Klaanittomien tarinat

“Hyvä idea”, nau’uin ja kiirehdin kirjavan kollin perään. Hänen liikkeensä olivat pehmeitä huolimatta kaikesta kaltoinkohtelusta jota oli kokenut, joten pysyin hyvin perässä kun hölkytimme portaat alas. Loikin edeltä Tyrnin osoittaman lasilevyn luokse. En ollut koskaan tajunnut mikä niiden tarkoitus oli, mutta nyt sain olla vain iloinen niiden olemassa olosta. Ehkä kaksijalat päästivät niillä valoa sisään, mutta miksi ne halusivat jättää nököalttiin raon pesänsä seinään?
“Tiedätkö millä tämä menisi rikki? Olen nähnyt, kun linnut lentävät niitä päin eivätkä ne liikahda minnekään”, sanoin loikattuani lasin edessä olevalle pienelle ulokkeelle. Tökin lasia nenälläni ja koitin raapaista sitä kynsilläni, mutta rikkomisen sijaan sain aikaan inhottavan äänen. Vinkaisin ja painauduin kauemmas.
“Roihu”, Tyrni maukui kauempaa kuin olin olettanut. Käännähdin katsomaan tuon suuntaan. Kotikisu seisoi toisen huoneen sisäänkäyntiaukolla. Kurtistin kulmiani, mutta loikkasin alas ja kallistin päätäni kysyvästi.
“Tule tänne.”
Seurasin kuuliaisesti kysymättä, koska Tyrni vaikutti edelleen ärtyisältä äskeisestä välikohtauksestamme. Oli parempi käyttäytyä niin neutraalisti kuin mahdollista, jotta en pilaisi mahdollisuuttani karata tästä kaameasta paikasta. Toisaalta en tiennyt oliko Kujakissayhteisö tätä parempi paikka, mutta mieluummin miettisin asiaa myöhemmin. Nyt pääprioriteetti oli päästä takaisin kaduille ja selvittää missä olin.
“Katso tuota”, Tyrni naukui ja viittasi korkealle laattaseinään hännällään. Olimme tulleet tilaan, jossa kaksijalka valeli vettä ympäri karvatonta kehoaan. Taas yksi niistä asioista, joita en lainkaan tajunnut.
Kollikissan osoittamassa suunnassa oli samanlainen lasilevy kuin muut pesän levyt, mutta tämä oli auki. Pääsisin karkuun, jos keksisimme järkevän tavan kiivetä ylös liukasta seinää.
“Mahtavaa, mutta miten ihmeessä pääsemme tuonne saakka?”

//Tyrni?

Kalle toden teolla mietti, miten hän voisi koskaan pärjätä pentujen kanssa. Se kaikki kuulosti niin kovin vaikealta, että kolliparan pää meni aivan pyörälle. Loppujen lopuksi Kallen mielessä pyöri vain ruoka ja se, miten hän saattaisi vahingossa syödä jälkeläistensä ateriat, jos ruoanhimo kasvaisi liian suureksi. Naamiokuvioisen kollin suusta pääsi raskas huokaus, aikuistuminen toden totta oli todella vaikeaa. Kalle oli laskenut katseensa etukäpäliinsä pettyneenä, kun Muru tönäisi häntä hellästi kylkeen.
”Tuota.. Voisiko ruokahaluasi jotenkin vähentää?” kirjava naaras kysyi mietteliään oloisena. Kalle nosti sinisen katseensa ystäväänsä ja kurtisti kulmiaan.
”En ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Minulla on koko ajan nälkä, Muru. Nytkin kun edes ajattelen ruokaa, minä tahtoisin vain syödä. Söitkö sinä aamulla ruokakuppisi tyhjäksi?” Kalle kysyi ja heilutteli hännänpäätään levottomana. Nyt oli Murun vuoro kurtistaa kulmiaan. Naaras kallisti päätään ja oli hetken hiljaa.
”Kalle, ne ovat minun ruokiani”, Muru ilmoitti nyt selvästi terävöityneellä äänellä, ”sinä et voi syödä minun ruokiani. Olet syönyt jo omasi.”
Kalle oli niin kamalan nälkäinen, että olisi voinut pillahtaa itkuun. Ruoasta puhuminen teki olosta aivan kauhean. Kun edelliset keskustelut sekoittuivat hänen nälkäänsä, hän alkoi jo mielessään pelätä, että söisi vahingossa tulevat pentunsakin. Kalle tiesi, ettei sitä kannattanut sanoa Murulle ääneen. Se säikäyttäisi ystävän pahanpäiväisesti, eikä Muru varmastikaan sen jälkeen haluaisi olla Kallen perhettä.
”Voitaisiinko sitten puhua jostain muusta”, Kalle naukui päätään pudistellen, ”etsitään vaikka se kaksijalkojen ostama uusi lelu, jolla me leikimme silloin yhtenä päivänä.”
Muru näytti hieman epäröivän, mutta sitten naaras loikkasi alas ikkunalaudalta ja kipitti sanaakaan sanomatta kaksijalkojen nukkumishuoneeseen. Kalle ehti vain loikata kömpelösti lattialle, kun Muru jo saapui pieni punainen hiirilelu suussaan ystävänsä luokse. Kalle katsoi pölyistä lelua pää kallellaan.
”Missä sinä olet oikein pitänyt sitä?” Kalle kysyi. Muru pudotti lelun maahan.
”Se oli kaksijalkojen nukkumapaikan alla. Siellä on aika pölyistä”, Muru totesi ja huitaisi käpälällään hiiren kohti Kallea. Kalle lähti juoksuun takajalat kovaa maanpintaa vasten sutien. Hän huitaisi toisella etukäpälällään hiirilelua kohti, osuen siihen aivan pelkällä tuurilla. Kolli huitaisi lelun takaisin kohti Murua.
”Näitkö sinä?! Minä osuin!” Kalle hihkaisi innoissaan.

//Muru?

”Ole kiltti ja auta minua. Kuten sanoin, teen jotain vastapalvelukseksi”, Roihu pysyi tanakkana, mutta tällä kertaa näytti vähemmän uhkaavalta ja vaikutti oikeasti tarvitsevan apuani. Voisinko auttaa kotiini tunkeutunutta kissaa?
”Hyvä on”, Huitaisin häntääni hieman ärtyneesti ja loikkasin takaisin maan tasalle Roihun viereen. ”Mutta älä sitten yritä mitään… Tyhmää”, jatkoin puhettani siristäen silmiäni. Ymmärsiköhän Roihu, mitä tarkoitin?
”Kiitos”, Roihu päästi suustaan helpotuksen huokauksen. ”Niin tosiaan, miten voisimme päästä täältä ulos?” Ilmeisesti minun täytyi nyt myös tehdä luova työ, huokaisin…
”No, voimme ainakin yrittää heittää jotain alemman kerroksen lasien läpi? Sen pitäisi toimia”, idea ei sinäänsä ollut huono, mutta voisi olla vaikeaa löytää jotain jolla heittää lasia tarpeaksi kovaa. Ehkäpä kaksijalkani jokin kova esine, esimerkiksi se, jontka hän laittaa aina jalkoihinsa ennen pesästä poistumista. ”Kokeillaanko?” Olin tavallaan jopa innoissani Roihun lopullisesta katoamisesta. Minun ei tarvitsisi enää kilpailla hänen kanssaan ruokailutilasta tai jätöspaikoista.
Lähdin tassuttelemaan kaksijalkani huoneesta pois odottaen Roihua. Hän saisi tulla mukaani, tai itse ratkaista pakenemisensa, sillä minä taivuin jo hänen tahtoonsa.

//Roihu?
//Hitsi miten tönkkö…
//Pitäis muistaa promotaa Tyrni soturiksi

Kierähdin pehmeällä alustalla ja loikkasin sutkajasti jaloilleni. Oliko Tyrni seonnut! Miksi hän yhtäkkiä hyökkäsi kimppuuni, kun en ollut koskaan tehnyt muuta kuin yrittänyt auttaa häntä?
“Nyt voin kuunnella kunhan muistat, että täällä määrään minä”, kolli ärähti asetuttuaan takaisin pedillensä. Katsoin tätä täynnä inhoa. Sydämeni hakkasi yllätyshyökkäyksen jäljiltä ja tassuni kihisivät vihasta. En kuitenkaan halunnut haastaa riitaa.
“Jos kerta määräät, niin määrääppä kaksijalkasi päästämään minut vapaaksi! Tyrni, minä en kuulu tänne enkä ole koskaan halunnut tunkeutua sinun reviirillesi! Haluan pois täältä ja olen valmis tekemään mitä vain, että autat minua. En tunne kaksijalkasi tapoja enkä tiedä miten pääsen täältä pois ehjin nahoin”, nau’uin. Aloitin lauseiden litanian ärtyneesti, mutta mitä pidemmälle pääsin sitä epätoivoisemmaksi äänensävyni muuttui.
Halusin vain saada tuon hiirenaivon ymmärtämään, että en halunnut kellekään pahaa! Minua ei vain oltu tehty typeräksi kaksijalkojen pehmokissaksi istuskelemaan pedeillä ja olemaan miellyttävä. Minä ansaitsin olla vapaa.
“Ole kiltti ja auta minua. Kuten sanoin, olen valmis tekemään jotain vastapalvelukseksi”, anelin vielä. En kuitenkaan näyttänyt vähääkään alistumista, sillä se oli viimeinen oljenkorteni. Minä en pelännyt Tyrniä, nylkisin tältä turkin jos tulisi tarve, mutta sitä en hänelle kertoisi.

//Tyrni?

”Tyrni?” Roihu huhuli minua. Eikö hän todellakaan vieläkään tajunnut jättää minua rauhaan? Kiipesin alas makuupaikaltani ja kuuntelin ympäristöäni vaarojen varalta.
Kaksijalanpesäämme oli tullut niin pimeää, etten meinannut nähdä itseänikään. Sähähdin jokaisella askeleella, sillä kukapa tietäisi Roihun aikeet.
Ehkäpä hän odotti pimeää ja sitten vain tappaisi minut, enhän minä osannut taistella katukissaa vastaan.
Kaksijalkani aina sammutti valot lähtiessään jollain kummallisella seinän napsahdukslaitteella. Häntä ei tuntunut kiinnostavan meidän hyvinvointi täällä ollessamme, nyt jouduin nimittäin kävelemään miltei säkkipimeää käytävää pitkin hengestäni kiinni pitäen.
”Mitä sinä haluat minulta?” Murinani tuskin kuului kohti Roihun uhkaavia silmiä, kun tulin kaksijalkani lepotilaan.
”Ajattelin, että voisimme miettiä täältä ulospääsyä. Minua ei huvittaisi enää loikoilla vankina”, Roihu käänsi päätään. Varmasti yrittäen viittoa minulle jotain, en vain ymmärtänyt mitä.
”Tule – alas – kaksijalkani pediltä!” Hyppäsin Roihun päälle ja potkaisin sen alas reunukselta. Kuulin tömähdyksen, mutta Roihu oli äkkiä taas pystyssä ja sihahteli allani.
”Nyt voin kuunnella, kunhan muistat, että täällä minä määrään”, murahdin Roihulle ja asetuin sen jälkeen varovaiselle kerälle kaksijalkani pedin päälle. En tahtonut pahaa, mutta Roihu oli äärimmäisen epäkunnioittava minua kohtaan.

