Eloklaanin tarinat

“Joo joo isä, sitten me valtaamme osan Kuolonklaanin reviiristä ja sitten meistä molemmista tulee päälliköitä! Ja myös Pörriäissurmasta, tietenkin. Me aiomme kukistaa Kuolonklaanin ja myös Käärmekullan ja kaikki nössöt kissat!” Hellehehku julisti rinta rottingilla ja näytti taisteluliikkeitään niin nopein liikkein, että ei Lieskakajon silmä meinannut pysyä mukana. Hellehehku oli täynnä energiaa ja jos hän vain sattuisi samaan partioon Pörriässurman kanssa, ties mihin hänen energiansa suuntautuisi.
“Hellehehku, minä lupaan, että Eloklaanissa vielä koittaa uudenlaiset ajat”, soturi naukaisi matalalla äänellä ja vilkaisi aukiolla häärivää varapäällikköä tympeästi. Naaras oli määrännyt hänet partioon, joten Lieskakajo ei edes ehtisi suunnittelemaan poikansa kanssa mitään. Mutta pian pinnan alla alkaisi kuohua. Nimittäin kapina oli alkamassa eikä se päättyisi.

Lieskakajo ei ollut lähtenyt ilomielellä partioimaan. Hän olisi halunnut käydä verestämässä taitojaan taistelukentällä ja sen jälkeen saaalistaa perheensä kanssa. Mutta minkäs sille saattoi, tällaista soturin elämä nyt joskus oli. Sentään Nokkospilvi oli määrätty samaan partioon, ehkä pitämään Lieskakajo aisoissaan. Etenkin nyt kun Leimusilmäkin oli samassa partiossa. Huomaamattaan kolli oli kohentanut ryhtiään täplikkään parantajan ilmestyessään näkökenttäänsä. Kolli oli varsin komea- siis ystävällisen. Ystävällisen näköinen tänään.
“Olisiko minun silmistäni apua yrttien etsimisessä?” Lieskakajo ehdotti. “Niitähän saattaisi olla tuolla rajan tuntumassa.” Todellisuudessa Lieskakajo halusi suunnata rajalle katsomaan millaisia hajumerkkejä Kuolonklaani oli jättänyt. Kolli ei pitänyt siitä miten Eloklaania johdettiin. Hänestä heidän otettava tiukempi suhtautuminen kaikkeen. Lieskakajo ei ollut uskaltanut kertoa ajatuksistaan Nokkospilvelle. Naaras oli kuitenkin Meden tytär eikä Lieskakajo halunnut joutua hankaluuksiin.
“Tai sitten voisin näyttää sinulle miten saalista napataan”, kolli virnisti Leimusilmälle. Olikohan kolli eläissään napannut mitään muuta kuin yrttejä?

//Leimu? 😉

Tupsuturkin koko maailma pysähtyi kun hän ymmärsi mihin Perhopuro oli tätä keskustelua johdattamassa. Siis, oliko Perhopuro juuri…? Tupsuturkista tuntui, että hän saattaisi pyörtyä hetkenä minä hyvänsä. Koko maailma tuntui katoavan hänen tassujensa alta ja jos harmaavalkea ei olisi istunut, hän olisi varmaan tupsahtanut rähmälleen. Jos kolli olisi nähnyt itsensä, hän ei olisi tunnistanut itseään. Hän näytti varmaan Talvikkitakulta, vähintäänkin Sädesäihkeeltä!
“Sano nyt jotain”, Perhopuro naurahti Tupsuturkin hiljentyneen kokonaan. Kolli tuijotti vain naarasta suoraan kasvoihin, omat silmät suurena ja huuli pyöreänä.
“Siis, minäkin! Tai siis haluan myös viettää kanssaa aikasi, siis muutenkin kun vain ystävinä”, Tupsuturkki takelteli. Vaikka kolli olikin aikamoinen romantikko ja monissa tunteissa keitetty, ei hän ollut koskaan ollut tässä tilanteessa. Ja juuri nyt Tupsuturkki uskoi, että se oli onni. Tähtiklaani oli nimittäin valmistellut omia keitoksiaan saadakseen Tupsuturkin ja Perhopuron samalle polulleen. Tämäkö oli se kohtalo mistä muut kissat puhuivat? Tupsuturkin kasvoille oli levinnyt leveä, aurinkoinen hymy. Vaikka sää olikin kolea, oli heidät ympyröity lämmöllä. Edes hiljakseen tihkuva sade ei vaikuttanut tunnelmaan. Tupsuturkki nosteli käpäliään hermostuneena. Tum, tum, tum. Hänen sydämensä hakkasi.
”Miten tuota, no. Miten me nyt tästä sitten jatketaan?” laikullinen kysyi Perhopurolta varovaisesti. Naaras ei halunnut kiirehtiä eikä Tupsuturkki myöskään halunnut hoputtaa naarasta mihinkään. Ei heillä ollut mikään kiire. Kaikki oli juuri nyt hyvin?

//Terhoperho? 😮

Korppitähti nosti esille asian mitä myös Kimalaistoive oli miettinyt. Hän ei oikeastaan pelännyt sitä tulisiko hän itse kuolemaan siihen vaan, että mitä jos hänen heikko terveydentilansa aiheuttaisi syntymättömälle pienokaiselle jotain pysyvää. Kimalaistoive nimittäin tiesi, että emon terveydentila oli kaikki kaikessa mitä pentujen omaan tuli. Naaras saattoi vain rukoilla, että Tähtiklaani suojelisi hänen tulevaa ihmettään.
“Olen minä”, Kimalaistoive naukaisi lopulta äänellä, joka ei vakuuttaisi ketään. Totuus kuitenkin oli, että asialle ei voisi enää tehdä mitään. Eikä hän haluaisikaan. Hän otti jokaisen pennun vastaan suurella riemulla.

Onneksi keskustelu soljui nopeasti aiheesta toiseen. Kimalaistoiveen viikset värisivät. Pesueellinen Pörriäissurmia saisi hänen tassut täyteen töitä. Yhdessäkin oli ollut riittävästi tehtävää. Naaras naurahti hieman huvittuneena.
“Hyvä kysymys, onhan niillä sinun geenit”, Kimalaistoive vastasi leikillään ja tuuppasi Hiilihammasta pehmeästi kylkeen. Hän oli kuullut millainen hänen isänsä oli nuoruudessaan ollut. Ei mikään helpoin tapaus!
“Pörriäissurma ja Hellehehku taitaa tosissaan haaveilla Eloklaanin päällikkyydestä”, Kimalaistoive kertoi vanhemmilleen. Olivathan soturit nuoria eikä heistä tulisi vielä pitkiin aikoihin johtajia, mutta kollit vaikuttivat olevan harvinaisen tosissaan. Häntä kiinnosti tietää mitä Korppitähti asiasta ajatteli. Vaikka saattaisihan se olla niin, että Korppitähti ei olisi täällä enää päättämässä siitä kenestä tulisi seuraava varapäällikkö. Mutta sitä Kimalaistoive ei halunnut ajatella.
”Lehtikato tulee kyllä hurjaa kyytiä”, Kimalaistoive naukaisi hieman huolestuneena. Riista alkoi olla jo nyt vähissä…

