Klaanittomien tarinat

Kaksijalan tulo säikäytti minut. Kiiruhdin mahdollisimman nopeasti piiloon, vaikka olinkin ajatellut suojelevani Tyrniä.
En halunnut satuttaa itseäni. Oma henkikultani oli kuitenkin minulle hieman arvokkaampi kuin toisen pesässä asuvan kissan, jota en edes tuntenut kunnolla. Tyrni oli ollut minulle ilkeäkin, joten voisin hyvällä omatunnolla pelastautua ja tarkkailla tilannetta kauempaa.
Paikalle tullut kaksijalka ei kuitenkaan näyttänyt vihamieliseltä. Sen sijaan se kyyristyi Tyrnin vierelle ja tutki tilannetta. Olennon ojentaessa toista tassuaan kohti haavoittunutta nuorukaista ehdin jo ajatella, että kaikki järjestyisi ja se pystyisi auttamaan Tyrniä – ainakin paremmin kuin minä. Tyrni kuitenkin sähähti raivokkaasti ja esti kosketuksen.
Hiivin hiljaa esiin piilostani ja katselin kaksikkoa. En ollut varma, mitä minun kuuluisi tilanteessa tehdä, mutta ajattelin koettaa näyttää Tyrnille ettei kaksijalassa ollut mitään pelättävää. Astelin hitaasti lattialle istuneen kaksijalan lähelle ja puskin varovaisesti sen takajalkaa, jolla se yleensä seisoi.
Pidin hetken katsekontaktia kaksijalkaan ja sitten vilkaisin Tyrniä rohkaisevasti.
“Ehkä se voi auttaa sinua”, ehdotin ja puskin uudelleen takajalkaa nyt voimakkaammin ja luottavaisemmin. Jos kaksijalka ei tekisi minulle mitään, ei se myöskään hyökkäisi Tyrnin kimppuun.

//Tyrni?

Makoilin kaksijanpesän uloskäynnillä. Odotin rakkaimpani paluuta sen jälkeen, kun hän oli poistunut ulos jonnekin sukulaistensa kanssa. Minua edelleen hieman huoletti hänen tilansa, mutta sukulaistensa kanssa hänen pitäisi olla turvassa ja hyvässä seurassa. Sillä välin minun vain täytyi odottaa hänen paluutaan, joka voisi viedä ikuisuuksia!
Huokaisten nousin tassuilleni ja suuntasin ulos luukustani, jonka kautta pääsin ulos pesästä, jos rakkaimpani ei voinut tulla päästämään minua ulkosalle. Siellä aioin vain ottaa hetken aurinkoa, mutta kuulinkin kissan äänen. Pian aidallani kulki kaksi kissaa peräkkäin kohti seuraavan pesän aitaa ja katsoin heitä hetken ihmeissäni. He eivät haisseet täkäläisille, joten he olivat varmaankin muukalaisia alueen kissoille.
“Hei, anteeksi?” naukaisin varovasti katsellessani kissoja. Toinen oli mustaturkkinen nuorehkon oloinen kolli ja toinen oli valkoisen, ruskean ja oranssin kirjava naaras, joka näytti kollia hieman vanhemmalta.
“Ai, tervehdys! Kukas sinä mahdat olla?” musta kolli kysyi innokkaasti loikaten alas aidalta luokseni. Hän vaikutti innokkaalta jutella muiden kissojen kanssa, joka ainakin kertoi minulle, ettei hän ollut täkäläisiä. Useimmat kissat alueella välttelivät monesti muille juttelemista, elleivät he yrittäneet sitten houkutella kissoja mukaansa.
“Hei vain! Minun nimeni on Aino! Asun tässä kaksijalanpesässä rakkaimpani kanssa. Huomasin, että olitte ohikulkumatkalla ja pohdin, jos tahtoisitte jutella kanssani hetken. Rakkaimpani on lähtenyt ulos perheenjäsentensä kanssa jonnekin, joten jäin yksin kotiin, eikä minulla ole muuta seuraa”, selitin muukalaisille ja katsoin, kuinka kirjava naaras lähestyi minua ja ystäväänsä hitaammin oranssit silmänsä epäluulosta kiiltäen.
“Onko sinulla kaksijalkoja sisällä? Emme haluaisi törmätä niihin enempää kuin on pakko”, naaras naukaisi ja vilkuili ohitseni kohti minun ja rakkaimpani pesää. Tajusin, etten ollut selittänyt tarkoittavani rakkaimmallani kaksijalkaani.
“Rakkaimpani on kaksijalkani. Hän on ainoa, joka asuu kanssani tässä pesässä. Hän on vanha ja herttainen kaksijalka, joten hänestä ei tarvitsisi huolestua, vaikka hän olisikin paikalla juuri nyt”, kerroin matkaajille hymyillen. “Mitkäs teidän nimenne mahtavat olla?”
“Minä olen Harjus ja tämä tässä on Lohi. Matkasimme tänne Tähdenlennon, Revontulen ja Mereten kanssa, mutta lähdimme kahden seikkailulle tutkimaan paikkoja, koska Tähdenlento on haavoittunut ja Revontuli halusi pitää häntä silmällä, ettei hänen haavansa aukea enää. Merete sen sijaan lähti omille teilleen jostain syystä. Hän luultavasti pysyttelee metsän lähistöllä”, musta kolli kertoi ja hänen seuralaisensa vilkaisi häntä epävarman näköisenä. Painoin heidän nimensä mieleeni. Musta kolli oli siis Harjus ja kirjava naaras Lohi.
“Jos tahdotte, voitte jäädä hetkeksi luokseni kyläilemään. Minulla on sisällä ruokaa, mikäli olette nälkäisiä. Voitte kulkea tuosta luukusta vapaasti sisään ja ulos, jos päätätte tulla sisään”, nau’uin vieralaisilleni, jotka vilkaisivat toisiaan lyhyesti. Lohi näytti epäröivän, mutta Harjus sen sijaan oli erityisen valmis tulemaan sisään.
“En tiedä pitäisivätkö Tähdenlento ja Revontuli siitä ajatuksesta…” Lohi naukui ja vilkaisi epävarmana toveriinsa. Musta kolli vain kehräsi häntä kippuralla.
“Minulla on ainakin sudennälkä!” hän huudahti innostuneena ja asteli minua päin. Hänen toverinsa ei vaikuttanut kovin innostuneelta asiasta.
“Älä huoli, en minä teitä halua kaapata”, naukaisin rauhoittelevasti Lohi nimiselle naaraalle. “Seura on kyllä mukavaa, mutta kunnioitan teidän haluanne pysyä vapaina kissoina. Jos ette molemmat halua tulla sisään, en aio teitä pakottaakaan.”
Lohi nyökkäsi ja Harjus vain virnisti ja katsoi toveriaan ilkikurisesti. Kirjava naaras kurtisti kulmiaan ja saatoin nähdä hänen hännänpäänsä nykivän hermostuneesti.
“Älähän nyt, Lohi! Ei kotikisu meitä voisi muutenkaan kaapata. Pääsisimme kaksin karkuun alta aikayksikön!” musta kolli naukaisi ja vilkaisi minua anteeksipyytävästi. Hymyilin hänelle vain lempeästi. Ymmärsin mistä hänen ajatuksensa ja sanansa tulivat. Useimmat kotikissat, kuten minä eivät olleet parhaimpia kissoja pitämään puoliaan ja ennemmin turvautuivat kaksijalkoihinsa. Minä sen sijaan en vain halunnut taistella ylipäänsä. En nähnyt hyvää syytä käyttää väkivaltaa noin vain muita kissoja vastaan, joten ennemmin juttelisin heille, jos välillemme tulisi jotain kiistaa.
“Älä turhaan pakota ystävääsi sisälle. On hyvä, että hän osaa olla varovainen. Voitte täydentää toisianne sillä hyvin. Lohi – sehän oli nimesi – pitää sinulla tassut maanpinnalla ja sinä pidät huolta siitä, että Lohi myös osaa toisinaan lähteä seikkailuun. Olette mainio kaksikko”, naukaisin mustaturkkiselle kollille hymyillen ja hänen vierellään istuskeleva kirjava naaras katseli vaivaantuneena toisaalle. En ollut varma, mutta se olisi hyvin voinut olla rakkautta. En tuntenut kissoja aivan niin hyvin, että olisin osannut sanoa, milloin he pitivät toisistaan, ellei asia ollut itsestään selvä.
“Lohi nyt vain on toisinaan turhan varovainen, ties mistä hän on sen oppinut!” Harjus naukaisi ja tuuppasi toveriaan hieman päällään tämän kylkeen.
“En vain tahdo, että meille tapahtuu mitään. Sinä toisinaan satut vain puhumaan aivan liikaa. Kaikki eivät ole kuten Revontuli ja Tähdenlento, emme tiedä koskaan tarkalleen, milloin johonkuhun voi luottaa. Olet antanut meistä jo tarpeeksi tietoa muukalaisille, joten en tahtoisi ottaa riskiä siitä, että meitä vastaan käännytään ja hyökätään silloin, kun olemme heikoimmillamme”, naaras mutisi hiljaa mustaturkkiselle kollille ja silmäili edelleen ympäristöään kuin odottaen yllätyshyökkäystä. En voinut häntä asiasta syyttää. Alueella oli varmasti monia kissoja, jotka halusivat silkkaa pahaa muille, eivätkä tahtoneet muita kissoja alueelleen.
“Minä taidan siirtyä sisätiloihin odottelemaan rakkaimpaani. Ellette halua tulla sisään, voitte myös lähteä. Tai jäädä, ei se minua haittaa. Tehkää mitä tahdotte, minua saa tulla aina tervehtimään”, totesin kissoille, kun auringossa seisoskelu alkoi käydä inhottavan tukalaksi. Molemmat nyökkäsivät ja sanoimme pikaiset heipat ennen kuin pujahdin takaisin sisään pesään. Jättäisin heidät taas kaksin ja voisin itse mennä takaisin pesän toiselle uloskäynnille odottamaan, kunnes rakkaimpani viimein palaisi paikalle. En tiennyt, kuinka kauan siinä tulisi menemään, mutta olin valmis odottamaan. Tietysti seura olisi ollut hyvä asia, sillä se olisi saanut odottamisesta helpompaa, mutta jos muukalaiset eivät halunneet tulla sisään, joutuisimme valitettavasti jättää pienen tapaamisemme siihen paikkaan.
Tassutin takaisin toiseen tilaan, josta kävin juomassa hieman vettä pienestä kulhosta, jonka jälkeen siirryin takaisin kiinni olevalle uloskäynnille odottamaan. Toivoin vain, että rakkaimpani tulisi pikaisesti. Aina kun hänellä kesti tulla takaisin, minua alkoi pelottaa, että hänelle oli käynyt jotain pahaa. Toivoin vain kovasti, että hänelle ei ollut oikeasti sattunut mitään. En tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos hän ei koskaan palaisi takaisin luokseni ja jäisin elämään yksikseni loppu elämäkseni ilman häntä ja hänen rakkautaan. En varmaan koskaan voisi toipua siitä, sama se, vaikka olisin saanut uuden kaksijalan, jonka kanssa asuisin.
Se ei vienytkään kuin vain pienen hetken, kun kaksijalanpesän uloskäynti avautui ja rakkaimpani asteli sisään sukulaiset perässään. Katsoin silmät kirkkaina tulijoita ja iloitsin siitä, ettei minun tarvinnut olla enää yksin. Nyt rakkaimpani pitäisi sukulaistensa kera minulle seuraa.
Rakkaimpani otti päällään olevan kankaan pois, jota hän piti pitääkseen itsensä lämpimänä ulkona – vaikka ihmettelinkin, miten kenenkään tarvitsi pitää itseään lämpimänä sellaisessa helteessä. Hänen sukulaisillaan oli mukanaan tavaraa. He toivat ruokaa ja kaikkea muuta. Katsoin heitä innoissani. He olivat tainneet olla ulkona saalistamassa yhdessä. He olivat saaneet kaiken sen ruoan yhdessä tiimityöllä! En voinut muuta kuin arvostaa sitä.

