Kujakissayhteisön tarinat

He olisivat voineet jo olla nukkumassa. He voisivat parhaillaan nauttia elämänsä makeimmista unosista Matteon esittelemässä mörskässä. Jos jotain, niin se olisi ollut rauhallisempi, kuin Kujakissayhteisön pesä, joka välillä kuulosti remontin kohteena olevalta. Ja myös pehkut olisivat olleet pehmeämmät! Hehän olisivat voineet kääriytyä ties mihin silkkiin. Mutta sepäs ei Amoria tuntunut kiinnostavan. Rhiannon vetäisi koristeellista asustettaan tiukemmalle ja ynähti. Sadepisarat olivat painaneet hänen normaalisti tarkasti suitun ihoonsa kiinni ja saanut naaraan näyttämään aivan viemäristä revityltä katurotalta.
“Amor ja hänen ymmärtämättömyys, tässä sitä sitten ollaan! Ja minä kun näin niin paljon vaivaa sen Matteon mielistelyyn”, Rhiannon puhisi itsekseen viikset heilahdellen. Hän ei todellakaan pitänyt tuosta katujen vitsiniekasta, mutta jostain syystä hänen veljensä tuntui oudon mieltyneeltä siihen. Rhiannon ei ymmärtänyt, kollihan oli selkeästi flirttaillut hänelle ensin! Mutta Rhiannon ei koskaan suostuisi kilpailemaan Amorin kanssa samoista rakkauden suihkulähteistä. Onneksi Matteo oli hänelle sellaisen vastakohta. Amorin vuoksi Rhiannon edes yritti sietää sitä eikä poksahtaa simapullon lailla Matteon ilmestyessä hänen näkökenttäänsä.

“Meinasitko sinä ottaa minut reppuselkääsi?” Rhiannon kysyi kuivasti, mutta kampesi itsensä sitten dramaattisen hitaasti ylös. Hän venytti jokaisen koipensa ja varpaansa tarkasti.
“Tämä kyyti harjoittaa itsepalvelua. Hop hop, tassua toisen eteen”, Amor vastasi sanojaan koristelematta ja lähti sitten johdattamaan siskoaan takaisin heidän tuttuun pesäänsä. Sisarukset eivät olleet todellakaan selvittäneet välejään, mutta pesään yhdessä palaaminen oli ensimmäinen askel. Matka takaisin lämpöön kului tuskallisen hitaasti. Kumpikaan ei naukunut sanaakaan, taustaäänenä toimi pelkkä sateen ropina. Hiljaisuus seurasi heitä pedeilleen eikä jättänyt kaksikkoa silloinkaan rauhaan. Kumpikaan ei kuiskannut edes hyvän yön -toivotuksia tai hipaissut toisen turkkia. He vain nukahtivat, yön seikkailut harteillaan.

Aurinko oli noussut jo korkealle ja sen kylmät säteet leikkivät Rhiannonin turkillaan. Kun ne osuivat naaraan silmiin, ne saivat hänet vaihtamaan asentoaan. Naaras olisi voinut nukkua vaikka kokonaisen päivän! Mutta valon käydessä liian kirkkaaksi, naaraan oli pakko raottaa silmiään ja nousta ylös. Ja sitten vain päivän askareisiin reippaana – ei. Rhiannon alkoi sukimaan turkkiaan pitkin vedoin. Sadevesi vaikutti huuhtoneen kaiken veren turkistaan. Punainen väri ei normaalisti hänen turkkiinsa kuulunut ja se voisi saada muiden kissojen epäilykset heräämään. Rhiannonin katse harhaili Amorin nukkumapaikalle. Hän oli arvannut oikein, Amorinkin yöunet olivat venähtäneet. Kolli ei ollut koskaan ollut mikään Päivänsäteen oikea tassu mitä tuli tehtävien suorittamiseen. Mutta nyt Rhiannon oli hyvin vaikean päätöksen edessä. Hän ei nimittäin tiennyt halusiko hän keskustella kollin kanssa vai jättää toisen omaan arvoonsa. Naaras tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hän kaipasi Amoria. Joten Rhiannon nouti pesän sopukoista mahdollisimman mehevän näköisen hiiren ja laski sen Amorin käpälien juureen. Oli oikeastaan suoranainen ihme, että hän oli onnistunut löytämään jotain tuollaista. Kujakissayhteisön kissat olivat nimittäin surkeita saalistamaan. Pikku hiljaa Amor alkoi heräillä, räpytellä karheita unihiekkoja silmistään.
“Minulle tuli paha mieli, eilen. Sinä loukkasit minua, ajattelit minusta niin pahoja asioita. Mutta en minä ole sellainen kissa”, Rhiannon naukaisi varoittamatta. Suoraan vain syvään päätyyn!

//Amor? 😉

Rhiannon pyyhälsi paikalta kihisten. Mikä draamakuningatar! Olkoon vaikka mehukatti, Amor ei aikoinut mennä naaraan perään. Tulisi kujakissayhteisöön kuin tulisi, ei ole hänen ongelmansa jos naaras halusi hankaluuksiin. Oli hyvä vaan, että meni tuulettumaan.
Amor jatkoi lompsimista kohti kotia aivan hiljaa, vain sateen piiska kohisi hänen korvissaan, vaikka pian hänen korvansa senkin unohtivat ja ne hyväksyivät sateen äänen uudeksi hiljaisuudeksi. Jokaisella uloshenkäyksellään hänen sisäänsä pakkautunut kuuma höyry purkautui ulos, katkerat ajatukset laimentuivat lähinnä lapsellisiksi loukkauksiksi. Jääräpäisyys ei kuitenkaan kadonnut. Amor seisoi edelleen sanojensa takana. Eihän hän niitä muuten olisi sanonut. Hän olisi voinut muotoilla kaiken vain hieman eri tavalla. Sitä hän ei kuitenkaan jaksanut miettiä nyt, kaikki hänessä oli vain sateessa rypistynyt pala paperia, limainen löllykkä jossa ei pahemmin tuuli viuhunut.
Kujakissayhteisön majapaikka ilmestyi hänen eteensä lähes yllätyksenomaisesti. Se katseli märkää kissaa ilkeästi, vain ukkoset ja salamanlieskat puuttuivat. Tällä hetkellä mikään paikka ei kuitenkaan kutsunut häntä niin. Hän halusi kuivalle pedilleen ja niin hän aikoi myös tehdä. Rhiannon saisi tulla itse kun tulisi. Hän ei lähtisi anelemaan. Draamailkoot minkä halusi, se ei tehonnut Amoriin.
Amor oli luikahtanut sisälle onnistuneesti ja jäänyt hetkeksi aivan uloskäynnin tuntumaan kuivaamaan itseään siltä varalta, että hän epätoivotusti kohtaisi jonkun yön hämärässä. Enää ei ollut edes kovin pimeää, eikä aamun valkenemiseenkaan menisi enää kauaa. Kolli sipsutti pedilleen ja käpertyi tiukalle kerälle, painoi tassut silmiensä ylle ja upotti kuonon niin syvälle kuin vain kykeni. Amor ei ollut koskaan ollut näin väsynyt, mutta silti uni ei tullut. Kolli kierähteli pedillään, huitaisi epähuomiossa tassullaan Cassiopeiaa joka alkoi nurista unissaan. Amor venytti etutassujaan ja odotti niiden osuvan viereisellä pedillä nukkuvaan kissaan, mutta pian sai karun muistutuksen sisarensa poissa olosta kun hänen käpälänsä haroi ilmaa. Amor keskusteli itsensä kanssa kiihkeästi ajatuksissaan. Tunteet esittivät kysymykset ja järki tarjosi vastauksia, jotka eivät ollenkaan tyydyttäneet kysyjää. Naaras halusi vain osoittaa mieltään. Rhiannon olisi vain innoissaan, jos tietäisi Amorin ajattelevan häntä. Amoria ärsytti ajatella kuinka tyytyväinen Rhiannon olisikaan. Mutta kollin kiukku oli viilentynyt. Eihän hän voisi jättää Rhiannonia yksin kurjaan keliin. Millainen veli hän silloin olisi? Ei hän halunnut olla inhottava. Siellä jossain naaras lilluisi kuravellissä ja hänen uusi upea sininen kankaansakin likaantuisi. Amor oli piilottanut oman krumeluurinsa varmana paikkaan, ei hän sitä halunnut muille esitellä, mutta sitä katsoessaan kuva Rhiannonista kaksijalkalan lehdettömien katulamppujen alla sai hänen olonsa surkeaksi.
Tuuli viuhui pesän nurkissa kalseasti kuin olisi nauranut reikäisellä suullaan. Amor nousi ylös huokaisten. Olihan hänen mentävä. Tietenkin olisi. Eivät he olleet ketä tahansa, he olivat Rhiannon ja Amor. Ja he eivät jättäneet toisiaan.

Amor juoksi takaisin omia jälkiään kilpaa tuulen kanssa. Aamutaivas alkoi jo kellertää, yö oli ohitse. Voi niitä kauneusunia mitä hän kaipasikaan nyt. Nyt hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä niitä, hänen olisi löydettävä Rhiannon nopeasti ja heidän olisi oltava takaisin pesässä kun kujakissayhteisön jäsenet alkaisivat heräilemään hyvin nukutun yön jäljiltä. Voi kuinka pitkä yö se olikaan ollut. Loppujen lopuksi Rhiannonia ei ollut vaikea löytää, hän ei ollut lähtenyt kovin kauas kohdasta jossa heidän tiensä olivat ristenneet. Naaras oli asettunut sateensuojaan ja kökötti siinä. Amor ravasi paikalle.
“No niin kullannuppu nyt on ainoa mahdollisuutesi lähteä unten bulevardille. Kyyti lähtee ihan än yy tee nyt, eikä tarjous toistu”, Amor sanoi hiljaa ja jäi vähän matkan päähän. Ei Amor ollut leppynyt tai juttutuulella, mutta he ehtivät keskustella asioista myöhemmin.