//Roihu?

Painauduin rakkaimpaani vasten. Hiljainen kehräys kumpusi syvältä sisältäni, kun tunsin hänen lämpönsä kehoani vasten. Tämä kaksijalka todella merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa. Hän oli minulle niin huiman tärkeä.
Käännyin selälleni hänen vierellään ja kaulapannassani roikkuva kello päästi kirkkaan helähdyksen. Rakkaimpani kurotti toista käpäläänsä harmaalta tikultaan, jolla taas teki jotain uutta langasta. Hän silitti pehmoista vatsaani hellävaraisesti ja tunsin hänen käpäliensä heikkouden. Rakkaimpani heikkenevä tila oli käynyt päivä päivältä selvemmäksi ja en voinut kuin pelätä sitä päivää, jona hänen heikkoutensa kävisi liiaksi. Ajoin ajatuksen pois mielestäni. En halunnut kuvitella sitä.
Vilkaisin ulos ikkunasta. Taivas oli kirkas, mutta tiesin, että ulkona olisi silti kylmä. Olin huomannut, kuinka ilma kylmeni ja enteili taas kylmää vuodenaikaa. En pitänyt siitä. Silloin en voinut istuskella ulkona ja katsoa kuinka rakkaimpani hoiti kasvejaan. Hän tuntui pitävän siitä kovasti.
Katseeni kääntyi pienikokoisilla laudoilla ympäröityyn kuvajaiseen rakkaimmastani nuorempana jonkun toisen kaksijalan kanssa. Kaksijalka oli selvästi uros ja erittäin läheinen rakkaimpani kanssa. Tämä uros mahtoi olla rakkaimpani edesmennyt kumppani. En ollut koskaan tavannut kyseistä kaksijalkaa, mutta rakkaimpani näytti kaipaavan häntä aina, kun katsoi kuvajaisia. Oli hassua kuinka kaksijalat pystyivät luomaan muistoista kuvajaisia, joita pitää esillä. Rakkaimpani tykkäsi esitellä niitä aina muille ja huokailla kaihoisasti, kun katsoi niitä, joissa oli hän ja hänen oletettu kumppaninsa.
Katsoin taas rakkaimpaani hiljaa. Kuinkahan paljon hän antaisi siitä, että saisi edesmenneen kumppaninsa takaisin? Jos hän olisi edelleen hengissä, olisinko minä koskaan tullut rakkaimpani luokse nappaamaan hiiriä – joita ei enää oikeastaan ollut – ja pitämään hänelle seuraa?
Rakkaimpani pehmeä käpälä silitti taas turkkiani hellästi. Kehräsin pehmeästi ja annoin pohdintani jäädä taka-alalle. Jossittelulla ei ollut nyt väliä. Tärkeintä oli tämä hetki ja siinä pysyminen. Rakkaimpani vierelläni ja minä pitämässä hänelle ansaitsemaansa seuraa.

Muru ei tiennyt, mitä sanoa. Kalle oli aivan puskista noin vain todennut, että hän käytännössä haluaisi pentuja Murun kanssa, ja sitten siihen perään vielä apeana myöntänyt, ettei ehkä pystyisi luopumaan omista ruuistaan. Muru arveli kuitenkin, ettei Kalle välttämättä ihan täysin ymmärtänyt, millainen emokissan ja isäkissan välinen suhde yleensä oli.
Kirjava naaras vetäisi syvään henkeä kuin ei olisi saanut happea. Mitä ihmettä hänen oikein kuuluisi sanoa tuohon? Kallehan oli hänen rakkain ystävänsä. Joiltain osin naamiokuvioinen kolli oli kuitenkin itsekin kuin pentu. Toisaalta Muru huomasi ajattelevansa, että mielikuva Kallesta höpsönä isänä oli varsin suloinen, vaikka Murun oli jostakin syystä vaikea myöntää ajatusta itselleen. Se tuntui niin… erikoiselta. Hän ei ollut koskaan miettinyt asiaa. Mutta ehkäpä se oli ihan tavallista ajatella niin parhaasta ystävästään, naaras tuumi itsekseen.
Muru työnsi syrjään sen, mitä Kalle oli ensiksi sanonut ja naraan kasvoille piirtyi pieni suloinen hymy.
”Ei isäkissan omista ruuistaan tarvitse luopua, höpsö”, Muru naukaisi.
Kalle nosti katseensa ylös tassuistaan.
”Eikö? Miten se ruoka sitten riittää?” Kalle ihmetteli.
”No… kaksijalat hoitavat sen, että ruokaa on enemmän tarjolla, että kaikille on omat annoksensa”, Muru selitti. ”Sitten isä- ja emokissa katsovat, että kaikki pennut saavat oman osuutensa.”
”Pennut tarvitsevat paljon ruokaa, kun ne kasvavat”, hän lisäsi.
”Tarkoitatko… että ruokaa olisi silloin enemmän tarjolla? Mitä jos minulla on niin kova nälkä, että syön vahingossa pentujenkin kiposta?” Kalle kysyi huolestunut ilme kasvoillaan.
”Vahingossa? Mitä tarkoitat?” Muru kurtisti kulmiaan.
”Niin! Sillä tavalla huomaamattani. Niinhän voi käydä jos on todella nälissään!” Kalle maukui vakava ilme kasvoillaan.
”Onko sinulle joskus käynyt niin?” Muru kallisti päätään. Hän ei voinut uskoa korviaan, vaikka hänen ei olisi pitänyt olla yllättynyt.
”Välillä syön vahingossa sinun jämiäsi”, Kalle selitti.
”No, isäkissa ei voi syödä pentujensa ruokia. Muuten pennut eivät kasva”, Muru sanoi ja yritti kuulostaa myötätuntoiselta.
”Muru, isäkissana olo kuulostaa kyllä tosi vaikealta… En tiedä, pystyisinkö siihen”, Kalle huokaisi ja näytti taas surulliselta. ”Minulla on niin iso ruokahalu.”
Kalle pudisteli päätään katse käpälissään.

//Kalle? 😀

Järkäleloikka ei ollut lainkaan yllättynyt Maxin laiskuudesta. Sellainen kolli oli ollut koko tämän ajan, kun he olivat tunteneet toisensa. Kolli antoi itsestään ahkeran ja taidokkaan kissan kuvan, mutta todellisuudessa hänen taitonsa taisivat olla puhumisessa – ei oikeassa elämässä. Järkäleloikka tuhahti. Max edusti juuri sellaista kissatyyppiä, jota paksuturkkinen kolli halveksui. Järkäleloikka oli vuorenvarma, että tosipaikan tullen Max luikkisi häntä koippien välissä ladon turvaan. Järkäleloikka heitti muutamat mädät omenat kauemmaksi. Söivätköhän peurat nekin vai keräisikö kaksijalat ne pois? Ulla ja Seppo eivät olleet kertoneet tarkemmin. Kollin sydämessä läikähti, kun Tyrskytiikeri naukaisi Maxin tunkeutuneen hänen viereen ilman lupaa – taas. Taas? Eli… oliko kollien välillä todellisuudessa mitään? Aina kun Järkäleloikka oli jutellut Maxin kanssa, kolli oli vain rehvastellut kuinka hän ja Tyrskytiikeri vietti nykyään jatkuvasti aikaa yhdessä. Ja olihan Järkäleloikka nähnyt kaksikon useaan kertaan yhdessä. Mutta oliko todellisuus sellainen, että Max vietti aikaa Tyrskytiikerin kanssa ja Tyrskytiikeri yritti vain karistaa tuon kannoiltaan? Entinen kuolonklaanilainen ei enää tiennyt mitä sanoa tai ajatella. Totta kai hän halusi uskoa kumppaniaan, mutta entä jos Tyrskytiikeri ei vain halunnut pahoittaa hänen mieltään totuudella? Järkäleloikka yritti pudistaa moiset ajatukset pois. Jos jotain hänen kumppaninsa oli, niin rehellinen kolli. Järkäleloikka vilkaisi kumppaniaan ja hymähti sitten. Max taisi vain yrittää hämmentää soppaa ja Järkäleloikkaa hävetti kuinka pahasti Max oli onnistunut kietomaan hänet valheidensa verkkoon. Miten hän olikin ollut noin hiirenaivo ja antanut Maxin sotkea heidän välinsä! Kolli toivoi, että vielä ei olisi liian myöhäistä korjata niitä.
”Hän taitaa olla aika raivostuttava katti.”
Tyrskytiikerin ilme piristyi ja kolli nyökytteli päätään.
”Hän todellakin on. Tietäisitpä vain!”
Järkäleloikka tuhahti ja tökki kasteista nurmikkoa.
”Mitä sinä luulet, mitä kaksijalat tekevät näin suurella määrällä omenoita?” Järkäleloikka kysyi Tyrksytiikeriltä mietteliäänä. Hän oli nähnyt kaksijalkojen poimivan niitä suoraan puusta ja jopa pistelevän mehukkaita hedelmiä suoraan suuhun, mutta ilmeisesti he eivät kelpuuttaneet maahan päätyneitä. Hienohelmat, Järkäleloikka ajatteli hieman huvittuneena.

//Tyrsky?! 😮

Hän paloi. Hän oli palava kissa, puhdistuva maan kaikista pölyistä, suuri lieska, silmissä kimaltava kyynel, huuto, häikäisevä pimeyden rikkova kahmaisu, luomisen voima, ensimmäinen säde maailman kajossa, se mikä valaisi. Se mikä puhdisti. Kun maailma syttyi ensimmäinen päivänä tuleensa, valoonsa, liekkiin jota auringoksikin kutsuttiin, siinä joka tulisi valaisemaan kaikkia kissoja siitä päivästä lähtien, siinä päivässä, siinä lieskassa Aave oli. Hän paloi, hurmoksena, värisevänä kiehkurana auringon säteessä, kaikkina niinä sateenkaaren väreinä, jotka heijastuivat vedestä, ne välkehtivät prismat! Hän näki kaiken. Hän näki kissat, oravat, sienet, hiekanjyväset, kävyt ja siilit ja niiden silmäripset, suupielten miltei kuivuneet kastepisarat, kaikki kimaltelivat hänen allaan, laskostuivat lämmössä ja imivät elinvoimaa. He hehkuivat iloa, hyvyyttä puhtautta kaikki siinä valossa, jonka hän oli saavuttanut. Valossa. Valo. Hän kieppui kivien lomasta virtaavassa vedessä, tanssahteli sen pinnalla ilotellen, hypähti heijastavat kivestä korpin silmään, pörröiseen oranssiin kissan turkkiin, kynteen joka kurottui käpälästä venytykseen ja sitten hän loikkasi taas ilmaan, taivaalle ja solisi ympäriinsä.
Illalla hän peittelisi kaikki kohteliaisiin varjoihin, hiljaiseen kosketukseen, asettaisi kaiken alas ja heijastuisi tuhansista tähdistä, valtavasta pyöreästä kuusta ja kaikista sen vaiheista, jotka samaan aikaan loistaisivat taivaalle, kaikki oli nyt. Hän oli kaikki. Ja kaikki oli hän. Hän oli valo. Pyhä, puhdas ja iankaikkisen hyväntahtoinen. Laupea suuri valo, joka pitäisi kaikista maankamaran otuksista huolta, rakastaisi heitä palavalla sydämellään, palavalla sielullaan. Eikä antaisi pahan enää koskaan koskettaa ketään niin kuin se oli häntä kerran koskettanut.