//Hiili? <3

Kujekultaa sapetti se, että Muurahaistassu tuntui suhtautuvan kaikkeen niin ylimielisesti, että Kujekulta ei edes halunnut antaa lisävahvistusta kollin saavutuksille. Rusakon nappaaminen oli varmasti hieno saavutus, mutta Kujekullasta nöyryyden oppiminen olisi hänelle sitäkin suurempi saavutus. Kujekulta ei nimittäin arvostanut sitä, että Muurahaistassu kuvitteli voivansa päättää itse mitä hän teki. Naaraan ajatukset harhailivat tuon punaturkkiseen mestariin, Sädesäihkeeseen. Kolli oli Käärnekullan kumppani. Naaraan kulmat painuivat kevyeen kurttuun. Ehkä kolli oli yhtä kykemätön toimimaan soturina kuin kumppaninsa. Tietysti! Samanlaiset kissathan yleensä pariutuivat keskenään, niin se vain oli. Naaraasta oli uskomatonta, että hänen pennulleen – ja vieläpä kaikista vaativimmalle – oli annettu mestariksi kissa, joka ei pystynyt pitämään häntä millään tavalla kurissa. Kujekulta pudisteli päätään. Hänen olisi keskusteltava asiasta Korppitähden kanssa. Muurahaistassusta tulisi pian soturi, vaikka naaras ei ollut lainkaan varma olisiko kolli vielä valmis. Muurahaistassu oli taatusti taitava taistelija ja saalistaja, sitä naaras ei epäillyt lainkaan. Mutta soturius ei ollut pelkkää taistelua, vaann siihen kuului myös henkinen puoli. Yhtäkkiä naarasta alkoi ärsyttämään erityisen paljon. Tässä oli taatusti kyse siitä, että kerta Sädeäsihke nyt oli Käärmekullan kumppani, toista oli suosittu. Sentään Erhetassun mestarina toimi Nokkospilvi ja Rusakkotassun omana taas Uskolintu. Nokkospilvi oli sentään hänen emonsa, joten Kujekulta saattoi luottaa naaraaseen täysin. Uskolintukin vaikutti ihan hyvältä soturilta. Kolli oli kuitenkin toiminut joskus Kujakissayhteisössä, joten hän ei pystynyt täysin luottamaan kollin uskollisuuteen. Toisaalta, kolli oli Haavemuiston veli ja Haavemuisto taas oli hänen isänsä paras ystävä. Joten ehkä Uskolintu ei ollut kaikista huonoin vaihtoehto? Kujekulta harppoi poikansa perässä pitkin askelin ja jupisi itsekseen jotain, että hän vielä tekisi tälle tilanteelle jotain. Hänen pitäisi puhua Lieskakajon kanssa. Tähtiklaani soikoon, pitääkö tässä muuttaa Kuolonklaaniin? Lopulta Kujekulta sai ruskeaturkkisen kollin kiinni ja läksytti tuota muutamalla sanalla. Jos Muurahaistassu ei pian oppisi kunnioittamaan muita kissoja, hän pitäisi huolen, että kolli saisi soturinimensä kolmikosta viimeisenä. Kujekulta ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, kun pistävä ja myskinen haju leijaili naaraan nenään. Naaraan koko turkki pörhistyi teräviksi piikeiksi ja hän laskeutui Muurahaistassun vierelle. Kolli naukaisi, että ketut tuli tappaa, mutta Kujekulta oli asiasta eri mieltä.
“Etsimme Kuuhohteen ja muun partion, jonka jälkeen me häädämme ketut. Tapamme ne vain, jos on pakko”, Kujekulta sihahti Muurahaistassulle. Todellisuudessa hän itsekin kallistui siihen, että olisi turvallisuusriski, jos ketut pesiytyisivät Eloklaanin reviirin lähelle. Naaras ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä ei halunnut lietsoa Muurahaistassun raudalta löyhkääviä ajatuksia. Muurahaistassua suunnitelma ei kuitenkaan miellyttänyt, sillä kolli pinkaisi suoraan taisteluun ja sai Kujekullan jälleen huokaisemaan raskaasti.

//Murkku? 😮

Tuikelinnun viikset värähtivät, kun Kääpäpuna alkoi kertomaan tarinaa menneisyyden itsestään. Tuikelintu rakasti kuunnella muiden kissojen kertomuksia. Niistä oppi aina uusia asioita ja ehkä sai jopa uutta näkökulmaa omaan elämäänsä. Tuikelinnusta jokaisella kissalla oli jotain kerrottavaa, josta edes yksi kissa voisi saada suurta oppia. Tuikelintu ymmärsi Kääpäpunaa jollain tavalla. Olihan hänen siskonsa parhaillaan erakkona ja naaras haluaisi etsiä Tiklin käpäliinsä. Sitten he voisivat taas olla yhtä, kuten siskojen kuuluu.
“Minä ajattelen, että Eloklaani otti sinut suojiinsa, koska me välitämme muista kissoista. Emme me tehneet sitä sen takia, että saisimme sinusta velallisen”, Tuikelintu hymyili. Hänestä oli kamala ajatus, että muut kissat ajattelivat olevansa jotenkin velkaa Eloklaanille ja täten heidän vapaus olisi menetetty. Jos kolli halusi lähteä, hänellä kuului olla myös henkinen vapaus. Ketään ei köytetty fyysisesti, joten miksi henkisestikään? Vaaleaturkkinen naaras nosteli käpäliään hieman hermostuneena.
“Minä synnyin Eloklaanissa kyllä, mutta en ehkä ole sydämeltäni klaanikissa. Älä käsitä väärin, Eloklaani on täynnä hienoja kissoja ja kunnioitan klaanien kulttuuria”, Tuikelintu aloitti ja antoi katseensa harhailla kauas horisonttiin. Jonnekin missä vapaus ei olllut enää sana muiden joukossa. Sitten hän kääntyi taas nuoremman klaanitoverinsa puoleen. “Minä en vain halua taistella. En koe, että on oikein taistella joistain metsäkaistaleista, koska ei luontoa voi omistaa. Koen tämän kaiken sotivan minun oman itseni kanssa. Ja haluaisin kyllä myös löytää siskoni”, Tuikelintu tunnusti Kääpäpunalle. Oli yllättävän helppoa puhua itselleen hieman tuntemattomalle kissalle. Naaras kuitenkin jätti kertomatta, että haaveili myös löytävänsä erään tietyn erakkokaksikon. Tuikelintu ei nimittäin ollut raportoinut Käärmekullalle tai Korppitähdelle rajarikkeestä. Ja osa kissoista nyt vain sattui olemaan todella tarkkoja sen suhteen, että kaikista mahdollisista asioista kerrottiin eteenpäin. Tuikelintu itse ei kuulunut niihin. Kissojen ei kuulunut raportoida asioista vain velvollisuudesta, vaan siitä että hän tahtoi. Ja jo pelkästään se kertoi, että Tuikelintu ei ollut todellinen klaanikissa. Jos hän olisi täysin uskollinen Eloklaanille, hän olisi halunnut kertoa.
“No, kuulostanko minä aivan hullulta?” Tuikelintu virnisti.

//Kääpsy?

”Nokilintu, mitä sinä teet?” kysyin vanhalta naaraalta, joka oli asettunut seisomaan karhunvatukkapensaikon seinää vasten ja seissyt siinä jo hyvän tovin. Naaras ei väräyttänytkään korvaansa, joten toistin kysymykseni hieman isommalla äänellä:
”Nokilintu, mitä sinä teet?”
Nyt tummanruskea naaras säpsähti ja käntyi katsomaan minua hämmentyneen näköisenä.
”Sanoitko sinä jotakin?” hän kysyi silmiään räpytellen. Vaihdoin asentoani hieman mukavammaksi. Makoilin omalla sammalvuoteellani klaaninvanhimpien pesässä.
”Ihmettelin vain, että mitä sinä teet”, kerroin rauhallisella äänellä. Nokilintu naurahti ja kääntyi kokonaan minun puoleeni.
”Katselin vain pensaikkoa”, naaras vastasi lapojaan kohauttaen. Kieltämättä hieman erikoista, mutta päätin, etten alkaisi kyselemään asiasta enempää. Nokilintu oli jo hyvin vanha, joten hänellä oli oikeus olla hieman höperö. Siispä kasvoilleni piirtyi lämmin hymy.
”Aivan, niinpä tietysti”, vastasin kevyesti naurahtaen. Nokilintukin hymyili.
”Oletko sinä syönyt ollenkaan viime aikoina? Olet niin kamalan laiha”, tumma naaras naukui silmäillessään kehoani.
”Ole huoleti, kyllä minä saan syödäkseni. Olen aina ollut tällainen”, vastasin rauhallisella äänellä. Nokilintu siristi silmiään.
”Kyllä sinun pitäisi syödä enemmän. Minä voin hakea sinulle tuoresaalista”, naaras tarjoutui ja oli jo nousemassa ylös.
”Ei, ei sinun tarvitse. Kiitos tarjouksesta, Nokilintu, mutta minä söin hetki sitten”, vakuuttelin. Nokilintu katsoi minua epäröiden, mutta lopulta istuutui takaisin omalle vuoteelleen.
”No, hyvä on sitten”, hän tokaisi. Katsoin vanhaa naarasta huvittuneesti hymyillen. Nokilintu oli hieman höperö ja hössötti jatkuvasti, mutta nautin aidosti hänen seurastaan.