//Rhiannon? 😉

Rhiannon odotti ja odotti, että Amor sai puhuttua pitkän läksytyksensä loppuun. Naaras odotti jopa hetken lisää, jos Amor olisi halunnut lisätä vielä loppuun jotain siitä kuinka hän ei ymmärtänyt. Koska sitä tämä keskustelu näköjään koski. Hänen vajaavaisia ymmärrystaitojaan.
“En minä unohtanut mistä me keskustelimme. Muistini on varsin erinomainen”, naaras huomautti kollille.
“Sen minä olen kyllä huomannut. Luoja sentään, Lyrakin sai kenkää, koska on joskus sattunut kutsumaan sinua väärällä nimellä!” Amor vastasti nyrpeänä. Kollihan uikutti kuin mikäkin marsu!
“Minusta tämä vaikuttaa siltä, että sinä se tässä et ymmärrä minua”, naaras vastasi viileästi.
“Ehkä toisten tappamista ei vain kuulu ymmärtää!”
Rhiannon oli asiasta eri mieltä. Siis, jos joku nyt kertoisi tappaneensa Amorin, hän olisi vain kauhuissaan. Se olisi valtava tragedia, surunäytös. Mutta kun hän antoi kynsiensä heilua aivan eri syistä kuin muut! Hän puolusti muiden kissojen oikeuksia. Hän teki mitä täytyi, jotta muut saisivat elää rauhassa. Jotta muiden ei tarvitsisi kokea sitä tuskaa, joka oli varjostanut hänen pientä elämäänsä. Rhiannon vilkaisi mustavalkeaa veljeään happamana. Hän oli ajatellut, että Matteon kanssa heilastelu voisi piristää. Hän oli nähnyt aika paljon vaivaa toisen vuoksi.
“Kyllä minä ymmärrän, miksi sinä olet minulle vihainen. Sanoit, että en voisi tappaa ketään, mutta minä olen asiasta aivan eri mieltä oliko se tässä tapauksessa väärin”, Rhiannon sanoi.
Amor ei vain pitänyt siitä mitä naaras sanoi, mutta se ei tarkoittanut, että Rhiannon ei ymmärtäisi. Naaras potkaisi tielleen osunutta pikkukiveä. Hops vain ja kivi oli vierinyt viemäriin. Vaikka kivi oli saattanut kokea loppunsa, ainakaan kukaan ei voisi enää kompastua siihen.
“Sitä paitsi Matteon yövierailun oli tarkoitus olla mukava asia.”
Naaraan kynnet liukuivat maahan ja takaisin sisään.
“Enkä minä aikonut tappaa häntä. Sehän olisi ollut kehno tapa järjestää sinulle iloa iltaan”, Rhiannon huokaisi. Yksi vilkaisu hänen veljensä kasvoihin riitti. Hän ei ollut saanut tienattua siitä itselleen pisteitä.
“Et aikonut tappaa häntä? Voi Rhiannon, kiitos – sepäs jaloa, että ajattelet tässä muiden henkikultia!” Amor sanoi ja antoi käpäliensä johdattaa häntä entistä rivakammin kohti Kujakissayhteisön pesää. Naaraan silmät kapenivat jälleen. Anti olla. Amor se ei sitten ymmärtänyt lainkaan, että hän oli tässä vain yrittänyt piristää kollia kaiken sen tapahtuneen jälkeen.
“Sinua se ei näköjään pysty miellyttämään. Heippa vaan!” Rhiannon tokaisi ja nyt hän vuorostaan lähti kulkemaan eri suuntaan. Amor saisi aivan itse selittää Päivänsäteelle, kuinka hän oli hukannut siskonsa. Kenties tuo saisi johtaa hänen etsintäpartioita. Mutta Rhiannoniapa moinen ei kiinnostanut.

//Amor? 😀

Amorin askeleet hidastuivat hetkeksi puhtaasti hämmennyksestä, pienen pieni uteliaisuus oli ottanut siksi lyhyeksi hetkeksi hänestä vallan, kunnes korvat taas painuivat päänmyötäisiksi ja Amor kiristi taas tahtiaan. Ei hän tarvinnut Rhiannonia hoitamaan rakkauselämäänsä – tai yhtikäs mitään! Mitä tunki veriset näppinsä paikkoihin jonne ne eivät kuuluneet. Ei hän tarvitsi apua, kyllä hän tiesi mitä teki. Rhiannon vain sotkisi kaiken. Naaras asettuisi heidän väliinsä ja toteaisi muitta mutkitta “kuules velikultani Amor on tässä jo hetken miettinyt, miltä turkkisi mahtaa oikein maistua? Voisitko antaa hänelle pienen maistiaisen?” pudottaisi sanansa aivan yhtä hienovaraisesti kuin olisi heittänyt taivaalta kissan kokoisen kiven lampeen ja kaiken tämän jälkeen Matteo kohottaisi pilkallisesti kulmiaan ja NAURAISI. Katsoisi heitä, kahta itsestään liikaa luulevaa nuorta hänen kuistillaan, ja säälisi, jonka jälkeen lähtisi äkkiä pois, eivätkä he enää koskaan kohtaisi muualla kuin Amorin katkeransuloisissa unissa. Sillä ainakin Matteo unohtaisi heti, ehkä joskus jonain lämpimänä hetkenä kotipesässään kermaa litkien muistaisi etäisen muiston, vitsin, jonka kaikkia yksityiskohtia tämä ei edes kunnolla muistanut, naurahtaisi ja sen jälkeen unohtaisi lopullisesti, siirtyisi eteenpäin elämässään. Olisi täysin kylmä ja välinpitämätön ja jos he joskus kuiden päästä kohtaisivat kadulla, hän vain näkisi nolon nulikan joka oli joskus ollut lätkässä häneen. Amor halusi heittäytyä kaivoon ja kiljua niin, että koko maan poveen porautuva putki ulvoisi hänen kanssaan kunnes hän mulahtaisi veden hiljaisuuten ja vetäisi ahnaasti keuhkonsa täyteen vettä ja toivoisi, että uppoaisi pohjaan mahdollisimman nopeasti. Ja sitten vielä joku typerä ohikulkija näkisi kaiken ja pelastaisi hänet jollakin hilavitkuttimellaan, lassoaisi hänet kuin väsyneen kangasrievun ja sitten vasta koko maailma katsoisikin häntä kuin jotain epäonnista kohtalonoikkua ja koko kaupunki juoruaisi tarinasta, kuinka sellainen nuori kissa kaikessa ihastuksessaan yritti hukuttautua ja Amor olisi kaikkien kissojen tuntema farssi, tarina siitä, kuinka kissa luopuisi typeryydessään kunniansa, eikä kukaan enää koskaan ottaisi tätä tosissaan ja sit-
Amorin ajatukset puhisivat hengästyneinä pakolliseen sisäänhengitykseen.
“En minä ole kiinnostunut hänestä, kiitos vain”, Amor sanoi värittömästi, tavoitellen kunniallista sävyä sen minkä kykeni latistuneessa turkissaan ja sipaisi kaulansa muovinrepaletta paremmin.
Rhiannon otti muutaman hölkkä askelen kiriäkseen veljeään, joka tarpoi tuhatta ja sataa pitkillä koivillaan.
“Ja muutenkin. Kyse ei ole siitä. Unohditko jo mitä tapahtui vähän ennen? Unohditko jo mitä puhuimme aikaisemmin. Siitä, kuinka et voi vaan TAPPAA jotakuta? Ymmärrätkö? Ymmärrätkö sinä miksi olen sinulle vihainen? Koska minusta tuntuu, että sinä et vain tajua. Sinä et ymmärrä. Yhtään. Mitään. Ja sitten sinä alat järjestää jotain huvipurjehdintaa jonkun katukatin kanssa ja ties mitä. Minä haluan nukkumaan.”
Amorin tassut olivat aivan kuraiset. Ja asfalttiako väitettiin siistiksi kävelytieksi? Olivathan he toki muutamasti oikoneet, mutta ei hänen turkillaan ollut mitään asiaa olla näin likainen. Kukaan ei saisi nähdä häntä näin, muuten olisi aivan selvää missä he olivat yönsä kulkeneet ja siitä vasta Päivänsäde riemastuisikin. Sitten he eivät saisi enää koskaan mennä minnekään. Ei juhliin huomenna, ei ylihuomenna eikä vuoden päästä. He helkkari sentään kuolisivat tylsyyteen!

//Rhiannon? 😀

Yhtäkkiä kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Amor oli lähtenyt suorastaan ovet paukkuen ja Matteokin oli häipynyt luvattuaan, että Rhiannon saisi nukkua täällä – eihän tämä edes ollut hänen omista paikkansa. Tämä oli kuulemma joidenkin hippiäisten bilepaikka vai milläkö termillä tuo tummaturkkinen liero oli niitä kutsunut. Ei sillä niin väliä. Ja niin Rhiannon oli jäänyt yksin, puoliksi tyhjäksi litkittyjen kuppien äärelle. Eikä Rhiannon todellakaan pitänyt tästä tunteesta. Ehkä Matteo saapuisi pian takaisin, retuuttaen typerästi kadonnutta Amoria suoraan korvasta. Sen jälkeen Rhiannon voisi läksyttää veljeään itse. Milloin Amorista oli muuttunut noin epäluotettava? Heidän oli pitänyt pitää yhtä. He vastaan muu maailma, niin he olivat sopineet. Mutta sitten kolli oli vain ottanut ja lähtenyt! Rhiannonin katse harhaili pehmoisen oloiseen pesäpaikkaan. Tuonne hän olisi voinut istuttaa Matteon ja heittää Amorin kollin kylkeen. Mutta Amorpa se oli kadonnut. Jättänyt Rhiannonin vaille arvostusta. Eikö tuo puupää omistanut silmiä? Rhiannonhan oli yrittänyt järjestää hänet yhteen tuon lipeväkielisen maestron kanssa, mutta ei – Amor se kuvitteli tietävänsä itse paljon paremmin. Luuli olevansa tämän kaupungin ainoa rakkauden ammattilainen. Ja no, saattoipa kolli ollakin. Mutta asioiden hoitamiseen ei tarvittu ammattinimikettä. Rhiannon nousi ylös. Ei, nyt tämä sai riittää. Häntähän ei kohdeltu näin. Rhiannon loikkasi kulkuaukosta sateiselle kujalle ja lähti häntä pystyssä etsimään koiranilmaan kadonnutta velikultaansa.

Ja sieltähän se löytyikin. Harhailemasta kaduilta kuin mikäkin suuntavaistonsa kadottanut kotikissa.
“Amor”, Rhiannon huusi sateen läpi. Kolli ei kuitenkaan edes kääntänyt päätään. Rhiannon silmät kapenivat viiruiksi. Kuinka kiittämätöntä.
“Olet sinä kyllä yksi typerys!” Rhiannon tuhahti veljelleen päästyään lähietäisyydelle. Amor vilkaisi siskoaan, mutta ei järin ilahtuneena.
“Päättyikö teidän molempien ilta lyhyeen vai vain sinun?” Amor kysyi kuivasti ja harppoi pitkin askelin kaduilla päästäkseen eteenpäin.
“Luulisi, että noin sievään päähän mahtuisi jotain älliä. Minä yritin järjestää sinut Matteon kainaloon, ääliö!” Rhiannon tönäisi kollia ja vilkaisi toista pahantuulisena. ”Ja sitten sinä vain otat ja lähdet.” Rhiannonin ääni oli sekoitus sihinää ja huokausta.

