Klaanittomien tarinat

Kävelin aivan omiin synkkiin ajatuksiini vaipuneena vähän minne käpälät sattuivat minua kuljettamaan. Metsän rikkumaton hiljaisuus tuntui korviahuumaavalta melulta, ja punainen usva täytti näkökenttäni. En jaksanut ajatella mitään kunnolla, vaan ohimenevät ajatukset katosivat ja ilmestyivät mieleeni yhä uudelleen, kunnes maailma sumeni silmissäni ja minua alkoi pyörryttää. Se saattoi johtua siitä, että en ollut syönyt tai juonut eilisen jälkeen yhtikäs mitään. Saalistaminen oli nimittäin ajanhukkaa, aivan toissijainen asia reviirin valloittamiseen verrattuna. Olin käyttänyt koko viime yön uuden reviirini merkitsemiseen ja raapinut kelopuihin kynnenjälkiä, joka pitäisi eksyneet kotikisut loitolla. Sisimmässäni tiesin kyllä, että tein tämän kaiken vain ohjatakseni ajatukseni pois Fregatista. Hänen kuolemansa oli ollut ainoa tavoitteeni, elinikäinen haaveeni, joka oli kuitenkin toteutunut tietämättäni. Nyt, kun Fregatti oli vain turha ajatus eikä mitään muuta, minulla ei olisi enää ketään kenelle kostaa. Niinpä minun olisi hankittava vihamiehiä. Harvoin satunnaiset erakot tai kulkukissatkaan jaksoivat ajatella toisiaan yhtä tappelua pidempään, mutta ehkä jotkut kissat saattaisivat.

Muutamaa auringonnousua myöhemmin olin taivaltanut kukkuloiden halki ja kaksijalkaloiden poikki vailla päämäärää. Olin elättänyt itseni kaksijalkojen tähteillä sekä haaskalla, jota varikset olivat tiputelleet ukkospoluille. Se oli maistunut ällöttävältä, mutta kyllä sitä söi, jos oikein oli nälkä.
Hetken aikaa vaellettuani kuulin edestäpäin hirviöiden suurten käpälien jytinän. Niiden haiseva katku tuntui kaikkialla, ja pian eteeni avautui musta ukkospolku. En jäänyt aikailemaan sen ylityksessä, sillä minua eivät mokomat kaksijalkojen höpötykset kiinnostaneet. Aivan yhdentekevää, jos ne voisivatkin tappaa kissan.
Päästyäni kauemmas ukkospolusta, maisema muuttui tiheäksi havumetsäksi, johon ei paistanut juurikaan aurinko. Tajusin melkein heti, että täällä oli varmasti asutusta. Maata oli myllerretty ja siihen oli kaivettu kuoppia, sekä jossain haisi riistaeläimen tuore veri. Selkeästi ne, ketkä tänne olivat päättäneet asettua, olivat tulleet jäädäkseen. Mutta minä muuttaisin sen! Astelin pitkin metsikköä kynnet esillä, mahdollisimman uhkaavan näköisenä. Joihinkin kohtiin oli jätetty väkeviä ja varoittavia hajumerkkejä, jotka muodostivat rajan metsän ja ukkospolun välille. Olin todennäköisesti siis jonkun – tai joidenkin – reviirillä.
En ehtinyt askeltakaan pidemmälle, kun kuulin jostain suunnasta vaimeaa puhetta ja käpälänaskelia. Valmistauduin heti mielessäni hyökkäykseen, pörhistin karvani pystyyn ja sihisin matalasti edessä kohta olevalle viholliselle.
“Mitä sinä teet Kuolonklaanin reviirillä?” Kuulin takaani tiukan ulvaisun, ja sitten suuren sammaleisen kiven takaa ilmestyi kaksi kissaa. Heistä toinen tuijotti minua vihaisesti, toinen katseli poispäin kuin ei olisi huomannutkaan. Pakotin karvani pysymään sileinä, vaikka käpäliäni syyhytti käydä kahden kissan kimppuun ja kynsiä heitä kunnes he anoisivat armoa. Aloittaisin ensin tuosta hajamielisestä, sitten…
“Vastaa kysymykseeni! Mitä teet täällä?” tiukkasi äkeä harmaa täplikäs naaras.
“Voi, ajattelin vain vähän saalistaa. Kuinka niin? Mitä se sinua liikuttaa?” kysyin, ja istahdin maahan pesemään tassujani huolellisesti. Harmaa naaras sähisi kiukkuisesti, ja joutui selvästi hillitsemään itseään puhuessaan. “Se liikuttaa minua siksi, koska tämä on meidän reviiriämme! Lähde suosiolla, tai viemme sinut päällikkömme eteen tuomittavaksi rajaloukkauksesta.”
Heilautin korviani vähättelevästi. “Te ette vie minua minnekään.. tai muuten saastutatte reviiriänne kahdella kissanraadolla.” Koukistelin kynsiäni ja astuin askeleen lähemmäs. “Minä saalistan missä haluan. Minä nukun missä haluan. Ne ovat minun sääntöni.”

// Rosmy, Kataja?? Sirpale vetää kunnon boss-showta xd

“Tiedän”, vastasin mietteliäänä Tähdenlennon sanoihin. Pohdin hetken, että olisiko minun todella vain lähdettävä muiden luota löytääkseni itselleni optimaalisen elämän. Vaikka en ollut viettänyt aikaa toisen kissojen kanssa ikinä aikaisemmin ainakaan tällä tasolla, jokin joukkiossa veti minua puoleensa.
“En minä ole suunnitellut lähteväni”, nau’uin seesteisesti, “Ainakaan vielä hetkeen.”
Tähdenlento nyökkäsi ja kehotti minua jatkamaan matkaa. Nyökkäsin ja seurasin taas kirjavaturkkista naarasta. Tuon pieni keho ei tuntunut väsyvän vaikka matka olikin kestänyt jo jonkin aikaa.
“Tulehan katsomaan! Tuolla on jotain! Olisikohan se hyvä suunta mennä?” Tähdenlento sanoi yhtäkkiä. Käänsin pääni hänen suuntaansa ja näin kuinka tämä teki tilaa minulle kiipeämällä ylemmälle oksalle.
Hyppäsin kiinni oksaan, jolla toinen oli aikaisemmin ollut ja katselin samaan suuntaan kuin hänkin. Ymmärsin Tähdenlennon tarkoittaneen valopilkkuja kauempana puiden lomassa.
“Sen täytyy olla kaksijalkala. Mikään muu ei loista tuolla tavoin keskellä yötä”, sanoin ja vilkaisin uudelleen sinikilpikonnakuvioista naarasta. Hän nyökkäsi pohdiskellen.
“Ehkä voimme käydä katsomassa, josko sen pääsisi kiertämään”, tuo sanoi. Kallistin päätäni. Luulin, etteivät Tähdenlento ja Revontuli välittäneet kaksijalkaloista, mutta ehkä ne olivat hyvä maamerkki tai jotain. Voisimme aina löytää takaisin tämän kaksijalkalan avulla, jos siihen tulisi tarvetta.

//Tärkkytäti?

Kuuntelin, kun Merete kertoi, kuinka ei ollut ollut aiemmin juurikaan muiden kissojen kanssa vaan oli ollut enemmän yksikseen ennen minun, veljeni ja Harjuksen joukkoon liittymistä. Ajatus oli minulle hyvin vaikea sisäistää jollain hassulla tasolla, sillä muiden kissojen kanssa oleminen oli aina ollut minulle hyvin tärkeä asia.
“Toivottavasti se ei sitten tee meidän seurastamme sinulle jotenkin inhottavaa. Saat aina kulkea niin lähellä tai kaukana meistä kuin haluat. Sinun ei tarvitse koskaan sitoutua mihinkään meidän kanssamme, jos et tahdo”, nau’uin naaraalle, vaikka tiesin, että olin sanonut asiasta jo useaan kertaan.
“Tiedän, mutta pidän seurastanne kyllä!” Merete naukaisi pikaisesti. Oli se sitten vain ystävällisyyttään tai aidosti se, mitä naaras tunsi, aioin luottaa hänen sanaansa. Ei ollut minun tehtäväni ryhtyä väittämään muita valehtelijoiksi.
Loikattuani seuraavalle oksalle vilkuilin pidemmälle horisonttiin ja näin valoa. Käänsin pääni taakse taas kerran ja katsoin Mereteä, joka sai juuri tasapainonsa taas seuraavalla oksalla.
“Tulehan katsomaan! Tuolla on jotain! Olisikohan se hyvä suunta mennä?” naukaisin takanani tulevalle naaraalle ja nousin ylemmälle oksalle, jotta hän voisi tulla samaan puuhun kanssani katsomaan eteenpäin. Pian tunsinkin pienen notkahduksen, kun naaraan paino tuli yhtäkkiä alemmalle puun oksalle.

//Merenneito?

Olimme siirtyneet Ollin kanssa kauemmaksi tuntemattomien kissojen reviirin rajasta ja päätyneet kiertämään takaisin ukkospolulle, jolta olimme nähneet kaksijalkalan.
”Mennään vain nopeasti ukkospolkua pitkin kaksijalkalaan, niin ne vieraat kissat tuskin edes huomaavat meitä, jos ukkospolkukin sattuu kuulumaan heidän reviiriinsä”, naukaisin rauhoittavalla äänellä Ollille, joka näytti olevan hyvin jännittynyt. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi kulkiessaan perässäni ukkospolun kovaa pintaa pitkin.
”Luulen, että meidän olisi turvallisinta viettää seuraava yö kaksijalkalassa”, Olli sanoi ja vilkaisi minua. Hänen katseensa harhaili kaiken aikaa ympärillemme kohoavassa metsikössä ja sen aluskasvillisuudessa. Nyökkäsin, sillä tiesin Ollin olevan oikeassa.
”Aivan. En usko, että metsäkissat lähtevät etsimään meitä kaksijalkalasta. Sinne on sitä paitsi helpompi piiloutua kaikkien hajujen keskelle”, nau’uin. Olli vaikeni ja jatkoi etenemistä hiljaisuuden vallitessa.

Enää ympärillemme ei avautunut rehevä metsikkö, vaan kaksijalkalan puiset kaksijalanpesät, pesien vehreät pihat ja pihoja ympäröivät aidat. Siellä täällä ukkospolun reunalla nukkui hirviöitä, joita me kartoimme Ollin kanssa parhaamme mukaan.
”Jos näet toisia kissoja, hihkaise”, naukaisin pirteällä äänellä ystävälleni. Olli yritti hymyillä, mutta hänen kasvoilleen piirtyvä hymy oli selkeästi pakotettu ja epäaito. Olisin halunnut lohduttaa ystävääni vakuuttelemalla, ettei meillä ollut mitään hätää. Me olimme aivan turvassa, sillä eivät metsäkissat uskaltaisi kaksijalkalaan astua.
”Tule, käydään kiertelemässä vähän pihoja”, Olli naukui yllättäen ja viittoili minut perässään erään kaksijalanpesän pihaan. Häntä pystyssä loikin ystäväni perässä aidalle ja aidalta alas, jatkaen matkaani erään kaksijalanpesän pihaan.

Olimme kierrelleet kaksijalkalassa jo puoli päivää, emmekä olleet kohdanneet yhtä ainutta kotikisua saati sitten muitakaan kissoja, joita kaksijalkalassa asui. Siellä täällä hirviöiden ja kaksijalkojen löyhkän seassa kuitenkin oli tuulahduksia kissojen hajujäljistä, joten tiesimme, ettei kaksijalkala ollut täysin kissaton. Jos täällä asuisi kissoja, joku varmasti tietäisi, asuiko minun emoni ja Mila täällä.
”Minulla on nälkä, voisimmeko etsiä jotain syötävää ja jatkaa etsimistä sen jälkeen?” ehdotin Ollille hymyissäsuin. Oranssiturkkinen kolli näytti epäilevältä, mutta ei vastannut heti. Kolli oli keskittynyt ukkospolun ylittämiseen, vaikka hirviöitä ei näkynyt lähimaillakaan. Kun olimme päässeet ukkospolun yli toiselle kujalle, Olli katsoi minua mietteliäänä.
”Tämä kaksijalka karmii minua. Missä kaikki kotikisut oikein ovat?” Olli kysyi ja huomasin, miten hän värähteli inhosta. Hän oli kyllä oikeassa, sillä tavallisesti kotikisuja kuhisi siellä täällä ympäri kaksijalkaloita. Tässä kaksijalkalassa emme olleet kohdanneet yhtäkään kotikisua, vaikka olimme käyneet vaikka kuinka monta kujaa läpi.
”Ehkä he eivät vain tykkää ulkoilla tähän aikaan päivästä”, nau’uin lapojani kohauttaen. Olli katsoi minua suu visusti suljettuna, eikä sanonut mitään. Se oli kai ilmoitus siitä, että saisin unohtaa ruoan etsimisen toistaiseksi. Yritin viritellä aistejani havaitakseni kaikki ohittamamme kissojen hajujäljet, mutta kaksijalkalan tuoksut sekoittuivat toisiinsa.
Kuin tyhjästä, kuulin askeleita takaamme. Säpsähdin ja käännyin oitis ympäri, ja vierelläni oleva Olli teki samoin. Edessämme seisoi neljän kissan joukko. Kissat katsoivat meitä tuimilla kasvoillaan. Sivusilmälläni näin, miten Olli otti askeleen taaksepäin.
”Hei!” tervehdin kissoja, enkä antanut heidän kylmän ulkokuorensa luoda mielessäni minkäänlaisia oletuksia siitä, olisivatko kissat minkälaisia luonteiltaan.
”No hei vain”, tokaisi vaaleanruskea kolli, joka oli meistä katsottuna kaikista vasemmanpuoleisin. Keskimmäiset kissat olivat vanhemman oloisia kuin kaksi muuta; heistä vasemmalla puolella oleva kolli oli oranssi kolli, jonka toisesta silmästä jäljellä oli vain kuoppa. Hänen oikealla puolellaan oli pulska tabbykuvioinen kolli, joka vaikutti hieman laupeammalta kuin ystävänsä. Aivan oikeanpuolimmaisin kissa oli tummanruskea, selvästi kissoista nuorimmaisin.
”Minä olen Lola ja tässä on ystäväni Olli. Keitä te olette?” kysyin ja otin askeleen lähemmäs kissoja. Yksisilmäinen kissa otti askeleen lähemmäs juro ilme kasvoillaan.
”Mitä te teette täällä?” kissa kysyi vaivautumatta esittelemään itseään tai ystäviään. Se ei saanut minua lannistumaan, vaan hymyilin yhä nelikolle teeskentelemätöntä hymyäni.
”Hyvä kun kysyit. Etsin minun emoani ja siskoani, heidän nimensä on-”, Olli keskeytti minut astumalla vierelleni ja tönäisemällä minua kylkeen. Käänsin hämmästyneenä katseeni ystävääni ja kurtistin kulmiani.
”Mitä sinä nyt?” kysyin ja ravistelin päätäni. Ollin katse oli vakava.
”Minä luulen, että he eivät voi auttaa meitä. Lola, lähdetään täältä”, oranssiraidallinen ystäväni naukaisi ja viittoi minua poispäin. Katsoin hämmästyneenä ystävääni, joka lähti jo peruuttamaan poispäin. Vilkaisin neljää muuta kissaa, jotka olivat alkaneet ottamaan hitaita askeleita meitä kohti. Tilanne oli mennyt oudoksi, ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, oli pulska kolli rynnännyt Ollin perään.
”Juokse Lola!” Olli käski ja lähti nelistämään kohti kujan toista päätyä. Minä jäädyin hetkeksi, enkä tiennyt mitä tehdä. Silmänräpäyksen ajan vain katsoin, miten tuntematon kolli lähti nelistämään Ollin perässä kujaa pitkin. Kun kolme muutakin kissaa saivat käpälät alleen, omat jalkani löysivät liikkeensä. Lähdin juoksemaan Ollin perään.
”Pysähdy!” kuulin pulskan, edelläni juoksevan kollin huutavan. Olli oli päässyt ukkospolulle ja onnistunut jo nelistämään sen yli. Kun tabbykuvioinen kolli loikkasi suinpäin ukkospolulle seuratakseen Ollia, jostain kuului korviahuumaava terävä tuuttaus. Se sai minut seisahtumaan siihen paikkaan, vain muutaman ketunmitan päähän ukkospolusta. Näin, miten kiiltävänahkainen hirviö tömähti voimalla pulskan kissan kylkeen. Hirviö ei edes pysähtynyt, vaan jatkoi matkaansa, vaikka oli juuri juossut päin kissaa!
”Keijo!” kuulin jonkun huutavan takaani, ja samassa hampaat pureutuivat niskanahkaani. Katseeni nousi ukkospolun toiselle puolelle, kun tuttu oranssi turkki katosi juuri pois näkyvistäni. Olli oli päässyt karkuun, minä olin jäänyt kiinni näille kissoille.
Surkea katseeni kääntyi ukkospolun keskellä makaavaan karvamyttyyn. Kollin alle oli muodostunut verinen lammikko, eikä hän liikkunut lainkaan.
”Voi ei, teidän ystävänne”, nau’uin ja käännyin pahoillani minua pitelevän kissan puoleen. Hän kuitenkin vain puristi otettaan niskasta.
”Ei sillä niin väliä. Mihin sinun ystäväsi meni?” kysyi yksisilmäinen kolli ja tuijotti minua herkeämättä terveellä silmällään. Pudistelin päätäni sen verran, mitä niskassani olevilta hampailta pystyin.
”En minä tiedä, me emme ole täältä päin. Olli ei tunne kaksijalkalaa”, selitin ystävällisellä äänellä, ”voisitteko te auttaa minua etsimään hänet?”
Yksisilmäinen kolli puuskahti.
”Aivan varmasti autamme.”

