Kujakissayhteisön tarinat

”Cosmos”, Malvaruusu kuiskasi hiljaa yön pimeydessä vierellään makaavalle kollikissalle. Kilpikonnalaikukas naaras makasi vuoteessaan, muttei kyennyt nukkumaan. Hänen vierestään kuitenkin kuului vain kevyttä tuhinaa, Cosmos oli jo unessa. Malvaruusu huokaisi ja käänsi kylkeään. Hän oli huolissaan hänen ja Cosmoksen ystävyydestä. Cosmoksesta oli tullut hänen kaikkensa, eikä hän kestäisi, jos kolli löytäisi jostain paremman ystävän ja hylkäisi Malvaruusun. Ajatuskin moisesta sai Malvaruusun veren kiehahtamaan. Jos Cosmos tekisi mitään sellaista, se olisi hänen viimeinen tekonsa. Hän oli antanut kaikkensa ystävälleen, eikä ystäviä petetä.
Vaikka Malvaruusu miten yritti, uni pysyi kaukana. Hän vain pyöri vuoteellaan ja katseli pesän pimeitä nurkkia. Sieltä täältä kuului kujakissojen tuhinaa, ja ulkoa kantautui kaukaa kuuluvaa Hirviöiden murinaa. Malvaruusu palasi mielessään aikaan, jolloin hän oli elänyt Eloklaanissa. Silloin ajatuskin kaksijalkalassa nukkumisesta oli tuntunut järkyttävältä. Hänellä oli mennyt aikaa, ennen kuin oli tottunut kaikkiin kaksijalkalan ääniin ja hajuihin. Mutta nyt tämä kolkko ja karu kaksijalkala oli hänen kotinsa. Hän ja Cosmos olivat luoneet suunnitelman, jonka onnistuessa Malvaruususta tulisi koko kaksijalkalan hallitsija. Hän veti syvään henkeä. Jos Mesitähti ja muut näkisivät hänet nyt, he todellakin katuisivat sitä, että olivat koskaan kohdelleet Malvaruusua huonosti.
Malvaruusun huomaamatta nämä ajatukset keinuttelivat hänet syvään, lämpöiseen uneen, jossa hän hallitsi koko Kujakissayhteisöä ja nautti jokaisen kujakissan ehdotonta luottamusta ja rakkautta.

Aamun valjetessa Malvaruusu ei herännyt, vaikka muut nousivat ja lähtivät partioihinsa. Päivänsäde oli antanut hänelle aamun vapaaksi, sillä Malvaruusu oli käyttänyt monet aamut partioidessaan. Nyt hän sai nukkua pitkään ja se tulikin tarpeen. Viime yön unet olisivat jääneet aivan liian lyhyiksi. Nyt kujakissa heräsi siihen, kun jokin tönäisi häntä. Hän säpsähti ja kääntyi närkästyneenä tökkijän puoleen. Huomatessaan sen olevan Cosmos, kilpikonnalaikukkaan kissan ilme kirkastui. Hänen kasvoilleen piirtyi iloinen hymy.
”Kas, huomenta. Sinä nukuit pitkään”, Cosmos ilmoitti ja räpytteli silmiään. Malvaruusu haukotteli ja kampesi itsensä pystyyn.
”PYöriskelin yöllä aika pitkään”, naaras ilmoitti huokaisten, ”uni ei oikein tullut.” Cosmos kallisti päätään.
”Mikä sinua valvotti?” harmaavalkea kolli kysyi. Malvaruusu kohautti lapojaan ja vilkaisi nyt hieman nolostuneena poispäin. Öiset ajatukset tuntuivat aivan naurettavilta. Tietenkin Cosmos oli hänen luottamuksensa arvoinen. Hän luotti kolliin täysin.
”Oletko saanut ketään mukaan suunnitelmaamme?” Malvaruusu päätti vaihtaa aihetta, sillä ei halunnut kollin luulevan, etteikö hän luottaisi tähän.

Amor tökkäsi Rhiannonin turkkia hännänpäällään kävellessään tämän luokse.
“Tshhh! Kuumaa kamaa!” Amor ja Rhiannon muistuttivat toisiaan mustavalkoisissa turkeissaan. Muuten he olivatkin täydelliset vastakohdat.
“Jaa a ketäs sitä katsellaan?” Amor tutkaili Rhiannonin katsetta. Tuntui kuin sisko olisi aina ollut jonkun erikoisen kiivauden vallassa, mutta täysin passiivisella tavalla. Rhiannon ei ollut räjähtävää energiaa, vaan kauhtunut eloton puu, joka kiukustuu kun epähuomiossa katkot muutaman oksan ja sitten se niin vihamielisesti kuin kuollut voi kaatuukin päällesi ja mites sattuikaan, syttyy varmaan vielä palamaankin tai jotain!

Amor vilkaisi pesää ja näki nurkassa turkkiaan sukivan Ametistin ja Hurman, joka jutteli tälle hiljaisella äänellä.
“No siinäpä vasta dominoivan oloinen poikamies.” Silloin Rhiannonin katse kääntyi häneen ja hän nosti kulmakarvaansa tuskin huomattavasti. Amor virnuili.

Ja alkoi papattamaan. Sellainen dynamiikka heillä tuntui joskus olevan. Amor puhui ja puhui kunnes vasta noin tusinan lauseen jos toisenkin jälkeen Rhiannon sai suunvuoron. Sanat vain purskahtelivat Amorista ulos, hänestä maailmassa tapahtui jatkuvasti kiinnostavia juonenkäänteitä, joista hänen oli kerrottava muille – aivan kuin ketään kiinnostaisi. Ja oikeastaan, joskus tuntui että hänen suunsa oli vain yksinäinen ja sille oli keksittävä jotain tekemistä. Ei hänellä aina sanottavaakaan ollut, mutta jokin hänen sisällään kaipasi yhteyttä muihin kissoihin ja hänestä keskusteleminen oli yhteyden suurenmoisin muoto. Sanat muodostivat polun suusta suuhun sielujen välille, jota pitkin he olivat hetken kiinni toistensa syvimmissä olemuksissa kunnes taas erkanivat. Ei hän sitä oikeastaan noin syvällisesti ajatellut. Hän ei jaksanut virua ajatustensa yksiössä kovinkaan pitkään, se oli aivan kamalan ankeaa! Mutta joskus hänen sydämensä puhui hänelle niinkin kirkkaasti, ettei Amor ollut ollenkaan varma oliko kyseessä tosiaan hän itse. Ehkä hän oli vain hyvä näyttelemään!