Vietimme päiviä vältellen toisiamme kaksijalan pesässä, joka oli selvästi liian pieni kahdelle riitapukarille. Onneksi lopulta onnistuimme oikeassa keskustelussa. Sain kollista selville nimen – Tyrni – ja sen, että tämä oli viettänyt koko elämänsä kaksijalkojen armoilla.
Kolli muistutti minua Mirristä, mutta samaan aikaan tiesin etten jäisi tänne. En voisi pelastaa Tyrniä, koska hän ei tarvinnut pelastamista.
Taisin olla väärässä, koska pian minulle paljastui syy Tyrnin käytökselle. Kaksijalka, joka asui pesässä lähti. En ollut varma oliko se tulossa enää takaisin, koska tilalle tuli toinen kaksijalka. Se vaikutti aluksi ihan tavalliselta, mutta asiat muuttuivat vähitellen oudoiksi.
Ensin yritin työntää pahaenteisen oloni pois, mutta sitten kaksijalka vihdoin pimahti ja retuutti Tyrnin niskanahasta minulle täysin vieraaseen tilaan. Piilouduin suuren pedin alle ja pidin aistini valppaana. Mitä kaksijalka aikoikaan, se ei voinut olla hyväksi uudelle ystävälleni.
Kuulin rääkäisyn ja joukon muitakin ääniä. Suljin silmäni ja toivoin, että tilanne menisi pian ohi. Jonkin hetken päästä Tyrniä pahoinpidellyt kaksijalka lähti tilasta jättäen oven apposen auki. Loikin oitis sisään ja kyyristyin tajuntansa menettäneen karvakasan ylle.
En saanut häntä hereille ravistelemalla, joten minun piti keksiä jostain kollille vettä. En keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin mennä juomakulhon ääreen ja työntää sitä kuonollani pari hännänmittaa kerrallaan. Siinä meni ikuisuus, mutta lopulta sain veden aivan pyörtyneen kollin viereen.
Otin itse etäisyyttä Tyrniin, mutta pidin silti häntä silmällä. Ei olisi järkevää lähteä, jos kaksijalka palaisi. Ehkä voisin puolustaa kollia sen käpäliltä kynsilläni.
“M-mitä tapahtui?” Tyrnin ääni oli käheä kivusta ja aikaisemmasta loputtomasta huutamisesta. Lähestyin varovasti toista ja istuuduin sitten alas.
“En ole ihan varma. Jokin kaksijalka…” aloin selittämään, mutta lopetin kesken lauseeni sillä en ollut varma halusinko kertoa Tyrnille kaiken. Jos hän olisi unohtanut jo, olisi parasta olla kertomatta kaikkea.
“Päätäni särkee…” kolli totesi ja käänsi päätään hiukan vältelläkseen katsettani. Ymmärsin hyvin ettei hänestä tuntunut mukavalta olla näin haavoittuvaisessa tilassa varsinkaan minun edessäni. Siksi en lähestynyt toista enempää, mutta en myöskään voinut mennä kamalasti kauemmaksi jos halusin nähdä tämän voinnin.
“Taisit satuttaa itsesi aika pahasti. Voinko tehdä jotain sinua auttaakseni?”

//Tyrni?

”Sinuun taisi sattua aika pahasti”, Roihu pysyi yhtä kaukana kuin äskenkin, ja edellisen puolikuun. Naaras vaikutti pelkäävän minua, ehkä ihan aiheellinen pelko. Enhän minä mikään paras kissa ollut missään, korkeintaan vain pahan mielen aiheuttamisessa typerille kaksijaloille, jotka halusivat satuttaa minua.
”Mitä luulet?” Tätä kipua oli jatkunut koko elämäni, eikä loppua näkynyt. Toivoin, että saisin joskus olla onnellinen ja piilottaa kaiken kärsimyksen jonkun taakse. Jätin kuitenkin menneisyydestäni kertomisen pois.
Yritin nousta ylös asennosta, johon olin jäänyt ja jossa minua voisi satuttaa kuka tahansa mikäli haluaisi. Melkein takaisin seisomaan päästyäni uusi kipu taltutti takajalkani ja pakotti minut kyyristymään johtuen sietämättömästä kivusta.
Halusin vain olla tavallinen kissa. Elää rauhallisesti ja iloisesti, mutta kaksijalat tekivät siitä liian vaikeaa minulle. Eikö ketään muuta kohdeltu näin?
”Onko sinua koskaan paiskottu lattialle kuin olisit jokin lelu?” Kysyin Roihulta yksinkertaisen, mutta melko karmivan kysymyksen vastauksena yksinkertaiseen ajatukseeni. Ehkä muitakin kissoja kohdeltiin näin ja olimme todella kaksijalkojen leluja. Ehkemme ansainneet elämää, ainoastaan kivuliasta ja pitkää kuolemaa.
’Vruuum’, kaksijalkani oli kotona. Ainoastaan hänen hirviöstään kuului niin muhkea ääni. Se ei kuitenkaan nyt auttanut tilanteeseni, sillä hän ei ollut maaginen parantajani. Ehkä hän jopa jatkaisi kidutustani?
”Tyrni?!” Kaksijalkani suusta kuului melko hätääntynyt ääni, kun se tuli samaan tilaan missä minä ja Roihu, sekä vesikipponi sijaittiin.

//Roihu?
//Tyrnin kaksijalka puhuu sitten jossain vaiheessa //vihaisesti puhelimessa, keskustellen mitä Tyrnille //tapahtui. Voit jättää sen mulle tai kirjottaa siitä ite 😀

Olin saanut tietää vieraan kissan nimen olevan Roihu. Hän oli kertonut sen minulle meidän keskustellessa pari auringonnousua sitten kaksijalan lähdön jälkeen.
Tällä hetkellä katselin Roihun toimintaa kaksijalkani työhuoneesta sen lasiseinän läpi, josta näki suoraan oleskelutilaan. Oranssi kollikissa koitti kiivetä sohvan päälle ja onnistuikin siinä. Tai siis onnistui siihen asti, että koitti hypätä sen ylemmälle ja ohuemmalle osalle joka sitten kippasi hänet lattialle. Ainut jälki äsken tapahtuneesta oli alas pudonnut kappale sohvasta ja yksittäisiä ilmassa leijuvia karvoja paenneesta kissasta.
Korvat apposen auki satuin kuulemaan kaksijalanpesäni etusisäänkäynnistä kuuluvan äänen. Pelästyneenä kyyristyin heti matalammaksi, sillä kaksijalkani ei koskaan tullut kotiin tähän aikaan. Oliko se taas joku muu? Joku muu jolla ei koskaan ollut hyviä aikeita, mutta satuttaisi nyt sekä minua, että Roihua?
Maahan tarrauneena tärisin pelosta, kun näin tuntemattoman kaksijalan kävelemässä kulma askelmia ylös. Huomasin sen avaavan tilan oven ja nauravan maanisen ilkeästi. Luimistin korviani ja sähisin itseni suojelemiseksi vaikka tiesin, että se ei auttanut.
Kaksijalka nosti minut ylös ja painoi kaulaani. Kipu, johon olin jo tottunut aikoja sitten kiipesi aivoihini salamannopeasti. Kaikkialle särki, mutta pystyin silti näkemään kauhistuneet silmät oleskeluhuoneessa, sohvan alla. Yrittikö Roihu piiloutua ansaa, jota ei voinut millään piiloutua?
Tämä kaksijalka ei päästänyt irti epätoivoisista yrityksistäni huolimatta, ei ainakaan ennen kipeää ja metallista iskua takaraivooni…

Heräsin erikoisesta paikasta, siitä samasta huoneesta missä kaksijalkani tuntui valuttavan vettä turhaan joka ikinen päivä. Vierelläni vesikipponi ja Roihu hieman kauempana odottamassa.
”M-mitä tapahtui?” Sopersin hiljaisesti ja kivuliaasti. Koko kehoni tuntui palavan, vaikken kovin lämpimässä tilassa ollutkaan. Janoa minulla ei ollut lainkaan, mutta oli ollut Roihulta ystävällistä tuoda vesikippo vierelleni.

//Roihu?
//Lopussa siis suihkutilassa, emme tiedä, mitä Tyrnille tapahtui…
//Roihua ei siis satutettu syystä tai toisesta

Aamun valjettua nousin lyhyeltä levoltani katsomaan Tähdenlentoa. Onneksi Revontuli osasi joitakin yrttejä ja parannuskeinoja, sillä muuten hänen sisarensa olisi voinut olla oikeassa pulassa. Uskoin kuitenkin kaiken kääntyvän parhain päin kuten silloinkin, kun olin saanut piikikkäästä verkosta naarmun ja Revontuli oli osannut hoitaa sen lievän tuhlehduksen alta aikayksikön.
Istahdin kerälle kietoutuneen Tähdenlennon viereen. Tuon lapaan oli kääritty hämähäkinseittiä ja jotakin vihreää salvaa. Noin syvien haavojen täytyi tuntua ikävältä, joten ehkä salva oli kivun hillitsemiseksi.
“Hän oli onnekas, kun sinä olit lähellä”, Revontulen ääni yllätti minut. Nostin katseeni kolliin. Hän näytti tarkoittavan sanojaan, mutta jokin hänen olemuksessaan oli hiukan pielessä. Ihan kuin olisin aistinut tämän äänessä kateutta. Ehkä kolli ajatteli, että hänen olisi kuulunut pelastaa Tähdenlento eikä minun.
En kuitenkaan luottanut intuiitiooni mitä tuli toisien kissojen tunteisiin, ilmeiden tai äänensävyjen lukemiseen. En ollut koskaan ollut hyvä siinä, koska olin elänyt niin kauan eristyksissä. Minulle ei ollut tuttua sellainen kanssakäyminen, jota kaikki muut tuntuivat harjoittaneet jo pennuista saakka.
Nyökkäsin Revontulelle ja katsoin sitten taas Tähdenlentoon. Naaras nukkui yhä.
“Tuleehan hän kuntoon?” kysyin hiljaa. Toinen oppimani tapa – puhuin lähes aina hiljaa, vaikkei sille ollut syytä. Olin tottunut pysyttelemään varjoissa. En ollut ikinä tuntenut tarvetta olla huomion keskipiste.

//Tähtösetä?

Kaksijalka viittoili minulle toisen kissan kadottua. Seurasin sitä. Ehkä olento antaisi minulle ruokaa tai jotakin. Vatsani kurni, sillä verkkopesässä ollessani saamani ruoka ei ollut ollut kamalan hyvää. En ollut viitsinyt syödä sitä juurikaan, joten olin kärsinyt nälästä jo jonkin aikaa.
Loikin portaat ylös taso kerrallaan. Kujakissayhteisössä oli samankaltaiset, joten osasin kulkea niissä, mutta nämä olivat eri materiaalia. Kynteni eivät saaneet mistään kiinni ja pelkäsin liukastumista, joten matkassa kesti.
Vihdoin ylös asti kömmittyäni seurasin kaksijalan tuoksua tilaan, jonka ovi oli raollaan. Huone, johon menin oli suuri. Sen keskellä oli iso kaksijalkojen makuupeti ja ympärillä kaikenlaista muuta. En kiinnittänyt juuri huomiota mihinkään paitsi kaksijalkaan, joka alkoi puuhailemaan jotakin.
Loikkasin ylös pedin päälle, mutta sain vastaukseksi sihinää ja iskun. Onnistuin kuitenkin väistämään kynnet, jotka olisivat repäisseet minulta korvan halki jos en olisi ollut valmis. Kurtistin kulmiani ja peruutin.
Loikattuani alas pediltä ravasin pois tilasta ja alas portaita nyt tottuneemmin. Ehkä minun pitäisi pitää hieman etäisyyttä kaksijalkaan ja toiseen kissaan. En halunnut saada haavoja, sillä en kovinkaan luottanut kaksijalkojen kykyyn korjata kissojen vammoja.