//RIP

Havahduin hereille tuntiessani jonkun liikahtavan vieressäni, aivan turkissani kiinni. Räpäytin silmäni auki ja tajusin harmikseni tuijottavani Maxia, joka oli jossakin välissä luikahtanut viereeni nukkumaan ja kietonut häntänsä omani ympärille. Sähähdin lopen kyllästyneenä kollikissan kunnioituksen puutteeseen henkilökohtaista tilaani kohtaan.
“Max! Hinaa takamuksesi muualle siitä!” Läppäisin erakkoa korvalle kynnet piilossa. Max avasi silmänsä laiskan näköisesti. Hänellä ei vaikuttanut olevan hoppu minnekään.
Pyörittelin silmiäni ja aloin itse vääntäytymään ylös vuoteesta, kun tunsin Maxin asettavan tassunsa häntäni päälle. “Jäisit nukkumaan kanssani”, kolli yritti houkutella. “Järkäleloikka hoitaa kyllä askareet tänään – niin hän aina tekee.”
“Niin hoitaa”, murahdin ja vetäisin häntäni kiukkuisesti pois hänen ulottuviltaan, “ja niin hoidan minäkin. Eikä sinullakaan ole vara laiskotella, jos oikeasti haluat pysyä täällä. Ulla ja Seppo eivät katso hyvällä töistä luistajia.”
Ehdin nähdä vain Maxin harmistuneen ilmeen, ennen kuin käänsin tälle selkäni ja marssin ulos ladosta. Minua tympi se, että Max oli koko ajan kiinni minussa. Ehkä se oli yksi syy sille, miksi Järkäleloikka tuntui välttelevän minua. Suhteemme häälyi oudossa välivaiheessa: olimme kuin hyvänpäiväntuttuja, joilla kuitenkin pitkä yhteinen historia joka heitä yhdisti.
Omenapuut näkyivät edessäpäin. Seisahduin hetkeksi ihastelemaan utuisaa maisemaa. Auringon nouseva valo sai kasteisen heinikon puiden juurella kimaltelemaan. Sydämeni alkoi läpättää rinnassani, kun puun takaa astui esiin tuttu hahmo. Järkäleloikan komea raami oli palanut syvälle muistiini, ja joka kerta sen näkeminen sai minut melkein kehräämään.
Kokosin itseni nopeasti ja lähdin tassuttamaan kumppaniani kohti. Paksuturkkinen kolli oli jo työn touhussa, kun saavuin hänen luokseen. Hän vaikutti jokseenkin poissaolevalta, ja kun hän lopulta kysyi, mihin Max oli jäänyt, arvasin heti, että hänen oli täytynyt nähdä meidät samassa pedissä.
“Lorvimaan, niin kuin aina”, tuhahdin halveksivasti ja vedin tassullani yhden omenan lähemmäksi. Pyörittelin sitä käpäläni alla vähän samalla kun jatkoin: “Hän oli tunkenut viime yönä taas viereeni ilman lupaani. Hän on raivostuttava.” Huiskaisin hännälläni tuohtuneesti ja vieritin sitten omenan samaan paikkaan kuin Järkäleloikka oli potkinut omansa. “Jos luulet, että nukun hänen vieressään vapaaehtoisesti, niin se on harhaa.”

//Järksy?!?

Järkäleloikka istuskeli Sepon vierellä ladon katolla. Kolli katseli kuinka kissojen kaksijalat keräilivät puusta punertavia hedelmiä. Seppo ja Ulla olivat kertoneet niiden olevan omenoita. Kuulemma lehtisade oli sadonkorjuuaika. Silloin kaksijalat keräsivät kaiken istuttamansa. Heillä olikin pitänyt kiirettä. Seppo ja Ulla olivat laittaneet heidät auttamaan kaksijalkojaan. Järkäleloikka oli poiminut puista pudonneita omenoita ja kantanut niitä metsän laitamille. Kuulemma peurat söisivät ne eikä ne ehtisi pilaantua maassa.
“Kaunis auringonnousu, eikö vain?” Järkäleloikka naukaisi matalalla äänellään ja hieraisi viimeisetkin unihiekat silmistään. Kujakissayhteisön aikoihin hänellä oli ollut ihan erilainen mielikuva kaksijaloista. Hän oli pitänyt niitä hiirenaivoina, jotka ajattelivat vain ja ainoastaan itseään. Mutta täällä Ullan ja Sepon ladossa hän oli oppinut huomaamaan, että ainakin nämä kaksijalat halusivat hyvää kissoille ja luonnolle.
“Lehtikadon aikaan erityisen kaunis. Taivas on lähes samoissa väreissä kuin lehdet”, Seppo naukaisi ja haukotteli kita leveästi ammollaan. “Mutta kuules, Ulla taitaa jo ihmetellä mihin minä olen unohtunut. Kipakka rouva, häntä ei sopine suututtaa.”
Järkäleloikka hymyili vanhemmalle kollille ymmärtäväisenä ja heilautti häntäänsä hyvästeiksi. Ulla oli eilisiltana määrännyt hänet jälleen omenoiden keruu -tiimiin ja Järkäleloikka oli kuullut, että Tyrskytiikeri oli valikoitunut hänen kanssaan samaan tiimiin. Kun Seppo oli lähtenyt matkoihinsa, pienen tuulenvireen saattelemana lähti Järkäleloikkakin. Kolli loikki ladon pesäkaton kattoluukun kautta takaisin sisään ja suunnisti Tyrskytiikerin pedille katsomaan nukkuiko kolli edelleen. Järkäleloikka valmistautui herättämään kumppaninsa, mutta hetkinen… Vielä illalla kolli oli makoillut olkipatjallaan yksinään, mutta nyt aivan hänen turkissaan makoili Max. Järkäleloikan kurkkua ja sydäntä kouraisi, kun hän näki kollien hännät kietoutuneina yhteen. Järkäleloikka kääntyi sanaakaan sanomatta ja suunnisti suoraan omenapuiden luokse. Varpaiden alla tuntuva aamukaste sai hänet heräämään kunnolla. Järkäleloikka ei siltikään tiennyt mitä hänen pitäisi ajatella. Halusiko Tyrskytiikeri erota? Olihan Järkäleloikka itsekin ollut etäinen ja välttelevä, mutta hän oli silti ajatellut heidän olevan edelleen kumppaneita. Olivathan he aina välillä jutustelleet, jopa jakaneet riistaa ja suorittaneet yhdessä heille annettuja askareita. Mutta ehkä Järkäleloikka oli nähnyt heidän suhteensa aivan eri tavalla. Kolli painoi silmänsä kiinni estääkseen kyyneleiden virtaamisen. Hän ei halunnut itkeä, ei juuri nyt.
“Järkäleloikka? Saitko sinäkin tehtäväksesi omenoiden keräämisen?” kuului ystävällinen ääni hänen takaansa. Pörheä kolli kääntyi Tyrskytiikerin puoleen ja kohautti olkiaan.
“Joo”, hän vastasi lyhyesti ja kääntyi sitten potkimaan omenoita laiskasti. Oikeastaan Järkäleloikkaa ei olisi lainkaan huvittanut tehdä päivän tehtäviä, mutta kumpikaan vanhemmista latokissoista ei sietänyt lainkaan laiskottelua. Eikä Järkäleloikka olisi juuri nyt jaksanut kuulla heidän säksätystään.
“Mihin Max jäi?” kolli kysyi hiljaa ja pyöritteli pudonneita omenoita kohti ojanpenkkaa.

//Tyrsky? 🙁

Edes rankkasade ei pystynyt huuhtomaan pois syntisestä maasta pulppuavaa mönjää, jossa me olimme kahlanneet Aaveen kanssa jo päivätolkulla. Mielessämme oli vain yksi tavoite, joka oli kirkastunut sitä mukaa kun omat epäpuhtautemme olivat alkaneet rönsyillä ympäriinsä – taivas vaati uutta uhria. Olimme jo uhranneet puhtaista puhtaimman sielun, mutta se ei ollut ollut vielä tarpeeksi. Jumalat halusivat meidän löytävän sieluista paatuneimman puhdistettavaksi maan päältä; sillä tavoin saavutettaisiin tasapaino. Se saattoi olla myös meidän ainoa keinomme pelastautua tästä valoamme himmentävästä sakasta, jonka tunsin korisevan jo nielussani asti.
Aave tiesi tien. Hän tiesi, mistä paatuneimmat sielut löytyivät. Matkaan kului monta päivää, niin monta, että olimme lopulta vaeltaneet melkein kuun verran. Lehdet puissa olivat muuttuneet kullaksi ja varisseet maahan kimmeltäväksi matoksi reitillemme. Se oli epäilemättä merkki jumalilta, että olimme menossa oikeaan suuntaan.
“Olemme perillä”, Aave henkäisi, kun seisahduimme Ukkospolun reunaan. Tiirasin sen yli toisella puolella aukeavaan maastoon; surullinen näky, puilta oli katkottu kaulat poikki ja jäljellä oli joukko hiljaisia raatoja.
“Minä tunnen sen”, sanoin ääni vapisten, “tunnen pahuuden. Se on niin voimakas että siitä saa säteilypalovammoja.”
Aave nyökytteli yhtämielisenä.
“Täältä me löydämme sielun puhdistettavaksi.”

