Verivarjosta välittänyt. Hän oli mielestäni hieman tylsä eikä erityisen ystävällinen, mutta viime kuina olimme hieman lähentyneet kaveriporukkamme takia. Oli sattumaa, että ylipäätään olin päätynyt naaraan kanssa tekemisiin. Hän nimittäin oli erään toverini Säihkysielun sisko, joten olimme luonnollisesti päätyneet viettämään aikaa neljästään. Salamasielun ja Verivarjon romanssi oli alun perin tuonut meidät yhteen, mutta nyt uskoin, että pysyisin Säihkysielun ystävänä vaikka veljeni ajaisi suhteensa karille. Hän oli ystävällinen, vakaa kissa, jonka seurasta pidin.
Ja pian pääsisin taas sitä nauttimaan, olimme nimittäin sopineet metsästävämme yhdessä. Verivarjo ja Säihkysielu olivat lähteneet edeltä, Salamasielu oli halunnut nukkua pitkään. Nyt näinkin polulla edessämme mustaturkkisen ja kermanvärisen muodostaman kaksikon. Säihkysielu huomasi meidät ensin ja nyökkäsi hymyillen.
“Huomenta. Unikekokin sai itsensä liikkeelle.”
Hetki sitten Salamasielu oli näyttänyt kireältä ja ongelmiinsa syventyneeltä, mutta kolli onnistui sutjakasti nostamaan maskin kasvoilleen. Hän haukotteli vitsikkäästi teeskennellen ja venytti selkäänsä makeasti.
“Tottahan toki, enhän minä tätä jättäisi välistä”, hän tokaisi ja loi sitten katseensa Verivarjoon. Naaraan kasvoilla oli pieni hymy. Kohtasin Säihkysielun katseen ja huomasin, että olimme molemmat perillä näiden kahden pattitilanteesta. Säihkysielu ei pitänyt tästä, siitä olin varma. Kenties hän osaisi takoa järkeä Salamasielun paksuun päähän, ja sitä näytti kolli itsekin pohtivan, sillä seuraavaksi hän ehdotti:
“Metsästetäänkö pareissa? Minä ja Salamasielu voimme lähteä rajaa kohti.”
“Ei”, Salamasielu vastasi yllättävän torjuvasti. “Haluan jutella Verivarjon kanssa.”