Päästyämme reviirin rajalle tämä Rosmariinikynneksi kutsuttu naaras kääntyi katsomaan minua tiukasti selittäen jotain siitä, etten saisi enää eksyä heidän reviirilleen. Lotkautin korvaani välinpitämättömästi naaraan jutuille ja lähdin harppomaan rajan yli muka kohti kaksijalkalaa. Oikeasti minulla ei ollut pienintäkään aikomusta lähteä vielä – olin nimittäin juuri huomannut sivusilmällä, että toinen tapaamistani kissoista oli tiessään ja Rosmariinikynsi oli kokonaan yksin. Hän ei välttämättä olisi niin vaivaton vastus kuin Katajanoki olisi voinut olla. Valkoinen naaras oli ollut niin höyhenaivoinen ja hajamielinen, että hänen kaatamisensa olisi sujunut yhtä helposti kuin hiiren tappaminen!
Tunsin hitaasti kävellessäni yhä Rosmariinikynnen polttavan katseen selkäpiissäni. Se sai karvani nousemaan pystyyn ja matalan murinan tunkeutuvan ulos kurkustani. Kiepahdin ympäri ja lähdin juoksemaan tämän kimppuun nopeasti kuin kani, joka pakeni saalistajaa. Keuhkoni tyhjenivät juostessani suoraan päin pienempikokoista naarasta, mutta tämä lennähti selälleen osuman voimasta ja tuijotti minua ällistyneenä. Hetki ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Rosmariinikynsi oli hetkessä taas jaloillaan ja mäiski minua terävillä kynsillään kuonoon. Tunsin kipeän välähdyksen, kun verta tihkui neulasten peittämään maanpintaan. Kohotin käpälääni ja vetäisin pitkän viillon täplikkään naaraan lapoihin, saadakseni hänet hoipertelemaan kauemmas hetkeksi. Rosmariinikynsi irvisti kivusta, mutta ei lopettanut puolustautumista. Tunsin polttavan kivun, kuin tulen ahneet, nuolevat liekit, kun harmaa kissa upotti hampaansa niskaani. Pakko myöntää, hän oli yllättävän vahva ja kouluttautunut mitättömästä koostaan huolimatta. Se oli miellyttävää – eihän liian helppo voitto tuntuisi yhtään niin suurelta saavutukselta kuin haastavamman vastuksen voittaminen! Ponnistin ylöspäin saadakseni naaraan pois kimpustani. Tämän ote hellitti, ja silmänräpäyksessä sain tähdättyä kivuliaan – joskin hieman kömpelön – iskun hänen korvalliselleen. Rintaturkkini oli veren tahrima, ja haavojen kipu valoi minuun uutta voimaa, palavaa halua voittaa. Minun oli pakko voittaa tämä taistelu, muuten epäonnistuisin kaikessa.

//Rosmyliini?

Mereten häädettyä pöllön urheasti pois kimpustamme käännyin nuoleskelemaan kylkeeni muodostuneita haavoja samalla, kun makoilin vielä maassa. Yksi niistä oli eritoten syvä ja liikkui yläkyljeltäni lapani päälle. Sen vierellä olevat muut viiltohaavat olivat myös kipeitä ja vuosivat verta, mutta ne eivät olleet aivan yhtä pitkiä ja syviä.
“Oletko kunnossa?” Merete kysyi ja käänsin väsyneenä katseeni häneen ja hymyilin naaraalle hellästi.
“Olen minä, kiitos sinun. Pelastit henkeni”, naukaisin ja koetin kammeta itseni tassuilleni ilman, että venytin haavoja kyljissäni. Revontuli osaisi varmasti paikata haavani ja meillä ei olisi enää mitään hätää.
Merete katsoi huolestuneen oloisena viereltäni, kun lähdin etenemään takaisin kohti leiriytymispaikkaamme. Toivion, että haavani eivät tulisi viivästyttämään kulkuamme. Vaikka olikin viherlehti, se ei tulisi kestämään ikuisesti, joten meidän tuli kulkea tadikkaasti, jos halusimme keretä takaisin ennen kylmää vuodenaikaa.
“Oletko varma, että olet kunnossa? Voin hakea Revontulen tänne, jos tahdot?” naaras ehdotti hieman epävarmana. Pudistelin päätäni ja hymyilin hieman.
“Olen minä kunnossa. Liikkuminen ei vain välttämättä ole nyt yhtä nopeaa, koska en voi kiivetä puihin tai juosta yhtä hyvin, mutta kyllä tästä selvitään”, naukaisin rauhoittelevaan sävyyn. En halunnut, että naaras huolestuisi turhaan. En minä muutamaan haavaan kuolisi. Merete ei myöskään vaikuttanut erityisen varmalta siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Hän ei varmaan ollut kohdannut aivan samanlaisia tilanteita aiemmin, mikä oli oikeastaan vain helpotus.
Vähitellen aloimme lähestyä taas pientä lepopaikkaamme ja käännyin taas Mereten puoleen.
“Voisitko käydä herättämässä Revontulen, jos viitsit? Olisi hyvä, ettei hän joudu heräämään vain veren hajuun ja ruhjotun sisarensa kuvaan”, naukaisin naaraalle.

//Metrilaku?

//Tarinassa pientä mainintaa itsetuhoisuudesta

Siristin silmiäni oranssiturkkisen kissan ehdottaessa yhteistyötä. Näin hän pääsisi pakoon ja minä saisin reviirini takaisin.
”Miksi luottaisin sinuun? Olet tuonut jo tarpeaksi kärsimystäni tähän päivään. Saat löytää tiesi ulos itse”, juoksin kulma-askelmat pelokkaasti ylös pikavauhtia ja astelin kaksijalkani lepohuoneeseen. Hän makasi pedillään katse keskittyneenä omaan valosuorakulmioonsa.
Hyppäsin kaksijalkani viereen ja yritin saada hänen huomionsa. Raavin kaksijalkani nahkaa, kunnes se huudahti ja laittoi kirkkaan esineen pois kädestään. Säikähdin kaksijalan äkkinäisiä liikkeitä, jonka vuoksi hyppäsin pois hänen pediltään.
Katsoin järkyttyneenä, kun näin oranssin turkin ovenraolla. Painauduin nurkkaan ja mourusin, kun se tuli minua lähemmäs. Kukaan ei saisi koskea minuun nyt, eikä koskaan!
Sisäinen kyynel tipahti tassulleni. Olinko todella ansainnut tälläistä kohtelua kaikilta? Oma kaksijalkani oli ottanut toisen kissan mukaansa, eikä hän antanut huomiotaan minulle. Olinko oikeasti niin turha ja hyödytön, niin epärakastettava. Joka ikinen tuntemani kaksijalka oli satuttanut minua jollain tavalla. Ehkä he olivat oikeassa, oliko minun tarkoitus kuolla? Ehkä olin syntynyt vahingossa tähän maailmaan tai kenties kuolemaan. Minun piti niellä ikävä, mutta vain paikkaansa pitävä totuus sisääni.
”En minä yritä satuttaa sinua”, ääni kuului edestäni. Se vaikutti hieman rauhoittavalta, mutta samalla pelottavalta. Hän oli varmasti huomannut pelkoni vuotaneen ulospäin.
Paniikissa hyppäsin takaisin kaksijalkani pedille. Yritin lyödä toista kissaa, mutta se painautui fiksusti maahan. Pian lähdin juoksemaan piiloon pois kaikkien muiden elävien otusten läheltä.

Makasin omalla pedilläni peläten seuraavaa hyökkäystä jatkuvasti. Toinen kissa oli lukittu huoneeseensa yöksi, joten pieni osa vaarasta oli kadonnut.
Minua ei myöskään kuitenkaan tehnyt mieli mennä kaksijalkani viereen nukkumaan sattuneista syistä. Hän ei nimittäin ansainnut huomiotani, enkä minä ansainnut kenenkään huomiota.
Hampaaseeni sattui, kun puraisin johonkin kovaan. Olin huomaamattani pureskellut yhden lempi leluistani, mikä minulla oli pesässäni säpäleiksi. Tiesin stressini aiheuttavan pureskelua, enkä pitänyt siitä, jos joku suuttui minulle esineiden puremisesta. Toisaalta, kaikki kaksijalat yrittivät muutenkin tappaa minut hitaasti ja varmasti, joten yksi suuttuminen muiden joukossa ei olisi kovin paha minun yleiselle – jo valmiiksi huonolle – terveydelle.

//Roihuuhhuhhuu
//Tää katos yhdessä vaiheessa, joten saattaa jossain olla joku virhe… koska otin sitten tallennetun luonnoksen parin minuutin takaa.

“Palataan takaisin. Voisimme käydä kaksijalkalan lähistöllä huomenna kaikki yhdessä. Kaksijalkalat eivät ole ehkä suoranaisesti lempipaikkojamme – vaikka eivät ne minua kyllä haittaakaan – mutta niiden alueella ruokaa on usein suhteellisen helppoa saada ja suojapaikkojakin riittää petojen varalta. Tietysti ennemmin kiertäisin sen, mikäli se on mahdollisuutena”, Tähdenlento naukui analysoivasti. Tuon viisaus hämmästytti minua. Ehkä joskus minustakin tulisi yhtä kokenut kulkija kuin kilpikonnakuvioisesta naaraasta.
Hymyilin ja nyökkäsin. Lähdimme takaisin tulosuuntaamme samaan tapaan kuin olimme tulleet tänne – puissa hyppimällä. Tällä kertaa minä johdin pienempää naarasta.
Nautin pienestä viileästä tuulahduksesta, joka ravisutti puita ja suuntasin katseeni taivaalle. Tähdet näkyivät selvästi puiden latvaoksien välistä. Taivaan katselu sai kuitenkin jäädä, sillä kuulin hälyyttävän kahahduksen, joka ei tällä kertaa voinut olla samanlainen tuulahdus kuin aikaisemmin.
“Pöllö! Maahan!” Tähdenlento huudahti ilmeisen peloissaan. Hän loikkasi oksaltaan alas, mutta pöllö oli jo saaliissaan kiinni. Minunkin täytyisi loikata.
“Merete, juokse!” ystäväni kiljahti ja rimpuili pöllön otteessa. Tiesin, etten voisi totella. En jättäisi Tähdenlentoa pulaan.
Tiputtauduin oksaltani kynnet ojossa suoraan pöllön niskaan. Repäisin sen samalla irti Tähdenlennosta. Tapa ei ollut ideaali, sillä hän saisi varmasti viiltohaavoja pöllön jaloista. En kuitenkaan voinut perua liikettä enää.
Pidin kaikin voimin pöllön selästä kiinni, kun se koitti päästä painostani eroon. Kierimme maassa mokoman petoeläimen kanssa hetken ennen kuin päästin sen kynsistäni. Katselin, kun lintu toikkaroi ilmassa puiden oksiin osuen. Se oli selvästi haavoittunut eikä palaisi enää.
“Oletko kunnossa?” kysyin kyyristyen Tähdenlennon viereen. Hän makasi maassa huohottaen ja vaikean näköisenä. Toivottavasti hän pystyisi kävelemään takaisin.

//Tähtösetä?

Pidin olemukseni tyynenä ja eleettömänä. Valoksi ja Aaveeksi esittäytyneet kissat enteilivät ongelmia. Vaistosin sen. Heissä oli jotain mistä minä en pitänyt ja pelkäsin, että me joutuimme taistelemaan. Luotin meidän taistelutaitoihin, mutta en halunnut vuodattaa verta turhaan. Kun Valo alkoi puhumaan pahoista energioista, pudistelin päätäni. Noniin, he molemmat olivat täysin sekaisin! Jos olisin klaanikissa, olisin roijannut heidät niskavilloista suoraan parantajalle ja toivonut, että vahvat yrtit auttaisivat heitä unohtamaan mokomat harhat. Tyrskytiikeri kuitenkin kiirehti väliin ennen kuin ehdin vastata. Kumppanini taisi tietää, että en aina kyennyt pitämään terävää kieltäni kurissa. En etenkään, jos keskustelukumppani vaikutti aivan täysin hullulta. Astuin hieman taka-alalle ja annoin kollin hoitaa keskustelun. Tyrskytiikeri oli muutenkin parempi kaikissa esittelyjutuissa. Yhtäkkiä tulijoista tummaturkkinen pörhistyi kuin sähköiskun saanut ja alkoi vaikeroimaan kuin olisi nähnyt… aaveen. Asetuin jälleen Tyrskytiikerin eteen ja sähisin omituisen oloisille kissoille. Olin arvannut, että heistä todellakin koituisi murheita. Liu’utin kynteni ulos ja väläyttelin hampaitani Valolle, joka oli jäänyt tuijottamaan meitä kauhistuneilla silmillään.
“Painukaa muille maille, jos ette halua saada todellisia säröjä teidän pyhyyteenne”, uhkasin ja lopulta kilpikonnakuvioinen kolli otti ritolat. Puuskahdin. He taisivat olla eksyneet kissanminttuvarastolle.
“Pimeyden Metsä soikoon”, mutisin hölmistyneenä. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti enkä vieläkään oikein käsittänyt mitä tarkalleen oli käynyt. Kaksi tuntematonta erakkoa oli vain ilmestynyt meidän lähimetsikköön, pitänyt omituista meteliä, väittänyt meidän olevan saastuneita ja lähtenyt ulisten karkuun. Kaikenlaisia kissoja sitä hiiri elättikään. Vilkaisin Tyrskytiikeriin, jonka pääsi lyhykäinen naurahdus. Kolli taisi pitää tätä tapahtumasarjaa yhtä absurdina. Jos en olisi ollut todistamassa tätä omin silmin, minä en olisi varmaan uskonut sanaakaan. Sen verran kummalliselta tämä tuntui.
“Sitäpä juuri. Pitää varmaan tehostaa valvontaa. Minä en halua heidän ilmestyvän tänne uudelleen. En luota heihin tippaakaan, heillä itsellään taisi olla pahat mielessä”, huokaisin vanhemmalle kissalle ja säpsähdin, kun häntämme osuivat yhteen. Käännyimme katsomaan toisiamme vaivaantuneina. Ajattelikohan Tyrskytiikeri samaa kuin minä?
“Tuotaa… No, mites se Max? Kuulin hänen kertoneen Ullalle, että hän löysi Sepon kokoisen rotan. Olitko todistamassa sitä tapahtumasarjaa?” kysyin lopulta ja siirtelin tassujani, kuin nuori kolli ihastuksensa edessä. En ollut kuitenkaan lopettanut vielä.
“Ja pitäisiköhän meidä mennä katsomaan ovatko ne varikset ilmestyneet pellolle? Minä en ainakaan halua saada huutia Sepolta”, naurahdin viikset väpättäen. Muutama auringonnousu sitten Seppo oli pyytänyt minua tarkistamaan ladon viereisen pienen pesän tilukset. Olin kuitenkin unohtanut sen aivan täysin ja päiväni oli mennyt laiskotellessa. Seppo olikin sitten antanut minun kuulla aika tavalla kunniani laiskottelusta. Mokoma höpsö ukko.