Emme olleet viipyilleet siinä paikassa kauaa, sillä nyt jäljelle jäänyt kolmikko yhden kissan kuoltua, lähtivät johdattamaan minua poispäin ukkospolulta. He eivät puhuneet minulle juurikaan, vaikka yritin kohteliaasti kysellä heiltä heidän nimiään ja siitä, mistä he olivat tulleet. Lopulta olin tyytynyt hiljaisuuteen, sillä ymmärsin kyllä, etteivät kissat olleet juttutuulella; olivathan he juuri menettäneet ystävänsä.
Kissakolmikko johdatti minut ränsistyneen kaksijalkalan edustalle. He käskivät minun seurata heitä, kun ensimmäisenä tummanruskea kolli loikki pesän seinustaa ylöspäin taitavin loikin. Kaksi muuta jäivät alas odottamaan, että minä tekisin samoin kuten tummanruskea kolli. Siispä vastaan väittämättä katsoin parhaaksi vaihtoehdokseni seurata kissaa. Uteliaana katselin ympärilleni loikattuani rikkoutuneesta ikkunasta sisään tomuiseen kaksijalanpesään. Olin nähnyt tällaisia hylättyjä kaksijalanpesiä usein, mutta muista poiketen tämä oli täynnä kissoja! Se oli ihmeellistä, en ollut koskaan nähnyt niin montaa kissaa samaan aikaan! Olisin halunnut rientää tutustumaan uusiin kissoihin, mutta yksisilmäinen kolli käski minun seurata häntä. Hän vei minut portaikkoon, joka johti pesän yläkertaan.
”Ai, hyvä on”, nau’uin vastaukseksi ja loikin kepein askelin hänen peräänsä. Yläkerta oli autio, tai niin minä aluksi luulin, kunnes katseeni osui sen keskustassa lepäävään harmaavalkeaan naaraskissaan. Kissa kohotti päätään ja katsoi minua hyisillä, tummansinisillä silmillään.
”Löysimme tämän ja hänen ystävänsä kaksijalkalasta. Ystävä pinkoi pakoon ja Keijo heittäytyi hirviön alle lähtiessään perään”, yksisilmäinen kolli murahti selvästi tympääntyneenä. Naaraskissa nyökkäsi ja kohtasi minun katseeni.
”Hei, minä olen Lola. Kuka sinä olet? Minä etsin kahta – tai no oikeastaan nyt kolmea – kissaa, voisittekohan te auttaa minua? Teillä on aivan hämmästyttävän hieno pesä!” naukaisin iloisella äänellä uudelle tuttavuudelleni.

//Päivi?

Tänään oli hyvä päivä. Neponen oli säästellyt fiksusti kuivaruokaansa keskipävän niin, että hän sai nyt ahmia sitä oikein kunnon määrän kerralla.
Nappuloita rouskuttaessaan Neponen oli kuulevinaan jotain ulkoa raollaan olevasta pikku ikkunasta, joten hänen oli lopetettava rouskutus hetkeksi ja höristettävä vasenta korvaansa. Kyllä. Neposen pihan edustalla aivan varmasti liikkui joku. Neposen viikset värähtivät ja kolli siristi silmiään. Olikovatko Kalle ja Muru kenties vihdoin löytäneet hänen pihalleen? Asiasta piti ottaa heti selvää — tietystikin. Neposen pihalle kun ei ollut muilla luvatta asiaa. Myös naapuruston muista tapahtumista piti olla aina perillä, sillä vain siten saattoi ennakoida tapahtumia. Neposen tehtävänä oli vartioida kotia, kun kaksijalka oli muualla.
Suuri pörheä kolli nuolaisi huuliaan ja lähti jolkottamaan ikkunan luokse. Suoritettuaam sulavan hypyn kapoisalle ikkunalaudalle Neposen terävä katse löysi kohteen välittömästi. Hänen porttinsa oli raotettu auki ja raosta kurkisti pikkuruinen, varsin tutun näköinen pää. Neponen tunnisti kissan heti. Se oli Puh! Sama kissa, joka oli jonkin aikaa sitten etsinyt kadonnutta hiirileluaan… Neposen pihan roskasäiliöstä jostain kumman syystä, jota Neponen ei enää muistanut. Neponen kuitenkin muisti varsin hyvin, miten Puh oli kertonut hiirestään ja miten harmissaan pieni kolli oli ollut.
Neponen katseli ikkunan edessä roikkuvan näköesteen takaa, kun Puh asteli pihalle peräänsä vilkuillen. Pian tutun kollin takaa tepsutti esiin toinenkin kissa.
Neposen kulmat kohosivat. Missä kissan karvat oikein olivat?! Kolli oli hetken kauhuissaan, hän kuvitteli, miten leikkaaja leikkaisi häneltä koko turkin ensi käynnillä, eikä pelkästään sitä pientä kohtaa etukäpälästä… Ajatus järkytti Neposta, mutta hän ravisteli sen äkkiä pois päästään. Niin ei kävisi. Ehkä tuolla karvattomalla kissalla oli jokin harvinainen tauti, eikä hänelle enää kasvanut karvoja, niin se varmaankin oli, kolli päätti ja rauhottui hiukan. Asiastahan pitäisi tosin vielä ottaa selvää.
Nyt Neponen kääntyi kapeamman ikkunan puoleen ja tuoksutti ilmaa. Kyllä, tämä Puhin oudon näköinen toveri oli Neposelle täysin vieraan hajuinen kissa. Vieras pälyili pelokkaan oloisena ympärilleen.
Neponen ei malttanut vakoilla kaksikkoa sen kauemmin. Hän oli oikeastaan erittäin ilahtunut, että Puh oli tullut tapaamaan häntä uudelleen. Siitäkin huolimatta, että Puh oli tuonut jonkun toisen kaverin mukanaan…
Neponen työnsi päänsä ulos ikkunasta.
”No mutta, Puh, oletko se sinä? Onpa mukava nähdä sinua!”
Kermanvärinen kolli nosti päätään.
”Hei, Neponen! Mitä sinulle kuuluu? Tässä on ystäväni Nasu. Ajattelin, että olisi kiva tutustuttaa teidät”, kolli maukaisi ilahtuneena.
Neponen laskeutui näyttävästi alas ja käveli viuhkahäntä ojossa kaksikkoa vastaan nurmikolle.
”Terve, Nasu. Olet varmaan jo kuullut paljon minusta… mutta minä en ole kuullut mitään sinusta. Mistä te tunnette toisenne?” Neponen pörhisti rintaansa ja otti näyttävän asennon.
Mielessään kotikisukollia kuitenkin harmitti vähän… Neponen mietti, miksi ihmeessä kaikilla hänen ystävillään vaikutti olevan valmiiksi jo joku läheisempi ystävä kuin Neponen… Miksei kukaan hänen ystävistään voinut ihailla pelkästään Neposta? Mutta kaipa se johtui vain siitä, että Neponen itse oli löytänyt Kallen ja Puhin liian myöhään. Neponen huokaisi. Kollia harmitti, että hän ei koskaan ollut ensimmäinen. Hän ei ollut tietääkseen vielä kenenkään ainoa ystävä. Jostakin syystä hän olisi kovasti halunnut olla. Paitsi no, oli tietysti hänen kaksijalkansa — mutta se oli eri asia. Neposen kaksijalka oli Neposelle kaikkein tärkein maailmassa, ja Neponen tiesi myös olevansa kaksijalalleen kaikista rakkain. Ystäväsuhteet toisiin kissoihin olivat Neposelle kuitenkin hankalampia kuin ystäväsuhteet kaksijalkoihin.
Puh oli kuitenkin vaikuttanut Neposesta oikein mukavalta heidän viimeksi tavatessaan. Pienempi kolli oli osoittanut selkeää ihailua Neposta kohtaan, ja Neponen oli jopa jo melkein antanut anteeksi sen, että Puh oli silloin keskeyttänyt hänen päiväunensa. Neposella oli myös tullut paha mieli Puhin puolesta, kun toinen oli kertonut lempilelunsa hävinneen. Se kuulosti kamalalta.
Vaan nyt tämä Nasuksi esitelty katsoi Neposta silmät pelokkaina palloina. Neponen katsoi Nasua, ja myös Puh katsoi Nasua. Sitten Puh katsoi Neposta ja avasi suunsa.
Mutta Neponen ei jaksanut odottaa kauempaa. Ylväs kolli oli kieltämättä vähän loukkaantunut siitä, ettei Nasu ollut saanut suustaan edes tervehdystä, vaikka karvattoman kollin kasvoilla olikin varovainen hymynpoikanen.
Toisaalta Neposen perusilme oli toisinaan hitusen tuima, olihan kollilla kokoakin, joten Neponen saattoi kyllä ymmärtää, miksi ujon, oudon näköisen Nasun mahtoi olla vaikeaa puhutella häntä. Ehkä Nasua jännitti tavata näin hieno kissa kasvokkain.
”Odottakaa tässä. Muistin juuri jotain!” Neponen kurnutti ja lähti loikkimaan takaisin ikkunaluukulle. Hän vilkaisi vielä taakseen varmistaakseen, että hämmentynyt Puh pysyi siinä paikkaa.
Neponen laskeutui sisälle pesäänsä, kipitti olohuoneensa läpi ja käänteli päätään puolelta toiselle. Hän kurkisti sohvan alle — siellä oli vain muutama nappula — ja jatkoi matkaa. Neponen kääntyi makuuhuoneeseensa ja ryömi oitis valtavan petinsä alle. Siinä se oli! Keskellä Neposen rauhaisaa lepo- ja piilopaikkaa nökötti pieni, sininen hiirilelu, joka oli lähes uuden veroinen, jos ei huomannut, että sen toinen silmä vähän repsotti. Neponen nappasi sen suuhunsa ja suuntasi takaisin samaa reittiä.
Tuuheaturkkinen kotikisu loikkasi uudestaan ikkunasta pihallensa. Neposen helpotukseksi Puh ja oudonnäköinen Nasu olivat edelleen siellä.
Neponen pudotti sinisen hiiren Puhin tassujen eteen. Ystävän silmät pyöristyivät.
”Tämä on sinulle”, Neponen maukui hymyillen.

//Puh?

Harvinainen hymynkare nousi kasvoilleni, kun kuulin Tähdenlennolta, että Harjus tosiaankin piti minusta. Olin kokoajan salaa toivonut, että saisin vanhemman naaraan kertomaan josko Harjus olisi puhunut minusta ja ilmeisesti oli! Sydämeni kiihdytti lyöntejään, vaikka seisoinkin vain paikoillani odottaen Tähdenlennon loikkaavan seuraavalle oksalle, jotta minullekin tulisi tilaa.
Yritin samalla pohtia miten kertoisin sopeutumisestani parhaiten. Etenkin niin ettei Tähdenlennolle nousisi tarpeetonta huolta minun pärjäämisestäni. Vaikka olin matkustanut tämän joukkion kanssa jo ihan kiitettävän pitkään, en vieläkään ollut ihan täysin omaksunut monen kissan kanssa elämäni jakamista tällä tavoin.
“Kaikki on hyvin heidän kanssaan”, päätin vastata ennen kuin loikkasin kilpikonnakirjavan naaraan perään. Kynteni tarrautuivat oksaan ja tuttu jännityksen aalto jätti minut taas hetkeksi, kun pysyin turvallisesti aivan rungon vierellä.
“Hienoa kuulla”, naaras naukui edeltäni ja vilkaisi taas taakseen laskeuduttuaan seuraavalle oksalle. Ponnistin ja loikkasin perässä istahtaen puunrungon toiselle puolelle oksan haaraan kuten Tähdenlento oli tehnyt minua hiukan alempana.
“En ole juurikaan ollut kissojen kanssa. Vietin ensimmäiset kuuni kaksijalan pesässä vankina ja sitten kaduilla ja metsässä täysin yksin”, sanoin, vaikka en ollut lainkaan varma mihin oikein johdin kertomuksellani. Ehkä halusin vain avata Tähdenlennolle, miksi en ollut yhtä sujuva kieleltäni kuin Revontuli tai innokas tutustumaan muihin kuin Harjus.

