Eloklaanin tarinat

Päädyin lähtemään mukaan varapäällikön partioon tämän tyttären, Kärpässoinnun, ja Haukkakynnen kanssa. Huomasin kuinka Käärmekullan katse harhaili nuoresta Kärpässoinnusta tassuihinsa ja taas leveään polkuun, jota pitkin kuljimme.
Ylhäällä puissa heiluvien lehtien muodostamat valolaikut tanssivat edellämme kulkevien nuorempien naaraiden turkeilla. Valon säteet, jotka liukuivat pitkin omia polkujaan kuuluivat päivän viimeisiin. Pian kuu nousisi ja metsä hämärtyisi. Seurasin kirkkaita muotoja hetken katseellani ennen kuin hymyilin.
“Ilta on kaunis, eikö vain?” nau’uin ja vilkaisin nopeasti Käärmekultaan, jonka korvat ponnahtivat pystyyn yllättyneesti. Hän vilkaisi taivasta ja totesi olevansa samaa mieltä ja pitävänsä etenkin yöllisistä kävelyistä läheistensä kanssa. Hymähdin myöntävästi.
“En malta odottaa ruskaa, lehtisade on niin kaunis. Pelkään vain kuinka rankkaa meille tulee, kun tuoresaalista oli niin paljon koko viherlehden ajan”, höpöttelin rennosti, vaikka aihe olikin varsin totinen. Huoli oli ihan aito ja mielelläni kuulisin Käärmekullan mielipiteen asiaan.
“Onneksi klaanissa on kuitenkin hyviä saalistajia. Sitä paitsi meillä on jopa pentuja pian kuuden kuun iässä”, jatkoin lievittääkseni luomaani kireyttä, kun naaras ei vastannut heti.

//Käärme?

Avasin silmäni virkeänä hyvin nukutun yönjäljiltä. Seljapentu vieressäni alkoi myös heräillä haukotuksen kera. Emomme oli jo hereillä ja pesi turkkiaan puhtaaksi. Nousin horjahtaen istumaan ja tunsin kuinka emon karhea kieli alkoi sukia selkääni pitkin. Veljeni alkoi tapansa mukaan harjoitella kävelyä kaatuen heti ensimmäisen askeleen jälkeen. Katseeni kiinnittyi kuitenkin pentutarhan suuaukkoon, joka rapisi. Olin ensimmäisistä hetkistä lähtien halunnut tutkia valoa joka tunki suuaukosta sisään. Tällä kertaa sisään tunki Sirupentu suussaan riistaa. Hän pudotti sulkia täynnä olevan otuksen emolle ja meni omalle paikalleen syömään toista.
Olin niin ajatuksiini vaipunut, että seuraavan kerran kun katsoin Sirupennun paikalle tämä ei ollut siellä. Valo joka tunki ulos pesästä sai minut jälleen kerran kiinnostumaan ja tällä kertaa halusin vihdoin nähdä sen mistä valo oli peräisin.
”Emo voimmeko mennä pentutarhan ulkopuolelle?” Suustani karkasi.
Emo hätkähti hieman ja pudisti sitten päätään tiukasti kun ymmärsi mitä olin sanonut.
”Ei olisitte toisten jaloissa, mennään myöhemmin”
”Mutta emo minäkin haluan nähdä mennään! Me luvataan olla nätisti vai mitä Kaurispentu?” Seljapentu liittyi puheeseen.
Nyökyttelin päätäni ponnekkaasti vahvistaakseni veljen sanoman todeksi.

En voinut uskoa onneani. Olin vihdoin päässyt pois pentutarhasta ja saanut tietää mistä valo oli peräisin! Istuin pentutarhan edessä. Seljapentu haisteli kaikkia hajuja, mutta minua se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa juuri nyt. Emo oli kertonut valon olevan peräisin komeasta auringosta, jota ei saanut katsoa. Kuvittelin kuinka lämmintä auringossa olisi, jos jo täällä oli näin lämmin ja kuuma. Harvoin vaivuin näin ajatuksiini ja olisin normaalisti varmasti tutkinut hajuja veljeni rinnalla, mutta nyt olin täysin uponnut miettimään lämpöä jota aurinko soi meille samalla kun antoi valoakin.
Havahduin kysyvään ääneen, joka oli suunnattu minulle. En ollut ollenkaan kuullut mitä Sirupentu sanoi joten katsoin tätä anteeksipyytävästi.
”Anteeksi mitä sanoit?” kysyin vaimeasti.
”Miltä tuntuu olla ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella?” Naaras toisti sanansa.
”En tiedä” Ynähdin pienesti.
Olin niin ajatuksiini uppoutunut etten ollut tajunnut seikkailla ja tutkia. Nyt minua alkoi kaduttaa. Nousin ylös horjuen ja otin varovaisen askeleen kohti veljeäni. Nyt alkaisin tutustua tuoksuihin, joita veljeni oli tutkinut ja alkaisin nauttia tilanteesta.

Suin varovasti turkkiani pentutarhan ulkopuolella. Auringonnousun kirkkaat säteet valaisivat turkkiani ja nautin lämmöstä. Kimalaistoiveen mukaan lämpö alkaisi kadota lehtisateen aikana ja en ollut ajatuksesta yhtään innoissani. Korviini kantautui pieni inahdus ja yritin pohtia pääsikö ääni Seljapennulta vai Kaurispennulta. Kimalaistoiveen pentukaksikko oli kasvanut mielestäni hurjan paljon ja kohta kaksikko varmasti pääsisi tutkimaan leiriä ensikertaa. Seljapennun villi luonne sai minut usein pysymään kauempana kollipennun toilailusta viimeistän silloin kun tämä ensi kertaa pysyi käpälillään. Kaurispennun kanssa olisin mielelläni viettänyt aikaa, mutta naaras tuskin osasi ottaa muutamaa horjuvaa askelta enempää ja hän pysyi tiiviisti veljensä kanssa. Kun vihdoin omasta mielestäni turkkini oli siisti nousin ylös istumapaikaltani ja venytin jokaista jalkaani vuorollaan. Suuntasin askeleeni riistakasalle, joka oli normaalia tyhjempi johtuen siitä ettei metsästyspartio ollut vielä palannut. Tartuin hampaillani pulskaan päästäiseen ja kottaraiseen. Saaliseläimet suussani keikkuen palasin pentutarhalle, jossa Kimalaistoive oli hereillä ja katseli Seljapennun horjuvaa tepastusta. Yllättäen nuori kolli kaatui maahan ja alkoi huojuen nousta takaisin seisomaan. Kaurispentu istui sammalpetillä ja katsoi veljensä leikkejä.
”Huomenta toin sinullekin ruokaa!” Sanoin ja hymyilin Kimalaistoiveelle ja laskin kottaraisen lempeän naaraan viereen.
”Kiitos Sirupentu” Kimalaistoive vastasi ja nyökkäsin merkiksi, että olin kuullut.
Siirryin omalle paikalleni nauttimaan päästäisestä. Kun olin lähes valmis Seljapentu oli päässyt hoippumaan luokseni.
”Mikä tuo iljetys on?” kolli kysyi katsoen veristä päästäisen jämää inhoten.
”Se on päästäinen, joka on riistaa”, selitin ja jatkoin syömiseni loppuun.

Hyppäsin mahtiloikalla, kohti nuhjuista sammalpalloa. Kynteni lävistivät sammaleen nopeasti ja pian sammalpallo olikin entinen. Aurinko oli noussut jo korkeammalle ja kissat parveilivat ympäriinsä tekemässä aina jotain omia juttujaan. Näin Käärmekullan johtavan partiota pois leiristä. Näin Rajutassun tulevan pois oppilaiden pesästä. Kolli loikki kaiketi mestarinsa luo ja lähti harjoituksiin. Olin ollut jo pitkään osa Eloklaania, enkä oikeastaan muistanut elämää ennen sitä. Ennen minusta oli tuntunut epävarmalta, mutta nyt halusin jo kiihkeästi oppilaaksi niin kuin Rajutassu ja muut tekivät. Halusin olla uskollisin soturi kaikista ja palvella Eloklaania hengelläni kiitoksena sen antamasta turvasta. Lisäksi olin iloinen pienestäkin yrttitiedosta, mitä minulla oli. Täysin ajatuksiini vaipuneena olin lähellä törmätä Kimalaistoiveeseen joka konkkasi kolmella jalallaan eteenpäin.
Väistin juuri ja juuri riittävän sivuun välttyen törmäykseltä.
”Anteeksi!” Sanoin hiljaa ja pian huomasin olevani yllättävän lähellä pentutarhaa.
Seljapentu tutki pentutarhan vierustaa silmät pyöreänä kuin täysikuut. Kolli istui paikoillaan innosta täristen. Kaurispentu istui veljensä vieressä vaikuttaen ajatuksiinsa vaipuneelta. Seljapentu huomasi minut ensimmäisenä ja nousi huojuen seisomaan. Menin kollin luokse nopeasti ettei tämä satuttaisi itseään kaatuessaan.
”Hei Seljapentu miltä leiri vaikuttaa?” Kysyin hymyillen lempeästi kollille.
”Suurelta! Onneksi emo antoi lopulta periksi ja pääsemme katsomaan hieman pentutarhan ulkopuolelta miltä täällä näyttää!” Seljapentu vastasi iloisesti.
Nyökkäsin pennun innolle ja siirsin katseeni Kaurispentuun.
”Miltä tuntuu olla ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella?”

Koetin painaa Kimalaistoiveen neuvot mieleeni parhaani mukaan. Ikikuningatar ohjeisti minua koittamaan huoltaa suhdettani Sädesäihkeen kanssa aivan kahden ilman Kärpässointua ja antaa tyttäreni itsenäistyä, koska se oli ilmeisesti hyvä merkki.
“Kiitoksia, Kimalaistoive. Jätän sinut nyt omaan rauhaasi”, nau’uin ja lähdin poistumaan pentutarhalta.
“Ole hyvä vain, Käärmekulta! Tule milloin vain takaisin, jos sinulla on vielä jotain asiaa!” naaras naukaisi ja nyökkäsin hänelle pikaisesti hymyillen.
“Tulen, kiitos”, naukaisin ja työnnyin ulos pesästä ja tunsin, kuinka ilma oli heti viileämpi kuin lämpimässä ja hämärässä pentutarhassa. Lähdin etsimään katseellani Sädesäihkettä. Ehkä voisimme lähteä kaksin ulos hetkeksi ja saada hieman laatuaikaa yhdessä. Pian kumppanini oranssi turkki osuikin jo silmään ja lähdin pikaisesti kiiruhtamaan häntä kohti.
“Hei, Sädesäihke! Haluaisitko lähteä kanssani saalistamaan? Vain me kaksi”, ehdotin hänelle hymyillen. Kolli käänsi katseensa minuun ja pudisti hieman päätään.
“Tulisin mielelläni, mutta lupasin jo lähteä Nokkospilven kanssa kouluttamaan oppilaitamme”, hän naukaisi. Tunsin pienen pettymyksen sisälläni, mutta päätin vain nyökätä. Hänellä ei ollut nyt aikaa minulle, kumppanilleen. Soturin tehtävät.
“Selvä, ehkä joskus toiste sitten”, naukaisin ja lähdin tassuttamaan pois katsomattani enää taakse. Pettymyksen tunne oli suunnaton, vaikka oli ymmärrettävää, että hänellä oli kiire. Olisin kuitenkin toivonut, että hänellä olisi ollut minulle aikaa.

Lähdin johdattamaan auringonlaskun partiota ulos leiristä. Olin halunnut olla partiossa Kärpässoinnun kanssa ihan siinä toivossa, että voisin hieman tarkkailla millaiseksi soturiksi hän oli tullut ilman, että häiritsin häntä. Mukaan oli myös lähtenyt Nopsaliekki ja Haukkakynsi.
“Ilta on kaunis, eikö vain?” musta kolli naukui yllättäen ja sai huomioni kääntymään häneen. Vilkaisin taivasta, joka alkoi hiljalleen hämärtyä yön saapumisen merkkinä.
“On se kyllä”, vastasin ja käänsin katseeni taas kolliin. “Tykkään öisestä metsästä. Silloin on mukavaa käydä kävelyllä – etenkin ystävien ja läheisten kanssa.”

//Nopsa?

Kortetuikkeen sanottua olleensa heti huolestunut sairastumisestani, en tiennyt mitä vastata. Vinkaisin jotain kiitoksen tapaista ja käänsin sitten katseeni pois toivoen salaa, että kolli päättäisi lähteä. Viime keskustelumme jättämä ahdistavan vaivaannuttava ilmapiiri oli selvästi seurannut myös tänne.
Tunteiden sekamelska piti päässäni konserttia samalla yrittäessäni keksiä jotakin järkevää sanottavaa. En halunnut puhua Kortetuikkeelle, en nyt ja kenties en haluaisi enää koskaan. Sisareni oli vienyt minulta ainoan toivoni rakkauteen ja hellään huolenpitoon, jota niin kovasti kaipasin kaiken tämän kauheuden keskellä.
“Hyvä, että ei ole kyse mistään vakavasta”, Kortetuike naukui, kun hiljaisuutta oli kestänyt jo jonkin aikaa. Tuntui kuin sanat olisivat napsauttaneet minut takaisin todellisuuteen ja paino arkielämän huolista ja vastuista sai pääni täysin pyörälle. Uupumus iski kuin petolintu kirkkaalta taivaalta suoraan saaliinsa kimppuun.
“Niinpä”, äännähdin hieman liian kimeästi. Selvitin kurkkuani yskäisyllä.
En ollut koskaan toivonut Kortetuikkeen lähtevän luotani, mutta tutun paniikin iskiessä vetäydyin aina pois tuntemattomien luota. Mahassani muljahti epämukavasti. Tällä kertaa ei huonovointisuudesta vaan ahdistuksesta. En voisi enää yksinkertaisesti olla ja antaa Kortetuikkeen helpottaa ajatusteni loputonta virtaa kuten ennen, sillä nyt tämän läsnäolo lisäsi moista epävarmuutta.

//Korte?