Seurasimme, miten kaksikko katosi polun kaarteessa puiden lomaan. Säihkysielun häntä vääntyili, minä huokaisin. Toivoin, että voisimme nauttia yhdessäolostamme ilman, että sisarustemme tilanne hallitsisi hetkeämme. Kollia asia vaikutti kuitenkin vaivaavan.
“En minäkään pidä siitä, miten hän käyttäytyy”, sanoin etsien samalla vainua riistasta. “Se ei ole oikein Verivarjoa kohtaan.”
“Ei niin”, Säihkysielu tuhahti. “No, ei Verivarjokaan toisaalta mikään avuton neito ole. Ei hän loputtomasti jaksa tuollaista jahkailua. Mutta kyllä hän haluaisi olla veljesi kanssa.”
“Niin. Minä vain toivon, ettei tämä sotke meidän kaikkien välejä.”
Hiiri oli kulkenut tästä hetki sitten, pienen pienet tassunjäljet erottuivat mudasta selvärajaisina. Lähdin seuraamaan hajujälkeä ennen kuin Säihkysielu ehtisi vastaamaan: tunsin oloni hieman kiusaantuneeksi. Maa oli märkä kuten harvalehtiset pensaiden oksat ylläni – kuinka kaipasinkaan lämpimiä viherlehden säitä. Tuurini ja taitoni tuntien sotkisin turkkini kuitenkin turhaan. Ja niin lopulta kävikin, kun hetken aikaa juurien ja varpujen seassa hiivittyäni kadotin hajun.
Säihkysielu oli kadonnut oman riistansa perään. Metsä ympärilläni oli hiljainen, minut oli siis huomattu. Olisi vaihdettava paikkaa, mutta minua ei huvittanut. Harvoin metsästys minua huvitti. Tänäänkin olin suostunut mukaan vain seuran vuoksi, lähinnä Säihkysielun. Salamasielu ja Verivarjo olivat normaalisti neutraali tai jopa mukava lisä, mutta nyt olisin mieluummin vältellyt kumpaakin. En kuitenkaan kehdannut kutsua Säihkysielua kahdestaan metsästämään. Se ei tuntunut sopivalta – ehkä pelkäsin, että meitä yhdisti loppujen lopuksi vain Salamasielun ja Verivarjon suhden.
Pian tomerat askeleet alkoivat rummuttaa kosteaa maata, ja pari mutaroisketta lennähti turkilleni, kun Säihkysielu saapui takaisin luokseni. Hän toi mukanaan oravan ja tyytyväisenä hymyn. Pehmeä maa väistyi helposti soturin tassujen tieltä, kun hän hautasi saaliinsa piiloon.
“Tuo kävi helposti”, hän virkkoi ja taputteli lehtiä kätkönsä päälle. “Juoksi minua päin pensaasta, hölmöläinen.”
Kohautin lapojani. “Joskus noinkin.”
Aiempi kiusallisuus hiipi takaisin, ainakin omalta osaltani. Säihkysielu ei kuitenkaan päästänyt sitä valloilleen: hän oli hetken hiljaa ja katsoi minua sitten vakavana silmiin.
“Tuo noiden kahden tilanne ei tule vaikuttamaan meidän ystävyyteemme. Älä huoli siitä. Minä arvostan sinua ja minusta meillä on hauskaa yhdessä. Jos Salamasielu särkee siskoni sydämen, niin joo, emme me ehkä enää vietä neljästään aikaa. Mutta ei sen tarvitse pilata meidän kahden välejä.”
Arvostin Säihkysielussa sitä, ettei hän pelännyt vaikeiden asioiden kohtaamista ja niistä puhumista. En olisi itse kyennyt puhumaan noin suoraan. Olin kiitollinen hänelle.
“Se on helpotus”, totesin, vaikka varmaankin ilmeeni kertoi tarpeeksi. “Minusta on mukavaa viettää kanssasi aikaa. Vaikka kahdestaankin, niin vältymme tältä draamalta.”
Säihkysielun viikset värähtivät huvituksesta ja hän nyökkäsi. Mukava, toverillinen hiljaisuus laskeutui välillemme. Sen pilasi nopeasti Salamasielu, joka rymisteli esiin pensaikosta mairea hymy kasvoillaan. Verivarjo seurasi, hänkin hymyillen.
“Meillä on teille uutisia.”
Minä ja Säihkysielu vilkaisimme toisiamme. Lämpö valtasi sydämeni: oli mukava tuntea, että tästä klaanista löytyi joku liittolainen rinnalleni.

Salamasielun ja Verivarjon hienovarainen, epämääräinen leikki oli viime kuina alkanut vakiintua ja kiinteytyä joksikin aidoksi. He jakoivat riistansa, petinsä ja arjen pienet hetket. Kuten kumppanit yleensä tekivätkin, siitä Verivarjo jaksoi kollisoturia muistuttaa. Käytännössä he olivat jo sitoutuneita toisiinsa, nimellisyys ei muuttaisi mitään.
Salamasielu oli vastahakoinen. Hänen tunteensa naarasta kohtaan liikkuivat aallon lailla: joskus ne nousivat rantaa pitkin rohkeina, toisinaan vetäytyivät kauas. Hän tiesi pitävänsä Verivarjosta, ei rakastavansa, mutta pitävänsä kuitenkin. Soturi oli viehättävä ja mukavaa seuraa. Tuttu ja turvallinen. Jokin oli kuitenkin muuttunut. Aiemmin Verivarjon piirittäminen oli ollut jännittävää, askel lähemmäs oli tuntunut palkitsevalta. Nyt haaste oli kadonnut, ja jos Salamasielu vain halusi, tuo naaras olisi hänen.
Loskalauha ei hänen tilannettaan voisi ymmärtää, soturi tuumi ja vilkaisi vierellään kulkevaa veljeään. Hän tuomitsisi. Hän sanoisi Salamasielun toimivan väärin ja itsekkäästi, kun piti Verivarjoa löysässä narussa eikä päästänyt naarasta tuskistaan tavalla tai toisella. Salamasielu näki epävarmuuden ja huolen naaraan silmissä, eikä hän tosiaan halunnut satuttaa tätä. Mutta ei hän myöskään halunnut satuttaa itseään.
“Mitä aiot tehdä Verivarjon suhteen?”
Loskalauhan suora kysymys yllätti valkoisen kollin. Hänen niskansa jännittyi.
“Mitä tarkoitat?”
Kellertävät lehdet leijailivat maahan heidän ympärilleen liittyen polulle kertyneeseen, ruskeaan ja liukkaaseen massaan. Verivarjo lämmittäisi häntä kylminä aikoina, se oli tietysti otettava huomioon.
“Minusta ei ole reilua, että pidät häntä tuossa tilanteessa”, Loskalauha sanoi latteasti. Hän joutui kiristämään tahtiaan pysyäkseen pidempijalkaisen Salamasielun rinnalla. “Minäkin olen huomannut, että Verivarjo haluaa jotain enemmän. Hän haluaa kumppanin. Sinun on päätettävä, haluatko olla hänen kumppaninsa vai laitatko teidän… juttunne kokonaan poikki.”
“Miksi sinua kiinnostaa?” Salamasielu puuskahti.
“Onhan hän minunkin ystäväni.”
“Tuo on ehkä hieman liioiteltua. Mutta selvä, ymmärrän että välität hänen tunteistaan. En vain tiedä, mitä minun pitäisi tehdä”, kolli tuskaili, eikä huomannut veljensä silmien pyöräytystä. “Pidän hänestä. Mutta jotenkin minua ei huvittaisi lupautua hänelle, tai siis… Eivätkö kumppanit ole loppuelämäksi? Mistä minä tiedän, haluanko olla hänen kanssaan aina. Ehkä haluan olla jonkun muun kanssa.”
“No, sitten sinun pitäisi antaa hänen mennä.”
Niin kai, Salamasielukin myönsi mielessään. Ei hän kuitenkaan halunnut Verivarjoa menettääkään. Hän oli joutunut kerrassaan mahdottomaan tilanteeseen!