Seuraavat pari päivää kuluivat rituaalin valmistelemiseen. Olimme löytäneet paikan läheltä paholaisten reviirin rajaa, tarpeeksi kaukana, että meitä ei huomattu, mutta tarpeeksi lähellä, että tiesimme missä he liikkuivat. Sopivan uhrattavan löytäminen oli tarkkaa työtä. Pidimme kirjaa kissoista, jotka kulkivat ohi partioissa, mutta luotin Aaveen sisäiseen kompassiin. Hän tiesi, kuka oli valittu.
Eräänä iltana se sitten tapahtui. Ensimmäiset tähdet olivat ilmestyneet korkealle taivaalle, kun taivaanrannassa näkyi vielä laskevan auringon punertava huntu. Aave vieressäni vapisi. Olimme kyyristyneet ison kannon taakse ja seurasimme kahden suuren hahmon liikkeitä.
“Tuo se on”, Aave oli sanonut heti kun toinen kissoista, jolla oli harmaa, juovikas turkki ja kiiluvat, sinivihreät silmät, oli ilmestynyt näköpiiriimme. Uhri liikkui toisen vaaleamman harmaan naaraan seurassa, mutta näytti siltä, että he olivat aikeissa hajaantua piakkoin.
“Minä katson täältä päin, jos löytyisi jotakin”, ilmoitti vaaleanharmaa naaras valitulle, joka heilautti häntäänsä sen merkiksi että oli kuullut.
Silittelin tassullani paksua oksanpätkää, jonka toisen pään olimme vuolleet teräväksi Aaveen kanssa. Sitä tarvittiin rituaalin suorittamiseen – emme saisi kastaa kynsiämme pahaan vereen.
“On aika”, sanoin ja nousin seisomaan. Noukin puunpätkän suuhuni ja lähdin hiipimään Aave kannoillani seuraten paholaiskissaa kohti.
Olin kai liian keskittynyt pääsemään naaraan luokse, etten tajunnut yhtään katsoa, mihin käpäläni asetin. Kohta tunsin kipua jalassani ja mätkähdin maahan kuonolleni – olin kompastunut johonkin juureen! Keppi lennähti vähän matkan päähän eteeni, ja yrittäessäni tavoitella sitä tassullani, tunsin kuvaannollisen ja kirjaimellisen varjon lankeavan ylleni.
“Mitä hiiskattia?” Ääni kuului valitulle. Naaras kohosi edessäni yhtä jyrkkänä ja kammottavana kuin vuori. “Miten te uskallatte hiiviskellä Kuolonklaanin rajan tuntumassa?”
Tämä kissa oli niin täynnä pahuutta, että se suorastaan säkenöi hänestä. Yritin nousta ylös ja ennättää kepin luokse jotta rituaali voitaisiin suorittaa nopeasti loppuun, mutta naaras oli nopeampi ja syöksähti minua kohti kynnet esillä.
Lennähdin iskun voimasta jotakin kovaa kohti ja iskin pääni siihen. Vihlova kipu säteili takaraivostani olemukseni jokaiseen säikeeseen ja sumensi näkökenttäni. Tuska teki kaikesta punaista, ja tapahtumat etenivät silmieni edessä kuin hidastetusti. Paholaiskissa oli kohottamassa käpäläänsä surmaniskuun, kun yhtäkkiä Aave ponkaisi tämän selkään ja upotti teräväkärkisen puunpätkän suoraan naaraan kaulaan.
Lopulta kuva silmieni edessä katkesi kokonaan ja vajosin pimeyteen.

“Oi Pyhä Valo, avatkaa silmänne!” Aaveen ääni tunki sameuden läpi. Vähitellen tietoisuus omasta kehostani palasi, ja jyskyttävä kipu takaraivossani muuttui todellisemmaksi.
Räväytin silmäni auki henkeä haukkoen. Aave seisoi edessäni suuret, kalpeat silmät pelosta pyöreinä. Kun tämä näki minun liikahtavan ja aukovan suutani saadakseni paremmin henkeä, helpotus näytti valtaavan erakon.
“Te teitte sen”, Aave naukaisi juhlallisesti. Haistoin veren. Räjähtänyt kolli astui sivuun ja paljasti ruumiin, jonka kaulasta törrötti yhä terävä keppi. Kissan silmät tuijottivat lasittuneina suoraan minua kohti.
“M-mitä…” Yritin kompuroida ylös, mutta kipu pakotti minut pysymään aloillani. Aave hyssytteli minua ja laski käpälänsä hellästi kylkeni päälle.
“Paha ehti koskettaa teitä, mutta paranette tuota pikaa. Nyt meidän on kuitenkin poistuttava, ennen kuin toiset paholaiskissat ovat perässämme.”
Olin yhä liian tokkurassa tajutakseni, mitä juuri oli tapahtunut. Annoin Aaveen auttaa minut ylös ja taluttaa minut kauemmaksi kissan ruumiista.
Ylitimme nilkuttaen Ukkospolkua. Tunsin kivisen maan tärisevän tassujeni alla – hirviö oli tulossa. Meidän olisi pitänyt pitää kiirettä, mutta katseeni harhautui Ukkospolun pintaan liiskautuneeseen eläimeen. Se oli sammakko.
Sammakko… Sammakko? Sammakko!
Aave tuuppasi minut syrjään viime hetkellä, kun hirviö rymisti ohitsemme pettyneenä ärjyen. Huohotin Ukkospolun reunassa, mielessäni kuva oranssiraidallisesta kissasta.
“Sammakko.”

“Olette olleet kovin hiljainen viime aikoina.” Aave siveli jotakin takaraivooni. Olimme löytäneet suojapaikan kaksijalkojen rakentamasta isosta pesästä, jossa ne säilyttivät isoja heinäkasoja. Täällä riitti riistaa hyvin, joten olimme asettuneet tänne odottamaan parantumistani.
Parantumiseni oli kuitenkin tuonut mukanaan vain tuskaa. Tuntui kuin maailmani olisi särkynyt yhtäkkiä, enkä enää tiennyt, mikä oli totta ja mikä harhaa. Minä muistin Sammakon. Hän oli minun isäni. Mutta missä hän nyt oli?
Minä muistin myös Aaveen, muistin sen miten hän oli auttanut minua ja isääni kun olin ollut pienempi. Mutta jostain syystä en saanut mieleeni sitä, miten olin päätynyt Aaveen seuraan. Kirkkain muistikuvani oli siitä hetkestä, kun Aave oli löytänyt minut rannalta ja kertonut minulle, kuka minä olin. Että minä olin jumalten lähettiläs. Että olin erityinen.
Mutta ei minusta ollut tuntunut sillä tavalla erityiseltä Sammakon seurassa ollessani. Me olimme olleet tavallinen perhe. Miksi Aave ei ollut kertonut minulle Sammakosta aikaisemmin? Oliko Sammakolle tapahtunut jotakin?
Joka tapauksessa minusta oli alkanut tuntua siltä, että totuus, jota olin tähän asti elänyt Aaveen kanssa, oli aivan erilainen kuin se, jonka muistin etäisesti ajalta ennen tehtävääni puhdistaa pahuus.
“Minun on käytävä ulkona haukkaamassa happea”, ilmoitin erakolle ja nousin ylös. Aave väisti minua hieman levottoman oloisena. Hän katsoi minua kuin minussa olisi ollut jokin vialla. “Palaan pian. En mene kauas.”
Livahdin ulos pesän seinässä olevasta raosta. Ulkona oli hämärää. Puut näkyivät tummina, huojuvina hahmoina taivasta vasten. Siristin silmiäni tihkusateessa, joka piiskasi kasvojani vasten.
Kauempana, pienempien kaksijalkojen rakennelmien luona, näkyi valoa. Se veti minua oudosti puoleensa. Lähdin kävelemään sitä kohti.
Joka askeleella humina päässäni voimistui. Mieleeni tulvahti lisää muistoja. Muistoja, jotka olivat ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä olin kuullut Aaveelta. Näin myös Jampan. Näin sen hetken, kun Aave oli viiltänyt häneltä kurkun auki. Muistin kylmän veden, johon minun oli pitänyt upottautua heti sen jälkeen, vaikka ystäväni ruumis kouristeli yhä rannassa.
Aave oli tappanut Jampan. Me olimme tappaneet Jampan. Tapoimme myös sen kissan, jota emme edes tunteneet. Käpälissäni oli viattomien verta.
Voi luoja…
Tuijotin lasisen laatikon sisällä olevaa liekkiä. Valo oli niin kirkas, että se valaisi jopa ne synkät kolkat sielustani, joiden ei olisi pitänyt koskaan nähdä päivänvaloa.
Minä olin murhaaja.

Kannoin lasista laatikkoa metallisesta kahvasta, joka sen päällä oli. Tuli sen sisällä värisi kuin sitä olisi palellut; yritin olla varovainen pitääkseni sen elossa. Kannoin laatikon sisälle suureen pesään, jossa Aave oli minua vastassa. Kolli katsoi tuomaani esinettä kiinnostuneena.
Katsoin häntä mitäänsanomattomasti. “Tee meille noista heinistä piiri”, minä käskin häntä.
Aave ei kyseenalaistanut. Hän kai piti yhä sanaani käskynä joltakin ylemmältä taholta. Hän yhä piti minua jonkinlaisena yliluonnollisena olentona.
Kun Aave kipitti keräämässä heiniä piiriksi, kiipesin varovasti laatikko mukanani läheisen heinävuoren päälle. Matkaa alas oli ainakin parin ketunmitan verran. Aave istahti piirin keskelle silmät tuikkien saatuaan työnsä valmiiksi.
“Tee siitä tiiviimpi, keskellä pitää olla vähemmän tilaa. Niin että turkkisi koskettaa piirin sisintä reunaa.” Seisoin heinien päälle laatikko vieressäni. Vilkaisin sen sisällä olevaa tulta. Toivoin todella, että suunnitelmani toimisi.
“Onko tämä sopiva, pyhyytenne?” Aave naukaisi nöyrästi leviteltyään heiniä lähemmäksi piirin keskustaa. Kollin ympärillä oli heinävalli, jonka takaa ainoastaan tämän pää vähän pilkisti näkyviin.
Vetäisin väristen henkeä. “On. Se on täydellinen.”
Mitä minä olin oikein tekemässä? Oliko Aaveen hulluus tarttunut minuunkin?
Ehkä se olikin. Juuri siitä syystä minun oli tehtävä tämä. Kaiken sen jälkeen, mitä minulle oli tapahtunut – mitä olin tehnyt muille Aaveen ohjeistamana -, en voinut antaa sen jatkua. Tämä oli hyvitys niille hengille, jotka me olimme vieneet.
“Mitä ikinä tapahtuukin seuraavaksi, sinä et poistu siitä piiristä”, sanoin Aaveelle tiukasti. Erakkokolli näytti olevan jonkinlaisen hurmoksen vallassa. Ihan kuin kantamani liekki olisi saanut hänet hypnoosiin.
Katsoin häntä hetken hiljaa, mutta ennen kuin ehdin antaa epäröinnilleni valtaa, heitin lasilaatikon alas piiriin. Se räsähti rikki piirin ulkoreunaan. Pieni liekki kiipesi ulos vankilastaan ja maisteli heiniä ensin varovasti, sitten ahnaammin. Kohta se oli levinnyt puoleen väliin piiriä, jonka keskellä Aave yhä istui. Kolli tuijotti edelleen suoraan minuun.
“Tämä olkoon viimeinen puhdistukseni”, lausuin kolkosti.
Suljin silmäni ja kuvittelin mielessäni Sammakon ja itseni kävelemässä yhdessä metsän läpi. Ikävä oli niin tuskallinen, että ulisin ääneen.
Mieleeni oli muistunut viimeinen hetkemme yhdessä kun olin kantanut liekkiä pesälle. Me olimme olleet ylittämässä jokea, kun olin liukastunut ja lyönyt pääni. Sammakko varmastikin luuli minun kuolleen. Ehkä niin oli parempi. Halusin hänen muistavan minut sinä kuuliaisena poikana, joksi hän oli minut kasvattanut, enkä hirviönä, joksi Aave minut oli muuttanut.
*Tavataan toisessa elämässä, isä.*
Astuin reunan yli ja annoin itseni pudota alas liekkeihin.

