Kuolonklaanin tarinat

Olisin halunnut pysäyttää ajan. Kirkastuttaa Tuhkajuovan pään niin pitkäksi aikaa, että edes Pimeyden metsä ei ymmärtäisi kuinka pitkästä ajasta olisi kyse. Mutta ihmeisiin ei pystynyt kukaan, kaikista vähiten minä. Sen takia olimmekin nyt tässä. Naaras istui sammalilla edessämme vakavailmeisenä ja pitkästä aikaa minusta tuntui, että kissa, joka katsoi minua silmiini, oli Tuhkajuova. Viime aikoina minusta oli välillä tuntunut, että naaraan sielu oli jo poistunut Pimeyden metsän varjoihin. Se valoi minuun ymmärrystä. Alkuun minun oli ollut todella vaikea käsittää miksi naaras haluaisi viedä oman henkensä, mutta nyt ymmärsin. Tuhkajuovan sairaus veisi hänen hengen ja sielun ennen kuin naaraan elintoiminnot lakkaisivat. Ennen pitkään Tuhkajuova menettäisi kaiken eikä olisi enää kenellekään läsnä, mutta vaeltaisi silti maan päällä tietämättä edes omaa nimeään. Tuhkajuovan päättäväinen ja vakava ilme vaihtuisi hämmennykseen ja elämänliekki katoaisi naaraan silmistä, mutta Tuhkajuova ei pääsisi pois.
“Minä… Minä kunnioitan päätöstäsi. Olet emoni eikä minulla ole oikeutta arvostella päätöstäsi”, lopulta vastasin ja kurottauduin koskettamaan naaraan korvaa omalla kuonollani.Tuhkajuova ei ollut fyysisen läheisyyden perään, mutta elimme hänen viimeisiä hetkiään. Ehkä se oli nyt sallittua. Kääntelin päätäni varovaisesti nähdäkseni sisarusteni ilmeet. Minä en tiennyt miten päin olla. Välillä minusta tuntui, että en tuntenut heitä ollenkaan. Kun Tuhkajuova lähtisi, minulla ei olisi ketään kehen tukeutua. Säälittävää, Lammikkoloikka. Niin säälittävää! Hetken ajan harkitsin jopa Hilleripilvelle avautumista. Lätäkkölempi ja Lampiväre vilkuilivat toisiaan. He olivat niin läheisiä, olin ollut aina kolmas pyörä heidän seurassaan. Tähän asti olin pärjännyt emoni avulla, mutta pian Tuhkajuovaa ei enää olisi ja minun olisi rakennettava oma elämäni. Ajatus tuntui kauhistuttavalta. Pian maa katoaisi jalkojeni alta ja minun olisi luotettava siihen, että jossain vaiheessa putoaisin käpälilleni ja säilyisin ehjänä. Pelkäsin kuitenkin, että helpon pudotuksen sijaan kuulisin luitteni murskaantumisen.
“Minä olen kunnioittanut sinua aina ja tulen kunnioittamaan. Koko metsä tulee muistamaan sinut kunniakkaana ja suurena soturina, joka teki kaikkensa palvellakseen Kuolonklaania. On sotureita ja sitten olet sinä, Tuhkajuoa. Tulen kaipaamaan sinua niin kauan, kun sydämessäni veri kiertää”, naukaisin yrittäen pitää ääneni tasaisena. Kyyneleet yrittivät löytää tiensä kasvoilleni, mutta en antanut niiden tulla. Tuhkajuova ei haluaisi sitä. Minulla olisi koko loppuelämä aikaa itkeskellä naaraan perään.

//Tuhka ja muut?

Kurtistin kulmiani. En erityisemmin ollut muodostanut mielipidettäni kissoihin, jotka pitivät saman sukupuolisista. He kuitenkin kammostuttivat minua hiukan. Miksi he haluaisivat kumppanikseen saman sukupuolisen kissan ja romahduttaa klaanin perinteet? Vierastukseni kumpusi jostain syvältä sisältäni, enkä oikein osannut pysäyttää sitä. Ajatukset muodostuivat toinen toisensa ympärille.
“Suosittelisin sinua kuitenkin ottamaan kumppaniksesi kollin. Luulen sinun ajattelevan noin vain, koska haluat naaraista ystäviäsi”, nau’uin miltei hätäisenä. Minua ärsytti ajatus, että oma sisarentyttäreni olisi yksi oudoista kissoista, jotka valitsivat uhmata perinteisiä perheitä ja kollien ja naaraiden pariutumisen kauneutta.
Katajanoki kohautti lapojaan mietteliään näköisenä. En halunnut sanoa mitään, koska minusta tuntui väärältä tukahduttaa sukulaiseni tunteet niinkin tyhmän asian takia. Eihän se minuun vaikuttaisi, jos hän valitsisi kumppanikseen naaraan, mutta silti ajatus kummastutti minua suuresti.
“Haluatko, että juttelen nuoremmille kolleille ja kyselen hiukan? Voin yrittää selvittää, jos jollain heistä olisi sama tilanne kuin sinulla”, nau’uin katsahtaen taas leiriä. Kissoja ei ollut paljoa, sillä iltapäivän partiot olivat juuri lähteneet metsään. Tiesin hyvin keneltä haluaisin kysyä ensimmäiseksi.

//Katanajoki?

Hiljaisuusvarjo hiipi ulos leiristä yön hämärässä Rosmariinikynsi sekä Kamomillapyörre mukanaan. Siskokset pysyttelivät hiljaa, kuten yllättäen kollikin. Hän johdatti kolmikkoa kauniissa jonossa kohti metsää, jossa he istahtivat pienelle aukealle istumaan. Siinä he voisivat huoletta juonia, mitä he tekisivät Syöksyaskeleen suhteen.
“Millä tavoin te uskotte hänen jättävän Kamomillapyörteen rauhaan?” Hiljaisuusvarjo aloitti vihjaten tietysti puheellaan Syöksyaskeleeseen. Siskokset vilkaisivat toisiaan hiljaa, mutta eivät sanoneet mitään. He taisivat tietää yhtä hyvin, kuinka jääräpäinen valkea kolli saattoi halutessaan olla.
“Selvä…” Hiljaisuusvarjo vain mutisi hiljaa. Hämärässä jokainen varjo tuntui tarkkailevan heitä ja tuntui siltä kuin kissan kiiluvat silmät vilahtaisivat pensaissa ja salaa seuraisi heidän ksekusteluaan.
“Voisimme johdattaa hänet pois leiristä ja yrittää pakottaa hänet päästämään Kamomillapyörteen otteestaan, mutta emme tiedä toimisiko se oikeasti. Hän saattaisi palata leiriin ja mennä kantelemaan tekosistamme suoraan Pimentotähdelle”, Rosmariinikynsi totesi laimeasti.
“Niin. Emme tiedä kuinka paljon se vie, mutta jos Kamomillapyörteelle se kelpaa, voisimme…” Hiljaisuusvarjon lause venyi ja jäi siihen, koska kaikki tiesivät hänen ehdotuksensa. He voisivat tappaa kollin ja väittää kaikki yhdessä, että hän oli kuollut jostain muusta syystä. Kukaan ei saisi koskaan tietää asiasta, mutta olisiko se oikein.
“Jos emme voi muuta, se voisi olla viimeinen oljenkorsi, mutta en halua, että asiat käyvät verisiksi”, oranssiturkkinen naaras naukui ja hänen ruskea katseensa laskeutui hänen tassuihinsa. Kaksi muuta soturia nyökkäsivät. Tämä oli siis heidän suunnitelmansa pohja. Enää tulisi vain hioa se täydelliseksi ja sitten suorittaa.

Lepakkohuuto makasi aukiolla kumppaninsa kanssa vaihtamassa kieliä. Aurinko paistoi mukavasti hänen tummalle turkilleen ja sai kollin olon kovin raukeaksi. Myös rauhallinen keskustelu Rosmariinikynnen kanssa oli rentouttava. He keskustelivat oppilaiden kouluttamisesta ja siitä, millaista heillä oli ollut oppilaina. Siitä tuntui olevan jo niin pitkä aika, vaikka samaan aikaan tuntui siltä, että heistä oli tullut sotureita ihan vasta.
“Minun täytyy lähteä nyt partioon. Puhutaan taas sen jälkeen”, Rosmariinikynsi naukaisi ja nousi tassuilleen venytellen makeasti. Lepakkohuuto katsoi häntä hetken aikaa hiljaa ja hieman pettyneenä, sillä olisi halunnut naaraan jäävän vielä. Hänellä oli mukavaa tämän kanssa.
“Selvä, nähdään!” kolli kuitenkin huikkasi harmaan naaraan perään ja nousi itse pustaamaan turkkiaan. Erityisesti hän piti huolta siitä, että hänen pörröinen kaulaturkkinsa putsaantuisi hyvin, sillä kolli oli aina ollut tarkka sen kanssa. Sen tuli näyttää hyvältä, jotta kolli olisi edes hieman enemmän tosissaan otettava kissa pienestä koostaan huolimatta.
“Lepakkohuuto, milloin lähdemme taas harjoituksiin?” Käkitassun nauku yllätti kollin. Hän katsoi oppilaaseensa hetken ja mietiskeli.
“Huomenna aikaisin aamulla. Nouset, kun aurinkokin nousee ja lähdemme hiomaan taistelutaitojasi”, kolli naukaisi ja jatkoi sitten turkkinsa putsaamista. Käkitassu seisoi paikalla vielä hetken ja lähti sitten takaisin muiden oppilaiden seuraan kauemmas.
Lepakkohuuto ei kiinnittänyt heihin huomiotaan sen enempää vaan siisti itsensä loppuun asti ja asteli sitten sotureiden pesälle. Sieltä Rosmariinikynsi osaisi kyllä hänet löytää, joten kollin oli turha jäädä aukiolle norkoilemaan naarasta odotellessa.

Rosmariinikynsi vaikutti yrittävän edes auttaa minua ongelmassani eli kumppanin etsimisessä, mutta se ei tuntunut vievän meitä kovinkaan pitkälle. Kumpikaan meistä ei tainnut oikein tietää, mitä me teimme.
“Olisiko vanhempi kolli liian paha? Tai nuorempi?” kysyin ja vilkuilin taas lisää klaanin eri jäseniä.
“Se kovasti riippuu paljonko hän on sinua vanhempi. Usein monet eivät välitä, jos kyse on aidosta rakkaudesta, mutta jotkut saattavat katsoa hieman vinoon, jos otat itseäsi huomattavasti nuoremman tai vanhemman kissan”, Rosmariinikynsi vastasi. Nyökkäsin hitaasti. Eli minun tuli kiinnittää huomiota siihen, ketkä olivat sukulaisiani, sekä siihen, kuinka vanha kukakin ehdokas oli.
“Jos totta puhutaan, olen yleensä katsonut ennemmin naaraita”, mumisin enemmän itselleni ja muistelin taasen Virtausklaania. Jos mielikuvituksissani elävät kissat olisivat olleet totta, olisin saanut kumppanin itselleni alta aikayksikön. Mutta tässä tapauksessa tilanne ei ollut niin yksinkertainen. Minun tulisi vain sinnitellä asian kanssa.
Rosmariinikynsi katsoi minua kulmat koholla. Oliko tämä tieto yllättänyt tätiäni todella? En ollut koskaan ajatellut sen olevan mitenkään ihmeellistä. Luulin koko olemukseni huutavan, että pidin enemmän naaraista kuin kolleista. Olin itsekin tajunnut sen Virtausklaanin kauniiden naaraiden kautta.