//Tähtösetä?

Seisoin synkän, pimeän metsän keskellä liikkumatta ja annoin rankkasateen liimata turkkini kiinni ihoon. Tunsin taas vihaa, niin pohjatonta vihaa, että olisin voinut tappaa tämän viheliäisen maailman joka ikisen elävän olennon. Sillä ei ollut mitään väliä, että vain yksi niistä olennoista olisi tehnyt minulle pahaa. Hän voisi uhrata itsensä minun jälkeeni, mutta ei – Fregatti oli jatkanut elämäänsä aivan kuin ennenkin, valehdellen ja pettäen. Tiesin, että minun olisi tehtävä jotakin. Olin nyt raivannut turhat esteet tieltäni tyydyttääkseni verenhimoni. Nyt oli aika etsiä käpäliini se kissa, joka oli vastuussa kaikesta pahasta.
Mutta mistä aloittaisin? Muistikuvani synnyinpaikastani olivat hämäriä, ja minut oli häädetty jo pikkuisena, säälittävänä pentuna pois sieltä. Ainoa paikka, missä muistin sen jälkeen asuneeni, oli kaksijalkojen ahdas ja matala luola. Se ei ollut kaukana täältä, joten sen löytäminen olisi helppoa.

Saavuttuani entiselle asuinpaikalleni, etsin sieltä hajuja ja jälkiä, jotka saattaisivat viitata Fregatin olinpaikkaan. Sateen tunkkainen, ummehtunut haju täytti kuitenkin koko ilman. Joissain kohdissa tuntui myös vahva veren haju, ja vesilammikoissa lojui useita karvatukkoja. Paikka tuntui kokonaan hylätyltä – kaksijalkoja tai niiden hirviöitä ei näkynyt tai kuulunut missään, kaikki niiden entiset asumukset olivat ränsistyneitä ja lahistuneita. Ei näyttänyt siltä, että täällä pystyisi asumaan mikään olento, kissasta sitten puhumattakaan. Kävelin eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa, karvat pystyssä ja kynnet esillä. Yhtäkkiä näin varjoissa liikahduksen, ja kiiluvien keltaisten silmien välähdyksen.
“Mitä sinä teet täällä? Et ole täkäläisiä.” Laiha, riutunut kulahtaneen harmaa kolli nilkutti pois vanhan kaksijalanpesän alta. Kollin jokainen kylkiluu paistoi tämän nahan alta. Tunsin siitä taas mielihyvää, nähdessäni miten muut kissat kärsivät. Päätin kuitenkin savustaa tästä säälittävästä ruipelosta kaiken irti.
“Mitä sinun kaltaisesi kissa tekee tällaisessa paikassa? Ei näytä riistaonni kovin potkivan.” Vilkaisin ivallisesti kollin laihoja kylkiä. Harmaa kolli jännittyi ja pörhisti karvansa.
“Sitä on näillä seuduilla enemmän kuin tarpeeksi, nuorukainen.” Tämän kivahdus päättyi tuskalliseen ähkäisyyn, kun kollin polvi petti alta. Hän rojahti maahan makaamaan ja huohotti hengästyneenä. Huomasin heti, että tämä kissa ei ollut kunnossa. Hän olisi minulle helppo uhri, mutta sen verran tiesin minäkin strategioista, että en saisi kaikkea haluamaani tappamalla hänet. Voisin saada häneltä paljon arvokasta tietoa, jos osaisin vain vetää oikeista naruista.
“Minulla on sinulle kysymyksiä”, sihisin naama työnnettynä kiinni tämän kuonoon. Kollin keltaiset silmät välähtivät kauhusta. Olin onnistunut suunnitelman ensimmäisessä vaiheessa – uhkauksessa.
“Vastaan mihin ikinä haluat! Päästä minut pois… lupasin heille tulla elossa takaisin…” Hän tuijotti minua suurin, ahdistunein silmin. En ymmärtänyt hänen horinoistaan sanaakaan, joten läimäytin tätä kuonolle.
“Minä haluan vain keskustella, älä huoli… Satutko tuntemaan sellaista naaraskissaa nimeltä Fregatti?” Tuijotin häntä palavin silmin, toinen käpälä hänen kaulalleen painettuna. Kolli näytti hetken aikaa epäröivän, kertoisiko kaiken minkä hän tiesi, mutta lujitin otettani siihen asti, että hän alkoi puhua.
“Kyllä, kyllä sen niminen kissa asui täällä joskus, silloin kun kaksijalat vielä asuttivat tätä paikkaa. Miksi hän-”
“Vaiti!” sähähdin. “Tiedän kaiken tuon jo. Tiedätkö, mihin hän meni sen jälkeen?”
“Hän odotti pentuja juuri siihen aikaan, kun kaksijalat hylkäsivät tämän paikan.. en usko että kukaan niistä kuitenkaan on selvinnyt hengissä, heikkoja pentuja. Hän kuoli vähän sen jälkeen, kun oli vieroittanut pentunsa.” Kolli katsoi minua anovasti, ihan kuin anellakseen minua päästämään irti. Hellitin otettani sen verran, että tämä pääsi kömpimään vaivalloisesti jaloilleen. Päässäni kohisi veri, ihan kuin vesiputoksen kuohut. Tässä ei ollut mitään järkeä, tämä ei ollut totta, ei se voinut olla. Fregatti oli aina ollut itsekäs ja tunteeton, mutta tämä kapinen koinsyömä kolli sai hänet kuulostamaan hyvältä kissalta! Käännähdin silmät pieninä viiruina valmiina hyökkäämään, mutta takkuinen harmaa kolli oli jo tiessään. Miksi olin niin vihainen? Olinhan nyt saanut Fregatin pois tieltäni lopullisesti. Mutta mitä minulla sen jälkeen oli? Viha ja kostonhimo merkitsi minulle kaikkea, ilman sitä minä en olisi mitään. Mutta nyt, kun ei ollut enää ketään kenelle kostaa… olin turha.

Olimme kulkeneet hirviön vatsassa jo vaikka kuinka kauan. Aamuvarhain rakkaimpani sukulaiset olivat saapuneet paikalle ja ottaneet meidät mukaansa hirviönsä kyytiin. Sittemmin olin vain makoillut tylsistyneenä vapaana hirviön sisässä. Muistin edelleen ensi kertani hirviössä. Minua oli pidetty pienessä kopissa, jossa minun oli pitänyt olla koko matkan ajan. Nykyään useimmat kaksijalat taisivat luottaa siihen, etten sotkisi paikkoja, joten yleensä sain olla hirviön sisällä vapaana. Toki oli poikkeustapauksiakin. Eräs tietty kaksijalka kolli, joka ei erityisen usein vieraillut luonamme laittoi minut aina koppiin, kun astuimme hirviön sisälle. En ollut täysin varma mistä syystä, mutta oli syy mikä tahansa, se oli tarpeeksi pätevä heille, jotta olin aina sen samaisen kaksijalan kyydissä lukittuna koppiin. Nyt sain istua vapaana.
Vilkuilin ulos hirviön sisästä ja vain näin, kuinka kaksijalanpesän vilisivät ohitsemme. En tiennyt, minne me matkasimme, mutta oli se sitten mihin vain, toivoin, että olisimme pian perillä. Tahdoin jo päästä ulos hirviön sisästä. Vaikka niiden sisällä kulkeminen ei ollut täysin kamalaa, pidin enemmän siitä, kun sain kulkea vapaana. Silloin minun ei tarvinnut huolehtia siitä, että tila oli niin pieni.
Yhtäkkiä hirviö pysähtyi ja nukahti. Kohotin päätäni ja huomasin, että olimme saapuneet kaksijalanpesän pihamaalle. Se oli huomattavasti syrjemmässä kuin meidän pesämme. Sitä ympäröi puut joka suunnalla ja saatoin nähdä seuraavan kaksijalanpesän vasta pitkällä puiden toisella puolella – tai ainakin päättelin sen olevan kaksijalanpesä sen valojen mukaan. En voinut sanoa varmaksi.
Kaksijalat lähtivät johdattamaan minua sisään. Seurasin tiukasti rakkaimpani rinnalla, kun hän kulki hitaasti, mutta varmasti sisään. Tunnistin pesän etäisesti. En ollut varma, milloin olin siellä ollut, mutta jotenkin se oli tuttu. Se näytti hämärästi tutulta ja astuttuamme sisään se myös haisi kumman tutulta.
Lähdin heti tutkimaan paikkoja. Tahdoin löytää kaikki parhaimmat paikat, jotka voisin. Voisin varmasti levätä myös hieman enemmän, koska rakkaimpani sukulaiset olivat paikalla, joten he voisivat pitää myös hänestä huolta.
Löysin kaikenlaista uutta ja ihmeellistä pesästä. Saatoin päätellä, että emme pysyisi täällä kauaa, koska rakkaimpani ei ollut tuonut mukanaan paljoa omaa tavaraansa ja kaksijaloilla oli yleensä tapana olla jättämättä yhtään mitään jälkeensä, kun vaihtoivat asuinpaikkaansa.
Pesässä oli yllättävän hiljaista. Paikalla ei ollut kaksijalanpentuja, vaikka saatoinkin päätellä niitä asuvan saman katon alla myös, koska joissain tiloissa oli pienempiä kaksijalkojen tavaroita, jotka sopivat vain kaksijalkojen pennuille.

Merete ei ryhtynyt kertomaan koko menneisyyttään – joka oli oikeastaan hyvä asia, sillä meillä ei olisi ollu aikaa sille – vaan kertoi vain, että hänellä oli silkkoja huonoja muistoja kaksijaloista. Se sai minut tuntemaan piston sydämmessäni. En koskaan pakottaisi häntä kertomaan minulle kaikkea sellaista, mikä hänen mieltään ja sydäntään painoi, mutta tarjoaisin kyllä kuulevaa korvaa, mikäli hän tahtoisi puhua siitä enemmän.
“Tuletko jo hyvin toimeen Harjuksen ja Lohen kanssa? Harjus etenkin tuntuu pitävän sinusta kovasti! Silloinkin, kun et ole paikalla, hän monesti puhuu sinusta sitä sun tätä”, nau’uin keventääkseni tunnelmaa hieman. Kuulisin mielelläni siitä, miten Merete oli sopeutunut joukkioomme. Hän oli ollut jo hyvän tovin, mutta ymmärrettävästi toisilla sopeutuminen vei pidemmän aikaa, kun muilla.
“Kerran hän selitteli minulle lähes koko päivän siitä, miten varmasti voittaisit minut kiipeilykilpailussa, koska oli joskus nähnyt sinut nappaamassa oravaa jahdaten sitä puun runkoa ylös”, selitin ja kehräsin muistellessani nuoren kollin intoa. Hän oli kiintynyt Mereteen nopeasti, joka – ainakin toivottavasti – oli auttanut hänen kotiutumisessaan pieneen ryhmäämme.

//Markku?

Jäin paikalleni, kun Tähdenlentokin pysähtyi. Purin hampaitani yhteen, kun tämä odotti vastausta. En ollut varma kertoisinko naaraalle koskaan kokemuksistani. Tämän emollinen olemus kuitenkin houkutteli minua kovasti. Jos kertoisin, ehkä voisin päästä eroon kurkkua kuristavasta ja päätä painavasta ahdistuksesta.
Nuolaisin rintaani ja luimistelin korviani. Tähdenlento huomasi stressireaktioni ja hymyili pehmeästi. Hymy itsessään sai minut jo hiukan rauhallisemmaksi.
“Ei sinun tarvitse kertoa”, hän sanoi, mutta minä halusin. Ääneni ei kuitenkaan tuntunut enää toimivan ja tassuni meinasivat pettää ahdistuksesta. Jos sanoisin ääneen, jos myöntäisin kaiken, ehkä tunne menisi ohi.
“Ei, minulla on melkein pelkästään huonoja muistoja niistä”, sanoin viitaten viimeisellä sanalla kaksijalkoihin. En pystynyt sanomaan sanaa ääneen, joten viittaus sai riittää. Tähdenlento tajuaisi.
Naaraan katse pehmeni ja huomasin tietynlaista sääliä tuon katseessa. En pitänyt siitä, mutta samaan aikaan tarvitsin sitä. Tarvitsin sääliä ja myötätuntoa, vaikka se teki minusta heikon.
“Ikävä kuulla”, hän sanoi, “Kuulen mielelläni lisää myöhemmin.”
Nyökkäsin ja annoin Tähdenlennon jatkaa eteenpäin. Ahdistuksen tunteet hälvenivät ja minun oli helpompi jatkaa matkaa. Tuntui jopa kevyemmältä kuin aikaisemmin. Olin vihdoin kertonut ainoan salaisuuteni, eikä minusta edes tuntunut turvattomalta! Tähdenlento vaalisi asiaa varmasti huolella, eikä kertoisi vihollisilleni heikkouksistani. Ajatuskin siitä, että tuo naaras pettäisi minut oli aivan mahdoton.

//Tilkkutäkki?

Mereten kysymys osin yllätti minut. En tiennyt kaksijaloista paljoa, mutta olisin ainakin luullut, että ajatus siitä, että edes jotkut kaksijalat pitivät kissoista olisi ollut itsestäänselvyys. Ainakin sen perusteella, miten olimme monesti ruokamme hankkineet kaksijalkalassa. Kai kaksijalkojen täytyi pitää kissoista, jos suostuivat ruokkimaan meitä sillä tavoin kylmänä vuodenaikana, jona kaikki eläimet olivat nälissään – paitsi selvästi kaksijalat.
“Sanoisin, että kyllä. Monet kaksijalat ovat auttaneet minua ja veljeäni niinä aikoina, kun olemme kulkeneet kaksin. Lisäksi olemme törmännet useisiin kotikisuihin, jotka vaikuttavat oikein pitävän kaksijaloistaan”, selitin Meretelle ja loikkasin taas toisen puun oksalle. Se keinahti painoni alla ja sai minut kiinnittämään kynteni kovaa sen kuoreen kiinni.
“Miksi sitä mietit, jos saan kysyä? Eikö sinulla ole hyviä kokemuskia kaksijaloista sitten?” kysyin varovasti ja lopetin hetken ajan puusta toiseen loikkimisen. Katsoin kohti nuorempaa naarasta hieman huolestuneena. Mikä saattoi saada hänet ajattelemaan, että kaikki kaksijalat inhosivat kissoja? Toivoin vain kovasti, että naaras sanoisi jotain kieltävää, mutta toki en myöskään edelleenkään aikoisi painonstaa häntä puhumaan, jos hän ei haluaisi. Me kaikki kannoimme omat salaisuutemme.