Todellisuus porautui vähitellen läpi paksusta kallostani, ja asioiden vakavuus humahti lävitseni kuin hyökyaalto. Kimalaistoive oli tiennyt jo pari vuodenaikaa, että jonakin aamuna hän ei ehkä enää heräisi. Jopa Tähtiklaanin puoleen oli käännytty, mutta esi-isät olivat olleet kyvyttömiä auttamaan.
Tuttu epäoikeudenmukaisuuden tunne pyyhkäisi ylitseni. Muistelin Lainepennun, Ampiaispiston, Sarastustassun ja kaikkien muiden kuolleiden pentujeni elämiä, jotka Tähtiklaani oli syystä tai toisesta jättänyt liian lyhyeksi. En voinut olla miettimättä, olinko suututtanut esi-isät jotenkin. Minut oli kirottu katsomaan jälkikasvujeni kuolevan ennen itseäni.
“Sinä odotat pentuja?” Korppitähden hämmästynyt henkäisy palautti ahdistuneet ajatukseni takaisin nykyhetkeen. Räpyttelin silmiäni hetken hieman hämilläni, ennen kuin tajusin kumppanini puhuvan yhä Kimalaistoiveelle.
“Kyllä”, Kimalaistoive hymähti ja heilautti tuuhean häntänsä suojelevasti vatsansa päälle.
Tavallisesti uutinen olisi ollut riemun asia. Nyt Korppitähden vaaleanvihreitä silmiä varjosti kuitenkin huoli. “Oletko varma, että pystyt poikimaan tuossa tilassa?” Naaras aukoi suutaan kuin olisi ollut vielä aikeissa jatkaa, mutta jokin selvästi muutti hänen mielensä. Minä saatoin melkein arvata hänen ajatuksensa: mitä jos sinä kuolet siihen?
Laskin häntäni kumppanini selän päälle lohduttavasti ja katsahdin sitten tyttäreeni rakastavasti. “Totta kai me katsomme heidän peräänsä. Kaikkien rakkaiden pennunpentujemme. Irvikitakin on osa perhettä, ja me pidämme huolen, että hän saa kaiken tarvitsemansa tuen.”
Nähtyäni tyttäreni huolesta ja pelosta samean katseen, olin ymmärtänyt, että nyt ei ollut minun aikani surra sitä, mikä oli vasta tulossa. Juuri nyt Kimalaistoive tarvitsi minua ja Korppitähteä. Me huolehtisimme hänestä niin kauan kuin Tähtiklaani sallisi.
“Keskitytään elämään päivä kerrallaan”, naukaisin ääni hieman värähtäen ja siirryin Kimalaistoiveen viereen. Korppitähti asettui hänen toiselle puolelleen ja ryhtyi pesemään tyttäremme korvia hellästi.
“Mitä luulet, tuleekohan uusista pennunpennuistani samanlaisia raskaleita kuin Pörriäissurmasta?” tuuppasin Kimalaistoivetta leikilläni. Yritin ohjata hänen – ja myös omani – ajatuksensa hetkeksi pois ikävistä asioista.

//Kimmo? <3

Sade piiskasi turkkiani, kun tassutin hiljaisessa metsässä Syreenisumu vierelläni. En erityisemmin pitänyt sateesta, mutta Syreenisumun seura teki kurjimmankin ilman siedettäväksi. Naaras liikkui sulavasti, jopa mutaisella polulla. Hän ei välittänyt karvoihinsa tarttuvista takiaisista, mutta näytti silti kauniilta.
Tiesin että sydämeni kuului ruskeaturkkiselle naaraalle ja halusin tunnustaa tälle rakkauteni, mutta kaikki tuntui liian hankalalta ääneen sanottavaksi. En halunnut pilata suhdettamme, sillä se oli juuri kaikkea sitä mitä olin ikinä toivonut, helppoa ja yksinkertaista. Edes tunteideni peittely ei pilannut sidettämme, olimme toisillemme tarkoitetut.
“Pelottaako sinua lehtikato?” Syreenisumu kysyi ja käänsi eripari silmänsä kohti minua. Toisen loiste oli kauniin oranssi ja toisen taas syvän vihreä. Hukuin hetkeksi väreihin ja tuttuihin turvallisiin kasvoihin ennen kuin tajusin vastata.
Naaras oli ollut tukenani viime lehtikadon aikaan, kun minun oli ollut vaikeaa käsittää arvoani klaanissa. Syreenisumu oli kuitenkin astellut kanssani vaikeiden aiheiden läpi yhtä vaivattomasti kuin helppojenkin. Hänen takiaan minun ei tarvinnut pelätä lehtikadon ja pimeyden henkisiä haittoja.
“Tietenkin hieman, mutta uskon klaanin selviävän tälläkin kertaa. Sitä paitsi meillä on uutta verta joukossamme, joten saalistamisen pitäisi olla hiukan helpompaa”, nau’uin, kun vaaleanpunainen pilvi vähitellen väistyi katseeni edestä ja pystyin keskittymään tosiasioihin rakastamani naaraan sijasta. Suurin osa vesistöistä oli jo nyt jäässä ja kalastaminen olisi tästä eteenpäin vaikeampaa. Vaikka Eloklaanin suurin vahvuus ei ollut juuri kalastus, uskoin sen olevan yksi ratkaisevista asioista esimerkiksi juuri sateisen lehtisateen aikaan kun kaloja kuhisi entistä enemmän pinnalla.
“Olen samaa mieltä”, Syreenisumu naukui ja haukotteli raukeasti paikalleen pysähtyen. Pysähdyin itsekin ja vilkaisin pienen pientä polkua, joka johti takaisin leirille. En olisi halunnut päästää tästä hetkestä irti, sillä tiesin ettei minun ollut järkevää oikeasti kiintyä Syreenisumuun liikaa. Halusin pystyä jättämään klaanin milloin vain, jos mikään pieni vihje sai minut epäilemään että isäni oli vielä hengissä eikä kumppanin hankkiminen oikein edellyttänyt suunnitelmiani.

Rajutassu vaikutti kovin kiihtyneeltä siitä, että hänen veljensä oli saanut saaliin ennen häntä. Muistotassua hieman hermostutti se, että oli luultavasti suututtanut veljensä. Mustan oppilaan onneksi Konnavarjo tuli kuitenkin väliin. Rajutassu vaikutti myöskin hieman rauhoittuvan sen mukana. Hän kysyi veljeltään yhtäkkiä yllättävän huomaavaisella äänensävylle, mihin suuntaan hän haluaisi heidän lähtevän. Muutos yllätti Muistotassua, mutta ei lainkaan huonolla tavalla. Häntä huojensi ajatus siitä, että hänen veljensä yllättäen halusikin oikeasti tehdä yhteistyötä hänen kanssaan.
Veljesten päästyä hieman kauemmas Rajutassu yllättäen sai idean ehdottaa jonkinlaista sopimusta veljensä kanssa. Muistotassu katsoi häneen yllättyneenä, kun kolli pyysi häntä saalistamaan veljensä puolesta ja myöhemmmin Rajutassu toisi hänelle sitten jotain suurta ja maukasta palkkioksi siitä, että antaisi kaiken kunnian nappauksistaan veljelleen. Musta oppilas pohti hetken.
“En oikein tiedä… Eikö harjoituksen pointtina ole opetella itse saalistamaan ja näyttää omat taitonsa?” kolli kysyi epävarmana. Rajutassun ilme muuttui hetkessä.
“Luuletko etten osaa saalistaa itse? Jos aliarvioit minua tuolla tavoin, pidän huolta, ettet koskaan saa minua kiinni elämässä”, kolli murahti. Muistotassun karvat värisivät ja hän siirteli tassujaan hermostuneena.
“En minä sillä tavoin tarkoittanut! Voin toki ryhtyä haluamaasi ehdotukseen, ajattelin vain-”
“Silloin sinun pitäisi ajatella vähemmän ja toimia enemmän. Hopi, hopi, ryhdy jo töihin!” Rajutassu keskeytti. Muistotassu nyökkäsi pikaisesti ja nosti kuonoaan etsiäkseen lisää riistaa veljelleen. Ruskea kolli katsoi hänen toimintaansa vierestä tarkkaan. Se nostatti suorituspaineita Muistotassun päässä.