//Rosmytäti

Hiljaisuusvarjo katsoi hiljaa Kamomillapyörrettä, joka tassutti hänen edellään partiossa. Kolli pohti pitäisikö hänen lähestyä naarasta vai ei. Hän tahtoi jutella ystävälleen, mutta samassa partiossa sattui myös olemaan hänen tyttärensä, Katajanoki oppilaansa Havutassun kanssa, eikä valkoruskea soturi ollut varma, kuinka hän suhtautuisi siihen.
Kolli puri hammasta ja asteli sitten eteenpäin. Mistä lähin hän oli muka miettinyt sitä, miten muut suhtautuivat hänen tekemisiinsä? Hän eli, kuten itse tahtoi, kukaan ei voisi estää häntä tekemästä, mitä itse halusi – lukuunottamatta tietysti päällikköä ja varapäällikköä.
“Hei, Kamomillapyörre”, kolli tervehti ystävälliseen sävyyn ja hymyili naaraalle.
“Hei, Hiljaisuusvarjo”, oranssi soturitar vastasi hiljaa ja vilkaisi kolliin nopeasti, ennen kuin käänsi taas katseensa eteenpäin.
“Kuinka olet voinut? Minulla on ollut ainakin asiat melko hyvin! Ajattelin lähteä tänään pienelle kävelylle illalla. Voisin ehkä ottaa jonkun seuralaisenkin”, kolli naukui vihjailevasti, joka sai Kamomillapyörteen taas vilkaisemaan häneen.
“Minulla on mennyt oikein hyvin, kiitos kysymästä. Syöksyaskel haluaa taas kuitenkin jutella kanssani partion jälkeen. Hän varmaankin suunnittelee myöskin pientä kävelyretkeä kaksin”, naaras naukui ja hänen äänestään saattoi kuulla kireyden.
“Oletko varma, ettet tahtoisi tulla minun mukaani? Voisimme käydä katsomassa reviirin kauneimpia kulmia”, Hiljaisuusvarjo maanitteli hiljaa.
“Enpä tiedä. Syöksyaskeleella tuntuu olevan niin paljon kiireitä tavallisesti, että hänellä ei kai yleensä ole aikaa viettää aikaa aivan kaksin, joten tämä tilaisuus olisi erityinen”, Kamomillapyörre naukaisi. Hiljaisuusvarjo ei ymmärtänyt, miksi naaras haluaisi ennemmin olla surkean kumppaninsa kanssa kuin hänen, jos hän inhosi tätä yhtälailla.
“Oletko varma? Me-” kolli aloitti taas, mutta Katajanoki astui eteenpäin.
“Hän sanoi ei”, naaras naukaisi tuimasti ja tuijotti murhaavalla katseellaan suoraan vanhempaa kollia, joka sai hänet hiljenemään. Kolli vain nyökkäsi pikaisesti ja jättäytyi hieman taaemmas. Katajanoki sen sijaan siirtyi emonsa vierelle ja painautui turkki turkkiin kiinni hänen kanssaan.

Leirissä istuessaan Hiljaisuusvarjo ei saanut millään ajatuksiaan pois Kamomillapyörteestä. Naaraan surkea tilanne kumppaninsa kanssa vaivasi kollin mieltä kovasti. Hän oli päivin ja öin yrittänyt keksiä suunnitelmaa, jolla voisi pelastaa naaraan sen julman kollin kynsistä, mutta edes Kamomillapyörteen sisaren, Rosmariinikynnen kanssa juonittelu ei johtanut paljoa mihinkään. Tähän mennessä kaksikko oli saanut vain ajatukseksi, että he voisivat lähteä kolmin partioon hänen kanssaan ja yrittää pakottaa hänet jättämään Kamomillapyörteen, mutta tuntien kollin jääräpäisyyden olisi kovin mahdollista, että hän ei suostuisi, vaikka kuinka paljon hänen kanssan yrittäisi keskustella sivistyneesti. Siksi viimeinen vaihtoehto olisi murhata Syöksyaskel ja väittää, että hän oli kuollut petoeläimen kynsiin.
“Kuunteletko sinä edes? Sinähän minulta kysyit tulevaisuuden suunnitelmia!” Harakkahaaveen ääni sai vedettyä kollin viimein takaisin ajatuksistaan. Hän katsoi poikaansa hämillään ja hiljaa hetken ajan, kunnes muisti tilanteen, jossa sillä samaisella hetkellä oli. Hän oli mennyt poikansa luokse ja – kuten kolli oli sanonut – kysynyt häneltä, millaisen tulevaisuuden hän tahtoi.
“Anteeksi, Harakanvarvas. Olin ajatuksissani”, valkoruskea kolli naukaisi ja puski poikaansa hellästi. Harakanvarvas oli lempinimi, jolla hän oli alkanut härnäämään poikaansa aina, kun sai tilaisuuden. Ei se tosissaan tainnut kuitenkaan häntä suututtaa, joten mikään ei estäisi häntä jatkamasta.
“No siltä se näyttikin, Huudahdusvarjo”, nuori soturi kiusoitteli ja tökkäsi isäänsä etutassullaan leikkien edelleen vihaista.
“Odotas vain niin kerron emollesi, että kiusaat vanhempiasi!” Hiljaisuusvarjo uhkasi ja virnisti pojalleen.
“Voi ei, mitä saatankaan tehdä! Tämä on varmaan kuolemani!” Harakkahaave vastasi dramaattisesti ja lyyhistyi maahan leikkien kuollutta. Hiljaisuusvarjo ei voinut estää itseään nauramatta poikansa leikille. Hän todella rakasti sitä, että hänellä oli Harakkahaaveen tapainen poika.

Lepakkohuuto tassutti edestakaisin seuratessaan Käkitassun ja Vaskitsatassun taisteluharjoituksia. He olivat Rosmariinikynnen kanssa päättäneet mennä harjoittamaan oppilaitaan yhdessä nyt, kun naaras oli myös saanut oman oppilaansa. Kuitenkaan oppilaiden harjoitusten tulos ei ollut aivan sellainen, kuin Lepakkohuuto oli toivonut. Vaskitsatassu oli voitolla, eikä tilanne näyttänyt hyvältä Käkitassun puolesta!
“Käkitassu, ryhdistäydy! Olet Kuolonklaanilainen, joten taistele kuin yksi! Et voi antaa vastustajasi voittaa näin helposti! Kuvittele, että olisit oikeassa taistelussa, sellaisessa ei voi nössöillä tällä tavoin!” Lepakkohuuto huusi oppilaalleen. Rosmariinikynsi vilkaisi häneen katseella, jota kolli ei tilanteessa osannut lukea.
Käkitassu puski päällään olevan Vaskitsatassun pois päältään. Nuori kolli ynähti iskeytyessään maahan, mutta nousi pian tassuilleen jättämättä Käkitassulle aikaa hyökätä. Lepakkohuudon lyhkäinen häntä sivalsi ilmaa, kun hän katsoi silmä kovana kahden oppilaan taistelua. Hän todella tahtoi oman oppilaansa olevan voittaja. Jos Käkitassu häviäisi nuoremmalleen, tummanharmaa kolli tulisi pitämään huolta siitä, että hän harjoittelisi yhä ankarammin ensi kertaa varten.
Vaskitsatassu loikkasi taas Käkitassua kohden ja oppilas onnistui juuri ja juuri väistämään hyökkäyksen loikkaamalla sivummas. Sitten hän itse iski kohti Vaskitsatassua. Tilanne alkoi käydä jännittäväksi. Nuoret kollit löivät toinen toistaan etutassuillaan ja pian painivat maassa turkkien ja raajojen sekamelskana. Oli vaikeaa sanoa kumpi oli voitolla.
“Hyvää työtä, Vaskitsatassu! Pidä hänet maassa kaikin voimin!” Rosmariinikynsi huusi omalle oppilaalleen. Lepakkohuuto heilautti korvaansa.
“Sinun on parempi voittaa tämä, Käkitassu! Näytä mistä sinut on tehty! Näytä minulle, että olet todellinen kuolonklaanilainen!” tummanharmaa soturi huusi vuorostaan hänelle ja vilkaisi kumppaniaan haastavasti. Naaras vastasi katseeseen samalla tulella.
Vaskitsatassu painoi Käkitassun taas maata vasten, mutta oppilas pisti hanttiin. Hän huitaisi kohti nuoremman oppilaan kasvoja ja pyörähti sitten pois tämän otteesta. Vaskitsatassu peruutti kauemmas kuin varmistaakseen, ettei vanhempi oppilas loikkaisi hänen kimppuunsa heti, kun hän oli harhautunut.
“Hyvä Käkitassu! Nyt päälle!” Lepakkohuuto kannusti ja vilkaisi kumppaniinsa, joka katsoi häneen tyytymättömänä.
“Jatka vain samaan malliin, Vaskitsatassu! Pian se onnistuu!” Rosmariinikynsi huusi omalle oppilaalle ja Lepakkohuuto vilkaisi häneen silmät sirrillä.
Käkitassu loikkasi Vaskitsatassun niskaan, mutta nuorempi oppilas onnistui kierähtämään vauhdin mukana ja sai Käkitassun taas maata vasten kyljelleen. Nuorempi oppilas painoi häntä maahan ja Käkitassu rimpuili hetken ajan, mutta lopulta luovutti, kun ei näyttänyt siltä, että hän pääsisi enää ylös.
“Käkitassu! Sinun olisi pitänyt tietää, että hän pyörähtää ja loikata kauemmas ja sitten käydä hänen kimppuunsa, kun hän oli vielä maassa!” Lepakkohuuto naukui tiukasti oppilaalleen. Rosmariinikynsi tönäisi häntä kylkeen ja katsoi kumppaniaan tuimasti – hän ei selvästi arvostanut Lepakkohuudon tapaa opettaa.
“Hienoa työtä, molemmat! Muistakaa tämä harjoitus tulevaisuudessakin niin osaatte sanoa, mitä vastustaja voisi tehdä. Tämän kautta opitte erilaisia tapoja puolustautua ja hyökätä”, Rosmariinikynsi naukui oppilaille, jotka kuuntelivat harmaata naarasta tarkkaan.
“Niin. Teidän tulee hioa taitojanne. Olette vielä kaKäkitassu puski päällään olevan Vaskitsatassun pois päältään. ukana täydellisestä”, myös Lepakkohuuto naukaisi ja katsoi etenkin omaan oppilaaseensa. Tummanharmaa kolli tiesi, että hänen tulisi tiukentaa opetustaan, jotta Käkitassu ei häviäisi enää koskaan itseään paljon nuoremmille oppilaille samalla tavoin.
“Palataan leiriin. Ottakaa jotain syötävää itsellenne ja menkää lepäämään. Käkitassu, sinä lähdet vielä auringonlaskun partioon minun kanssani, joten pidä huolta siitä, että jaksat”, tummanharmaa soturi naukaisi oppilaalleen ja käännähti sitten johtamaan joukkiota takaisin leiriin.
“Ei sinun tarvitse aina huutaa Käkitassulle”, Rosmariinikynsi naukaisi hänelle hiljaa, mutta kolli vain tuhahti.
“Hän oppii sillä tavoin. Käkitassu muistaa virheensä, koska sätin häntä ja sitten hän osaa pistää paremmaksi ensi kerralla”, Lepakkohuuto tokaisi kohauttaen lapojaan. Hänen kumppaninsa hymähti siihen sävyyn, ettei arvostanut vastausta, mutta ei sanonut enää mitään.