Herra väkivallan ruumiillistuma heitti epäluuloisen katseenpoikasen heidän suuntaansa. Amor iski Ametistille silmäänsä liioitellusti olkansa yli ennen kuin kääntyi takaisin Rhiannonin nupulle mutristuneeseen suuhun.
“Mikäs laittaa siskosen noin happamaksi? Hengittäminen, kuten tavallisesti? Minä voin kuule tuosta niskan paikkeilta rusauttaa oikein mukavasti niin kyllä sekin helpottaa.”
Rhiannonin sisällä vasta elikin jonkinlainen otus, joka kuiskutteli hänen korvaansa. Naaras oli aina kuin seipään niellyt. Mutta juuri sellaisena outolaisena hän sisarestaan piti, ei ollut toista vastaavaa!

Ruusunen tunsi helpotuksen aallon, kun Päivänsäde myöntyi. Hän sanoi kuitenkin, että pennun tulisi puhua yhteisön sen hetkisten parantajien kanssa ensiksi, jotta he voisivat päättää siitä halusivatko ottaa Harmonian opetettavakseen. Hopeanharmaa naaras hymyili johtajattarelle kohteliaasti ja nyökkäsi.
“Vien hänet pikimmiten parantajien juttusille, kiitos ajastasi!” naaras naukaisi ja lähti poistumaan taas alas portaita. Samalla hän etsi katseellaan tytärtään kaikkien kissojen joukosta. Hänen tulisi kiikuttaa tämä katselemaan parantajia. Sen jälkeen se olisikaan enää siitä kiinni, että ajattelivatko he häntä hyväksi parantaja ehdokkaaksi.
Pian hopeanharmaa naaras bongasi jo valkean nuoren naaraan sisarensa seurasta kauempaa ja asteli tämän luokse hymyillen. Molemmat hänen tyttäristään käänsi päitään Ruususen saapuessa, mutta Kaiho taisi pian tajuta, että raidallisella naaraalla ei ollut hänelle asiaa, sillä hänen katseensa oli kovasti vain valkeaturkkisessa tyttäressään.

Ruusunen oli huomannut, että parantajat olivat todella ryhtyneet valvomaan Harmonian tekemisiä naaraan pyynnön jälkeen. Tai ainakin he tuntuivat välillä vilkuilevan kuuron naaraan suunnille, kun hän innokaasti tutkiskelu rehuja, joita oli tuonut mukanaan sisälle ja katseli ihmeissään aina, jos joku oli päättänyt piipahtaa parantajan pesällä.
“Toivottavasti Harmonia saisi paikan parantajana. En tahdo, että hän päätyy juoksentelemaan yhtään sen enempää hirviöiden alle”, Ruusunen huokaisi Urholle. Ruskea kolli vilkaisi häneen hassu virne kasvoillaan.
“Joo, en tahdo enää yhtään sen enempää joutua juoksemaan ukkospoluille hänen perässään, kun hän päätyy harhailemaan niille ja osuu niihin vielä”, kolli vastasi ja tuuppasi hieman kumppaniaan. Hopeanharmaa naaras oli kuullut häneltä ennenkin siitä, miten heidän tyttärensä oli meinannut jäädä hirviön alle – useaan otteeseen. Se alkoi tosissaan huolestuttaa Ruususta. Kuinka se pentu ei vain oppinut?

“Mitä sinä teet?” kysymys karkasi suustani töksähtävämmin, kun olin tarkoittanut, mutta ainakin se sai edessäni istuvan kissan katseen kääntymään. Naaras katsoi minua aluksi hieman säikähtäneenä, mutta lopulta tuon katse pehmeni. Hivuttauduin lähemmäksi nähdäkseni oliko ulkona jotain minuakin kiinnostavaa, mutta katseeseeni ei osunut mitään erityisempää. Tylsää.
“Ai, hei! Minä tässä katselen vain noita ulkona hyppeleviä lintuja. He ovat niin suloisia, eikö?” naaras naukui lämpimästi, mutta edelleen pidättäytyneenä. Katsoin hieman rikkoutuneen, läpinäkyvän elementin läpi ja naaras oli oikeassa. Siellä tosiaan oli lintuja. Vetäisin kasvoilleni leveän ja kauniin hymyn. “Voi, niinpäs on! Ne ovat kyllä todella kauniita. Pidätkö sinäkin linnuista? Minä rakastan niitä!” nau’uin imelästi ja vetäisin häntäni käpälieni suojaksi, kuten hienot naarat tekivät. Vihaan lintuja.
“Ai niinkö? Onpa hauskaa! Olisi mukava katsella niitä kanssasi pidempään, mutta minun on kiidettävä partioon. Nähdään myöhemmin, Cassiopeia!” oranssilaikkuinen naaras huudahti ja oli kaataa minut kumoon loikkiessaan ohitse.
“Se on Rhiannon”, vastasin tympääntyneesti, vaikka naaras oli jo kiiruhtanut omiin puuhiinsa. Hengitin muutaman kerran syvään ja kun naaraasta näkyi enää selkä, hymyni vaihtui murhaavaan katseeseen. Cassiopeia. Olisi pitänyt lisätä naaras listalleni aikaisemmin, mutta viimeistään nyt hän oli päätynyt sinne. Cassiopeia, murhaan sinut heti kun saan tilaisuuden. Et vie minulta enää ainuttakaan tilaisuutta olla kaikkien muistama ja ihailema.

“Emo, kuka se sinun ystäväsi on? Sellainen valkea kissa, oranssit laikut?” kysyin Lyralta jakaessani naaraan kanssa iltapalaa. Halusin tietää kenestä halusin hankkiutua eroon.
“Ai, hän on Hurma! Kuinka niin?” Lyra kysyi lempeästi ja sukaisi päälakeani karhealla kielellään.
Hurma. Sinäkin olet listallani. Anteeksi emo, mutta en vain voi hyväksyä tuollaista käytöstä. Sitä paitsi Yhteisö ei tee mitään kissalla, joka käyttää aikaansa lintujen katselemiseen.