Arki ei ollut maagisesti muuttunut ihmeellisemmäksi ryhdyttyämme kumppaneiksi Korpikasteen kanssa. Päivät alkoivat ja loppuivat samalla tavalla kuin ennenkin, tosin nyt sillä erolla, että heräsin naaraan vierestä. Ajattelin sen olevan vain hyvä juttu – sen täytyi kertoa siitä, miten läheisiksi me olimme ajan saatossa tulleet, että meidän ei tarvinnut jännittää uutta kumppanuuttamme tai toistemme läsnäoloa.
Toisaalta, jos jonkun seuraa jännitin, niin Varpulaulun. Olin kertonut kollille pari päivää sitten uutiset, enkä sen koommin ollut törmäillyt ystäväni kanssa. Joko me molemmat olimme kamalan kiireisiä ja aikataulumme vain sattuivat menemään jatkuvasti ristiin, tai sitten Varpulaulu oli pahastunut jostakin ja vältteli minua tietoisesti. En voinut lakata miettimästä, olinko tehnyt tai sanonut jotain väärää viimeksi.
Olin palannut ulkoa metsältä Korpikasteen kanssa, kun leirissä sain kuulla, että Varpulaulu oli joutunut parantajan pesälle. Joku oli maininnut asiaan liittyvän oksentamista. Huoli oli nostanut päätään välittömästi sisälläni ja olin sanonut Korpikasteelle, että meidän pitäisi mennä katsomaan häntä saman tien. Korpikasteella oli kuulemma kiireitä, joten suuntasin ystäväni luokse omin päin.
Löysin hänet parantajan pesän vuoteesta silmät sikkurassa. Hän oli tainnut olla nukkumassa ennen kuin olin törmännyt sisään. Leimusilmä nosti katsettaan yrteistä, joita tämä näytti olleen lajittelemassa, ja nyökäytti minulle päätään. Vastasin tervehdykseen ystävällisesti hymyillen, vaikka samaan aikaan otsaani pyrki muodostumaan huoliryppy.
Varpulaulu selitti kyseessä olevan jokin pieni tauti vain. Puhuessaan hänen äänensä kuitenkin värisi ja hänen hengityksensä kuulosti hälyttävän raskaalta, että ehdin jo säikähtää kyse olevan jostakin vakavammasta mutta kolli ei suostunut paljastamaan sitä.
“Hänellä ei ole hätää”, Leimusilmä huikkasi pesän toiselta puolelta. “Vähän lepoa ja rauhaa ja hän on kuin uusi.”
Parantajan sanat saivat minut huokaisemaan helpotuksesta. Käännyin katsomaan ystävääni pahoittelevana. “Anteeksi, taisin vähän ylireagoida. Huolestuin, kun en ollut kuullut sinusta pariin päivään, ja pelkäsin että ehkä syy sille on sama kuin parantajan pesään joutumisellesi.”

//Varpu?

Kortetuikkeen ja Korpikasteen kumppanuusuutisten jälkeen enää mikään muu ei mahtunut mieleeni. Pyöritin jatkuvasti Kortetuikkeen kanssa käymääni keskustelua päässäni uudelleen ja uudelleen. Toisinaan lisäsin siihen sanoja, jotka olisin halunnut sanoa ja sitten taas poistin ne.
Mieleni ei suostunut päästämään irti tunteesta, jonka kyseiset uutiset olivat minussa aiheuttaneet. Tunne ei ollut mikään aikaisemmin tuntemani. Se murskasi minut alleen ja rutisti kaikkialta.
Koitin jatkaa partiointia tavalliseen rytmiin, mutta parin unettoman yön jälkeen päätin raahautua parantajan pesälle. Ennen sitä jouduin kuitenkin kokemaan varsinaisen nöyryytyksen, kun kesken partion vatsani päätti heittää kuperkeikkaa ja oksensin. Yökkäysefleksi oli saanut jo muutenkin uupumuksesta heikon kehoni vieläkin huonompaan kuntoon enkä edes pärjännyt leiriin asti yksin.
Käperryin kerälle parantajan pesään ilmoitettuani Leimusilmälle, että olin sairastunut johonkin vatsatautiin. Ehkä ainoa ateria, jonka olin saanut syödäkseni moneen auringonlaskuun oli sattunut olemaan pilaantunut tai jotakin. En kuitenkaan aikoisi missään nimessä myöntää huonovointisuuteni aitoa syytä.
“Varpulaulu, miten voit?” Kortetuikkeen ääni sai minut nostamaan pääni hätäisesti ylös. Unohdin hetkeksi sairastuneen soturin -roolin, jota minun oli tarkoitus pitää yllä, mutta laskin sitten päätäni hiukan ja koitin siristää silmiäni kuin olisin juuri herännyt.
“Ei minulla ole hätää, jokin pieni tauti vain…” nau’uin ääni täristen ennen kuin hengitin ulos raskaasti. Kollin tultua lähemmäs tuntui kuin maailmasta olisi loppunut ilma kesken. Puristava tunne kietoutui tiukemmin ja tiukemmin rintani ympärille.

//Korte?

Tupsuturkin kanssa yhdessä vietetystä päivästä oli kulunut jokunen hetki, kun taas törmäsin kolliin uudelleen kunnolla. Hymyilin tälle ja nyökkäsin tervehdyksen.
“Hei, Perhopuro. Miten sinulla menee?” kolli soturi kysyi ystävällisesti nyökäten takaisin. Nautin sävystä, jolla Tupsuturkki lausui nimeni, mutta en antanut itseni uppoutua siihen ihan vielä.
“Hyvin. Entä itselläsi?” vastasin ja vilkaisin kohti tuoresaaliskasaa, “Haluatko jakaa kanssamme jotain syötävää?”
Viittasin kysymyksellä viereeni tupsahtanutta Kehrätassua, sillä olin sopinut aikaisemmin että viettäisin hänen kanssaan aikaa soturikoulutuksesta jutellen. Naaraalla oli ollut jotain kysyttävää ja odotin jo innolla tämän arjesta kuulemisesta.
Ehdimme niin harvoin vaihtaa kuulumisia pidempään, kun molempien tehtävät vaativat eri suuntiin.
“Minulla menee hyvin, kiitos kysymästä. Söin kuitenkin jo äskettäin, joten jätän sinut mielelläni tyttäresi seuraan”, toinen vastasi vilkaisten vieressäni seisovaa nuorukaista. Olin hirvittävän ylpeä ruskeaturkkisesta pennustani ja olisin halunnut jakaa myös Tupsuturkille tämän kanssa keskustelemisen tuoman ilon, mutta toisaalta olin myös tyytyväinen ajasta kaksin Kehrätassun kanssa.
“Selvä. Nähdään myöhemmin”, ilmoitin ja kosketin hännälläni kolli soturin lapaa ennen kuin lähdin Kehrätassun matkaan kohti tuoresaaliskasaa. Antaisin tyttäreni valita meidän ateriamme, sillä minulle ei niin ruualla ollut väliä. Halusin vain päästä taas viettämään aikaa rakkaan Kehrätassuni kanssa.

Leiri tuntui yksinäiseltä, kun Sielukaiho oli muualla ja emoa ei näkynyt. Käärmekullalla oli nykyään kiire varapäällikön tehtävissään ja tunnuin erkaantuneen koko klaanista samalla kun erkaannuin emostani. Pentuaikojeni puhumattomuus oli tullut takaisin ja hyvin usein jäin vain muiden varjoksi esimerkiksi partioissa.
Tassutin nytkin neljän kissan perässä rajalla. Toiset jutustelivat kepeästi säästä ja mistä nyt partiossa kuului muusta puhua ja merkkailivat rajoja, mutta minä kuljin perässä hiljaa kuunnellen nummien ääniä.
Vieno tuuli heilutteli heinänkorsia ja sai minut ajattelemaan kauniita perhosia, joita viherlehden alussa oli parveillut tusinoittain kaikkialla. Nyt niitä näkyi vähemmän, mutta aina kauniit siniset tai kellertävät siivet nähdessäni hymy puhkesi kasvoilleni.
Olin hyväksynyt erilaisuuteni ja sen etten ollut kuten muut, mutta perhosten keskellä asia tuntui vähäpätöisemmältä. Niillä ei näyttänyt olevan huolta laumoista tai klaaneista. Ne vain lentelivät vapaina minne sattui, pidin siitä – ja niistä.
“Kärpässointu, jäät jälkeen”, tuoreen soturin, Solahypyn, ääni herätti minut ajatuksistani. Tarkensin silmäni partiooni ohi lepattelevista perhosista ja kiristin tahtiani saadakseni muut kiinni.

Parantajan pesältä päästyäni löysin itseni tyttäreni seurasta. Harmikseni musta turkkinen naaras oli taas todistanut erikoisuuttaan uudella tavalla. Hän toi minulle sammakon ja alkoi kertomaan hyvin monotonisella äänellä, että minä olin joskus tuonut tälle metsästä samanlaisen niljiäisen.
Torjuin sammakon sanoen, että minulla ei ollut nälkä ja lähetin penskan kertomaan emolleen saaliistaan. Söisin mieluummin jotain muuta kuin sammakkoa. Nousin ja lähdin etsimään itselleni syötävää ja paikkaa, jossa syödä Kärpässoinnun näkökentän ulkopuolella.
Olin mussutellut menemään lihaisan linnun ja vietyäni sen rippeet pois Käärmekulta odotti minua soturien pesän edustalla. Hänen ilmeensä kertoi minulle tarpeeksi saadakseen minut säikähtämään.
“Miksi et voi kohdella Kärpässointua hyvin?” naaras naukui kurtistaen kulmiaan. Hän mittaili minua katseellaan. Kumppanini oli selvästi poissa tolaltaan eikä minulla ollut mitään hajua miksi.
“Mitä tarkoitat?” kysyin ja kohtasin harmaan vihreän katseen.
“Mitäkö tarkoitan!? Mitä sinä tarkoitat?” Käärmekulta sihahti ja työntyi eteenpäin. Tuon silmiin oli syttynyt sellainen viha, jonka näin vain jos kyse oli Kärpässoinnusta. Naaraalla oli jokin ihmeellinen pakkomielle tyttäreemme enkä ollut ihan varma oliko se enää hyvä asia. Joskus suojelevaisuus oli tuntunut järkeen käypältä, mutta tämä oli hieman outoa.
“Pyydän vain sinua kohtelemaan häntä kuin ketä tahansa kissaa. Vaikuttaa siltä, että et edes välittäisi hänestä. Sinua ei kiinnosta mikään hänen saavutuksensa”, kulta turkkinen soturi vauhkosi, “Jälkikasvu ei ole vain vanhempien mainetta varten. Kohtele häntä kuin vertaistasi, Sädesäihke, ole kiltti.”
Nyökyttelin astuttuani hiukan taaksepäin. Tuntui, että jokainen leirin silmäpari oli nyt minussa. En tiennyt mistä Käärmekulta puhui, sillä minä pidin Kärpässoinnusta. En vain jaksanut tämän outoutta kokoajan. En tiennyt mitä hänen kanssaan piti tehdä!
“Selväksi tuli, oliko muuta?” kysyin astuen kevyesti sivuun koittaen ohittaa kumppanini ja livahtaa soturien pesään sisälle. Käärmekulta pudisti päätään, mutta hänen ilmeensä ei ollut tyytyväinen. Se säteili jotain muuta… inhoako? Tai ehkä hän oli vain huolissaan.

Pari auringonnousua parantajan pesältä päästyämme minä ja Muurahaistassu olimme taas täydessä työn touhussa. Kollia ei niinkään tainnut parantuminen kiinnostaa vaan tämä mieluummin tavoitteli soturiutta mahdollisimman kiristetyllä tahdilla. Se sinänsä sopi minulle, koska joka tapauksessa minun piti häntä opettaa.
Tänään oppilasta ei kuitenkaan ollut leirin aukiolla näkynyt. Oli vasta aika aikaista, joten päätin mennä hakemaan häntä pesästä. En uskonut kollia pahasti haittaavan, vaikka aloittaisimmekin nyt hiukan aikaisemmin.

//Murkku?