//Merimakkara?

Tähdenlento oli suostunut ottamaan minut mukaansa yölliselle tutkimusretkelle. Kävisimme tarkistamassa, mitä edessäpäin oli ennen kuin veisimme koko porukan sinne. Sillä välin muut nukkuisivat.
Tähdenlento tarjotui kertomaan tarinan loukkaantuneesta tassustaan, vaikka olin kuullut sen jo. Halusin kuitenkin kuulla sen uudelleen, koska mikäpäs sen parempaa kuin tarina puissa kulkiessa keskellä yötä. Loikkiessamme oksalta toiselle Tähdenlento vilkaisi aina taakseen toisinaan varmistaakseen mukana pysymiseni.
Olin kasvanut hurjasti viime kerrastani metsässä ja puihin kiipeilyyn oli pitänyt totutella hieman uudella tavalla. Se ei kuitenkaan ollut negatiivinen juttu. Iso kokoni oli suonut minulle myös suuret tassut, joiden avulla kulkeminen oli helpompaa.
Erityisen hassua puusta puuhun hyppimisestä teki se, ettei kaulapantani enää kilissyt ja kalissut miten sattui. Olin nimittäin onnistunut vihdoin ja viimein puremaan vaaleanpunaisesta kuristuslaitteesta hopeisen laatan pois. Se oli jäänyt kauas taaksemme entiseen lepopaikkaamme.
“Luuletko, että jotkut kaksijalat pitävät kissoista?” kysyin Tähdenlennolta. Hänellä olisi ehkä enemmän kokemusta asiasta. Itse en ollut ollut muiden kaksijalkojen kanssa tekemisissä kuin sen kanssa, jonka luona olin taannoin asunut. Se kaksijalka ei selvästikkään ollut pitänyt kissoista lainkaan!

//Tähtösetä?

Matka oli taittunut hienosti. Olimme päässeet jo kauaksi sieltä, mistä lähdimme ja uudet maisemat aukesivat silmiemme edessä joka päivä – tai ainakin lähes joka päivä. Harjus tuntui pitävän Mereten seurasta kovasti ja yritti lyöttäytyä jatkuvasti hänen kanssaan, jos se vain oli mahdollista. Joukkoomme oli myös liittynyt Lohi, joka oli erkaantunut syystä tai toisesta Siilistä. Naaras ei myöskään tuntunut enää muistavan minua ja Revontulea, joten jouduimme virmistämään hänen muistiaan kertomalla hänelle, kuinka minä ja veljeni olimme auttaneet häntä, hänen sisartaan ja hänen emoaan.
“Osaatko sinä kalastaa?” Lohi kysyi silmät suurina, kun istahdin pienen joen vierelle valmiina nappaamaan mahdollisia ohitse uivia kaloja. Vilkaisin monikirjavaan naaraaseen hymyillen.
“Kyllähän minä kalastuksen taitan! Jos tahdot, voin opettaa myös sinua joku kerta”, ehdotin naaraalle ja hän katsoi minua pohtien.
“Se olisi mukavaa”, hän naukaisi ja katsahti sitten taakseen. Merete tuli juuri takaisin omalta pieneltä saalistusretkeltään. Harjus oli jo kovasti odottanut hänen paluutaan ja loikki heti suurikokoisen naaran luokse leveä hymy kasvoillaan.
“Menehän sinäkin, on varmasti mukavampaa, kun on oman ikäistä seuraa, eikä vain vanhoja kääkkiä, kuten minä ja veljeni”, kehräsin Lohelle huvittuneena ja hän hipsi varovasti kahden muun nuoremman kissan luokse. Toivoin todella, että kolmikko ystävystyisi kunnolla. Ehkä jonain päivänä he muodostaisivat oman ryhmänsä.
Käänsin katseeni taas veteen ja yritin löytää minkäänlaisen vilauksen kalasta. En voisi olla veden äärellä koko päivää, sillä olin luvannut Revontulelle käydä katsomassa jo etukäteen puista käsin mitä kaikkea edessäpäin tulee olemaan. Sitä varten minun tuli syödä ja käydä levolle ja paljon muita ennen.
Löin käpäläni veteen ja koukkasin liukkaan kalan ylös rannalle. Puraisin sen pään irti ja hautasin sen. Sitten ryhdyin aterioimaan hyvin ansaitulla ahvenella. Kalan maku oli miellyttävä ja kelpasi minulle hyvin. Revontuli ei ollut koskaan ollut yhtä innostunut kaloista ja niiden mausta ja yleensä ennemmin söi saalista, joka löytyi maan päältä tai alta, eikä vedestä.
“Tähdenlento”, Mereten ääni sai minut kääntämään päätäni. Kermanvärinen naaras oli kasvanut nopeasti minua ja Revontulta huomattavasti suuremmaksi. Myös Harjus oli jäänyt kasvussa häntä pienempi kokoisemmaksi.
“Niin, Merete? Vaivaako sinua jokin?” kysyin hellästi ja hymyilin ystävällisesti naaraalle. Hän pudisti päätään hieman ja vilkaisi sitten taakseen Loheen ja Harjukseen, jotka juttelivat tuttavallisesti yhdessä.
“Ajattelin kysyä, jos voisin tulla kanssasi tänä yönä katsomaan, mitä edessäpäin on”, naaras naukaisi. Katsoin häneen yllättyneenä, vaikka minun ei olisi ehkä pitänyt olla kovin yllättynyt. Merete tykkäsi tehdä sitä sun tätä ja oli myös usein jalkeilla yön aikaan.
“Enhän minä sinua voi estääkään – enkä kyllä haluakaan. Liity vain seuraan, jos todella tahdot, mutta eikö hyvät unet täällä muiden seurassa kuulosta sitten hyvältä?” vastasin naaraalle.
“Kuulostaa tietysti, mutta eikö se olisi turvallisempaa, jos sinulla on mukanasi joku toinenkin?” naaras kysyi.
“Turvallisempaa, toki, mutta usein myös hitaampaa. Mutta sinä olet kyllä hyvä kulkemaan myös puita pitkin, joten pysyisit varmaankin vauhdissani, joten ongelmaa ei varmaan olisi sinun kohdallasi”, naukaisin ja hymyilin hänelle. “Kuitenkin, jos tahdot mukaan, sinun täytyy syödä pikimmiten ja asettua levolle siihen asti, että aurinko alkaa olla laskullaan.”
“Selvä”, Merete kuittasi ja tassutti sitten syömään mukanaansa tuomaa saalista. Sillä välin minä viimeistelin kalani ja ryhdyin asettelemaan itselleni pientä väliaikaista petiä.

Yö alkoi olla jo pitkällä ja viherlehden päivien lämpö oli jo kaukana poissa, kun yöllinen koleus oli ottanut sen paikan. Loikkasin oksalta toiselle ja vilkaisin taakseni Mereteen, joka tuli muutama puu taaempana.
“Olenko jo kertonut sinulle, kuinka satutin tämän tassuni?” kysyin naaraalta kovaan ääneen, jotta hän kuulisi ja osoitin kuonollani heikompaa takatassuani.
“Olen kai kuullut siitä jotain, mutta voithan sinä selittää sen minulle uudelleenkin”, naaras naukaisi takaisin. Saattoi olla, että hän halusi vain jotain puheenaihetta, jotta meidän ei tarvitsisi kulkea täydessä hiljaisuudessa.
“Kun olimme nuoria Revontulen kanssa, seikkailimme siellä täällä klaanien ja kaksijalkalan välisellä alueella. Kuitenkin onnistuin kävelemään hyvin piilotettuun kettuansaan. Jalkani jäi siihen puristuksiin, ja kun veljeni sai minut viimein vapautettua siitä, jouduimme pelkäämään, että verenkierto oli jäänyt tassustani liian pitkäksi aikaa, eikä se enää palautuisi koskaan samaan kuntoon kuin aiemmin. Kuitenkin saimme helpotukseksemme tajuta, että se tarvitsi vain hieman kuntoutusta ja nykyään tassuni ei enää paljoa eroa muista. Ainoastaan tuo karvaton kohta ja ikuinen jälki muistuttavat siitä päivästä”, selittelin kermanväriselle naaraalle ja käänsin aina katsettani eteenpäin ja taaksepäin riippuen siitä, kuinka reunalla olin jo oksaa.

//Meijeri

Kehräsin rakkaimpani sylissä, kun hän silitti minua vanhuudesta ryppyyntyneillä tassuillaan. Hänen pennunpentunsa olivat taas kylässä ja viskelivät nelikulmion muotoisia paloja päällekkäin alustalle, jonka ympärillä istuivat. He huudahtelivat toisinaan toisilleen jotain, mutta eivät sellaisia sanoja, joita olisin vielä ehtinyt oppia tuntemaan.
Kierähdin kyljelleni raukeana ja tunsin kaksijalkani heiveröisen käpälän silittävän turkkiani tasaisesti. Hänen kuntonsa oli alkanut mennä jatkuvasti huonompaan tilaan ja hänestä erottuva kummallinen haju tuntui vain kasvavan hetki hetkeltä enemmän. Asia huolestutti minua kovasti ja siksi yritin parhaani mukaan pysytellä mahdollisimman lähellä rakkaintani. En halunnut, että hänelle kävisi jotain, enkä olisi paikalla auttamassa häntä.
Yhtäkkiä rakkaimman pennunpennut ryhtyivät innokkasti ulisemaan jostain rakkammalle. Hän kuulosti ilahtuneelta, kun puhui jostain sukulaisilleen. Sitten hän käänsi katseensa minuun ja sanoi jotain, josta tunnistin sanan “ulos”. Nousin tassuilleni ja väistin hänen päältään, jotta rakas voisi nousta seisaalle.
Kuulin myös maininna “lääkkeistä”, joiden olin oppinut tarkoittavan rakkaimman pieniä roskuja, joita hän otti muutaman kerran päivän aikana. Minun tuli monesti pitää huolta siitä, että hän muisti syödä ne ja muisti kuljettaa niitä mukanaan lähtiessään jonnekin hieman pidemmäksi aikaa.
Astelin tilaan, jossa tiesin näiden “lääkkeiden” olevan ja kannoin ne pää korkealla rakkaimmalleni. En halunnut hänen joutuvan kyykistyä, koska olin huomannut hänellä olevan vaikeuksia sen kanssa, joten loikkasin sen sijaan pienelle tasolle, josta hän pystyi helpommin vain tarttua niihin ohitse kulkiessaan.
Rakkaimman pennunpennut ulisivat jotain ja tulivat silittelemään minua. Heidän tassunsa silittivät eri suunnista, joka sai tasapainon hallinnan hieman hankalaksi, mutta onnistuin pysyttelemään pystyssä. Kehräsin äänekkäästi, kun pörröistä valkoista turkkiani painettiin eri paikoista ja irtonaisia karvoja alkoi leijailla ilmassa.
Rakkaimpani sanoi jotain pennunpennuilleen ja he alkoivat valua kohti pesän uloskäyntiä. Minulle rakkain vain hymyili lähtiessään hitaasti astelemaan kohti uloskäyntiä myös. Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin pelästynyt heidän jättävän minut. Kuitenkin tiesin, ettei asia ollut niin. Rakkaimman pennunpennut vain hakivat valjaani ja tulisivat pian laittamaan ne minulle päälle, jotta voisimme lähteä ulos. Syy ei ollut se, että olisin karannut vaan ennemmin se, että he pystyivät pitää minut turvassa. Lähialueella kulki useita hieman aggressiivisempia kissoja ja koiria, jotka olisivat voineet teknisesti käydä kimppuuni tai viedä minut mukanaan. Kun minulla oli valjaani, minut voitiin kiskaista helpommin lähelle ja nostaa pois hyökkääjien ulottuvilta.
Ajatukseni myöskin osottuivat oikeiksi, kun rakkaimman pennunpennut tulivat valjaat käpälässään luokseni ja ryhtyivät kiinnittää niitä minulle. Kehräsin hiljaisesti ja annoin heidän pitää huolen siitä, että valjaat olivat tarpeeksi tiukassa ja en vahingossakaan sattuisi pujahtamaan niistä ulos yhtäkkisesti.
Yksi pennunpennuista nappasi minut otteeseensa ja ryhtyi kantamaan minut uloskäynnille samalla puhuen innokkaasti muille pesässä oleville kaksijaloille. Pidin heidän innokuudestaan, se toi elävyyttä pesään. Etenkin rakkaimman ollessa entistäkin huonommassa kunnossa oli pesässä usein kovin hiljaista ja rauhaisaa. Mutta ei sekään minua haitannut, pidin rauhasta. Silloin ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Sai vain olla aivan rauhassa ja nauttia lepäämisestä.
He avasivat kulkureitin ulos ja laskivat minut maahan. Emme lähtisi hirviöllä. Tiesin sen siitä, että rakkaimpani tuskin enää astuikaan sellaisen sisään ellei joku toinen vanhemmista kaksijaloista ollut mukana. Se taisi johtua hänen tilastaan, mutta en ollut täysin varma. Oli asia miten oli, se ei minua paljoa haitannnut. En ollut ehkä aktiivisin kissa, jota niillä tienoilla näki, mutta kyllä minä silti kävellä osasin.
Tassutin edellä, kun kuljimme kujia pitkin. En ollut täysin tietoinen siitä, minne olimme matkalla, mutta mikäli suuntaa tulisi muuttaa, huomaisin sen kyllä kaksijalkojen kulkemisen perusteella.
Tarkkailin maailmaa ympärilläni. Hienoinen muiden kissojen haju tunkeutui toisinaan kuonooni, mutta en niinkään välittänyt siitä. Kyllähän minä tiesin kaksijalkalassa asuvista muista kissoista. He olivat toisinaan mukavaa juttuseuraa, mutta he eivät koskaan olleet juuri herättäneet minussa sen suurempaa mielenkiintoa. He elivät miten elivätkään ja minä elin rakkaimpani kanssa.
Tunsin pienoisen nykäisyn valjaissani ja huomasin, kuinka kaksijalat vaihtoivat suuntaa. Siksi minäkin vaihdoin suuntaa. Loikin pikaisesti ensin kaksijalkojen rinnalle, otin vastaan muutamat silitykset ja kiihdytin sitten tahtiani niin, että kävelin heidän edellään. En tiennyt minne olimme matkalla, mutta se ei minua haitannut.
Pian kaksijalat pysäyttivät kulkuni kiristämällä narua, jossa valjaani olivat kiinni ja yksi rakkaimpani pennunpennuista nappasi minut käpäliinsä ja mörisi jotain minulle rauhallisesti. Kehräsin hänen sylissään ja annoin hänen silitellä minua rauhallisesti. Hänen käpälänsä silitteli pitkää turkkiani varoen ja hartaudella.
Edessäni aukesi hiekkainen alue, jossa oli paljon erilaisia rakennelmia. Paikalla oli myös vähäsen muitakin kaksijalkoja ja niiden pentuja sekä pennunpentuja, mutta kissoja tai koiria ei näkynyt. Olin ainoa kissa niillä tienoilla ja saatoin heti huomata päiden kääntyvän, kun minä tulin paikalle.
Rakkaimman pennunpentu kiristi otettaan minusta, kun yksi toisista kaksijalan pennuista alkoi osoitella suuntaani ja huudella jotain muille paikalla oleville kaksijaloille. Rakkaimpani mörisi jotain rauhalliseen ääneen ja suuntasi istumaan minulle tuntemattoman aikuisen kaksijalan vierelle alueen laidalle. Minua pitelevä pennunpentu tuli varovasti perässä ja laski minut maahaan ojentaen narua, jossa valjaani olivat kiinni rakkaimmalleni.
Yksi tuntemattomista kaksijalan pennuista lähestyi minua ja rakkaintani varovaisesti ja vilkuili jatkuvasti meidän välillemme. Hänen liikkeensä kertoivat minulle, että häntä hermostutti, joten yritin keventää hänen oloaan naukaisemalla ja sitten kehräämällä kovaan ääneen. Rakkaimpani ryhtyi heti kurottamaan tassuaan alas istumapaikaltaan maata kohti, jotta voisi silittää minua. En kuitenkaan tahtonut hänen joutuvan rasittamaan itseään, joten loikkasin ennemmin hänen vierelleen istumaan.
Vähitellen tuntematon kaksijalan pentu lähestyi minua ja kurotti karvatonta käpäläänsä minua kohti. Kurotin kaulaani ja puskin päätäni hänen käpäläänsä vasten. Hän päästi innostuneen äännähdyksen ja huudahti jotain muille kaksijaloille. Muutkin kaksijalan pennut kiinnittivät huomionsa minuun ja näyttivät harkitsevan lähestymistä. Minua huomio ei haitannut lainkaan. Se kelpasi minulle mainiosti.
Vähitellen kaksijalan pennut alkoivat kerääntyä luokseni ja varovasti silittelivät ja rapsuttivat minua, kun makoilin rakkaimpani vierellä. Hän keskusteli muille kaksijaloille hiljaa ja ei tuntunut myöskään välittävän suuresta määrästä kaksijalan pentuja. Hän tuntui oikeastaan pitävän siitä, että he parveilivat luonamme ja olivat kovin kiinnostuneita minusta. En kyllä asiaa ihmetellyt, sillä hän oli aina ollut seurallinen kaksijalka.
Suljin vain silmäni ja annoin itseni rentoutua. Minun oli hyvä olla siinä kaikkien niiden kaksijalkojen ympäröimänä. Minun ei tarvinnut olla vahdissa sillä hetkellä, koska paikalla oli muitakin kaksijalkoja, jotka pystyivät pitää rakkaintani ja hänen pennunpentujaan silmällä sillä välin, kun minä lepäsin.