//Amor? 😉

Kanerva loikoi pahvilaatikon suojissa seuraillen liikettä pesässä. Paljoa täällä ei tapahtunutkaan: Kujakissayhteisön päivät seurasivat samankaltaisuudessaan toisiaan, maisemat vaihtuivat vähän eikä seurakaan parantunut. Kanervan katse oli kiinnittynyt Härmään, keneenpä muuhunkaan, joka keskittyneesti pinosi kamomillan kukintoja suurelle vaahteranlehdelle. Kamomillaa oli Kanervakin viime aikoina alkanut silloin tällöin syömään vanhaa sydäntä vahvistaakseen.
Tuo vanha sydän sykähti, kun valkokeltaiset kukinnot toivat mielen perukoilta esiin rakkaan muiston. Siinä puutarhassa oli kukkinut kaikenlaista, kamomillaakin, jota nuori Kanerva oli turhautuneena etsinyt silloiselle potilaalleen. Viimein naaraan askeleet olivat kuljettaneet hänet kasvin luo, mutta samalla hän oli löytänyt jotain muutakin, jotain, mikä kamomillan tavoin vahvisti hänen sydäntään vielä näiden lukemattomien kuiden jälkeen… Kanerva sulki silmänsä, ja hänen mielensä seilasi unen ja todellisuudeen rajamaille, kauas Kujakissayhteisöstä ja Härmästä, vetreämpään kehoon ja nuoreen, uteliaan rohkeaan mieleen…

Nuori Kanerva kulki kaksijalkalan tummaa, auringon lämmittämää leveää polkua. Oli laiska iltapäivä, hirviötkin olivat vetäytyneet levolle. Välillä vastaan tuli kaksijalkapariskunta koirineen, mutta Kanerva tiesi, että peto pysyisi lieassa. Hän antoi huoletta nenänsä osoittaa tietä havittelemansa kamomillan luo.
Kanerva oli edellisenä päivänä tavannut vanhan kollikissan. Kissa oli heikko, ja kun Kanerva oli kuunnellut tämän rintaa, oli sydän iskenyt vaimeasti ja valitellen. Ei kissaa voinut ikääntymisen oireilta pelastaa, mutta ainakin niitä saattoi helpottaa. Kamomilla sen tekisi ja tuota yrttiä löytääkseen oli Kanervan täytynyt poistua metsän suojista. Hän oli toki tottunut kulkemaan kaksijalkalassa, jonne naaras usein saapui etsimään harvinaisempia yrttejä. Ei Kanerva kuitenkaan pitänyt näistä seuduista. Täällä oli outoja tuoksuja ja otuksia. Maata peitti kivi pehmeän sammalen sijaan. Sentään kaksijalkojen luona asuvat kissat olivat yleensä kohteliaita eivätkä toivoneet hankaluuksia. Samaa ei voinut sanoa kaikista metsässä kulkevista erakoista.
Kanerva pysähtyi valkoisen aidan eteen. Sen toiselta puolelta kantautui runsas yrttien tuoksujen kirjo, jonka seasta erottui myös kamomilla. Vesi herahti naaraan kielelle ja silkan innon synnyttämä väristys kulki hänen kehonsa läpi. Mitä aarteita tämä piha voisikaan hänelle tarjota… Yrttien lisäksi puutarhasta kuitenkin leijaili myös kissan tuoksu, lempeä ja peloton. Jos tuo kotikisu oli haistanut hänet, ei tämä ollut säikähtänyt. Hyvällä tuurilla kissa olisi ystävällinen ja antaisi Kanervan noukkia parin, muutaman kasvin pihastaan. Toisaalta jotkut kotikisut suhtautuivat hyvin puolustavasti omien kaksijalkojensa reviiriin. Jos tämä kissa ei olisi suopealla tuulella, Kanervan olisi palattava sitten, kun katti olisi kutsuttu sisään. Apaja oli liian houkutteleva hylättäväksi.
Aurinko säkenöi Kanervan ruskeasta turkista, kun hän ponnisti tarkkaan loikkaan lauta-aidan harjalle. Sieltä hän katseli alas pihaan. Puutarhassa oli tiheään pensaita ja puita; mehiläiset viihtyivät runsaissa kukkaistutuksissa. Keskellä pihaa kimalteli pieni, kivilaattojen rajaama lampi, johon virtasi vettä marmorisesta patsaasta. Veden ääressä istui kissa.
Kissalla oli valkoinen turkki, jota koristivat mustat laikut. Kanerva ei nähnyt hänen silmiensä väriä, sillä kissan katse oli suunnattu keskittyneesti alas veden pintaan. Hänen toinen tassunsa oli ilmassa, hännänpää vääntyili. Sievä korva värähti, kun Kanerva laskeutui aidalta nurmikolle ja asteli lähemmäs. Hän seisoi hetken paikoillaan naaraskissaa katsellen ja odotti, että tämä olisi jollain tapaa huomioinut, että pihaan oli saapunut tunkeilija. Lopulta Kanerva rykäisi hieman kiusaantuneena.
“Kalastatko sinä?”
Kissa piti katseensa kirkkaan veden pinnassa ja Kanerva seurasi sitä. Vedessä ei uinut yhtä ainutta kalaa; pohja oli laatoitettu ja keinotekoinen.
“Kyllä.”
Kanerva kallisti hämmentyneenä päätään. Naaras ei edelleenkään katsonut häneen. Aika tuntui pysähtyneen ja Kanerva pohti hetken, oliko hän unessa.
“Siellä ei taida olla kaloja”, parantaja sanoi viimein. Kissa laski hitaasti tassunsa ja räpäytti ilmeettömänä silmiään.
“Ai. No, aina kannattaa yrittää.”
Viimein heidän katseensa kohtasivat ja Kanervan sydän heitti ylimääräisen lyönnin. Kauniit pyöreät, keltaiset silmät hymyilivät hänelle kuin pari täysiä kuita pimeältä taivaalta. Hänen niskakarvansa kohosivat hieman, kun katse muuttui ilkikuriseksi. Yhtäkkiä Kanerva ei ollutkaan varma siitä, oliko tämä kissa hullu tai hölmö, vai oliko hän itse jonkin vitsin kohde.
Nopeasti hetki katosi, kun kissa nousi jaloilleen ja venytti antaumuksella selkäänsä.
“No, kukas se sinä olet? Etsitkö ystävää?” naaras kysyi leveästi hymyillen ja kierähti maahan jatkamaan verryttelyään. Kanerva siristi silmiään.
“En. Etsin erästä yrttiä.”
Kissa kiepsahti innostuneena takaisin jaloilleen. Tuore nurmi oli värjännyt hänen valkoista turkkiaan vihreäksi. Naaras otti pari askelta lähemmäs, Kanerva pari taaemmas.
“Yrttiä? Vau, mitä sinä sillä?”
“Se ei taida kuulua sinulle.”
Kissa mutristi huultaan, mutta ei näyttänyt olevan aidosti pettynyt. Kanerva tunsi olonsa jotenkin paljaaksi, kun tämä mittaili häntä lumoavalla katseellaan. Hän oli yhtä aikaa jännittynyt ja utelias.
“Entä mikä on nimesi? Minä olen Kyllikki.”
“Ei sekään kuulu sinulle.”
“Äh, älähän nyt. Kyllä kuuluu. Jos tulet pihaani tuosta vain, niin vähintä mitä voit tehdä on kertoa oma nimesi”, Kyllikki nauroi hampaat vilkkuen. Hänen naurunsa ei ollut niinkään kaunista, se oli vallatonta ja muhkeaa ja sai Kanervan sydämen sykkimään kiivaammin.
“No, keksinkö sinulle sitten lempinimen? Naapurissani asuu Pernilla, haluatko lainata hänen nimeään?”
Kanerva irvisti. Kotikisut osasivat olla kummallisia. Toisaalta hän oli kuullut, että kaksijalat usein keksivät heidän nimensä. Ehkä niin oli Kyllikinkin kohdalla – mitä se edes tarkoitti?
“Eikö? Entä Wilhelmiina?”
Parantaja puuskahti voimattomana.
“Olen Kanerva.”
Kyllikki nyökkäsi tyytyväisenä. He katsoivat toisiaan pitkään. Mustavalkoisen naaraan hymy oli hurmaava: Kanervasta tuntui, että tämä oli aidosti onnellinen heidän kohtaamisestaan.
“No niin! Oikein mukava tavata. Ja tervetuloa.”

Kanerva räpytteli silmänsä auki. Hellän lämmin viherlehden päivä oli vaihtunut kolkkoon kaksijalan pesään. Lantiota kivisti, kuten nykyään useimmiten hänen herätessään. Hän veti henkeä ja nousi istumaan.
Kyllikki. Mitä Kanerva olisi antanutkaan, jos olisi vielä kerran päässyt tapaamaan rakastamansa kissan. Mitä hän olisi tehnytkään, jotta olisi voinut päästä takaisin noihin päiviin, jotka olivat täynnä naurua, toveruutta, hiljaisia hetkiä, kaipausta, helliä kielenvaihtoja. Kanerva tukahdutti niiskahduksen. Eihän hän edes tiennyt, oliko Kyllikki enää elossa.

Kaksi kovaa kohtasi. He olivat molemmat omapäisiä, eikä valitettavasti kummallekaan ollut siunaantunut alistumisen geeniä. Tai ei ainakaan Amorille. Hän ylpeili omalla vapaudellaan, eikä antanut kenenkään käskyttää häntä.
“Onnea yökyläilyyn. Tämä resuinen herramies poistuu nyt. Hyvää illan jatkoa!” Matteo ja Rhiannon kääntyivät hänen puoleensa. Amor ei katsonut siskoaan silmiin.
“Ja Matteolle tiedoksi, että sisarkullallani on aika herkkä tuo liipaisinsormi, joten älä laske kaikkea ihan liian lekkeriksi”, Amor sanoi ja heilautti häntäänsä huolimattomiksi hyvästeiksi ja poistui samaa reittiä jota he olivat tulleetkin. Hänen häntänsä nyki, mutta pää oli silti pystyssä. Rhiannon, tehkööt mitä huvitti. Amor oli käsittämättömän väsynyt ja jos se ei sopinut naaraan suunnitelmiin niin olkoot keskenänsä. Hänen päänsä hajoaisi ihan juuri. Aivan sama.
Rhiannonin naamataulu ja koko tilanne olivat alkaneet ärsyttää Amoria. Mitä sisko oikein säätää? Tuntui, että Rhiannon halusi tahallaan pilata kaiken, mitä Amor oli alkanut rakentaa. Kiitos Rhiannon, kiitos niin paljon.
Ja koko tilanne! Kuinka se oli vaan junnannut ja junnannut. Naaraan oli pakko koko ajan asettua häntä vastaan ja kumota kaikki mitä Amor oli juuri sanonut. Matteokin katsoi varmaan, että mitä kakaroita kun tappelevat koko ajan. Amorhan poistuisi paikalta mikäli niin hyväksi tunsi sanoi Rhiannon mitä hyvänsä. Ei heidän tarvinnut koko ajan olla yhdessä. Hän sai päättää ihan itse.
Sade ei ollut lakannut pienen sisävisiitin aikana lainkaan, korkeintaan vain voimistunut. Amor lähti tarpomaan pisaroiden piiskatessa hänen jo valmiiksi nuhjaantunutta turkkiaan. Turhaan hän sitä olisi yrittänyt sukia tässä säässä. Ja mitä väliä vaikka hän näyttäisikin maantierosvolta kujakissayhteisöön palatessaan. Ei ketään kiinnostaisi kun he huomaisivat Rhiannonin kadonneen yön aikana. Päivänsäde lupaisi naaraan löytäjälle suklaakeksin ja jipii kaikki olisivat innokkaasti parijonossa. Amor saisi olla ihan rauhassa ja se jos kelpasi. Mitä pidempään Rhiannon olisi poissa sen parempi. Tappakoot vaikka sata kissaa, omapa oli ongelmansa kerran ei kuunnellut Amoria. Rhiannon sai tehdä ihan mitä huvitti, Amoria ei kiinnostanut pätkän vertaa. Kollin pitäisi vain löytää kotiin.