Leiristä karkaaminen oli ollut naurettavan helppoa. Olin jo kaukana leiristä ennen kuin edes kuulin seuraavan kerran kissojen ääniä. En kuitenkaan ollut niistä huolissani, sillä partio oli varmasti kaukana. En edes erottanut sanoista mitään oikeasti järkevää.
Metsä oli erikoinen kuuhuipun aikaan varsinkin yksin. Tietynlainen kolea yöllinen sumu peitti kaikkea, mutta samaan aikaan oli edelleen lämmin ja hyvin painostava sää. En ollut koskaan nähnyt metsää tälläisenä.
Aluskasvillisuus kahisi perässän, kun ajatuksiin vaivuttuani kulkuni oli jatkunut pois polulta huomaamattani. Minun täytyisi olla varovaisempi, jos haluaisin päästä määränpäähäni jäämättä kiinni. Metsässä oli varmasti parisen partiota eivätkä oppilaat saaneet lähteä leiristä kenellekään ilmoittamatta. Minua kovasti huvittanut kuunnella taas uutta saarnaa säännöistä, jotka tunsin jo. Tämä oli tärkeämpää. En voinut noudattaa sääntöjä ja jättää huomiotta asioita, jotka olin kuullut Rajutassulta.
Siinä paha missä mainitaan…
“Onko meidän pakko jatkaa vielä? Meillä on jo enemmän kuin tarpeeksi tuoresaalista”, kuulin Rajutassun valituksen kaikuvan puiden lomassa. Nyt jos joskus olisi pysyteltävä vaiti.
Kaikista kissoista juuri Rajutassulle paljastuminen kolauttaisi itsetuntoani siihen malliin etten ollut varma jäisikö siitä enää mitään jäljelle. Varsinkin nyt, kun olin juuri hänen takiaan täällä. Ainoa pahempi vaihtoehto olisi Muurahaistassu.
Liikuin hitaasti eteenpäin ja koitin havaita tuulen suunnan. En ollut valtavan taitava kyseisessä tekniikassa, mutta nyt se oli välttämätön. Oli ihan typerää, että oppilaat eivät saaneet lähteä reviirille yksikseen, koska tämäkin oli todella oiva tilaisuus oppia paljon vaanimisesta ja huomaamattomissa kulkemisesta.
Painoin vatsani niin alas kuin vain sain huomatessani minun ja saalistuspartion välissä liikahtavan hiiren. Kuiva sammal pisteli vatsaani ja jouduin puremaan hampaani yhteen, jotta en päästäisi vähintä ääntäkään. Jos partio huomaisi hiiren, seikkailuni olisi ohi nopeammin kuin se oli alkanutkaan.
Toivoin, että kaksikolla olisi jo tarpeeksi saalista ja he vain kulkisivat tästä ohi, mutta kaikeksi järkytyksekseni Konnavarjo pysähtyi. Tuon askelia ei kuulunut, mutta Rajutassun kevyemmät askeleet jatkoivat vielä matkaa.
“Haistan hiiren”, Konnavarjo naukui ja kuulin Rajutassun huokaisevan ärsyyntyneesti. Ehkä oppilas pistäisi pystyyn sellaisen shown, että hiiri pakenisi eivätkä klaanitoverini huomaisi minua lainkaan. Toivoa oli vielä!
Rajutassu kuitenkin pysähtyi ja oletettavasti hän liikkui nyt hitaasti kohti hiirtä ja minua. Onnistuin jopa näkemään ruskeasta turkista vilauksen ennen kuin kolli yllättäen tömäyttikin leukansa maahan antaen värähtelyn kulkeutua hiiren luokse. Hän oli heittäytynyt pitkälleen ja säikäyttänyt hiiren matkoihinsa varmastikin laiskuuttaan. Kerrankin saatoin iloita kollin jekkuilevasta luonteesta, sillä tällä kertaa siitä oli ollut minulle hyvin paljon hyötyä. Itseasiassa hyöty kulkisi myös takaisin, jos pääsisin toteuttamaan pienen suunnitelmani.
“Hups!” oppilas kiljahti sarkastiseen sävyyn ennen kuin nousi istumaan. Nuolaistuaan rintaansa kolli käänsi katseensa mestariinsa. Pystyin kuvittelemaan Konnavarjon väsyneen ilmeen Rajutassun, joka ihan varmasti nyt virnisteli nokkeluudelleen, tempulle. Kollia ei todellakaan ollut kamalasti kiinnostanut hiiren nappaaminen.
“Onpa harmillista… ei minulle näin yleensä käy”, Rajutassu ilmoitti ääni täynnä itsetyytyväistä huvittuneisuutta. Konnavarjo ei enää vastannut vaan kuulin vain tuon loittonevat askelet.
“Hei, odota minua! Ihan tosi, Konnavarjo, et sinä tuosta voinut suuttua.”
Huokaisin helpotuksesta, kun kaksikko oli tiessään. Oli ollut onni, että Rajutassu oli juuri tämän kerran päättänyt temppuilla. Se oli pelastanut koko suunnitelmani ja jopa koko klaanin mahdollisen edun!
Uskalsin lopulta nousta hitaasti takaisin seisomaan. Eivät he enää takaisin palaisi. Parhaassa tapauksessa Konnavarjo passittaisi Rajutassun leiriin ja antaisi tälle puhuttelun tuon epäkunnoittavasta käytöksestä.
Jatkoin hitaasti matkaani kohtaan, jossa Rajutassu oli heittäytynyt maahan. Hiiren haju oli hävinnyt. Jouduin muistuttamaan itseäni, että en ollut saalistamassa. Muuten saattaisin vahingossa ajatua jonkun klaanitoverin polulle, kun olisin liian keskittynyt saaliiseeni.
Tassutin takaisin aluskasvillsuuteen ja suuntasin kohti lähintä joen rantaa. Voisin ylittää sen uiden ja hieroa veden lisäksi turkkiini maan tuoksuja, jotta hajuni ei olisi niin selvästi minun.
Olin jo selvinnyt yhdestä täpärästä tilanteesta, joten en halunnut jäädä toisessa kiinni vain typeryyteni takia. Minä kun en ollut typerä. Olin viisas, olin nokkela. Olin kaikkea, mitä Muurahaistassu ei sanonut minun olevan. Kujekulta tiesi sen ja niin tiesi myös isä ja minun mestarini.
Laskeuduin haaleaan veteen ja annoin sen viedä kehoni mukanaan. Kauhoin vettä käpälilläni. Emon kanssa jaetun harjoittelutuokion jälkeen Uskolintu oli vienyt minut vielä useamman kerran uimaan kunnes olin saavuttanut sellaisen turvan tunteen omien taitojeni varassa, että edes veteen liukastuminen ei enää pelottanut. En pitänyt sukeltamisesta, mutta nyt uskalsin tehdä niin ilman pelkoa. Olin tyytyväinen edistyksestä.
Painuin veden alle joen syvimmässä kohdassa ja potkin jaloillani eteenpäin kunnes tunsin taas pohjan tassujeni alla. Nostaessani pääni vedestä jouduin hieman ravistelemaan päätäni saadakseni ylimääräisen veden korvistani pois.
Tassutin rannalle ja kävin vatsalleni rantahiekkaan. Kiemurtelin siinä saaden joen hajuista liejua levitettyä turkkini täydeltä. Se ei tuntunut varsin mukavalta, mutta mieluummin tekisin näin ja olisin hieman vaikeammin jäljitettävissä.
Noustuani takaisin puiden sekaan istahdin rapsuttamaan korvallistani takajalallani ennen kuin jatkoin. Liejun mukana turkkiini oli tarttunut hiekkaa ja se kutitti varsin ikävästi. Pääsisin kuitenkin mudasta eroon seikkailuni päätteeksi, joten se oli täysin tämän arvoista.
Aistin ilmassa Kuolonklaanin rajan tuoksun. Aloin lähestymään määränpäätäni. Kävisin vain nopeasti rajan toisella puolen ja tarkistaisin Rajutassun teorian synkästä taivaasta sekä kuoleman kärystä. En ollut kylläkään koskaan haistanut kuolemaa, mutta ehkä tunnistaisin sen.
Rajutassu oli sanonut, että kuolonklaanilaiset olivat kamalia, koska heidän asuinalueensa oli niin synkkä, kamala ja kylmä – vuodenajastakin riippumatta. Siellä oli ikuinen lehtikato tai jotakin. Halusin ottaa asiasta selvää. Ehkä voisin tuoda tiedon omalle klaanilleni ja sitten osaisimme hyökätä juuri silloin, kun meillä oli eniten tuoresaalista ja voimia voittamaan surkeat kuolonklaanilaiset!
Hymähdin ajatukselleni. Minut nähtäisiin varmasti sen jälkeen sankarina! Olisin koko klaanin siistein ja voimakkain kissa. Minulla olisi paras maine koko klaanissa ja sitten kukaan, ei edes Muurahaistassu, voisi minulle mitään! Ehkä minusta voisi jopa tulla koko klaanin päällikkö. Ehkä jopa tulevaisuudessa sitten minun kuoltuani kaikki kertoisivat minusta – Eloklaanin parhaasta päälliköstä – tarinoita uusille pennuille.
Ajatuksiini vaipuneena olin kävellyt pidemmälle kuin olinkaan huomannut. Pysähdyin juuri sopivasti ennen rajaa. Nyt täytyisi olla varovainen. Jos kuolonklaanilaiset näkisivät minut, vakoiluni olisi aivan turhaa. Sitä paitsi jos he olivat niin hurjia kuin Rajutassu oli kertonut, he voisivat repiä turkkini kahdella viillolla sellaisiksi riekaleiksi ettei minusta jäisi edes ruumista jäljelle. Ehkä he söivätkin kissoja ja olisin vain yksi saalis muiden joukossa hurjalle naapuriklaanillemme.
Palattuani leiriin voisin jopa saada soturinimeni sillä sekunilla, kun kertoisin pahimman vastustajiemme salaisuudet koko klaanille. Olin niin itsevarma ajatuksieni johdosta, että lähdin ylpeänä leuka korkealla tassuttamaan yli rajan.
“Rusakkotassu”, Uskolinnun ääni pysäytti minut ennen kuin ehdin saada kaikki neljä käpälää väärälle puolelle. Katsoin hitaasti taakseni, kun kylmä tunne valtasi koko kehoni. Tuntui kuin kaikkialle olisi valunut jääkylmää nestettä, joka hiljalleen sai jokaisen karvani pystyyn ja raajani tärisemään.
“Nyt tälle puolelle.”
Astelin kuuliaisesti pois rajalta vielä vilkaistuani metsää, joka harmikseni oli hyvin samanlainen kuin meidän puolellamme. Seisahdin paikoilleni Uskolinnun eteen tassujani katsellen. En voinut uskoa tätä. Olin sittenkin jäänyt kiinni ja Uskolinnun ilmeestä päätellen tämä oli seurannut koko seikkailuani varjoista.
“Mitä sinä oikein ajattelit? Olisit voinut törmätä kuolonklaanilaisiin ja saada kynsistä”, tummanharmaa soturi naukui poispäin katsellen itsekin. Meistä kummastakaan ei selvästi ollut kohtaamaan toisen katsetta. Uskolintu oli pettynyt minuun, aistin sen, ja minä olin pettynyt itseeni.
“Ajat-”
“Älä edes koita selittää. En ymmärtäisi kuitenkaan. Palataan leiriin…” kolli naukui ja viittasi sitten likaiseen turkkiini, “Joen kautta.”
Seurasin hiljaisuudessa Uskolintua takaisin tuloreittiäni. Pahin oli vasta edessäpäin vaikka olinkin jo kohdannut yhden elämäni pahimman tilanteen juuri äsken. En voinut uskoa tätä, ajattelin uudestaan. Joelle päästyämme syöksyin uimaan kuuntelematta Uskolinnun ohjeita sen enempää. Hän saisi keksiä oman tiensä yli tai sitten uida itsekin.
Toiselle puolen päästyäni hieroin turkkiani uudestaan maahan, mutta tällä kertaa niin että vesi vei suurimman osan liejusta pois. Raavin itseäni kaikkialta mistä yletin. En tiennyt kuinka puhtaaksi minun tarvitsi itseni pestä ennen kuin Uskolintu hyväksyisi leiriin palaamiseni, joten jatkoin.
“Tiedät kai, että meidän täytyy jutella tästä Korppitähdelle. Olet saattanut itsesi aikamoiseen pinteeseen”, soturi naukui kylmästi. Hänen äänensävynsä ei ollut lainkaan sellainen, johon olin tottunut. Hän ei todellakaan käyttäytynyt samalla tavalla kuin aikaisemmin – ei lempeän ymmärtäväisesti tai kärsivällisesti, ei sitten alkuunkaan.
Ajatus Korppitähden kanssa puhumisesta ei todellakaan houkutellut minua. Ahdistava pyörre kutitteli vatsaani epämukavan terävästi. Nousin hitaasti vedestä ja kiehnäsin itseäni vielä kuivaan nurmikkoon kuivatakseni turkkiani hiukan ennen kuin edes harkitsin mestarini sanoihin vastaamista.
Tuntui kuin tuon pettymys olisi säkeillyt kaikkialle. Se sykki ja täytti minut sekä metsän tyystin. En pitänyt siitä. Minun teki mieli puolustautua, huutaa ja väittää vastaan, mutta en halunnut pahentaa asiaa. Sen sijaan kyyneleet kihosivat silmiini. Jouduin pitelemään suutani kiinni kamalla voimalla, jotta en olisi alkanut nyyhkyttämään äänekkäästi.
“Minun piti pelastaa Eloklaani! Olisit antanut minun jatkaa vain vähän ja sitten olisimme saaneet tietää Kuolonklaanin suurimman salaisuuden ja-”
“Rusakkotassu, onko sinulla aivojen tilalla höyheniä?” Uskolintu kysyi ja kääntyi kohti minua, “Mitä oikein höpötät?”
“Sain kuulla, että jos Kuolonklaanin reviirille menee saa tietää miksi he ovat niin… ilkeitä”, selitin kurtistaen kulmiani. Eikö Uskolintu tiennyt tästä? Luulin, että jokainen tiesi! Tai siis miksei tietäisi ellei sitten…
Rajutassu oli syöttänyt minulle pajunköyttä! Se inhottava kaksinaamainen jäniksen papana saisi kuulla kunniansa!
“Se ei ole totta”, Uskolintu aloitti pitkän puheenvuoronsa, jota en kuitenkaan kuunnellut.
Sisälläni raivoava viha sai tekoseni tuntumaan vielä tyhmemmältä. Olin uskonut häntä! Miten hän oli saattanut tehdä näin? Mieleeni kuitenkin juolahti toinenkin asia: En voisi kertoa seikkailustani Rajutassulle. Hän kiusaisi minua siitä kunnes menettäisi äänensä.
Voisinko valehdella olleeni tekemässä jotakin muuta? Jos Rajutassu pystyi valehtelemaan uskottavasti, kyllä pystyin minäkin! Aloin kehitellä päässäni juonta, jonka avulla saisin hänet uskomaan retkeni oikeaksi urheuden osoitukseksi.
Voisinko kertoa kuulleeni reviiriltä joitakin ääniä? Minun pitäisi vain saada Uskolintu mukaan suunnitelmaani, jotta en pilaisi mainettani kaikkien toisten oppilaiden keskuudessa. Rajutassun kunnioituksen menettäminen oli sama kuin takaisin pennuksi ryhtyminen ja minähän en ryömisi takaisin pentutarhaan mistään hinnasta!
“Voitko auttaa minua peittelemään tämän? Ainakin muilta oppilailta!” anelin Uskolinnulta taas toivoni takaisin saaneena. Ehkä kolli lupaisi pitää asian salaisuutena jopa päälliköltä! Sitten en joutuisi hankaluuksiin.
“En voi. Sinun täytyy selvittää sotkusi itse”, mestarini kuitenkin vastasi kylmästi vilkaisemattakaan takaisin minuun, “On jo aikakin, että opit ottamaan vastuuta teoistasi. Minä luotin sinuun, Rusakkotassu.”
Sanat saivat vihan taas pintaan. Miten hän saattoi hylätä minut tuollalailla?! Kieltäytymisen jättämä viha muuttui osin myös suruksi ja pettymykseksi. Olinko pilannut suhteeni mestariini? Oliko tekoni oikeasti niin hirveä? En minä kuitenkaan tehnyt mitään! En edes ollut astunut kokonaan Kuolonklaanin reviirille! Miten minua saattoi syyttää tästä näinkin pahasti? En minä ansainnut rangaistusta.
“Et sinä ymmärrä, minä en oikeasti halunnut tehdä mitään väärin!” ryhdyin valittamaan kimeällä korviasärkevällä äänelläni, jota käytin ärsyttääkseni toisia saadakseni tahtoni läpi. Sen olisi parasta toimia nyt, sillä tällä kertaa tarvitsin armoa.
“Tuo vain osoittaa, että et ole oppinut teostasi. Se on hyvä syy olla auttamatta.”
Jäin jälkeen tumma turkkisesta soturista ja poljin vuorotellen etutassujani maahan. Minähän saisin tahtoni läpi! Pidättelin nyyhkytyksiä, kun keksin hyvää vastalausetta.
“Vihaan sinua! Passitat minut, joka päivä harjoituksiin minua muka auttaaksesi, mutta sitten kun tarvitsen oikeasti apua et suostu tekemään mitään! Vihaan, vihaan, vihaan sinua ja vihaan koko Eloklaania!” sanat purkautuivat suustani kuin itsestään, kun turhautuminen otti täysin vallan käytöksestäni. Nyt Uskolintukin pysähtyi, mutta ei vieläkään näyttänyt muuttavan mieltään. Poljin maata lujempaa ja mourusin niin kovaa kuin kurkustani lähti. Itku poltti silmiäni ja vihaiset huutoni ottivat kurkkuun, mutta jatkaisin kunnes Uskolintu olisi puolellani.
“Toi ei hyödytä ketään”, kolli naukui, kun vihdoin lopetin hetkeksi haukatakseni happea käheisiin keuhkoihini. Pudistin tälle päätäni ja painoin korvani luimuun.
“Sinun täytyy kuunnella minua”, vastustin nyt hiljempaa, vaikka taistelutahtoa riitti vielä. Minua kuitenkin alkoi särkeä kurkkuun enkä halunnut menettää ääntäni kokonaan.
“Minun ei täydy tehdä mitään, mutta sinun täytyy seurata minua leiriin saakka ja kertoa tekosistasi Korppitähdelle. En pakota sinua muuhun”, vastasi kyllästyneen näköinen mestarini. Hänellä kuitenkin riittäisi pinna varmasti vielä pitkään.
Kun päätin vihdoin luovuttaa, oli koko kehoni liekeissä. Päässäni tykytti ja kurkkuuni särki sekä silmäni tuntuivat olevan liekeissä. Raahauduin jokaisella askeleella tassuni maahan tömäyttäen kohti leiriä. En enää jaksanut kapinoida muuten, mutta yritin vielä pitää pientä esitystä yllä.
Tuntui kuluneen ikuisuus, kun viimein saavuimme leiriin. Aukiolla ei ollut juurikaan kissoja, vain jokunen vanhempi soturi ja Korppitähti. Pudistin päätäni heti naaraan nähdessäni.
“Kyllä. Et voi karata tätä enää”, Uskolintu sanoi ja käytännössä työnsi minua eteenpäin kunnes olin päällikön ahtaassa pesässä. Sitten kolli käski minun odottaa ja häipyi itse noutamaan päällikön. Odotus tuntui ikuisuudelta. Minussa ei ollut jäljellä yhtään kyyneliä, muuten olisin varmasti alkanut taas itkemään.
Pääni tykytykseen liittyi sydämeni kiivas tahti ja levottomuus, joka sai minut kiemurtelemaan paikoillani. Minua jännitti niin suunnattomasti etten ollut ihan varma pystyisinkö jäämään tähän. Meinasin jo lähteä karkuun, kun viimeinkin Uskolintu palasi Korppitähden kanssa.
Pesä oli hieman ahdas kolmelle kissalle, mutta Uskolintu ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hän selvästi aikoi pakottaa minut kertomaan koko tarinan. Voisin vastustaa, mutta nyt päällikkö kuulisi ja näkisi kaiken mitä tein. En halunnut pahentaa jo ennestään varmasti hyvin ankeaa rangaistustani, mutta samaan aikaan halusin kovemmin kuin mitään muuta väittää vastaan.
“Kerro asiasi, Rusakkotassu”, Korppitähti naukui epämiellyttävän tyynesti. Tuon katse oli itsevarma ja päättäväinen. Tiesin, että asia tulisi kuitenkin kertoa, joten aloitin heti.
“Minä lähdin leiristä salaa”, möläytin.
“Tiedän, Uskolintu kertoi lähtevänsä perääsi.”
Hämmennys sai pääni pyörälle. Uskolintu oli siis jäljittänyt minua ja vielä päällikön hyväksyttyä asian! Mulkaisin mestariani vihaisesti. Hän oli pettänyt minut pahemmin kuin olinkaan aluksi luullut!
“Olin menossa Kuolonklaanin reviirille, koska halusin tietää onko metsä sillä puolella synkkä ja kylmä. Eniten mietin, että onko kuulemani huhu ikuisesta lehtikadosta totta!” myönsin. Sanat tulivat suustani kuin oksennuksena. En voinut hallita niitä tai niiden sävyä puhumattakaan nopeudesta, jolla ne lausuin. Sanat tarrautuivat toisiinsa yhdeksi isoksi palloksi, joka vieri kohti päällikköä.
Korppitähti katsoi minua hetken ja hymähti: “Päätit siis, että keskellä yötä on sopiva aika tarkistaa huhu, joka vaikuttaa aivan täysin perättömältä jo heti alkuun.”
“Eihän se ole totta. Olisi se voinut olla ihan oikea juttu”, totesin kiemurrellen taas paikallani hiukan. En löytänyt mukavaa asentoa kovalta kivilattialta ja pesän ilma alkoi käydä hankalaksi hengittää. Toisaalta se saattoi myös johtua rintaani kalvavasta ahdistuksesta.
“Ymmärrätkö sinä, miksi rajaa ei tule ylittää?” Korppitähti kysyi vaihtaen sulavasti puheenaihetta. Häntä ei selvästi kiinnostanut väittää vastaan. Ehkä ylimielinen tyhmä päällikkö luuli, että pystyi suostuttelemaan minut uskomaan teoissani olleen jotain väärää ilman väittelyäkin.
“En minä edes ehtinyt ylittää rajaa kunnolla”, tokaisin vilkaisten Korppitähden vihreisiin silmiin nopeasti. Naaraan katse oli edelleen yhtä päättäväinen kuin aikaisemminkin. En voisi muuttaa hänen mielipidettään vaikka yrittäisinkin.
“En kysynyt sitä. Vastaa nyt alkuperäiseen kysymykseen, ole hyvä”, Korppitähti naukui ja huokaisi lyhyesti. Tilanne turhautti minua aivan yhtä paljon kuin päällikköä. Olisin halunnut sanoa niin paljon kaikkea, mutta en päällikön katseen alla uskaltanut alkaa huutamaan kuten metsässä. Sitä paitsi aikaisempi tunnepurkaus oli vienyt minusta mehut.
“Ymmärrän, Korppitähti”, pakottauduin vastaamaan. Uskolinnun häntä painautui omaani vasten. Kollin kannustus oli tarpeeksi saamaan minut nyt nostamaan taas pääni ja kohtaamaan päällikön katseen.
“Olisin kuitenkin hyvin pärjännyt yksinkin”, tokaisin haastavasti. Uskolinnun tuki toi minulle tarmoa, jota kolli ei välttämättä ollut tarkoittanut antaa, sillä nyt tämäkin huokaisi.
“Et sinä sitä tiedä. Vihollispartio olisi voinut nähdä sinut”, Korppitähti vastasi ja oli jo aikeissa mennä seuraavaan asiaan, mutta avasin kuitenkin suuni vielä.
“Sitten olisin taistellut”, ääneni kaikui pesässä kimpoillen seinistä. Joskus terävä korkea ääneni oli hyvästä, mutta nyt se vain särki kaikkien meidän korvia.
“Kuuntele päällikköäsi”, Uskolintu naukui väliin ja kallisti päätään odottaen Korppitähden seuraavaa vastausta.
“Kyllä minä kuuntelen.”
“Rangaistuksesi on seuraava: Et poistu leiristä lainkaan kunnes päätän toisin. Lisäksi soturinimityksesi pidätetään toistaiseksi. Sovimme jälkimmäisestä myöhemmin. Sinun täytyy kuitenkin tajuta, että et voi vain tehdä kuten mielit. Klaanissa on säännöt ihan syystä”, Korppitähti sanoi ja nousi sitten seisomaan, “Menkää molemmat unille.”
Tassutin ulos pesästä sen enempää ajattelematta. Vasta pois Korppitähden katseen alta päästyäni annoin tunteideni oikeasti käsitellä äsken kuulemani.
“Olet onnekas, kun Korppitähti ei evännyt sinulta enempää oikeuksia”, Uskolintu naukui ja hipaisi lapaani. Hän oli aikeissa saattaa minut oppilaiden pesälle, mutta tassuni eivät suostuneet liikkumaan. Tuntui kuin vatsani olisi kääntynyt ylösalaisin.
Jäisin jälkeen kaikessa! Eikä minua nimitettäisi pentuetovereideni rinnalla.
“Tule nyt”, kolli soturi sanoi ja taputti minua hännällään kylkeeni. Ele ei kuitenkaan saanut minua liikkeelle.
“Jään jälkeen. Kaikki nauravat minulle ja olen oppilas vielä, kun Muurahaistassu on soturi”, valitin jäykästi. Sanoistani puuttui aikaisempi viha. Onneksi päänsärky ja muut ikävät tuntemukset olivat myös poissa. Nyt en tuntenut juuri mitään muuta kuin kylmäävää häpeää ja katumusta.
“Sitä sinun olisi pitänyt ajatella aikaisemmin”, Uskolintu totesi huokaisten, “Hyvää yötä.”
Loittoneva hahmo katosi pian soturien pesään ja minä jäin yksin keskelle aukiota paikoilleni jähmettyneenä sekä järkytyksestä, että aikaisemmin mainitsemistani tunteista. Korviani kuumotti kuin viimeistä päivää. Vielä pitäisi keksiä miten selittäisin tämän toisille oppilaille, jotta he eivät saisi tietää minun langenneen Rajutassun typerään ansaan.