//Raju?

“Jos olisin ollut nappaamassa tuota, luuletko että olisin antanut *sinun* viedä sen?” tuhahdin ja pörhistelin karvojani. Jos Muistotassu todella luulisi, minun olleen niin tyhmä että vaanin tämän kanssa samaa saalista, saisi hän kuulla kunniansa myöhemmin kun veisin tämän kasvojen edestä metsän viimeisemmänkin linnun. Olin ainakin kolmen Muistotassun väärti klaanilleni ja mikään ei muuttaisi sitä.
“Parempi onni ensi kerralla”, Muistotassu mutisi ja sai vihani kiehahtamaan yli. En kuitenkaan tehnyt kuten ajatukseni olisivat halunneet vaan pidättäydyin kauempana veljestäni ja ryhdyin verbaaliseen sotaan. Tykittäisin tätä samalla mitalla takaisin kunnes kolli luovuttaisi.
“Noniin, noniin. Teidän pitää saalistaa yhdessä, ei tapella”, Konnavarjo naukui välinpitämättömästi ja tuuppasi minua kylkeen, “Minä kannan tuon linnun, yrittäkää te panna toimeksi sen riistan etsimisen kanssa.”
Mulkaisin Muistotassua ja huokaisin. En halunnut loputtomasti kettuilla mestarilleni, sillä silloin soturiksi pääseminen voisi olla vaakalaudalla ja sitä minä vähiten halusin. Ryhdistäydyin hiukan ja hengitin syvään.
“Mihin suuntaan haluat lähteä?” kysyin niin esitetyn kilttiin ääneen kuin pystyin. Heti kun pääsisimme pois Konnavarjon näköpiiristä voisin tehdä jonkinlaisen sopimuksen Muistotassun kanssa, jotta saisin kaiken maineen ja kunnian tästä tehtävästä.
Tassutimme takaisin polulle ja vilkuilin taaksemme kunnes mestareitamme ei enää näkynyt. He varmasti saalistaisivat itse, sillä mitä väliä heidän oli meidän saalistamistamme seurata kun he tiesivät minun olevan parempi kuitenkin.
“Miltä kuulostaa, jos saalistat kaksi saaliseläintä ja saan niistä kunnian, mutta tuon sinulle huomenna leiriin pulskimman mahdollisen saaliin? Saat valita vapaasti minkä tuon”, ehdotin viekkaasti hymyillen. Minulla ei tietenkään ollut mitään aikomusta toteuttaa lupaustani, mutta eihän Muistotassu sitä tietäisi ja huomenna olisi liian myöhäistä tehdä asialle yhtikäs mitään!

//Muisto?

Kuutamolaineen sanat iskivät naaraan rintaan kuin teroitetut kynnet. Kuutamolaine syytti häntä tästä kaikesta?!?! Punaturkkisen naaraan huolesta soikeat kasvot vääntyivät vihaiseen ilmeeseen.
“Ai nyt sinun onneton parisuhde ja arvostelukykysi menetys on minun vikani?” Talvikkitakku sihahti ja ponkaisi pystyyn. Laventelitaivas yritti toppuutella naarasta puskemalla hänet takaisin sammalilleen, mutta Talvikkitakku tömisteli Kuutamolaineen luokse.
“Kuule, jos sinä haluat uskoa jotain variksenruokaa, niin siinähän sinä valitset polkusi! Minä yritin vain auttaa sinua!” Talvikkitakku sylkäisi sanansa päin naaraan naamaa. Kuutamolaine pörhisteli karvojaan ja katsoi klaanitoveriaan vähintään yhtä hurjistuneena.
“Auttaa minua? Milloin sinun apusi on todella auttanut minua? Osaat lähinnä vain sotkea asiat entistä pahemmaksi”, mustavalkea naaras vastasi karvapalloksi pörhistyneelle Talvikkitakulle. Naaras ei voinut uskoa korviaan. Virnakukka oli todella onnistunut aivopesemään Kuutamolaineen aivan täysin.
“Hankkisit aivot taai opettelisit käyttämään nykyisiäsi. Haloo, Virnakukka oli aivan täysi hiirenaivo ja sinä tiedät sen kyllä!” Talvikkitakku naukaisi, mutta katumus sai hänet ottamaan muutaman varovaisen askeleen. Ei hänen ollut tarkoitus sanoa noin pahasti… Kuutamolaineen ilme kertoi kuitenkin kaiken oleellisen. Hän oli pahoittanut naaraan mielen eikä tämä ollut todellakaan ensimmäinen kerta. Miten hän oli taas mokannut tällä tapaa?
”Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus olla noin teräväkielinen. Mutta sinä vain, äh! Mitä ihmettä sinä muka näit siinä Virnakukassa? Hän oli myös niin mahdottoman ylimielinen”, Talvikkitakku huokaisi ja huiskautti häntäänsä.

//Kuutti…

“Jonka kanssa haluaisin pentujako?” kysyin, mutta en aikonut antaa Tupsuturkille aikaa vastata, “Valehtelisin, jos vastaisin kieltävästi.”
Turkkini kihelmöi ja halusin puhjeta hymyyn. Tupsuturkin ilme oli kuitenkin muuttumaton. Kolli näytti melkein pettyneeltä kuin olisin tunnustanut ihastukseni maan matosille hänen sijastaan!
“En kuvitellut, että pystyisin koskaan enää ihastua samalla tapaa kuin Jänötassun kanssa. Meillä oli jotain, jota en koskaan ollut havainnut muiden välillä”, totesin koittaen paikata äskeistä kömmähdystäni. Ehkä kollisoturi nappaisi kiinni sanoistani ja kääntäisi huolestuneen ilmeensä omaa iloani vastaavaan hymyyn.
“Tajuat ehkä mihin sinua johdattelen. En kuitenkaan halua kiirehtiä, mutta, Tupsuturkki, sinun rinnallasi viettäisin mielelläni aikaan enemmän kuin ystävinä”, jatkoin madaltaen ääntäni. Klaanin tuntien sana kulkisi nopeasti, jos joku nyt kuulisi meidän puhuvan tälläisiä ja sitä halusin kaikista vähiten. Minun ja Tupsuturkin asiat saisivat pysyä meidän välisinä vielä sen hetken, kun itse vielä selvittelimme niitä.
Sanoilla kesti liueta välillemme, mutta tunsin niiden muodostavan jonkinlaisia siteitä joista ei pääsisi pakoon vaikka kolli kieltäisikin tuntevansa samoin kuin minä. Uskoin kuitenkin, että hänen hermostuneisuutensa ei ollut samanlaista kaikkien kanssa.
Kun olin katsellut Tupsuturkkia vuorovaikutuksessa muiden kissojen kanssa, olin saanut nähdä aivan toisenlaisen puolen soturista. Vaikka en ihan suoraan osannutkaan määrittää mikä Tupsuturkissa muuttui minun seurassani.