//Rhiannon…

Ei Matteokaan eronnut muista Rhiannonin tapaamisista kissoista. Kuvitteli olevansa niin spesiaali, että hänellä oli oikeus pimittää asioita heiltä. Mutta kolli tulisi vielä tippumaan korkealta, Rhiannon kohotti kulmaansa. Voi kuinka kauniita sanat olivatkaan, he saattoivat tarkoittaa niin monia asioita! Kollien leikkimielinen jutustelu ei saanut Rhiannonia räpsyttelemään silmiään ja hymyilemään viehkosti. Silkasta kohteliaisuudesta naaras kostutti kielensä valkeassa nesteessä ja lipoi sitä muutaman kerran. Se oli varsin maukasta. Mitäköhän se oli? Kotiinpaluu ei kuitenkaan ainakaan vielä huvittanut Rhiannonia. Matka oli niin pitkä ja väsymys painoi hänen silmäluomiaan. Sen lisäksi veri oli kuivahtanut ällöttäviksi klimpeiksi ja sen sukiminen ottaisi oman aikansa.
“Minusta me kyllä voisimme jäädä tänne”, Rhiannon aloitti.
“Ei me voida.”
“Kyllä me voidaan. Olemme sitten valmiina, kun bileet alkavat”, Rhiannon tokaisi ja jatkoi nautintoaineen litkimistä. Niin hyvää! Se nostitti naaraan maata laahavan mielialaan lähemmäksi taivasta. “Voimme vaikka etsiä toisen majapaikan, jos Matteon seura ei miellytä sinua.” Hän ei ymmärtänyt miksi Amorista oli tullut niiiinn outo!
Matteo naurahti.
“Hyvät hyssykät kanssasi! Ajattelitko sinä muuntautua rännimieheksi ja murtautua jonkun viattoman kissimirrin kotiin? Kyllä te voitte aina tänne jäädä. Minä pidän teille seuraa, vaikka koko yön”, Matteo naukaisi katsellen Amoria. “Niistä bileistä minä en kyllä vieläkään tiedä yhtään mitään, olen pahoillani.”
Rhiannon nousi ylös ja katsoi kollia tuimasti. Hän ei sietänyt valehtelua.
“Ei meidän tarvitse kuin seurata sinua, niin löydämme perille”, Rhiannon tokaisi suu mutrussa.

//Amor? 😉

Tämän ei pitänyt mennä näin. Heidän pitäisi lähteä tuota pikaa kotiin. Hän ei halunnut olla Matteon lähellä tämän näköisenä tai tällä tuulella. Oli kamalan huono idea lähteä Matteon perässä mihinkään, vaikka se kutittikin juuri sopivasti vatsan pohjasta. Hän vain oli niin tyytymätön muuhun tilanteeseen, ettei voinut nauttia kaikesta niin kuin olisi halunnut. Kyllä hän olisi halunnut hurvitella pahat ajatuksensa pois, hämätä itseään näillä kaikilla ihanilla asioilla joita hänell maailma juuri nyt tarjoili. Mutta nyt hän olisi vain halunnut kotiin. Tai vielä enemmän, hän halusi Rhiannonin kujakissayhteisöön. Sieltä käsin hän ei voisi yhtäkkiä päättää yhtäkkiä tuhota jotakuta, eihän?
Mutta kun Rhiannon otti juhlat puheeksi, Amor valpastui. Rhiannon oli kysynyt kursailematta, täysin suoraan töksäyttänyt kysymyksensä ilmoille. Se heissä erosi, aivan kuin se muka olisi ollut ainut asia, Rhiannon kysyi suoraan ja Amor kierteli ja kaarteli kautta rantain ja väritteli ja ehosteli sanojaan ennen niiden lauksiua. Amor halusi kyllä kovasti juhliin, mutta hän joutuisi miettimään mitä hän Rhiannonin kanssa tekisi. Rhiannon ja rikos alkoivat syystä samalla kirjaimella.
Matteo kohotti kulmakarvojaan Rhiannonin kysymykselle:
“Mitkä juhlat?”
“No *ne* juhlat. Tiedät kyllä.”
Matteo suipisti suutaan ja näytti hetken mietiskelevältä.
“Valitettavasti en tiedä mistä puhutte.”
Varmastihan se valhetta oli. Ei kai Matteon kaltainen kissa jäänyt kutsumatta oli kyseessä millaiset pirskeet tahansa.
“Juokaahan nyt. On epäkohteliasta odotuttaa illan isäntää”, Matteo huitaisi kuppeihin päin, “piristää varmasti mieltä.”
Amor oli irtautunut kehostaan kahdeksi kissaksi, jotka taistelivat keskenään. Tunne ja järki. Taistelu oli äitynyt erittäin äänekkääksi, Amorin korvissa soi. Hän yritti pitää kunniallisuuden riippeistään kiinni, vaikka se oli hyvin vaikeaa tällaisena ryysyläisenä.
“Tietenkin. Mutta sen jälkeen meidän on mentävä kotiin kaikesta ilosta huolimatta”, Amor sanoi ja kumartui kupin ääreen, mutta sitä ennen vielä vilkaisi Matteon hymyileväisiä silmiä.

//Rhiannon?

Cosmos ja Malvaruusu olivat yrittäneet keksiä tapoja, miten he voisivat saada Päivänsäteen ainakin höllentämään pojalleen langettamaansa rangaistusta. Toistaiseksi heillä oli vain ideoita, hataroita ajatuksia, joiden toimivuudesta ei ollut takuuta. Lisäksi suunnitelmien etenemistä hidasti Cosmoksen haluttomuus mielistellä emoaan edes tämän tuhoamiseksi. Hän ei halunnut suoda sitä nautintoa sille julmurille.
Laikukas kolli huokaisi ja raapi kynsillään pesän lattiaa turhautuneena. Malvaruusu oli taas jossain ulkona partioimassa, eikä Cosmosta oltu huolittu mukaan mihinkään. Kaipa kukaan ei halunnut ottaa vastuulleen johtajan petturipoikaa, joka saattaisi yrittää uutta karkaamistemppua tilaisuuden tullen. Ja totta puhuen, jos sellainen tilaisuus oikeasti tipahtaisi hänen eteensä, hän ei ehkä voisi vastustaa sen houkutusta.
Suurin osa yhteisöläisistä – siis niistä, jotka eivät olleet juuri nyt ulkona etsimässä ruokaa tai tutkimassa kujia – loikoili pesässä toimettomana. Yksi näistä kissoista oli Mirri. Musta naaras makoili omissa ajatuksissaan vähän matkan päässä. Cosmoksen häntä vääntyi kippuralle ajatuksen syntyessä hänen päässään.
Hän livahti naaraan luokse ja yritti alkuun houkutella tätä lähtemään ulos kanssaan. Mirri ei kuitenkaan ollut niin helposti ohjailtavissa kuin hän oli toivonut, ja nyt naaras halusi tietää, mitä siitä itse hyötyisi, jos veisi hänet ulos.
Cosmos värisytti häntäänsä lievästi ärsyyntyneenä, mutta piti iloisen virnistyksen naamallaan puhuessaan: “No saisit tietysti raitista ilmaa – ja hyvää seuraa!”
Kun Mirri ei vaikuttanut vakuuttuneelta, hän huokaisi ja yritti näyttää anovalta: “Säälisit nyt poloista. Olen täällä sisällä lukittuna päivästä toiseen – voin vain haaveilla sinitaivaasta ja tuulesta turkillani.” Hän kumartui lähemmäksi Mirriä. “Jään sinulle velkaa palveluksen, jos lähdet mukaani ulos. Voin vaikka saalistaa sinulle! Mitä vain!”

//Mirri??

Rhiannon pudisteli päätään.
”Et sinä ymmärrä.”
Amor olisi voinut sulaa. Ei sateen takia, ei Matteon silmien takia – kyllä, Rhiannon oli pistänyt merkille mitä ne Amorille tekivät -, vaan hänen vastauksen takia. Amor jännittyi hännänpäätään ja varpaitaan myöten ja naaras aisti, että kolli pelkäsi äskeisen tapahtuvan.
”Minä vain pidän huolta tämän paikan turvallisuudesta”, Rhiannon vastasi. ”Ei se ole rankkaa.” Tai oli se, koska kukaan ei ymmärtänyt miksi hänen piti tehdä niin. Kaikki tuntuivat vain alistuvan pahojen kissojen heittopusseiksi. Jossain jyrähti salama, joka sai naaraan korvat entistä enemmän luimuun. Tämä sää sai hänet hermostuneeksi, vaikka siinä oli myös puolensa. Se nimittäin pyyhkisi kaikki aiemmat hajut hänen turkistaan pois.
Matteo katseli sähköä kipinöiviä sisaruksia ja loikkasi maantasalle, aivan Amorin eteen ja lähes kosketti Amorin kuonoa omallaan.
”Te taidattekin kaivata jotain lämmintä vatsanne täytteeksi. Teidän onneksenne, minä satun tietämään mistä tähän aikaan saa parasta kermaa! Tulkaahan sitten.”
Rhiannon vilkaisi litimärkää Amoria ja kääntyi sitten Matteon puoleen. Naaras ei luottanut tuollaisiin lipeviin kolleihin.. Aiempi kujakatti oli ollut erinomainen osoitus siitä, että he vain ajoivat omaa etuaan eivätkä edes huomioineet keiden kanssa he keskustelivat. Mutta Amor taas, hän vaikutti olevan ihan haltioissaan. Matteo sai hänet käyttäytymään oudosti eikä Rhiannon tiennyt pitikö hän siitä. Mitä, jos tuo tummaturkki saisi Amorin unohtamaan hänet? Lopulta he kuitenkin lähtivät tuon katujen yötaivaan perään ja seurasivat kollia avonaisesta luukusta pesään. Rhiannon loikkasi luukusta lattialle ja luimisteli korviaan. Pesän seinät repsottivat ja ikkunat olivat joko särkyneet tai saaneet eteensä laudoituksen. Matteo suunnisti tottuneesti toiseen tilaan sisarukset perässään ja antoi heille häntämerkin odottaa tässä. Rhiannon ei pitänyt komentelusta ja Amor taisi huomata siskonsa kiristyneet leukapielet, sillä hän asetti käpälänsä Rhiannonin tien tukkeeksi. Sadepisarat hakkasivat pesän kattoa, jostain kuului heleää naurua. Lopulta Matteo saapui mukanaan muutama laakea kulho. Ne muistuttivat kaksijalkojen käytössä olleita alustoja, joilla he olivat säilyttäneet ruokiaan. Mutta nyt niissä oli jotain valkoista nestettä. Rhiannon vilkaisi Amoria epäileväisenä, mutta kolli vaikutti edelleen poissaolevalta. Hän kuitenkin valpastui hieman Matteon istahtaessa hänen vierelleen.
”Sinä tiedät jotain”, Rhiannon töksäytti ja sai Matteon hymyilemään.
”Tyttöseni, sinähän se olet Utelias Vili.”
”Missä ne huomiset juhlat ovat? Olemme tulossa.” Jos Amor haluaisi juhlansa, hän saisi ne.