Vetäydyin omiin oloihini Nokkospilven ja Erhetassun auttamisen jälkeen. Kortetuikkeen tunnustus Korpikasteen kanssa kumppanuudesta oli jäänyt mieleeni. En ollut kovinkaan puheliaalla tuulella, mutta eipä minulla ollut ketään kelle puhuakaan.
Kyyhötin leirin reunalla vältellen jokaisen ohikulkevan kissan katsetta. En halunnut mennä pesääni nukkumaan, mutta en myöskään halunnut jäädä tähän. Yö olisi pitkä, jos en edes koittaisi nukkua. Aika kului paljon nopeammin nukkumalla eikä silloin tarvinnut ajatella yhtä paljon, mutta samaan aikaan pelkäsin sulkea silmäni ja joutua taas painajaisten armoille.
Huokaisin ja venytin takajalkani rapsuttamaan korvaani. Minun oli pysyttävä hereillä, mutta keksiä kuitenkin jotakin tekemistä aikaani kuluttaakseni.
Silmäilin leirin uloskäyntiä, mutta en ollut varma keksisinkö retkelleni mitään järkevää syytä jos nyt päättäisin tassutella reviirille. Sitä paitsi täysin yksin kuljeskelu ei ehkä olisi hyvästä. Viime kerran suuren muutoksen kohdatessani olin saanut jonkinlaisen kohtauksen keskellä metsää enkä todellakaan kaivannut nyt uutta sellaista.
Päädyin kaikesta pohdiskelustani huolimatta tassuttamaan soturien pesään ja kiertämään kehoni raukean lämpimälle kerälle. En kuitenkaan suunnitellut nukkuvani.

Juoksukisamme päättyi Mustikkapyörteen täpärään voittoon. Nopeutemme oli selvästi samaa luokkaa, mutta tällä kertaa kestävyys oli ratkaissut räjähtävän lähdon sijaan. Puuskutin ilmaa ja katselin puunrunkosiltaa, jonka seuraavaksi ylittäisimme. Voisimme ensin tasata hieman hengitystämme.
Oli varmasti rankkaa elää peläten vettä, kun se kuitenkin kattoi suuren osan Eloklaanin reviiristä. Vilkaisin Mustikkapyörrettä, jonka silmät kimmelsivät edelleen voitosta. Olin siis onnistunut hieman piristämään tämän mieltä, siitä sain olla ylpeä.
“Taisin voittaa”, hän naukui napauttaen hännällään lapaani ja loikkasi sitten kaatuneelle puunrungolle. Tuon kynnet pureutuivat puuhun, kun hän eteni tottuneesti yli joen. Seurasin perässä vastaamatta, sillä jouduin edelleen keskittymään hengitykseeni. Sydämeni löi niin voimakkaasti välillä, että henki tuntui tarttuvan kiinni kurkkuun ennen keuhkoihin asti kulkemista.
Sisäinen ristiriitani repi minua kahteen suuntaan. Samaan aikaan halusin pysytellä hyvällä päällä enkä miettiä mahdollisia valintojani juuri nyt. Parempi vaihtoehto olisi pysytellä hiljaa leiriin asti ja viettää sitten aikaa yksin ajatellen asiaa. En halunnut tehdä väärää päätöstä, jos se saattaisi satuttaa sekä minua, että minulle ennestään tärkeitä ystäviä.

Leiriin palattuamme ilmoittauduin auringonlaskun aikaan lähtevään partioon. Käärmekulta ilmoitti lähtevänsä siihen itse, joten ajattelin tilaisuuden olevan hyvä myös häneen tutustumisen kannalta. Tottakai priorisoisin partiossa soturintehtäväni, mutta jos voisin samalla vaihtaa pari sanaa varapäällikön kanssa, en voisi jättää tilaisuutta käyttämättä.

//Käärme? Ota Kärpsy mukaan tohon partioon 🙂

Oppilaana olo oli kerrassaan pitkästyttävää. Juuri kukaan oppilaista ei ollut lähestymisen arvoinen eikä minua kiinnostanut seurustella vanhempien kissojen kanssa. Ehkä klaaninvanhimmilla olisi ollut minulle tarinoita, joista olisi voinut oppia jotain, mutta en kestänyt hiirensapelta ja vanhoilta kissoilta löyhkäävää klaaninvanhimpien pesää sitten alkuunkaan.
Sentään tämä päivä oli päättänyt tehdä minulle palveluksen ja pääsin vihdoin ja viimein Muistotassun kanssa yhteisiin harjoituksiin! Tein töitä innostukseni peittämiseksi, mutta minusta tuntui että veljeni aisti sen kuitenkin.
“Odotan jo innolla, että pääsemme nappaamaan saalista yhdessä”, hän kehräsi tassuttaessamme ulos leiristä. Vilkaisin tummaturkkista oppilasta ja hymyilin ilkikurisesti.
“Oletko varma, että pärjäät minulle? Vien kaikki saaliit edestäsi ennen kuin ehdit edes silmiäsi räpäyttää”, uhosin itsevarmasti. Tiesinhän minä etten ollut voittamaston, mutta veljen kiusoitteleminen kuului asiaan. Seuraavaksi hän vastaisi jotain alistuvaa ja olisin taas parempi ja vahvempi sekä itsevarmempi veli!
“Ehkä pärjäänkin”, Muistotassu ilmoitti, mutta varsin hiljaisesti ja varovaisesti. Hän ei ollut lainkaan yhtä varma voitostaan kuin minä, mikä teki hänestä jo paljon todennäköisemmän häviäjän.
“Et sinä pysty minua päihittämään vaikka kuinka yrittäisitkin. Pää pois pilvistä, hiirenaivo”, röhähdin nauraessani veljeni vastaukselle. Minusta kuitenkin oli joskus mukavaa, kun Muistotassu taisteli vastaan. Oli kuin olisimme olleet kaksi kalaa virrassa vieretysten ja hän olisi yrittänyt kaikin voimin uida eteenpäin ja minä vain kiisin jo ohi!