Kyllä Kaamoskukka tiesi mitä oli meneillään, ei kolli mikään hiirenaivo ollut. Hämärähalla oli laittanut oman pelinsä käyntiin. Ja niin kauan kun naaras ajatteli oman pelinsä rullaavan kohti maalia, niin kauan kolli oli kumppaniaan edellä. Kolli oli kuitenkin yllättynyt Hämärähallan älystä miettiä näinkin monimutkaisia juonia. Kaamoskukka virnisti. Naaraan harmiksi hän oli kuitenkin syntynyt voittajaksi ja Hämärähalla höynäytettäväksi. Kaikki ei vain mennyt tässä elämässä tasan eikä Kaamoskukalla ollut mitään sitä vastaan. Olihan hän itse syntynyt voittajien puolelle. Kollin huolella suitut korvat jäykistyivät, kun metsästä kuului rapinaa. Kolli kampesi itsensä ylös ja laskeutui nopeasti puolustusasentoon. Oliko siellä joku? Kun oli näin hyvännäköinen ja ihailtu, joutui hätistelemään kateellisia vihamiehiä turkistaan harvase päivä. Koskaan ei tiennyt mllon joku haluaisi henkesi pois. Kollin turkki tasoittui, kun pesästä rymisteli rusakko. Hapsuisesta turkista päätellen se taisi olla vaihtamassa kylmien säiden turkkiin. Kaamoskukka istahti jälleen ja jatkoi maisemien tarkkailua. Hänen nopeiden koipien ansiosta tuo rusakko olisi hyvin nopeasti muuttunut muutaman kissan iltapalaksi, mutta Kaamoskukkaa ei oltu luotu saalistamaan. Hänet oltiin luotu nauttimaan elämästä ja siihen kuului ylelliset vapaapäivät! Kertaakaan ei ollut käynyt niin, että hänen vatsansa olisi jäänyt vaille täytettä. Kaamoskukka kellahti kyljelleen ja siitä sitten selälleen. Pilvet liikkuivat taivaalla hiljakseen. Leuto tuulikin kiemurteli metsän sopukoissa. Päivä oli oikeastaan mitä mainioin! Mutta siitä kuitenkin puuttui jotain, jokin… Kaamoskukka kaipasi itselleen leikkiseuraa. Mutta Hilleripilvi vai Hämärähalla? Siinäpä vasta filosofinen kysymys.