Pohdin olisiko meidän hyvä käydä kahden Mereten kanssa lähempänä kaksijalkalaa katsomassa minkä kokoinen se tarkalleen olisi, mutta ajatus ei kuulostanut edes omasta mielestäni erityisen järkevältä. Vaikka selviytymisemme mahdollisuudet olivat huomattavasti korkeammat, kun olimme kaksin, se ei tarkoittanut kuitenkaan, että olimme täysin immuuneja kaikille uhille.
“Palataan takaisin. Voisimme käydä kaksijalkalan lähistöllä huomenna kaikki yhdessä. Kaksijalkalat eivät ole ehkä suoranaisesti lempipaikkojamme – vaikka eivät ne minua kyllä haittaakaan – mutta niiden alueella ruokaa on usein suhteellisen helppoa saada ja suojapaikkojakin riittää petojen varalta. Tietysti ennemmin kiertäisin sen, mikäli se on mahdollisuutena”, naukaisin Meretelle, joka nuokkui edelleen alemman oksan nokassa. Hän nyökkäsi ja lähti suuntaamaan takaisin tulosuuntaamme. Lähdin loikkimaan oksalta toiselle suuremman naaraan perässä. Tähdet ja kuu valaisivat öistä metsää pilvien lomasta ja saivat varjot näyttämään pidemmiltä ja uhkaavammilta kuin ne olivat. Voi kuinka rakastinkaan yöaikaa. Se toi tietynlaista jännitystä elämään.
Yhtäkkiä lähistöltä kuului oksien kahahdus, joka ei kuulostanut silkalta tuulelta. Sitten yllämme taivaalle langettui linnun hahmo. Pöllö!
“Pöllö! Maahan!” huudahdin Meretelle, kun lintu syöksähti meitä kohden. Loikkasin oksaltani, mutta en kerennyt osua maahan asti, kun linnun kynnet painautuivat ihooni. Kirosin pientä kokoani. Jos olisin ollut suurikokoinen, kuten Merete, pöllö ei näkisi minua helppona herkkuna.
“Merete, juokse!” huudahdin, mutta naaras ei aikonut lähteä. Sen sijaan hän loikkasi kohti pöllöä osuen sen siipeen, vaikka se yrittikin nousta pikaisesti ilmaan. Tunsin sen menettävän otettaan ja yritin huitoa sitä kynsilläni sokeasti päästäkseni sen otteesta irti.
Pöllö notkahti maata kohden, kun Merete onnistui taas loikkaamaan puun kautta sen kimppuun. Naaras onnistui työntämään minua myös pöllön otteessa ja tunsin kirpaisevan kivun kyljessäni, kun eläimen kynnet raapivat sitä minun liukuessa sen otteessa.

//Merete?

Tarkkailin kaksijalanpentuja, kun ne leikkivät yhdessä. Emme olleet vielä palanneet rakkaimpani kanssa kotiimme, mutta hänen sukulaisilaan eläminen ei myöskään ollut erityisen huono vaihtoehto. Pidin siitä, että pesässä oli paljon seuraa, vaikka edelleen osa kaksijaloista välttelivät minua kuin ruttoa.
Tunnistin kaksijalan sanovan nimeni ja loikin heti sen luokse. Katsoin ylös pitkään karvattomaan olentoon, joka hymyili minulle leveästi. Sitten se kurotti alas kulhoa, jossa oli minulle ilmeisesti ruokaa. Katsoin häntä innoissani, mutta se muistuttikin minua. Minun tulisi käydä rakkaimpani luona muistuttamassa häntä omien nappuloidensa ottamisessa.
Haistelin ilmaa ja tunnistin rakkaimman hieman viimeiaikoina vääristyneen hajun muiden hajujen seasta. Loikin hänen luokseen pikaisesti ja nau’uin hänelle kovaan ääneen. En tiennyt, missä hän piti nappuloitaan ollessamme toisaalla, mutta ainakin sain hänen huomionsa.
Rakkaimpani mörisi minulle jotain ja toinen kaksijalka tuli perässäni tilaan sanomaan jotain rakkaimmalleni, joka sai hänet ilmeisesti tajuamaan, että hänen tulisi ottaa nappulansa. Hän kaivoi ne jostain esille ja ravisteli purkkia hieman. Sen jälkeen hän silitti minua ja äänensävystä päätellen selvästi kehui minua. Kehräsin mielissäni ja tiesin, että nyt olisi aika lähteä itsekin syömään.
Tassuttaessani takaisin kohti ruokintapaikkaani kuulin ulkoa koiran räksytyksen. Rakkaimpani sukulaisilla oli koira. Se ei ollut kamalan pelottava, sillä se vaikutti pelkäävän minua enemmän kuin haluavan hyökätä kimppuuni. Koira oli äänekäs yksilö valkoisella ja mustalla värityksellä. Se tykkäsi myös kovasti tehdä jatkuvasti jotain.
Pian pesän uloskäynti avautui ja samainen koira tassutti sisälle häntä korkealla ja läähättäen äänekkäästi. Sen perässä tuli uroskaksijalka, joka oli vältellyt minua paljon siitä lähtien, kun olin saapunut paikalle rakkaimpani kanssa. He olivat oletettavasti leikkineet ulkona yhdessä tai käyneet lenkillä. Ainakin sen saattoi päätellä siitä, että koira ei lähes juossut seiniä pitkin heti sisälle saavuttuaan.
Naukaisin kuuluvasti ruoan syönnin ohessa, joka sai koiran kääntämään katseensa minuun. Hetken ajan otus vain tuijotti minua, kunnes se siirtyi omalle pedilleen ja ryhtyi jäystämään jotain. Koiran mukana tullut kaksijalka tuijotti minua koko matkan toiseen tilaan pesässä, mutta ei tehnyt elettäkään sen eteen, että olisi tullut tervehtimään minua. Oli mahdollista, että hän ei pitänyt minusta kovinkaan.
Söin nopeasti loput ruokani loppuun ja lähdin tassuttamaan kohti mustavalkeaa koiraa. Se lopetti jäystämisensä ja katsoi minua hiljaa. En pelännyt sitä, koska en kokenut suurta eläintä uhkaavana. Se ei tuntunut haluavan minulle pahaa millään tasolla, joten se tuskin kävisi kimppuuni tuosta noin vain.
Kuulin kaksijalkojen puhuvan toisilleen jotain ja huomasin niiden osoittelevan minun ja koiran suuntaan, mutta he eivät tulleet pysäyttämään minua. Istahdin siis alas koiran lähistölle ja ryhdyin pesemään turkkiani. Ehkä isosta olennosta voisi tulla vielä ystäväni jonain päivänä. Se olisi mielestäni ollut mukavaa.
Koira ei paljoa liikkunut. Se vain tarkkaili, kun puhdistin paksusta turkistani enimmät liat tarkoilla kielenvedoilla. En tehnyt liikkeiteäni hätiköiden, sillä tiesin, että sillä en saisi tehtävääni tehdyksi. Minun täytyi olla tarkka turkkini kanssa, kun se oli niin pitkä ja paksu. Oli niin paljon turkkia jota putsata, joten oli helppoa olla huomaamatta yhtä kohtaa, jota en olisi putsannut turkistani tarpeeksi hyvin.
Koira vierelläni liikahti viimein. Se otti taas pureskelemansa asian suuhunsa ja ryhtyi jäystämään sitä välittämättä enää paljoa minun läsnäolostani. Siinä me sitten olimme, tekemässä mitä teimmekään välittämättä toisistamme paljoa ollenkaan. Monet kissat olisivat sanoneet tekojani uhkarohkeiksi, mutta tosiasiassa se taisi enemmän riippua koirasta. Olin huomannut, että niidenkin persoonallisuudet muuttuivat paljon keskenään. Jotkut koirat tahtovat vain jahdata, hyökätä, tappaa toiset taas halusivat ennemmin välttää ja piiloutua. Nekin siis omasivat keskenään erilaisia luonteita ja rohkeuksia.
Nousin viimein tassuilleni ja tassutin tilaan, johon uroskaksijalka oli aiemmin kadonnut. Jos saatoin tulla niin hyvin toimeen koiran kanssa, mikä estäisi minua tulemasta toimeen myös minua välttelevän kaksijalan kanssa? Halusin ainakin kokeilla asiaa. Jos kaksijalka työntäisi minut pois tai pakottaisi minut pois tilasta, jossa oli, antaisin sen olla. Ymmärtäisin kyllä, että hän ei pitänyt minusta siinä tapauksessa.
Astelin sisään tilaan ja katsoin, kuinka uroskaksijalka makasi omalla pedillään jokin esine kahdessa kädessään. Hän näytti keskittyneeltä sen äärellä, joten hän ei huomannut tuloani. Tassutin pedin laidalle ja katsoin ylös kaksijalkaan. Se käänsi jotain osaa esineessään, joka oli ohut kuin puun lehti, mutta vain paljon isompi ja vaalean värinen. Toki siinä oli jotain mustaa kuviointia. Olin nähnyt myös rakkaimpani olevan niiden äärellä usein.
Loikkasin kaksijalan syliin ja se päästi pienen tukahtuneen äännähdyksen. Asetuin makuulle hänen päälleen samalla kehräten ja annoin kaksijalan päättää, kuinka reagoisi asiaan. Hetken ajan kaksijalka vain tuijotti minua, mutta vähitellen se siirsi keskittymisensä takaisin esineeseensä. Levittäydyin makuulle hänen päälleen ja tungin pääni esineen alta katsellen kaksijalkaa, joka oli kovasti vältellyt minua siihen asti.
Suljin silmäni siinä maatessani ja edelleen kehräsin rauhallisesti kaksijalan sylissä. Siinä oli mukavaa olla, sillä kaksijalka oli lämmin ja mukava alusta makoilla. Myöskään hän ei pakottanut minua pois päältään tai tilastaan, joten otin sen positiivisena merkkinä ja mahdollisuutena alkavaan ystävyyteen. Olisi mahdollista, että kaksijalka kiintyisi minuun muiden tavoin.
Vähitellen vajosin uneen kaksijalan syliin ja pian mieleni alkoi sulkea hänen hengityksensä ääntä ja liikettä pois mielestäni, jotta se ei häiritsisi nukkumistani ja saisin nukkua hyvin ja huoletta heräämisestä. Kaksijalka myös rentoutui allani samalla, kun kävin unille ja tunsin, kun hän silitti minua.