Käänsin hiukan päätäni Katajanoen sanojen voimakkuudesta. Hän vaikutti olevan ihan tyytyväinen, jos joutuisi pariutumaan jonkun kanssa vain isäänsä miellyttääkseen. Kiersin häntäni käpälilleni ja viittasin Katajanoen istumaan.
“Onko sinulla ystäviä tai tunnetko jonkun, jota haluaisit lähestyä?” kysyin ja katsahdin leiriä. En nähnyt ketään, joka minua olisi henkilökohtaisesti kiinnostanut, mutta se saattoi johtua siitä etten koskaan ollut oikeasti ollut ihastunut keneenkään muuhun kuin Lepakkohuutoon. Lepakkohuuto oli aina ollut ainoa oikea ystävä, joka minulla oli ollut ja jos johonkuhun halusin luottaa, se oli hän.
“Ei”, naaras naukui. En ollut ihan varma, oliko hän oikeasti kiinnostunut jatkamaan aiheesta. Sitten hän kysyi itse kysymyksen ja varmuuteni tuntui tasoittuvan.
“Mistä edes tiedän, kuka olisi sopiva kumppani?” Katajanoki kysyi ja vilkaisi itsekin leiriä.
“No, minullekaan ei ollut koskaan selvää, että haluaisinko ylipäätään edes ajatella kumppanuutta. Luulen, että sinun tilanteessasi sinun kannattaa miettiä kenen kanssa tulet toimeen parhaiten”, nau’uin ja mietin Kamomillapyörteen ja Syöksyaskeleen suhdetta. Jos Katajanoki oli tietoinen Syöksyaskeleen teoista, toivoin ettei hän luullut sitä oikeaksi kumppanuudeksi.
Kukaan ei ansainnut sellaista ilkeää tuittupäätä kuin Syöksyaskel oli. Jos siskontyttäreni hankkisi kumppanin, haluaisin sen olevan edes jokseenkin kunnollinen kolli.
Mietin edes jokseenkin naaraan ikäisiä kolleja, muttei mieleeni tullut muita kuin Harakkahaave, Säihkysielu ja Poppelipomppu.
Säihkysielulla oli ollut kumppani, Särösärinä, mutta tuo oli kuollut sairausepidemian aikana.
Harakkahaave taas oli hieman rasavilli, enkä tiennyt miellyttäisikö hän Syöksyaskeletta tai tulisiko hän toimeen Katajanoen kanssa.
Poppelipomppua en tuntenut juurikaan, mutta sen verran mitä hänestä olin kuullut hän oli juonitteleva ja valehteli usein.
“Auttaisin sinua mielelläni, mutta en ihan tiedä miten. Kerro toki, jos itse keksit jotakin.”

//kantajanakki?

Säikähdin hirveästi kuullessani, että klaanin varapäällikkö oli partiossa mukana. Kun muutkin partion jäsenet olivat paikalla Jääviilto lähti johdattamaan partiota. Lätäkkölempi selitti minulle nopeasti mitkä rajat kiertäisimme ja kuuntelin tätä tottelevaisesti. Ukkospolku tuli rivakasti reitillemme ja tiesin siitä heti, että reviirin raja oli siinä. Haistelin voimakkaita inhottavalle haisevia hajuja ja yritin erottaa kaiken mahdollisen tuoreen laimeiden hajujen ja vahvan ukkospolun hajun alta. Mitään tuoretta en kuitenkaan haistanut.
”Näin merkkaat rajan.” Mestarini esitteli ja tottelin perässä tämän ohjeita. Jääviilto kulki rivakasti eteenpäin, joten minulle tuli tunne, ettei minulla ollut riittävästi aikaa.
Kävelin muiden perässä haistellen ilmaa kaiken varalta.
”Etkö voi pistää töpinää tassuihisi?” Kuulin Jääviillon äänen.
Kolli ei vaikuttanut millään tasolla mukavalta, joten yritin olla välittämättä tuon löpinöistä. Varapäällikkö latisti intoani ensimmäisestä partiosta, mutten antanut sen haitata vaan tein parhaani noudattaen tiukasti Lätäkkölemmen ohjeita.
”Onko Jääviilto ollut aina tuollainen?” Kysyin mestariltani kuiskaten.

Rajojen merkkaaminen oli ollut mielestäni arvokas kokemus ja rakastin sitä jo nyt. Toivoin vain etten joutuisi Jääviillon kanssa hirveän moneen partioon. Kävelimme jo takaisin leiriin päin.
Eloklaanin partio oli ilmeisesti merkannut rajan hieman meitä aiemmin koska sen tuoksu oli ollut vahvana rajalla – toki omalla puolella.
”Lätäkkölempi haluaisin vaihtaa omat sammaleeni tänään niin voimmeko kerätä täältä tuoretta sammalta? Voin kyllä myös vaihtaa muihinkin kuten pentutarhaan sammalet!” Sanoin rauhallisella äänellä. Jos minun piti hoitaa jotain halusin hoitaa asiat kunnolla. Lisäksi minusta muiden auttaminen oli parasta.

//Lätäkkö?

Päivä oli kulunut tavallista nopeampaa. Lätäkkölempi ei ollut saanut oppilasta koulutettavakseen sitten Tuiskutuulen, jonka soturinimityksistä oli kulunut jo useampi vuodenaika. Myös soturin kuolemasta oli ehtinyt vierähtää aikaa. Vaikkei Lätäkkölempi ollutkaan erityisemmin kiintynyt entiseen oppilaaseensa, oli tämän kuolema saanut hänet harmistumaan. Naaras olisi mielellään nähnyt, miten hänen kouluttamastaan soturista olisi varttunut hyvä ja arvostettu soturi Kuolonklaanille. Mutta kenties Apilatassu voisi toteuttaa sen ja varttua erinomaiseksi soturiksi, ja klaani voisi kiittää siitä hänen mestariaan, eli tietysti Lätäkkölempeä.
Soturi oli jo ehtinyt tottua rauhalliseen elämään, johon kuuluivat vain tavalliset soturin tehtävät, mutta hän tiesi tottuvansa nopeasti siihen, että hänen vastuullaan oli nyt oppilas. Lätäkkölempi oli viettänyt harjoitusten jälkeen hetken emonsa kanssa. Tuhkajuova ei tuntunut olevan tässä ajassa saati edes tässä maailmassa, kun hopeanharmaa soturi oli käynyt tämän luona. Emo oli puhunut mitä sattuu, eikä ollut edes tunnistanut tytärtään. Se sai aikaan vihlaisun rinnassa. Naaras ei koskaan ollut ollut erityisen läheinen emonsa kanssa, mutta hän rakasti tätä syvästi, aivan kuten pentu emoaan rakasti. Sumutuulen mukaan sairaus oli alkanut etenemään vauhdilla. Tuhkajuova oli rasittanut kehoaan liikaa, joka oli ajanut hänen mielensäkin ahtaalle, aiheuttaen muistisairauden etenemisen. Juuri kun Lätäkkölempi oli lähtemässä emonsa luota, tämä oli palannut takaisin tähän todellisuuteen. Lätäkkölempi väläytti naaraalle lempeän hymyn ja toivotti tälle hyvää loppupäivää. Hän olisi mielellään jäänyt pidemmäksi aikaa, mutta hänen oli syötävä ja levättävä vielä ennen auringonlaskun partiota.

Lätäkkölempi käveli sotureiden pesästä aukiolle ja etsi katseellaan Apilatassun vaaleaa turkkia. Hän näki oppilaansa toisen oppilaan seurassa leirin uloskäynnin lähettyvillä. Lätäkkölempi tunnisti tummanruskean naaraskissan Apilatassun siskoksi, Havutassuksi. Kaksikko näytti keskustelevan keskenään, joten soturi käveli hieman etäämmälle aivan uloskäynnin liepeille. Apilatassu hyvästeli sisarensa ja kiiruhti mestarinsa luokse.
”Olen valmis! Keitä partioon tulee lisäksemme?” Apilatassu kysyi. Hänen äänestään kuulsi innostus, mutta sentään hän ei huutanut, kuten joillain liian innostuneilla kissoilla oli tapana tehdä. Lätäkkölempi kohtasi rauhallisena oppilaansa katseen ja istahti alas ennen kuin vastasi.
”Partiota johtaa Jääviilto. Lisäksemme siihen osallistuvat Myrskymahti ja Kamomillapyörre”, raidallinen soturinaaras ilmoitti. Apilatassu katsoi mestariaan yllättyneenä.
”Jääviiltohan on Kuolonklaanin varapäällikkö?” oppilas varmisti päätään aavistuksen verran kallistaen. Lätäkkölempi nyökkäsi.
”Ja hänestä sinun kannattaa pysyä kaukana, ellet tahdo joutua ongelmiin. Älä siis hakeudu hänen seuraansa oma-aloitteisesti”, naaras pyysi, mutta vaikeni huomatessaan suurikokoisen, punaturkkisen kollin lähestyvän heitä. Jääviillon kasvoilla oli inhottava, tyytyväinen virhe. Kolli sadatteli hetken aikaa sitä, miten Myrskymahti ja Kamomillapyörre eivät olleet saapuneet paikalle ja ettei kolli jäisi koko päiväksi heitä odottamaan.
”Me olemme etuajassa, eivät he vielä ole myöhässä”, Lätäkkölempi huomautti rauhallisella äänellä, kohdaten varapäällikön jäisen katseen. Jääviilto katsoi nuorempaa soturia ja väläytti tälle valkeita kulmahampaitaan. Kolli ei ehtinyt sanoa mitään, kun kaksi partion viimeistä jäsentä saapuivat jo uloskäynnille. Aikailematta Jääviilto komensi partion liikkeelle. Lätäkkölempi antoi Apilatassun mennä ensin piikkihernetunneliin. Jääviilto lähti johdattamaan heitä samaan suuntaan, missä Lätäkkölempi ja Apilatassu olivat aiemmin harjoitelleet.
”Partion tehtävänä on kiertää klaanin eteläraja ja osa Eloklaanin rajaa. Kuljemme siis ensin ukkospolulle, jossa merkkaamme hajujälkemme ja jatkamme matkaa etelärajaa pitkin Eloklaanin rajalle. Älä jää jälkeen tai ohittele muita luvatta. Näytän sinulle rajalla, miten rajojen merkkaaminen hoidetaan”, Lätäkkölempi ohjeisti oppilastaan hieman tavallista hiljaisemmalla äänellä, jottei hänen puheensa häiritsisi muita partion jäseniä. Oli tärkeää, ettei muiden tarkkaavaisuus heikentyisi sen vuoksi, että joku opetti oppilasta. Partio oli kuitenkin oikea partio, jonka määrä oli huolehtia siitä, että reviirillä ei liikkunut tunkeilijoita.

//Apila?

Hymyilin iloisena ja kävelin Lätäkkölemmen perässä leiriin. Minua jännitti hirvesti tuleva ensimmäinen partioni jossa aioin onnistua. Leirissä oli rauhallista ja kissat touhusivat omiaan. Havutassua ei kuitenkaan näkynyt missään. Otin kasasta myyrän ja vein sen oppilaiden pesän edustalle. Syömisen jälkeen voisin ottaa pienet torkut niin jaksaisin varmasti partiossa. Myyrä maistui taivaalliselta ja söinkin sen nopeasti parempiin suihin. Aurinko lämmitti tukehduttavan kuumasti turkkiani joten siirryin oppilaiden pesään lepäämään.

Puhdistin turkkiani. En hirveästi nukkunut, mutta silti turkkini oli takussa. Kävelin ripein askelin aukealle odottamaan partion alkua. Turkkini kihisi joka karvaa myöten jännityksestä. Tiesin, että olin aikaisin liikkeellä, mutta en mahtanut innolleni mitään. Edes Lätäkkölemmestä ei näkynyt jälkeäkään. Olin niin omiin ajatuksiini vaipunut, että töytäisy kyljessäni sai minut yllättymään.
”Mih-mitäh?” Kysyin täysin hämmentyneenä.
”Minä se tässä vain!” Siskoni riemastunut ääni sai minut melkein nauramaan. Miten tämä oli pääsytkään yllättämään minut.
”Miten harjoitukset sujuu?” Kysyin katsoen tähän hymyillen.
”Ihan hyvin” Havutassu vastasi lyhyesti.
Nyökkäsin siskoni vastaukselle hyväksyvästi. Huomasin mestarini tutun turkin ja huokaisin syvään.
”Minulla on ensimmäinen partioni, pitää mennä!” Huudahdan ja juoksen mestarini luo iloisena.
”Olen valmis! Keitä partioon tulee lisäksemme?” Kysyn innoissani, mutta asiallisesti.