//R.I.P. Valo

Jokin aika vierähti kaksijalanpesässä. En vieläkään ollut keksinyt tietä ulos, mutta ikkunoista vilkuillessa ulkoilma alkoi näyttämään joka hetki vähemmän kutsuvalta. Lehtisade oli saapunut ja ei aikaakaan, kun olisi jo lehtikato.
Lehtikadon aikaan en voisi selvitä yksin kaduilla, en millään. Ehkä se antoi minulle luvan jäädä vielä hetkeksi nauttimaan pesän loputtomasta ruuasta, vaikka se olikin edelleen mielestäni aika pahanmakuista. Kaipasin tuoresaalista ja kaduilta löytyviä tärppejä kuten kalan palasia tai vastaavia.
Minun teki mieli kuitenkin päästä taas hengittämään raikasta ilmaa ja tuntemaan ulkomaailman äänet ja tuoksut. Vankina eläminen ei ollut oikeaa elämää kissalle, joka oli ennen saanut olla vapaana ja kuljeskella kuten tahtoi.
“Tyrni?” huhuilin kollin perään pimeässä tilassa. Kesti hetki silmiltäni tottua uuteen ympäristöön. Vietin päiväni yleensä oleskelemassa avoimilla puolilla kaksijalan pesää kun taas Tyrni tuppasi piiloutumaan.
Vastaus kutsuuni tuli sihahduksen muodossa. Vaikka olin päässyt kollin hyvälle puolelle, ainakin omasta mielestäni, ei hän silti laskenut varautunutta suojaansa alas kovin usein.
“Ajattelin, että voisimme miettiä kuinka pääsisimme ulos täältä. Minua ei huvita enää loikoilla vankina koko päivää”, nau’uin loikattuani kaksijalan tyhjälle pedille. Olisi täydellinen aika juonia, sillä Tyrnin omistajaa ei ollut näkynyt hetkeen kuten muinakaan päivinä.
Se oli usein poissa osan päivästä ja palasi sitten ruokkimaan ja katsomaan meidän peräämme. Se käyttäytyi vähän kuin olisimme olleet pieniä itsestään huolehtimaan kykenemättömiä pentuja, mutta toisaalta ehkä se oli sen tapa yrittää auttaa.

//Tyrni?

//Lievää itsetuhoisuutta

”Ehkä se voi auttaa sinua”, Roihu puski kaksijalkani polvea, yrittäen osoittaa minulle kaksijalan luotettavuuden ja turvallisuuden.
Silti minun oli vaikea uskoa häntä, sillä kaksijalkanihan oli tuonut Roihun tänne, joten ehkä kaksijalkani yritti käyttää Roihua manipulatiivisesti minun satuttamiseen. Kaikki olisi aina mahdollista.
Kaksijalkani käpälä yritti koskea minuun taas, kun huomasi minun hieman rauhoittuneen. En halunnut hänen kosketustaan nytkään, enkä ehkä enää koskaan. Hän yrittäisi todennäköisesti vain repiä turkini pois päältäni ja kiduttaa minua koko loppu elämäni.
Kosketus kipeään ja jalkaani tuntui pahalta. Sähähdin kohti kaksijalkaani ja pyrin lyömään häntä mahdollisimman kovaa. Miksi minua aina satutettiin, miksi ei vaikka Roihua?
Sen verta lennähti päälleni, kun kynteni repivät kaksijalkani tassun nahan irti.
”Miksi sinä nyt noin teit?” Roihu kyseenalaisti itsepuolustelevaa käytöstäni.
”Minä — EN — Halua lisää — kipua”, yritin sutia jaloillani poispäin kaksijalasta, mutta se nappasi minusta kiinni ja otti minut rintaansa vasten ennen kuin ehdin edes reagoida.
Kaksijalka puhui minulle rauhoittelevasti, mutta samalla kävi käsiksi takaraivooni ja tutki sitä huolellisesti. Hän huudahti, kun huomasi veripaakun turkissani. Minä puolestaan sähisin ja murisin, kun hänen tassunsa osui ikävästi kyseisen alueen haavaan ja ruhjeeseen.
Kaksijalka nousi seisomaan, edelleen minut rintaansa vasten. Yritin parhaani räpiköidä tämän sylistä, mutta hän piti minua liian tiukasti kiinni. Äännehdin edelleen, etenkin kun huomasin Roihun hiipimässä kaksijalkani -ja minun- perässä. En halunnut hänenkin näkevän ansaittua kuolemaani.
Haistoin Roihunkin pelon, mutten pystynyt välittämään siitä, kun oma henkeni oli nyt vaarassa. Livautin kynteni esille ja raavin kaksijalkani päällä olleeseen kankaanpalaan reikiä. Kaksijalka puhui jotain, mutten ymmärtänyt häntä lainkaan.

Katsoin kohti kaksijalkaani, kun se huusi. Hän puhui ja karjui raivokkaasti kohti sitä valoneliöä, mikä hänellä oli usein kädessään.
Menin makaamaan samassa huoneessa sijaitsevaan petiini, mutta pysyin aloillani erittäin varovaisesti, sillä hyppäisin pois melko nopeasti, jos kaksijalkani tekisi äkkiliikkeitä. Hän vain jatkoi huutamista, eikä lopettanut ennen kuin minä lähdin huoneesta.
Kaksijalkani seurasi minua kohti alempaa kerrosta, jossa Roihu makasi melko rennon oloisena. Minä pidin korviani luimussa ja sukelsin pian ruoanlaittohuoneen kaappien alle. Seuraavaksi varmaan hän yrittäisi tappaa minut tai jotain muuta vastaavaa.
Katsoin, kun kaksijalkani ensin avasi suuren ja harmaan oven. Otti kylmää hohkaavasta hyllystä jotakin syötävää ja paiskaisi sitten jonkinlaista ruokaa lasialustalleen ja laittoi sen sitten jonkin humisevan kapineen sisään. Parantaisiko se ruoan makua?
Odotin hetken pelokkaana samassa paikassa, sillä en ollut saanut vielä omaa ruokaani. Ulkona oli jo hämärää, eikä ruoka-aikaani koskaan -ainakaan yleensä- viivytetty näin paljon. Ehkä tämä oli rangaistus jostain, mitä en edes ymmärtänyt tällaisena tyhmänä rääpäleenä?
”Tyrni, rakas” Kaksijalkani lähestyi minua varovasti se sama ruoka kädessään, mitä oli äsken laittanut siihen huminalaitteeseen. Ehkä hän halusi myrkyttää minut?
Kaksijalka tarjosi lasilautasta ja sen päällä olevaa ruokaa lähemmäs kuonoani, mutta joutuisin edelleen tulemaan piilostani pois syödäkseni. En haluaisi riskeerata henkeäni huonon ruoan puolesta, mutta kun haistoin ruoan minun oli pakko hiipiä pois kaapin alta.
Kaksijalka perääntyi ja antoi minun syödä ruokani rauhassa. Ateriassa oli jonkinlaista lihaa, joka maistui erittäin herkulliselle kielelläni. Se oli lämmintä ja mehukasta. Ahmaisin sen suuhuni nopeasti, ettei vain kukaan muu ottaisi sitä. Koskaan ei voinut olla liian varovainen…

//Roihu?
//Voit tehdä aikaskipin 🙂

Kiitos Mereten olin päässyt turvaan ja Revontuli oli päässyt paikkaamaan haavani. Kylkiäni kirveli edelleen toisinaan, vaikka hyökkäyksestä oli jo useita päiviä ja lehtisateen alun viileä ulkoilma ei helpottanut parantumista. Veljeni oli jatkuvasti hyysäämässä kaikkia ja varmistamassa, että kukaan ei saanut edes nuhan alkua.
Olimme päättäneet mennä näkemällemme kaksijalkalalle. Etenkin nyt, kun olin puolikunnossa kylkihaavojeni kanssa – joista suurin osa oli onneksi kuitenkin jo parantunut ja vain syvimpiä ja pisimpiä oli enää jäljellä – oli helpompaa pysytellä jossain, mihin pedot eivät tulisi ja söisi minua tai tovereitani elävältä.
Harjus loikki luoksemme kaksijalan ja metsän rajalla olevalle pesälle Lohi kintereillään. Koska ei ollut vielä liian kylmä, olimme päättäneet vain rakentaa kaatuneen puun oksistoon pesämme, jonka olimme vahvistaneet kasveilla, sammaleella ja oksilla.
“Minä ja Lohi tapasimme jonkin kotikisun!” Harjus naukui kuin innokas pentu. Lohi hänen vierellään seisoskeli selkä suorassa kuin olisi edelleen aktiivisesti joutunut todistamaan itseään muille.
“Kotikisu oli vaaleaturkkinen naaras, joka kertoi nimensä olevan Aino. Hän vaikutti ystävälliseltä ja yritti kutsua meidät sisään pesäänsä kyläilemään”, kirjava naaras selitti kuin tehden jonkinlaista raporttia ympäristöstään. Nyökkäsin ja vilkaisin Revontulea, joka juuri suki roskaista turkkiaan vain parin hiirenmitan päässä.
“Hän totesi minun ja Lohen jopa täydentävän toisiamme, kun minä olisin mielelläni lähtenyt sisään, mutta hän pidätteli minua”, Harjus kehräsi ja virnuili leveästi vilkaisten Loheen. Kehräsin hieman itsekin ja kampesin itseni istuma-asentoon.
Vilkaisin Mereteen, joka istui vähän matkan päässä. Naaras oli kulkenut aluksi hieman itsekseen saavuttuamme kaksijalkalalle, mutta oli palannut jo hetken ennen Lohta ja Harjusta.
“Lähtisin mielelläni tapaamaan tätä Ainoa jossain välissä”, naukaisin rauhallisella äänellä, vaikka pieni kirvely edelleen tuntui kyljissäni. “Haluaisitteko näyttää, missä hän asustaa?”
“Mielelläni!” Harjus naukaisi, mutta Lohi ei näyttänyt yhtä innokaalta.
“Minä jäisin ennemmin vielä tänne”, kirjava naaras naukaisi hiljaa.
“Jää vain, voit levätä sillä välin kun me menemme. Haluatko sinä lähteä mukaan, Revontuli? Entä sinä, Merete?” kysyin kahdelta muulta ja Revontuli nousi heti makeasti venytellen tassuilleen.
“Toki, mikäs siinä”, kolli naukaisi ja käänsin sitten odottavan katseeni Mereteen.