Makoilin lattialla silmät suljettuna ja kuuntelin kaksijalkojen tekemisiä. Uroskaksijalka oli lähtenyt ulkoilemaan taas kerran koiran kanssa ja minun teki tylsää vain oleskella. Olisin lähtenyt mielelläni myöskin ulos tarkkailemaan asioita, mutta kaksijalat eivät mielellään halunneet minun menevän ulos, jonka olin huomannut siitä, kuinka he hätistelivät minua, jos tulin pesän uloskäynnille, kun he olivat poistumassa pesässä. Kai he pelkäsivät, että eksyisin tai, että joku peto nappaisi minut ulkona ja söisi minut. Ajatus ei minustakaan kuulostanut tietenkään mukavalta, mutta olisin silti halunnut tutkia pesän ulkopuolista maailmaa. Sen täytyi olla todella erilainen minun ja rakkaimpani kodin ympäristöstä, koska he eivät asuneet yhtä lähellä muita kaksijalkoja ja yhtä syvällä kaksijalkalassa kuin minä ja rakkaimpani.
Käänsin kylkeäni viileällä kivisellä lattialla ja pohdin kuinka lämmin ja millainen ilma ulkona mahtoi sillä hetkellä olla. Vastaus sattui tulemaan minulle erityisen nopeasti, kun uroskaksijalka tuli koiran kanssa ulkoa vettä tippuen. Ulkona siis oletettavasti satoi hyvällä määrin. Lisäksi vain pientä hetkeä myöhemmin ulkona jyrähti kovaan ääneen, joka kertoi ukkosesta. Ulkona siis ukkosti, joka sai kaksijalkojen koiran hieman levottoman oloiseksi. Se pureskeli lelujaan aiempaa aggressiivisemmin, eikä saattanut pysyä kauaa paikoillaan. Ei edes mukavalla pedillään.
Minua ukkonen ei paljoa häirinnyt. Jos olin sisätiloissa, tiesin, että se ei voinut satuttaa minua. Salamat eivät yhtäkkiä vain kävelleet sisään sisäänkäynnistä kuin kaksijalka. Mitään pelättävää siis ei ollut, vaikka kovaääninen jyrinä olikin inhottava. Se pitäisi vain sietää, jotta myrskyn kestäisi.
Venyttelin raukeasti ja vääntäydyin tassuilleni. Tassahtelin rakkaimpani vierelle ja loikkasin hänen viereensä. Siinä asetuin makuulle ja annoin hänen silitellä ja rapsutella minua sieltä täältä mukavasti. Hänen ryppyisen karvattoman käpälänsä hemmottelu turkillani tuntui ihanalta. Hänen kosketuksensa oli lämmin, ja vaikka hänestä erittyikin outo ja inhottava katku, se ei ainakaan tullut hänen kosketuksestaan turkilleni.
Ulkona jyrähti kovaan ääneen. Ukkonen oli luultavasti tulossa lähemmäs. Silloin nuorempi kaksijalanpentu tuli huoneestaan kirkuen. Se katsoi kostein silmin rakkaimpaani ja näytti siltä, että purskahtaisi pian itkuun silkasta pelosta. Säälin nuorta kaksijalkaa hieman. Tiesin, miltä tuntui pelätä jotain kovaäänistä ja paljolti näkymätöntä, jolle kukaan muu ei voinut mitään. Olinhan minäkin pelännyt aikoinani ukkosta, hirviöitä sekä kaksijalkojen laitetta, joka imi lattioita. Kuitenkin olin ajan mittaa tottunut niihin ja tiesin, että yleensä ne eivät satuttaneet ketään, vaikka olivatkin kovaäänisiä ja pelottavia.
Väistin rakkaimpani viereltä, jotta kaksijalanpentu pääsi hänen vierelleen. Nuori kaksijalka istahti emon emonsa vierelle ja nojautui tähän. Rakkaimpani ryhtyi silittämään hänen käpäläänsä kietoen omansa samalla hänen ympärilleen rauhoittavasti. Näky oli mielestäni kovin hellyyttävä. Oli ihanaa nähdä, kuinka paljon he tosiaan välittivät toisistaan.
Siirryin varovasti kaksijalanpennun syliin ja annoin hänen syleillä minua. Hänen hennot käpälänsä kietoituivat ympärilleni ja vetivät minut häntä vasten samalla, kun hän haroi turkkiani. Kehräsin toivoen, että se rauhoittaisi häntä enemmän. Se ainakin toimi meillä kissoilla.
Kaksijalanpentu puhui hiljaa rakkaimpani kanssa ja suljin taas silmäni hetkeksi kuunnellen heidän mörinäänsä. Tunnistin satunnaisia sanoja sieltä täältä, kuten sanan “ulos”. Sen siitä sai, kun eli koko elämänsä kaksijalkojen kanssa. Vähitellen olin alkanut tunnistamaan joitain niiden sanoja, jotka joko herättivät mielenkiintoni tai saivat minut vaistomaisesti tahtomaan poistua paikalta.
Yhtäkkisesti kaksijalanpentu kiljahti taas ja puristi otettaan minusta. Avasin silmäni huomatakseni, että kaksijalanpesässä oli pimentynyt. Valot olivat lähteneet pesästä, mikä tapahtui usein ukkosmyrskyjen aikaan. Myös kaksijalkojen koira oli hätääntynyt, mutta luultavasti enemmän kaksijalanpennun huudahduksesta kuin siitä, että valot katosivat yhtäkkisesti. Se oli petinsä vierellä niska kyyryssä ja häntä koipien välissä, josta saatoin päätellä sen pelästyneen. Olisin tahtonut lohduttaa sitäkin, mutta olin puristuksessa kaksijalanpennun otteessa, enkä luultavasti olisi osannut lohduttaa sitä muutenkaan.

Hirviön jyrinä ulkona kertoi, että jonkun kaksijalan oli aika lähteä. Myöskin läjä tavaroitamme, joita kannettiin taas hirviöön kertoi minulle, että minä ja rakkaimpani olivat nämä lähtijät. Minua se ei niin suuresti harmittanut lähteä, sillä olin ehtinyt kuitenkin nauttia jo ajastani hyvin ja pystyin lähteä takaisin kotiin hyvillä mielin.
Yksi kollikaksijalka tuli luokseni ja kyykistyi eteeni. Hän haisi toisille kissoille, josta saatoin päätellä, että hänkin luultavasti omisti kissan tai vietti paljon aikaa muiden kissojen kanssa. Kaksijalka ei vaikuttanut erityisen pahalta kaksijalalta muutenkaan, joten saatoin luultavasti voida luottaa häneen.
Annoin kaksijalan silittää minua hetken ja lähdin sitten tassuttamaan ulos pesän uloskäynnistä ja suuntaamaan kohti hirviötä, jonka kyytiin kaksijalat pakkasivat tavaroitamme. Ne äännähtelivät ilahtuneina, kun saavuin paikalle ja huomasin yhden kaksijalanpennun jopa itkevän. Se taisi surra, että jouduimme lähtemään. Toivoin, että se ymmärtäisi meidän tulevan vielä joskus takaisin. Tai vaihtoehtoisesti se olisi aina voinut tulla meille kyläilemään.
Kuulin rakkaimpani kutsuvan minua joten viimeisen katsahduksen jälkeen loikkasin sisään hirviöön ja asetuin rakkaimpani vierelle. Hän mörisi minulle jotain ja silitti turkkiani. Suljin vain silmäni ja annoin hirviön viedä meidät kotiin.

Tarkkailin pesämme ohitse kulkevia kissoja. Toisinaan minut huomattiin, mutta useimmiten kissat eivät joko huomioineet minua tai tulivat myöhemmin hajusta päätelle takaisin silloin, kun en ollut ulkoilemassa. Viherlehden mukanaan tuomat lämpimät kelit pitivät huolta siitä, että ulkona oli toisinaan jopa tukalan kuuma olla. Siksi olin entistäkin enemmän sisällä rakkaimpani kanssa.
Kun rakkaimpani alkoi yhtäkkiä yskiä niin lujaa, että hänen koko vanha kehonsa nytkähteli, pääni ponnahti ylös ja ravasin heti hänen avukseen. Hän yritti rauhoitella minua yskimisensä ohessa, mutta oli vaikeaa rauhoittua, kun hänellä tuntui olevan jokin hätänä. Kuinka voisin auttaa häntä?! Mitä minun tulisi tehdä?!
Juoksin painikkeelle, jota minut oli opetettu painamaan, jos jokin näytti olevan vialla. Painoin sen pikaisesti alas molemmin tassuin ja yritin tuoda myös rakkaimmalleni muita esineitä, jotka voisivat auttaa häntä hänen hädässään. Yskintä alkoi loppua, mutta rakkaimpani piteli karvatonta käpäläänsä rinnallaan. Puskin häntä hellästi päälläni ja odotin hänen vierellään. Toivoin, että hän oli kunnossa, toivoin niin kovasti.
Pian paikalle saapui muita kaksijalkoja, jotka häsläsivät jotain rakkaimpani ympärillä. Pysyttelin hänen rinnallaan koko sen ajan ja yritin pitää huolta siitä, että nämä kaksijalat eivät hermostuttaisi häntä. Hän tarvitsi apua, ei stressiä tässä kamalassa tilanteessa! Jonkun täytyi auttaa häntä kunnolla!
Yksi kaksijaloista siirsi minut kauemmas ja polvistui rakkaimpani edelle. Hän puhui vanhemmalle kaksijalalle rauhalliseen ääneen ja rakkaimpani yritti vastailla hänelle parhaansa mukaan. Sitten nuorempi kaksijalka vilkaisi minua ennen kuin jatkoi taas keskustelua rakkaimpani kanssa.
“Pystyttehän auttaa häntä? Onhan rakkaimpani kunnossa?” kysyin hermostuneena kaksijaloilta, vaikka tiesin, että ne eivät kuitenkaan ymmärtäisi minua. Toivoin vain, että saisin varmistuksen hänen kunnostaan. Toinen kaksijalka hieman kauempaa kääntyi katsomaan minua ja tuli silittämään minua samalla möristen jotain lempeällä äänellä. Se taisi tarkoittaa, että kaikki oli hyvin. Tai niin ainakin toivoin. Hän oli minulle kaikki kaikessa, enkä tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos olisin menettänyt hänet. Rakkaimpani oli maailmani tasapaino. Hän oli se, mitä minut oli koulutettu vahtimaan.
Pian tuntemattomat kaksijalat ryhtyivät poistumaan pesästä. He viipyivät kiitettävän määrän, mutta eivät ainakaan vieneet rakkaintani mukanaan. Se, jos jokin olisi ollut kamalin asia. Se olisi särkenyt sydämeni.
Asetuin rakkaimpani vierelle, joka mutusti taas jotain, jonka tuntemattomat kaksijalat olivat hänelle antaneet. En kiinnittänyt siihen paljoa huomiota. Nyt halusin vain rauhoittaa itseäni ja rakkaintani. En suostuisi lähtemään hänen rinnaltaan tuollaisen kamalan kohtauksen jälkeen!

Kotikissa ei suostunut auttamaan minua, joten yritin vielä tavoitella verkkopesän salpaa tuon lähdettyä. En kuitenkaan onnistunut yrityksissäni, joten lysähdin takaisin puolimakuulle. En edes mahtunut istumaan suorassa!
Vieraan kissan lähdettyä tilasta tuli hänen sijastaan seuraavaksi sisään kaksijalka. Se katsoi minua pienillä siansilmillään ja polvistui sitten avaten verkkopesän oven hitaasti. Jos se olisi kokoajan voinut tehdä noin, miksi se teki niin vasta nyt?!
Pujahdin ulos, kun kaksijalka oli tarpeeksi kaukana minusta ja katselin ympärilleni. Kaksijalanpesän maa oli liukas ja sileä. En ollut koskaan ennen tuntenut moista tassujeni alla. Pakostakin pohdin, oliko Mirrin kaksijalanpesä ollut tälläinen.
Minut vapaaksi päästänyt kaksijalka mumisi jotain minua kohti ja lähti sitten tilasta. Seurasin sitä, sillä en halunnut jäädä oven taakse jumiin vaikka isompi tila toki kelpasi minulle paremmin kuin verkkopesässä oleminen.
Pesän maa-aine tuntui oudolta tassujeni alla ja heti sellaisen nähdessäni hyppäsin suuren maata peittävän nahanpalan päälle. Sellaisilla olin tottunut kävelemään. Yhteisön pesän maa-aine oli saman väristä kuin täällä, mutta hyvin karkeaa ja pienillä kuopilla. Siitä saattoi melkein ottaa kynsillä kiinni. Tämä sen sijaan oli liukasta ja omituista.
En ollut edes huomannut vieraan kissan lähestyneen minua. Se nousi uhkaavasti minua kohti. En pitänyt koko erostamme, vaikka arvasinkin voivani päihittää kotikissan tappelussa. Minulla oli sentään enemmän kokemusta.
“Mene pois!” kissa sähisi. En ollut varma, mitä se sanojen voimalla yritti päihittää. Eivät sen mouruna ja sylkeminen avaisi kaksijalan pesän ovia itsestään.
Koomisinta tilanteessa oli se, että minäkin todella halusin tästä pesästä pois. En halunnut viedä tuon kotikissan reviiriä tai mitään. Halusin takaisin vapauteen.
“Menisin, jos jostakin pääsisi”, tuhahdin ja katsoin käpäliäni ja sitten taas ympärilleni. Suuret kaksijalan vehkeet ja vempeleet kehystivät pesän seiniä ja myös tilan keskellä oli tasoja. Yhdet niistä olivat hyvin samankaltaisia kuin yhteisön pesässä. Ehkä saisin vihdoin selville niiden oikean tarkoituksen.
Kaikista eniten kuitenkin halusin vain päästä pois tukahduttavasta pesän sisäilmasta. Täällä hengittäminen tuntui jotenkin vaikeammalta kuin ulkona ja ilma oli lämmin ja… kosteahko.
“Jos haluat minut pois reviiriltäsi, sinun on varmasti autettava hiukan”, nau’uin ja katsoin nyt toista kissaa silmiin räpytellen omiani sovittelevasti. Nyt ei olisi aika äksyillä. En voinut tietää, jos kotikissa olikin ainoa tieni vapauteen. En voisi pilata suhdetta sen kanssa heti.