//Amor? 😉

Amor oli uuvuksissa. Hän olisi halunnut vain nukkumaan. Hän ei muistanut milloin hänestä oli viimeksi tuntunut näin loppuun ajetulta, yleensä hän olisi pystynyt kukkumaan vaikka viikon putkeen silmiään sulkematta ja kimaltanutkin vielä sen jälkeen. Ja Rhiannon vaan jatkoi ja jatkoi. Amor ei vastannut naaraan aneluihin. Naaras oli hartaasti puristamassa Amorista vastausta kun tömähdys keskeytti heidät.
Amor lamaantui ja joutui rääyttämään silmiään hyvin monta kertaa. Hetken hän luuli jo uuvahtaneensa matkalla ja astuneensa unien valtakuntaan. Mutta näky ei hälventynyt, vaikka Amor vielä varmuuden vuoksi hieraisi kasvojaankin.
Hän olisi halunnut huutaa. MIKSI JUURI TÄLLÄ HETKELLÄ KAIKISTA MAAILMAN HETKISTÄ. Oi, miksi? Amor oli kuin ruma lässähtänyt sieni, surullisen näköinen hermeli, pelkkä…
“Tämä taitaa olla jo toinen kerta kun säikäytän teidät?”
Amorin ajatukset hiljenivät kokonaan. Hänellä ei olisi enää koskaan mitään ajateltavaa. Hän vain kuunteli ja katsoi. Ja katsomistahan oli. Matteon keltaiset silmät olivat painautuneet Amoriin. Hän tunsi ne ihollaan. Matteo koski häneen pelkästään silmiensä avulla ja Amor sykähteli.
Ajatusten rulla vapautui ja hänen päässään alkoi taas pyöriä, lähinnä jotain alkukantaisia ajatuksia, mutta sen hän ymmärsi, ettei hän voisi vain kököttää siinä kuin katulamppu.
“Hah. Niin. Ehkä kohtaamme aina näin”, Amor sanoi ja hymyili, mutta hymy ei tavoittanut hänen silmiään. Hän vilkaisi hätäisesti itseään ja yriti heilauttaa turkkiaan edes vähän paremmaksi mukahuolimattomalla elkeellä, mutta kastunut mikä kastunut. Amor vältteli Rhiannonin katsetta.
“Pahoittelut. On ollut vähän rankka päivä. Ja sadekin pääsi yllättämään”, Amor selitti hieman alistuneesti. Voi kuinka noloa. Tämä ei ollut ollenkaan se vaikutelma, minkä hän halusi Matteolle antaa. Amor väitti itselleen toivovansa Matteon lähtöä, mutta silti hän olisi kauhistunut mikäli kolli olisi solahtanut takaisin varjoihin juuri nyt.
Matteo hymyili salaperäisesti: “Onneksi emme ole sokeria.”
Amor oli valmis vastaväitteisiin, sillä hänestä Matteo oli melko herkullisen näköinen. Toisaalta, hänen ulkomuotonsa ei ollut kyllä sateesta moksiskaan. Se vaan sai hänen öljyisen turkkinsa kiiltämään. Matteo katseli heitä punniten. Holi tainnut huomata sisarusten välisen omituisen ilmapiirin. Ties kuinka kauan hän oli tarkkaillut heitä, ennen kuin teki itsensä huomatuksi.
“Rankka päivä, siis?”
Amor näki miten Matteon katse kävi Rhiannonin käpälissä ja sitten hymyili heille.
“Minulla ei ole ollut rankkaa. Min-” Amor katkaisi Rhiannonin puheenvuoron, ennen kuin naaras ehti sanoa mitään typerää – silläkin uhalla, että naaras kiukustuisi. Ei hän pelännyt, että Rhiannon tekisi hänelle mitään, vaikka naaras olikin ottanut asian esille äskeisessä puheenvuorossaan, johon Amor ei ollut ehtinyt vastaamaan. Ei tietenkään. Hän oli paljon enemmän peloissaan muista ja siitä millaisiin ongelmiin Rhiannon heidät ajaisi. Tällä hetkellä häntä huoletti se, mitä Matteo näki tai tulkitsi näkevänsä. Ei vaatisi kovinkaan paljon tulla vaarallisen todellisiin johtopäätöksiin.
“Niin. Jonkinlaisia ongelmia? Ymmärrän kyllä”, Matteo loikkasi alas metalliastian päältä heidän tasolleen. Amorin oli vedettävä henkeä. Matteo jäi vähän matkan päähän.
“Puhutko aina hänen puolestaan? Tytöllä on jotain sanottavaa, antaa puhua.” Amor nielaisi. Päivä meni vain koko ajan pahemmaksi. Hän rukoili, että Rhiannon nyt keräisi kaikki tilannetajunsa rippeet ja lopettaisi ennen kuin alottaisikaan. Rhiannon ei saisi kertoa Matteolle. Heidän olisi poistuttava tuota pikaa ennen kuin he tuhoaisivat kaiken, mitä olivat kujakissayhteisön ulkopuolelle rakentaneet. Unelma merkitsi Amorille liikaa, eikä hän antaisi sen valua tassuistaan tuhansina hiekanjyväsinä pois hänen ulottuvistaan. Hän ei suostuisi siihen. Amor kohtasi Rhiannonin katseen ja alentui niinkin kamalaan ja nöyryyttävään tekoon kuin aneluun.

//Rhiannon?

Rhiannon ei kyennyt ymmärtämään miksi hänen kehoonsa levinnyt hyvänolontunne ei ollut tavoittanut Amorin kehoa. Kolli oli niin… niin… no, synkeä! Ahdistunut. Hän vaikutti samanlaiselta kuin Rhiannon äskeisen kujakollin edessä. Ja nyt Amor halusi olla yksin, ilman Rhiannonia. Naaraan sisäelimet oli heittää kuperkeikan. Hän oli ollut oikeassa. Ei Amorkaan voisi ymmärtää häntä kokonaan. Mutta ehkä kolli voisi vain antaa asian olla. Rhiannon yritti koskettaa veljensä käpälää, mutta Amor vetäisi oman siskonsa ulottumattomiin. Rhiannonin ilme vääntyili epäuskoisen, hymyileväisen ja epävarman välimaastossa. Naaras ei tiennyt itsekään mitä hän ajatteli tai tunsi. Sadevesi oli huuhtonut suurimman osan tahmaantuneesta verestä, mutta naaraan pitäisi pestä käpälänsä ennen Kujakissayhteisöön paluuta. Punaiset tassut voisivat saada muut kissat kehittelemään ties millaisia teorioita ja lopulta ne johtaisivat kuitenkin Lyraan. Ja Rhiannon tiesi, että hänellä ei olisi varaa yhteenkään virheeseen. Erityisesti Cassiopeia oli sellainen nuuskija, että jos hän saisi vainun, naaras lavertelisi Päivänsäteelle pikkulintusen lailla. Ja ajatus kuulusteluihin pääsystä sai muurahaiset juoksentelemaan Rhiannon turkissa.
”Ethän sinä.. Ethän sinä pidä minua hirviönä? Ethän?” Rhiannon kysyi jälleen hiljaa. ”Minä lupaan, en ole! En koskaan satuttaisi sinua, Amor! Sinä näet minut, tunnet minut. Tiedät, että en ole sellainen!” Amor kääntyi katsomaan naarasta. Kollin ilme kertoi kaiken. Hän ei ollut heittämässä kevyttä vitsiään tai kutsumassa Rhiannonia kultasekseen.
”Millainen, Rhiannon? Millainen?”
”No, sellainen! Mummojen tappaja. Minä vain..”
Tömps.
Ilma oli muuttunut paksuksi, mutta kolahdus sai tunnelman kopsahtamaan. Naaras painui kasaan ja pälyili ympärilleen. Oliko joku kuullut heidän keskustelun? Oliko Cassiopeia huomannut heidän katoamisen ja rynnännyt perään?
”Kertokaa minullekin.”
Jos Rhiannon säpsyi, niin Amor suorastaan kiemurteli. Heidän yläpuolellaan olevan harmaan kolinapöntön päällä nimittäin taiteili se kotikisukolli violettine huivineen. Rhiannon tunsi miten ilma väreili jälleen, mutta tällä kertaa ei seikkailun jännityksestä. Sisarukset katsoivat tummaturkkista kollia suurin, hermostunein silmin. Asusteisiin kiedottu kolli vain hymyili ja sukaisi etukäpäläänsä suurieleisesti.
”Näytätte siltä, kuin olisitte juuri nähneet Tontun”, Matteo totesi rennosti ja otti parempaa asentoa.

//Amor? 😉

“Mit- ei! Rhiannon?!” Kollin meripihkaiset silmät laakenivat lautasiksi. Nyt oli tuli irti. Amor lähti Rhiannonin perään kiireellä, tästä ei seuraisi mitään hyvää.
“Rhiannon. Rhiannon!!! Kuuntele”, Amor yritti pitää äänessään vakaan ja rauhallisen sävyn. Vaikka hän tuli aivan Rhiannon vierelle oli kuin heidän välissään olisi ollut sellainen näkymätön este kuin äsken kaksijalkojen ruokapaikassa. Sisko lateli vuorosanojaan kuin julma keisarinna, välittämättä yleisön epämääräisestä kiljunnasta tämän korvanjuuressa.
Ja sitten Rhiannon kävi kulkuri kolliin käsiksi, yhtä nopeasti kuin koko kohtaus oli lakannutkin. Amor ei tiennyt oliko mennyt silmänräpäys vai pitempään.
“Lopeta lopeta lopeta. Lopeta. Oikeasti. Hän ei tarkoittanut” Kauhistus alkoi nousta ja sen myötä hänen äänensäkin kiihtyi, puhe oli hiljaista ja hätäistä mantran toistelua, ihan kuin sanan sanominen tarpeeksi monta kertaa lopettaisi tilanteen. Mutta Rhiannon ei kuullut. Naaras väitti olevansa näkymätön, mutta niin oli Amorkin.
Amor oli syöksymässä Rhiannoniin kiinni kun hän huomasi kollin kaulasta pulppuavan veren ja pysähtyi. Silloin jo hän tiesi, että kolli kuolisi. Tekisi hän mitä tahansa, tuo kissa oli vainaa. Hän seisoi lamaantuneena. Ei hän voinut pysäyttää sisartaan enää. Jokin kylmä hiipi hänen vatsanpohjastaan kohti kurkkua, kohti päätä, jonnekin syvälle ytimiin.
Amor vain katsoi, kuinka henki puristettiin ulos, kuin resuisesta nukesta. Äsken vielä niin elävästi vitsaillut kissa olikin yhtäkkiä tuonelan oma. Noin se vaan kävi.
Rhiannon huusi keuhkonsa tyhjäksi.
Ja sitten oli hiljaista. Vain sade paiskasi maata ja kostunutta myttyä vähän matkan päässä. Kaikki se pursuava veri, kuin paksu kastike. Tahmainen haava sykähteli laimeasti ja hidas sammuva liike tarttui Amorin kurkkuun. Hänen kurkkuunsa kerääntyi paakku jota hän ei pystynyt nielemään. Jostain syystä hän ajatteli sen olevan hyytynyttä verta. Amor alkoi kakoa voimakkaasti. Kaikki se veri! Se lämpö. Hänen vatsanpohjassaan, hänen vartalossaan virtaava veri. Aivan kuin sekin olisi muuttunut, muuttanut hänet turpeaksi ja tahmeaksi todistaessaan kaiken tuon vuodatuksen. Veren siellä, missä sitä ei kuuluisi olla.
“Taivas varjele”, Amor sai sanottua suustaan kuivien kohahduksien lomassa,“minullahan menee upeasti! Yörg. Jokaisessa perheessä oli ongelmansa ja tällainen klassikko laskeutui minun osakseni. Tähän vaivaan ei varmaan ole mitään kursseja?” Kakominen värisytti läikikkään kollin vartaloa samalla kun hän naurahti sanat ilottomasti suustaan. Miten Rhiannon oli noin impulsiivinen? Amoria ahdisti. Hänen koko kehonsa oli hätkähtänyt ja sojotti ympäriinsä, kaikkialla hänen ympärillään lukuisat näkymättömät piikit valmiina suojelemaan ylivirittynyttä kehoa.
“Tämäkään showmies ei saa tätä näytelmää mitenkään enää pelastettua. Helkkari mitä tragikomediaa.” Amor hieroi kasvojaan. Heidän molempien turkkinsa olivat litimärät. Rhiannon näytti säälittävältä sinisessä liinassaan ja uitetuissa kasvoissaan. Hetken hän vain tuijotti siskoaan.
“Nyt palaamme takaisin kujakissayhteisöön.” Kaikki tavanomainen hilpeys oli poissa. Amor oli vakavampi kuin koskaan. Hän sulki korvansa ja lähti tassuttamaan pienen tarkastelun jälkeen suuntaan, jossa oletti kujakissayhteisön olevan ja toivoi, että Rhiannon tulisi perässä. Tietenkin hän tulisi. Vesilätäköt ällöttivät häntä, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin, että sentään ne olivat vettä eikä verta. Rhiannon otti hänet kiinni.
“Olet synkeä”, Rhiannon sanoi.
Amor vilkaisi sisartaan uupuneena ja sitten palasi katselemaan tummaa asfalttipintaa. Hän näki Rhiannonin tassussa vaaleanpunaisia raitoja.
“Kuulitko mitä vääryyttä hän meille teki. Miksi yritit viedä minut pois? Et sinä voi alistua tuollaiseen. Hän ei ansainnut elää. Hän oli ylimielinen ja vähätteli minua”, Rhiannon ei vaikuttanut ollenkaan… miltään. Ei järkyttyneeltä, ei apealta, ei hän ollut edes shokissa. Lähinnä vain tyytyväinen.
Amor ei halunnut puhua tästä. Ei nyt.
“Kuule, Rhiannon ihan tosi, minä yritän olla nyt yksin jos et huomaa”, Amor sanoi ja luimisti korviaan.
“Miten niin? Minähän olen tässä. Et sinä voi olla yksin. Olemme kaksin.”
“Siksi olenkin hiljaa.”
“Puhut koko ajan.”
Amor alkoi puhista tuskaisesti, mutta pidätteli itseään. Olisi parempi vain olla nyt hiljaa. Kerrankin oli tilanne, jossa hän ei tiennyt mitä seuraavaksi tekisi. Lyran kuolleet kasvot kelluivat hänen silmäkulmassaan. Amor yritti räpytellä kuvan pois, mutta se ei kadonnut. Hänen sisarensa oli vaarallinen.
Ehkä se ei ollutkaan ahdistus mikä häntä vaivasi. Vaan pelko.