//Tupsurupsu 😮

Perhopuron kysymys tuli Tupsuturkille täytenä yllätyksenä. Pentuja, omia sellaisia? Tupsuturkki raotti suutaan, mutta sulki sen heti. Yhtäkkiä Tupsuturkki oli täysin sanaton. Punastus hiipi hänen poskilleen ja muurahaiset kipittivät hänen turkissaan. Juuri kun kolli oli vastaamassa, hänen päähänsä luikerteli yksi inhottava ajatus. Mitä jos Perhopuro oli alkanut keskustelemaan pennuista sen takia, että hän odotti itse pentuja? Eihän Tupsuturkki edes tiennyt oliko naaraalla omaa kumppania. Vaikka kyllähän klaaneissa juorut liikkuivat todella nopeasti ja yleensä muut kissat tiesivät todella nopeasti, jos joku oli löytänyt vierelleen toisen kissan. Tai viimeistäänhän sen huomasi siitä, jos kaksi kissaa siirtyi nukkumaan samalle sammalpedille. Mutta eihän sitä ikinä tiennyt, jos naaraalla oli jonkinlainen salaisuus…
“Kyllä minä haluaisin omia pentuja, se olisi minusta todella mukavaa”, kolli naukaisi lopulta haparoivalla äänensävyllä.
“Minusta olisi hienoa toimia isänä.” Tupsuturkin ja Kiurusulan omat vanhemmat olivat kuolleet kaksikon ollessaan nuoria pentuja. Se oli jättänyt laikkuturkille syvät arvet, jotka välillä edelleen repeytyivät auki. Kolli halusi, että hän voisi antaa jollekin kissalle sellaisen pentuajan, jonka hänkin olisi halunnut. Vaikka eihän mikään takaisi, että hän pysyisi elossa. Ehkä se olisi jokin kirous. Kissan riskit kuolla kasvoivat, jos hänestä tuli vanhempi.
“Mieti nyt. Saisit nähdä heidän kasvavan, kenties jopa saisit omia pannunpentujani- Minun omat vanhempani eivät tule koskaan näkemään heitä”, Tupsuturkki naukui surumielisesti.
“No, tuota…” kolli nielaisi kovaäänisesti. “Onko sinulla mielessä jokin kissa?” Tupsuturkki ei oikeastaan edes tiennyt haluaisiko hän kuulla tuohon kysymykseen vastauksen. Mutta nyt se oli kysytty, enää ei voisi perääntyä tai takellella mitään muuta. Kollisoturi tunsi olonsa niin alastomaksi, miksi sosiaaliset tilanteet osasivat olla joskus niin jännittäviä!

//Perhoterho?

Navakka tuuli ravisteli Kallahämyn paksua turkkia, kun tämä asteli metsästyspartion mukana joen viertä. Sen pinta oli rannasta jo hieman jäätynyt, mutta ei tarpeeksi, jotta veden yli olisi uskaltanut kävellä: kalojen selät erottuivat tummasta joesta ohuen kerroksen läpi. Jotkut eloklaanilaiset taitoivat kalastamisen, Kallahämy ei. Hän piti kyllä kalasta, joten oli onni, että tuo taito oli joillekin suotu.
”Jää on tässä ohutta. Voimme rikkoa pinnan ja kalastaa”, partiota johtava Nokkospilvi virkkoi, ja Hellehehku ja Laventelitaivas tekivät työtä käskettyä. Kallahämy tunsi olonsa hieman tassuttomaksi, kun ei kalastamaan kyennyt.
”Minä en osaa kalastaa. Mutta metsästäisin mieluusti lähistöllä sen aikaa”, naaras sanoi partionjohtajalle, joka nyökkäsi. Kolmikko istuutui joen varrelle muutaman ketunmitan välimatkoin. He tökkivät tassuillaan jäätä auki, ja tuohen ohut kerros antoi periksi helposti. Sitten he suuntasivat keskittyneet katseensa veden pintaan ja odottivat, että virta kuljettaisi heidän eteensä saaliin.
Ei kalastaminen niin kovin vaikealta näyttänyt, Kallahämy tuumi. Hieman häntä harmitti, että oli jotain, mihin hän ei pystynyt. Tekikö se Kallahämystä heikomman klaanin jäsenen? Kenties. Jos mahdollista, hänen olisi löydettävä opettaja. Naaras ei kuitenkaan ollut kovinkaan läheinen kenenkään kanssa, vaikka kohtelias käytös oli ansainnut hänelle paljon hyvänpäiväntuttuja. Sosiaaliset rakenteet olivat Kallahämylle uusi asia, olihan hän erakkona tuntenut vain yhden. Hänen olisi oltava eloklaanilaisten suhteen aggressiivisempi ja keskittyneempi: jos hän kohdistaisi kaiken vaivan yhteen kissaan kerrallaan, voisi hän saada joukon liittolaisia helposti. Loppujen lopuksi ystävystyminen ei ollut kovin vaikeaa – ainakin Kallahämy näin oletti. Etenkään eloklaanilaisten keskellä, he olivat tarpeeksi hyväuskoisia ja toverillisia. Kaksijalkalassa kissat olivat olleet epäluuloisia ja vihamielisiä, eikä Kallahämy ollut harkinnutkaan heidän lähestymistään. Nyt hän tiiraili hetken kolmea joen varrella istuvaa soturia ja valitsi sitten kohteensa.
”Anteeksi, Hellehehku”, Kallahämy sanoi hennosti ja astahti suurikokoisen kollin viereen. ”En halua häiritä sinua, mutta voisinko katsoa, kun kalastat? Minua harmittaa, etten osaa…”

//Helle?

Kujekulta oli juuri kehunut edistymistäni soturikoulutuksessa, niin kuin kaikki emot tekivät myös niiden tyhmimmille oppilaille. Varmasti emoni kehui myös aivan tyhmän Erhetassun edistymistä, vaikka hän oli ainoastaan hyvä etanoiden katselussa.
”Tietenkin se edistyy, mitä luulet?” Oliko Kujekulta kenties kuvitellut, että en koskaan oppisi mitään. Pyh, minähän olin selvästi koko metsän paras oppilas – tai siis pian soturi.
”Sinähän voisit vaikka lähteä minun ja ukkisi kanssa harjoittelemaan esimerkiksi saalistamista, nyt kun hänelläkin on oppilas”, Kujekulta katsahti minuun ja sitten takaisin polkuun, jota seurasimme ulos metsästä.
”Luuletko, että hän saa edes mitään kiinni? Minähän varastan häneltä kaikki saaliit kuonon edestä!” Tuhautin epäuskoisena kuullessani Kujekullan typerän ja samaan aikaan huvittavan ehdotuksen. Sitäpaitsi taisteleminen oli paljon hauskempaa, joten miksipäs ei sitten harjoiteltaisi sitä?
”Kyllä hänkin nyt varmasti jotain kiinni saa. Ukkisi on varmasti hyvä mestari Sirutassullekin. Hän on kouluttanut jo monia kunnollisia sotureita Eloklaaniin”, hirveä monologi. Enhän minä sanonut mitään väärää, en vain rakastanut emoni omituista ehdotusta. Tarvitsiko hänen puolustella jotain satunnaista oppilasta sen vuoksi?
”Kuulitkos sinä jo siitä, kun minä nappasin sellaisen erittäin suuren rusakon muutama auringonnousu sitten?” Röyhistelin rintaani ja selvensin kurkkuani, jotta kaikki osapuolet partiossamme varmasti kuulisivat toisiksi suurimmasta saavutuksestani, vain kotkan nappaamisen jälkeen.
Emoni nyökkäili varovaisesti, eli toisin sanoen hän ei todennäköisesti ollut kuullut siitä. Miksi edes omaa emoani ei kiinnostanut oppilasmenestymiseni? Hän varmaan keskittyi vain typerään siskooni, Rusakkopentuun. Hän ei edes ansaitsi olla oppilas.
”Mennään tänne!” Lähdin suuntaamaan kohti kukkuloita, jotka näkyivät jo melko lähellä horisontissa. En tahtonut taapertaa märällä kieloniityllä, jonka kasvit olivat jo joka tapauksessa jo kuivuneet ja rutistuneet muiden alle.
”Ei, Muurahaistassu? Seuraa partion johtajaa, et sinä määrää minne me menemme!” Kujekulta vaikutti nyt hieman raivostuneelta äkkinäiseen päähänpistooni, mutta mielestäni partion johtaja Kuuhohde ei tiennyt itsekään mitä tehdä.
Hetken yksin kuivaa nurmea pitkin tassuttelun jälkeen Kujekulta tuli vierelleni, pian muiden seuraamana.
”Et saa mennä noin vain yksin eteenpäin. Sinun täytyy kunnioittaa vanhempia sotureja, etenkin partion johtajaa!” Kujekulta sähelsi vierelläni, mutten oikein voinut kiinnittää häneen huomiota. Näkökentässäni oleva oranssi läiskä oli paljon tärkeämpi.
Pysähdyin paikalleni ja pudottauduin alas Lehtisateen jäljiltä osittain kuivuneeseen heinikkoon. Painoin muun kehoni alas kosteaan maahan, mutta pidin korvani pystyssä ja höröllä edessämme olevaa vaaraa varten.
”Varo!” Kuiskasin etenkin Kujekullan korvaan, joka mallikkaasti seurasi esimerkkiäni nurmeen pudottautumisesta.
Näin lyhyen matkan päässä partiostamme kaksi kettua ja yhden pienenpienen ketunpoikasen. Niiden kirkkaanoranssit turkit erottuivat muuten kellertävästä aluskasvillisuudesta melko helposti, mutta todennäköisesti nekin erottaisivat meidät.
”Emme saa jättää niitä reviirillemme lojumaan, meidän täytyy * tappaa* ne” murinallani painotin heidän lopullista tuhoamista, sillä ne todennäköisesti tulisivat vain takaisin reviirillemme. Pienestä verilöylystä ei nyt mitään haittaakaan ollut, ainakaan minulle.