Tökin tassullani helisevää palloa hellästi samalla, kun makasin maassa selälläni. Rakkaimpani istuskeli tekemässä jotain pitkästä pallosta narua. Hän teki sitä usein ja toisinaan leikin hänen narullaan hänen työskennellessä. Kummallisinta narussa oli se, että se vain katosi ja muutti muotoaan, kun rakkaimpani käytti sitä.
Vilkaisin ulos. Siellä oli aurinkoista ja näytti lämpimältä, mutta en jaksanut raahautua ulos asti. Sitä paitsi minun oli hyvä pysytellä rakkaimman luona. Viime aikoina hän oli joutunut poistumaan pesästämme yhä useammin pahalta haisevaan kaksijalkojen kokoontumispaikkaan, jossa oli useita sairaalle haisevia kaksijalkoja. Minua huolestutti kovasti, kuinka hänen kumma sairauden haju vain voimistui päivä päivältä enemmän.
Kierähdin kyljelleni ja mätkäisin palloani uudelleen tassullani niin, että se vieri kauemmas jonkin kaksijalkojen rakennelman alle. En vaivautunut nousemaan, jotta voisin mennä sen perään vaan sen sijaan käänsin taas kylkeä ja käännyin katsomaan rakkaintani. Hän seurasi tekemisiäni hymyillen ja jatkoi työskentelyään narun parissa. Katselin narua tarkkaan hetken ajan pohtien sen kimppuun hyökkäämistä, mutta päätin jättää sen väliin. Voisin vaikka ottaa pienet nokoset.
Ja niin myös tein. Suljin silmäni ja annoin itseni nukahtaa maahan rauhaisasti. Ympärilläni kuuluvat äänet alkoivat vähitellen hiljetä, kun mieleni sulki kaiken ylimääräisen pois ennen nukahtamista. Sen jälkeen vajosin uneen.

Sydäntäni raastoi kävellä Järkäleloikan ohitse kuin olisimme olleet ketkä tahansa samassa ladossa asuvat kissat emmekä vuoden takaiset kumppanukset. En tiedä, miten olimme ajautuneet tähän pisteeseen, jossa meistä oli tullut toisillemme aivan ventovieraita. Emme enää vaihtaneet kieliä, ja öisinkin kävimme nukkumaan niin, että turkkimme vain hädin tuskin hipoivat toisiaan.
Max oli jäänyt maatilalle pysyäkseen. Hän kulki perässäni kuin emostaan riippuvainen ankanpoikanen, ja ainoa syy, miksi sallin hänen ronskin lähestelynsä oli tarve, joka jäi täyttämättä väliemme ollessa mitä ne olivat Järkäleloikan kanssa. Siitä huolimatta Max ei merkannut minulle puoliksikaan niin paljon kuin mitä minä tunnuin merkkaavan hänelle. Tosin hänen kiintymyksensä tuntui enimmäkseen pinnalliselta – isoksi osaksi hän vaikutti pörräävän lähelläni vain siksi, että se sai Järkäleloikan mustasukkaiseksi. Enää en kylläkään osannut sanoa, jaksoiko kumppanini edes välittää moisesta. Ehkä hän oli jo luovuttanut suhteeni ja olin haalistunut hänelle pelkäksi menneisyyden haamuksi.

Yhtenä aamuna Ulla tuli tökkimään meidät kaikki hereille peltotöihin. Kuulemma meidän tuli pitää linnut kaukana kaksijalkojen viljasta, jotta ne eivät yrittäisi nokkia siemeniä. En tarkalleen ottaen tiennyt, mihin kaksijalat tarvitsivat sellaisen määrän heinää, mutta sentään töitä tekemällä saatoin lakata murehtimasta kariutunutta parisuhdettani kaiken aikaa.
Tai ainakin siihen asti, kunnes se hierottiin päin naamaani.
“Kuulkaas, te kaksi voisitte mennä pitämään vahtia pellon pohjoislaidalle – sinne lähelle metsänreunaa”, Ulla selitti pontevalla tyylillään minulle ja Järkäleloikalle, joka seisoi vieressäni vähän kiusaantuneen oloisena kotikisunaaraan kutsuttua meidät luokseen. “Te olette isoja ja karskeja kolleja, että saatte varmasti pidettyä ne ahnaat nokkijat pois viljan kimpusta.” Ullan silmissä oli leikkisä pilke, ja minusta tuntui, että tämä oli asettanut meidät pariksi ihan tarkoituksella. Siristin silmiäni paheksuvasti takaisin, kun katseemme kohtasivat, mutta kotikisu ei ollut millänsäkään.
“Entä minä sitten?” Max tupsahti toiselle puolelleni ja katsahti Järkäleloikkaan lievästi ärsyyntyneen oloisena. “Menenkö heidän mukaansa? Olenhan minäkin iso ja karski kolli.”
“Ehei, kultaseni”, Ulla maukui hymyssä suin, “me tarvitsemme sinua ja suuria käpäliäsi täällä Sepon kanssa. Saat auttaa meitä hätyyttelemään lintuja tältä puolelta peltoa.”
Max näytti silminnähden pettyneeltä, ja kun vilkaisin varovasti Järkäleloikan suuntaan, voisin vannoa, että näin hänen naamallaan häivähdyksen vahingoniloa. Käännyin ympäri kannoillani ja lähdin tallustamaan metsänreunaa kohti. Kuulin Järkäleloikan lähtevän perääni, mutta kolli jättäytyi kulkemaan hieman taaemmaksi. Yritin olla välittämättä sydäntäni kiristävästä tuntemuksesta.

“Ei näy lintuja täällä”, Järkäleloikka murahti kierrettyään aluetta vähän matkaa ympäri.
Kohautin lapojani ja yritin nuuhkia ilmaa, mutta en havainnut merkkejä siivekkäistä tunkeilijoista. “Joko me säikytimme ne jo pois tai sitten ne tulevat myöhemmin.”
“Tai sitten niitä ei ole tulossakaan”, kuulin kumppanini jupisevan itsekseen, vahvistaen samalla omia epäilyksiäni siitä, että tämä oli vain yksi Ullan juoni saada meidät puhumaan toisillemme.
Hetken empimisen jälkeen olin aikeissa hyödyntää naaraan antaman tilaisuuden ja aloittaa keskustelun, mutta yhtäkkiä korviini kantautui omituista ääntä, kuin jonkinlaista epävireistä laulua. Ääni oli niin kummallinen, että se nostatti selkäkarvani pystyyn ja sai minut astahtamaan lähemmäksi Järkäleloikkaa.
“Kuuletko tuon?” kuiskasin hiljaa. “Se tulee tuolta metsästä.”

//Järksy?!

Herättyäni läksimme heti matkaan. Lohi kulki hiljaisena takani Harjus vierellään. Kolli oli tietysti kiinnostunut uudesta tulokkaasta, vaikka Lohi olikin paljastunut joukkion aiemmin tapaamaksi naaraaksi.
Kuljin yksin, koska Revontuli ja Tähdenlento kävivät hiljaista keskustelua kahden. Ei se minua niin häirinnyt, mutta pieni kateus Harjuksen huomion kohdepisteestä eli edelleen sisälläni. Mutristin huuliani ja keskityin kävelyn tasaiseen tahtin.
Yhtäkkiä Tähdenlento jättäytyi veljestään jälkeen ja puhui minulle: “Tiedätkös, aikoina kun asuimme aivan klaanien lähellä, opimme jonkin verran niiden tavoista.”
Räpäytin silmiäni kiinnostuneesti ja katsahdin Tähdenlentoon. Naaras näytti haluavan kertoa minulle jotakin, joten odotin hiljaa.
“Sinun ikäisenäsi klaanikissoista tulee sotureita. Ensin he ovat pentuja, sitten soturioppilaita ja sitten sotureja”, naaras naukui. Pidin uusien asioiden oppimisesta ja klaanielämä kyllä kiinnosti minua, mutta ihmettelin hiukan miksi naaras kertoi minulle moista.
“Ajattelin, että sinusta mahtaisi olla mukava tietää. Olet vähän kuin täysikasvuinen ja valmis pitämään huolta itsestäsi”, jatkoi Tähdenlento hymyillen. Kävellessämme olin ehtinyt pari kertaa miettiä, miksi vielä roikuin joukon kanssa, mutta sanat saivat minut samaan aikaan haluamaan lähteä ja pahkahtumaan onnesta, kun joku välitti ja tunsi minut.
“Kiitos, Tähdenlento”, vastasin varovasti ja vilkaisin uudelleen sinikilpikonnakuvioista naarasta, joka piti katseensa jaloissaan kompastumista välttääkseen.