Irtoava häntä. Tuota Lillukkalempi ei ollutkaan tiennyt. Naaras mietti kuinka kätevää se olisikaan ollut, jos hän olisi voinut irroittaa itsestään jonkin osan. Vaikkapa osan menneisyydestä tai sielusta. Olisiko hänen taakkansa sen jälkeen paljon kevyempi? Mutta jos se kasvaisi takaisin… Naaras pudisteli päätään, ei siinä vain ollut mitään järkeä! Lillukkalempi oli nimittäin kuullut, että Eloklaanissa oli kissa, jolta puuttui yksi jalka. Ehkä Pyräkkäpiru oli joskus nähnyt hänet? Olihan kolli saattanut osallistua niihin klaanien välisiin kokoontumisiin!
“Tuo on vain niin outoa! Miten he kykenevät kasvattamaan hännän tyhjästä?” Lillullakkalempi ihmetteli. “Mutta samalla aika hienoa ja kiinnostavaa. Sinun pitää joskus esitellä minulle parhaat paikat liskojen etsimiseen. Miksiköhän kissat eivät kykene samaan? Minä kuulin, että Eloklaanissa on kolmijalkainen kissa. Onko se totta vai onko se myytti?” Pyräkkäpiru nyökäytti päätään.
“Hän taitaa olla nimeltänsä Kimalaistoive, Eloklaanin kuningatar. Kuulin Kaamoskukan joskus puhuvan hänestä, mutta en ole tainnut tavata häntä itse”, kolli muisteli. “Sen takia sisiliskot ovatkin niin ihmeellisiä. He kykenevät johonkin mihin kissat eivät.”
Vaikka sisiliskot olivatkin alkaneet kiinnostaa nyt myös Lillukkalempeä, olisi naaras halunnut jo palata perheeseensä. Pyräkkäpiru voisi tietää jotain mitä hän ei tiennyt. Ja onneksi tabbykuvioinen liukuikin nopeasti takaisin sinne mistä naaras oli aloittanut. Ruskeankirjava naaras pudisti päätään nopeasti.
“Itse asiassa, olisi parempi ettet puhuisi minusta Hämärähallalle lainkaan. Taitaa olla parempi, että hän ei tiedä meistä yhtään”, Lillukkalempi pyysi sedältään. Naaras pelkäsi. Hän ei tiennyt keheen hän voisi luottaa. Pyräkkäpirukaan ei välttämättä olisi luotettava. Hän saattoi vain toivoa, että hän oli arvioinut kollin oikein. Jos he molemmat olivat Kaamoskukkaa vastaan, ei Pyräkkäpiru voisi olla niin liero… Koska lierot olivat hänen isänsä puolella, eikö? Naaraan pää oli vain niin sekaisin kaikesta ja kaikesta. Ensin kissat olivat niin mukavia, lausuivat kauniita sanoja ja saivat Lillukkalemmen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Sen jälkeen, pamaus ja isku selkään.
“Millainen emo Pimentotähti oli? Varmaan aika hienoa, kun on päällikkö emona”, ruskeankirjava uteli. Osalle kissoista muiden ja omat arvoasemat tuntuivat olevan niin tärkeitä. Vaikka Lillukkalempi ei titteleistä välittänyt, ei hän voinut olla miettimättä miltä tuntuisi olla varapäällikkö. Välillä Lillukkalempi jopa haaveili siitä. Hänen klaanissaan ei olisi tilaa epäoikeudenmukaisuudelle.
“Haluaisitko sinä joskus johtaa Kuolonklaania?” naaras esitti vielä jatkokysymyksen.