//Kuje?

Hymähdin surumielisesti ja vilkaisin nopeasti Tupsuturkkiin ennen kuin vastasin tämän kysymykseen.
“En usko, että osaisin toimia mestarina. Olisin liian hellä ja pilaisin vielä nuoren soturinalun”, vastasin, “Sinä olet selvästi ajatellut asiaa.”
“Niin, no. En ole ehtinyt toimia soturina vielä niin kauaa, että voisin itsevarmasti olla mestari”, kolli vastasi selvästi ujostuen taas, “En kuitenkaan ole kanssasi samaa mieltä. Olisit varmasti mahtava mestari!”
Kiersin häntäni tassujeni päälle ja ryhdistäydyin hiukan. Minä en halunnut oppilasta. Ajatuskin moisesta vastuusta puistatti!
“Noh, mieluummin toimisin emona kuin mestarina. Niin en joutuisi ottamaan vastuuta toisten naaraiden pentujen kasvattamisesta”, totesin ja naurahdin perään. Tupsuturkki seurasi hermostuneeksi muuttunutta kehonkieltäni huolestuneesti. Halusin viestittää tälle, ettei hän ollut tehnyt mitään väärin. En kuitenkaan keksinyt mitään tapaa perua keskustelun suuntaa.
“Haluatko sinä joskus omia pentuja?” kysyin perääntymisen sijasta. Ehkä Tupsuturkki tajuaisi, että minä *halusin* puhua hänen kanssaan tästä ja aihe muuttuisi hieman vähemmän kiusalliseksi. Halusin tuon myös tajuavan, että minä en suuttunut tai pahastunut mistään mitä kolli sanoi, sillä hän oli sydämmellinen ja lempeä soturi syvällä sydämmessään.

//Tupsu?

Katselin häntä ärtymyksestä nykien, kun Muistotassu meni taas kerran vaihtamaan klaaninvanhimpien makuualuset. En saatttanut ymmärtää kuinka kolli luuli minua niin typeräksi. Kyllä minä tiesin, että hän vältteli minua. Tahdoin vain teitää miksi. Mitä olin muka tehnyt väärin?
“Muistotassu, kyllä minä tiedän, että sinä välttelet minua! Suututinko minä sinut jotenkin?” huusin kollin perään ja musta oppilas pysähtyi kuin seinään. Hän käänsi hitaasti katseensa takaisin minuun ja näytti hieman hermostuneelta.
“En minä sinua välttele! Minulla on vain paljon kiireitä, ihan tosi! Voimme viettää aikaa yhdessä taas pian, lupaan sen!” kolli sanoi kiireesti ja kurtistin hieman kulmiani epäileväisenä. Kertoiko hän todella totuuden.
“Hyvä on, mutta pidäkin huolta, että oikeasti pääsemme viettämään aikaa yhdessä!” huudahdin ja lähdin sitten itse tassuttamaan toisaalle. Huomasin Kärpässoinnun lähistöllä ja ajattelin, että voisin käydä vaihtamassa hänen kanssaan parisen sanaa, joten liityin naaraan seuraan. Hän ei ainakaan maininnut minun läsnäoloni haittaavan häntä, joten jäin vain kertomaan omasta päivästäni ja viimeaikaisista nappauksistani.

Minttuliekki. Kortetuikkeen kysymys oli ihana. Rakastin yli kaiken muistella emoa, vaikka välillä ikävä tuntui edelleen pahalta. Tuskin kukaan koskaan tottui siihen, ettei toista enää ollutkaan olemassa. Tai oli, mutta ei läsnä täällä meidän kanssamme. Toki turruttava suru oli muuttanut vuodenaikojen kuluessa muotoaan. Nykyisin emon muistaminen toi mieleen vain niitä hyviä muistoja – hänen tummansinisen katseensa, josta huokasi aina tietynlainen lämpö hänen katsoessaan isää tai meitä pentuja. Mieli oli siitä ihmeellinen, ettei se enää palannut ajattelemaan sitä, millaisella tavalla kaikki oli tapahtunut. Mikä oli johtanut siihen, että emo vaelsi tähtien joukossa muiden tähtiklaanilaisten seurassa. Mieli halusi palata muistelemaan aina vain sellaisia asioita, jotka aiheuttivat vain kaipuuta. Jos joskus emoni sanoma olisikin joskus tuntunut minusta epäreilulta, niin sellaista en olisi kyennyt enää muistamaan. Kaikki oli keskittynyt muovaamaan jäljelle vain sen muiston, minkä todella halusin muistaa. Ja siihen kynsin hampain tarrautuneena pystyin nytkin kohtaamaan Kortetuikkeen kasteen ja vastaamaan tämän esittämään kysymykseen.
“Hän oli aina niin lempeä meitä kohtaan. Eikä pelkästään se lempeys, vaan miten hän kohteli muita. Hän osasi aina nähdä tilanteissa muut ensin. Enkä tarkoita nyt pelkästään perheen kesken vaan koko klaanin. Se teki Minttuliekistä erinomaisen varapäällikön, mutta emona… hän oli mitä suurenmoisin”, nau’uin äänessäni suorastaan lämpöä. Puhuin meistä, sillä Minttuliekki oli mielestäni kohdellut kaikkia pentujaan tasa-arvoisesti. Välillä toivoin, että Talvikkitakku olisi nähnyt ajatuksiensa takaa kaiken sen rakkauden, mitä emo meille antoi. Se oli oikea dilemma minun ja sisareni välillä, jota en ikinä ollut osannut ottaa puheeksi, enkä myöskään aikonut. Mielestäni koko asia oli muutenkin ollut aina vain vanhempiemme ja Talvikkitakun välillä. Sinällään siis ihan hyvä, että Kortetuike kysyi kysymyksensä juuri minulta.
“Minttuliekki varmasti katsoo perääsi Tähtiklaanista”, tokaisin vielä ja samalla leveämpi hymynkare käväisi kasvoillani, kunnes tilalle pöllähti huvittuneempi virne. “Ei hän kuitenkaan antaisi meidän törttöillä täällä ihan vapaasti.”

//Korte?