//Rhiannon? 😉

Viherlehti oli ohi ja lehtisateen aika näytti jo karuja kasvojaan. Sade piiskasi kaksijalkalan katuja rajummin kuin pitkään aikaan.
Edellisen vuodenajan kuuman ja kuivan sään jälkeen oli sade jopa tervetullutta vaihtelua. Viileät tuulet kuljettivat kuitenkin mukanaan myös huolta. Vaikka elämä kaksijalkalassa ei ollut lainkaan samanlaista kuin metsässä, olivat kumpikin kissoille yhtä vaarallisia.
Muistutin kuitenkin itseäni uudesta vastuustani Hellän emona. En voisi hukuttautua huoliini ja Roihun kaipaamisen tuomaan masentavaan pahaan mieleen.
Pesin huolellisesti tassujani ja tarkkailin kauempaa, kun Riemu opetti nuoremille sisaruksilleen taistelutekniikoita. Ehkä joskus voisin antaa Hellälle sisaruksia tavalla tai toisella.
Ajatukseni katkesivat, kun näkökenttäni keskelle pamahti Cosmoksen naama. Mustavalkoisen kollin eripari silmät pureutuivat kiinni omaan katseeseeni. Vastasin takaisin kurtistamalla kulmiani.
“Raitis ilma voisi tehdä hyvää tämän pesän tunkkaisuuden vastapainoksi. Haluaisitko lähteä mukaani?” toinen naukui heittäen häntänsä itsevarmasti pystyyn. Hän näytti aivan valmiita lähtöön, vaikka olikin Yhteisössä vankina eikä hänellä ollut lupaa poistua pesästä ilman täysivaltaista jäsentä. Sanoistakin olisi voinut ajatella, että hän veisi minut ulos vaikka asia ei ollut lainkaan niin.
“Jaaha, mitäs minä hyödyn sitten moisesta? Olettaen siis, että teen sinulle palveluksen sillä sinä se vankina täällä olet”, tivasin takaisin ja nousin makuulta istumaan, jotta voisin kohdata kollin kunnolla. En halunnut antaa kuvaa helposti pompoteltavasta kissasta sitten yhtään kellekään.

//Cosmos?

Amorin hännänpää valahti Rhiannonin lavoilta naaraan liikahtaessa. Kolli oli ohjannut naaraan kauemmaksi tuon tuntemattoman kulkurin luota, mutta henkisesti Rhiannon oli yhä siellä. Ainoa mitä hän näki oli tuon kissan pilkkaavat silmät. Hänet oli unohdettu. jälleen unohdettu. Naaraan hengitys kiihtyi ja hänen häntänsä huiski puolelta toiselle.
“Noniin päivänpaisteeni, jatketaanhan matkaa! Vai että oikein juhlat…”
Amorin sanat kaikuivat Rhiannonin korvien ohitse naaraan tuijottaessa tyhjään ja yrittäessään kasata itseään. Ei. Ei. Rhiannonilta oli loppumassa happi. Hänen oli saatava sitä lisää. Muutamalla askeleella Rhiannon pääsi erakon luokse, mutta silmiin katsominen oli yllättävän vaikeaa. Naaraan katse harhaili siellä sun täällä, lavat laskivat ja nousivat.
“Sinä et näe minua”, Rhiannon kuiskasi ääni vapisten. “kuvittelet olevasi niin paljon parempi, arvokkaampi kuin minä, niin todellakin kuvittelet. Mutta sinä olet todellisuudessa ihan samanlainen, kuin kaikki ne muut. Kuin Lyra.”
Lyra taisi toimia jonkinlaisena taikasanana, sillä Amor kiiruhti paikalle todistamaan siskonsa hiljaista romahdusta. “Meitä taidetaankin jo odotella!”
Mutta kukaan ei odottanut Rhiannonia. Miten voisi odottaa jotain, jonka olemassaolosta ei aina tiedetty? Se oli oikeastaan mahdotonta. Naaraan huolimattomasti teroitetut kynnet liukuivat esiin. Naaras oli kuin transsissa. Rhiannon oli vain yhden pienen käpälän heilautuksen päässä siitä, että hän saisi taas tuntea olevansa elossa. Niin lähellä.. Niin kaukana..
“Selvitätte juhlien sijainnin, tulette paikalle ja teette itsenne näkyväksi, niin saatte jatkossa kutsut ensimmäisten joukossa”, hän sanoi iskiessään silmää. Mutta hän ei katsonut tai iskenyt silmää Rhiannonille. Kollin katse oli jossain ihan toisessa. Tehdä itsensä näkyväksi. Mitä tuollainen hurskastelija siitä mitään tiesi? Hän vsikutti saaneen kaiken niin helposti, hän ei tiennyt Rhiannon elämästä yhtikäs mitään.
“Tehdä itsensä näkyväksi”, Rhiannon lausui hiljaa, hengittäen sanojensa välissä raskaasti. Naaras nieleskeli ja vääntyili. Ei. Nyt se happi loppui, hänen aivonsa kärsisivät pian hapenpuutteesta. Tuollaiset kollit vain aiheuttivat ongelmia. Ne hukuttivat tämän maailman epäoikeudenmukaisuuksiin, muka jotkut kissat ansaitsivat enemmän.. Rhiannon iski kyntensä katukatin kurkkuun, upotti ne syvälle lihaan ja rääkyi. “Näetkö sinä minut nyt? Voitko sinä unohtaa minut?” Rhiannon tärisi imiessään kollin elämää itseensä.
“Kohtelit Amoria todella epäreilusti. Ja minua. Meitä molempia”, naaras nyyhkytti, mutta ei saanut kollilta vastausta. Kulkurin suusta kuului vain pihinää. Ehkä hän yritti vastata, mutta Rhiannon ei vain enää puhunut hänen kanssaan samaa kieltä. Ehkä hänen kyntensä olivat rikkoneet kollin äänihuulet. Kai sellaista voisi sattua?
“Tuollaisista kolleista minä”, henkäys, syvä sellainen. “en ainakaan pidä.” Rhiannon vilkaisi veljeensä. “Kun kysyit sitä aikaisemmin.” Sisarusten välille laskeutuneen hiljaisuuden rikkoi hentoinen sade, joka ropisi katukivetykseen kauniisti. Pian Rhiannonin tassuissa oleva veri huuhtoutuisi sen mukana pois ja he unohtaisivat tämän koko hässäkän. Rhiannonin kuvajainen heijastui pesän kyljessä olevaan pintaan. Naaras katseli kuvajaistaan ja rääkyi keuhkoissaan olevan ilman pihalle. Nyt hän oli räyh. Hän oli enemmän räyh mitä oli koskaan aiemmin ollut. Rhiannon hymyili.

//Amor…

Kaksijalat kiljuivat kuin teuraalla! Amor ei ollut ennen kuullut millainen ääni siitä syntyi kuin kaksijalka nautiskeli ateriastaan. Melko epämiellyttävää. Amorin tassu luisti pöydällä ja hän kopahti leuka edellä kaksijalka parin ateriaan. Miten noloa! Amorin kasvot alkoivat hehkua. Ja kaikki katseet olivat tietenkin olleet hänessä. Nyt meni tämäkin tähtihetki hänen elämäkertaansa. Kaksijalka alkoi huitomaan häntä kuin mitäkin ötökkää. Amor lähti ripeään, mutta pahastuneeseen juoksuun. Aivan kuin hän olisi ollut se pieni herra hiiri ja nämä ikävät kaksijalat nälkäisiä kissoja.
Viimein he saavuttivat pesän uloskäynnin ja sujahtivat ulos. He juoksivat vielä pitkään varmasti karistaakseen kaikki, mutta kun he lopulta pysähtyivät kaukana kaikesta tuosta sähellyksestä Amor purskahti hengästyneeseen nauruun.
“Huh!” muuta hän ei saanut alkuun sanottua. Sitten hän huomasi, että Rhiannon kantoi suussaan palaa kaksijalan ruokaa. Amor ihasteli kimpaletta:
“Missä vaiheessa sinä tuon ehdit nappaamaan??”
Naaras vastasi jotain se suussaan, eikä Amor oikein saanut selvää. Se tuoksui taivaalliselta.
“No ainakin oli vuosisadan saalistusoperaatio. Kyllä ne kujakissayhteisössä ihmettelisivät. Sanoisin jopa, että taitosi päihittävät kaikki Päivänsäteen pikku ruuanpoimijat.”
He loikoilivat hetken viileällä tiellä ja Rhiannon mutusti saalistaan. Tämä oli jopa niin jalomielinen, että antoi Amorillekin hiukan, mistä hän oli hyvin otettu. Ruoka oli upeaa, ambrosiaa! Miten hän voisi enää koskaan laskeutua tästä illasta takaisin kuolevaisten tasolle. Tarvitsiko hänen? Ikävä kyllä jos he olisivat vielä aamulla poissa heidän peräänsä lähetettäisiin valtava etsintäpartio. Olihan se imartelevaa, mutta voi niin turhauttavaa. Olivathan he periaatteessa lopulta prinssi ja prinsessa. Heillä oli harmaita velvollisuuksia. Mutta Amor oli suunnitellut jo pitkään niistä eroon hankkiutumista. Tähän asti vain yö oli heidän.
Amor suki kasvonsa ja tassunsa turkkiin paakkuuntuvista kokkareista. Tahma takertui karvaan erittäin pahasti ja hän oli onnessaan, ettei mennyt työntämään kasvojaan siihen velliämpäriin.
Vatsat täynnä he lähtivät kulkemaan katuja. Tällä kertaa Amor valitsi suunnan, eikä heidän tarvinnut kävellä edes pitkään kun he saavuttivat jotain hämmästyttävän ihastuttavan upeaa.