Kuiske tassutti raskaasti eteenpäin lavat lysyssä ja korvat ahdistuneesti luimussa. Mirrin lohdutteluyrityksistä huolimatta hän ei tuntenut oloaan yhtään paremmaksi. Kuiskeesta tuntui, että kaikki hänen sisälleen kasautuneet tunteet purkautuivat yhtenä ryöppynä ulos, eikä hän pystynyt mitenkään hallitsemaan niitä.
“Eihän se ole sinun vikasi, jos toinen loukkaantui taistelussa. Mekin kohtasimme rottia ystävieni kanssa eikä meistä kukaan päässyt karkuun ehjin nahoin.” Mirrin äänensävy oli hiljainen ja kankea, ihan kuin hänestä olisi ollut hankalaa puhua Kuiskeen tunteista. Kuiske avasi suunsa esittääkseen vastalauseen, mutta sulki sen sitten äkkiä. Ei ollut oikein kuormittaa toista hänen ongelmillaan. Hän oli nyt jo iso kissa – täysi Kujakissayhteisön jäsen, eikä enää heikko ja avuton pentu. Hänen pitäisi osata pitää elämänsä järjestyksessä ja tunteensa hallinnassa. Ehkä Mirrin sanat olivatkin totta, eikä se ollut hänen vikansa?
“Ei sinun tarvitse ymmärtää”, Kuiske mumisi niin hiljaa, ettei partiota johtava Malvaruusu kuullut. Naaras oli nyt jo äkäinen heille, ja hänen häntänsä viuhtoi ärtyneesti. Mirri oli äskettäin yrittänyt kysyä häneltä heidän reittiään, mutta Malvaruusu oli jatkanut matkaa sivuuttaen kysymyksen kokonaan. Ei kai Kuiske ollut taas mokannut? Vai eikö tämä taaskaan johtunut hänestä?
“Turha sinun on syyttää itseäsi siitä.” Mirri jatkoi puolustustaan itsepintaisesti. “Päivänsäde on ihan kunnossa, totta vie.”
Kuiske ei tiennyt miten vastaisi. Päivänsäteen ruumis saattoi olla kunnossa, mutta entä hänen ja Kuiskeen välit? Siitä Kuiske ei ollut enää ihan varma.

//Mirri? 🙂

Tassutin kylki kyljessä Lunan kanssa kujia pitkin. Oli kaunis keli ja aurinko lämmitti paksua turkkiani mukavasti kulkiessamme ilman määränpäätä pitkin kaksijalkalan kujia.
“Hei, matkaajat!” kuulin yhtäkkiä huudon ja käänsin päätäni. Huomasin suurehkon valkean kotikisun oransseilla kohdilla. Hänen kaulansa ympärillään oleva panta päästi kilahduksia, kun kello heilahteli hänen liikkeidensä mukana.
Vilkaisin Lunaan ja lähdimme sitten lähestymään kissaa varovasti. Hänen olemuksensa oli ystävällinen, mutta emme voineet koskaan tietää, mitkä hänen aikomuksensa todella olivat. Hän olisi voinut vaikka haluta lähettää kaksijalkansa meidän kimppuumme vain, jotta voisi katsoa vierestä.
“Tervehdys! Kukas sinä mahdat olla?” tiedustelin, kun pääsimme lähemmäs hänen aitaansa. Sinisilmäinen naaras katsoi alas minuun ja kumppaniini ja hymyili meille reippaasti.
“Nimeni on Aino! Olen tämän talon ainoa kissa-asukas. Otan tietysti mielelläni vieraita vastaan, koska toisinaan tulee yksinäistä”, vaalea naaras selitti ja vilkuili minua ja Lunaa. “Keitäs te mahdatte olla? Ja oletteko tekin kotikissoja?”
“Minä olen Luna ja tämä tässä on Laku”, Luna esitteli. “Ja emme ole olleet kotikisuja enää hetkeen.”
“Vai niin… No mukava tavata! Minulle saa aina tulla juttelemaan ja pitämään seuraa! Otan mielelläni vieraita vastaan milloin vain mistä vain syystä!” Ainoksi itsensä esitellyt kissa kehräsi. Nyökkäsimme hänelle.
“Olisi mukava jäädä rupattelemaan, mutta meillä on kävely kesken. Voimme tulla takaisin joskus toiste!” Luna naukaisi ja lähti häntäänsä heilauttaen tassutaamaan taas eteenpäin. Minä nyökkäsin Ainolle vielä pikaisesti ja lähdin kumppanini perään.
“Hei sitten Luna ja Laku!” naaras huusi perääme ja sitten loikkasi kaulapannan kello kilahtaen alas aidalta.