//Lätäkkö

”Hyvä, opit nopeasti”, Lätäkkölempi ilmoitti Apilatassulle, kun he olivat saaneet väistelyharjoituksen päätökseen. Apilatassu suoristi ryhtiään kuullessaan mestarinsa kehut. Lätäkkölempi asteli oppilaansa eteen ja muotoili hetken mielessään harjoitusten seuraavaa vaihetta. Hän ei halunnut opettaa kerralla liikaa, muttei myöskään liian vähää. Apilatassu oli pärjännyt kohtuullisen hyvin aiemmissa harjoituksissa, joten soturi uskoi hänen voivan oppia ensimmäisellä harjoituskerralla vielä enemmänkin.
”Näiden harjoitusten viimeinen osio on itsesi puolustaminen. Väistely voi toimia hetken, mutta vihollista ei voiteta vain loikkimalla. Jossain vaiheessa sinun on pakko käydä vastustajasi kimppuun joko kynsin tai hampain. Jos tänä iltana vihollinen hyökkäisi leiriin, en suosittelisi sinun hyökkäävän suinpäin vihollisen kimppuun. Sen sijaan voit hätistellä vihollista pois kynsilläsi väistöjen lomassa”, Lätäkkölempi selitti. Soturi pudottautui taas taisteluasentoon, kuvitteli eteensä vihollisen, loikkasi sivuun ja iski kynsillään kuviteltua vihollista, jonka jälkeen loikkasi uudelleen toiseen suuntaan. Sitten hän suoristi ryhtinsä ja kääntyi Apilatassun puoleen.
”Kokeillaan”, soturi komensi ja nyökkäsi oppilaalle merkiksi asettua jälleen kerran jo tutuksi tulleeseen asentoon. Apilatassu sai asennon kuntoon huomattavasti aiempia kertoja nopeammin, joten Lätäkkölempi aloitti varoittamatta hyökkäyksensä. Hän ponkaisi kohti oppilastaan tällä kertaa aavistuksen nopeammin. Apilatassun onnistui loikata sivuun. Hän oli jo nostamassa käpäläänsä ylös iskeäkseen Lätäkkölempeä kylkeen, mutta hopeinen soturi loikkasi varoittamatta uudelleen. Apilatassu reagoi nopeasti ja onnistui väistämään hyökkäyksen, jonka jälkeen oppilaalle jäi aikaa läimäyttää käpälällään Lätäkkölemmen takajalkaa. He jatkoivat hetken aikaa, kunnes tasiteluasennon, loikkien ja läimäisyjen yhdistely näytti sujuvan Apilatassulta kohtuullisen hyvin. Kun harjoitusta oli kestänyt tovi, Lätäkkölempi loikkasi itse kauemmas ja ilmoitti harjoituksen päättyvän.
”Ei hassummin”, soturi ilmoitti rauhallisella äänellä, ”huomaan, ettet ole luonnostasi mikään loistotaistelija, mutta harjoittelun avulla voit kehittyä hyväksi. Mitä enemmän panostat taistelutaitoihisi, sen parempi sinusta tulee. Vahvuutesi on selkeästi voimakkuutesi, jota sinun on opeteltava hyödyntämään, iskusi ovat voimakkaita.”
Apilatassu katsoi mestariaan päätään nyökytellen.
”Aion tehdä niin”, oppilas lupasi. Lätäkkölempi ei vaivautunut hymyilemään, mutta nyökäytti hyväksyvästi päätään.
”Voimme palata leiriin. Auringonlaskun aikaan osallistumme ensimmäiseen rajapartioosi, joten syö ja lepää ennen sitä”, raidallinen soturi ilmoitti.

//Apila?

Minua harmitti yhä äskeinen horjahtaminen, mutta nyt aioin harjoitella todenteolla. Nopeus ei ollut juostessa vahvuuksiani, enkä uskonut sen olevan tässäkään. Enempää välittämättä turhista spekulaatioistani loikkasin sivulle kuvitellen kulkukatin hyökkäävän kimppuuni. Ensimmäinen hyppy saa minut horjahtamaan, mutten kuitenkaan kaadu. Päättäväisenä loikkaan sivulle uudelleen ja entistä itsevarmempana. Jokaisella loikalla huomaan suoritukseni parantuvan. Huomasin kuitenkin myös sen, että jos yritin nopeuttaa tahtia liikaa horjahtelin helpommin ja suoritukseni taso laski. Olin kuitenkin riittävän nopea loikkimaan puolelta toiselle.
”Taidan olla valmis”, totean varmalla äänellä.
Lätäkkölempi ei aikaile vaan loikkaa minua kohti. Liike on hidasta joten pystyn refleksin omaisesti loikkamaan pois hyökkäyksen alta. Hyppyni onnistuu ihan tyydyttävästi, vaikka asentoni ponnistaa seuraavaan hyppyyn ei olekaan priimaa. Loikkaan taas uudelleen sivuun, mutta seuraava laskeutumiseni onkin hieman huonompi kuin ensimmäinen. Horjahtelen paikallani, muutaman silmänräpäyksen ja sillä aikaa Lätäkkölempi on jo uudessa valmiudessa hyökätä. Ehdin vain niukin naukin väistää, mutta mestarini tassu osuu kylkeeni. Kaadun maahan kyljelleni, mutta nousen nopeasti ylös lannistuneena.
”Anteeksi, etten suoriudu nyt niin hyvin. Voimmeko yrittää vielä yhden kerran?” Kysyn katsoen Lätäkkölempeä anovalla ilmeelläni.
Lätäkkölempi ei taaskaan varoita tekemisiään ennalta, vaan lähtee tällä kertaa suoraan hyökkäämään piirun verran nopeammalla tahdilla. Loikkaan vahvalla hypyllä sivuun ja mestarini seisookin tyhjän päällä. Innostus loikata mestarin kimppuun on valtava, mutta hillitsen itseni tehden taas uuden väistön. Hyppy on täydellinen omalle taitotasolleni ja olen täysin valmis ponnistamaan uuteen hyppyyn.
”Ja lopetetaanpa tämä osio” Lätäkkölempi sanoo, kun olen hyppinyt muutamia hyviä väistöliike hyppyjä.
Nyökkään ja lopetan oman osuuteni. katson mestariani kehottaen tätä jatkamaan.

//Lätäkkö?

Lätäkkölempi oli tyytyväinen oppilaaseensa, vaikkei vaivautunutkaan sanallisesti kehumaan häntä. Hän vain katsoi tyytyväisesti päätään nyökytellen, kunnes Apilatassun asento vaikutti riittävän tukevalta seuraavaan harjoitukseen. Kermanvaalea oppilas esitti rauhallisella, kohteliaalla äänellä kysymyksen harjoitusten seuraavasta vaiheesta. Lätäkkölempi vastasi aikailematta:
”Seuraavaksi kokeilemme, miten pystyt liikkua taisteluasennossa. Usein vihollinen pyrkii hyökkäämään kimppuusi, jolloin sinun on väistettävä ja loikattava sivuun, jos et aio tehdä vastahyökkäystä.”
Apilatassu katsoi mestariaan tarkkaavaisesti, kun Lätäkkölempi pudottautui matalaksi ja näytti, kuinka loikata sivuun vihollisen hyökätessä kohti. Loikattuaan vasemmalle, hän loikkasi perään vielä kaksi kertaa näyttääkseen nuorelle kissalle, miten nopeasti hypyt oli kyettävä suorittamaan.
”Jos olet liian hidas, vihollinen pääsee kimppuusi. Kaltaisellesi nuorelle ja vielä taistelutaidottomalle oppilaalle tärkeintä on väisteleminen. Jos onnistut väistelemään vihollisen hyökkäykset, henkiinjäämisen mahdollisuus kasvaa”, Lätäkkölempi selitti ja nyökkäsi sitten oppilastaan kohdan, ”ota taisteluasento ja valmistaudu hyökkäykseeni.”
Mestarinsa ohjeiden mukaisesti Apilatassu pudottautui matalemmaksi samaan asentoon, jota he olivat hetki sitten harjoitelleet. Hopeanharmaa soturi huomasi, miten keskittynyt Apilatassu oli. Kun soturioppilas oli saanut asentonsa kohdilleen, Lätäkkölempi loikkasi tätä kohti huomattavasti hitaammin kuin oikeassa taistelutilanteessa. Apilatassu teki parhaansa loikatakseen sivuun. Alku näytti vakuuttavalta, mutta kun oppilas pudottautui takaisin jalkojensa varaan, hänen tasapainonsa petti ja hän oli vähällä horjahtaa. Koska Lätäkkölempi oli tehnyt vain yhden hyökkäyksen, Apilatassulla oli aikaa saada tasapainonsa takaisin, jolloin oppilas pysyi pystyssä. Lätäkkölempi nyökkäsi vaivihkaa.
”Kuten huomaat, tasapainon pitäminen loikan jälkeen on vaikeampaa kuin paikoillaan seistessä. Harjoittele nyt muutama loikka ilman, että hyökkään. Loiki nopeasti edestakaisin ja pyri pitämään tasapaino koko ajan”, Lätäkkölempi ohjeisti ja istahti alas antaakseen oppilaalleen pienen hetken omaan harjoitteluun.

//Apila?

Kuuntelin tarkkaavaisesti Lätäkkölemmen ohjeita. Samaan aikaan minua hieman pelotti ja olin innoissani. Menin mestarini hetki sitten näyttämään asentoon parhaani mukaan ja yritin katsoa, että tein kaiken oikein. Kun mielestäni olin valmis nyökäytin päätäni Lätäkkölemmelle. Naaras jäi tutkailemaan asentoani. Ehkä hän päätti sen olevan riittävän hyvä, koska mestarini alkoi hitaalla liikkeellä tulla minua lähemmäksi. Lätäkkölempi teki pienen loikan tullen aivan kiinni kylkeeni. Käpäläni alkoivat huojua, vaikka naaras oli koskettanut kylkeäni vain hetken. Pienen hetken yritin ylläpitää tasapainoani, mutta lopulta kaaduin maahan harmistuneena.
”Saanko yrittää uudelleen?” Kysyin Lätäkkölemmeltä.
Mestarini vain nyökkäsi, joten menin uudelleen asentoon ja vihdoin tunsin paljon voimaa jaloissani. Nyt en varmasti kaatuisi. Lätäkkölempi teki saman liikkeen uudelleen, mutta tällä kertaa tasapainoni piti ja jalkani vain tärisivät kosketuksen voimasta.
”Lätäkkölempi mikä ero asennoissani oli tein kaiken lähes samalla tavalla, mutta silti kaaduin ensin?” Katsoin mestariani kysyvästi.
”Ensimmäisellä kerrallasi tasapainosi ei jakautunut jokaiselle tassulle” Lätäkkölempi totesi.
Näytin varmasti hämmentyneeltä, mutta nyökkäsin kuitenkin ymmärtämisen merkiksi.
”Toistetaan tätä vielä muutamaan kertaan” Mestarini sanoi.
Aikailematta laskeuduin taisteluasentoon ja olin täysin valmis. Olin huojumaton kuin muuri ja terästin kaikki aistini vain siihen, että keskityin harjoitukseen. Kun olimme tehneet samaa liikettä jo pariin kertaan Lätäkkölempi nyökkäsi merkiksi siitä, että voin nousta.
”Mitä teemme seuraavaksi?” Kysyin kohteliaasti.

//Lätäkkö?