//Muisto? (hups unohdin melkein vastata, onneksi muistin)

Nopsaliekki oli ehdottanut kilpajuoksua puunrunkosillalle. Hän ei edes kuunnellut minua ennen kuin lähti säntäämään juoksuun. Eipä minun muuta auttaisi tehdä, kuin ryhtyä rummuttamaan tassujani metsän maata ja aluskasvillisuutta pitkin.
Tuoksuttelin metsän raikasta, mutta edelleen lämmintä ilmaa. Viherlehti oli nyt parhaimmillaan eikä Lehtisateesta olisi enää pitkä aika. Sentään saalista tuli nyt niin hyvin, ettei klaanin tarvitsisi huolehtia Lehtikadon ravinnosta, kuin uusille pennuille. Leirissä tuntui nykyään olevan ahtaampaa, kuin ennen ruoan määrän takia.
Pian olinkin jo Nopsaliekin vierellä kilpailemassa ensimmäisestä sijasta. Ruoka-aatteet olivat hypänneet pois kyydistäni jo ajat sitten.
Nopsaliekki näytti olevan jokseenkin vaikeuksissa pitää samaa tahtia minun kanssa. En ollut kovinkaan paljoa nopeampi juoksija, kuin mitä hän oli. Kuitenkin jaksamistasoni olivat paremmat häneen verrattaen, eikä ensimmäinen sija varmasti jäisi hänelle!
Kiersin suuren männyn, jonka jälkeen näinkin jo osan puunrunkosillasta. Nopsaliekki oli pysynyt perässäni melko hyvin, mutta nyt asiaan tulisi muutos minun hyväksi.
Kiihdytin vauhtiani hurjasti, niin että minunkin meinasi olla vaikea pitää sitä yllä. Hengitykseni nopeutui samalla sydämensykkeeni ja askelnopeuteni kanssa. Nopsaliekki saisi tehdä töitä päästäkseen perääni.
Jarrutin etutassuillani miltein tippuen jokeen samalla katsoen miten Nopsaliekillä meni. Hän oli juuri takanani ja miltei törmäsi minuun ellei olisi tehnyt äkkipysähdystä. Ei Nopsaliekki nyt sentään niin hidas ollut.
”Taisin voittaa”, napautin Nopsaliekkiä kylkeen. Hän näytti hieman tympääntyneeltä häviöstä, mutta ravisteli häviön itsestään nopeasti pois.

//Nopsa

Mustikkapyörteen nojauduttua turkkiini kiinni ja mumistua jotain isästään, rento illanvietto alkoi tuntua vaivaannuttavalta. Nousin ja ravistin turkistani pois hiekkaa. Rannan ainoa huono puoli oli hiekan määrä. Sitä osasikin tunkeutua sitten joka paikkaan.
“Voisimme palata leiriin, vai mitä mieltä sinä olet?” kysyin hymyillen hiukan väkinäisesti. Naaras taisi huomata ilmapiirin muuttuneen. Hän nyökkäsi ja katsoi vettä hetken ennen kuin kääntyi ja lähti metsää kohti. Seurasin perässä pitkin loikin.
“Kisataanko joen ylityspaikalle?” ehdotin pitäen tahdin edelleen reippaana. Nähtyäni kuinka soturitar oli saalistanut viime partiossamme, en enää ollut ihan varma voittaisinko tämän juoksukisassa. Siitä piti siis ottaa selvää ja samalla voisin koittaa hieman piristää toisen mieltä.
“En tiedä”, Mustikkapyörre vastasi, mutta ei näyttänyt täysin pahastuneen ehdotuksestani. Annoin lapojemme koskettaa kävellessämme ja tökkäsin kehoni painolla hiukan toista.
“Tule nyt, ei sitä tarvitse ottaa tosissaan”, nau’uin ja säntäsin juoksuun jäämättä katsomaan tuliko naaras perästä. Harpoin aluskasvillisuudessa koittaen pitää vauhtini kovana, mutta hengitykseni kurissa. Pahin heikkouteni oli kestävyyteni. Kun keuhkoja alkoi polttaa, en enää pystynyt olla huomioimatta lihasten väsymistä. Vaikka alku olikin ollut räjähtävä, oli Mustikkapyörre pian saavuttanut minut. Hän ei näyttänyt lainkaan hengästyvän yhtä pahasti kuin minä. Naaras kiisi jalat rytmikkäästi työskennellen kuin olisi syntynyt juoksemaan.

//Musti?

Vesipisarat laskeutuivat päälleni kimallellen auringon valossa. Ne lensivät silmieni edestä, takaa ja ympäriltä. Silmäni ikuistivat hetken suurin pupilleihini, en koskaan unohtaisi tätä hetkeä Nopsaliekin kanssa.
Tunteeni Nopsaliekkiä kohti oli muuttunut ystävyydestä joksikin muuksi ei rakkaudeksi, mutta joksikin ystävyyttä vahvemmaksi. Ajattelikohan Nopsaliekki millään tavalla minusta samoin? Olisinko hänelle vain jokin ohimenevä kaveri?
Auringon valon määrä tippui pikkuhiljaa kohti olematonta, kohti metsän takana olevaa horisonttia. Olimme edelleen veden vierellä, mutta nyt hieman kauempana niin etten voinut enää leikkiä sillä. Tämä vapaa tunne oli harvinainen sisälläni, mutta nyt minusta tuntui kuin olisin pieni pentu leikkimässä Kuusihännän kanssa pentutarhalla. Kuusihäntä.. Isä… Mennyt…
”Haluan takaisin isäni luokse”, supatin kohti Nopsaliekkiä ja nojasin siihen, tai sitä minkä kuvittelin olevan hän.
Nopsaliekki tuntui muistuttavan minua isästäni. Isäni, joka tuntui edelleen kuuluvan elämääni, vaikka hän oli ollut poissa jo pitkään.
Silmäni kimmelti viimeisten auringonsäteiden alla. Kun kyynel meinasi valua Nopsaliekin turkille, pyyhin sen pois tassullani ettei Nopsaliekki vain huomaisi suruani.
”Anteeksi”, nousin ryhdistäytyneenä takaisin seisomaan, tajuttua tilanteen nolouden. Ei hän ollut henkilökohtainen mielenparantaja. Tein niin kuin oikea soturitar tekisi.

//Nopsis?

“Eikö jokaista eloklaanilaista opeteta uimaan?” kysyin kallistaen päätäni. Luulin uimataidon kuuluneen jokaisen oppilaan soturikoulutukseen.
“Opetti, tai siis. En oikein koskaan ollut hyvä siinä”, Mustikkapyörre selitteli. Tuota selvästi jännitti, joten autoin naaraan lähemmäs rantaa. Kun tassumme koskettivat taas pohjaa, päästin soturin kosketuksestani ja tutkailin tämän ilmettä.
“No miltä tuntui?” kysyin ja ravistelin turkkiani painavat ylimääräiset vesipisarat pois. Auringon polte lämmitti heti vedestä noustuakin. Kohta vesi olisi jo niin kuumaa ettei se vilvoittaisi uimareita lainkaan. Onneksi vielä tänään se tuntui helpottavan hiukan.
“Hieman jännittävältä, mutta myös kivalta”, Mustikkapyörre vastasi värisyttäen viiksistään niille laskeutuneet vesipisarat. Tuon turkin vaaleasävy ei varmaankaan imenyt lämpöä samalla tavalla kuin minun omani teki.
“Pitää siis tulla uudestaan”, naurahdin ja läiskäytin vettä käpälälläni lähettäen pisararyöpyn korkealle ilmaan. Kimmeltävät pisarat laskeutuivat päällemme yksi kerrallaan.
Mustikkapyörre katseli niiden ilmalentoa silmät suurina. Auringon valo osui niihin ja loi kauniita sävyjä ympärillemme. Hetken päästä naaras toisti liikkeeni ja lähetti uuden pisararyöpyn ilmaan.
Katselimme niiden kiiltoa hiljaisuuden vallitessa ympärillämme.

//Mustikka?

Kuutamolaine oli juuri palannut partiosta, kun hän törmäsi Tuikelintuun. Kermanvaalea naaras oli hänestä hieman omalaatuinen persoona – varsin mukava kissa, ei siitä kahta puhetta, mutta omalaatuinen. Kuutamolaine oli ulkoilusta väsynyt ja häntä hermostutti, että Virnakukka ilmestyisi kohta torumaan häntä siitä, että hän oli jäänyt jutustelemaan aukiolle jonkun kanssa sen sijaan että oli tullut suoraan tämän tykö. Sen lisäksi Tuikelintu oli ottanut Talvikkitakun – kissan jonka kanssa hänen välinsä olivat tällä hetkellä enemmän kuin solmussa – puheeksi, ja lopulta Kuutamolaine oli päätynyt napakasti kieltäytymään kuuntelemasta ja marssinut tuoresaaliskasan suuntaan. Häntä oli kuitenkin nopeasti alkanut kaduttaa oma tökeryytensä, ja hän palasi Tuikelinnun luokse.
“Se olisi mukavaa”, Kuutamolaine vastasi pienesti hymyillen, kun Tuikelintu ehdotti, että he voisivat jakaa riistaa ja samalla vaihtaa kuulumisia. “Mutta voisimmeko mennä syömään jonnekin leirin ulkopuolelle?” Häntä hieman nolotti joutua pälyilemään ympärilleen sillä tavalla oman kumppaninsa pelossa.
Tuikelintu ei pahastunut ehdotuksesta, mutta tämän silmissä kimmelsi kiinnostuneesti. Kuutamolaine tunsi rentoutuvansa taas, kun naaras kohta selitti, että ei saisi kuitenkaan unta, johtuen jostain kuun haaleasta energiasta tai sellaisesta. Ei Kuutamolaine oikein ymmärtänyt, mutta se kuulosti kiehtovalta.
Kun he olivat hakeneet tuoresaaliskasasta linnun yhdessä jaettavaksi, he suuntasivat leiristä ulos. Vielä ennen kuin he poistuivat aukiolta Kuutamolaine ei voinut olla vilkaisematta taakseen Virnakukan varalta. Aukio oli kuitenkin autio muutamaa soturia lukuun ottamatta, eikä hänen kumppaninsa ollut heidän joukossaan.
“Onko kuulla energiaa?” Kuutamolaine kysyi Tuikelinnulta, kun he tassuttivat vähän kauemmaksi leiristä. “Ja mistä sinä tiedät siitä?”

//Tuike?

Tarrauduin kiinni kotkan palaseen, minkä Leimusilmä oli minulle ystävällisesti tuonut lounaaksi. Olin osin tympeytyneenä siitä, että sain vain pienen palan ja osittain kiitollinen Leimusilmän tietoisuudesta hänen tuodessa ruokaa sekä minulle, että Sädesäihkeelle.
Revin kotkan lihasta palan. Hammas meni lihasta melko helposti läpi, mutta se piti pintansa melko hyvin ollen sitkeää. Suutuntuma oli tavallista saaliseläintä voimakkaampi, kotkan liha maistui rautaisemmalta ja epälintumaisemmalta kuin voisi kuvitella, vaikka joitain yhteyksiä makumaailmoissa muiden lintujen kanssa olikin.
”Mitäs tykkäät?” Sädesäihkeen osittainen hymy ja samalla aijemmin aiheuttamani tympeys heijastui sekä minuun, että ympäristöön.
”Onhan tämä ihan hyvää!” Ensimmäisen kerran taistelun jälkeen oloni oli kohonnut jälleen melko hyväksi, tai ei huonoksi. Pystyin hymyilemään ja teinkin niin ottaessa toisen suupalallisen kotkasta. Höyheniä oli kertynyt maahan jo melko paljon, mutta ne olivat pieni haitta. Saisinkohan niistä jopa pesän lämmikettäkin?

Oloni tuntui nyt jo melko tavalliselta. Olin saanut luvan lähteä parantajan pesältä rajatarkastuspartioon. Sädesäihke oli halunnut mennä kanssani, joten partiossa oli hän, minä, Mustikkapyörre ja Tuikelintu. Miten nössö kokoonpano. Sentään osasin taistella, jos jotain jännää sattuisikin osaisin ainakin tappaa muutaman vastustajan!

//Säde, jos haluat jatkaa, ei tarvitse 🙂

Olin jo maleksimassa takaisin soturien pesään, kunnes jokin pehmeä kosketti minua lapaan. Käännyin katsomaan ja kasvoilleni levisi hyvin yllättynyt ilme – Kuutamolaine. Naaraan kasvoilla pilkahti hieman utelias ja pahoitteleva ilme.
“Olen pahoillani, minun ei ollut tarkoitus olla töykeä. Talvikkitakku on vain… no, sanotaan että hän on aiheuttanut minulle harmaita karvoja viime aikoina”, mustavalkoinen naaras paljasti ja sai minutkin todella uteliaaksi. Punaturkkinen naaras ei kieltämättä vaikuttanut helpoimmalta kissalta. Hän vaikutti oikeastaan sellaiselta, jonka kanssa ei halunnut päätyä huonoihin väleihin. Olin ymmärtänyt, että naaras osasi halutessaan olla hyvinkin hankala kissa. Kaksikon erimielisyydet eivät kuitenkaan kuuluneet minulle, vaikka olisinkin halunnut saattaa heidät hyviin väleihin. Hoin kuitenkin itselleni, että en saisi tunkea nenääni liian syvälle. Kuutamolaine nimittäin vaikutti naaraalta, joka halusi pitää sopivasti kiinni omasta yksityisyydestään. Vilkaisin soturien pesää hieman haikeana. Hyvät unet olisivat todella tulleet tarpeen. Halusin kuitenkin selvittää mitä oli tapahtunut. Hymyilin naaraalle varovaisesti.
“Haluaisitkohan sinä Kuutamolaine jakaa kanssani vaikkapa riistaa tai vaihaa kuulumisia? Ehkä se saisi ajatuksesi muualle Talvikkitakun metkuista”, naukaisin hymyillen ja vilkaisin taivaalle.
“Minä en muutenkaan välttämättä saisi unta. Kuu on tänään erityisen haalea ja ja se kertoo kuun energian olevan matala. Silloin uni ei tule”, minä selitin Kuutamolaineelle taivaalle vilkuillen. Naaraan kasvoilla käväisi hieman epäuskoisa ilme, mutta lopulta naarassoturi nyökäytti minulle päätään pienesti.