Mitä enemmän vietin aikaa Ruutan kanssa sitä normaalimmalta alkoivat hänen kiusoittelunsa minusta tuntua. En enää ottanut itseeni tuon typeriä vitsejä ja kohdattuamme typerän kaksijalan kolli pelasti minut jättäen muut partiomme jäsenet huomiotta.
Tavallisesti olisin ollut vihainen, mutta tiesin etten olisi selvinnyt tilanteesta itse joten kiitin kollia ihan tosissani takaisin suunnatessamme. Ruuta kosketti hännällään turkkiani ja sai minut yllättymään todenteolla.
Suunnatessamme takaisin pesälle Ruuta kulki koko matkan vierelläni aikalailla hiljaisena. Sain pari hassua sanaa, mutta en itse pukahtanut lainkaan. Loikimme peräkkäin romuja pitkin.
Vastassamme oli useampi kissa, joista yksi oli vakavan näköinen Päivänsäde. Ruusunen seisoi reunemmalla. Hän oli varmaankin ehtinyt pesään ennen meitä ja kertonut tapahtumista tajuttuaan meidän jääneen jälkeen.
“Hyvä, odotimmekin teitä. Tuliko Kumina mukananne?” Päivänsäde kysyi vakaasti. Katsahdin Ruutaan. Olimmeko todella jättäneet Kuminan sen kaksijalan armoille?
“Ei, Päivänsäde. Emme nähneet häntä matkallamme”, Ruuta naukui ja näytti kerrankin ottaen jotain tosissaan. Tiesin, että Ruutan ja Kuminan välillä oli vahva side. Sellainen side, jota kukaan tai mikään ei varmasti purkaisi vaikka mitä tapahtuisi.
—
Lopulta Kumina löytyi ja katselin etäämmältä, kun Ruuta puhui hänen kanssaan. Onnistuin juuri ja juuri kuulemaan heidän sanansa enkä pitänyt kuulemastani lainkaan.
“Oletko vaihtanut aivosi sontaan vai miksi ihmeessä vahtaat Roihua kuin haukka saalistaan?” Kumina ärisi. Lause herätti sisälläni oudon raivontunteen. Nousin ylös ja tassutin Kuminan eteen.
“Nyt riittää!” kivahdin ja katsoin kollia terävästi silmiin. Hänen kylmä inhontäyteinen katseensa sai minut vielä vihaisemmaksi. Ruutakin näytti loukkaantuneen. Ehkä Kumina tajusi sanojensa painon tai muuten vain pelkäsi minun väliintuloani, koska kolli perääntyi ja lähti omille teilleen.
Ruuta vilkaisi minuun outo ilme kasvoillaan. Hän näytti samaan aikaan loukkaantuneelta ja huvittuneelta. Hän ei sanonut mitään vaan käänsi selkänsä minulle ja lähti. Jäin seisomaan yksin paikalleni ja huokaisin niin, että jopa lapani lysähtivät. Ehkä voisin raahautua takaisin Mirrin luokse ja pitää hiukan etäisyyttä Ruutasta ja hänen tuomistaan suhteiden sekasotukuista.

Vilkaisin Kuisketta, joka kertoi epäonnistuneensa rottatappelussa Päivänsäteen kanssa. Aikaisemmin kukaan ei käynyt Malvaruusua vastaan, joten naaras johti nyt meitä kahta pitkin katuja. Vilkaisin häneen, mutta en todennäköisesti saisi naaraalta apua Kuiskeen lohduttamiseen.
En ollut paras mitä tuli muiden tunteiden ymmärtämiseen, mutta voisinhan minä yrittää. Hellän vanhempana toimimisesta olin oppinut sen verran, että ei aina haitannut vaikkei osannut laannuttaa toisen tunnetilaa.
“Te molemmat pääsitte kuitenkin hengissä takaisin! Se on jo jotain”, nau’uin, mutta kolli ei näyttänyt vieläkään piristyvän lainkaan. Eikö hän voinut olla edes hiukan kiitollisempi yrityksistäni? ajattelin hermostuen hiukan.
“Niin… mutta en onnistunut pelastamaan Päivänsädettä haavoilta”, Kuiske valitti korvat luimistuen. Podin hiukan huonoa omaatuntoa ajatuksistani, mutta kollin alituinen valittaminen kävi hermoilleni. Huiskautin häntääni ja olin avaamassa suuni, mutta Malvaruusu ehti ensin.
“Hiljaa siellä, ette huomaa edes lähestyvää hirviötä jos keskitytte pelkkään puhumiseen.”
Vilkaisin taas Kuisketta, jonka jo hermostunut olemus muuttui vielä synkemmäksi. Silmien pupillit kutistuivat ja karvat väreilivät. Puristin hampaitani yhteen ja yritin parhaani peittääkseni raivoni.
Tassutimme jonkun aikaa hiljaisuudessa ennen kuin uskalsin taas puhua. Tällä kertaa Malvaruusu ei tuntunut jaksavan enää puuttua asiaan.
“Eihän se ole sinun vikasi, jos toinen loukkaantui taistelussa. Mekin kohtasimme rottia ystävieni kanssa eikä meistä kukaan päässyt karkuun ehjin nahoin”, totesin ja loikkasin ohuelle piha-aidalle Malvaruusun perässä. Täällä päin kaksijalkalaa oli vain pienempiä pesiä, mutta hirviöitä kulki jopa ehkä enemmän kuin tiheämmin asutetuilla alueilla. Ukkospolut olivat myös hiukan liian pieniä pitkille matkoille emmekä tietenkään halunneet jäädä niiden saaliiksi.
“Poikkeammeko metsään?” kysyin Malvaruusulta, kun tuo kääntyi aidalla yllättävään suuntaan. Naaras ei kuitenkaan vastannut, johti vain partiota kuin mitään kysymystä ei olisi kysyttykään.

//Kuiske?

Kuiske tassutteli ulos varjoista köyristäen selkäänsä pitkään venytykseen. Päivänsäde oli määrännyt Kuiskeen partioon Mirrin ja Malvaruusun kanssa. Kumpaakaan hän ei tuntenut erityisemmin, sillä he pysyivät enimmäkseen omissa porukoissaan eikä Kuiske ollut koskaan halukas puhumaan heille.
Saapuessaan heidän luokseen hän kävi Mirrin viereen antaen Malvaruusun kokeneempana jäsenenä johtaa. Malvaruusu mittaili häntä katseellaan ylenkatsovasti, mutta Mirri näytti ilahtuvan hänet nähdessään.
“Jaa, kaikki ovat jo paikalla.” Malvaruusu niiskautti nenäänsä töykeästi. “Minä johdan, ellei kenelläkään ole asiaan nokan koputtamista.”
Kuiske pudisti päätään hyväksynnän merkiksi. Hän katsahti vieressään olevaan Mirriin hakien hänen mielipidettään.

Kun kissakolmikko oli lähtenyt ulos vanhasta kaksijalanpesästä, Kuiske yritti vaivalloisesti saada keskustelua aikaiseksi, sillä häntä ahdisti vaivautunut hiljaisuus. Yllättäen Mirri kuitenkin ehätti ensin.
“Onko totta, että kohtasit rottia Päivänsäteen kanssa partiossa? Verta oli ihan kauheasti..” Naaras tuijotti Kuisketta kiinnostunein silmin.
“On.. Minä epäonnistuin siinä täysin. Olisin varmaan vain ansainnut kuolla rotille”, Kuiske heitti asian vähän kuin vitsillä, mutta hänen silmiensä synkkä katse kertoi muuta.
“No, kyllä te molemmat säilyitte hengissä! Eikö se ole hyvä?” Mirri sanoi iloisemmin.
“Niin.. Mutta en onnistunut pelastamaan Päivänsädettä haavoilta.” Kuiske huomasi vuodattavansa salaisimmatkin ajatuksensa yhteisötoverilleen. Voi miksi hän ei pystynyt kontrolloimaan ajatuksiaan?