Kääpäpunaa hermostutti hiljalleen saapuva lehtikato. Kaikki tuntuivat jatkuvasti uskottelevan itselleen ja toisille, että klaanilla oli hyvä tilanne riistan suhteen, eikä Eloklaanin tarvinnut huolehtia paljoa – ainakaan vielä. Kuitenkaan se ei saanut kollin hermostusta kaikkoamaan. Hän tunsi, kuinka inha tunne kupli hänen sisällään ja kuristi hänen hengitysteitään.
Parhaansa mukaan kolli oli yrittänyt napata klaanilleen jotain syötävää, mutta hänen surkeilla taidoillaan ei pitkälle pötkitty. Jokainen lintu ja hiiri tuntui huomaavan hänet nopeammin kuin hän edes huomasi ne. Sekin ahdisti kollia, sillä mitä hyötyä oli klaanitoverista, joka ei voinut edes kantaa omaa korkeaan kekoon?
Kääpäpuna huomasi pian Tuikelinnun, joka näytti olevan ajatuksissaan rajalla. Naaras ei myöskään kantanut mukaan riistaa tai vasta tapetun riistan hajua, joten kolli päätteli, ettei hänkään ollut saanut mitään.
Kolli päätti lähestyä naarasta. Ei hän ollut Tuikelinnulle koskaan paljoa puhunut, mutta kaiken sen mukaan, mitä oli kuullut ja nähnyt, naaras vaikutti ystävälliseltä. Siksi kynnys hänelle juttelemiseen ei tuntunut niin suurelta. Lisäksi ruskea kolli oli alkanut vähitellen pöästä jo klaanitovereille juttelemisen makuun. Se ei tuntunut nykyään enää yhtä pelottavalta kuin aiemmin.
Tuikelintu kertoi, ettei ollut edes yrittänyt saalistaa ja sitten toi esiin sen, että oli ajatellut lähteä Eloklaanista. Kääpäpuna katsoi häntä hieman ihmeissään, sillä yleensä kissat tulivat Eloklaaniin, eivät lähteneet sieltä. Toki, jos totta puhuttiin, oli hänkin ajatellut toisinaan klaanista lähtemistä.
“Ai lähteä Eloklaanista?” Kääpäpuna toisti kuin varmistaakseen, että sanat olivat aidot. Naaras nyökkäsi.
“Elämä erakkona voi tuntua toki vapaammalta, mutta samalla se tuo paljon riskejä. Olen minäkin totta puhuen toisinaan haaveillut vanhan toverini etsimisestä, jotta voisimme taas elää yhdessä, mutta tunnen olevani Eloklaanille elämäni velassa. Lisäksi, oli ihme, että selvisin omillani alun alkaenkaan, joten se ei olisi varmaankaan parhain päätös minulle”, kolli seposti ja tajusi pian, että oli yhtäkkiä kääntänyt koko tarinan itseensä. “Mutta miksi sinä tahtoisit lähteä? Etkö syntynyt Eloklaanissa? Eikö se tunnu enöä kodilta?”

//Tuike?

Laventelitaivaan seura oli juuri sitä mitä olin tähän hätään kaivannut. En aivan ymmärtänyt kaikkea, mitä hänen suustaan pääsi ulos, mutta pelkästään hänen kuuntelemisensa tuntui lievittävän kroonistunutta stressitilaani Varpulaulun puolesta.
“Ei sinulla ole mikään kiire löytää mielitiettyä”, naukaisin rauhoittelevasti sisarelleni. “Ja kuten itsekin sanoit: jokaiselle on joku. Ei sen tarvitse välttämättä olla kumppani. Ystävät ja perhe ovat aivan yhtä merkittäviä. Et sinäkään merkitse minulle vähempää kuin Korpikaste.”
Laventelitaivas räpytteli silmiään. Naaraan ilmettä oli vaikea tulkita, mutta vastaukseni tuntui tyydyttävän häntä. “Jaa, taidat haastella totta. Sinähän olet viisas veliseni. Ja minä kun luulin olevani se vanhempi ja viisaampi sisarus!” soturi puuskahti mukamas pahastuneena, mutta tuike hänen silmissään paljasti hänen vitsailevan.
Naurahdin ja pudistelin päätäni huvittuneena. Söimme muutaman haukun yhteisestä ateriastamme hiljaisuudessa, kunnes mieleeni juolahti kysymys, jonka olin halunnut kysyä jo pitkään.
“Millainen Minttuliekki oli?” Katsoin vanhempaa siskoani uteliaasti. Olin ollut liian pieni muistamaan emoani, kun hänet oli murhattu sodan aikaan. Mesi oli kertonut minulle hänestä jonkin verran, mutta minua kiinnosti kuulla, millainen emo Minttuliekki oli ollut Laventelitaivaalle ja Talvikkitakulle. Ehkä se olisi vastannut myös kysymykseeni siitä, millainen emo hän olisi ollut minulle, jos meillä olisi ollut enemmän aikaa.

//Late??

“Onko Virnakukkakin täällä?”
Talvikkitakun kysymys nosti palan Kuutamolaineen kurkkuun. Hän tuijotti naarasta silmät kosteina, aukoen suutaan vastatakseen jotakin, mutta ääntä ei tullut. Sen sijaan ulos pääsi hiljainen uikutus, ja hän painoi päänsä tassujensa väliin tuntiessaan itkun tulevan. Hän nyyhkytti sammalillaan ensin hiljaa, mutta vähitellen se voimistui holtittomaksi huutoitkuksi. Hänen päänsä tuntui että se olisi voinut räjähtää hetkenä minä hyvänsä.
Jossain kohtaa hän huomasi emonsa ja isänsä hajut ympärillään ja erotti heidän hahmonsa kyynelistä sumean katseensa läpi. Hän painautui vanhempiinsa kiinni niin kuin silloin kun hän oli ollut vielä pentu. Niihin aikoihin hänen isoin koettelemuksensa oli ollut leikin tiimellyksessä irronnut kynsi, jota Korppitähti oli pessyt lempeästi aina kun sitä oli ruvennut kirvelemään. Tätä kipua emo ei voisi nuolla pois. Se oli kaivanut hänen sisuksiinsa syvän kolon, joka korvensi häntä kuumempana kuin liekit.

Pesän ulkopuolella oli tullut pimeää. Talvikkitakku makasi omassa vuoteessaan silmät kiinni, mutta Kuutamolaine ei saanut unta. Kaikki vierailijat olivat lähteneet jokin aika sitten, mistä hän oli hyvillään. Hänellä oli lyijynraskas olo; hän olisi halunnut käpertyä omaan pesäänsä yksin loppuelämäkseen.
Virnakukan ruumista ei ollut koskaan löytynyt. Virta oli varmaankin vienyt sen kauas alavirtaan mukanaan, tai sitten hänen kumppaninsa makasi joen liejuisassa pohjassa, klaanitovereiden ulottumattomissa. Kuutamolainetta hytisytti. Hän oli aiheuttanut tämän. Hänen ei olisi koskaan pitänyt mennä Talvikkitakun luokse. Olisi pitänyt antaa tämän pelastaa itse itsensä omasta sotkustaan. Hänen sininen, ilmeetön katseensa oli porautunut nukkuvaan soturiin.
Talvikkitakun korva värähti, ja kohta tämä raotti silmiään, kuin hänen tuijotuksensa havahduttamana. Naaras haukotteli ja nosti päätään. “Kauanko nukuin?” tämä kysyi Kuutamolaineelta.
Hän ei vastannut.
“Jos en olisi tullut auttamaan sinua, Virnakukka ei olisi kuollut. Meidän ei olisi tarvinnut riidellä.” Kuutamolaine tuijotti Talvikkitakkua yhä. “Miksi minusta tuntuu, että Virnakukka oli oikeassa suhteesi? Kaikki mitä teet on johtanut ainoastaan tuskaani. Mitä jos Virnakukka oli oikeassa kaikesta muustakin? Mitä jos minä olin kamala kumppani?” Hänen katseensa muuttui etäiseksi, kuin hän olisi voinut nähdä Virnakukan seisovan Talvikkitakun takana. “Entä jos oikeasti tarvitsin Virnakukkaa, kuten hän väitti? Miten minä selviän ilman häntä?”