//Mestari?

Kaksijalan tulo säikäytti minut. Kiiruhdin mahdollisimman nopeasti piiloon, vaikka olinkin ajatellut suojelevani Tyrniä.
En halunnut satuttaa itseäni. Oma henkikultani oli kuitenkin minulle hieman arvokkaampi kuin toisen pesässä asuvan kissan, jota en edes tuntenut kunnolla. Tyrni oli ollut minulle ilkeäkin, joten voisin hyvällä omatunnolla pelastautua ja tarkkailla tilannetta kauempaa.
Paikalle tullut kaksijalka ei kuitenkaan näyttänyt vihamieliseltä. Sen sijaan se kyyristyi Tyrnin vierelle ja tutki tilannetta. Olennon ojentaessa toista tassuaan kohti haavoittunutta nuorukaista ehdin jo ajatella, että kaikki järjestyisi ja se pystyisi auttamaan Tyrniä – ainakin paremmin kuin minä. Tyrni kuitenkin sähähti raivokkaasti ja esti kosketuksen.
Hiivin hiljaa esiin piilostani ja katselin kaksikkoa. En ollut varma, mitä minun kuuluisi tilanteessa tehdä, mutta ajattelin koettaa näyttää Tyrnille ettei kaksijalassa ollut mitään pelättävää. Astelin hitaasti lattialle istuneen kaksijalan lähelle ja puskin varovaisesti sen takajalkaa, jolla se yleensä seisoi.
Pidin hetken katsekontaktia kaksijalkaan ja sitten vilkaisin Tyrniä rohkaisevasti.
“Ehkä se voi auttaa sinua”, ehdotin ja puskin uudelleen takajalkaa nyt voimakkaammin ja luottavaisemmin. Jos kaksijalka ei tekisi minulle mitään, ei se myöskään hyökkäisi Tyrnin kimppuun.

//Tyrni?

Makoilin kaksijanpesän uloskäynnillä. Odotin rakkaimpani paluuta sen jälkeen, kun hän oli poistunut ulos jonnekin sukulaistensa kanssa. Minua edelleen hieman huoletti hänen tilansa, mutta sukulaistensa kanssa hänen pitäisi olla turvassa ja hyvässä seurassa. Sillä välin minun vain täytyi odottaa hänen paluutaan, joka voisi viedä ikuisuuksia!
Huokaisten nousin tassuilleni ja suuntasin ulos luukustani, jonka kautta pääsin ulos pesästä, jos rakkaimpani ei voinut tulla päästämään minua ulkosalle. Siellä aioin vain ottaa hetken aurinkoa, mutta kuulinkin kissan äänen. Pian aidallani kulki kaksi kissaa peräkkäin kohti seuraavan pesän aitaa ja katsoin heitä hetken ihmeissäni. He eivät haisseet täkäläisille, joten he olivat varmaankin muukalaisia alueen kissoille.
“Hei, anteeksi?” naukaisin varovasti katsellessani kissoja. Toinen oli mustaturkkinen nuorehkon oloinen kolli ja toinen oli valkoisen, ruskean ja oranssin kirjava naaras, joka näytti kollia hieman vanhemmalta.
“Ai, tervehdys! Kukas sinä mahdat olla?” musta kolli kysyi innokkaasti loikaten alas aidalta luokseni. Hän vaikutti innokkaalta jutella muiden kissojen kanssa, joka ainakin kertoi minulle, ettei hän ollut täkäläisiä. Useimmat kissat alueella välttelivät monesti muille juttelemista, elleivät he yrittäneet sitten houkutella kissoja mukaansa.
“Hei vain! Minun nimeni on Aino! Asun tässä kaksijalanpesässä rakkaimpani kanssa. Huomasin, että olitte ohikulkumatkalla ja pohdin, jos tahtoisitte jutella kanssani hetken. Rakkaimpani on lähtenyt ulos perheenjäsentensä kanssa jonnekin, joten jäin yksin kotiin, eikä minulla ole muuta seuraa”, selitin muukalaisille ja katsoin, kuinka kirjava naaras lähestyi minua ja ystäväänsä hitaammin oranssit silmänsä epäluulosta kiiltäen.
“Onko sinulla kaksijalkoja sisällä? Emme haluaisi törmätä niihin enempää kuin on pakko”, naaras naukaisi ja vilkuili ohitseni kohti minun ja rakkaimpani pesää. Tajusin, etten ollut selittänyt tarkoittavani rakkaimmallani kaksijalkaani.
“Rakkaimpani on kaksijalkani. Hän on ainoa, joka asuu kanssani tässä pesässä. Hän on vanha ja herttainen kaksijalka, joten hänestä ei tarvitsisi huolestua, vaikka hän olisikin paikalla juuri nyt”, kerroin matkaajille hymyillen. “Mitkäs teidän nimenne mahtavat olla?”
“Minä olen Harjus ja tämä tässä on Lohi. Matkasimme tänne Tähdenlennon, Revontulen ja Mereten kanssa, mutta lähdimme kahden seikkailulle tutkimaan paikkoja, koska Tähdenlento on haavoittunut ja Revontuli halusi pitää häntä silmällä, ettei hänen haavansa aukea enää. Merete sen sijaan lähti omille teilleen jostain syystä. Hän luultavasti pysyttelee metsän lähistöllä”, musta kolli kertoi ja hänen seuralaisensa vilkaisi häntä epävarman näköisenä. Painoin heidän nimensä mieleeni. Musta kolli oli siis Harjus ja kirjava naaras Lohi.
“Jos tahdotte, voitte jäädä hetkeksi luokseni kyläilemään. Minulla on sisällä ruokaa, mikäli olette nälkäisiä. Voitte kulkea tuosta luukusta vapaasti sisään ja ulos, jos päätätte tulla sisään”, nau’uin vieralaisilleni, jotka vilkaisivat toisiaan lyhyesti. Lohi näytti epäröivän, mutta Harjus sen sijaan oli erityisen valmis tulemaan sisään.
“En tiedä pitäisivätkö Tähdenlento ja Revontuli siitä ajatuksesta…” Lohi naukui ja vilkaisi epävarmana toveriinsa. Musta kolli vain kehräsi häntä kippuralla.
“Minulla on ainakin sudennälkä!” hän huudahti innostuneena ja asteli minua päin. Hänen toverinsa ei vaikuttanut kovin innostuneelta asiasta.
“Älä huoli, en minä teitä halua kaapata”, naukaisin rauhoittelevasti Lohi nimiselle naaraalle. “Seura on kyllä mukavaa, mutta kunnioitan teidän haluanne pysyä vapaina kissoina. Jos ette molemmat halua tulla sisään, en aio teitä pakottaakaan.”
Lohi nyökkäsi ja Harjus vain virnisti ja katsoi toveriaan ilkikurisesti. Kirjava naaras kurtisti kulmiaan ja saatoin nähdä hänen hännänpäänsä nykivän hermostuneesti.
“Älähän nyt, Lohi! Ei kotikisu meitä voisi muutenkaan kaapata. Pääsisimme kaksin karkuun alta aikayksikön!” musta kolli naukaisi ja vilkaisi minua anteeksipyytävästi. Hymyilin hänelle vain lempeästi. Ymmärsin mistä hänen ajatuksensa ja sanansa tulivat. Useimmat kotikissat, kuten minä eivät olleet parhaimpia kissoja pitämään puoliaan ja ennemmin turvautuivat kaksijalkoihinsa. Minä sen sijaan en vain halunnut taistella ylipäänsä. En nähnyt hyvää syytä käyttää väkivaltaa noin vain muita kissoja vastaan, joten ennemmin juttelisin heille, jos välillemme tulisi jotain kiistaa.
“Älä turhaan pakota ystävääsi sisälle. On hyvä, että hän osaa olla varovainen. Voitte täydentää toisianne sillä hyvin. Lohi – sehän oli nimesi – pitää sinulla tassut maanpinnalla ja sinä pidät huolta siitä, että Lohi myös osaa toisinaan lähteä seikkailuun. Olette mainio kaksikko”, naukaisin mustaturkkiselle kollille hymyillen ja hänen vierellään istuskeleva kirjava naaras katseli vaivaantuneena toisaalle. En ollut varma, mutta se olisi hyvin voinut olla rakkautta. En tuntenut kissoja aivan niin hyvin, että olisin osannut sanoa, milloin he pitivät toisistaan, ellei asia ollut itsestään selvä.
“Lohi nyt vain on toisinaan turhan varovainen, ties mistä hän on sen oppinut!” Harjus naukaisi ja tuuppasi toveriaan hieman päällään tämän kylkeen.
“En vain tahdo, että meille tapahtuu mitään. Sinä toisinaan satut vain puhumaan aivan liikaa. Kaikki eivät ole kuten Revontuli ja Tähdenlento, emme tiedä koskaan tarkalleen, milloin johonkuhun voi luottaa. Olet antanut meistä jo tarpeeksi tietoa muukalaisille, joten en tahtoisi ottaa riskiä siitä, että meitä vastaan käännytään ja hyökätään silloin, kun olemme heikoimmillamme”, naaras mutisi hiljaa mustaturkkiselle kollille ja silmäili edelleen ympäristöään kuin odottaen yllätyshyökkäystä. En voinut häntä asiasta syyttää. Alueella oli varmasti monia kissoja, jotka halusivat silkkaa pahaa muille, eivätkä tahtoneet muita kissoja alueelleen.
“Minä taidan siirtyä sisätiloihin odottelemaan rakkaimpaani. Ellette halua tulla sisään, voitte myös lähteä. Tai jäädä, ei se minua haittaa. Tehkää mitä tahdotte, minua saa tulla aina tervehtimään”, totesin kissoille, kun auringossa seisoskelu alkoi käydä inhottavan tukalaksi. Molemmat nyökkäsivät ja sanoimme pikaiset heipat ennen kuin pujahdin takaisin sisään pesään. Jättäisin heidät taas kaksin ja voisin itse mennä takaisin pesän toiselle uloskäynnille odottamaan, kunnes rakkaimpani viimein palaisi paikalle. En tiennyt, kuinka kauan siinä tulisi menemään, mutta olin valmis odottamaan. Tietysti seura olisi ollut hyvä asia, sillä se olisi saanut odottamisesta helpompaa, mutta jos muukalaiset eivät halunneet tulla sisään, joutuisimme valitettavasti jättää pienen tapaamisemme siihen paikkaan.
Tassutin takaisin toiseen tilaan, josta kävin juomassa hieman vettä pienestä kulhosta, jonka jälkeen siirryin takaisin kiinni olevalle uloskäynnille odottamaan. Toivoin vain, että rakkaimpani tulisi pikaisesti. Aina kun hänellä kesti tulla takaisin, minua alkoi pelottaa, että hänelle oli käynyt jotain pahaa. Toivoin vain kovasti, että hänelle ei ollut oikeasti sattunut mitään. En tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos hän ei koskaan palaisi takaisin luokseni ja jäisin elämään yksikseni loppu elämäkseni ilman häntä ja hänen rakkautaan. En varmaan koskaan voisi toipua siitä, sama se, vaikka olisin saanut uuden kaksijalan, jonka kanssa asuisin.
Se ei vienytkään kuin vain pienen hetken, kun kaksijalanpesän uloskäynti avautui ja rakkaimpani asteli sisään sukulaiset perässään. Katsoin silmät kirkkaina tulijoita ja iloitsin siitä, ettei minun tarvinnut olla enää yksin. Nyt rakkaimpani pitäisi sukulaistensa kera minulle seuraa.
Rakkaimpani otti päällään olevan kankaan pois, jota hän piti pitääkseen itsensä lämpimänä ulkona – vaikka ihmettelinkin, miten kenenkään tarvitsi pitää itseään lämpimänä sellaisessa helteessä. Hänen sukulaisillaan oli mukanaan tavaraa. He toivat ruokaa ja kaikkea muuta. Katsoin heitä innoissani. He olivat tainneet olla ulkona saalistamassa yhdessä. He olivat saaneet kaiken sen ruoan yhdessä tiimityöllä! En voinut muuta kuin arvostaa sitä.