//Pyrtsi? 😀

Olin törmännyt leirissä veljentyttäreeni, Lillukkalempeen. Naaras oli vaikuttanut olevan jokseenkin poissa tolaltaan, joten olin tarjonnut tälle myyrää, jonka olin juuri napannut ulkona ollessani. Lillukkalempi oli suostunut, ja olin antanut nuoren soturin johdattaa meidät leirin ulkopuolelle rauhalliseen paikkaan. Jonkun mielestä oli ehkä liioiteltua lähteä niin kauas, mutta jos kuului Kaamoskukan lähipiiriin, leirissä ei ollut paikkaa, jossa olisi turvassa.
Kun olimme metsässä matkalla Lillukkalemmen paikkaan, naaras alkoi vähitellen avautua minulle. Huomasin ettei se ollut hänelle helppoa. Tunnistin tuon epävarman katseen hänen silmissään – hän ei tiennyt, pystyikö minuun luottamaan. Kärsivällisesti kuuntelin nuorukaisen vuodatusta siskoistaan, Kaamoskukasta sekä Hämärähallasta. Hämärähallan nimen kuuleminen sai sydämeni sykähtämään hermostuneesti. Miksi ihmeessä Hämärähalla olisi vältellyt omaa pentuaan? Siinä ei ollut mitään järkeä.
Kun olimme asettuneet mukavasti suojaisaan paikkaan kaatuneen puunrungon pohjalle ja aloittaneet aterioinnin, Lillukkalempi otti yllättäen puheeksi sisiliskot. Höristin korviani ja käännyin katsomaan veljentytärtäni hieman hämmästyneenä, mutta ilmeeni synkkeni, kun naaras kertoi Kaamoskukan tappaneen – taas – liskon. Epäilemättä veljeni teki niin tahallaan: hän tiesi miten paljon minä pidin suomukkaista ystävistäni.
“En oikeastaan osaa sanoa, mistä se alkoi”, vastasin nielaistuani lihapalan kurkustani alas. Työnsin myyrän lähemmäksi Lillukkalempeä. “Mutta niin kauan kuin muistan, olen pitänyt sisiliskoja… kiehtovina. Niillä on irtoava häntä! Mahtavatkohan ne kiinnittää sen takaisin jotenkin…. tai voisiko se jopa kasvaa takaisin? On niin paljon kysymyksiä, mutta sisiliskojen elämä on verhottu salaisuuksiin. Lehtikadon tullen ne katoavat kokonaan koloihinsa, eikä niitä näe ennen seuraavaa hiirenkorvaa. Olen miettinyt, mitä ne mahtavat puuhata sillä välin…”
Tajusin höpöttäneeni liskoista jo ihan tarpeeksi. Karaisin kurkkuani ja päätin vaihtaa aihetta: “Haluaisitko sinä, että minä puhuisin Hämärähallalle? Ei kuulosta hänenlaiseltaan ryhtyä yhtäkkiä noin etäiseksi. Emosi rakastaa sinua hurjan paljon, enkä usko, että hän tekisi mitään sellaista ilman hyvää syytä.” Minulla oli omat epäilykseni asian suhteen, ja kaikkia näitä epäilyksiä yhdisti yksi ja sama pirulainen – Kaamoskukka.

//Lilli?!?

Kuinka kauniita lehtisateen kellastuneet lehdet olivatkaan. Kahisivatkin niin mukavasti tassujen alla. Hämärähalla loikkasi puunrungon ylitse ketterästi ja jatkoi matkaansa syvemmälle metsään. Sade piiskasi naaraan selkää ja sai hänet luimistamaan korviaan. Hämärähalla ja Pyräkkäpiru olivat pitäneet entistä tiiviimmin yhtä, sillä Kaamoskukka… hän oli vaikuttanut hyväksyneen asian. Ja siitä ruskeankirjava naaras todella yllättynyt. Pyräkkäpiru tuntui epäilevän veljensä aikeita, mutta Hämärähalla halusi antaa kollille vielä viimeisen mahdollisuuden. Ehkä he olivat vain olleet epäsopivat kumppanit toisillensa ja ehkä-! Naaras kyllä tiesi mitä mieltä kumppaninsa veli oli tästä kaikesta jossittelusta ja tiesi mitä hänen pitäisi kaiken järjen mukaan ajatella. Kaamoskukka oli vain ollut viime aikoina niin tyyni, että Hämärähalla oli suorastaan yllättynyt. Naaras kapusi ketterästi lähimpään puuhun ja jäi tiirailemaan maisemia korvat hörössä. He olivat jopa viettäneet viime aikoina hieman aikaa yhdessä, jopa ilman pentujaan. Hämärähallan vatsaa kouraisi. Pentujensa ajattelu sai hänelle suorastaan fyysisen pahoinvoinnin, sillä se sai hänet ajattelemaan Lillukkalempeä. Hänen nuorin tyttärensä oli niin kovin fiksu ja sillä oli ikävä kyllä myös omat haittapuolensa. Lillukkalempi nimittäin tuntui ymmärtäneen millainen kissa Kaamoskukka todellisuudessa oli. Ja se ei ollut Hämärähallasta hyvä asia. Hän nimittäin joutui välttelemään Lillukkalempeä, jotta Kaamoskukka ei saisi mitään vihiä hänen suunnitelmastaan. Mutta ehkä sille suunnitelmalle ei olisi tarvetta, jos Kaamoskukka todella olisi muuttunut?