Lätäkkölempi oli vain paria päivää aiemmin saanut toisen oppilaansa. Apilatassu vaikutti ainakin toistaiseksi innokkaalta oppimaan uutta, joka Lätäkkölemmen mielestä oli hyvä piirre oppilaalla. Soturi oli tyytyväinen siihen, ettei nuoren kermanvaalean naaraan kanssa täytynyt koko ajan rupatella niitä näitä. Apilatassu lähinnä puhui silloin, kun Lätäkkölempi puhui hänelle tai kun puhumiseen oli tarve.
Aurinko oli vasta nousemassa, kun Lätäkkölempi oli noussut ylös ja lähtenyt hakemaan oppilastaan harjoituksiin. Tällä kertaa hän ei joutunut odotella kauaa, sillä pian kutsun jälkeen Apilatassu ilmestyi oppilaiden pesästä virkeän näköisenä. Lätäkkölempi katsoi häntä tyytyväisenä, muttei vaivautunut kehumaan hereillä olosta.
”Mitä harjoittelemme tänään?” Apilatassu kysyi seuratessaan mestariaan leirin uloskäynnille. Pesät olivat alkaneet hiljalleen tyhjentyä ja kissat oleskelivat pääaukiolla, joten kaksikko joutui pujotella heidän ohitseen piikkihernetunnelille. Lätäkkölempi heilautti vain häntäänsä käskien siten oppilastaan seuraamaan häntä.
Vasta leirin ulkopuolella hän kääntyi nuorukaisen puoleen vakava ilme kasvoillaan. Apilatassu kohtasi mestarinsa katseen, kun he pysähtyivät hetkeksi piikkihernemuurien ulkopuolelle. Auringon ensisäteet olivat juuri tulleet näkyviin kaukaisuuteen kohoavien puiden latvojen takaa.
”Harjoittelemme tänään taistelun alkeita. Tule, seuraa minua niin siirrymme sopivalle harjoittelupaikalle”, naaras ilmoitti ja viittoi oppilaan peräänsä kauemmas leiristä. He suuntasivat kohti etelää, jossa puut kasvoivat kauempana toisistaan ja loivat siten sopivia paikkoja harjoitusten pitämiselle. Kun Lätäkkölempi oli löytänyt sopivan paikan, hän pysähtyi ja kääntyi oppilaansa puoleen.
”Ensimmäisenä käymme läpi yksinkertaisimpia liikkeitä, joilla voit puolustaa itseäsi tosipaikan tullen. Tärkein ohjeeni taistelutilanteessa on, ettei sinun koskaan kannata käydä sellaisen vihollisen kimppuun, jota et selvästikään voi voittaa. Jos kohtaat vihollisen – oli se sitten vieras kissa tai petoeläin – reviirillämme ja tiedät häviäväsi taistelun, on hyvä harkita pakenemista ja avun hakemista summittaisen hyökkäämisen sijaan. Sinun on kuitenkin huolehdittava, ettet koskaan johdata vihollista Kuolonklaanin leiriin”, Lätäkkölempi naukui ja katsoi vakavailmeisenä Apilatassua, joka näytti kuuntelevan tarkasti.
”Siirrytään saman tien ensimmäisiin liikkeisiin”, Lätäkkölempi naukui ja asettui hieman kauemmaksi Apilatassusta, ”jos vihollinen lähestyy sinua suoraan edestäpäin, pyri pysymään mahdollisimman matalana ja huolehdi, että painosi on jaettu jokaiselle jalallesi. Näin vihollisen on vaikeampaa päästä käsiksi vatsaasi tai kurkkuusi. Tämä on perusasento, joka sinun on hyvä oppia ottamaan taistelutilanteissa.”
Lätäkkölempi kyyristyi hieman matalemmaksi niin, että paino jakautui tasaisesti jokaiselle jalalle. Hänen vatsakarvansa hipoivat ruohikkoa ja pää pysyi matalalla muun kehon tavoin.
”Aina kun harjoittelemme, pidämme kynnet piilossa. Et saa käyttää niitä, ellen anna sinulle lupaa. Kun vihollinen on hyökkäämässä kimppuusi, sinun on oltava koko ajan valmiina ponnahtamaan pois hänen tieltään tai käymään vastahyökkäykseen. Vaikeinta taistelemisessa on arvioida, mikä liike on oikea milläkin hetkellä. Sen oppii vain harjoittelemalla. Tehdään ensin niin, että saat harjoitella oikean taisteluasennon ja kun olet valmis, kokeilemme asentosi tukevuutta siten, että teen hitaan hyökkäyksen sinua kohti”, Lätäkkölempi naukui ja jäi odottamaan, että Apilatassu pääsi oikeanlaiseen asentoon.

//Apila?

Katsoin Lätäkkölempeen häkeltyneenä. Minunko pitäisi hypätä mallisuorituksen jälkeen. Enhän minä osannut, mutta tottakai halusin oppia. Syvään henkäisten valmistauduin suoritukseen. Valitsin kohteekseni pienen risun. Jännitin lihaksiani ja loikkasin mahdollisimman paljon eteenpäin. Onnistuin juuri ja juuri osumaan risuun etutassuillani. Katsoin Lätäkkölemmen suuntaan odottaen naaraalta ohjeita.
”Se meni kohtalaisesti, mutta meidän täytyy harjoitella asiaa.” Mestarini totesi.
Nyökkäsin katsoin Lätäkkölempeä hymyillen. Naaras oli todella hyvä mestari!
”Nyt on aika palata leiriin, saat syödä ja suosittelen lepäämään sillä huomenna on harjoitukset samoihin aikoihin” Lätäkkölempi totesi katsoen suuntaani katseella jota en osannut tulkita.

Kun olimme vihdoin palanneet leiriin, tajusin kuinka väsynyt harjoituksista olin. Kävelin uupuneena riistakasalle ja otin siitä pörröturkkisen oravan. En nähnyt missään Havutassua ja olin asiasta hieman pettynyt. Sisareni harjoitukset olivat kesken, koska ne olivat vasta alkaneet aurinkohuipun aikaan. Puraisin oravasta palan ja söin sen mureaa lihaa nautiskellen. Kun olin saanut syötyä loppuun, näin kuinka Havutassu käveli leiriin. Itse päätin mennä jo tähän aikaan nukkumaan niin jaksaisin varmasti.

”Apilatassu!” Huuto kuului taas. Olin kuitenkin tällä kertaa jo jalkeilla ja menin välittömästi mestarini luo.
”Mitä harjoittelemme tänään?” Kysyin Lätäkkölemmeltä.

//Lätäkkö?

Olin iloinen, sillä kerrankin keskustelu toisen kissan kanssa oli jatkunut pidempään kuin parin lauseen verran. Lillukkatassu vaikutti mukavalta tapaukselta, jonka kanssa voisi viettää aikaa muutenkin kuin vain ohimennen partiossa. Soturioppilas kyseli siitä, millaisen kalan olin saanut napattua ja että voisinko saalistaa hänellekin kissan kokoisen kalan. Kohautin lapojani.
”En oikeastaan tiedä mitä lajia se kala oli”, vastasin rauhallisella äänellä lapojani kohauttaen. Se ei ollut valhe, sillä en tiennyt kalalajeja juuri lainkaan. Olin oppinut kalastamaan – ja suoraan sanottuna olin siinä aika hyvä – mutta ei kukaan ollut opettanut minulle, miten kalalajit tunnistaisi toisistaan. Kala kuin kala, olin aina ajatellut.
Vilkaisin välillä eteeni, sillä en halunnut törmätä edellämme kulkevien sotureiden ahtereihin. Sitten käännyin takaisin Lillukkatassun puoleen. Oppilas oli kääntänyt myös katseensa eteenpäin, mutta vilkaisi minun suuntaani, josta tiesin hänen varmasti kuuntelevan.
”Tietysti minä voin kokeilla. Joessa on vain ollut tänä viherlehtenä hieman huononlaisesti kalaa. Ehkä tahtoisit lähteä kanssani joku päivä kalastamaan? Voisin esitellä sinulle taitojani”, ehdotin hyväntahtoisesti. Toisen kissan seura kelpasi minulle ilman muuta etenkin nyt, kun minulla ei Maatuskan lisäksi ollut muita ystäviä. Olin mielissäni, sillä uskoin minusta ja Lillukkatassusta tulevan vielä hyvät ystävät!

//Lillukka?

Töytäisy kyljessäni sai minut avaamaan väsyneet silmäni. Edessäni istui hymyilevä Mäntyviiksi. Naaras oli aina toiminut minun ja Havupennun emohahmona. Oma emomme oli kuulemma kuollut synnytykseemme. Kun katsoin vieressäni nukkuvaa siskoani huomasin tämänkin jo heräilevän.
”Huomenta Havupentu!” Tervehdin häntä nuolaisemalla tätä sisarellisesti poskelle.
”Huomenta”, sisareni vastasi hymyillen.
Nousin ylös ja katsoin kysyvästi Mäntyviikseä. Yleensä saimme herätä omaan tahtiin eikä mukava naaras häirinnyt meitä.
”Tänään on hyvin tärkeä päivä teille ja teidän täytyy olla siistejä!” Naaras totesi.
Pian tajusin mikä oli syynä. Minusta ja Havupennusta tulisi tänään oppilaita. Myös Havupennun silmät alkoivat kiiltää onnesta. Mäntyviiksi otti Havupennusta kiinni ja alkoi vahvoin liikkein puhdistaa siskoni turkkia. Nopeasti aloin tehdä itsenäisesti samaa hommaa. Karvani olivat ihan täynnä sammalhippuja ja täysin takussa. Olin Havupennulle tästä asiasta usein kateellinen. Siskon ohut turkki oli paljon nopeammin puhdas, kuin paksu ja kuumalla helteellä todella epämukava turkkini. Mäntyviiksi kuitenkin oli selittänyt, että lehtikatona tilanne olisi toisenlainen ja hyötyisin enemmän paksusta turkistani. Niin kuin yleensäkin Havupentu oli muutaman silmänräpäyksen jälkeen valmis. Mäntyviiksi otti minut seuraavaksi ja minulla menikin sitten ikuisuus turkin puhtaaksi setvimiseen.
Huuto leiriaukealta sai Mäntyviiksen lopettamaan viimeisen takun puhdistuksen.
”Nyt teidän pitää mennä!” Naaras hoputti.
Kävelin tiukasti Havupennun perässä ja huomasin aukion täyttyvän kuolonklaanilaisista.
”Tänään olemme kokoontuneet nimittämään kaksi oppilasta!” Klaanin päällikkö Pimentotähti selitti lyhyesti ja ytimekkäästi.
Astuin Havupennun kanssa eteen ja katsoin jännittyneenä muita klaanin jäseniä.
”Havutassun mestari on Katajanoki ja Apilatassun Lätäkkölempi!” Pimentotähti julisti.
Katsoin kuinka pienikokoinen naaras, jonka turkilla oli vaalea tabbykuvio astui esiin. Naaras vaikutti mukavalta ja olin heti mielissäni. Pimentotähti oli antanut minulle varmasti hyvän ja luotettavan mestarin. Myös Havutassun mestari oli pienikokoinen naaras. Kävelin mestarini luo ja katsoin tätä hymyillen.
”Aika kiertää reviirin rajat!” mestarini totesi.
Näin kuinka Havutassu jo kulki pois leiristä Katajanoen kanssa. Aloin seuraamaan omaa mestariani kun hän kiersi pois leiristä. Mielessäni kuhisi varmaan satoja kysymyksiä, kun näin valtavan reviirin ensimmäistä kertaa. Päätin kuitenkin pitää suuni supussa ja keskittyä harjoitteluun.

”Tämä tässä on Hehkulampi” Lätäkkölempi selitti.
Katsoin lampea silmät kiinnostuksesta välkehtien. Olimme jo kiertäneet jonkin aikaa ja minun tassujani oli alkanut särkeä. Kuuntelin mestariani tarkasti kun hän kertoi paikasta enemmän. Nyökäytin päätäni sen merkiksi, että olin kuullut. Lätäkkölempi ei sen enempää jäänyt jaarittelemaan vaan jatkoi matkaa eteenpäin.
”Mihin olemme nyt matkalla?” Kysyin vihdoin.
”Lehtikuusilaaksoon.” Mestarini vastasi.
Kun pääsimme paikalle suuni loksahti auki hämmästyksestä. Paikka oli kaunis. Aluskasvillisuutta oli enemmän kuin Kuolonmetsässä, jota olimme jo tutkineet matkan alussa. Paikka oli täynnä lehtikuusia ja siellä oli paljon piilopaikkoja.
”Täällä tulemme pitämään useita harjoituksia varsinkin, kun harjoittelemme saalistusta.” Lätäkkölempi selitti.
Nyökkäsin ja ihailin paikkaa. Saisin täällä varmasti saalista ja oppisin uusia asioita. Uusien asioiden oppiminen oli mielestäni parasta.