Vietimme päiviä vältellen toisiamme kaksijalan pesässä, joka oli selvästi liian pieni kahdelle riitapukarille. Onneksi lopulta onnistuimme oikeassa keskustelussa. Sain kollista selville nimen – Tyrni – ja sen, että tämä oli viettänyt koko elämänsä kaksijalkojen armoilla.
Kolli muistutti minua Mirristä, mutta samaan aikaan tiesin etten jäisi tänne. En voisi pelastaa Tyrniä, koska hän ei tarvinnut pelastamista.
Taisin olla väärässä, koska pian minulle paljastui syy Tyrnin käytökselle. Kaksijalka, joka asui pesässä lähti. En ollut varma oliko se tulossa enää takaisin, koska tilalle tuli toinen kaksijalka. Se vaikutti aluksi ihan tavalliselta, mutta asiat muuttuivat vähitellen oudoiksi.
Ensin yritin työntää pahaenteisen oloni pois, mutta sitten kaksijalka vihdoin pimahti ja retuutti Tyrnin niskanahasta minulle täysin vieraaseen tilaan. Piilouduin suuren pedin alle ja pidin aistini valppaana. Mitä kaksijalka aikoikaan, se ei voinut olla hyväksi uudelle ystävälleni.
Kuulin rääkäisyn ja joukon muitakin ääniä. Suljin silmäni ja toivoin, että tilanne menisi pian ohi. Jonkin hetken päästä Tyrniä pahoinpidellyt kaksijalka lähti tilasta jättäen oven apposen auki. Loikin oitis sisään ja kyyristyin tajuntansa menettäneen karvakasan ylle.
En saanut häntä hereille ravistelemalla, joten minun piti keksiä jostain kollille vettä. En keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin mennä juomakulhon ääreen ja työntää sitä kuonollani pari hännänmittaa kerrallaan. Siinä meni ikuisuus, mutta lopulta sain veden aivan pyörtyneen kollin viereen.
Otin itse etäisyyttä Tyrniin, mutta pidin silti häntä silmällä. Ei olisi järkevää lähteä, jos kaksijalka palaisi. Ehkä voisin puolustaa kollia sen käpäliltä kynsilläni.
“M-mitä tapahtui?” Tyrnin ääni oli käheä kivusta ja aikaisemmasta loputtomasta huutamisesta. Lähestyin varovasti toista ja istuuduin sitten alas.
“En ole ihan varma. Jokin kaksijalka…” aloin selittämään, mutta lopetin kesken lauseeni sillä en ollut varma halusinko kertoa Tyrnille kaiken. Jos hän olisi unohtanut jo, olisi parasta olla kertomatta kaikkea.
“Päätäni särkee…” kolli totesi ja käänsi päätään hiukan vältelläkseen katsettani. Ymmärsin hyvin ettei hänestä tuntunut mukavalta olla näin haavoittuvaisessa tilassa varsinkaan minun edessäni. Siksi en lähestynyt toista enempää, mutta en myöskään voinut mennä kamalasti kauemmaksi jos halusin nähdä tämän voinnin.
“Taisit satuttaa itsesi aika pahasti. Voinko tehdä jotain sinua auttaakseni?”

//Tyrni?

”Sinuun taisi sattua aika pahasti”, Roihu pysyi yhtä kaukana kuin äskenkin, ja edellisen puolikuun. Naaras vaikutti pelkäävän minua, ehkä ihan aiheellinen pelko. Enhän minä mikään paras kissa ollut missään, korkeintaan vain pahan mielen aiheuttamisessa typerille kaksijaloille, jotka halusivat satuttaa minua.
”Mitä luulet?” Tätä kipua oli jatkunut koko elämäni, eikä loppua näkynyt. Toivoin, että saisin joskus olla onnellinen ja piilottaa kaiken kärsimyksen jonkun taakse. Jätin kuitenkin menneisyydestäni kertomisen pois.
Yritin nousta ylös asennosta, johon olin jäänyt ja jossa minua voisi satuttaa kuka tahansa mikäli haluaisi. Melkein takaisin seisomaan päästyäni uusi kipu taltutti takajalkani ja pakotti minut kyyristymään johtuen sietämättömästä kivusta.
Halusin vain olla tavallinen kissa. Elää rauhallisesti ja iloisesti, mutta kaksijalat tekivät siitä liian vaikeaa minulle. Eikö ketään muuta kohdeltu näin?
”Onko sinua koskaan paiskottu lattialle kuin olisit jokin lelu?” Kysyin Roihulta yksinkertaisen, mutta melko karmivan kysymyksen vastauksena yksinkertaiseen ajatukseeni. Ehkä muitakin kissoja kohdeltiin näin ja olimme todella kaksijalkojen leluja. Ehkemme ansainneet elämää, ainoastaan kivuliasta ja pitkää kuolemaa.
’Vruuum’, kaksijalkani oli kotona. Ainoastaan hänen hirviöstään kuului niin muhkea ääni. Se ei kuitenkaan nyt auttanut tilanteeseni, sillä hän ei ollut maaginen parantajani. Ehkä hän jopa jatkaisi kidutustani?
”Tyrni?!” Kaksijalkani suusta kuului melko hätääntynyt ääni, kun se tuli samaan tilaan missä minä ja Roihu, sekä vesikipponi sijaittiin.

//Roihu?
//Tyrnin kaksijalka puhuu sitten jossain vaiheessa //vihaisesti puhelimessa, keskustellen mitä Tyrnille //tapahtui. Voit jättää sen mulle tai kirjottaa siitä ite 😀

Olin saanut tietää vieraan kissan nimen olevan Roihu. Hän oli kertonut sen minulle meidän keskustellessa pari auringonnousua sitten kaksijalan lähdön jälkeen.
Tällä hetkellä katselin Roihun toimintaa kaksijalkani työhuoneesta sen lasiseinän läpi, josta näki suoraan oleskelutilaan. Oranssi kollikissa koitti kiivetä sohvan päälle ja onnistuikin siinä. Tai siis onnistui siihen asti, että koitti hypätä sen ylemmälle ja ohuemmalle osalle joka sitten kippasi hänet lattialle. Ainut jälki äsken tapahtuneesta oli alas pudonnut kappale sohvasta ja yksittäisiä ilmassa leijuvia karvoja paenneesta kissasta.
Korvat apposen auki satuin kuulemaan kaksijalanpesäni etusisäänkäynnistä kuuluvan äänen. Pelästyneenä kyyristyin heti matalammaksi, sillä kaksijalkani ei koskaan tullut kotiin tähän aikaan. Oliko se taas joku muu? Joku muu jolla ei koskaan ollut hyviä aikeita, mutta satuttaisi nyt sekä minua, että Roihua?
Maahan tarrauneena tärisin pelosta, kun näin tuntemattoman kaksijalan kävelemässä kulma askelmia ylös. Huomasin sen avaavan tilan oven ja nauravan maanisen ilkeästi. Luimistin korviani ja sähisin itseni suojelemiseksi vaikka tiesin, että se ei auttanut.
Kaksijalka nosti minut ylös ja painoi kaulaani. Kipu, johon olin jo tottunut aikoja sitten kiipesi aivoihini salamannopeasti. Kaikkialle särki, mutta pystyin silti näkemään kauhistuneet silmät oleskeluhuoneessa, sohvan alla. Yrittikö Roihu piiloutua ansaa, jota ei voinut millään piiloutua?
Tämä kaksijalka ei päästänyt irti epätoivoisista yrityksistäni huolimatta, ei ainakaan ennen kipeää ja metallista iskua takaraivooni…

Heräsin erikoisesta paikasta, siitä samasta huoneesta missä kaksijalkani tuntui valuttavan vettä turhaan joka ikinen päivä. Vierelläni vesikipponi ja Roihu hieman kauempana odottamassa.
”M-mitä tapahtui?” Sopersin hiljaisesti ja kivuliaasti. Koko kehoni tuntui palavan, vaikken kovin lämpimässä tilassa ollutkaan. Janoa minulla ei ollut lainkaan, mutta oli ollut Roihulta ystävällistä tuoda vesikippo vierelleni.

//Roihu?
//Lopussa siis suihkutilassa, emme tiedä, mitä Tyrnille tapahtui…
//Roihua ei siis satutettu syystä tai toisesta

Aamun valjettua nousin lyhyeltä levoltani katsomaan Tähdenlentoa. Onneksi Revontuli osasi joitakin yrttejä ja parannuskeinoja, sillä muuten hänen sisarensa olisi voinut olla oikeassa pulassa. Uskoin kuitenkin kaiken kääntyvän parhain päin kuten silloinkin, kun olin saanut piikikkäästä verkosta naarmun ja Revontuli oli osannut hoitaa sen lievän tuhlehduksen alta aikayksikön.
Istahdin kerälle kietoutuneen Tähdenlennon viereen. Tuon lapaan oli kääritty hämähäkinseittiä ja jotakin vihreää salvaa. Noin syvien haavojen täytyi tuntua ikävältä, joten ehkä salva oli kivun hillitsemiseksi.
“Hän oli onnekas, kun sinä olit lähellä”, Revontulen ääni yllätti minut. Nostin katseeni kolliin. Hän näytti tarkoittavan sanojaan, mutta jokin hänen olemuksessaan oli hiukan pielessä. Ihan kuin olisin aistinut tämän äänessä kateutta. Ehkä kolli ajatteli, että hänen olisi kuulunut pelastaa Tähdenlento eikä minun.
En kuitenkaan luottanut intuiitiooni mitä tuli toisien kissojen tunteisiin, ilmeiden tai äänensävyjen lukemiseen. En ollut koskaan ollut hyvä siinä, koska olin elänyt niin kauan eristyksissä. Minulle ei ollut tuttua sellainen kanssakäyminen, jota kaikki muut tuntuivat harjoittaneet jo pennuista saakka.
Nyökkäsin Revontulelle ja katsoin sitten taas Tähdenlentoon. Naaras nukkui yhä.
“Tuleehan hän kuntoon?” kysyin hiljaa. Toinen oppimani tapa – puhuin lähes aina hiljaa, vaikkei sille ollut syytä. Olin tottunut pysyttelemään varjoissa. En ollut ikinä tuntenut tarvetta olla huomion keskipiste.