Hämärähallan palattua leiriin, kuu oli ollut jo noussut korkealle. Naaras hipsi hiljaa soturien pesään ja varoi astumasta muiden kissojen hännille. Hän käpertyi sammalpedilleen ja yritti olla mahdollisimman hiljaa, jotta hän ei herättäisi Kaamoskukkaa. Kolli oli kuitenkin hereillä.
“Missä sinä olit näin myöhään?” kolli kysyi viileästi ja painautui aivan naaraan turkkiin kiinni. Yhtäkkiä pesän lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle ja samassa naarassoturi muisti millainen Kaamoskukka oli. Hän oli juuri tuollainen.
“Minä olin kävelyllä ja kävin samalla saalistamassa”, ruskeankirjava vastasi hiljaisella äänellä. Kuiden kuluessa hänestä oli kehittynyt varsin taitava valehtelija. Kaamoskukka kääntyi sammalillaan ja tarkkaili kumppaniaan katseellaan.
“Sinä et tuoksu riistalta”, hän naukaisi lyhyesti ja käänsi kumppanilleen jälleen selkänsä. Hämärähalla tunsi itsensä niin tyhmäksi. Tietenkin kolli huomasi kaikki mahdolliset pienet yksityiskohdat. Kaamoskukka osasi valehtelun jalon taidon niin taitavasti, että tietenkin hän huomasi milloin joku muu valehteli. Hämärähalla ei vastannut enää mitään, vaan sulki silmänsä ja toivoi lipuvansa Höyhensaarille, jossa hän voisi olla vapaa.

Naaras nousi kumppaninsa viereltä ja vilkaisi kollia hapan ilme kasvoillaan. Kaamoskukka oli hänen onnekseen todella aamu-uninen eikä todellakaan noussut aikaisin, jos siihen ei ollut syytä. Eikä siihen usein ollutkaan, sillä kolli sai aika usein keploteltua Vanamovirran tilalleen aamupartioon. Naaras suorastaan palvoi isäänsä ja olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen tuon huomion. Naaras pudisteli päätään. Ei se Vanamovirran vika ollut. Vaihtelihan hänen omat tunteensakin jatkuvasti eikä hän tiennyt mihin uskoa. Joskus se oli Kaamoskukka, joskus Pyräkkäpiru. Kauaa Hämärähalla ei ehtinyt nauttia kirpeästä aamuauringosta, sillä Rosmariinikynsi lähestyi häntä mielessään saalistaminen. Naaraan ehdotus tuli oikeastaan tarpeeseen. Mikä olisikaan sen parempaa, kun unihiekkojen karistaminen kasteisella maalla? Hämärähalla väläytti klaanitoverilleen lämpimän hymyn.
“Hei, Rosmariinikynsi. Lähtisin todella mielelläni mukaanne”, naaras naukaisi hyväntuulisesti ja sukaisi pyörteelle kääntyneen rintaturkkinsa mahdollisimman suoraksi. Harmaaturkkinen naaras nyökäytti päätään ja ohjasi Hämärähallan oppilaansa luokse.
“Vaskitsatassu, hyvää huomenta”, Hämärähalla tervehti nuorukaista ja vilkaisi sitten Rosmariinikynteen mietteliäänä. Naaras oli huomannut myös Syöksyaskeleen olevan hereillä ja eikö tuo ollut naaraan siskon, Kamomillapyörteen kumppani? Yleensä kissat saalistivat mielellään läheistensä kanssa. Oliko heidän välillään jotain kitkaa? Uteliaana kissana naaras halusi ottaa asiasta selvää.
“Eikö Syöksyaskel ole Kamomillapyörteen kumppani?” Hämärähalla odotti Vaskitsatassun ottavan hieman etäisyyttä ja esitti sitten kulmat koholla kysymyksensä raitaturkille. Muiden kissojen suhteet olivat naaraasta todella mielenkiintoisia ja saivat hänet hetkeksi unohtamaan oman, surkean ja ties missä liemissä keitetyn elämänsä.