//Mirri? :3

Hellä oli kasvanut kuluneiden kuiden aikana valtavasti eikä minun tarvinnut kuin silmiäni räpäyttää, kun hän oli jo tarpeeksi vanha luokittuakseen nuoreksi kissaksi eikä enää pennuksi. Katselin silmät säihkyen, kun siro kiiltäväturkkinen nuorukaiseni loikki toista kujakissaa auttamaan.
Naaraalla oli aivan ihana luonne, mutta en voinut olla pelkäämättä muiden käyttävän tämän hellää huolenpitoa hyväkseen. Kiersin häntäni käpälilleni ja katselin nuoren kissan puuhia.
“Emo, voitko tulla auttamaan?” Hellä huikkasi minua kohti ja pomppasin heti käpälilleni. Hellä näytti askartelevan Keijon makuusijaa pehmeämmäksi.
Lihava kolli katseli vierestä päätään hiukan kallistaen. Pidättelin huokaustani ja ryhdyin tuumasta toimeen. Kaksin makuusijan laittaminen onnistui paremmin ja pian se olikin jo hienosti kasattu.
“Kiitoksia”, tummanruskea kolli naukui asettuessaan uudistetulle makuusijalleen. Hellä katsahti minuun silmät kimmeltäen. Sillä hetkellä tiesin miksi olin naarasta rynnännyt auttamaan. Tekisin mitä vain toisen puolesta. Tälläistä rakkautta en ollut koskaan kokenut toista kissaa kohden, oli kuin vanhempieni jättämä tyhjä tila olisi vihdoin tullut täyteen Hellän astuessa kuvioihin.

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Loikin omille teilleni partioni luota, kun kolme muuta kissaa yrittivät päästä yhteisymmärrykseen ruuanhankinta paikasta. En jaksanut enää kinastelua, joten kuljin mahdollisimman kauas. Kuljin kunnes en enää kuullut muuta kuin suuren ukkospolun jyrinän.
Hirviöt kiiruhtivat pitkin tietä aivan älyttömän kovaa vauhtia. Mietin mihin niillä mahtoi olla niin kiire, mutta toisaalta kaksijaloista ei ikinä tiennyt. Viimeksikin yksi niistä oli yrittänyt ensin tappaa minut jollakin suurella litteällä esineellä ja sitten koittanut kaapata minut pesäänsä.
Kyyristyin ukkospolun reunalle ja odotin sopivaa hetkeä. Sain odottaa hetken jos toisenkin ennen kuin hirviöiden virta laantui ja sain ylitettyä polun. Tiesin jo, että takaisin mennessä saisin keksiä jonkin toisen reitin.
Kovalla maa-aineksella ei ollut mukava juosta, mutta olin jo tottunut siihen yhteisössä asustaessani. Enää ei tuntunut siltä kuin jokaisella askelella kynteni olisivat repeytyneet irti tai polkuanturani halkeilleet.
Liisin yllättävän luontevasti ukkospolun yli turvaan toiselle puolelle.
Suuret rakennukset kohosivat ylleni, kun juoksin pitkin pientä tienpientaretta. En käynyt usein täällä päin kaksijalkalaa, koska partioiden ei aina tarvinnut lähteä kauas ruokaa saadakseen. Nyt kuitenkin minua huvitti lähteä kauemmaksi enkä halunnut tehdä niin kuin oli yhteisölle parasta, vaikken sitä ehkä heti tunnustaisikaan.
Minua ei suuremmin haitannut elää toisten kissojen keskuudessa, sillä olin jo pikku hiljaa saanut ärtyisän kissan maineen eikä ketään oikein kiinnostanut tulla lähelleni ellei oikeasti ollut jotain asiaa. Sain siis pitää rauhani, mutta sain myös syödä muiden käpälistä eikä liittolaiset reviirin puolustamisessa olleet haitaksi lainkaan.
Minua kuitenkin edelleen ärsytti kuinka Ruuta oli sujahtanut mukaan porukkaan ja saanut uusia ystäviä. Ennen olin vielä elätellyt toivoani muiden kissojen kanssa ystävystymisestä, mutta Ruutan jätettyä minut kaksijalan armoille häikäilemättömästi, ei minulla ollut enää pienintäkään uskonhiventä yhteisöllisyyteen. En enää luottaisi kehenkään, en kehenkään. Luottaisin vain itseeni.
Maistellessani ilmaa sain nenääni vienon hiiren hajun. Seurasin sitä pienemmille sivukujille ja huomasin pienen roskakasan, joka kuhisi hiiriä. Vaanin hiljaa varjoissa ja odotin. Yritin suunnitella, miten saisin mahdollisimman monta saalista kerralla käpäliini.
Silmäni seurasivat hiiriä hetken, mutta en ehtinyt loikkaamaan kun varjo laskeutui kasalle ja säikytti jokaisen tiehensä. Ärähdin tuskastuneena ja nousin pystyyn.
“Mitä teet täällä saakka?” Mirrin nuori ääni sai minut hätkähtämään oikein kunnolla. Oliko naaras seurannut minua? Nuolaisin rintaani hämilläni ja koitin keksiä mitä vastaisin.
“No joka tapauksessa. Esittelen tässä Hellälle paikkoja”, mustaturkkinen kissa sanoi ja viittasi hännällään toiseen nuoreen kissaan. Hän oli käsittääkseni ottanut Hellän omaksi pennukseen ja piti tämän kanssa kahdestaan pientä perhettä.
“Jos tarkkoja ollaan, kyllästyin vain Ruutan ja Roihun iän ikuiseen toistensa kiusoitteluun ja jätin heidät keskenään leiriin. Haluatko liittyä meidän kahden seuraan? Lupaan, että emme ole yhtä pahoja kuin ne kaksi”, Mirri höpötteli keinahdellessaan käpälältä toiselle. Hellä katseli minua kiinnostuneen näköisenä.
“Saalistan mieluummin yksin, kiitos vain”, totesin kylmästi ja luikin pois seinien muodostamasta syvänteestä. Mirri kuitenkin seurasi minua Hellä aivan kintereillään.
“Mutta emme me saalista, voit vain kulkea kanssamme ja pysähtyä saalistamaan sitten, kun haistat jotain”, Mirri väitti vastaan. Kirosin mielessäni naaraan itsepäisyyttä ja suostuin.