//Tähtösetä?

Kaksijalka viittoili minulle toisen kissan kadottua. Seurasin sitä. Ehkä olento antaisi minulle ruokaa tai jotakin. Vatsani kurni, sillä verkkopesässä ollessani saamani ruoka ei ollut ollut kamalan hyvää. En ollut viitsinyt syödä sitä juurikaan, joten olin kärsinyt nälästä jo jonkin aikaa.
Loikin portaat ylös taso kerrallaan. Kujakissayhteisössä oli samankaltaiset, joten osasin kulkea niissä, mutta nämä olivat eri materiaalia. Kynteni eivät saaneet mistään kiinni ja pelkäsin liukastumista, joten matkassa kesti.
Vihdoin ylös asti kömmittyäni seurasin kaksijalan tuoksua tilaan, jonka ovi oli raollaan. Huone, johon menin oli suuri. Sen keskellä oli iso kaksijalkojen makuupeti ja ympärillä kaikenlaista muuta. En kiinnittänyt juuri huomiota mihinkään paitsi kaksijalkaan, joka alkoi puuhailemaan jotakin.
Loikkasin ylös pedin päälle, mutta sain vastaukseksi sihinää ja iskun. Onnistuin kuitenkin väistämään kynnet, jotka olisivat repäisseet minulta korvan halki jos en olisi ollut valmis. Kurtistin kulmiani ja peruutin.
Loikattuani alas pediltä ravasin pois tilasta ja alas portaita nyt tottuneemmin. Ehkä minun pitäisi pitää hieman etäisyyttä kaksijalkaan ja toiseen kissaan. En halunnut saada haavoja, sillä en kovinkaan luottanut kaksijalkojen kykyyn korjata kissojen vammoja.

Päästyämme reviirin rajalle tämä Rosmariinikynneksi kutsuttu naaras kääntyi katsomaan minua tiukasti selittäen jotain siitä, etten saisi enää eksyä heidän reviirilleen. Lotkautin korvaani välinpitämättömästi naaraan jutuille ja lähdin harppomaan rajan yli muka kohti kaksijalkalaa. Oikeasti minulla ei ollut pienintäkään aikomusta lähteä vielä – olin nimittäin juuri huomannut sivusilmällä, että toinen tapaamistani kissoista oli tiessään ja Rosmariinikynsi oli kokonaan yksin. Hän ei välttämättä olisi niin vaivaton vastus kuin Katajanoki olisi voinut olla. Valkoinen naaras oli ollut niin höyhenaivoinen ja hajamielinen, että hänen kaatamisensa olisi sujunut yhtä helposti kuin hiiren tappaminen!
Tunsin hitaasti kävellessäni yhä Rosmariinikynnen polttavan katseen selkäpiissäni. Se sai karvani nousemaan pystyyn ja matalan murinan tunkeutuvan ulos kurkustani. Kiepahdin ympäri ja lähdin juoksemaan tämän kimppuun nopeasti kuin kani, joka pakeni saalistajaa. Keuhkoni tyhjenivät juostessani suoraan päin pienempikokoista naarasta, mutta tämä lennähti selälleen osuman voimasta ja tuijotti minua ällistyneenä. Hetki ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Rosmariinikynsi oli hetkessä taas jaloillaan ja mäiski minua terävillä kynsillään kuonoon. Tunsin kipeän välähdyksen, kun verta tihkui neulasten peittämään maanpintaan. Kohotin käpälääni ja vetäisin pitkän viillon täplikkään naaraan lapoihin, saadakseni hänet hoipertelemaan kauemmas hetkeksi. Rosmariinikynsi irvisti kivusta, mutta ei lopettanut puolustautumista. Tunsin polttavan kivun, kuin tulen ahneet, nuolevat liekit, kun harmaa kissa upotti hampaansa niskaani. Pakko myöntää, hän oli yllättävän vahva ja kouluttautunut mitättömästä koostaan huolimatta. Se oli miellyttävää – eihän liian helppo voitto tuntuisi yhtään niin suurelta saavutukselta kuin haastavamman vastuksen voittaminen! Ponnistin ylöspäin saadakseni naaraan pois kimpustani. Tämän ote hellitti, ja silmänräpäyksessä sain tähdättyä kivuliaan – joskin hieman kömpelön – iskun hänen korvalliselleen. Rintaturkkini oli veren tahrima, ja haavojen kipu valoi minuun uutta voimaa, palavaa halua voittaa. Minun oli pakko voittaa tämä taistelu, muuten epäonnistuisin kaikessa.

//Rosmyliini?

Mereten häädettyä pöllön urheasti pois kimpustamme käännyin nuoleskelemaan kylkeeni muodostuneita haavoja samalla, kun makoilin vielä maassa. Yksi niistä oli eritoten syvä ja liikkui yläkyljeltäni lapani päälle. Sen vierellä olevat muut viiltohaavat olivat myös kipeitä ja vuosivat verta, mutta ne eivät olleet aivan yhtä pitkiä ja syviä.
“Oletko kunnossa?” Merete kysyi ja käänsin väsyneenä katseeni häneen ja hymyilin naaraalle hellästi.
“Olen minä, kiitos sinun. Pelastit henkeni”, naukaisin ja koetin kammeta itseni tassuilleni ilman, että venytin haavoja kyljissäni. Revontuli osaisi varmasti paikata haavani ja meillä ei olisi enää mitään hätää.
Merete katsoi huolestuneen oloisena viereltäni, kun lähdin etenemään takaisin kohti leiriytymispaikkaamme. Toivion, että haavani eivät tulisi viivästyttämään kulkuamme. Vaikka olikin viherlehti, se ei tulisi kestämään ikuisesti, joten meidän tuli kulkea tadikkaasti, jos halusimme keretä takaisin ennen kylmää vuodenaikaa.
“Oletko varma, että olet kunnossa? Voin hakea Revontulen tänne, jos tahdot?” naaras ehdotti hieman epävarmana. Pudistelin päätäni ja hymyilin hieman.
“Olen minä kunnossa. Liikkuminen ei vain välttämättä ole nyt yhtä nopeaa, koska en voi kiivetä puihin tai juosta yhtä hyvin, mutta kyllä tästä selvitään”, naukaisin rauhoittelevaan sävyyn. En halunnut, että naaras huolestuisi turhaan. En minä muutamaan haavaan kuolisi. Merete ei myöskään vaikuttanut erityisen varmalta siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Hän ei varmaan ollut kohdannut aivan samanlaisia tilanteita aiemmin, mikä oli oikeastaan vain helpotus.
Vähitellen aloimme lähestyä taas pientä lepopaikkaamme ja käännyin taas Mereten puoleen.
“Voisitko käydä herättämässä Revontulen, jos viitsit? Olisi hyvä, ettei hän joudu heräämään vain veren hajuun ja ruhjotun sisarensa kuvaan”, naukaisin naaraalle.

//Metrilaku?

//Tarinassa pientä mainintaa itsetuhoisuudesta

Siristin silmiäni oranssiturkkisen kissan ehdottaessa yhteistyötä. Näin hän pääsisi pakoon ja minä saisin reviirini takaisin.
”Miksi luottaisin sinuun? Olet tuonut jo tarpeaksi kärsimystäni tähän päivään. Saat löytää tiesi ulos itse”, juoksin kulma-askelmat pelokkaasti ylös pikavauhtia ja astelin kaksijalkani lepohuoneeseen. Hän makasi pedillään katse keskittyneenä omaan valosuorakulmioonsa.
Hyppäsin kaksijalkani viereen ja yritin saada hänen huomionsa. Raavin kaksijalkani nahkaa, kunnes se huudahti ja laittoi kirkkaan esineen pois kädestään. Säikähdin kaksijalan äkkinäisiä liikkeitä, jonka vuoksi hyppäsin pois hänen pediltään.
Katsoin järkyttyneenä, kun näin oranssin turkin ovenraolla. Painauduin nurkkaan ja mourusin, kun se tuli minua lähemmäs. Kukaan ei saisi koskea minuun nyt, eikä koskaan!
Sisäinen kyynel tipahti tassulleni. Olinko todella ansainnut tälläistä kohtelua kaikilta? Oma kaksijalkani oli ottanut toisen kissan mukaansa, eikä hän antanut huomiotaan minulle. Olinko oikeasti niin turha ja hyödytön, niin epärakastettava. Joka ikinen tuntemani kaksijalka oli satuttanut minua jollain tavalla. Ehkä he olivat oikeassa, oliko minun tarkoitus kuolla? Ehkä olin syntynyt vahingossa tähän maailmaan tai kenties kuolemaan. Minun piti niellä ikävä, mutta vain paikkaansa pitävä totuus sisääni.
”En minä yritä satuttaa sinua”, ääni kuului edestäni. Se vaikutti hieman rauhoittavalta, mutta samalla pelottavalta. Hän oli varmasti huomannut pelkoni vuotaneen ulospäin.
Paniikissa hyppäsin takaisin kaksijalkani pedille. Yritin lyödä toista kissaa, mutta se painautui fiksusti maahan. Pian lähdin juoksemaan piiloon pois kaikkien muiden elävien otusten läheltä.

Makasin omalla pedilläni peläten seuraavaa hyökkäystä jatkuvasti. Toinen kissa oli lukittu huoneeseensa yöksi, joten pieni osa vaarasta oli kadonnut.
Minua ei myöskään kuitenkaan tehnyt mieli mennä kaksijalkani viereen nukkumaan sattuneista syistä. Hän ei nimittäin ansainnut huomiotani, enkä minä ansainnut kenenkään huomiota.
Hampaaseeni sattui, kun puraisin johonkin kovaan. Olin huomaamattani pureskellut yhden lempi leluistani, mikä minulla oli pesässäni säpäleiksi. Tiesin stressini aiheuttavan pureskelua, enkä pitänyt siitä, jos joku suuttui minulle esineiden puremisesta. Toisaalta, kaikki kaksijalat yrittivät muutenkin tappaa minut hitaasti ja varmasti, joten yksi suuttuminen muiden joukossa ei olisi kovin paha minun yleiselle – jo valmiiksi huonolle – terveydelle.

//Roihuuhhuhhuu
//Tää katos yhdessä vaiheessa, joten saattaa jossain olla joku virhe… koska otin sitten tallennetun luonnoksen parin minuutin takaa.