//Tähtösetä saa jatkaa halutessaan

Olimme viipyneet Ollin kanssa erään kaksijalkalan liepeillä nyt neljäsosakuun ajan. Aluksi Olli oli tapansa mukaan ollut ahdistunut ja kireä, sillä uuteen paikkaan sopeutuminen vei häneltä aina jonkin verran aikaa. Ensimmäiset päivät olin antanut hänelle aikaa levätä ja tutustua uuteen ympäristöömme, jolloin olin itse hoitanut saalistuspuolen ja pitänyt huolta, että saisimme molemmat vatsamme täyteen. Nyt istuskelimme metsän siimeksessä puiden varjoissa, piilossa paahtavan kuumalta auringonpaisteelta. Viherlehti oli kuiva ja kuuma, sateita ei ollut esiintynyt lainkaan sinä aikana kun olimme oleskelleet tässä paikassa. Ajatukseni lipuivat taas kaksijalkalaan, joka oli vetänyt minua puoleensa siitä saakka, kun olimme majoittuneet tänne. Olin kuitenkin malttanut mieleni, enkä ollut lähtenyt seikkailulle tai pyytänyt Ollia tekemään sitä kanssani.
”Kiitos, että olet antanut minulle taas aikaa”, Olli rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Käänsin hymyissä suin katseeni ystävääni.
”Tietysti, niinhän ystävät tekevät”, nau’uin iloisena. Olli veti syvään henkeä ja nosti katseensa kohti korkeuksiin kohoavia puiden latvoja. Lehtien ja oksien raoista välähteli oksien heiluessa paloja kirkkaansinisestä taivaasta. Auringonsäteet siivilöityivät lehtien luomista raoista kauniisti Ollin raidallista turkkia vasten.
”Minulla ei ole koskaan ollut yhtä hyvää ystävää”, kollikissa naukui hiljaisella äänellä ja soi minulle varovaisen hymyn. Sanat saivat minut ilahtumaan. Puskin kuonollani kovaäänisesti kehräten ollin lapaa. Naurun pirskahdus sai kollin säpsähtämään, mutta sitten naurahtamaan säikkymiselleen.
”Ei minullakaan! Sinä olet minun paras ystäväni, Olli”, naukaisin ja soin erakolle taas lempeän katseen. Olli näytti rennommalta kuin kenties koskaan aiemmin. Hän oli ehkä jopa jokseenkin sopeutunut tähän jatkuvasti muuttuvaan elämäämme.
”Niin.. Minä vain mietin, että emmekö me voisi pysähtyä pidemmäksikin aikaa? Rakentaa ikioma pesä ja nauttia viherlehdestä aivan kahdestaa. Minä tiedän, että sinä tahtoisit löytää perheesi, mutta… Kun minä nautin sinun seurastasi, enkä tahtoisi tämän kaiken muuttuvan”, Olli käänsi puhuessaan katseensa käpäliinsä. Hänen korvansa painuivat luimuun häpeästä. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.
”Etkö sinä siis tahdo jatkaa perheeni etsimistä minun kanssani?” kysyin varovaisella äänellä, varmistaen ymmärtäneeni oikein. Olli nosti katseensa käpälistään, mutta ei kohdannut katsettani. Hänen katseensa oli kohdistunut jonnekin kauas taakseni. Kissa huokaisi syvään.
”Kyllä minä tahdon, mutta eikö sinustakin olisi kivaa olla jonkin aikaa ilman mitään tehtävää. Nauttia vain viherlehdestä ja elää kuten kaikki muutkin kissat. Saalistaa ja tutkia paikkoja ilman, että etsisimme yhtään mitään”, Olli sanoi. Hänen puheensa oli muuttunut nopeatempoiseksi. Ajatus siitä, etten voisikaan etsiä enää perhettäni kokonaiseen kolmeen kuuhun, sai minut hieman surulliseksi. Mutta minusta tuntui pahalta Ollin puolesta. Hän oli tehnyt vuokseni niin paljon ja nyt hän halusi tauon. Purin hampaitani yhteen. Jokainen päivä erossa perheestäni sai ikäväni kasvamaan entisestään. Halusin niin kovasti, että perheeni voisi tavata Ollin ja että voisimme elä kaikki yhdessä. Olin varma, että olimme jo lähellä. Olimme etsineet niin kauan, käyneet läpi niin monta kaksijalkalaa, että kyllä meidän pian pitäisi olla perheeni luona.
Ollin katse oli vihdoinkin kohdistunut minun silmiini.
”Äh, anteeksi.. Unohda kaikki mitä minä sanoin. Kyllä minä tiedän, miten tärkeä sinun perheesi on sinulle”, raidallinen kolli totesi nopeasti. Hän nousi ylös ja näytti siltä, kuin olisi lähdössä pois.
”Ei, Olli, en minä tahdo unohtaa sitä. Sinä olet tehnyt niin paljon minun vuokseni, että nyt on minun vuoroni joustaa… Mutta olen varma, että olemme aivan lähellä. Mitä jos me kävisimme läpi vielä yhden kaksijalkalan ja pitäisimme tauon sen jälkeen? En minä tahdo, että sinun on paha olla. Minä kaipaan perhettäni, mutta kuule, sinä olet nykyään myös osa minun perhettäni ja perhe pitää aina yhtä”, sanoin yrittäen hakea katsekontaktia, mutta Olli vältteli yhä katsettani. Hänen kasvoilleen piirtyi epävarma hymy.
”Kiitos Lola, ihan oikeasti”, hän naukui hiljaa, lähes kuiskaten, ”sinäkin olet minun perheeni. Kyllä me voimme vielä yhden kaksijalkalan käydä läpi.. Sen jälkeen asetumme hetkeksi aloillemme, eikö niin?”
Nyökyttelin ripeästi päätäni.
”Tietenkin! Voi Olli! Sinä olet maailman paras”, hihkaisin, nousin ylös ja kirmasin kollin ympäri kuin pieni pentu. Se sai Ollin jännittymään, mutta hymyilemään lempeää hymyään.
”Mitä jos lähtisimme kaksijalkalaan heti huomisaamuna auringon noustessa?” ehdotin. Olli ei miettinyt kauaakaan, vaan nyökäytti päätään.
”Se sopii. Jos emme löydä perhettäsi, palaammeko sitten tänne vai etsimmekö paremman majapaikan jostain muusta metsästä? Tai ehkä nummelta?” Olli kysyi ja näytti vaipuvan haavekuviin uudesta kodistamme. Kohautin lapojani.
”Sinä saat päättää, minulle käy kaikki”, vastasin. Olli näytti yhä vain iloisemmalta. Rakastin sitä, miten omat tekoni tai sanani saivat ystäväni paremmalle tuulelle. Vaikka joutuisimme hetkeksi keskeyttämään etsinnät, aika Ollin kanssa olisi sen arvoista. Onneksi voisimme jatkaa etsintöjä heti, kun viherlehti päättyisi.
”Siinä tapauksessa annan vastauksen sinulle kaksijalkalan läpikäynnin jälkeen. En osaa päättää vielä”, Olli naukui iloisena. Enempää sanoja emme tarvinneet. Kaikki tarvittava oli nyt sovittu. Lähipäivinä kävisimme tämänkin kaksijalkalan kujat läpi, kyselisimme siellä liikkuvilta kissoilta perheestäni ja palaisimme joko voittajina tai pettyneinä takaisin metsikköön. Suunnitelma kelpasi minulle, olin valmis lakkauttamaan etsinnät hetkeksi Ollin vuoksi.

Seuraavana aamuna olin varhain pystyssä. Jätin Ollin vuoteeseensa nukkumaan rauhallista ja sikeää untaan, kun hiippailin ulos väliaikaisesta pesästämme. Päätin lähteä etsimään saalista läheisen kaksijalkalan suunnilta. Tarkoituksenani ei ollut käydä kaksijalkalassa, mutta hivuttautua vain hieman lähemmäs ja tarkastella sen ympäristöä. Olin luvannut käydä tutkimassa kaksijalkalan yhdessä Ollin kanssa ja sitä lupausta en aikonut rikkoa.
Aamu oli melko ankea, mutta se ei lannistanut minua. Hyvää oloani ei voisi latistaa juuri nyt mikään, sitä mahdollisuutta ei oikeastaan ollut koskaan olemassa. En ikimaailmassa lankeaisi negatiivisuuden hallitsemaksi. Vaikka olimme viime lehtikadon aikaan nähneet Ollin kanssa nälkää, ei edes se ollut saanut minua lannistumaan. Niin kauan kuin oli positiivisia ajatuksia, ei ollut mitään hätää. Jokin tässä maailmankaikkeudessa laittoi asiat aina menemään loppujen lopuksi siten kuten oli tarkoitus.
Hiippailin hiljaa hiiren hajujäljen perässä kauemmas pesältämme. Kuulin jostain puiden oksilta lintujen viserrystä, mutta vaikka olisinkin halunnut pysähtyä ja jäädä ihailemaan luonnon kauneutta ja kaunista laulua, keskityin etsimäni hiiren hajujälkeen.
Kesken hiipimisen, nenääni leijaili jokin aivan muu kuin hiiren haju. Se sai minut pysähtymään siihen paikkaan. Olin saavuttanut kohdan, joka oli selvästi merkki toisten kissojen reviiristä. Kissojen hajuja risteili täällä melko paljon. Ne kuuluivat selvästi useammalle kissalle, ja merkkejä oli vahvistettu useiden päivien ajan. Olin selvästi astunut jonkun kissaporukan reviirille. Katseeni alkoi välittömästi seilata edestakaisin metsämaisemassa. Katseeni etsi merkkejä minua vaanivista kissoista, mutta kun sellaisia ei näkynyt, otin ensin yhden ja sitten toisen askeleen taaksepäin. Henkeä pidätellen käännyin ja lähdin nelistämään takaisin kohti paikkaa, jonne olin Ollin jättänyt. Minun olisi kerrottava tästä hänelle.

”Olli!” huudahdin, kun pääsin viimein takaisin pesään. Olin syöksynyt sisään suinpäin ja lähes lentänyt ystäväni päälle. Uninen Olli ponkaisi itsensä pystyyn ja katsoi minua järkyttyneenä ja hyvin uneliaana. Kun hän tunnisti minut, kollin kasvoille levisi ärtynyt ilme.
”Äh.. Mitä sinä oikein touhuat?” raidallinen kolli kysyi ja ravisteli päätään. Peräännyin pois ystäväni päältä ja katsoin häntä silmät suurina.
”Minä kävin saalistamassa ja törmäsin joidenkin kissojen reviirimerkkeihin. Niitä oli vahvistettu useina päivinä ja paikka lemusi usealta eri kissalta”, selitin nopeasti. Yhtäkkiä Olli näytti hyvin ahdistuneelta. Hänen karvansa olivat jo alkaneet silottua säikähdyksen jäljiltä, mutta nyt ne olivat nousseet taas pystyyn.
”Mitä? Miten emme ole aiemmin huomanneet sitä?” hän kysyi huolestuneena. Kohautin lapojani.
”En minä tiedä, emme ole kai käyneet niin lähellä kaksijalkalaa aiemmin. Meidän on kierrettävä heidän reviirinsä päästäksemme kaksijalkalaan. En tiedä, kuinka laaja reviiri on, mutta ei se kovin pieni voi olla, koska sillä alueella oli liikkunut niin monta kissaa”, selitin. Tilanne ei hermostuttanut minua oikeastaan lainkaan. Toki oli jännittävää, että oleskelimme niin lähellä tuntemattomia kissoja, mutta toisin kuin Olli, minä en olettanut kaikista aina pahinta. Jotkut kissat saattoivat olla vihamielisiä, mutta jokaisessa oli kyllä jotain hyvääkin. Ystäväni näytti suorastaan järkyttyneeltä. Hän puski ohitseni ulos pesän ahtaasta uloskäynnistä ja minä seurasin perässä.
”Olli, älä nyt”, nau’uin syvään huokaisten, ”ei meillä ole mitään hätää.”
Olli katsahti minuun päin järkyttyneenä, kuin olisin juuri uhannut tappaa hänet.
”Me saatamme olla hengenvaarassa. On vain ajan kysymys, kun ne kissat huomaavat sinun käyneen niin lähellä heidän reviiriään. Lola, he saattavat tulla ja tappaa meidät kun me nukumme, jos uskomme olevamme turvassa. Meidän on lähdettävä liikkeelle nyt heti, emme me voi jäädä tänne”, Olli naukui kiihtyneenä. Vedin syvään henkeä ja otin askeleen lähemmäs ystävääni.
”Hyvä on, me voimme lähteä, mutta rauhoittuisit nyt. Kierretään vain se reviiri ja käydään kaksijalkalassa. Ehkä voisimme palata sille ukkospolulle, jolta alunperin näimme kaksijalkalan, ja siirtyä sinne sitä pitkin”, ehdotin yrittäen samalla rauhoitella ystävääni, näyttämällä tälle mahdollisimman rauhallisia eleitä ja ilmeitä. Ollin ahdistus näytti laantuvan hieman, joten uskalsin koskettaa hännänpäälläni hänen lapaansa ja asettua istumaan aivan liki hänen kylkeään.
”Tämä ei tunnu hyvältä Lola.. Täällä oleminen siis. Voisimmeko nopeasti tutkia sen kaksijalkalan ja lähteä sitten kauas täältä, joohan?” Olli kysyi ja katsoi minua anoen. Hymyilin hänelle ystävällisesti ja puskin hänen poskeaan kuonollaan.
”Tietysti. Jos emme löydä perhettäni, voimme asettua hetkeksi kauas täältä. Sinä saat päättää niin kuin sanoin”, lupasin. Olli rentoutui hieman, kun hän nyökytteli päätään. Päätimme lähteä kohti kaksijalkalaa saman tien.

Nappaamani kala oli antanut Harjukselle ja minulle juuri sopivasti voimia jatkaa vielä koko päivän loppuun saakka. Aluskasvillisuuden hipoessa turkkiani ja lintujen laulellessa parittelulaulujaan, minulle tuli niin kotoisa olo, etten moisesta ollut tietänytkään.
Metsä eli kuten kissatkin, enkä voinut olla ihmettelemättä hyytävän lehtikadon jälkeen kuinka mukavaa oli loikoilla lämpimällä kalliolla auringonpaisteessa.
Taivaltaminen kuitenkin kävi raskaammaksi, kun lämpimiä päiviä alkoi olla enemmän kuin viileämpiä eikä sateita tullut lainkaan. Kuulin joskus jopa Tähdenlennon ja Revontulen päivittelevän asiaa metsältä palattuaan. Harjuskin väsyi nopeammin, kun päivät kuluivat.
Onneksi kaksi vanhempaa kissaa eivät selvästikään kamalasti suuttuneet, vaikka jouduimmekin välillä lepäämään enemmän. Matka kuitenkin eteni etenemistään.
Yhtenä harvinaisen pilvisenä päivänä olimme pysähtyneet vanhan kaksijalanpesän raunioihin. Harjus veteli hirsiä pienestä nahanpalasta kyhätyllä pesällään Revontuli vierellään, kun Tähdenlento käveli minun luokseni.
“Olet oppinut hyvin paljon”, naaras naukui ja väläytti minulle lempeän hymynsä, “Et ole kuitenkaan vielä kertonut juuristasi. Uskon siihen olevan hyvä syy, mutta voi kuinka toivonkaan, että voisit luottaa minuun joskus tarpeeksi, Merete.”
Naaraan sanat saivat minutkin tuntemaan samanlaista lämpöä, jota tämän ääni suorastaan tihkui. Hän todella tuntui välittävän, sillä olihan hän tietenkin arvannut minun omaavan synkempääkin synkemmän menneisyyden.
Vilkaisin toista kissaa, mutta tämä ei näyttänyt tippaakaan pettymystä tai mitään merkkejä vaatimisesta. Hän odottaisi, josko itse kertoisin.
Kiersin häntäni käpälilleni enkä sanonut mitään. En halunnut kertoa ensimmäisestä kodistani, koska se tuntui tekevän tapahtumista vielä enemmän totta. En halunnut antaa sen kaksijalan vaikuttaa elämääni vielä nytkin, kun olin kaukana sen ulottumattomissa.