Suuri kultainen tähti loisti rakennuksen seinässä – ja nimenomaan loisti, ei tuikkinut. Amor ei ollut koskaan nähnyt niin vakaasti palavaa tähteä. Oikeastaan hetken katseltuaan hän alkoi pitää sitä muutenkin jokseenkin omituisena, mutta jos jotain niin tämä ääni oli hänen tajaraivollaan kuin pienen pienen hiiren kuiske, jota hän ei ymmärtänyt. Sillä tämä, tämä oli lumoavinta mitä hän oli hetkeen nähnyt.
Siinä hetkessä Amor tiesi, että tänne hän kuului. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan näin varmaksi kujakissayhteisön likaisen harmaassa rötiskössä, paikkahan alkoi pian varmaan kasvaa karvaa! Miten kukaan hänen kaltaisensa voisi olla onnellinen siinä läjässä, alkukantaisessa irstauden kiertymässä.
“Rhiannon! Katso”, Amorin huhuilu oli turhaa, sillä sisaren katse oli nauliutunut valotauluun jo aikoja sitten aivan kuten Amorinkin. Äkkiä Amor säpsähti vähän matkan päästä kuuluvaa ääntä:
“Taidatte olla uusia täällä.” Amor käänsi valppaasti katseensa heidän taakseen. Vähän matkan päässä, katulampun ulottumattomissa kökötti harmaa kissa. Kökötti oli ehkä liian jäykkä ilmaisu, mutta ei hän rennosti rötköttänytkään.
Rhiannonkin oli hypähtänyt pystyyn.
“Ah! Kappas, en huomannut että täällä oli muita. Hauska tavata olen Amor. Ja tässä on sisareni Rhiannon”, Amor sai nopeasti siloteltua karvansa alun säikähdyksestä ja oli palautunut sielukkaaksi itsekseen. Vieras kissa nyökkäsi heille, mutta ei esittäytynyt. Kulkuri ei vaikuttanut vihamieliseltä, muttei kovin seuralliseltakaan. Hän lähinnä vaikutti hyväksyvän heidän seuransa, muttei kaivannut siihen syventymistä.
“Mistä muka tiesit, että emme ole täältä?” Rhiannon töksäytti ja mittaili kissaa päästä varpaisiin. Katukatti naurahti.
“Näen katseissanne sellaista toiveikkuutta, joka uusilla on aina silmissä”, tämän silmissä oli jopa hiven hymyilyä karskien kasvojen takana, “jos teitä kiinnostaa, tuolla on juhlat huomenna.”
Amor valpastui ja vilkaisi Rhiannonia peittelemättä innostustaan. Tätä hän oli odottanut koko elämänsä. Tanssilattioiden partaveitsi, juhlakalu ja bilehile! Tätä varten hän oli syntynyt.
“Nyt puhut asiaa! Missä täällä?” Amor puhui nopeasti, aivan kuin heidän aikansa olisi ollut loppumassa tämän mystisen velhon kanssa joka oli hetkeksi tullut heidän kohdalleen ja ilmoitti lakonisen ennustuksensa ennen kuin katoaisi taas pilvenhattaraksi tai jotain vastaavaa. Ei vielä, ei vielä!
“Sepä siinä onkin. Se on salaisuus”, kissa myhäili ja kalusi ruodosta päätellen kalansa rippeitä. Rhiannon meinasi kiukustua. Hänen korvistaan tuprusi savua. Amor laski häntänsä tämän lavoille, enne kuin naaras ehtisi syöstä tulta suoraan henkitorvestaan.
“No olisiko se sellainen salaisuus, jonka voisit kuiskata korvaani?” Amor kysyi ja kallisti päätään virnistäen valloittavasti, “voin tulla ihan lähelle.”
Harmaa kissa näytti hilpeältä:
“Kuules poju. Arvostan yritystäsi, ihan todella, mutta valitettavasti en tiedä vastausta, vaikka kuinka polttelisikin.”
Hetkeksi Amor pettyi, ennen kuin muisti kuka hän oli. Oliko hän ihan typerä? “Ei” oli ei kaikille muille paitsi hänelle. Ja “en tiedä” vasta olikin kyllä, kunhan vain jaksoi laittaa tassuja ristiin.
“Mutta sen voin kertoa, ettette ole ainoita, jotka eivät tiedä sijaintia. Juhlat perustuvat siihen, että ne ovat salaiset. Vain harva tietää paikan. Ja jos sen selvittää, pääsee mukaan.”
Hymy hiipi Amorin kasvoille.
“Miksi sitten meitä ei ole kutsuttu?” Rhiannon totesi aivan kuin itsestäänselvyys olisi jäänyt toteutumatta. Ja niin olikin. Mutta se johtui vain siitä, etteivät ne kissat tienneet vielä, että heidät kuului kutsua. Mutta pian he tietäisivät. Ja kerjäisivät heitä saapumaan seuraavillakin kerroilla.
Kissaa nauratti Rhiannonin itsetietoisuus. Amorista se ei edes ollut itsetietoisuutta, se oli vain omanarvontuntoa. Siitä ei saanut tinkiä milloinkaan. Pitäkööt hupsuna!
“Ehkä he unohtivat”, kulkuri totesi tietämättä mitä teki. Rhiannon jähmettyi ja Amor tunsi miten ilma kylmeni. Voi hyvänen aika nyt!
“Noh! Meidän on nyt varmaan aika jatkaa matkaa. Mutta kiitos vinkistä”, Amor sanoi ja alkoi ohjaamaan sisartaan pois. Amor ei osannut aavistaa Rhiannonin reaktioita etukäteen. Joskus naaras vain poksahti. Ja Amorilla oli ollut outo tunne, että niin saattaisi tapahtua, jos he eivät nyt poistuisi. Kollia jäi hieman harmittamaan, ettei hän päässyt kyselemään mysteerikissalta vielä lisää. Mutta eiköhän loput yksityiskohdat olisi helppo selvittää. Hehän olivat he, eivätkä mitään tavallisia tallaajia. He eivät olleet kuka tahansa.

//Rhiannon? 😉

En edes ehtinyt vastaamaan velikullalleni, sillä nyt tuli kiire. Yhtäkkiä meidän henkisen valaistumisen saliin oli astellut mies, jolla oli päässään omituisen pitkulainen asuste. Mitäköhän hänkin sen alla piilotteli? Mies halkoi lonkeroillaan ilmaa, yritti tarttua meihin ja mölisi jotain kiihkeällä äänellä. Hänkin taisi pitää tästä keitoksesta ja oli varmaan vain pettynyt, että me olimme ehtineet ensin. Mutta niinhän sitä sanottiin, että hitaat ne syövät nopeat, joten meillä oli kiire. Pian me päätyisimme samaan pataan ja valeltaisiin tällä samalla kastikkeella. Sitten me ainakin sulaisimme.
”Ja sitten mennään!” kiljaisin Amorille ja ampaisin juoksuun. Juoksin kaksijalan ohitse tilaan, jossa oli paljon kaksijalkoja. Rauhallisen tasainen puheensorina vaihtui kiivaisiin ja säikähtyneisiin kiljahduksiin. Kaksijalat taisivat todella elää täydellä sydämellään mitä tuli ruokailutilanteisiin. Minun oli pakko arvostaa sitä.
”Olemme vain läpikulkumatkalla, ei hätää!” huikkaisn kaksijaloille loikkiessani pöydältä toiselle. Tasapainoni ja otteeni meinasi lipsua käpälieni muussatessa kaksijalkojen edessä olevia aterioita. Mutta sitten nenääni leijaili taas jotain erityistä herkkua. Kuin hiiri, mutta paljon paljon parempaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan nappasin kaksijalan edessä olevalta – siis kuin tarjottimelle laitetulta – alustalta mehevän lihakimpaleen. No nyt me vasta juhlittaisiin! Ilta ei voisi enää muuttua paremmaksi. Olimme saaneet kokea ehkä koko maailman parhaimman ruokaelämyksen ja sitten vielä tämä… Jos tämä oli saman kaksijalan nappaama, se ei voisi olla huono.

//Amor? 😉

Se ruoka oli kuin taivaslaulu. Kaikki hänen aistinsa aukenivat uuteen jumalalliseen sinfoniaan. Hän katsoi silmät sädehtien Rhiannonia.
“Upeaa! Onkohan tuo pallukka hyvää?” Amor tunki tassuaan porisevaan pataan tietäen kuinka barbaarisesti hän käyttäytyi, mutta olisi ollut vielä hieman kamalampaa upottaa kasvot tuonne ruskeaan velliin korviaan myöten. Kun hänen tassunsa upposi syvälle ruoka alkoi polttaa ja hän veti käpälänsä äkkiä pois.
“Helkkari!” Amor ulvahti ja peruutti oudosti takaperin loikkien ja etutassu ilmassa huitoen. Hän nuoli tassuaan kiivaasti. Ai että mikä ihana herkku, mutta keitos oli polttavaa!
“Miksi se on noin kuumaa? Tassuni sulaa.”
Rhiannon tarkasteli keitosta mietteliäästi. Sitten hän työnsi astian reunan yli ja se kolisi lattialle.
“Ongelma ratkaistu.”
Amor hihkui sisarensa neuroudelle. Voi Rhiannon kulta! Hän osasi olla niin välkky. Kerrassaan! He loikkasivat kiirehtien alas keitoksen kimppuun. Molemmat ottivat kiinteän osan mysteeriruuasta ja maistelivat niitä. Ja se vasta herkkua olikin!
“Amor. Me emme koskaan enää syö mitään muuta”
“Olet oikeassa. Tämä on kuin suutelua.”
Mutta suutelukin päättyy. Ja tämä hetki. Sillä jostain alkoi kuulua epämääräisesti lähestyvää rapinaa. Ja jostain syystä Amor oli varma, ettei siitä seuraisi mitään hyvää.

//Rhiannon? 😀

Kuplia, niin paljon kuplia! En ollut koskaan ennen nähnyt mitään tuollaista. Kuuma höyry sai silmäni vuotamaan. Nuo pystyssä kävelevät, omituisesti pölisevät ja keinotekoisia turkkeja käyttävät otukset olivat sitten outoja! Mutta sitten sain ajatuksen. Ehkä hekin söivät jätteitä, mutta vain maustoivat ruokansa näin? Ehkä se sai sen maistumaan paremmalta. Jos ottaisimme Amorin kanssa asiasta selvää, voisimme jatkossa täyttää vatsamme kunnon herkuilla! Ei tarvitsisi tyytyä katujen rääppeisiin. Se ei todellakaan tehnyt hyvää minun auralleni. Se sai sen kiillon himmentymään. Amor pällisteli hellästi porisevaa herkkua.
”Miten tuota oikein kuuluu syödä?” kysyin Amorilta kulmat kurtussa ja ihmettelin jälleen kaksijalkojen tapaa elää tätä elämää. Se tuoksui ruoalta, mutta en ollut lainkaan varma näyttikö se siltä. Se näytti mutavelliltä, jonka seassa oli leveitä kivenmurikoita. Murikkavettä. Ei kovinkaan houkuttelevaa, jos minulta kysyi. Lipaisin tahmaa kielelläni ja silmäni suurenivat. Tapitin veljeäni hiljaa, hymyni etsiessä itselleen sopivaa asentoa.
”Maista”, naukaisin silmät omituisen tyhjinä. En ollut koskaan ennen maistanut mitään tällaista, tämähän oli jumalaista! Ehkä kaksijaloilla oli sitten jotain älliä päässä kerta he osasivat tehdä jotain näin hyvää. Kukaan Kujakissayhteisössä ei ollut koskaan ennen saanut hänen makuaistiaan tanssimaan yhtä villisti. Samassa päätin, että en enää söisi Kujakissayhteisön syötäviä. Ja kunhan Amor kokisi saman, hänkään ei enää tyytyisi moiseen moskaan.
”Eikö olekin taivaallista?” kysyin Amorilta innostuneena ja lipaisin huuliani.