//Tale? D:

Raikas aamuilma oli Leimusilmää vastassa hänen astellessaan ulos pesästään silmät yhä unisen sameina. Ulkona Käärmekulta oli jakamassa partioita jo hereillä olevista sotureista. Parantajan unisuus karisi pois hänen huomatessaan Lieskakajon tutun punertavan turkin kissajoukon laidalla. Eilisiltainen keskustelu palasi hänen mieleensä, ja hänet täytti yhtäkkiä toiveikas into. Tästä päivästä alkoi heidän uusi alkunsa. Ihan vain ystävinä. Kuten he olivat sopineet. Ja jossa he ehdottomasti aikoivat pysyä. Jep.
Hän tassutteli soturijoukon luo häntä rennosti ylhäällä ja tervehti paikalla olijoita ystävällisesti. Hän kääntyi Käärmekullan puoleen. “Voisinko minä lähteä tänään jonkin partion mukaan?”
Varapäällikkö näytti hieman yllättyvän hänen kysymyksestään, mutta katsahti sitten mietteliäästi sotureihin päin. “Lieskakajon partio on lähdössä tarkistamaan etelärajan. Sinä voisit lähteä heidän mukaansa”, naaras tuumasi.
Leimusilmä räpäytti kiitollisena silmiään ja tassutti sitten lähemmäksi Lieskakajoa ja muita sotureita. Mukana olivat lisäksi Nokkospilvi, Mehiläislento sekä Kuuhohde.
Lieskakajo katsoi häntä hämmentyneenä. “Luulin että parantajat eivät käy partioissa”, kolli sanoi.
Leimusilmä heilautti häntäänsä muina kissoina. “Kyllä ulkona käyminen tekee hyvää myös parantajille. Sitä paitsi, voin samalla katsella, löytyisikö lisää yrttejä”, hän hymähti.
“Selvä on.” Lieskakajo kutsui hännänliikkeellä muut peräänsä ja lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Heti leirin ulkopuolella Nokkospilvi kiri kumppaninsa rinnalle ja asettui kävelemään aivan kollin turkissa kiinni. Leimusilmä tunsi sydämessään outoa onttoutta ja käänsi katseensa toisaalle kuin olisi etsiskellyt yrttejä.
*Me olemme vain ystäviä*, hän joutui muistuttamaan itselleen, kun hänen mieleensä hiipi haikea muisto heistä kahdesta turkki turkkia vasten. Se oli menneisyyttä.

//Lieksa?!?!

Alusta aloittaminen. Silmämääräisesti se sana tuntui toiveikkaalta. Jos aloitti alusta, tassuissasi ei ollut mitään eikä niissä täten voinut olla mitään negatiivistakaan. Mutta samalla alusta aloittaminen myös symboloi luopumista. Jos he aloittaisivat alusta, ei olisi enää heitä. Ei olisi enää Lieskakajoa ja Leimusilmää. Ei olisi enää kolleja, jotka katselisivat toisiaan kulmiensa alta, mielessään toisen turkin komeus ja sielun sulot. Olisi vain kaksi ystävää, jotka jakoivat yhteisen historian ja saattoivat joskus ajatella, että no, kyllähän se aurinko osui toisen turkkiin kauniisti, luoden upeita sävyjä. Mutta se siinä. Samalla heidän välinen salaisuus raukeaisi. Se jäisi jonnekin kauas menneisyyteen, ehkä jopa unohtuisi. Ehkä Leimusilmä jopa löytäisi toisen rakastajan. Jonkun jota kutsua kumppaniksi. Koska tapahtui mitä tahansa, päivän päätteeksi Lieskakajo toivoi kollin löytävän onnen ja rauhan. Vaikka se onnellisuus ei löytyisikään hänen pesäsammaliltaan. Lopulta punaturkkinen kolli nyökkäsi.
“Aloitetaan vain”, Lieskakajo vastasi, mutta hänen äänensä ei ollut lainkaan varma tai edes iloinen. “Minä toivon, että sinä löydät vielä rakkauden. Minun pitää nyt kuitenkin mennä, pitää harjoitella”, kolli jatkoi hieman epämääräisellä äänensävyllä. Leimusilmän vastauksen jälkeen hän kääntyi kannoiltaan ja poistui parantajanpesästä takaisin viileälle aukiolle. Tästä se lähtisi, uusi alku ja uusi lehtisade ilman Leimusilmää. Tämän jälkeen asiat tulisivat olemaan todellakin toisen. Ja vaikka he olivat sopineet aloittavansa alusta, se tapahtui vain heidän puheissaan.

//Leimu, jos haluat jatkaa esim. uudesta päivästä??? 🙁 Mutta voidaan myös lopetella, jos haluat!

Leimusilmä katseli Lieskakajoa surullisena ja ehkä hieman pettyneenä. Kaiken tämän jälkeenkään kolli ei tuntunut tajuavan, miksi asiat olivat menneet niin kuin ne olivat menneet.
“Voi Lieskakajo”, hän henkäisi hiljaa, “ei tässä koskaan ollut kyse Tähtiklaanin tahdosta. On vain sinä ja minä, ja me molemmat tiedämme, miksi tämä ei voi toimia. Ei vaikka kuinka haluaisimme.”
Lieskakajon silmät olivat ilmeettömät. Soturi näytti yhtäkkiä kamalan pieneltä ja voimattomalta, ja Leimusilmään iski äkillinen halu painautua tätä vasten ja lohduttaa tätä. Mutta hän ei tehnyt sitä. Se olisi ollut kidutusta heille molemmille.
“Näiden ei tarvitse olla hyvästit”, Leimusilmä sanoi sitten tavoitellen äänensävyllään positiivisempaa sävyä. “Eivät ne voisi olla sitä, vaikka niin haluaisimme. Me olemme yhä klaanitovereita. Ja voimme olla yhä ystäviä. Voimme aloittaa alusta.” Sen ääneen sanominen tuntui hänestä yhtä typerältä kuin miltä se kuulostikin. Kaiken sen jälkeen, mitä heidän välillään oli ollut, miten he voisivat olla pelkkiä ystäviä?
*Se on ainoa keino*, Leimusilmä vakuutti itselleen.
“Emme katoa toistemme elämistä lopullisesti. Meitä – mitä me sitten ikinä olimmekaan – ei enää vain ole, ei samalla tavalla.” Parantaja kohotti leukaansa kuin osoittaakseen itselleen, että uusi alku ratkaisisi kaikki heidän ongelmansa.
“Mitä sanot?” Leimusilmä katsoi soturia odottavasti. “Aloitetaanko alusta?”

//Lieska? 😮

Koko pohja tuntui katoavan Lieskakajon tassujen alta kun Leimusilmä antoi täyslaidallisen. Heidän välinsä olivat olleet jo pitkään oudot, mutta nyt… Nyt ne tuntuivat menneen lopullisesti. Lieskakajon sydän hakkasi kuin hän olisi juossut läpi yön. Mutta sen ero tähän tilanteeseen oli se, että se ei veisi hänen käpäliään alta. Juoksulenkin jälkeen hän lepäisi hetken ja olisi sen jälkeen entistä ehompi kolli. Mutta nyt, nyt hän ei voisi enää olla sellainen.
“Oliko tämä sitten tässä?” punaturkkinen kolli naukaisi lähes äänettömästi, ääni väristen. Hän ei halunnut kuulla Leimusilmän vastausta, vaan sulkea korvansa ja silmänsä.
“Ovatko nämä hyvästit?” Lieskakajo kysyi surumielisesti. Hänen silmistään oli kadonnut kaikki se tavanomainen ilo ja kiilto, joka teki Lieskakajosta Lieskakajon. Ei missään ollut enää mitään järkeä. Lieskakajo yritti koskettaa laikukasta parantajaa käpälällään, mutta kolli väisti hänen kosketustaan. Soturin korvat nuupahtivat kuin viherlehden viimeinen kukkanen. Hän olisi halunnut Leimusilmän kanssa yhteisen elämän ja tulevaisuuden, mutta se kaikki taisi olla nyt mennyttä.
“Oletko varma, että se on Tähtiklaanin tahto, että tämä menee näin?” Lieskakajo yritti vielä.
Hän tiesi, että hänen perheensä oli kärsinyt tästä. Kujekulta oli ripittänyt hänet ja varmaan myös Leimusilmänkin, vaikka eihän se kollin vika ollut. Lieskakajo tiesi, että hänen pitäisi nyt keskittyä Nokkospilveen ja pentuihinsa, mutta miten hän pystyi, kun hän oli taas päässyt Leimusilmän makuun kiinni…

//Leimu? 🙁