Kun palasimme takaisin leiriin, tassuni olivat väsymyksestä kipeät. En ollut ikinä kävellyt niin paljoa.
”Saat ottaa riistakasasta saalista. Huomenna on ensimmäiset harjoitukset, joten toivon sinun olevan hereillä auringonnousun aikaan!” Lätäkkölempi sanoi vahvalla selvällä äänellä.
Nyökkäsin naaraalle ja kipitin riistakasalle. Otin kasasta pulskan hiiren ja menin oppilaiden pesän eteen syömään. Myös Havutassu oli syömässä varpusta ja hymyili minulle, kun saavuin paikalle.
”Miten meni?” Kysyin siskoltani hymyillen ja haukkasin palan mehevästä hiirestä.
”Ihan hyvin. Reviiri oli valtava ja Katajanoki hyvä mestari!” Siskoni vastasi hymyillen.
”Lätäkkölempikin oli hyvä mestari, ehkä tosi tiukka, mutta hyvä!” Selitin iloisesti.
”Minulla on huomenna aurinkohupun aikaan harjoitukset, entä sinulla? Olisi mahtavaa viettää yhteinen aamu!” Havutassu naukui iloisesti.
Oma intoni latistui välittömästi. Tottakai minäkin olisin halunnut viettää Havutassun kanssa aamun, mutta Lätäkkölempi halusi aloittaa harjoitukset jo aikaisin.
”Anteeksi, mutta Lätäkkölempi halusi aloittaa harjoitukset auringonnousun aikaan”, kerroin pahoitellen.
Nyt myös siskoni näytti harmistuneelta ja kyyneleet olivat puskemassa läpi vankan muurini. Myös minua harmitti, enkä olisi halunnut nähdä surua siskoni kasvoilla.
”Hei ei se mitään me nähdään sitten illalla!” Havutassu sanoi ja painoi päänsä omaani vasten.
Nyökkäsin ja nousin ylös. Olin saanut ateriani päätökseen ja minua väsytti hirveästi.
”Taidan mennä tästä nukkumaan, huomenna on aikainen herätys!” Totesin ja kömmin pesään.

”Apilatassu!” Havahduin Lätäkkölemmin huutoon.
Mestarini oli oppilaiden pesän ulkopuolella ja kun käänsin katseeni huomasin tämän pään pilkistävän pesän suuaukosta. Päästin suustani valtavan haukotuksen ja nousin ylös. Venytin selkääni ja kävelin ulos vielä hieman hämärälle leiriaukiolle.
”Tulithan sinä!” Lätäkkölempi sanoi ja lähti enempiä puhumatta pois leiristä.
Seurasin naarasta ripein askelin pysyen kuitenkin visusti naaraan takana. Tämä oli eilen selittänyt, miten oppilaan kuului seurata mestariaan tämän takana.
Ripeä tahti nousi juoksuksi ja lopulta jouduin toden teolla pinnistelemään, että pysyin mukana vauhdissa. Juoksu ei tosiaan ollut vahvuuksiani ja sen huomasi nopeasti. Kun pääsimme lehtikuusilaaksoon Lätäkkölempi hidasti vauhtiaan kunnes lopulta pysähtyi kokonaan.
”Näytä millainen on vaanimisasentosi.” Mestarini sanoi.
Menin matalalle tasolle ja yritin keskittyä kaikin keinoin siihen että pysyisin riittävän matalalla tasolla. Häntäni heilui innosta ja yritinkin laittaa sitä suoraksi. Olin harjoitellut pentutarhalla asentoa usein ja Mäntyviiksi olikin kehunut minua taitavaksi. Oletin saavani samanlaiset kehut Lätäkkölemmiltä, mutta vastaanotto oli erilainen.
”Ihan hyvä suoritus, mutta on tuossa paljon parantamisen varaa.” Naaras kertoi.
Hymyni hyytyi ja katsoin mestariini pettyneenä. Oliko Mäntyviiksi valehdellut vai oliko Lätäkkölempi vain todella tiukka.

Aurinkohuippu läheni kokoajan ja olin harjoitellut hiipimistä aluskasvillisuudessa mahdollisimman hiljaa. Lätäkkölempi ei antanut kehuja turhanpäiten ja olin saanut huomata asian todella hyvin. Kun tein mielestäni asiat oikein naaras sanoi tiukasti kuinka paljon minulla oli kehitettävää. Risut katkesivat, oksat heiluivat ja askeleeni olivat liian painavat. Samaan aikaan arvostin tätä piirrettä, kun halusin ettei sitä olisi ollenkaan.
”On tuo jo ihan tyydyttävää alkuun. Voisimme kokeilla saatko jotain napatuksi.” Mestarini keskeytti harjoitukseni.
Jännitys alkoi kutkuttaa käpäliäni. Vihdoin voisin onnistua ja todistaa Lätäkkölemmille, mitä osaan. Toisaalta osasinko riittävän hyvin? Päätin kuitenkin yrittää. Aloin haistella ilmaa minkä tahansa saaliin varalta. Metsän hajut sekoittuivat nenääni, mutta erotin joukosta selvästi myyrän. Seurasin hajua hiipien kuten olin juuri hetki sitten harjoitellut. Hetki hetkeltä haju voimistui, kunnes lopulta erotin myyrän pienen kehon joukosta. Hiivin koko ajan lähemmäs. Kun olin omasta mielestäni loikkaus etäisyydellä hyppäsin myyrää kohti valtavalla voimalla. Samaan aikaan myös myyrä huomasi minut. Se pinkoi pakoon ja kauhukseni huomasin hyppyni olleen piirun verran liian lyhyt. Myyrä pakeni pieneen koloonsa eikä sitä voinut enää napata.
”Se oli lähellä. Seurasin suoritustasi ja meidän pitää selvästi harjoitella hypyn toteuttamista.” Mestarini ääni sanoi.
Olin hyvin pettynyt omaan suoritukseeni ja minua harmitti. Nyökkäsin naaraalle merkiksi jatkaa ohjeistusta.
”Hyppysi lähti liikaa ylöspäin, kun sen olisi pitänyt suuntautua eteenpäin”, Lätäkkölempi selitti.
Yllättävän nopealla liikkeellä naaras loikkasi eteenpäin mennen hännänmitan eteenpäin hyppypaikalta.
”Tee perässä”

Rosmariinikynsi tuntui yllättyvän kysymyksestäni. En voinut ihmetellä asiaa, sillä olisin minäkin yllättynyt, jos olisin ollut hänen tilanteessaan. Lisäksi en ollut aivan sellainen kissa, jonka uskoisi aktiivisessti etsivän itselleen kumppania.
Naaras neuvoi selitettyäni syyn kumppanin etsinnälle, että valinnan kuuluisi olla vain minun ja sanoi myös jotain siitä, että oikea kissa tulisi kyllä vastaan ennemmin tai myöhemmin. Kohautin vain lapojani hieman.
“Kyllä elämä kissan kanssa, josta en niin kovasti välitä menisi”, tokaisin ja vilkuilin taas leirin kissoja. Kuinka moni todella välitti kumppanistaan syvästi? Olisiko klaanissa useitakin kissoja, jotka tosiasiassa eivät oikeastaan pitäneet omasta kumppanistaan, mutta eivät vain tahtoneet myöntää sitä?
“Mutta sen ei tarvitse mennä. Ei sinun tarvitse hankkia kumppania vain miellyttääksesi isääsi”, Rosmariinikynsi naukui ja katsoi minua hellyydellä. Säälikö hän minua? Ja jos sääli, mitä varten?
“Tahdon niin”, naukaisin. Olin välittänyt isästäni aina – ja yhtä lailla tietysti myös emostani ja Hierakkapilvestä, joka ei vain enää ollut keskuudessamme. Jos jokin pieni asia, kuten perheen jatkaminen miellytti Syöksyaskelta, tekisin niin mielelläni. Ehkä Rosmariinikynsi ei ymmärtänyt sitä, koska en koskaan nähnyt hänen viettävän kovinkaan aikaa omien perheenjäsentensä kanssa.

//Rosmy?

Palattuamme leiriin astelin apeana edes takaisin syrjäisimmässä nurkassa, jonka vain olin keksinyt. Kukaan ei ollut kovin lähellä, joten voisin purkaa tunteeni nyt etteivät ne purkautuisi itsekseen jotain viatonta kissaa päin.
“Mikä vialla?” varjoista kuului siskontyttäreni nauku. Hätkähdin ja katsoin Katajanokea. En ollut huomannut lainkaan tämän läsnäoloa. Hiton aave!
“Minulle annettiin erityistehtävä, mutta se meni kaikin tavoin pieleen!” valitin uhkuen ja puhkuen vihaa ja ärsytystä, “Meidän piti etsiä Jurokynsi tämän kadottua edellisiltana, mutta tein kaikki väärät valinnat. Pikkukaaos ja Vaskitsatassu löysivät hänet ja minä vain sekoilin väärään suuntaan ja käskin Neilikkasydämen jonnekin toiseen paikkaan täysin turhaan.”
Ravistus kulki kehoni poikki ja tunsin itkun kiertävän kurkkuni tiukalle jo toistamiseen tänään.
“Sitten vielä käyttäydyin tosi pentumaisesti! Jääviilto ei varmasti pistä minua ikinä johtamaan yhtään mitään, koskaan, milloinkaan”, valitin päätäni pudistellen, jotten alkaisi taas pillittää kuin joku säälittävä karvapallo. Katajanoki ei varmasti haluaisi kuunnella sitä.
“En ymmärrä miten kaikki meni niin pieleen!”
Katajanoki kuunteli hetken valitustani, mutta vaihtoi sitten puheenaihetta: “Kuinka saan kumppanin?”
Kysymys sai minut naurahtamaan ja nuolaisemaan rintaani hämilläni. Istuuduin alas toisen viereen ja mietin.
“Kaikista kissoista päätit kysyä juuri minulta!” nau’uin huvittuneena, mutta vakavoiduin sitten hiukan, “Onko sinulla joku kolli kiikarissa?”
“Ei”, Katajanoki vastasi lyhyesti.
Heilautin vinksahtanutta häntääni sivulle ja hymähdin: “Eihän sinun sitten tarvitse vielä asiaa miettiä. Oikea kolli kyllä löytyy vielä.”
Katajanoki ei näyttänyt arvostavan sanojani ja koitin miettiä asian uusiksi. Ehkä hän vain todella halusi kumppanin?
“Syöksyaskel haluaa perheemme jatkuvan”, valkea naaras selitti, kun en vieläkään sanonut mitään. Nyt asia valkeni minulle paremmin. Katajanoki ei ikinä ollut vaikuttanut minusta kissalle, joka haluaisi kumppanin joten kävi siis järkeen että se oli jonkun muun tahto.
“Oletko valmis suostumaan jonkun kissan kumppaniksi, jos et oikeasti rakasta häntä?” kysyin hellemmin, “Minusta sinun pitäisi tehdä päätös itse,ä eikä antaa isäsi päättää puolestasi, mutta tiedän kuinka hankalaksi hän välillä heittäytyy.”

//Katanajoki?