//Amor? 😉

Tuoksu oli huumaava, aivan kuin Amorin aistit olisivat olleet tulessa. Parhaalla mahdollisella tavalla. Hän loikkasi sisarensa perässä tasolle ja nuuhki ilmaa.
“Herranjestas mitkä tuoksut! Mitähän sapuskaa tämä mahtaa olla”, olisi väärin sanoa, että kollin vasta alkoi kurnia, sillä todellisuudessa se alkoi laulaa. Ja sitä vatsan seireeninkutsua hän oli valmis sokeasti tottelemaan. Hän tekisi mitä tahansa saadakseen edes pienen lipsun.
Rhiannon lähti kulkemaan tasoa pitkin ja Amor lähti hitaasti hänen peräänsä. Hän katseli ympärillään kohoavia outoja vekottimia, mutta erityisesti häntä kiinnosti vähän matkan päässä näkyvät kaksijalat. Tavallaan he olivat samassa tilassa heidän kanssaan. Amor ja Rhiannon saattoivat nähdä heidät, mutta silti he olivat oudosti jaettu erilleen toisistaan. Kuin seinä tai kivi, mutta siitä vain näkyi läpi.
“Amor. Tules katsomaan tätä”, Rhiannon sanoi kauempaa. Amorin tassuihin tuli vauhtia ja hän puikkelehti esineiden lomitse ripeästi. Hänen polkuanturansa vieroksuivat oudon tuntuisi pintoja ja yllättyi asioiden kylmyyttä. Amoria hieman iljetti olla kosketuksissa näiden outojen vempeleiden kanssa ja hän vältteli niitä parhaansa mukaan.
“Kerro sisko, että löysit tämän tuoksun lähteen. Rukoilen sinua!”

//Rhiannon? 🙂

Annoin katujen välkkeen ja naurun johdattaa minua kohti tulevaa elämääni, uutta minua. Heilautin pörheää häntääni Amorille merkkinä seurata. Kadut olivat käyneet kapeiksi ja valot vain lämpimämmiksi. Väistelin kaksijalkoja ja vilkuilin välillä sivulleni; olihan Amor pysynyt rinnallani? Mutta totta kai hän oli. Veljeni askelia ei pieni vilinä vaimentaisi.
“No, sellaiset… Oriit, tiedäthän?” vastasin kollille lopulta. Amor tyrskähti.
“Kultaseni, totta kai minä tiedän! Mutta sinun pitää olla nyt hivenen tarkempi”, kolli vastasi hölkötellessään eteenpäin. Tarkempi! Miten minä nyt voisin olla tarkempi.. Vastaukseni olisi nimittäin saanut minut kuulostamaan suorastaan hullulta.
”No sellaiset, suloiset. Tiedäthän, jotka saavat minut tuntemaan oloni maailman keskipisteeksi”, yritin vastata Amorin kysymykseen. Miksi hänen piti kysyä noin vaikeita! Annoin katseeni kiertää pesissä uteliaana. Jossain tuoksu ruoka, jolloin vatsani muistutti minua olemassaolostaan. Täältä voisi löytää jotai hieman maukkaampaa syötävää, kuin kaksijalkojen jätteet tai kirppuiset rotat. Kujakissayhteisössä ei vatsantäytteillä juhlittu, suurin osa kissoista oli surkeita saalistamaan.
“Katso”, osoitin avonaiseen pesään. Sieltä se ruoantuoksu kantautui! En jäänyt odottamaan veljeni vastausta, vaan hiippailin varovaisesti sisään. Jostain kuului sihinää ja jostain porinaa. Mitäköhän täälläkin tehtiin? Kaksijalkoja ei kuitenkaan näkynyt.
“Tänään syödään hyvin!” julistin ja vetäisin syvään henkeä. Saatoin jo maistaa mehevät lihapalat suussani. Mutta sitä ennen ne pitäisi vain löytää… Loikkasin tasolle ja kurkin läpinäkyvästä levystä ulos. Toisella puolella näkyi kaksijalkoja istuskelemassa. Vilkaisin veljeeni. Mihin me olimme tulleet?

//Amor? 😮

Amor oli vain pudistanut päätään ykskantaan Rhiannonin kysyessä kertoisiko Amor Venukselle ja Cassiopeilla. Ei hän tietenkään kertoisi, siitähän vasta melu syntyisi. Oli parempi, että salaisuus pysyi heidän välillään. Amorin kurkkua alkoi kiristää koko sotkun ajattelu, jonka takia pitikin vastauksensa lyhyenä. Hän halusi hukuttaa itsensä hyvään oloon ja hedonismiin! Katsella jotakuta mukavaa herkkupalaa ja kehrätä vähän.
Juhlallisen julistuksensa jälkeen Amor lähti ripeästi hölkkäämään Rhiannonin kanssa rinnatusten. Kaupungin valot hohtivat kuin timantit ja en timantit olivat kääntyneet heidän puoleensa, johdattivat heitä eteenpäin harmailla kaduilla.
“Mennään jonnekin missä emme ole koskaan käyneet! Kuka meitä estää? Ei Päivänsäde voi meille mitään”, Amor suorastaan hihkui, “valitaan vuorotellen. Päätä sinä ensin mihin suuntaan käännytään. Johdata meidät Rhiannon neitiseni, kohti valtakuntaamme!”
Rhiannonkin näytti olevan innoissaan. Sisar suorastaan loisti uudenlaista varmuutta, joka hehkui ennen niin passiivisen olemuksensa läpi. Aivan kuin valo tämän sisässä olisi sytytetty ja se oli niin voimakas, että lävisti kaiken kiinteän naaraassa ja sädehti kaikkialle. Rhiannon tarttui ideaan heti ja lähti johdattamaan heitä ensin kapeaa kadun reunaa pitkin.
“Millaisesta sinä pidät?”
“Ai mistä?”
“No kolleissa, hölmö! Millaiset naissankarit viihdyttävät sinua? Kerro minulle, kullannuppu Amor haluaa tietää.”

//Rhiannon? 😉

Pikkulintu… Ehkä vielä, mutta minä aioin olla iso lintu. Sellainen joka söi pikkulintusia aamupalaksi. Amorin ollessa ainoa minun tuntemani parittaja, ei minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin luottaa häneen ja hänen kykyynsä saattaa minut yhteen rakkauden kanssa. Kunhan ei nyt ainakaan ketään Kujakissayhteisössä olevaa… Juorut kulkisivat ihan liian nopeasti noin pienen yhteisön sisällä. Sydän huolista kevyempänä ja verestä voimakkaampana lähdin velikultani perään. Nyt oli aika aloittaa hauskanpito. Bileet pystyyn ja kaupungille katukolleja katsomaan!
“Muut ovat taatusti kateellisia nähdessään meidän vetovoimaiset asusteet”, totesin kollille ja vahvistaakseni sanojani, nostin kuononi ylväästi pystyyn. Häntänikin nousi pörheänä. Varokaa vain, täältä tulee uusi Rhiannon ja hän on todella räyh!
“Aiotko sinä kertoa Venukselle ja Cassiopeialle?” kysyin kollilta. Minä en luottanut Venukseen kovinkaan paljoa, Cassiopeian kohdalla taas ei voinut puhua edes vähäisestä luottamuksesta. Muuten Venus olisikin voinut olla uskottuni, mutta hän viihtyi usein Cassiopeian seurassa ja se teki hänestä vaarallisen. Cassiopeia… Tuo huomiota janoava narttu. Hän ei taatusti ymmärtäisi minua. Kuinka hän voisikaan? Hän ei ollut kokenut sitä tunnetta, kun kaikki kävelivät ylitsesi. Naaraan ajattelu vain vahvisti hänen paikkaansa minun listallani eikä sille listalle pääsy ollut mikään kunnia.
“Ja mistä ajattelimme löytää seikkailumme?” katselin ympärilleni. Pimeässä kiiluvat valot saivat silmäni sirrille. Vanha Rhiannon olisi ehkä pelännyt siellä vaanivia vaaroja, mutta minä olin nyt uusi ja voimakas Rhiannon. En enää antaisi muiden talloa itseäni, enhän? Ainakin minun käpälissäni oli näkymätön voima, joka saisi kenet tahansa polvilleen.
“Rhiannon hyvä, koko kaupunki on meidän! Katso nyt näitä kaikkia välkkyviä valoja, olemme jo seikkailun ytimessä. Tule, suunnataan tuonne!”

//Amor? 😉

Amorin kaikki ajatukset karkasivat heti jonnekin kauas kun Rhiannon maalaili kuvan heidän kohtaamastaan liukkaasta silkkiturkista – eikä edes maalaillut, Rhiannon muistutti vain tästä eräästä olemassaolosta, jota Amor ei ollut päiväkausiin saanut mielestään. Matteosta, siitä kenen ajattelu oli pitkään ollut hänen päiväuniensa pehmeä henkäys. Kierähtäessään pediltään aamuauringon loisteessa tai tähdettömässä lautakattoisessa yössä Amor mietiskeli kollin sädehtivää turkkia. Matteon turkki, sitä hän oikeastaan eniten ajatteli. Ja lihakset, jotka väreilivät valppaina sen silkin alla. Ja voi miten hän unelmoikaan siitä miten kolli liikahtaisi, tekisi mitä tahansa jotta saisi hänen turkkinsa aaltoilemaan. Kahmaisisi Amorin syliinsä… tai vielä parempi olisi tälle täysin kylmä, leiskauttaisi oikein kovaa. Kuinka Amor olisi halunnutkaan koskettaa jumalaista näkyä edessään. Mutta kamala kun se olisikin polttanut.
Kuva pyyhkiytyi hänen silmiensä edestä kun Rhiannon työnsi päänsä Matteon kaulan läpi odottavaisen oloisena.
“Älä huoli pikkulintu. Ei häntä”, Amor sanoi virnistäen, “mutta minä lupaan löytää sinulle jonkun. Rakkaus on ammattini ja parittaminen erikoistaitoni! Varo vaan sisko, pian olet koko kaunista turkkiasi myöten ongelmissa.”
Amor alkoi innostua, hän oli saavuttamassa nousuhumalan, pienen pienet kiihkon kipinät säkenöivät hänen ympärillään, saivat hänet kimaltamaan. Aivan kuin olisi alkanut sataa tähtiä!
“Onko sinulla joku toinen jo mielessä?”
“Ei vielä, mutta huoli pois! Luota minuun. Tehdään niin, että lähdetään pienelle seikkailulle. Kuulostellaan vähän mitä on meneillään ja emmeköhän pian kuule jotakin jännittävää ja sitten hups vain olemmekin jo juuri siellä missä pitää”, Amor iski viekkaasti silmäänsä. Eiköhän kaupungilta pian kantautuisi juorua jos toista. Ja kun he, Amor ja Rhiannon, tulisivat sädehtíen paikalle, kaikki kissat yhtyisivät kumartamaan heidän edessään ja palvoisivat heidän viehkeyttään. Siiten rakkaus itse lähestyisi heitä. Eihän Amorkaan panisi pahitteeksi pientä hauskanpitoa. Vaikka sitä Amor ei myöntänytkään, jokin pieni hänessä toivoi, että he törmäisivät hurmaavaan Matteoon. Mutta eihän nyt sentään. Eihän hän nyt Matteita lähtisi näin vulgaarein aikein lähestymään. Vai lähtisikö? Amoria hymyilytti.

//Rhiannon? 😉