//Rosmu? 😀

Susimieli räpytteli silmiään ja vilkuili Uiveloyötä ja Tattihallaa vuoron perään. Häntä hermostutti. Kolli oli ollut Tattihallan kanssa partioissa ja punaruskea oli todella taitava saalistaja. Susimieli pelkäsi, että hänen taitonsa eivät olisi lähelläkään vanhemman soturin omia ja että muut nauraisivat hänelle. Erityisesti Aaltosalama vaikutti teräväkieliseltä tapaukselta.. Kollin suuret korvat painuivat sivuille ja saivat kollin näyttämään vanhemmiltaan läksytyksen saaneelta pennulta. Uiveloyön kannustava katse sai kuitenkin kollin ahdistuksen hieman väistymään ja Susimieli lähti Tattihalla vanavedessään etsimään pitkäkorvalle kuuluvaa hajujälkeä. Susimielen nenä väpätti viiksien kanssa samaa tahtia ja Susimieli harppoi pienillä käpälillään ruohikossa ja vilkuili välillä taakseen Tattihallaa etsien. Toivottavasti hän ei ollut mennyt liian kovaa… Kolli pysyi kuitenkin hänen tahdissaan.
“S-se taitaa olla mennyt tuohon suuntaan”, Susimieli naukaisi hiljaa saatuaan hajujäljestä otteen. Tattihalla nyökkäsi hänelle vahvistaen kollin epäilykset todeksi ja molemmat kollit lähtivät hiljaisuuden valliessa etsimään jänistä. Susimieli pysähtyi ja jäykistyi. Tuollahan se oli! Tattihalla hölkötti Susimielen kiinni ja nyökkäsi hiljaa.
“Jos sinä menet tuota kautta ja ajat sen tassuihini, niin minä otan sen kiinni”, Tattihalla ehdotti Susimielelle. Se sopi kollille paremmin kuin hyvin. Ei kolli sitä ääneen naukunut, mutta hän ei myöskään pitänyt saaliseläinten tappamisesta. Kolli ymmärsi, että kissojen oli pakko tappaa pysyäkseen hengissä, mutta se tuntui suurikorvaisesta otukselta niin raakalaismaiselta! Mutta Pimeyden metsä oli luonut kissat lihansyöjiksi eikä marjoilla pysyisi hengissä – Susimieli oli joskus kokeillut!
“Se-selvä, nähdään pian”, Susimieli naukui ja lähti lähestymään jänistä varovaisesti. Hän hoki mielessään saalistuksen perusvaiheita ja yritti pysytellä tuulen alapuolella, jotta töpöhäntä ei haistaisi häntä. Susimieli laskeutui vaanimisasentoon ja tarkkaili ympäristöään. Gulp, Aaltosalama… Susimielen katse kohtasi Uiveloyön emon kanssa ja naaras vastasi hänen katseeseensa kysyvällä kulmien kohotuksella. Susimieli käänsi katseensa nopeasti takaisin jänikseen, otti muutaman lyhyen askeleen vaanimisasennossa ja syöksyi sitten juoksuun. Susimieli oli nopea, hän saattaisi jopa saada tuon jäniksen kiinni ominkin käpälin. Mutta Tattihalla oli lähempänä ja valmistautunut ottamaan sen kiinni.
“Ny-nyt Tattihalla!” Susimieli huudahti epävarmasti ja sitten asiat tapahtuivat niin nopeasti. Kuului rääkäisy ja… Tattihalla! Susimieli ravasi punaruskean klaanitoverinsa luokse ja hänen suu avautui järkytyksestä. Kollin kasvot olivat ihan veressä eikä jänistä näkynyt enää missään.
“A-a-a-aaltosalama, U-uiveloyö!” Susimieli ujelsi.