//Tyrni?

Tämä uusi kissa olisi halunnut minun vapauttavan hänet samanlaisesta kantopesästä, kuin mitä minulla oli. Kolli yritti avata sitä itse, mutta hetken jälkeen hän lopsahti pettyneenä takaisin makaamaan.
”Minähän en sinua auta! Sinä tulit minun reviirille ja saat nyt selvittää itse, miten pääset täältä pois”, hyppäsin takaisin maahan ja poistuin huoneesta.
”M-mut — ”, en enää kuullut häntä, enkä jäisi kuuntelemaankaan. Oma kaksijalkani saisi hänet pelastaa, mikäli niin toivoi. Oma kaksijalkani saisi myös pelastaa minun ja itsensä välisen suhteen melko nopeasti, mikäli halusi säästää minun luottoa lainkaan.

Oven avaus kuului, kaksijalkani oli saapunut. Katsoin, miten hän meni suoraan uuden kissan luokse ja päästi sen vapaaksi. Mikä töykeys?! Pian hän tulikin pois siitä tilasta, pian kirkkaanoranssin kissan seuraamana.
Seuraavaksi omistajani tuli luokseni. Hän yritti tervehtiä tavalliseen tapaansa, mutta minäpä en halunnut hänen tervehdystä lähellekkään minua!
Purin ja syljin kohti kaksijalkani tassua, hän vetäisi sen nopeasti pois ja jätti minut onneksi rauhaan.
”Mene pois!” Katsahdin oranssiin turkkiin. Yritin karkottaa tämän tuntemattoman kissan pois minun reviiriltäni sähisemällä ja tarvittaessa näyttämällä kynsiäni tälle, mutta se ei liikahtanutkaan, katsoi minua vain hiukan vinosti.

//Roihu?

Tunsin oloni turvalliseksi seuratessani Järkäleloikan jykevää hahmoa metsään. En tiennyt, mitä meitä olisi vastassa, mutta kollin seurassa minusta tuntui että selviäisimme mistä tahansa. Niin me olimme aina selvinneet.
Ääni voimistui voimistumistaan, se oli muuttunut laulannasta eläimelliseksi ulinaksi, joka kylmäsi selkäpiitäni. Sitten se lakkasi. Hiivin kumppanini vierelle, aivan hänen kylkeensä kiinni, ja katselin valppaana ympärilleni hämyisässä metsässä. Tajusin kohta Järkäleloikan huomanneen jotakin, ja kun seurasin hänen katsettaan, näin vähän matkan päässä edessäpäin pienellä aukiolla kaksi kissaa, jotka olivat kääntyneet tuijottamaan meihin päin ilmeettömästi.
“Hei, onko teillä kaikki hyvin? Jos olette eksyneet, voimme neuvoa teidät pois metsästä.” Järkäleloikan ääni oli yhtä vakaa kuin aina, mutta hänen koko muu olemuksensa suorastaan huusi epäluuloa. Nämä kissat aiheuttivat minullekin epämukavan olon.
Kissoista suurempi, kirjavaturkkinen kolli, loikkasi alas kiven päältä, jolla oli seissyt, ja lähti tepsuttamaan meitä kohti mitään sanomatta. Hänen kannoillaan seurasi kerrassaan omituisen oloinen tummaturkkinen kolli, jonka aavemaisen vaaleat silmät pälyilivät ympärilleen kuin ne olisivat nähneet vaaroja kaikkialla.
“Emme ole eksyneet.” Säpsähdin, kun kollit ilmestyivät yhtäkkiä eteemme. Kirjava kolli katseli meitä vihreillä silmillään uteliaasti. “Teemme pyhää matkaa. Minä olen Valo, ja tämä on seuralaiseni Aave.”
Vilkaisin Järkäleloikkaan sivusilmällä – kai kumppanikin tunsi tämän oudon energian, joka näistä kahdesta hohkasi? Jos kolli tunsikin sen, hän peitti sen hyvin.
“Tekö täällä äsken piditte meteliä?” Järkäleloikka katseli kaksikkoa tarkkaan.
“Karkotimme pois pahoja energioita”, Valo kertoi tyynesti, aivan kuin se olisi ollut mitä arkipäiväisin asia. “Niitä on jostain syystä paljon näillä tienoin. Ei teillä sattuisi olemaan aavistusta siitä?”
“Ei ole”, minä vastasin väliin. Nyt kollien huomio oli kiinnittynyt minuun, ja yritin parhaani mukaan kätkeä kasvavan levottomuuteni heidän katseidensa alla. Aave-niminen kolli katsoi meitä hyvin vainoharhaisen oloisena ja kiehnäsi aivan Valon turkissa kiinni. Erakko oli kuin saalistaan puolustava mäyrä.
“Keitä te olette?” Valo kysyi, edelleen antamatta ilmeensä paljastaa mitään ajatuksistaan. Minusta kollin katse oli jotenkin tyhjä, kuin tämä olisi katsellut meitä jostakin kaukaa mutta ei kuitenkaan.
“Minä olen Tyrskytiikeri ja tämä on kumppanini Järkäleloikka”, esittelin meidät lyhyesti. Jos Ulla olisi ollut täällä, naaras olisi varmastikin kutsunut erakot aterialle, mutta minä halusin pitää heidät mahdollisimman kaukana maatilasta.
Yhtäkkiä Aaveen koko kaksinkertaistui, kun kollin kaikki karvat nousivat sojottamaan taivasta kohti. En ollut nähnyt ketään yhtä kauhistuneena koskaan ennen.
“Oi suuri Valo, meidän on saatava teidät pois täältä! Nopeasti!” kollikissa vaikeroi kuin häntä olisi kidutettu, ja hän yritti epätoivoisesti tuuppia toveriaan toiseen suuntaan. “Nämä kissat ovat läpimätiä, ja heidän läsnäolonsa saastuttaa teidän pyhyyttänne joka hetki! Pois, pois, pois!”
Valo näytti säikähtävän tätä ja katsahti meihin hämmennyksen ja pelon sekaisin tuntein. Ykskaks hän jo käännähtikin kannoillaan ja luikki karkuun Aaveen seuratessa heti hänen perässään edelleen ulvoen pahuudesta, joka yritti syödä heidät elävältä.
Jäimme seisomaan Järkäleloikan kanssa aloillemme hieman typertyneinä. Sydämeni löi edelleen kiivaasti ja tassujani vapisutti helpotuksesta.
“Mitä kirottua äsken tapahtui?” suustani pääsi epäuskoinen naurunpurskahdus. Katsahdin kumppaniini silmiäni räpytellen.

//Järksy?? XD

Katselin hiljaisuudessa, kun vieras kissa loikki ylös seinästä rakennettuja tasoja. En viitsinyt sanoa mitään, sillä kolli vaikutti vihaiselta minun läsnäolostani. Hän saisi itse puhua, jos haluaisi.
Kollin turkki oli kaksi värinen. Se kiilsi eikä kolli vaikuttanut nälkäiseltä. Tuo oli selvästi elänyt koko lyhyen elämänsä kaksijalkojen armoilla.
“Tämä on *minun* reviirini, ei sinun!”
Sain sanoista juuri ja juuri selvää kaiken kollin sähinän ja sylkemisen seasta. Hän oli turhaan vetänyt hiirenpapanoita nenäänsä. En ollut viemässä hänen niin sanottua reviiriään. Minusta ei olisi kotikissaksi pakottamallakaan.
“Rauhoitu, kuumapää”, tuhahdin ja istuuduin alas. En uskonut, että toisesta olisi vaaraa minulle verkkopesäni luomassa suojassa. Kolli ei muutenkaan vaikuttanut haluavan lähelleni.
Muukalainen painoi korvansa luimuun ja painautui vasten tasoa, jolle oli jäänyt. Hän rauhoitti vihaisen äännähtelynsä ja tuijotti minua pupillit laajenneina ja aistit selvästi valmiina hyökkäykseni varalta. Ihan kuin pystyisin vain kävelemään verkkopesän pienistä raoista ulos ja hänen kimppuunsa…
“Voitko auttaa minut täältä ulos?” kysyin nyökäten kohti verkkopesän ovea, joka oli suljettu pienellä oudolla jutulla. Sen saisi helposti auki ulkopuolelta, mutta minulla ei ollut toivoakaan koittaa tavoitella sitä itse. Olin viimeksi saanut vain hammassäryn yrityksistäni päästä vapauteen.

//Tyrni? (Roihu ei vihottele vaan käyttäytyy semi neutraalisti. Se vaan haluis karata XD)

Olin menossa levolle omaan tilaani, mihin olin usein mennyt nukkumaan öiksi. Kaksijalkani lähti pois jo useamman hetken sitten, mutta hänen — ja kissan — haju oli edelleen vahva. Hän oli käynyt jossain ja tullut kotiin useampi kissanhaju mukanaan. Mitä hän oli tekemässä?
Avasin kuonollani oven, työntämällä kuononi sen raosta sisään. Katsoin ympärilleni, mutten huomannut muuta kuin pienen laatikon huoneen nurkassa. Olisiko se kenties pahvinen laatikko, johon voisin taas mennä makaamaan.
Lähestyin laatikkoa, joka nyt tuntui lemuavan toiselle kissalle. Katsoin sitä kohden koko ajan eteenpäin liikkuen, mikäli sieltä yllättäen pomppaisikin joku yllätys.
Sähisin vimmatusti, kun näin toisen, minua pienemmän oranssiturkkisenkissan verkkolaatikon sisällä. Se vaikutti pelästyneeltä, mutta minä olin järkyttynyt, pelästynyt ja kauhistunut yhtä aikaa. Tämä tarkoitti, etten pystynyt enää luottamaan keneenkään, jos kaksijalkani noin vain hylkäisi minut ja ottaisi toisen kissan itselleen. Hän ei varmaan edes rakastanut minua… Ehkä hänkin halusi kuolemaani, muttei vain ollut vielä löytänyt välinettä jolla tuottaa se tarpeaksi kivuliaasti. Ehkä mielenterveyteni oli hänen leikkikalunsa?
Hyppelin ylös makuutasoilleni, jotta sain vain oman hajuni pidettyä niissä. En halunnut jonkun toisen aromiakaan omiin asioihini.
Ylös päästyäni sähisin edelleen tuolle toiselle kissalle edelleen, sillä hän ei saisi yhtään palaa minun tavaroistani. Katsoin alas vihaisesti, pidin silmiäni raollaan ja odotin toisen kissan aloitetta. Sillä hän saisi alistua minun reviirilläni.
Kuitenkin hetken hiljaisuuden päästä, minä puhuin: ”Tämä on MINUN reviiri, ei sinun.” Syljin ja sähisin, niin että toisen kissan oli vaikea ymmärtää minua. Pörhistin turkkiani näyttääkseni isommalta, enkä unohtanut kynsiäni. Miksi kaikki tämä tapahtui minulle?