Ilta tuli nopeasti ja niin tulivat unetkin. Tassuni rummuttivat tällä kertaa kivistä tehtyä kaksijalan maata – ukkospolun pintaa.
Kuulin hirviöiden pauhua kaikkialta ympäriltäni. Se täytti korvani niin syvälle, että ääni tuntui pursuavan nenästäni asti ulos.
Juoksin kohti tyhjyyttä, johon ukkospolku ilmeisesti jatkui. Sen viivat alkoivat sumentua silmissäni, kun juoksuni tahti kiristyi.
Kylmä maa tykytti jäätävää raivoa tassujeni kautta aivoihini ja pian tunsin kynteni uppoavan johonkin lämpimämpään paljon pehmeämpään. Katsoessani tassujani näin kaksijalan nahan väristä ainetta, jota lainehti tassujeni alla. Kynsilläni siihen tarrautuen koitin päästä takaisin valvemaailmaan, mutta mitä kovemmin koitin pitää itseäni pystyssä sitä syvemmälle kynteni tunkivat.
Kaksijalan kivun ulahdukset syrjäyttivät hirviöiden äänet ja yhtäkkiä verta oli kaikkialla. Sitä oli silmissäni, korvissani ja suussani. En saanut henkeä.
Näin verijoen pinnalle päästyäni kuinka se virtasi syvässä rotkossa, jonne heittäytyi kaksijalkoja toistensa perään huutaen. Sitten painuin taas punaisen, kirkkaan punaisen, nesteen syövereihin.
Avatessani hiukan silmiäni näin vettä. Kirkkaan läpinäkyvän veden seassa oli helpompi suunnistaa. Uin ohi kalojen, joilla oli pitkät evät ja varsin rauhoittavan väriset kuvioinnit. Pinta tuli vastaan nopeasti ja haukkasin happea kipeisiin keuhkoihini.
Kömmin rannalle ja vilkaisin veteen. Näin siinä oman peilikuvani kuin joskus kuita sitten olin nähnyt kaksijalkalan kaduille muodostuneesta lammikosta. Vesi lainehti ja sekoitti hiukan karvojani, mutta näin silti selkeästi omat kasvoni. Suuret siniset silmät, joista tunki ulos verta. Niin paljon verta.
Kaikki kaksijalan veri pursui ulos silmistäni, nenästäni ja suustani. Se pursui ulos kaikkialta. Repi ihoni auki minun kiljuessani tuskissani. Se pursui ulos tekemistään haavoista. Sitä oli kaikkialla.

Säpsähdin hereille Tähdenlennon hellästä kosketuksesta. Räpyttelin silmäni auki ja kömmin käpälilleni. Olin nukahtanut pesän raunioiden varjoisimpaan nurkkaan, mutta toisin kuin eilen nyt
pesä oli tyhjä ja pimeä.
“Huomenta, on aika lähteä. Annoimme sinun nukkua hiukan pitempään, mutta emme ole vielä kerenneet saalistamaan”, Tähdenlento sanoi tavallisen lempeällä äänellään. Värisytin nenääni haistellen ilmaa. En haistanut mitään erityistä.
“Huomenta”, naukui vuorostaan Harjus, joka loikkasi loikoilu paikaltaan alas maantasolle.
“Huomenta”, vastasin haukotellen.

Matka jatkui taas, koska kahdella vanhemmalla kissalla oli selvästi matkaajan luonnetta veressä saakka. Veri sai minut ajattelemaan painajaistani, enkä illalla enää muistanut tekemästämme matkasta mitään, toivoin vain että saisin nukuttua paremmin seuraavana yönä.
Päiväsykli kulki ympäri monen monta kertaa kunnes pidimme kunnon levähdystauon. Paikka, johon asetuimme oli lähellä suurta nummialuetta. Minä en pitänyt aukean maaston tuomasta suojattomuudesta, joten pyrin viettämään aikani metsässä.
Tassuni olivat saaneet paksun kerroksen ihoa karsittua päältään nyt, kun en enää elänyt kaksijalkalassa ja tunsin paljon paremmin missä kuljin. Rastoille joutunut turkkinikin oli alkanut selvittämisen ja kasvamisen myötä puhdistumaan.
Enkä voinut olla mainitsematta mukavaa lihasmassaa, jonka tuoresaalis oli suonut meille kaikille samoin kuin kiiltävät kauniit turkit.
Yhdellä saalistusretkelläni löysin nuorehkon kissan, joka oli hyvin eksyneen näköinen. Kilpikonnakuvioinen kissa kertoi nimekseen Lohi ja seurasi minua mukisematta. Tiesin, että jos joku kissa toista auttaisi niin se olisi Tähdenlento ja tämä kissa näytti olevan avun tarpeessa.
Tassutimme hiljaisuuden vallitessa kohti leiripaikkaamme. Onneksemme Tähdenlennon sinikirjava turkki vilahti pian ohitsemme, kun tämä tuli tutkimaan muukalaista.
Lohi sai saman vastaanoton kuin minäkin olin saanut, mikä selvästi näytti ilahduttavan tätä. Naaras oli suuresta koostaan huolimatta kuin pieni pentu vain, yhtä hukassa ainakin.
Kiersin häntäni käpälilleni ja istuin, kun kaikki olivat koolla tutkiskelemassa uutta tulokasta. Harjus näytti hyvin innokkaalta, mikä sai minut hiukan kateelliseksi. En ollut ihan varma mikä minua haittasi, mutta jokin siinä etten ollut enää ainoa noin Harjuksen ikäinen.
“Mihin te olette sitten matkalla?” Lohi kysyi kuultuaan meidän olevan matkalla ja minun oli pakko myöntää, että se oli hyvä kysymys. Minulle ei ollut tullut mieleenkään kysyä sellaista Tähdenlennolta ja Revontulelta. Hetken ajan jo huolehdin, että olin ollut liian sinisilmäinen heidän mukaan lähtiessäni, mutta sitten tajusin etten minä olisi selvinnyt yksin metsässä. Lohen tapainen jo aikuisikäinen kissa varmasti oli saanut tarpeeksi saalista itselleen jopa lehtikadon aikaan.
“Emme ole itsekään ihan varmoja”, Tähdenlento naukui hymyillen hiukan edelleen, “Kohti tuntematonta ja sitten seuraavaa tuntematonta. Minä ja veljeni tykkäämme kulkea. Päämäärällä ei niinkään ole väliä, jos nauttii matkasta.”
Näin Harjuksenkin höristäneen korviaan. Hänenkin oli täytynyt miettiä toisinaan samaa. Tähdenlennon vastaus kuitenkin näytti tyydyttävän kollin mielen, mutta minun sisälläni kytevä tiedonjano ei laantunut.
Ehkä tämä elämäntapa ei ollut minulle oikea ja vain odotin sopivaa hetkeä irrottautua porukasta ja jatkaa yksin. Selviäisinkö yksin?
“Merete liittyi joukkoomme lehtikadon aikaan. Yleensä vietämme ne kaksijalkaloissa, sillä siellä riittää ruokaa”, Revontuli ilmoitti siskonsa viereltä, joka näytti selvästi tyytyväiseltä kollin ryhdyttyä puhumaan. Heidän dynamiikkansa oli sellainen, jollaista en ikinä osaisi ymmärtää.
“Saat levätä kanssamme ja kulkea niin kauan kuin tahdot. Et ole kuitenkaan mitenkään velvoitettu jäämään, joten tee kuten mielesi tahtoo”, Tähdenlento lisäsi lempeään sävyynsä.
Nousin, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun. En saanut yhtäkään pidempää katsetta muilta kuin Tähdenlennolta, kun poistuin aluskasvillisuuteen sanaakaan sanomatta.
Ehkä yksinolo olikin minulle parempi, ajattelin päästyäni pienen joen rantaan. Se oli ainakin aikaisemmin ollut joki, nyt se kuitenkin muistutti enemmän puroa.
Kumarruin litkimään vettä. Se ei ollut virkistävän viileää kuten vielä hiirenkorvan aikaan oli ollut, mutta se ei minua kovin haitannut. Vettä se kuitenkin oli.
Oman kuvajaiseni näkeminen toi jälleen mieleeni painajaisen viime yöltä. Annoin kylmien väreiden ravistella kehoni läpi ja peräännyin veden äärestä. En antaisi pelon ottaa valtaa minusta. Se oli vissi ja varma.
Loikkasin puron ylitse vaivattomin liikkein ja katosin aluskasvillisuuteen jättäen pienen leirimme taakseni.

“Merete?” kuulin Harjuksen huhuilun, jota seurasi Tähdenlennon hellä ääni. He huusivat nimeäni.
Nousin pystyyn oksanhaarassa, jolle olin nukahtanut. Vilkuilin alas puusta, mutta en nähnyt muuta kuin metsän tiheän aluskasvillisuuden.
“Täällähän sinä olet”, Tähdenlennon helpottunut ääni kuului takaatani ja käännyin. Nousin tassuilleni ja kapusin naaraan perässä alas puusta.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus lähteä ilmoittamatta”, naukaisin hiljaa häntääni väännellen. Tiesin, etteivät toiset olisi minulle vihaisia, mutta Tähdenlennon huoli kuohui tästä niin voimakkaasti etten voinut olla pyytämättä anteeksi vain kerran.
“Ei se mitään”, Harjus naukui ja kiehnäsi päätään kylkeeni. Hän oli aina pitänyt läheisyydestä.
“Pääasia, että olet turvassa”, Tähdenlento naukui jatkaen heti puhumista, “Lohi päätti liittyä matkaamme. Jatkamme heti aurinkohuipun aikaan. Siihen asti voisitte saalistaa kolmin, jos se vain käy. Revontulella oli piikki käpälässä. Minun täytyy tarkkailla sen kuntoa.”
Lohi, nimensä kuultuaan, pujahti saniaisten lomasta luoksemme ja istahti puun kohonneelle juurelle. Naaras nyökkäsi minulle ja nyökkäsin takaisin, vaikkakin hiukan hammasta purren.
Olisin halunnut viettää mukavan aamupäivän kaksin Harjuksen kanssa. Vaikken ollut kamalan sosiaalinen, olin oppinut rakastamaan kollin seuraa aivan uudella tavalla.

//Kujakissayhteisön lähialueet

Minusta ja Ollista oli viimeisten vuodenaikojen saatossa tullut aitoja seikkailijoita ja ennen kaikkea ystäviä. Hänestä oli tullut minun paras ystäväni, oikeastaan ainoa kissa jonka kanssa olin edes jutellut viimeiseen kolmeen kuuhun. En haluaisi kehuskella, mutta minusta oli tullut etevä saalistaja. Viherlehden myötä emme siis nähneet nälkää, sillä kun suita oli ruokittavana vain kaksi, saimme vaivatta kerättyä runsaasti tuoresaalista, kunhan sijainti vain oli sopiva. Kaksijalkaloiden kujilla oli luonnollisestikin vähemmän riistaa kuin metsissä, mutta sen vuoksi emme usein sukeltaneet syvälle kaksijalkalan uumeniin, jotta pääsisimme iltaisin takaisin metsään etsimään ruokaa.
Olimme etsineet perhettäni, mutta tuloksetta. Emosta ja Milasta ei ollut näkynyt jälkeäkään. Olin kysellyt vastaantulijoiltakin, olivatko he sattuneet tapaamaan heitä, mutta kukaan ei tiennyt perheestäni mitään. Mutta minä en suostunut luovuttamaan. Olli oli muutaman kerran ehdottanut moista, mutta minulle se ei käynyt. Minä tiesin, että vielä jonain päivänä löytäisin perheeni. Jos luovuttaisin nyt, en koskaan voisi saada tehtävääni suoritetuksi. Olin varma, että emo ja Mila kaipasivat ja odottivat minun löytävän heidät.
”Aiotko sinä jo nyt nousta ylös?” Olli kysyi, kun olin poistumassa väliaikaispesästämme eräänä aamuna. Vilkaisin ystävääni ja väläytin hänelle ystävällisen hymyn.
”Käyn vähän katselemassa ympäristöä. Jos tahdot, voit jatkaa vielä unia”, nau’uin päätäni nyökytellen. Olli näytti kuitenkin siltä, ettei hän ollut enää väsynyt. Kolli nousi välittömästi pystyyn ja ravisteli päätään.
”Ei tässä mitään, en minä enää saa unta.. Minä tulen mukaasi. Et kai suunnittele meneväsi sinne kaksijalkalaan?” oranssiraidallinen kolli kysyi. Pudistelin hyväntuulisena päätäni.
”En suinkaan, en minä mihinkään kauas ollut menossa. Ajattelin vain tutkiskella ympäristöä hieman. Voisimme ehkä majoittua tähän taas pariksi päiväksi, jotta maisema ei muutu koko aikaa. Ehdimme kyllä tutkia kaksijalkalan sitten, kun lähdemme”, lupasin ja kosketin hellästi kuonollani ystäväni poskea. Ollin kasvoille piirtyi kiitollinen hymy. Tiesin, että hän kaipasi elämäänsä rytmiä ja tasaisuutta. Muuttuva maisema ja kaikki uudet asiat saivat kollin ahdistumaan. Olin hänelle niin kiitollinen siitä, että hän oli lähtenyt omalta mukavuusalueeltaan ja päättänyt auttaa minua. Koin, että minun tehtäväni oli antaa hänelle vastapalvelus ja pysähtyä välillä, vaikka olisinkin halunnut etsiä perhettäni koko ajan. Oli kuitenkin tärkeää keskittyä myös ystävän hyvinvointiin ja meidän ystävyyteemme. Pienet hengähdystauot tekivät hyvää. Olimme päässeet tutustumaan toisiimme ja nauttimaan yhteisestä ajasta.

Kalle katseli Murua innostuneena. Hän ei voinut uskoa, miten paljon hänen ystävänsä tiesi aivan kaikesta. Murun täytyi olla yksi viisaimmista kissoista koko maailmassa. Mutta kun Kalle esitti kysymyksensä liittyen siihen, että isäkissa kantaisi pentuja, Murun ilme oli niin vakava, että Kalle alkoi hieman huolestua. Hänen päänsä kallistui hänelle tavanomaiseen tapaan. Murun suusta pääsi huokaisu, kun tämä pudisteli päätään.
”Ei se ihan niin toimi.. Ei kollikissoilla ole vatsansa sisällä pussia, jossa he voisivat kantaa pentuja”, kirjava kotikisunaaras kertoi rauhallisella äänellä. Kallen kulmat kurtistuivat.
”Eikö se oli aika epäreilua? Miksi emon täytyy tehdä kaikki se työ, kun isäkissa voi vain… No, tehdä mitä tahtoo?” Kalle kysyi mietteliäänä. Muru kohautti lapojaan.
”Isäkissat huolehtivat, että emolla ja pennuilla on riittävästi ruokaa”, Muru huomautti. Kallen mieleen syntyi kuva hänestä, Murusta ja pienistä pennuista, jotka kasvaisivat Murun vatsassa. Mielikuva oli niin lämmin ja suloinen, että Kallen kasvoille piirtyi haaveileva hymy. Hän vajosi hetkeksi aivan omiin maailmoihinsa ja kuvitteli, miltä tuntuisi olla isäkissa. Miksi kukaan ei koskaan ollut kertonut hänelle aiemmin pennuista ja perheestä? Siinä hetkessä kolli tiesi, että hän halusi olla Murun pentujen isäkissa. Hän oli jo pitkään pitänyt naarasta perheenään, mutta ajatus siitä, että hän saisi auttaa Murua ja nähdä heidän pentunsa, sai Kallen kehräämään hiljaa.
”Huhuu? Mihin sinä katosit?” Muru kysyi ja huiskautti käpäläänsä Kallen nenän edessä. Kalle säpsähti ja katsoi Murua silmät säihkyen.
”Miten sellaisiksi emokissoiksi ja isäkissoiksi tullaan?” Kalle kysyi innosta puhkuen. Murun suusta pääsi kiusaantunut naurahdus.
”No, tuota noin… Miksi sinä sellaista mietit?” Muru väisti kysymyksen, mutta Kalle ei huomannut sitä alkuunkaan. Hän oli niin innostunut päähänsä muodostuneesta mielikuvasta, ettei olisi huomannut vaikka kaksijalanpesän katto olisi romahtanut heidän vieressään.
”Minusta olisi kivaa, jos me voisimme olla emokissa ja isäkissa. Eikö sinustakin? Mutta yksi ongelma siinä kyllä on”, Kallen ilme synkkeni yhtäkkiä, kun hänen katseensa laskeutui käpäliinsä. Kallen suusta pääsi huokaisu:
”En tiedä, voinko luopua omista ruuistani.”