//Uivelo…

Kaamoskukan karhea kieli kävi läpi hänen turkkinsa jokaisen kolkan. Kaamoskukka vilkaisi Hehkulampeen ja virnisti nähdessään oman – niin komean – peilikuvansa! Tuota parempaa näkyä ei ollutkaan. No, ehkä Hilleripilvi… Kolli siristeli siniharmaita silmiään. Niiden näkeminen sai hänen käpälissään aikaan pientä kihelmöintiä. Kuinka jokin saattoikin olla noin komea ilmestys, Kaamoskukka myhäili tyytyväisenä. Nyt hänen turkkinsa oli taas saalistusreissun jäljiltä kunnossa. Normaalisti Kaamoskukka oli varsin taitava luistamaan partioista, mutta nyt hänet oli määrätty samaan partioon Pyräkkäpirun kanssa ja kolli oli vaikuttanut pitävän hänen jokaista liikettään todella tarkasti silmällä. Kaamoskukka ei ollut halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että kolli olisi raportoinut asiasta Pimentotähdelle tai varsinkaan Jääviillolle. Jääviilto osasi halutessaan olla todella hankala ja Kaamoskukka pysytteli mieluummin entisen mestarinsa paremmalla puolella.
“Isä, sinä halusit nähdä minut”, paikalle saapunut Vanamovirta naukaisi uteliaasti ja Kaamoskukka kääntyi kauniin tyttärensä puoleen. Voih, Vanamovirran näkeminen sai hänet aina niin hyvälle tuulelle! Naaras oli aivan toista maata kuin siskonsa. Siinä missä Vanamovirta osasi pitää hauskaa, nauttia elämästään ja taistella, niin Lillukkalempi oli lähinnä mököttävä hapannaama. Eikä Kaamoskukka kaivannut lähipiiriinsä sellaisia. Toki Lillukkalempi oli myös aivan liian utelias ja itsepäinen.. Kaamoskukka aisti, että naaraasta tulisi olemaan paljon harmia. Mutta nyt hänen edessään oli suosikkityttärensä! Kaamoskukka hykerteli mielissään ja hymyili.
“Voi Vanamovirtaseni, miten isillä onkaan ollut niin kova ikävä”, Kaamoskukka leperteli ja sukaisi naarasta otsaan. Naaras laski oravan Kaamoskukan käpäliin ja sai kollin kehräämään. Hänellä olikin jo huutava nälkä! Edellisestä ruokailusta oli… No, ainakin muutama hännänhuiskaus. Vanamovirta se osasi aina piristää häntä tuomisillaan. Naaras tiesi miten häntä kuului kohdella.
“Minulla on sinulle hyvin tärkeä tehtävä, kultaseni”, Kaamoskukka naukui matalalla äänellä ja tarttui käpälällään naaraan leukaan. Vanamovirta katsoi isäänsä vakavana.
“Mitä vain sinulle.”
“Pidä Lillukkalempeä silmällä. Käy hänen kanssaan metsästämässä, kysele kuulumisia. Ota selvää mitä hän suunnittelee.”
Naaras nyökkäsi ja Kaamoskukka saattoi kuulla miten tuon aivot alkoivat raksuttamaan. Onneksi Vanamovirta oli perinyt osan hänen älystään. Oli hyvä olla älykäs, mutta liiasta älystä saattaisi olla haittaa omalla pennullaan. Muuten he voisivat kääntyä vastaan ja sitä Kaamoskukka ei toivonut. Tosin, kuka nyt haluaisi kääntyä häntä vastaan? Kollin oli hyvin vaikea ymmärtää miksi joku ei haluaisi kuulua näin komean kollin lähipiiriin!

“Onko ystäväsi aivan kartalla?”
Aaltosalama vilkaisi lapansa yli takanamme kävelevään Susimieleen, jonka sininen katse haahuili jossakin. Niin tapahtui usein. Minä kuitenkin uskoin, että Susimieli näki enemmän kuin monet muut Kuolonklaanissa. Enemmän kuin emoni tai isäni tai jopa klaanin päällikkö.
“Riippuu mitä tarkoitat sillä”, minä vastasin emolleni tarkoituksella kiertelevästi. Tässä asiassa minun teki mieli haastaa häntä vähän.
Aaltosalama loi minuun katseen, josta tiesin, että hän oli perillä ajatuksistani. Katsoin häneen ilmeenkään värähtämättä ja jatkoin vain kävelyä.
“Susimieli on epäilemättä mukava kissa”, Aaltosalama naukui selvästi kärsivällisyyttään venyttäen, “mutta uskoisin sinunlaisesi fiksun soturin löytävän muutakin seuraa. Seuraa, joka on vähän enemmän… perillä asioista.”
“Tu-tuolta minä ne yrtit löysin”, Susimielen vaisu nauku kuului takaamme. Vilkaisin kollin osoittamaan suuntaan ja painoin paikan muistiini. Haluaisin käydä katsomassa siellä myöhemmin.
Yhtäkkiä Aaltosalama värisytti viiksiään ja kohotti kuonoaan tuulta vasten.
“Jänis”, hän sanoi valpastuneen kuuloisena.
Takaamme kuului uudestaan hiljaista soperrusta: “Täällä jossain on jänis. Mi-minä voin etsiä sen.”
Emoani selvästi tympi Susimielen hitaanpuoleinen havahtuminen tilanteeseen. Vanhempi soturi kuitenkin kiitettävästi pääsi yli tuosta tuntemuksesta ja pyyhki tylyn ilmeen naamaltaan nyökätessään kollille hyväksyvästi.
“Hyvä on, etsi vain. Yritä olla säikyttämättä sitä tiehensä.” Aaltosalama katsahti Tattihallaan. “Auttaisitko sinä Susimieltä? Minä ja Uiveloyö olemme varalla ja tukimme muut pakoreitit, jos se yrittää karata.”
Tattihalla räpäytti silmiään sen merkiksi että hyväksyi suunnitelman ja tassutti lähemmäksi Susimieltä. Minä katsoin suurikorvaista ystävääni kannustavasti.

//Susi?!?