Nojasin päätäni isäni turkkiin samalla, kun hän jutteli Kyyhkypyrähdyksen kanssa. Entinen mestarini ei juuri kiinnittänyt minuun huomiota, joka kelpasi minulle paremmin kuin hyvin. Sen sijaan isäni vilkaisi minuun ja väläytti lyhyen hymyntapaisen suuntaani ennen kuin siirsi keskittymisensä taas vanhempaan soturittareen.
Vilkuilin ympärilleni hiljaa. Yritin tarkkailla minkälaista porukkaa leirissä kulki sillä hetkellä. Ehkä olisin voinut napata näyn jostain hyvästä kumppanista. Isäni läsnäolo vain muistutti minua hänen ehdotuksestaan jatkaa perhettämme. En tiennyt olinko todella tehty pentujen emoksi, mutta ehkä ihmeitäkin voisi tapahtua.
Nousin tassuilleni ja venyttelin hieman raajojani valmiina poistumaan paikalta. Syöksyaskel vilkaisi minuun pikaisesti ja heilautti hännällään heipat ja jatkoi sitten vain keskustelemista Kyyhkypyrähdyksen kanssa. Kuulin, kuinka heidän keskustelunaiheensa siirtyi saman tien minun oppilas aikoihin, kun poistuin takavasemmalle. Isä halusi tietää tarkalleen millainen olin ollut, vaikka olisi jo luullut hänen kuulleen kaiken sen jo useaan otteeseen aiemminkin jutellessaan entisen mestarini kanssa.
Huomasin mahdollisuuteni siirtyä syrjempään ja antaa tuomitsevan katseeni taas haravoida kaikkia Kuolonklaanin kissoja sitä varten, jos joku sattuisikaan kiinnittämään huomioni edes pienesti. Klaanissa oli vain harmittavan vähän viehättäviä kissoja, joka teki tehtävästäni hankalamman.
Pian huomioni kiinnittyi kuitenkin tätiini, Rosmariinikynteen. Hän siirtyi myös sivummalle ja jäi polkemaan maahan polkuja, kun käveli edestakaisin piilossaan. En ollut puhunut hänelle koskaan paljoa, mutta ehkä tämä sitten olisi tilaisuuteni lähentyä muidenkin perheenjäsenten kanssa. Lisäksi muistini mukaan hänellä taisi olla kumppani, joten voisin kysellä häneltä neuvoa kumppanin etsimiseen niin sulavasti kuin ikinä saattaisin.
Hiippailin hiljaa harmaan naaraan luokse ja vilkaisin pikaisesti hänen vinksahtanutta häntäänsä. Se toi hänen ulkonäköönsä todella persoonaa. En tosin voinut sanoa oliko se huonolla vai hyvällä tavalla.
Rosmariinikynsi ei ollut huomannut tuloani. Hän näytti yllättyvän, ehkä jopa säikähtävän, kun tulin tiedustelemaan, mikä hänellä oli vialla. Sen jälkeen hän aloitti sepittämään, kuinka hänen jonkinmoinen erityistehtävänsä oli mennyt pieleen, mutta jos totta puhuttiin, en keskittynyt lähes lainkaan siihen, mitä hän oikeasti sanoi.
“Toisinaan asioita ei ole tehty toimimaan”, totesin laimeasti ja huomasin tätini sinisen katseen nauliutuneen minuun.
“No ei selvästi olekaan! En voi ymmärtää, kuinka näin pääsi tapahtumaan!” naaras kiihkosi ja katsoin häntä vain tavanomainen neutraali katse kasvoillani. Joko voisin kysyä kumppanuudesta?
“Miksi sinä olet täällä varjoissa piileksimässä muutenkaan?” harmaa soturi kysyi minulta ja kohautin vain lapojani vilkaisten isäni suuntaan. Tahdoin olla hänelle mieliksi, mutta en vain osannut. Lisäksi en tiennyt tahtoisiko Rosmariinikynsi ylipäätään auttaa minua. Toisaalta, milloin minä olin muka välittänyt muiden mielipiteistä?
“Kuinka saan kumppanin?” kysyin vain suoraan. Uiveloyö oli antanut oman kantansa asiaan, joten nyt voisin ottaa lisää näkökulmia.

//Rosmy?

Minä en lainkaan ymmärtänyt Kyyhkypyrähdyksen ja Virtaviiman hihittelyjä. Eihän kukaan ollut sanonut mitään hauskaa? Pidin kyllä vitseistä, ne saivat minut hymyilemään ja tunsin kuuluvani joukkoon, jos oli jotain yhteistä mille nauraa. Kun olin yrittänyt kysyä siskoksilta mille he nauroivat, he eivät olleet vastanneet. Isäni, Kylmäliekki ja klaanitoverini, Salamasielu olivat joskus sanoneet, että muut saattoivat nauraa minulle. Minusta se oli ajatuksena outo. En ollut kovinkaan hauska tai tehnyt mitään erikoista. Silti monella näytti olevan seurassani hauskaa. Ehkä minä sitten olinkin hauska kissa. Se tuntui jopa mukavalta, lämpimältä ajatukselta – ajatus siitä, että olisin yksi Kuolonklaanin vitsiniekoista. Kasvoilleni levisi hymy.
“O-o-lenko minä muka noin hauska?” kysyin iloisella äänellä, mutta suuntaani kääntyneen Kyyhkypyrähdyksen katse kertoi jotain muuta. Naaras ei näyttänyt lainkaan siltä miltä ystäväni näyttivät seurassani. Naaras kääntyi jälleen siskonsa puoleen ja supatti jotain naaraan korvaan. Korvani nuupahtivat. En taaskaan ymmärtänyt mitä oli meneillään. Miksi he nauroivat, jos mitään hauskaa ei ollut tapahtunut? Uiveloyön täysin puskista tullut kysymys havahdutti minut.
“Kyllä, osa kissoista kiusaa minua jo-joskus. I-isäni sanoi, että se jo-johtuu siitä, että he ovat ikäviä tai eivät pidä erilaisuudestani. Mutta olen jo to-tottunut siihen”, selitin Uiveloyölle, joka pudisteli päätään.
“Mutta he, kiusaavatko he?” naaras kysyi ja viittasi kaksikon suuntaan. “Minä en tiedä. Luulin sanoneeni jotain ha-hauskaa, mutta he eivät kertoneet mitä hauskaa sa-sanoin”, vastasin hieman hämmentyneenä.
//Uivelo? 😮

Klaanin arki oli taas hiukan muuttunut, kun viherlehti oli saapunut metsään. Lämpö teki kaikesta hiukan raskaampaa, mutta kaikki myös saivat enemmän syödäkseen. Ei riistaa silti loputtomiin ollut.
Nuoresta kollista Vaskitsapennusta oli tullut oppilas ja yllätyksekseni minut oli valittu hänen mestarikseen. Olin toki miettinyt milloin olisi minun aikani saada koulutettava nuorukainen vastuulleni, mutta samaan aikaan en tiennyt olinko vielä valmis.
Enää en kuitenkaan voinut perääntyä.
Ensimmäinen neljäsosa kuu sujui onnekseni hyvin. Vaskitsatassu oli selvästi hyvin kiinnostunut saamaan soturinimensä, joten kuunteli tarkkaan ja kysyi neuvoa tarvittaessa.
Parit ensimmäiset harjoitukset olivat sähläystä vähän kaikkien osalta, mutta sitten tajusin kutsua toisen mestarina toimineen kissan auttamaan minua. Kokeneemman soturin avuin ja etukäteen suunnittelemalla harjoitukset alkoivat jo muodostua rutiiniksi. Pian voisin varmasti keksiä kollille itsekin täysin kahdestaan pidettävät harjoitukset.
“Rosmariinikynsi ja Vaskitsatassu!” Jääviillon kutsu kuului leirin keskeltä, jossa varapäällikkö jakoi partioita, “Ehdittekö auttamaan?”
Vilkaisin oppilaaseeni, joka istuskeli varjoisassa kohtaa oppilaiden pesän edustalla. Hän kuitenkin hyppäsi miltei heti tassuilleen, kun kuuli pyynnön. Viittasin kollin rinnalleni varapäällikön eteen. Hän kipitti siihen nopeasti ja näytti jopa innostuneelta. Ehkä Vaskitsatassu toivoi jotakin erityistehtävää, mutta minä tiesin ettei sellaista ollut tulossa. Meidät kuitenkin pasitettaisiin vain keräämään sammalia tai jotakin yhtä typerää ja tyhjänpäiväistä.
“Jurokynttä ei ole näkynyt leirissä ja aamupartio, johon hänen piti osallistua lähti juuri. Ottakaa Pikkukaaos sekä Neilikkasydän mukaanne ja lähtekää etsimään häntä”, varapäällikkö käski ja sai Vaskitsatassun silmät oikein kimmeltämään. Hymyilin pienesti ja pistin oppilaani hakemaan kahta mukaamme määrättyä soturia. Vaskitsatassulla oli erinomainen hajuaisti ja muistin, että isoemollani Pikkukaaoksellakin oli lahja jäljityksessä. Meillä olisi hyvät mahdollisuudet löytää kadonnut soturi ja Vaskitsatassulla opetella lisää jäljitystä terästääkseen taitojaan.
“Milloin hänet on viimeksi nähty?” kysyin Jääviillolta tunnustelevasti. En tuntenut kollia kunnolla enkä halunnut ärsyttää tätä sen enempää.
“Viime kuunnousun aikoihin tai joskus sen jälkeen. Kenelläkään ei ole tietoa mihin hän lähti”, punertava turkkinen soturi naukui kylmästi. Tuon pistävä katse sai minut häpymään ennen kuin ehdin kysyä muuta.
Loikin oppilaani ja Pikkukaaoksen sekä Neilikkasydämen luo. Vaskitsatassu oli selvästi esittänyt asian naaraille jo, sillä he lähtivät heti saatuaan minut luokseen.
Seurasin Pikkukaaosta oppilaani rinnallani ja Neilikkasydän seurasi perästä, kun poistuimme leiristä. Yritin maistella ilmaa, mutta en erottanut kuin aamupartioon lähteneiden kissojen hajut.
“Mihin suuntaan lähdemme?” Neilikkasydän esitti kysymyksen edellä kulkevalle Pikkukaaokselle. Naaras mietti hetken nenä ja viikset väristen, kun tämän aivot raksuttivat.
“Luulen, että meidän kannattaa lähteä vastakkaiseen suuntaan kuin viime kuuhuipun partio. Eli ukkospolun lähistölle”, hän sanoi ja me muut nyökkäilimme. Hänen logiikkansa kävi järkeen, koska myös tämän aamun partio oli lähtenyt muualle. Kukaan ei ollut käynyt katoamistapauksen jälkeen reviirin sillä suunnalla, koska vasta seuraava partio suuntaisi klaanien reviirien ulkopuoliselle alueelle.
“Selvä, jakaannutaan kahteen ja tavataan kanto alueella”, ehdotin jäykästi. En ollut tottunut käskyttämään vanhempia sotureita tällä tavoin, mutta tehtävä oli annettu minulle.
Kissat vain katsoivat minua odottavasti, enkä ollut varma mitä he halusivat. Sitten tajusin, että minun täytyisi päättää parit. Pikkukaaos oli loistava jäljittäjä ja niin oli Vaskitsatassukin, mutta oppilaalla oli enemmän opittavaa.
“Neilikkasydän voi tulla minun kanssani. Menkää te kahden. Pikkukaaos, Vaskitsatassu on erittäin etevä jäljittäjä. Jos vain viitsit, jaa hänelle lisää vinkkejä”, sanoin antaen taas pienen hymyn Vaskitsatassulle. Se alkoi olla jo meidän pieni yhteinen juttumme: kehuin häntä ja hymyilin ja hän vastasi nyökkäyksellä.
En ollut varma menikö kehuni perille vai välittikö kolli pientä hiventäkään kannustuksestani. Yritin kuitenkin epävarmuudestani huolimatta rakentaa suhdetta kollin kanssa, jotta hänelle ei jäisi sellainen olo etten ollut kunnolla huomioinut häntä koulutuksessa.
“Selvä, Rosmariinikynsi. Teen parhaani”, vanhempi soturi naukui ja kurmasi päätään hiukan kunnioituksen osoituksena. Ohjeeni olivat siis olleet hyvät.
Tyytyväisyys rinnassa poreillen oli helpompi keskittyä tehtäväämme. Iloinen oloni antoi askelilleni vähän lisää ponnahtavuutta. Oli kuin olisin liidellyt ilmassa kävelemisen sijaan.
“Luuletko, että Jurokynsi on joutunut hirviön alle? Tai kaksijalan nappaamaksi?” Neilikkasydän kysyi, kun olimme päässeet pois metsästä eikä soturitoveriamme vieläkään näkynyt.
Kysymyksestä mieleeni tuli emoni, joka oli aikoinaan seikkaillut ukkospolulle oppilaana ja miltei kuollut, mutta jollain ihmeen kaupalla joutunutkin hirviön sisään! Naaras oli kuljetettu kauas kodistaan, eikä hän takaisin Kuolonklaaniin tultuaan suostunut kertomaan juuri mitään retkestään.
“En tiedä”, vastasin vilkaisten naaraaseen, jonka myötätunto huokui tämän turkista läpi. Mietin, aistivatko muut kissat aina tunteeni samalla lailla kuin minä nyt aistin klaanitoverini huolen?
“Emme kai voi muuta kuin toivoa ja yrittää etsiä hänet”, soturitar naukui nyt hiukan alakuloisempana. Minun olisi ehkä pitänyt koittaa piristää häntä, mutta keskittymiseni ei riittänyt puhumiseen, kävelemiseen ja jäljittämiseen samaan aikaan.
“Haistatko mitään?” kysyin, kun vieno soturien pesästä tuttu haju kantautui kuonooni. Neilikkasydän haisteli.
“Se on Jurokynsi!” naaras innostui. Hän kuitenkin meni äkkiä neuvottomaksi.
Tein nopean päätöksen, sillä jos Jurokynsi makasi jossain elottomana hänet täytyisi saada sillä istumalla suoraan parantajan pesään: “Mene etsimään Pikkukaaos, minä seuraan hajujälkeä tässä.”
Neilikkasydän nyökkäsi ja pinkaisi matkaan. Naaraan nenä ei ollut aivan yhtä harjaantunut kuin minun, joten olisi parempi luovuttaa vastuu suoraan minulle.
Maistelin ilmaa ja paikansin tuulen suunnan. Voisin kuluttaa ajan, joka Neilikkasydämeltä Pikkukaaoksen etsimiseen, aloittamalla hommia.
Loikkasin kaatuneen puunrungon yli ja maistelin ilmaa. Huomasin maassa painaumia sammalissa, joten päätin jatkaa eteenpäin.
Pieni ristiriita valtasi minut, kun mietin olisiko minun sittenkin pitänyt odottaa muita ja antaa Vaskitsatassulle kunnia jäljitylseen, mutta itsekkyys ei antanut minulle hetken rauhaa. Loikin siis painuneita sammalia pitkin odottaen Jurokynttä minkä tahansa puun takana.
“Rosmariinikynsi!” Pikkukaaoksen huuto pysäytti minut. Pettymys sai korvani luimuun, kun en ollutkaan saanut hoitaa tehtävää yksin.
Sitten katseeni kiinnittyi Jurokynteen. Häpeä nosti päätään ja halusin kiljua. He olivat löytäneet hänet, eikä Neilikkasydämestä ollut tietoakaan.
Olin epäonnistunut kaameasti! Olimme lähteneet etsimään soturia, mutta hukuttaneet matkalla toisen.
Lannistuneena ja itku kurkussa tassutin takaisin tulosuuntaani Pikkukaaoksen, Vaskitsatassun ja Jurokynnen luokse. Vaskitsatassu näytti tyytyväiseltä itseensä ja Pikkukaaos helpottuneelta.
“Missä Neilikkasydän on?” vanhempi soturitar kysyi ympärilleen vilkuillen. Tunsin turkkini kihelmöivän, kun puna nousi poskilleni.
“En tiedä, hän taisi lähteä väärään suuntaan. Koitin etsiä häntä, siksi kuljin väärään suuntaan!” selittelin hermostuneena, mutta sain vastaukseksi kaikilta kolmelta epäilevät katseet. Kurkkuani alkoi kuristaa, kun itku teki tuloaan.
“M-minä voin mennä etsimään hänet. Palatkaa te leiriin”, änkytin kiemurrellen paikoillani. Miksi minun oli pitänyt luottaa itseeni?!
Pikkukaaos nyökkäsi Vaskitsatassulle ja Jurokynnelle: “Menkää te. Minä jään auttamaan Rosmariinikynttä.”
Vilkaisin Pikkukaaosta. En ihan osannut päättää yrittikö hän olla ystävällinen vai töykeä.
“Selvä”, Vaskitsatassu sanoi ja lähti Jurokynnen kanssa varmaan tassuttamaan takaisin leiriin.
“Osaan kyllä itsekin löytää hänet”, murahdin Pikkukaaokselle tympeästi. Naaras luimisti korviaan.
“Ajattelin tulla kanssasi, koska halusin kertoa kuinka hyvin Vaskitsatassu onnistui”, naaras naukui puolustelevasti, “Hän löysi Jurokynnen aivan itse. Hänen jalkansa oli juuttunut kahden kiven väliin, mutta saimme hänet autettua jaloilleen ja lähdimme sitten takaisin leiriä kohti.”
Räpäytin silmiäni hämilläni. Vaskitsatassu oli löytänyt kadonneen soturin aivan itse? Kateus voitti ylpeyden ja kyyneleet kihosivat silmiini. Räpyttelin niitä pois, mutta polte sai minut haukkomaan henkeäni.
Minä olin epäonnistunut!