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

“Katso, tuolla se hiiri on!”
“Hiljaa, ääliö!”
Painoin Seesamin pään alas, jonka hän oli nostanut tohkeissaan aluskasvillisuuden yläpuolelle huomattuaan hiiren, jonka hajua hän oli yrittänyt paikantaa. Kimeä vinkaisu ja rapisevien lehtien ääni riitti kertomaan minulle, että saalis oli ehtinyt huomata meidät ja paeta paikalta. Mulkaisin suurta, tuuheaturkkista kollia ärtyneenä.
Jotenkin minä olin lupautunut henkilökohtaisesti opettamaan Seesamille saalistusta metsässä. Ehkä yksi syy piili edelleen Yhteisöämme piinaavassa rottaongelmassa, jonka myötä kujilta löytyvän ruoan määrä oli lähestulkoon puolittunut. Olin lisännyt ruoanetsijäpartioiden määrää kaksijalkalan ulkopuolella siinä toivossa, että tuoretta riistaa olisi tarjolla paremmin, mutta ikävä tosiseikka oli se, että monet kissat Yhteisössä eivät tienneet, miten metsässä saalistettiin. Seesami entisenä kotikisuna kuului näiden tietämättömien kärkijoukkoon.
“Sori”, Seesami irvisti pahoittelevan näköisenä, mutta hänen olemuksensa ei kielinyt minkään sortin katumuksesta. Kolli ei selvästikään kyennyt ymmärtämään, miksi hiiren menetys oli isompi asia kuin miltä se hänestä helppoon elämään tottuneena kotikisuna ehkä vaikutti.
“Ensi kerralla pidä suusi supussa ja keskity käyttämään muita aistejasi silmiesi lisäksi”, puhahdin kollin suuntaan ja nuolaisin tassuani pariin kertaan antaakseni kuumentuneille tunteilleni aikaa jäähtyä vähän. Vaikka Seesami olikin yksinkertainen kissa, huutaminen ei tekisi oppimisesta hänelle yhtään sen helpompaa.
“Miten muka voin hyökätä sellaisen hiiren kimppuun, jota en näe?” Seesami kurtisti kulmiaan.
“Kun saat vainun hiirestä”, aloitin hitaasti ja yritin muotoilla asian niin yksinkertaisesti, jotta tyhmäkin – eli Seesami – sen tajuaisi, “yritä paikantaa, mistä suunnasta haju tulee. Sen lisäksi sinun tulee käyttää korviasi, sillä useimmiten saaliin kuulee ensin. Ja jos olet tarpeeksi kärsivällinen ja osaat asettaa käpäläsi huolella, saatat jopa saada sen näkökenttääsi ennen iskun tekemistä.”
Seesami nyökytteli mietteliään näköisenä päätään, mutta jokin kertoi, että olisin voinut yhtä hyvin opettaa puupölkkyä. Seesamissa oli kuitenkin jotain sellaista, joka sai oloni kumman rauhalliseksi. En nyt tarkoittanut sitä, kuinka paljon hänen typeryytensä ja sinisilmäisyytensä minua todellisuudessa ärsytti, vaan kaikkea sitä muuta hänessä. Hän oli jopa ihan hauska, omalla dorkalla tavallaan. Olin joskus tajunnut naureskelevani itsekseni hänen jutuilleen, mutta lopettanut, ennen kuin kolli huomaisi.
Seesami oli hyvä kissa, ja ikävä kyllä sellaiset eivät menestyneet näillä main.
“Hyvä on, yritetään uudestaan”, huokaisin ja nousin seisomaan. Loin kollikissaan tuiman katseen. “Mutta jos tällä kertaa kuulutat ääneen, missä saalis on, annan sinulle korvatillikan jota et unohda.”

Loppujen lopuksi Seesami oli onnistunut nappaamaan yhden myyrän, joka sekin käytännössä oli minun saaliini, sillä kolli oli säikäyttänyt sen toheloinnillaan suuntaani. Seesami kuitenkin tuntui pitävän saavutusta puhtaasti omanaan, enkä minä jaksanut ruveta vääntämään rautalangasta asian suhteen, joten annoin hänen nauttia pienestä voitostaan.
Kotimatkalla olin yllättäen lähtenyt mukaan jutustelemaan kollin kanssa, kun tämä oli esittänyt kaikenlaisia pöljiä kysymyksiä milloin mistäkin. Mutta se tapa, jolla Seesami oli katsonut minua, kun olin kertonut hänelle Yhteisön historiasta, oli saanut turkkini kihelmöimään hieman epämukavasti. Vain yksi toinen kissa oli aikoinaan katsonut minua samalla tavalla, ja se kissa oli päätynyt pettämään minut ja koko Yhteisön. Ikävän muiston ahdistamana olin kiristänyt vauhtiani ja käytännössä juossut Seesamin edellä takaisin Yhteisön pesälle, jossa olin onnistunut karistamaan hänen kimpustani.
Menin suorinta tietä yläkertaan ja seisoin hetken ajatuksissani keskellä tyhjää huonetta, yrittäen tukahduttaa tunnekuohun. Minunhan piti olla jo päässyt yli tästä asiasta, päässyt yli Kharonista.
Portaista kuuluva tassutus riitti repimään minut takaisin todellisuuteen ja terävöittämään ajatukseni. Käännyin katsomaan Ruususta, joka oli ilmestynyt portaiden yläpäähän ja katsoi minua sen näköisenä, ettei tiennyt, kannattiko minua häiritä nyt. Kehotin häntä kertomaan asiansa, ja kohta hopeanharmaa naaras jo vuodatti huolensa tyttärensä Harmonian puolesta, joka oli kuuro tyttärentyttäreni Venuksen tavoin. Ruusunen toivoi Harmonialle paikkaa parantajana, mikä sai minut kohottamaan hieman toista kulmaani. Yhteisöllä oli jo kaksi kissaa, joiden tärkein velvollisuus oli huolehtia, että yhteisöläiseni pysyisivät terveinä ja hengissä. Tämän lisäksi kaikille jäsenille opetettiin yrttien ja parantamisen perustaitoja, jotta jokainen osaisi vähintään puhdistaa ja hoitaa pienet naarmut ja haavat itsekseen.
Ensin olin aikeissa vastata kieltävästi, mutta tulin nopeasti toisiin aatoksiin, kun ajattelin asiaa syvemmin. Rottien aiheuttaessa meille harmia ja uusia vammoja hoidettavaksi, Yhteisöllä ei ollut varaa Hyödyttömiin. Jos Harmonia tosiaan oli kiinnostunut auttamaan Härmää ja Mesiläistä ja olemaan parantaja, olisi viisasta antaa hänen tehdä niin. Se tosin edellytti sitä, että Härmän tai Mesiläisen olisi perehdytettävä naaras tehtäväänsä, mutta rehellisesti en osannut sanoa, miten vaikeaa kuuron kissan opettaminen oli.
“Käy”, vastasin vain Ruususen anomukseen ja huiskaisin hännälläni. “Mutta hänen on puhuttava ensin Härmän ja Mesiläisen kanssa tästä. Jos he uskovat, että Harmoniasta voi oikeasti olla heille hyötyä, hän saa ryhtyä parantajaksi.”