//Kuutti? :O

Kujakullan takapuoli keinahteli puolelta toiselle. Naaras oli pyytänyt ystäväänsä, Hilehuurretta kanssaan metsälle. Naaraasta oli niin hurjan tylsää saalistaa yksin! Hän kaipasi seuraa ja erityisesti parhaan ystävänsä seuraa. Kukaan muu ei ollut yhtä hauska, kuin Hilehuurre. Ja naaraalla todellakin oli asioita, joita hän halusi käydä kollin kanssa läpi. Järviloiste, Nora, Muurahaistassu, hänen isä, Eloklaanista lähteminen… Lista oli niin pitkä, että Kujekulta ei voinut kuvitellakaan, että he saisivat käytyä sen läpi. Ei naaras halunnut ainoastaan valittaa omista tylsistä ja sangen ankeista asioistaan. Ei kolli ollut mikään hänen henkilökohtainen tukihenkilö eikä Kujekulta halunnut heidän suhteestaan sellasita. Naaras ponkaisi loikkaan ja lensi ilman halki suoraan Hilehuurteen päälle.
”Leikkitappelu!” Kujekulta kiljaisi innoissaan ja takoi uimarisoturia suurilla läpälillään. Kujekullan elämässä ei ollut pitkään aikaan ollut mitään kevyttä. Ei leikkimistä, ei hauskanpitoa eikä myöskään mitään hauskoja vitsejä, joille hän nauraisi niin pitkään, että vatsahapot nousisivat kurkkuun asti. Mutta juuri Hilehuurre voisi saada hänen elämään sellaisia sävyjä. Kujekulta oli yrittänyt innostaa isäänsä pitämään hänen kanssaan hauskaa, mutta olisihan se pitänyt arvata… Lieskakajo oli aluksi vaikuttanut iloisemmalta, mutta lopulta kolli oli taas vajonnut omiin masentaviin ajatuksiinsa. Aikansa Kujekulta oli jaksanut yittää piristää isäänsä ja kiskoa toisen kerta toisensa jälkeen pois pinnan alta upoksista, mutta lopulta hänenkin raja oli tullut vastaan. Nyt naaras halusi vain keksiä jotain tyhmää!

//Hiltsu?

Pudotin pyydystämäni peltomyyrän ja rastaan tuoresaaliskasaan, enkä voinut olla mulkaisematta katkerana Kastesulkaa, joka raahasi yksin nappaamaansa pulskaa rusakkoa mukanaan aukion lävitse. Klaanitovereista useampi jäi niille paikoilleen ihastelemaan isoa saalista, ja isämme riensi sisareni luokse hämmästelemään niin kovin ylpeän oloisena, että raidallinen häntäkin hänellä oli pystyssä. Voi tätä ilon päivää, ajattelin.
Varjoliekki auttoi Kastesulkaa tuomaan saaliinsa kasaan. Minä häivyin nopeasti paikalta.
Vaikka auringonlaskun metsästyspartiomme oli tuntunut kestäneen ikuisuuden, halusin lähteä heti takaisin ulos. Huomasin Sadeturkin seuraavan minua katseellaan leirin toiselta puolen, sieltä missä vanhempani useimmat päivät tapasivat oleskella. En osannut tulkita emon ilmettä, mutta toivoin, ettei hän lähtisi perääni. Halusin olla yksin. Enkä muutenkaan jaksanut sitä, kun hän aina kyseli liikoja ja tuntui välillä edelleen katsovan perääni, kuin olisin edelleen pieni pentu. En ymmärtänyt sitä, sillä hoidin kaikki soturin velvollisuuteni kunnolla ja käyttäydyin useimpina päivinä oikeasti ihan hyvin. Sadeturkki antoi minun tällä kertaa kuitenkin poistua leiristä tulematta häiritsemään. Perheeni taisi olla viimeinkin tottunut siihen, ettei minua juuri nähnyt leirissä.

Oli jo myöhä, kun löysin itseni vaeltelemasta nummilta Eloklaanin reviirin eteläpuolella, aivan rajan tuntumassa. Ihailin puiden takana hahmottuvaa taivaanrantaa, joka säteili mahtavasti purppuran, punaisen ja oranssin sävyissä.
Pohdin, mitenköhän kauas aurinko oikein laski. Missä sen pesä sijaitsi? Mitähän kaikkea tuolla kaukana oikein odotti? Entä oliko sellaisia maita tai vuoria, joita yksikään kissa ei vielä ollut nähnyt? Aivan taatusti oli!
Käpäliäni alkoi syyhyttää sillä kummallisella tavalla. Tunsin, miten selkäkarvani kohosivat innostuksesta — tai ehkä jännityksestä, mutta ne olivat minulle oikeastaan sama asia.
Sitten huomasin, että ilmassa leijui uusi haju. Kissan haju. Mutta se ei ollut klaanikissan haju. Vasta silloin tajusin, miksi selkäkarvani todellisuudessa olivat sähköistyneet.
Katselin ympärilleni. Pysähdyin ja madalsin kehoani aivan hivenen. Jännitin koko keskivartalon lihakset. Missään ei näkynyt ketään.
En taatusti kuvitellut hajua. Täällä oli joku.
Haju oli melko tuore, mutta se saattoi myös kantautua kauempaa rajamme toiselta puolen. Paitsi että nyt ei tuullut. Ja se myös hankaloitti kohteen löytämistä.
Jatkoin matkaa rajalla tiedostaen, että nummet eivät tarjonneet minulle juurikaan suojaa. Jos reviirille oli tunkeutunut joku, hän todennäköisesti olisi jo nähnyt minut tähän mennessä.
Olihan rajan tuntumassa ja muuallakin jokusia pensaita sekä alueita, joissa kasvoi korkeaa, tiheämpää heinää. Kivet olivat harvassa. Tumma kivi olisi auttanut minua maastoutumaan lähes näkymättömäksi sitä vasten hämärässä. Kirosin mielessäni, tai oikeastaan puoliääneen kykenemättä hillitsemään itseäni, ettei sellaista näkynyt lähimaillakaan.
Lähestyin paria klaanin rajamerkkeinä toimivaa pensasta, kun kuulin kahinaa. Niskakarvani nousivat pystyyn ja lähdin hiipimään lähempää pensasta kohti.
Silloin onkalosta pensaan alta loikkasi esiin suuri, tumma varjo. Se päästi matalan, mörisevän varoitushuudon ja olin ensin varma, että todistin aavetapahtumaa. Säikähdin niin että pomppasin ilmaan karvat sojossa. Aloin sähistä varjohahmolle uhkaavasti ja kynteni työntyivät esiin valmiina toimintaan. Olento oli nimittäin tehnyt varsin selväksi olevansa uhka.
Sähisin raivoissani varjo-olennolle, joka hahmottui nyt pitkäturkkiseksi savunmustaksi kolliksi. Muukalainen sihisi takaisin selkä köyryssä, kapeat keltaiset silmät uhkaavasti kiiluen.
”Uskallakin tulla lähemmäs Eloklaanin rajaa!” sähähdin, enkä irrottanut raivoisaa katsettani tunkeilijasta.
Tai no… käytännössä kissa ei VIELÄ ollut tullut Eloklaanin reviirin puolelle. Se oli ainoa seikka, joka piti käpäläni aisoissa ja esti minua hyökkäämästä tuon niskaan.
Tunsin, miten irvistäessäni kuola valui avoimista suupielistäni meidän esitellessä ja mittaillessa kulmahampaitamme. Koska tumma kolli oli minua suurempi, koin tarvetta nousta varpailleni ja köyristää selkääni ylös entisestään, vaikka olin selkeästi säikäyttäjääni pienempi. Mutta ei se haitannut. Minä olin soturi, yksi klaanini taitavimpia taistelijoita, ja löisin tuon eksyneen erakko-paran maahan kuin leikillä, jos tämä hyökkäisi päälleni. Ei minulla hätää ollut. Mutta muukalainen vain kehtasi uhata minua edelleen pelottavalla keltaisella tuijotuksella.
Musta kolli astui askeleen lähemmäs, ja reagoin heti samalla sekunnilla nostamalla toisen etutassun maasta.
”Kuulitko? Tiehesi siitä! Vai kerjäätkö sinä kuonoon?” sähisin.
En ollut aivan varma, mutta minusta näytti siltä, kuin pitkät selkäkarvat olisivat alkaneet laskeutua. Tuo hiirenaivo kuitenkin seisoi edelleen samalla paikalla, tuijotti minua, vaan nyt silmät sirillään.
”Et taida tietää ollenkaan mitä sinulla on vastassa… Sinuna loikkisin jo häntä koipien välissä pois. Sillä tämä on Eloklaanin reviiri, ja minä en pelleile mitä tulee klaanini puolustamiseen!” ilmoitin tehdäkseni varoituksen selväksi. Koko kehoni oli hyökkäysvalmiudessa. Suorastaan odotin, että pääsisin pieksemään potentiaalisen reviirille tunkeutujan.
Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Muukalainen naurahti. Katsoin tätä epäuskoisena.
Mustan kollin selkä suoristui, tämän keho näytti rentoutuvan, mutta hän lähti kävelemään minua kohti.
Hiirenaivo.
”Rauhoitu, tyttönen”, kolli maukaisi leppoisasti. Ja jos jotain niin täysin tilanteeseen sopimattomasti.
Kun välillämme oli enää kolme hännänmittaa, minä hyökkäsin. Pelottelevasta muukalaisesta oli juuri tullut tunkeilija reviirillä. Mikä hiirenaivo!
Kaadoin hänet raivoisasti maahan aggressiivisen ulvaisun kera, mitä seurasi hetken kestävä painiottelu, jonka päätteeksi tönäisin viholliseni takaisin pensaaseen, josta oli tullutkin. On kai myönnettävä, että yllätyin erakon puolustautumistaidoista. Oletinhan sentään, ettei hän ollut saanut minkäänlaista soturikoulutusta. Eihän?
Peräännyin hengästyneenä takaisin Eloklaanin reviirille. Hämmentynyt, kehonkielellään katumusta osoittava kollikissa nousi hitaasti jaloilleen ja ravisteli sotkuista turkkiaan, joka kiilsi kuunvalossa. Muutama savunmusta karvatuppo kyljissä repsotti sinne tänne ja näytti sisältävän oksan palasia.
”Miksi sinä kutsuitkaan minua?” kysyin haastavasti.
Kolli mulkaisi minua tuimasti.
”No en minä nyt tuollaista reaktiota siitä odottanut.”
”Sinä ylitit rajamme hajumerkit. Puolustin vain reviiriä”, sanoin kireästi, ihan kuin en olisi vetänyt kulkuria kuonoon jo pelkän tytöttelynkin vuoksi.
”Kuule. Rajasi on naurettavan pitkä ja neuroottisen tarkkaan merkitty. Minusta tuo on kohtuutonta.”
En ollut uskoa korviani. Tuijotin tikkua varpaanvälistään kiskovaa muukalaista yhä epäuskoisempana.
”Kenen kanssa sinä oikein asut?” kolli kysyi.
”Kuten sanoin, tämä on Eloklaanin reviiri”, vastasin jämäkästi ja olin menettää malttini aivan totaalisesti.
Kolli kohotti päänsä ja loi minuun uteliaan katseen keltaisilla silmillään.
”Mikä on klaani?” hän uteli.
Ei voinut olla totta.
Tuijotin kollia.
Eloklaani ei selkeästi tarkoittanut hänelle mitään. Nyt ainakin sain varmistuksen siitä, ettei hänellä ollut klaanitaustaa. Oliko hän siis erakko? Kulkukissa? Kujakissa? Hän ei haissut kaksijaloille, ja raju ulkonäkö oli heti paljastanut, ettei tämä kulkija ainakaan ollut kotikisu. Luultavimmin kolli oli siis erakko. Mietin, oliko hän tullut kaukaakin.
”Klaani on sellainen monen kymmenen kissan joukko, joka elää metsässä omalla reviirillään ja jonka jäsenet huolehtivat toisistaan ja… klaanin tavoista ja perinteistä.”
”Siis joku kultti vai?” kolli kysyi.
”Ei! Se ei ole mikään kultti.”
Kolli virnisti. Mikä nyt muka noin huvitti? Toivoiko tuo sotkuinen karvapallo, että pieksisin hänet uudelleen?
”Hyvä on, anteeksi nyt. Mikä sinun nimesi muuten on? Että en sitten kutsu sinua enää väärällä nimellä”, pieni virne pysyi mustan kollin kasvoilla ja mietin, yrittikö hän tahallaan ärsyttää minua vai oliko joku oikeasti tuollainen.
”Ropinaroihu.”
”Onpa outo nimi.”
”Se on soturinimi”, tokaisin. ”Mikä sinun nimesi on?” tiedustelin.
”Olen Huima. Hauska tutustua”, kolli kurnutti iloisena.
”Juu, on ihan tosi hauska”, töksäytin.
Kahden sekunin hiljaisuuden jälkeen Huima revähti nauruun. Jostain syystä minuakin alkoi hymyilyttää. Kun ajattelin kohtaamistamme ja painiottelua uudelleen, se alkoi nyt yhtäkkiä huvittaa minua.
”Pidän sinusta. Olet hauska”, kolli maukaisi.
”Okei”, sanoin välinpitämätön ilme kasvoillani.
Minä en ollut vielä päättänyt, mitä mieltä olin tästä Huimasta, mutta tähän mennessä hän oli ollut lähinnä ärsyttävä. En tiennyt osasiko hän olla muuta. Toisaalta en voinut olla panematta merkille, että hän oli lähes suorapuheisempi tapaus kuin minä… Mutta en kai minä nyt noin ärsyttävä ollut? Ainakaan en puhunut noin paljon…
”Mutta kerro lisää siitä klaanistasi. Miten noin monen kissan joukko voi muka elää sovussa keskenään? Ettekö te tappele koko ajan? Et voi väittää, etteikö kukaan varastaisi toisilta ruokaa”, Huima sanoi skeptiseen sävyyn.
Mietin, paljonko tuntemattomalle kannatti kertoa. Mutta eiväthän vastaukset tämän kysymyksiin nyt olleet mitään salaisuuksia. Ainakaan tähän mennessä.
”No, meillä on päällikkö, joka on ylimmässä virassa ja tekee suurimmat päätökset klaanin sisällä”, aloitin.
”Eli se on kultti”, kolli totesi pilke kapeissa keltaisissa silmissään.
”Se ei ole kultti!” puuskahdin. ”Haluatko kuulla vai et?”
”Kuuntelen.”
”Toisiksi ylimmässä virassa on varapäällikkö. Sitten klaanilla on parantaja, joka hoitaa sairaita. Suurin osa eloklaanilaisista on kuitenkin sotureita, kuten minä. Me metsästämme, tarkistamme rajoja ja koulutamme nuoremmista kissoista uusia sotureita. Niin ja tietenkin puolustamme klaania vaikka henkemme edestä. Mitä ruokaan tulee, me jaamme kaiken tuoresaaliin klaanin kesken, tietenkin. Kellään ei ole tarvetta varastaa. Kaikki hoitavat oman tehtävänsä”, tiivistin kollille, jonka oletin sulattelevan kuulemaansa jonkin aikaa.
Mahdoimme elää hyvin erilaista elämää…
Huima nyökytteli mietteliäänä, mutta vaikutti niin kiinnostuneelta, että en halunnut antaa tälle mahdollisuutta esittää lisää kysymyksiä. Nyt oli minun vuoroni.
”Mistä sinä oikein tulet? Tai siis, että missä sinä asut? Oletko liikkunut kauan rajamme lähistöllä?” utelin kykenemättä hillitsemään itseäni. Tuo kissa saattoi olla nähnyt paikkoja, jollaisia en osannut kuvitellakaan!
”Tällä hetkellä asun täällä”, Huima vastasi.
Katsoin tätä hämmentyneenä. Kurtistin kulmiani.
”Missä?”
”Tässä näin. Tuossa pensaassa. Tai siis teknisesti ottaen tuossa vanhassa kaninkolossa”, erakko sepusti.
En tiennyt, mitä sanoa. Tuijotin vain kollia suu auki.
”Miksi ihmeessä?” kysyin epäuskoisena, painottaen jälkimmäistä sanaa.
Jos kolli puhui totta, niin miten kukaan ei ollut löytänyt aivan rajamerkkien toisella puolen oleilevaa Huimaa ennen kuin minä nyt?
”Mukava paikka. Suojaisa, rauhallinen. Ja kulttikaverisi ajavat jäniksiä tänne päin lähes päivittäin. Ne melkein pomppivat suoraan käpäliini, ihan tosi, sinun pitäisi nähdä!”
Tuijotin savunmustaa kollia tuimasti.
”Ai, että sitä ollaankin riistavarkaita!” sähähdin.
Ja hiirenaivo vielä antoi itsensä ilmi ihan itse! Minun oli nyt pakko miettiä, pitäisikö minun viedä tuo lurjus suoraan leiriin ja ilmiantaa hänet Korppitähdelle.
Huima näytti säikähtäneeltä. Hänen korvansa kääntyivät taakse.
”Ei, ei, en minä teidän reviirin puolelta niitä ole napannut”, Huima vakuutteli ensimmäistä kertaa ripaus hätäännystä äänessään, selkeästi tietoisena siitä, että jos vain halusin, voisin viedä hänet mukanani leiriin, koska voitin hänet ottelussa jo kertaalleen. En voinut olla varma, puhuiko erakko totta.
”Okei sitten”, sanoin painavan hiljaisuuden jälkeen. ”Uskotaan. Mutta en halua nähdä sinua rajalla enää kertaakaan, tuliko selväksi? Minulla on velvollisuus raportoida sinusta.”
”Hyvä on, hyvä on. Paikanvaihdos ei ole minulle mikään ongelma”, Huima vakuutti. ”Se on oikeastaan kaikki, mitä teen”, hän jatkoi vinosti hymyillen.
Nyökkäsin hyväksyvästi.
Tunsin kateuden pistoksen käpälissäni. Saisinko koskaan kokea edes sitä pientä janoamaani seikkailua reviirin ulkopuolella?
”Ja se mistä tulen… no… siihen on vaikeampi vastata. En tiedä, tiedänkö itsekään. Tulen kaukaa. Vaelsin kuita tänne siltä seudulta, jossa elin pentuna”, erakko kertoi. Jokin tämän katseessa muuttui haikeaksi.
”Etkö sitten vaella enää?” tiedustelin.
”En tällä hetkellä.”
”Miksi et?” ihmettelin.
Pitkäkarvainen kolli kohautti hartioitaan.
”Tämä on hyvää seutua. Jäin alunperin kyllä parantamaan polkuanturoitani, mutta sitten äkkäsin että kaksijalkalasta tuolta päin…”, Huima nyökäytti päätään sivulle, ”saa vaikka minkälaista paikallista purtavaa, jollaista en ollut koskaan ennen maistanutkaan. Ja täällä nummilla saa olla ihan omassa rauhassa. En ole vielä kyllästynyt maisemiin.”
Minä olen, ajattelin. Voi pojat, kun tuo erakko tietäisi, miten kyllästynyt olinkaan näihin maisemiin!
Vai… näkyikö se läpi minusta? Toivoin, että se ei paistaisi läpi.
Erakko hymyili minulle, eikä päästänyt veikeää keltaista katsettaan irti minusta. En kuitenkaan vastannut hänen hymyynsä.
”Minkälaista siellä sitten oli? Siis siellä, mistä sinä tulet? Näitkö vuoria matkallasi?” kysyin kykenemättä piilottamaan kiinnostustani.
”Kylllä vain, paljonkin. Minkälaista vuorta sinä etsit?”
”En minä tiedä. Tai siis, en minä mitään etsi. Olen vain aina asunut täällä, enkä ole koskaan ollut vuorilla. Mutta olen haaveillut välillä vuorelle kiipeämisestä”, mau’uin.
Liikuttelin etutassujani maassa ja tein tomuun pyörteitä.
”Mikset sitten mene vuorille? Et uskalla lähteä matkaan, niinkö?” musta kolli yritti saada selkoa minusta.
”Uskallan”, tokaisin väläyttäen erkolle ärtyneen ilmeen.
”Mutta minulla on täällä velvollisuuksia”, selitin kohottaen leukaani.
Huima siristi silmiään.
”Pakottaako kulttisi sinut-”, hän aloitti.
”Klaani”, murahdin.
”Onko teillä uskontoa?” Huima katsoi minua arvioiden.
”On. Mutta minä en usko siihen”, vastasin topakasti.
Kulmiaan kohottava Huima oli kuitenkin tehnyt pointtinsa selväksi. Voi ei, ajattelin. Eloklaani taatusti kuulosti nyt vain todella omituiselta ja epäilyttävältä kultilta erakon mielestä… En kuitenkaan tiennyt, miten olisin antanut hänelle siitä paremman, todenmukaisemman kuvan. Sitä paitsi kolli oli ilmeisesti jo päättänyt, mitä mieltä hän oli klaanistani.
”Miksi et?” hän kysyi.
”Koska se on täyttä puppua. Puheet Tähtiklaanista ovat vain pentujen tarinoita, jotka joku hörhö päätti joskus ottaa vähän liian tosissaan. Se on mitä minä uskon”, sanoin suoraan, kerran kukaan klaanitovereistani ei ollut kuulolla.
”Mutta älä kerro sitä emolleni”, lisäsin virnistäen. ”Hän saa kohtauksen.”
”Lupaan yrittää hillitä haluani kertoa emollesi”, Huima maukaisi, ja oli ensimmäistä kertaa oikeasti ihan hauska.
Sitten musta kolli vakavoitui.
”Mutta miksi sinä sitten haluat elää siellä ku- klaanissa? En käsitä, miksi kukaan haluaisi elää noin rajoitetusti omasta tahdostaan.”
”Ei klaanielämä ole mitenkään rajoittunutta”, väitin tympääntynyt ilme kasvoillani.
”Mikä tämä sitten on?” Huima naukaisi näsäviisaasti.
Hän astui toisella etujalallaan Eloklaanin rajamerkin kohdalle haastava ilme kasvoillaan.
Käänsin selkäni erakolle kimpaantuneena ja lähdin marssimaan pois taakseni katsomatta. Hänen puheensa olivat osuneet niin kipeään kohtaan, että en halunnut enää jatkaa keskustelua. En halunnut jatkaa, koska pelkäsin hänen olevan oikeassa.
Erakon tapaaminen oli saanut minut vain entistä vakuuttuneemmaksi siitä, miten janosin vapautta. Tai seikkailua ennen kaikkea. Tähtiklaani sentään, tarvitsin edes jotain tavallisesta arjestani poikkeavaa!
Mutta ongelmani eivät kuuluneet tuolle tungettelevalle karvaturrille, eivät sitten tippaakaan! Hän ei tiennyt mitään elämästäni.
”Mihin sinä menet? Hei, odota!” kolli huusi, mutta jatkoin matkaa. Ainakaan tuo juntti ei ollut lähtenyt perääni Eloklaanin reviirille. Sillä jos olisi, en olisi yllättynyt.
”Ropinaroihu!” erakko kutsui nimeäni anovasti.
Talssin edelleen pois päin määrätietoisesti.
”En minä tarkoittanut tuomita. Jokainenhan saa elää kuten itse tykkää. Olen vain kiinnostunut”, Huiman mau’unta kuului yhä etäämpää.
Pysähdyin.
Entä jos ei itse tiennyt, mitä halusi? Jos ei osannut päättää? Jos halusi kahta tärkeää asiaa, joita ei vain voinut olla samaan aikaan? Tunsin, miten silmäni kostuivat, mutta räpyttelin pisarat äkkiä pois.
Kadehdin valtavasti Huimaa, joka oli saanut nähdä maailmaa vaikka miten paljon, vaikka oli tuskin kovinkaan paljoa minua vanhempi.
Minun oli myönnettävä itselleni, että sieluani kutkutti edelleen saada tietää lisää siitä, mitä erakko oli matkoillaan nähnyt.
”Voin opastaa sinut lähimpään vuoristoon, jos tahdot. Siellä on salainen niitty jossa kasvaa käsittämättömän hyvältä tuoksuvia, värikkäitä kukkia. Ja siellä on suuri vesiputous. Ja paljon isoja lintuja. Vaarallisia, mutta herkullisia!”
Oli hyvin mahdollista, että tuo voimakas palo nähdä maailmaa oli myös paistanut lävitseni. Että Huima oli kenties aistinut sen kysyttyäni vuorista. Äh!
Käännyin takaisin, mutta astelin vain puolikkaan matkan takaisin Huiman luokse. Minun pitäisi olla jo pesässä nukkumassa. Jättää tämä erakko puhumaan itsekseen.
Mutta uteliaisuus vei voiton, ja vastasin sittenkin kollille aikaisempaan kysymykseen, koska tajusin ylireagoineeni:
”Minä synnyin Eloklaaniin. Koko elämäni on täällä. Perheeni. Soturin velvollisuuteni. Eloklaani tarvitsee minua.”
Sanat lausuttuani muistin taas, kuinka minulla ei ollut yhtäkään ystävää sisareni lisäksi.
”Koko elämäsi on edessäsi”, Huima sanoi. Voi miten paljon toivoinkaan sen olevan totta katsellessani mustan kissan takana hahmottuvaa maisemaa…
Kuunvalo sai kollin turkin kimmeltämään erikoisesti.
”Kerro lisää siitä vuoristosta”, pyysin.