//Roih

Viileä tuulahdus kävi läpi tukahduttavan kuuman huoneen. Avasin silmiäni ihan vähän nähdäkseni josko joka päivä ilmestyvä kaksijalka tulisi taas sisään ja jakaisi jokaiselle nappuloita syötäväksi. Tällä kertaa kaksijalka ei ollut sama. Se taikoi kirkkaan valon täyttämään koko tilan.
Yleensä kaksijalat kävelivät suoraan ohitseni, mutta tämä polvistui ja tuijotti minun verkkopesääni. Sähähdin ja painauduin vasten seinää takanani. Kaksijalka ei hätkähtänyt. Se nosti hitaasti ruman tassunsa verkkopesäni sivuille ja veti sen irti muiden joukosta.
Liikkuva pesä sai minut painautumaan mahdollisimman matalaksi nahan palalle, joka tuoksui jo aivan minulta. Olin viettänyt tässä tilassa hyvin monta päivää. Varmasti kuun tai ylikin.
Pesä heilui puolelta toiselle kiljahdusteni saattelemana. Kaksijalka ärisi vihaisen oloisena, joten koitin hiljetä. Ei kuitenkaan ollut helppoa pitää suutani kiinni moisessa kyydissä. Pahempaa kuin hirviön sisässä, jos vain sain sanoa.
Pimeys laski ylleni, kun jokin kuoren tapainen sulki verkkopesäni sisäänsä. En nähnyt mitään, mutta kuulin monia erilaisia ääniä. Kaksijalkojen ääniä ja sitten haistoin ulkoilman.
Hengitin pienistä raoista tulevaa tuttua raikkaampaa ilmaa, mutta kaksijalkojen armoilla vietetty aika oli opettanut minut lopettamaan loputtoman mouruamiseni ja raapimisen vapaaksi päästäkseni. Se vain ärsyttäisi kaksijalkoja ja pahimmassa tapauksessa ne nostaisivat äänensä korvia särkeväksi kirkunaksi.
Edestakaisin kieppuva kyyti sai pääni pyörälle ja pian jouduin vain painautumaan pesän lattiaa vasten ja toivomaan, että pääsisin pian omille jaloilleni vaikka en ollut varma pystyisinkö heti kävelemään. Verkkopesän outo tekstuuri sai tassuni särkemään eikä paikallaan pysytteleminen ollut enää niin helppoa. Yhtäkkiä laatikko johon minut oli suljettu tömähti maahan. Sitten ympärilläni rähisi taas. Hetken ajan luulin jo olevani suuressa vaarassa, mutta sitten muistin matkahirviön tutun kauhistuttavan tuoksun.
Pomppiva kyyti oli ollut rankka, joten heti kaksijalkojen käsistä päästyäni ja turvallisen tasaisuuden kohdattua kävin kerälle ja nukkumaan kopan laitimmaiseen kulmaan.

Herättyäni verkkopesäni oli suuren huoneen lattialla. Pesän päällä ei ollut näköä estävää kerrosta, mutta sen pieni ovi oli silti kiinni. Onneksi minut sijoittanut kaksijalka oli päättänyt laittaa minut seinän viereen, joten minun ei tarvinnut kääntyillä ympäriinsä tutkiskellakseni huonetta.
Tila oli vaalea eikä sitä täyttänyt minulle tutut kaksijalkojen esineet. Lattialla oli värikäs nahka ja katosta roikkui samanlainen valonlähde kuin siinä tilassa, jossa olin ollut jumissa monen muun kissan kanssa.
Katsellessani ympäriinsä narahdus kaikui huoneessa ja tilan ovi aukesi. Sisään siitä asteli nuori, mutta selvästi minua suurempi kissa. Se ei ollut vielä huomannut minua, mutta olisi vain ajan kysymys…
Mouruava ja sylkevä vieras kissa oli loikannut kauemmaksi minusta vaikkei aluksi lähellä ollut ollutkaan. Katseemme kohtasivat ja näin kollin katseessa puhtaan pelon.

//Tyrni?

Istuin muutaman hännänpituuden päässä kaksijalastanki. Hän tuijotti taas valoa hohtavaa neliöään, missä ei näyttänyt olevan mitään järkeä minun silmään. Siinä tuntui vilisevän sisältöä valonnopeudella niin, että minun oli pakko ihmetellä, miten kaksijalkani pystyi siinä olevaa hälinää seuraamaan.
Kaksijalkani liikutti jalkojaan, niin että meni makaamaan sohvalle. Liikahdin pois edestä, mutten juossut heti pois. Olinko peitonnut osan peloistani? Tietenkin halusin parantaa luottamustani omistajaani, mutta välillä se tuntui mahdottomalta.
Olin jo pidempään yrittänyt peitota minuun syvälle painetut pelot. En ollut edes varma, miten sain ne pidettyä alhaalla, mutta ehkä saisin sen joskus selville. Ehkä pystyin mennä nyt kaksijalkojeni jalkojen päälle makaamaan ilman korkeaa vaaraa kuolemasta. Hän vaikutti keskittyneensä omaan laitteeseensa, joten vaarallisuusaste oli heti hieman matalampi.
Painauduin kaksijalkani jalkojen päälle. Pidin aistini miltei täysissä, ihan varmuuden vuoksi vain. En halunnut hänen pääsevän yhtä-äkkiä pomppaavan ylös ja lyömään minua jollain esineellä, sillä se ei nimittäin tuntuisi mukavalta kummallekkaan meistä.
Nuolin tassuani, jolla pyyhin naamaani edellen maaten kaksijalkani jalkojen päällä. Kuonossanikin oli hieman jotain, mutta se onneksi lähti helposti pois. Sain pestyä itseni melko hyvin maatessani siinä.
Itseni huoltamisen jälkeen satuin huomaamaan omistajan jalassakin likaa, joten tein hänelle palveluksen ja nuolaisin sen suuhuni. Ehkä saisin hänen luottamusta tällä tavalla?

//En ymmärrä, miten mulla on ollut ennen vaikeuksia saada tää sama määrä sanoja XD

Ilmassa väreili kuin ukkonen olisi tuloillaan. Taivas oli kuitenkin pilvetön, kirkas ja päivä oli kaikin puolin todella kaunis. Juuri ihanteellinen saalistamiseen. Vatsaani kouraisi. Väreily johtui puhtaasti minun ja Tyrskytiikerin väleistä eikä se ollut mitään sellaista jännittävää ‘kaksi kumppania saa perhosia vatsaansa vain katsellessaan toisiaan’. Se oli ennemmänkin sellaista, että ‘kaksi kumppania oli sotkenut välinsä täysin eikä enää tiennyt miten olla toistensa kanssa’. Se oli tilanne, jota ei ollut kovin helppo ratkoa. Ulla teki kuitenkin kaikkensa selvittääkseen tämän solmuksikin kutsuttavan tilanteen. Naaras komensi minut ja Tyrskytiikerin jatkuvasti yhteisille tehtävilleen, veiden Maxin mukanaan omien tehtäviensä pariin. Tämäkään päivä ei ollut poikkeus. Naaras oli herännyt itse auringon kanssa kilpaa ja herättänyt meidätkin aikaiseen aamuun. Naaras oli kertonut lintujen aiheuttavan harmia kaksijalkojen viljelmillä ja meidän tehtävänä olisi pitää ne poissa. En pistänyt naaraan antamaa tehtävää pahaksi. Hätyyttelisin mielelläni lintuja ja kenties saisin jotain saalistakin. Ladosta ruoka ei loppunut, mutta vatsani kaipasi vaihteluakin ainaisten hiiriaterioiden lisäksi.

Hidastin vauhtiani ja päästin Tyrskytiikerin edelleni. En halunnut kulkea kollin kanssa samaa matkaa. Tyrskytiikeri saattaisi vaikka sanoa jotain ja minä en tiennyt mitä vastaisin saatika miten vastaisin. Kun katselin loputtomilta näyttäviä peltomaisemia, minun teki mieli sanoa jotain. Kuten vaikka mihin kaksijalat tarvitsivat näin paljon viljaa tai voisimmeko me kissat syödä viljaa. Tai mitä vilja oikeastaan edes oli? Jotain ruohikon kaltaista, kai. Aurinkoruohikkoa. Viikseni värähtivät vitsilleni ja avasin jo suuni kertoakseni sen Tyrskytiikerille. Suljin sen kuitenkin välittömästi ja keskityin ympäristöni tarkkailuun. Lintuja ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt missään. Katseeni osui Tyrskytiikerin omaan ja taisimme molemmat ajatella samaa. Joskus minusta oli tuntunut siltä, että meillä oli telepaattinen kyky ajatella samoja asioita. Kumpikaan meistä ei ollut kuitenkin pitkiin aikoihin käyttänyt kyseistä kykyä. Näköjään se oli edelleen tallella. Hetken ajan minusta tuntui kuin kaikki olisi ennallaan. Kohta rävähtäisimme nauramaan ja päivittelisimme keskenään kuinka Ulla oli aina juuri tuollainen. Hetken ajan me vain katselimme toisiamme. Tyrskytiikeri näytti yhtä komealta kuin aina ennen. Suuri kaulaturkkini nousi pystyyn ja käännähdin metsän puoleen. Sieltä kuului ääntä, jota en ollut kuullut koskaan ennen. Mikä eläin piti tuollaista ääntä? Asetuin vaistomaisesti suojelemaan kumppaniani. Vaikka välimme eivät olleet kunnossa, niin en antaisi minkään tai kenenkään satuttaa Tyrskytiikeriä. Kolli oli minulle aivan kaikkeni. Ullan antama tehtävä saisi nyt odottaa. Tämä tilanne pitäisi selvittää heti. Metsässä voisi olla jotain vaarallista ja jos jatkaisimme lintujen tarkkailua, he saattaisivat yllättää meidät.
“Mennään katsomaan”, murahdin matalasti ja lähdin kulkemaan Tyrskytiikerin edellä. Pääsimme kaksijalkojen tiluksilta takaisin metsään ja näkökenttääni osui välittömästi kaksi kissaa. Kumpikaan ei ollut minulle tuttu, mutta vaistoni käskivät minua pitämään heidät kaukana maatilan idyllistä. Minä en kaivannut sinne yhtään enempää ongelmatapauksia.
“Hei, onko teillä kaikki hyvin?” huudahdin karvat pörhöllä. “Jos olette eksyneet, voimme neuvoa teidät pois metsästä.”

//Tyrksy, Valo, Aave? :oo

Korvani läpättivät kulkiessani kulma askelmia alas. Omistajani oli poistunut pesästämme jo useampia hetkiä sitten. Yritin löytää itselleni tekemistä, mutta lelut tuntuivat kaikki kovin tylsiltä. Kapasin seuraa, mutten uskaltanut pyytää sitä.
Hyppelin kulma-askelmat takaisin ylempään kerrokseen. Ylempänä oli usein pimeämpää, mutta tänään lasin läpi paahtoi kuumuus lähes koko pesässä. Aurinko oli suonut lämmön minua lämmittämään.
Menin kaksijalkani työtilaan, missä hän usein vietti osan päivästään, kun oli täällä. Hän harvoin tuli sieltä pois, eikä koskaan päästänyt minua sisään.
Hyppäsin ylös sen istuinalustalle. Pyörähdin hieman, mutta sain itseni sitten tasapainoon. Laskin kehoni alas siinä nukkumista varten. Istuinalusta, mikä oli nyt muuttunut minun makuualustaksi, oli yksi ainoista varjoisista paikoista jäljellä.
Lepuutin korviani ja häntääni. En pelännyt, kun kaksijalkani ei ollut kotona, jos olin yksin tietenkin. Tunsin itseni erittäin pieneksi sen yhden kaksijalan kanssa, joka oli satuttanut minua. Hän oli käynyt kerran sen tapaturman jälkeen, muttei sillä kerralla koskenut minuun lainkaan, johtuen ehkä oman kaksijalkani paikallaanolosta.
Katsoin hetken pitkää ja pyörivää juttua, joka puhalti ilmaa mukavasti turkkiini. Kuitenkin sen toistuva liike alkoi käydä tylsäksi, joten suljin silmäni ja toivoin hyvää unta, missä kukaan ei haluaisi kuolemaani.