//Ruusunen?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Ruususen päästessä takaisin kujakissayhteisön pesälle hän huomasi muun partion saapuneen takaisin myös. Kaippa se tarkoitti, että heihin saattoi luottaa hieman enemmän. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että naaras asettaisi täyden luottonsa jo heidän lavoilleen. Ei hän voinut ikinä tietää, jos joku heistä olikin katala selkäänpuukottaja, joka ei osannut arvostaa omaa johtajaansa ja paikkaansa yhteisössä. Se oli naurettavaa. Yhteisö antoi heille suojaa, rutiinia, tekemistä ja ruokaa. Mitä muuta kissa saattoikaan vaatia! Lisäksi yhteisöstä löysi paljon seuraa ja erilaisia kissoja. Ehkä he löytäisivät itselleen vaikka jonkun, josta välittää.

Ruusunen katsoi Harmoniaa, joka tuntui odottavan taasen jonkun tuloa. Hän katsoi silmät suurina uloskäynnille päin, mutta pysytteli kuitenkin mukavalla etäisyydellä siitä. Muuten odottaminen ei olisi ollut outoa, mutta kukaan hänen perheenjäsenistään ei ollut ulkosalla. Urho oli juttelemassa Lakun, Lunan ja Riemun kanssa ja Kaiho oli reunemmalla putsaamassa omaa petiään. Tämä levitti suuren epäilyksen ja huolen hopeanharmaan naaraan sisällä. Hän ei halunnut, että hänen tyttärensä sotkisi itseään muihin kissoihin jo niin nuorena. Etenkään kehenkään uudempaan jäseneen!
Nuoren valkoisen naaraan korvat heilahtivat hieman, kun sisään saapui kujapartio. Siellä oli mukana Amor emonsa Lyran kanssa sekä Kuiske Menninkäisen kanssa. Ainoat hyväksyttävät kissat joukossa olivat juurikin Lyra ja hänen poikansa. He tuntuivat olevan luotettavasta päästä. Kuitenkin Menninkäinen oli turhan jekutteleva ja hän oli silläkin hetkellä härnäämässä Kuisketta. Kuiske sen sijaan vaikutti muuten hyväkäytöksiseltä, mutta hän oli uusi tulokas, eikä Ruusunen voinut siten laskea täyttä luottoaan häneen.
Harmonia ei kuitenkaan liikkunut. Hän vain tarkkaili muita mielenkiinnolla. Hänen katseensa oli erityisen kiihkeästi sisään tulleesta partiosta, joka lähti hajoamaan sen jälkeen, kun Lyra lähti antamaan raporttia Päivänsäteelle. Mikähän mahtoi olla Harmonian mielenkiintona.
“Harmonia”, Ruusunen kutsui samalla, kun lähti tassuttamaan tytärtään kohti, vaikka tiesikin, ettei hän kuullut. Hopeinen naaras vain tykkäsi leikkiä, että hänen tyttäressään ei ollut mitään erikoista, koska ei suostunut antaa kenellekään mahdollisuutta ajatella, että hän kuuluisi hyödyttömiinkään.
Ruusunen kallisti päätään kysymyksen esittämiseksi ja Harmonia vain kohautti hieman lapojaan ja alkoi sitten tökkiä pientä kasvia, joka oli alkanut kasvamaan pienestä raosta pesän lattiassa. Oliko hän kenties ennemmin toivonut, että joku partion jäsenistä olisi tuonut hänelle jotain kasveja? Eikö hän jo ymmärtänyt, että niitä roskia ei tarvinnut tuoda sisälle!
Huokaisten Ruusunen nousi tassuilleen ja sukaisi nopeasti välittävästi tyttärensä päälakea ennen kuin lähti suuntaamaan pois. Ehkä hän voisi lähteä Urhon kanssa ulos ja jutella hieman Harmoniasta hänen kanssaan katoilla.