Auringonnousun ensisäteet kimposivat jo taivaalle Kuolonklaanin reviirin suunnalla kohoavien puiden takaa, kun kiidin hirmuista vauhtia takaisin leiriin.
En ollut kyennyt lopettamaan kyselytulvaani, eikä Huima selvästikään ollut ainakaan minua parempi lakkaamaan puhumasta. Kolli oli pälättänyt pälättämistään vauhtiin päästyään, eikä jutulle ollut meinannut tulla mitään loppua. Erakko oli myös ollut omituisen kiinnostunut Eloklaanista. Jopa siihen pisteeseen asti, että minun oli tarvinnut kierrellä vastauksissani, sillä en voinut tietää, oliko siihen muukalaiseen luottamista.
Eihän sekään ollut mitenkään mahdoton ajatus, että Kuolonklaani olisi lähettäny Huiman tänne urkkimaan. En tosin pitänyt sitä todennäköisenä, koska kolli vaikutti ihan aidosti tilannetajuttomalta juntilta, ja minun oli hyvin vaikea kuvitella Pimentotähteä luottamaan sellaiseen kissaan. Kuitenkin periaatteesta en koskaan luottanut tuntemattomaan kissaan — en ennen kuin saisin jotain luotettavuutta puoltavia todisteita.
Pujahtaessani leiriin johtavaan tunneliin yritin saada erakon kuvailut kaikista niistä vuoriston kauniista näkymistä pois ajatuksistani. Näyttäisin epäilyttävältä, jos saapuisin leiriin aamuyöstä leveä hymy kasvoillani. Jos nyt kukaan sattuisi olemaan hereillä. En tosin uskonut, että kukaan vielä tähän aikaan olisi noussut ylös pesästä… Eihän? Teknisesti ottaen oli vielä yö…
Sen vuoksi ajattelin mennä hetkeksi torkkumaan sotureiden pesään, ja raportoida päällikölle erakosta vasta auringonnousun aikaan. Kenties kävisin aamukävelyllä ja kertoisin nähneeni erakon silloin. Kukaan ei saisi tietää, että olin ollut ulkona koko yön. Ja Huima saisi lisäaikaa häipyä toisaalle, niin vähät kuin siitä välitinkin, mitä erakolle kävisi.
Aukiolle saavuttuani pysähdyin hämmentyneen syyllinen ilme kasvoillani.
Hiirenpapanat!
Käärmekulta oli jo astellut pesästä ulos venyttelemään, varmaankin aikeissa alkaa jo suunnitella tulevan päivän partiokokoonpanoja.
”Voi ketunläjät!” kuiskasin itsekseni ja mulkaisin yläluomiani.
Lähdin astelemaan kohti sotureiden pesää ja sen edessä kaulurikarvojaan sukivaa varapäällikköä. Jospa hän ei huomaisikaan minua, ajattelin toiveikkaana.
”Huomenta, Ropinaroihu. Mistäs sitä tullaan näin varhain?” Käärmekulta maukui ja kallisti päätään. Pikemminkin myöhään, ajattelin, ja pelkäsin möläyttäväni sen ääneen.
Istahdin vaaleanruskean naaraan viereen ja työntelin kynsiäni maahan. Varapäällikkö katsoi minua tutkivasti.
”Heräsin hetki sitten, enkä saanut enää unta, joten lähdin kävelylle ja ajattelin että se auttaisi”, sopersin. Oikea korvani vääntyi sivulle.
”Ymmärrän. Yökävelyt tekevät välillä ihan hyvää”, varapäällikkö maukui, joten rentouduin hieman.
”Mutta sitten törmäsin tunkeilijaan rajalla. Nummien puoleisella. Melko harmiton erakko vain, mutta hänen häätämisessään kesti tovin”, sanoin katsoen varapäällikköä silmiin. Pelkäsin tämän huomaavan, että jätin jotain kertomatta.
”Käyn vain raportoimassa Korppitähdelle, ja palaan sitten nuk-”.
En voinut pidättää haukotusta, joka tuntui ottavan koko kehoni valtaansa.
”Ei tarvitse, minä voin kyllä kertoa hänelle. Saat nukkua aamupartioiden ylitse, minä pistän sinut myöhempään partioon. Hienosti toimittu”, Käärmekulta maukui hymyillen.
”Kiitos”, nyökkäsin naaraalle, ja hipsin sitten pesään omalle paikalleni sisareni viereen.
Yllätyksekseni Kastesulka nosti päänsä pystyyn ja kohdisti kysyvän katseensa minuun.
”Missä sinä oikein olet ollut?” hän sihahti korvaani.
”Olin vain kävelyllä. En saanut unta”, mutisin asettaessani pääni mukavasti etukäpälien päälle.
Silmäni menivät kiinni itsestään ja tunsin jo unen vetävän minua vauhdilla puoleensa. Kun sisareni ei kuitenkaan vastannut mitään, raotin toista silmääni.
”Sinä valehtelet”, Kastesulka maukui. ”Et koskaan tullut pesään.”
Syyllisyys tarrasi sieluuni kuin vanhaan häntäänsä juuttunut sisilisko. Oliko Kastesulka valvonut koko yön minua odottaen?
”Älä kerro kellekään. Ethän, Kastesulka?” pyysin unisena pahoittelevaan äänensävyyn.
”Haiset oudolta. Missä sinä oikeasti olit?” sisareni vaati tietää.
Puoliunessa yritin rakentaa Kastesulkaa tyydyttävää vastausta ulos suustani.
”Minäö… näin er… näin e-erikoisia vuoristokukkia.”
En ollut varma kuulinko Kastesulan tuhahtavan vai naurahtavan lauseelleni, mutta jopa silmät kiinni näin kuinka hän nyt pudisti päätänsä ja käänsi kylkeä sammalillaan.
Sisareni oli varmasti vain huolissaan, mutta hän oli huolissaan aivan turhaan. En halunnut antaa hänelle lisää syitä huoleen, saati uusille kysymyksille, joihin en ollut nyt halukas tai edes kykeneväinen vastaamaan.
Ehkä vielä kertoisin hänelle erakosta. Ei, minä varmasti kertoisin hänelle. Mutta kertoisinko hänelle Huimasta? Siitä, mitä kolli oli kertonut matkoistaan? En uskonut sen olevan kovin hyvä ajatus…
Yksi asia oli selvä. Kukaan ei saisi tietää, miten kauan olin todellisuudessa jutellut tuon erakon kanssa. Ei edes sisareni. En kuitenkaan tiennyt, kykeninkö pitämään kaikkea tätä intoa sisälläni. Ja enhän minä tiennyt, vaikka Kastesulkakin innostuisi vuorista! Vaikka tiesinhän minä sen, ettei hän innostuisi…
Ennen nukahtamista tumman kollin kuvajainen piirtyi eteeni. ”Nähdään taas!” erakko oli naukaissut, kun olin tajunnut, että minulla tulisi kiire takaisin leiriin.
Mutta emmehän me näkisi, koska olin käskenyt kollin muuttaa kauemmas, häipyä pois rajamme tuntumasta.
Äkkiä minua alkoi kaduttaa, vaikka tiesin toimineeni ihan oikein. Salaa jokin osa minussa kuitenkin toivoi, että törmäisin siihen erakkoon vielä joskus uudelleen; pääni oli suorastaan räjähtää kysymyksistä koskien kaikkia minulle tuntemattomia maita. En kuitenkaan uskonut, että niin enää kävisi. Erakko oli poissa. Ja hyvä niin.