//ohoh… Tulipas nää sanat nopeasti

Katselin harmaata naarasta välinpitämättömästi ja julman säälivästi, kun hän yritti uskotella minulle tämän olevan heidän reviiriään.
“Kuolonklaanilla on mahtavat rivit sotureita jotka kaikki komennetaan tappamaan sinut, mikäli sinua vielä täällä näkyy”, tämä lopetti lauseensa. En voinut uskoa korviani. Kuinka jotkut metsäläiset voisivat päihittää minut? Aistin naaraasta uhkuvan innokkuuden ja päättelin, että tämä liioitteli pelottaakseen minut pois kuin jonkun typerän pesästään harhautuneen kotikisun.
“Onpa kauhistuttavaa! Rivikaupalla tuollaisia itsekkäitä metsäkissoja, jotka ovat niin heikkoja etteivät selviä ilman tällaista surkeaa metsäplänttiä”, sivalsin. Miten nuo kulkukatit olivatkaan valinneet tämän paikan reviirikseen? Heidän pitäisi suorastaan kalppia häntä jalkojen välissä matkoihinsa! Kohta oli aika siirtyä pelkästä puheesta tekoihin. Heistä ei kumpikaan vaikuttanut äärimmäisen halukkaalta taistelemaan, joten voitosta tulisi helppoa. Kohdistin katseeni taas kahteen metsäkissaan ja kuuntelin, mitä heillä oli sanottavanaan.
“Kehtaatkin haukkua meitä noin! Me olemme kaikista paras ja voimakkain klaani. Nyt tulet mukaamme ja häivyt, tai kutsumme lisää kissoja paikalle.” Harmaan täplikkään naaraan selkäkarvat kihisivät ärtymyksestä. En voinut muuta kun haukotella tämän epäuskottaville jutuille. Vaikka he kutsuisivatkin lisää tovereitaan hyökkäämään kimppuuni, voisin häipyä sillä välin tältä ketunsyömältä reviiriltä ja tutkia vähän lähialueita.
“Kutsukaa pois vain. Odotan innolla näkeväni voittamattoman hyökkäysjoukkonne, jos teillä sellaiseen ketään liikenee”, mau’uin venytellen sanojani. Kumpikaan heistä ei vastannut, mutta nopeasta katseiden vaihdosta päätellen nämä olivat lähdössä hakemaan lisää kissoja paikalle.
“Minä haen partion. Katajanoki, jää sinä tähän vahtimaan.. tuota.” Harmaa naaras vilkaisi valkoista, oranssiraidallista naarasta. Tämä Katajanoeksi kutsuttu kissa vältteli katsettani ja vaikutti hermostuneelta istuessaan törkeän tunkeilijan vartijana. Minulla oli juuri sopiva tilaisuus livahtaa karkuun, sillä hän tuskin lähtisi perääni tappelemaan. Mutta se olisi pelkurimaista, vain ketunhäntäisen kissan toimintaa. Totta kyllä, minua kovin kiinnosti nähdä, mitä näillä kissoilla oli annettavaa…

Hetken päästä, kun olin miettinyt taistelusuunnitelmani melkein loppuun, metsästä kuului monien askelten töminää ja olin naamakkain yhtäkkiä kolmen, ellei jopa neljän kissan kanssa. Suurin osa heistä oli lihaksikkaita, hyvin syöneitä kissoja, jotka näyttivät tappelunhaluisilta. Nyt ymmärsin – häviäisin väistämättä, jos kävisin heidän kimppuunsa yksin. Minun piti pelata aikaa, esittää etten ollut heille mikään uhka, ilman turhaa voimankäyttöä. Harmaa naaras oli tuonut kaksi kaveriaan esittelemään minulle kynsiään ja sanovan kertovansa tästä “päällikölleen”, joka pitäisi huolen siitä etten jäisi enää henkiin jos minut löydettäisiin uudestaan täältä. Heidän kummallinen päällikkönsä kiinnosti minua kovasti. Olivatko nämä kaikki kissat jonkun toisen kissan alaisina? Vai olivatko he tämän vankeja? Sen päällikön piti olla hyvin nerokas ja manipuloiva, että hän sai vankinsa uskomaan tämän kaiken olevan heille hyväksi. Hän saattaisi olla minulle mainio liittolainen.. ainakin vähäksi aikaa. Sitten voisin laatia juonen häntä vastaan, syrjäyttää hänet, ja hallita tätä metsää lopullisesti!
“Hyvä on, pysykää turkeissanne”, nau’uin hunajaisesti ja yritin näyttää mahdollisimman viattomalta. “Olette tosiaan vahvoin joukkio päällä maan. Nyt minulle ei ole enää epäselvää, kuka tätä metsää hallitsee.” Inhosin tällaista hiirenmielistä nöyristelyä, mutta tein tämän kaiken vain omaksi hyväkseni. Kaikki neljä kissaa näyttivät silti vieläkin epäileviltä ja ärtyneiltä.
“Minä poistunkin nyt tuhlaamasta arvokasta aikaanne. Oli oikein.. ihastuttavaa tavata täkäläisiä kissoja.” Lisäsin viimeiset sanat ivallisen ystävällisesti, ja käännyin lähteäkseni reviirin ulkopuolelle.
“Katajanoki ja Rosmariinikynsi, menkää mukaan katsomaan että tuo kulkukissa lähtee reviiriltämme.” Kuulin jonkun kollin matalaäänisen murahduksen.
Aiemmin kohtaamani kaksi naarasta loikkivat ottamaan minut kiinni.
“Eivätkö kaverinne oleta, että lähtisin heti reviiriltänne?” kysyin huvittuneesti. Kumpikaan heistä ei vastannut, mutta Rosmariinikynsi pudisti päätään. “Sinä varmasti olisit juonitellut jotain! On parempi, että olemme mukana varmistamassa että häivyt kauas täältä.”
Tuhahdin muka ihmeissäni. “Minäkö juonittelisin jotain? Ei, se ei ole ollenkaan minun tapaistani.. ei lainkaan”, vastasin ja kiirehdin naaraiden edelle nähdäkseni reviirin lähialueita tarkemmin. Ehkä täälläpäin olisi jokin kolo, mihin majoittua, sopivan lähelle tätä havumetsää.

//Rosmy, Kataja?

Pyöreäpiirteisellä kollilla oli ollut täysi työ Nasun houkuttelemisessa mukaansa. Nasu nimittäin suhtautui vieraisiin kissoihin erityisen varovaisesti eikä kolli nauttinut heidän tapaamisesta. Puh oli kuitenkin saanut ystävänsä vakuutettua siitä, että Neponen oli yksi kaksijalkalan mahtavimmista kissoista! Puh epäili, että Neposella olisi ollut aineksia olla vaikka koko kulmakunnan pormestari. Niin hienolta kissalta ruskeaturkkinen Puhista vaikutti. Kulkiessaan kaksijalkalan poikki kollia alkoi epäilyttämään. Mitä jos Neponen ei pitäisikään Nasusta? Kolli oli sitä mieltä, että Nasusta ei voinut olla pitämättä! Puh tapitti ruskeilla silmillään ystäväänä. Nasu oli pieni ja ehkä hieman ujo, mutta syvällä sydämessään maailman rohkein pieni kissa! Karvaton kolli ei ehkä itse uskonut sitä, mutta se ei tehnyt siitä vähempää totta. Puh oli nähnyt miten tositilanteissa Nasu ei epäröinyt hetkeäkään puolustaa ystäviään tai ketä tahansa heikompaa kissaa.
“Si-sinähän sanoit, että se Neponen on suuri ja hu-hurja…?” Nasu kysyi varovaisesti ja kollin korvat liikahtelivat hermostuneesti. Puhin pieni häntä kosketti ystävänsä kylkeä lempeästi. Nasu oli ollut aina arka ja ujo. Puh muisti heidän ensitapaamisensa. Nasu oli suorastaan tärissyt.
“Neponen on, mutta myös hirmuisen ystävällinen! Ja hän on hurja vain sellaisille ilkeille. Hän varmasti puolustaisi meitä, jos jokin metsäkissa tunkeutuisi tänne ja yrittäisi hyökätä”, Puh selosti hyväntuulisena. Neposen ei tarvitsisi kuin tulla paikalle ja metsäkissat taatusti hylkäisivät aikeensa hyökkäämisestä. Nasua esimerkki ei kuitenkaan miellyttänyt, vaan kolli pysähtyi ja yritti muodostaa lausetta, mutta kollin alahuuli väpätti. Puh oli kuitenkin varma, että kunhan Nasu vain tapaisi Neposen, hän ymmärtäisi kollin olevan mukava ja hyvä tyyppi!
“M-me, mene sinä vain… Mi-minä taidan pysytellä hieman kauempana”, karvaton kolli sopersi silmät suurina. Jos Puh olisi nähnyt Nasun pään sisälle, siellä olisi pyörinyt samanlainen kuvaraita taistelevista metsäkissoista kuin kaksijalkojen ruokakuppihuoneessa olevassa laatikossa. Puhin kaksijalka katsoi aina kaikkia hurjia liikkuvia kuvia, jotka pitivät meteliä ja saivat joskus kaksijalat peittämään silmänsä. Omituista, Puh ajatteli. Kuin ne kuvat olisivat voineet hypätä ruudun ulkopuolelle ja käydä kimppuun. Ehkä niin saattoikin käydä? Ei Puh sitä tiennyt. Yleensä hän katosi omaan pesäänsä, jos television äänet kävivät hänen korvilleen liian koviksi.
“Mutta Nasu, minä lupaan Neposen olevan turvallinen! Minä huolehdin sinusta”, vaaleaturkkinen hymyili mahdollisimman rauhoittavasti ja katsoi ystäväänsä lempein, ruskein silmin. “Neposen luota saattaa löytyä herkkujakin!” Ajatellessaan kollin mahdollisia ruokatarjoiluja, Puh lipaisi huuliaan ja vilkaisi taivasta. Sataisipa jonakin päivänä veden sijasta maitoa! Lopulta Nasu nyökäytti päätään pienesti ja lähes olemattomasti – Puh tiesi Nasun olevan rohkea! Nasu lähti kipittämään ystävänsä perään ja loppumatka taittuikin viiksen väräyksessä. Lopulta he olivat saapuneet Neposen suurenmoiselle kotipesälle. Nyt pitäisi vain löytää pesän omistaja. Neponenhan saattoi olla vaikka päiväunilla!

“Minä ja Nasu tapasimme kaukana täältä! Meillä oli myös kolmas ystävä, mutta kadotimme yhteyden häneen… Hän oli mukava, mutta energinen ja pomppi kaikkialle kuin kani”, Puh selitti Neposelle, joka katsoi häneen hieman oudosti. Neponen meni myös hieman pohtivaksi, nyökkäsi ja katosi sitten pesäänsä. Puh vilkaisi Nasuun kysyvästi, mutta kollikaan ei tiennyt mitä oli meneillään. Mitäköhän Neponen oli muistanut? Hetken odottelun jälkeen suurikokoinen kolli palasi ja hänellä oli suussaan jotain värikästä… Hetkinen! Puhin silmät suurenivat ja leveä hymy levisi hänen kasvoilleen. Neponen oli tuonut hänelle lahjan! Puh nappasi hiiren suuhunsa ja vingautti leikkikalua muutaman kerran. Puh hypähteli paikoillaan häntä terhakasti heiluen. Hän oli niin iloinen! Mistä Neponen oli löytänyt näin hienon lelun? Tai tietysti kollilla oli varmasti hieno ja suuri kokoelma lelujaan.
“Voi Neponen, miten minä voin kiittää sinua tarpeeksi. Kiitos, kiitos, kiitos! Eikö tämä olekin mahtavaa, Nasu? Minähän sanoin, että Neponen on suurenmoinen!” Puh hihkui hiirilelu suussaan ja pyörähteli paikoillaan. “Voih, mutta minullahan ei ole sinulle mitään”, kolli tajusi ja pyllähti maahan hieman harmistuneena. Ajattelisikohan Neponen hänestä nyt ilkeästi? Kolli ei kuitenkaan vaikuttanut olevan pahoillaan. Puh päätti, että kutsuisi Neposen kyläänsä ja tarjoaisi hänelle jotain herkkujaan. Hänen kaksijalkansa osasi ostaa parhaat herkut ja sen lisäksi kaapeista löytyi aina ruokaa, jota hänen kaksijalkansa söi. Kun hän ei ollut kotona, Puh kävi tutkimassa kaapit herkullisen syötävän varalta.

“Toivottavasti sinä et pahastu siitäkään, että minä toin myös Nasun. Olen kertonut hänelle sinusta paljon ja siitä miten hieno kissa sinä olet”, Puh aloitti ja hymyili varovaisesti. “Ja me ajattelimme, jos sinä voisit kertoa meille jonkun hyvän tarinan!” Puh oli suorastaan varma siitä, että Neposella oli kerrottavanaan jotain jännittävää – jotain mitä kukaan muu ei ollut koskaan ennen tehnyt! Neponen nimittäin vaikutti kissalta, joka oli elämänsä aikana kokenut kaikenlaista. Puhin ruskeat silmät vilkuilivat Nasun suuntaan ja kolli vaikutti hieman rentoutuneemmalta.

//Neppo? 😮