Kaikki tuntui soljuvan samalla kaavalla auringon noususta aina pimeyden laskeutumiseen. Jokin ikävä tunne ajoittain yritti ottaa otetta. Riepotella menemään pitkin soturien pesän seinämiä. Kuin myrskytuuli, joka olisi halunnut repiä mahdollisimman monta puuta maasta irti ja mätkäistä ne rähmälleen lahoamaan. Nieleskelin. Sitä mukamas oli niin kiireinen soturi, jolla velvollisuudet painoivat päälle ja kaikki voimavarat piti käyttää klaanin hyväksi. Mutta missä oli kaikki toverini, joille olin aiemmin murahdellut pilke silmäkulmassa pitkin päivää? En kai ollut mikään nuori enää, vaikka hankala sellainen asia oli itselleen myöntää. Mutta vanhaksi en alkaisi itseäni kutsumaan, en sitten moniin vuodenaikoihin!

Kampesin itseni ylös sammalvuoteelta, joka niin kovasti yritti houkutella takaisin. Minä nyt en houkutuksiin vastannut muutenkaan, joten yksinään sai vuode jäädä sotureiden pesään odottamaan, kunnes palaisin sen luokse takaisin hämärällä.
“Puhuritassu!” maukaisin heti pesästä ulos sukellettuani, sillä havaitsin oppilaani käyskentelemässä leiriaukiolla. Puhuritassu kuului Hämärähallan ja Kaamoskukan pentueeseen. Kaamoskukka taas oli Pimentotähden poika. Mieluummin raahasin Kaamoskukan pennun harjoituksiin ennen kuin toinen ehti huomata, sillä en kaivannut ketään ylimääräistä sekoittamaan opetusmetodejani. Ne olivat vuodenaikojen saatossa hioutuneet varsinkin toimiviksi, ja ilmeisesti se oli huomattu muuallakin, kun olin saanut jälleen oppilaan koulittavaksi kunnolliseksi ja klaanilleen hyödylliseksi soturiksi.
“Niin?” Puhuritassu vastasi. Sellainen naaras vähän tuppasi olemaan. Hän ei paljoa arvottanut kissoja turhasta, mutta ei hän ollut minun nenälleni hyppinytkään – vielä. Minulle tärkeintä oppilaassa oli se, että hänellä ylipäätään oli halua oppia. Tai että hän halusi tulla hyväksi soturiksi klaanin hyväksi. Puhuritassusta oli tullut sellainen kuva, että uskollinen hän ainakin oli Kuolonklaanille, jos ei muuta. Hänen suorasukainen tapansa sanoa asiat ja samoiten hänen tapansa toimia oli jotain sellaista, mitä osasin kyllä arvostaa, vaikka ei se tuntunut kaikkien herkkänahkaisten mieleen olevankaan. Ehkä se oli meidän kahden yhdistävä tekijä, sillä monen muun seurassa Puhuritassu oli vaikuttanut jopa räjähdysherkältä tapaukselta. Toivoin sen johtuvan vain nuoruudesta ja sen aiheuttamista purskahduksista.
“Kauanko sinulla oikein kestää vastata?” jatkokysymys tuli heti, vaikka vasta pääsin askeltamaan naaraan lähelle.
“Mihinkäs sinulla kiire on? En tiennytkään, että olit hankkinut uuden mestarin tällä välillä”, vastasin takaisin.
“Hei älä jaksa taas”, naaras sanoi äänessään kivahkuutta.
“Jaksan minä. Jaksan niinkin paljon, että lähdetään opettelemaan saalistamista”, ilmoitin päivän sisältämän suunnitelman.

Katosimme piikkihernetunnelin uumeniin ja pian poistuimme leiristä reviirin autuaaseen avaruuteen. Viherlehti oli saapunut luoksemme erityisen kuivana, mutta onneksi kuivuus ei ollut vaikuttanut riistan määrään liian negatiivisesti. Eipähän tarvinnut ainakaan harjoitella Puhuritassun kanssa turkki läpimärkänä.
Naaras oli ruumiinrakenteeltaan melkoisen hento tapaus. Mutta en minä yhtään epäillyt, etteikö sellaista hentoutta voinut kompensoida muilla asioilla. Tämä liikkui hieman takanani. Toisen savunharmaa turkki sisälsi rusehtavia sävyjä ja kuonon poikki kulki viivamainen raita.
Tarkemmin ajateltuani minut oli varmaan valittu naaraalle mestariksi juuri sen takia, että harvempi jaksoi nostaa meteliä seurassani. Tai jos jaksoi niin se oli tähänkin asti jäänyt yksipuoliseksi. Mielestäni muut saivat meuhkata minkä jaksoivat. Minä en sellaisiin turhuuksiin olisi ruvennut. Mitä sitä olisi tuhlannut energiaa moiseen, kun oli paljon muutakin hyödyllisempää. Puhuritassu nyt joka tapauksessa oli tajunnut jo hyvin alkuun, että oli turha nostaa meteliä minun kanssani, kun en kuitenkaan siihen vastannut. Saikoot sitten mesota muille jos halusi. Minä olin ihan tyytyväinen naaraan näyttämään kehitykseen ja se oli pääasia.

Saalistusharjoitukset sujuivat hyvin, mitä nyt yhdessä vaiheessa Puhuritassu oli jo valmis painelemaan takaisin leiriin, kun kaikki ei sujunutkaan hänen mielensä mukaan vaan halusin kehittää hänelle erilaisempaa tekniikkaa. Eihän sitä tiennyt mikä toimi itselle parhaiten, jos ei kokeillut erilaisia. Puhuritassu oli lopulta kuitenkin saanut kaiken lisäksi päästäisin kiinni ja kantoikin sitä oikein ylpeästi hampaidensa välissä roikottaen. Tuli vähän sellainen tunne, että olisiko sitä nyt pitänyt itsekin metsästää riistaa kynsiin, mutta ehti sitä myöhemmin saalistuspartiossakin. Partioinnin jälkeen olisinkin valmis palaamaan sammalvuoteelle.
“Vie se päästäinen tuoresaaliskasaan. Valitse vain itsellesikin syömistä, saat olla loppu päivän vapaalla”, sanoin ja hymähdin lopuksi. Puhuritassu vaikutti olevan oikein mielissään vapaasta ja tämä katosi viereltäni silmänräpäyksessä omiin puuhiinsa. Itse suuntasin leirin uloskäynnille odottelemaan partion lähtöä. Istuessani yksin ikävä tunne oli ottamassa taas valtaa mieleni sopukoissa ja niin myös rintani takana. Ähkäisten koitin siirtää ajatuksia ja katsettani leirin vilinään. Vaikka kuinka yritin kiinnittää huomiota muuhun, ikävä tunne tuntui silti lymyilevän jossain taustalla ja oikein odottaen saavansa joskus otteensa minusta. Kunhan ei vain olisi mikään lopullinen ote. Huokaisin helpotuksesta vasta, kun partion jäseniä alkoi lipumaan paikalle. Minun piti vain pitää itseni kiireisenä. Muuta vaihtoehtoa ei tainnut olla.