Aurinkohuipun aikoihin raahustin ulos pesästä tokkuraisena. Minua hävetti, kun huomasin, että aurinko oli jo lähes korkeimmassa pisteessään, eikä pesässä ollut herätessäni enää ketään muuta soturia. Pahus… Miksei Kastesulka ollut herättänyt minua? Eikä edes Sadeturkki tai Varjoliekki. Tai itse Käärmekulta.
Ravistelin takajalkaani ja taivutin sen sitten pitkälle taakseni makoisaan venytykseen. Kävelin leirin keskiaukiolle etsien varapäällikköä katseellani.
Kun vaaleanruskeasta naaraasta saati tämän partiokäskyistä ei kuulunut mitään, jäin siistimään sotkuista turkkiani unihiekkaa silmissä.
Kuulin askelia, ja yhtäkkiä Korppitähti ilmestyi vasemmalle puolelleni.
Lopetin turkkini sukimisen. Käännähdin hämmentyneenä päällikön puoleen.
”Päivää, Korppitähti”, maukaisin.
”Hei. Olenkin etsinyt sinua”, valkomusta naaras naukaisi.
Olin yhtäkkiä täysin hereillä. Olinko minä pulassa? Pidätin hengitystäni. Tunsin Korppitähden vaaleanvihreän katseen tunkeutuvan syvälle sieluuni.
”Missä päin nummia sinä näit sen erakon? Aion vahvistaa rajapartiointia kyseisellä alueella ainakin muutaman päivän ajaksi”, onnekseni päälliköllä oli tapana mennä suoraan aiheeseen. Naaras ei ollut puheliaimmasta päästä.
En minä ollut ongelmissa, päin vastoin. Ja miksi olisin ollut? Olin uskollinen soturi, kyllähän kaikki tiesivät sen. En ehkä ollut päällikön tai varapäällikön suosikki, sillä osasin olla hankala ollessani eri mieltä jostakin. Mutta minusta näki, että otin soturiuden tosissani.
Räpyttelin silmiäni.
”Ai niin, se. Joo, tuota… en muista ihan tarkkaan. Se taisi olla rajan keskipaikkeilla.”
En tiennyt, miksi reaktioni oli ollut valehdella, sillä muistin hyvin viime öisen kohtaamisen tarkan sijainnin. Kaduin sitä heti. Yleensä sanat vain tulivat ulos suustani ennen kuin ehdin harkita niitä. En oikeasti tiennyt, mikä minussa oikein oli vikana.
”Et muista?” Korppitähti lausui hitaasti ja varsin viileästi.
”No muistan minä. Tarkoitan vain, että en osaa kuvailla maamerkkejä kovin tarkasti”, korjasin, mikä oli oikeastaan ihan totta.
Katsoin päällikköä kulmat kurtussa. Hänen äänensävynsä ärsytti minua.
”Hyvä. Menet seuraavaan rajapartioon näyttämään kohdan”, Korppitähti sanoi. Hän heilautti pienesti häntäänsä kohti etäämpänä pönöttävää soturikolmikkoa.
Nyökkäsin ja olin jo aikeissa poistua, kun valkomusta naaras kröhäisi kuuluvasti.
”Odota. Minkä näköinen tämä tunkeilija oli?” päällikkö kysyi.
Aivan… Olin hiirenaivo. Ymmärsin nyt, että minun olisi pitänyt raportoida asiasta huolellisemmin.
Jokin osa minusta vain… ei tuntunut haluavan antaa informaatiota tuosta erakosta. Huima oli lopulta osoittautunut varsin hölmöksi tapaukseksi, enkä uskonut tästä oikeasti olevan minkäänlaista uhkaa klaanille. Mutta protokollaa tuli silti noudattaa. Se ärsytti minua. Ruoskin itseäni siitä, että Käärmekulta oli nähnyt minun palaavan leiriin yöllä. Tämä oli ajanhukkaa!
En kuitenkaan voinut sanoa erakon olleen harmiton tapaus. Miten minä mukamas olisin perustellut olevani siitä varma, ilman että paljastaisin vahingossa rupatelleeni muukalaisen kanssa puoliyötä?
”Harmaaturkkinen.”
Noniin, hienoa. Tosi hienoa. Tätä valhetta en voisi enää korjata.
Veri pakeni poskipäiltäni.
Korppitähti nyökkäsi. ”Kiitos. Voit nyt mennä.”
”Selvä. Päivänjatkoja”, mau’uin, ja lähdin sitten kävelemään ripeästi odottavan partioni luokse.
Minulla oli sellainen tunne, kuin kaksi voimaa olisivat taistelleet pääni, oikeastaan koko kehoni sisällä. Ne riuhtoivat minua eri suuntiin, repivät ja venyttivät, kuin molemmat olisivat tahtoneet sydämeni pumppaavan vain toiseen suuntaan.
Minä halusin olla suuri soturi, arvostettu soturi. Ihailtu. Halusin osoittaa uskollisuuteni ja rohkeuteni Eloklaanille. Puolustaa klaaniani henkeni uhalla. Kouluttaa taitavia taistelijoita klaanilleni. Minä halusin olla vapaa. Riippumaton. Kahlitsematon. Saada tietää, mitä kaikkea suuri maailma oikeasti piti sisällään. Halusin kuunnella sydäntäni. Mutta se ei kyennyt valitsemaan.

Nopsaliekki otti tassustani kiinni ja puristi sitä. Hän katsoi minua rohkaisevasti ennen, kuin astui hieman syvemmälle.
”Mutta — mitä jos kaadun ja — hukun”, nielaisin ja astuin taas poispäin vedestä. Nopsaliekki heilautti häntäänsä kohti vettä ja näytti taas uivansa. Oliko se muka noin helppoa?
”Lupaan, ettet huku kanssani”, valkolaikkuinen kolli astui vierelleni.
Nielin osan peloistani jonkin luukun taakse, kuvittelin tähti-isäni suojelevan minua vedeltä. Astuin pelokkaasti melko kylmään virtaukseen, turkkini karvat meinasivat nousta, mutta pidin ne matalana.
”Hyvä”, Nopsaliekki rohkaisi minua jatkamaan askeltamistani.
Syöksyin eteenpäin ja työnsin pääni pinnan alle, aivan kuin olisin ollut kala. Viileä vesi rauhoitti aivojani, kun huomasin pystyväni kellumaan sen pinnalla melko helposti. Vältin joen keskustaa, jiten jäin sen reunalle odottamaan Nopsaliekkiä.
”Hienosti meni!”, aivan kuin Nopsaliekki olisi mestarini, mutta parempi ja… Ihanampi. Hän ui viereeni käyttäen lihaksiaan, ehkä minun ei tarvinnutkaan pelätä hänen vieressään.
”Kortetuike ei koskaan opettanut minua uimaan”, räpiköin hieman epätaidokkaasti, osittain pointtini osoittamiseksi ja osittain taidottomuuteni vuoksi.

//Nopsaliini?
//En oo varma tietääkö Nopsa Mustin mestarista, niin se //saattaa vähän ihmetellä… Tai siis ei ehkä saata, voit //päättää ite. En tiiä onko se edes kuinka olennaista tai //muuta. XD

Palattuamme leiriin Mustikkapyörteen kanssa äkkäsin aukiolla Solahypyn, entisen oppilaani. Tämä ja tuon pentuetoveri Puromieli istuskelivat vierekkäin ja molemmat heilauttivat häntiään tervehdykseksi, kun näkivät minut. Olin ollut osana myös Puromielen koulutuksessa, koska pentuetovereita koulutettiin usein esimerkiksi taistelemaan vastakkain.
Naaraiden veli Pörriäistassu oli vielä -tassu saatuaan rangaistuksen sääntöjen rikkomisesta, mutta olin varma että kollista kasvaisi vielä hyvä soturi ja kolmikko olisi pian taas samassa pesässä.
Jatkoin matkaani tuoresaaliskasalle ja laskin omat saaliini Mustikkapyörteen liikkeitä seuraten kasan jatkoksi. Kukaan klaanissa ei näkisi nälkää pitkään aikaan tällä määrällä tuoresaalista, ajattelin valitessani itselleni sopivaa palaa kasasta.
“Nopsaliekki, voimmeko jakaa tämän?” Mustikkapyörre kysyi osoittaen kuonollaan kasasta löytämäänsä herkullisen näköistä kalaa. Purin hampaani yhteen ja vilkaisin taakseni. Syreenisumu ei ollut vielä tullut leiriin, mutta olin luvannut odottaa tätä ja jakaa sitten päivän ensimmäisen ruokailun hänen kanssaan.
“Olen pahoillani, Mustikkapyörre, mutta lupasin Syreenisumulle syödä tänään hänen kanssaan. Ehkä toiste”, sanoin vilkuillen käpäliäni. Olin sekä aidosti pahoillani Mustikkapyörteen puolesta, mutta odotin myös Syreenisumun kanssa jaettua hetkeä niin kovasti etten voinut millään suostua. Nappasin kasasta lihavan oravan ja pienemmän hiiren ja lähdin kiikuttamaan niitä aukion laidalle paikkaan, jossa yleensä oleilimme Syreenisumun kanssa.

Eräänä päivänä heräsin vasta aamupartioiden lähdettyä. Kuumuus oli todellakin väsyttävää. Löysin itseni Mustikkapyörteen seurasta, koska Syreenisumua ei näkynyt leirissä. Tuntui hieman hassulta pallotella kahden naaraan välillä, mutta suhteeni Mustikkapyörteeseen oli kaikkea muuta kuin romanttinen.
Sitä paitsi olin varma, että Syreenisumu piti minusta samalla tavoin kuin minä hänestä! Aioin pian tunnustaa tunteeni naaraalle. Suunnitelmissani oli viedä naaras metsään illalla ja tähtien syttyessä taivaalle pyytää tätä olemaan kumppanini.
Aurinko oli korkealla ja leirissä tuntui tukahduttavalta. Koska minua tai Mustikkapyörrettä ei oltu käsketty mihinkään tehtävään, päätimme yhdessä lähteä vilvoittelemaan metsässä. Halusin pulahtaa joessa ainakin nopeasti, vaikka Mustikkapyörrettä ajatus tuntui pelottavan.
Molskahdin veteen heittäen vesipisaroita ympärilleni. Olin tullut varsin tutuksi vedessä liikkumisen kanssa, enkä enää pelännyt jokia virtauksesta huolimatta. Toki olin varovainen, jotta mitään ei sattuisi.
Vesi oli lämmennyt nopeasti, mutta oli silti ihan kohtalaisen viileää ja tarjosi pientä helpotusta paahtavalta auringolta. Kehotin siis myös mustavalkoista naarasta seurakseni jokeen, mutta tämä näytti epäröivän.
“En minä uskalla”, hän naukui varovaisesti katsellen virtaavaa vettä kulmiaan kurtistaen. Nousin hieman lähemmäs rantaa, jotta sain ankkuroitua itseni pohjaan.
“Silloin kun minä olin oppilas, olin aika arka veden suhteen”, kerroin naaraalle rauhoittavalla äänellä. En halunnut pakottaa tätä mihinkään, mutta ajattelin koittaa josko maanittelu toimisi ja Mustikkapyörre saisi saman helpotuksen kuin jokainen kissa varmasti tässä metsässä halusi.
“Hilehuurre antoi minun totutella ihan rauhassa ja jopa roikkua miltei hänen turkissaan asti kiinni! Jos haluat, voit pitää minusta kiinni tai sitten vain kahlata vähän. Lupaan, että pidän sinusta huolta”, naurahdin ensimmäiselle lauseelleni ja lausuin loput sitten lempeämpään sävyyn. Olisin mielelläni toiselle avuksi.

//Mustikka?