//Muru?

//Kotikisu
//Klaanien läheinen kaksijalkala

Puhin kaulassa kiiluva metallinen laatta kilkutti iloisesti kollin käpälien lyödessä rytmiä henkiin heränneeseen maaperään. “Tule Nasu! Täällä on ihan lämmintä”, pyöreäpiirteinen kollikissa antoi äänensä kaikua Nasun pesäoven pienen luukun kautta. Hän voisi jopa näyttää Nasulle Neposen pihan. Pelottavasta ilmestyksestään huolimatta ruskeaturkkinen kolli oli lopulta osoittautunut oikein kunnon kolliksi! Nasu ei ollut kuitenkaan uskaltautunut kylmillä säillä ulos, joten hän ei ollut vielä päässyt näyttämään miten hieno piha Neposella oikein olikaan. Kollin sanojensa mukaan koko kaksijalkalan hienoinen ja kotikisu oli vaikuttanut niin viisaalta, että sen oli pakko olla totta! “Mu-mutta Puh, mitä jos siellä on vielä lunta? E-ehkä me voisimme vain leikkiä täällä?” kolli ehdotti varovaisesti ja hymyili kilpaa auringon kanssa. Auringon jota he eivät voineet sisältä nähdä..
“Tule, siellä paistaa aurinko ja on lämmintä! Me voimme käydä katsomassa olisiko ulkona jotain syötävää. Masuni nimittäin on sitä mieltä, että nyt olisi ruoka-aika..” Puh naukaisi ja lipaisi huuliaan ajatellessaan ruokaa. Joku pieni välipala voisi sopia tähän väliin suorastaan täydellisesti.. Karvaton kolli mietti hetken, nappasi lattialla lojuvan pehmopallon ja kipitti sitten leikkikalu suussaan karvaisemman kollin luokse. “Me-mennään sitten, mutta ei mennä kauaksi, eihän? Täälläkin saattaisi olla jotain hiukopalaa kyllä.” Puh hymyili ystävälleen leveästi ja taputti sitten pyöreää vatsaansa. “Masuni sanoo, että kaksi välipalaa tulisi tarpeeseen!” Nasu nauroi ystävänsä kommentille iloisesti ja työntyi pallonsa kanssa luukusta lämpimään ulkoilmaan.

//Luopio
//Tuntematon alue

Kuut olivat kuin vilisseet minun ja muiden latokissojen silmissä. Vaikka välillä oli tuntunut siltä, että lehtikato ei päättyisi ikinä, oli se lopulta vaihtunut orastavaan hiirenkorvaan. Korvani painuivat hienoiseen luimuun, kun Tyrskytiikeri pujahti ohitseni takaisin latoon. Vilkaisin raidallisen suuntaan ja olisin halunnut sanoa jotain, mutta sanat juuttuivat vatsalaukkuuni eivätkä halunneet tulla ulos. Lopulta oli liian myöhäistä ja kolli oli jo ehtinyt kadota syvemmälle pesään. Tuntui siltä, kuin meidän välille olisi rakentunut muuri mitä ei voinut kiertää, ylittää tai siitä ei voinut mennä ali. Ainoa vaihtoehto olisi ollut mennä sen lävitse ja keskustella kaikki kertaheitolla läpi, mutta kumpikaan meistä ei oikein osannut sitä. Lopulta neutraaleista, lyhyistä keskusteluista tai jopa puhumattomuudesta oli tullut tapa. Olimme vain hyväksyneet sen, että vaikka olimme kumppaneita, me tunnuimme aivan ventovierailta. Olisin halunnut tietää mitä Tyrskytiikerille aidosti kuului, mutta me emme olleet enää sydän ja sielu auki. Suu muodosti meidän väliset keskustelut, ei sydän. Katsoin haikeasti, kun Max kantoi oletettavasti minun kumppanille saalista ja sen jälkeen minun oli pakko laahustaa kauemmaksi ladosta. Pelkäsin, että tilanne oli jo täysin menetetty. Ja ehkä se olikin, ehkä Tyrskytiikeri oli jo tehnyt päätöksensä, mutta ei vain osannut kertoa siitä minulle. Ehkä kollin valinta oli komea, karski ja kaikkien kissojen päiväuni – Max. Kenties kumppanini unelmien kolli ei ollutkaan tällainen kivikasvoinen valittaja.

//Erakko
//Klaanien lähialueet

Katselin Harjuksen intoa hieman ymmälläni. En ollut tottunut moiseen asenteeseen. Minun oli aina pitänyt paeta, sopeutua ja olla varuillani ihan sama missä olin elänyt ja vaikka tiesin Harjuksen olevan luonteeltaan leikkisämpi ja äänekkäämpi yksilö, en kuitenkaan ollut nähnyt vielä tälläistä käytöstä.
“Onko jokin vialla?” Tähdenlento kysyi minulta huomaten varmasti kummasteluni. Pudistin kuitenkin päätäni vastaukseksi, koska naaras ei varmaankaan ymmärtäisi hämmästelyni syytä.
“Hyvä.”
Pian metsä jo aukeni kaikkialla ympärillämme. Ihana lämmin tunne valtasi minut, yhteenkuuluvuus. Minä kuuluin metsään, se kuului minuun. Kunhan oppisin saalistamaan oman ruokani, en enää palaisi kaksijalkalaan.
Yöllä oli satanut, sillä maa oli hiukan kosteaa. Se tuntui kylmältä polkuanturoiden alla. Huomasin pienen puron, joka virtasi kauempana. Vilkuilin muita josko voisimme pysähtyä sen ääreen juomaan.
“Tuolla on puro!” Harjus hihkui ja säntäsi kohti äkkäämääni vedenlähdettä. Tyytyväisenä tassutin hänen peräänsä jättäen Tähdenlennon ja Revontulen vilkuilemaan toisiaan.
Puro osoittautuikin miltei kokonaiseksi joeksi. Kumarruin sen ääreen ja latkin kirkasta raikkaan kylmää vettä. Se oli niin paljon parempaa kuin kaksijalkalan lammikoista löytyvä juomavesi. Toisaalta joskus myös kaksijalat tarjosivat meille vettä, mutta se maistui oudon metalliselle, miltei verelle.
Huomasin pinnan alla liikkuvan hopeankirjavan kalan. Jähmetyin ja terästin aistejani. En ollut ikinä maistanut metsästä napattua kalaa. Koukkasin käpäläni veteen ja sain sätkivän pötkylän heilautettua hiekkaiselle joen rantamalle.
Tapoin kalan sulavin liikkein ja nostin sen hampaisiini. Harjus ja molemmat vanhemmista kissoista tuijottivat minua ällistyneinä.
“Hienoa työtä, Merete”, Tähdenlento naukui selvästi hyvin yllättyneenä taidokkaasta nappauksestani. En ollut aikaisemmin juurikaan kalastanut, mutta kaksijalkani luona elellessäni se oli joskus päästänyt minut ulos metsään, jolloin olin tarkkaillut sen pihamaalla sijainnutta lampea ja sen kaloja.
Laskin kalan nurmikolle ja katselin muita. “Harjus, sinullahan oli nälkä”, lausuin epävarmasti ja tarjosin kalaa mustaturkkiselle kollille. Hän katsoi minua silmät suurina kuin täysikuut konsanaan.
“Kiitos Merete!” Harjus naukui yhtä äimänkäkenä kuin kaksi muutakin seuralaistani. Sitten hän kävi kalaan kiinni ahnain suin. Räpyttelin silmiäni pari kertaa ja istahdin nuolaisemaan rintaani.
Oli ihan mukava nähdä, että tein kaksi muuta ylpeäksi jollakin mitä onnistuin kerrankin tekemään.

//Lentotähti?

//Kirjoittaja: Käärmis

//Erakko | Tuntematon alue

Kuuntelin hiljaa kävellessämme, kun Merete ja Harjus juttelivat jotain keskenään. En kuitenkaan kerennyt kuunnella kovinkaan kauaa, kun Revontuli tökkäsi minua hellästi. Hän halusi selvästi sanoa jotain. Minun täytyisi kuunnella tarkaan, jotta saisin selvää hänen muminastaan, kun hän kantoi rakkaita kissanminttujaan.
“Eikö olekin hienoa päästä taas metsään”, kolli mumisi minulle. Nyökkäsin hänelle hymyillen. Rakastin metsää, olihan se sentään kotini. Eniten pidin siitä, että pääsisin taas kiipeilemään puissa vapaasti ja jahtaamaan niissä oravia.
“Minulla on nälkä!” Harjus yllättäen nurisi takanamme. Käännyin katsomaan kollia pienehkö virne kasvoillani. Huomasin myös veljeni viiksien väpättävän huvittuneena nuoren kollin nurinasta.
“Voimme koittaa napata jotain, kun pääsemme tarpeeksi syvälle metsään, jotta jotain todella löytyy. Metsän rajalle ei ole pitkä matka enää”, naukaisin, mutta kolli ei näyttänyt tyytyväiseltä.
“Enkö voisi käydä kinuamassa kaksijaloilta ruokaa?” hän pyysi, mutta Revontuli pudisteli päätään.
“Olemme juuri lähdössä, meillä ei ole aikaa jäädä odottamaan kaksijalkoja. Jos todella olet niin nälkäinen, vilkaise tuonne roska-astiaan, jos siellä olisi jotain”, vanhempi kolli naukaisi ja katsoi Harjusta tuimasti.
“Saat varmasti metsään päästyämme jotain syötävää, pärjäät kyllä sinne asti”, lisäsin vielä ja sain vain vastauksesti pienoista jupinaa.
Kuitenkin taas hetken päästä Harjus oli yhtä innokkaana kuin aikaisemmin ja lähes loikki innosta.
“Minä nappaan jotain niin hienoa, että ette meinaa edes uskoa minua. Saan kiinni… jäniksen! Ei vaan fasaanin! Tai sitten peuran!” kolli sanoi ja vilkaisi silmät kimmeltäen Mereteä. “Siitä riittäisi rutkasti kaikille vaikka miksi aikaa!”
“Koitahan odottaa edes pieni hetki tai säikytät kaiken riistan ennen kuin edes pääsemme metsään asti”, naukaisin ja näin jo kaksijalan pesien harvenevan ja loppuvan. Metsä oli enää muutaman hännänmitan päässä. Tassujani alkoi kihelmöidä ja tajuamattani ryhdyin kiristämään tahtia. Pian lähes ravasin metsässä ja tajutessani sen käännyin katsomaan ystäviäni, jotka olivat pitäneet vauhdista yllättävän hyvin kiinni. Se saattoi johtua siitä, että olin sen verran pieni, että pienillä raajoillani ei erityisen lujaa liikuttu.
“Lähdetään tuohon suuntaan ja yritetään tutkia samalla aluetta saaliin hajun varalta. Sanokaa, jos on mitään kysyttävää missään välissä”, naukaisin ja osoitin kuonollani kohti suuntaa, johon olin aikaisempana iltana suunnitellut Revontulen kanssa meidän lähtevän.

//Merimies?

//Kirjoittaja: Saaga

//Erakko | Tuntematon alue

Pian metsä jo vihersi ja hiirenkorvan aika oli virallisesti luonamme. Öisin ei enää ollut niin kylmä kuin aikaisemmin, joten uskaltauduin useammin metsään ja jopa nukuin pari yötä yksin tähtien alla. Palattuani yhtenä aamuna Tähdenlento ilmoitti, että oli aikamme lähteä kaksijalkalasta.
Naaras oli kertonut minulle matkaamiselämäntavastaan ja olin heti ensimmäisistä päivistäni näiden kissojen luona odottanut innolla takaisin metsään lähtöä. Minä kuuluin metsään ja tiesin jaksavani matkata sen läpi vaikka maailman ääriin saakka.
Keskustelun kääntyessä klaaneihin kallistin päätäni hämmentyneesti. Mitä klaanit oikein olivat? En ollut kuullut sanaa koskaan aikaisemmin. Jätin kuitenkin sen mainitsematta ja odotin kohteliaasti muiden puhuvan asiansa loppuun.
“Mitä mieltä sinä olet tästä, Merete? Eikö olekin jännittävää!” Harjus intoili minulle lähdettyämme kohti metsää. Kohautin lapojani. En tiennyt oikein mitä vastata kollille. Onneksi hän oli oppinut tuntemaan minut ja tiesi huonoista sosiaalisista taidoistani ja siitä, etten juurikaan puhunut edes kun minulta kysyttiin jotain.
“Mitä ne kaalit ovat?” naukaisin hiljaa Harjukselle. En halunnut vanhempien kissojen kuulevan minua. Pelkäsin heidän tuomitsevan minut tietämättömyyteni tähden.
“Klaanit”, Harjus korjasi ja ylitseni kulki suuri häpeän aalto, kun tuon ilme näytti hyvin huvittuneelta, “Ne ovat sellaisia kissajoukkoja. Vähän niinkuin me, mutta siellä on kissoja paljon enemmän.”
Minua puistatti, kun Harjus jatkoi selitystään. Miksi klaaneissa oli paljon kissoja? Miksi kukaan haluaisi viettää elämänsä jossain klaanissa keskellä kymmeniä kissoja? Ja vielä kaiken päällä oli ihmeellinen hierarkia, jonka mukaan oli päälliköt, varapäälliköt ja parantajat ja niin edespäin. En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä kolli sanoi, mutta tiesin heti ettei klaanit olleet lainkaan minun juttuni.
“Minulla on nälkä!” Harjus ilmoitti kovaan ääneen saaden Tähdenlennon ja Revontulen kääntymään ympäri.

//tähdöntäti?