Ruusunen tassutti portaat ylös varovasti ja lähes pidätti hengitystään, kun suuntasi tapaamaan Päivänsädettä. Naaraalla vain oli sellaista karismaa, jota ei voinut sivuuttaa. Hän kantoi lavoillaan sellaista voimakkuutta, että oli lähes vaikeaa puhua hänelle ajattelematta, että oli mitätön johtajaan verrattuna.
“Anteeksi, Päivänsäde. Olisiko sinulla hetki aikaa?” Ruusunen naukaisi, kun nousi viimein tilaan, johon tavallisilla yhteisöläisillä ei ollut asiaa ilman hyvää syytä. Mutta tässä tapauksessa hopeinen naaras toivoi, että hänen huolensa olivat tarpeeksi hyvät siihen, että hän voisi häiritä johtajattaren oloa hieman.
Päivänsäde kääntyi katsomaan tulijaa päin. Ruusunen tunsi kuinka kylmät väreet kulkivat hänen kehonsa lävitse kohdatessaan naaraan sinisen katseen. Kuinka upea kissa saattoikaan olla, jotta hänellä oli sellainen vaikutus toisiin kissoihin!
“Kerrohan toki, ei tässä ole koko päivää aikaa”, Päivänsäde naukaisi ja sai Ruususen taas kasaamaan ajatuksensa. Hän oli tullut tänne puhumaan tyttärestään. Sen jälkeen, kun hän oli käynyt kumppaninsa kanssa ulkona ja päässyt puhumaan huolistaan Harmoniaa kohtaan, hän oli päättänyt ottaa asian hieman puheeksi myös johtajan kanssa.
“Asiani on ehkä hieman mitätön, mutta toivoisin, että en häiritse sinua tällä täysin turhaan ja haluaisin kuitenkin ottaa sen puheeksi”, Ruusunen aloitteli ja huomasi johtajan jo kovasti odottavan hänen menevän asiaan. “Tämä koskee tytärtäni, Harmoniaa. Hän on kuuro, kuten varmasti jo tiedät. En tahtoisi, että kukaan ajattelisi hänen olevan turha tämän takia, mutta on selvää, että hän on aina edes hieman vaarassa ilman kuuloaistiaan, etenkin, kun hän tuntuu harhautuvan toisinaan pienistä asioista. Toivoisin siis, että voisit harkita hänelle asemaa parantajien seurassa. Hän vaikuttaa muutenkin olevan kovin kiinnostunut niistä… rehuista tai mistä ikinä.”

//Päivi?

//Kirjoittaja: Ninjanen

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Viikseni värähtivät, kun Aino ehdotti, että tulisimme sisään hänen ja hänen kaksijalansa kotiin. Hanki jännittyi vieressäni. Emme olleet olleet kaksijalan pesässä jossa asuu kaksijalkoja sen jälkeen, kun omamme jätti meidät.
“Kii-”, hunajainen vastaukseni keskeytyi, kun Hanki tönäisi minua hieman vähemmän lempeämmin.
“Aava. Meidän pitää jutella tästä”, kumppanini sihahti ja ohjasi minut kauemmaksi. Tunsin Ainon katseen turkillani, kun menimme kauemmaksi.
“No, kultatyttö, mitä nyt?” kysyin kallistaen päätäni ja kietaisin häntäni tassujeni päälle samalla kun istuuduin.
“Aava, sinun hauskanpitosi menee liian pitkälle. Et voi vain mennä yksin jonkun tuntemattoman kaksijalan pesään”, Hanki urahti, ja epätoivo tämän katseessa sattui minuun.
“Mutta minä olen Ainon kanssa, ja sinähän olet ihan lähellä. Sinun ei tarvitse tulla, jos se on liian vaikeaa, mutta odota meitä täällä, okei. Jos joku tulee, kerro että olen käännyttämässä häntä, okei. Vaikken ole, tahdon vain nähdä sen lähempää. Vielä kerran”, hymyilin tälle lempeästi ja nuolaisin häntä poskeen ja käännyin Ainoa päin. Tiesin, että Hanki nyökkäsi pienesti vaikken edes katsonnut sinne päin.
“Minä tulen mielelläni katsomaan pesäänne sisältä”, hymyilin hieman. En selvästikään saanut naaraasta sitä reaktiota mitä toivoin, joten voisin lopettaa leikkimisen. Tärkeintä oli, että Hanki uskoi minun olevan turvassa. Vaikka toivoin, että Hanki tulisi kanssani, en saattanut pakottaa tätä mihinkään, josta tälle tulisi paha ja turvaton olo.
“Entä Hanki?” Aino kysyi ja kuikuili naaraan silmiä. Hän käänsi päänsä toiseen suuntaan ja mutisi pienesti hymyillen; “Minustakin on mukavaa nähdä kotisi ja tavata kaksijalkasi.”
Oih, Hanki! Hymyilin naaraalle kiitollisesti, joka väläytti hymyn takaisin. Loikkasimme alas aidalta Ainon puolelle, ensin Aino, minä aika lailla heti hänen jälkeensä, sillä en tahtonut antaa epävarmuuteni näkyä ja Hanki hetken miettimisen jälkeen perässä. Me kolme kuljimme kohti kaksijalanpesää, ja kun tulimme lähemmäksi, Hanki kietoi häntänsä omani ympärille, ja annoin hänen tehdä niin hyvällä mielellä. Tekisin mitä tahansa Hangen puolesta, vaikka menettäisin kaikki uudet ja vanhat leluni. Sillä olimme toistemme supersankarit ja pelastajat. Kuolisin hänen puolestaan alle nanosekunnin miettimisen jälkeen. Minä rakastin häntä, ja hän rakasti minua.
“Tulkaa”, Aino sanoi iloisesti ja kuljimme kylki kyljessä naaraan luokse. Hanki huokaisi syvään ja hymyili minulle – nyt mennään. Nyökkäsin hymyillen ja siirsin tassuani lähemmäksi hänen tassuaan. Me selviäsimme mitä tahansa sisällä tulisi vastaan.

//Aino?
// ehe :3

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

AURA
Lyra: 84kp! –

AUROORA
Härmä: 29kp! –
Kanerva: 11kp –
= 40kp!

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 85kp! –
Cosmos: 9kp –
Seesami: 15kp –
= 109kp!

KOIVU
Venus: 13kp –

KÄÄRMIS
Laku: 26kp! –
Ruusunen: 16kp –
Harmonia: 66kp! –
= 108kp!

NINJANEN
Hurma: 84kp! –
Aava: 34kp! –
= 118kp!

SAAGA
Mirri: 77kp! –
Roihu: 60kp! –
Kumina: 27kp! –
= 164kp!

SOTURIKISSA
Ametisti: 106kp! –

UNTUVA
Hellä: 20kp! –

YUZU
Kuiske: 87kp! –

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Mulkoilin Ruutaa, jonka täytyi tehdä kaikesta typerää leikkiä. Taas hän oli saanut koko partion kiipeliin. Pitkää esinettä heilutteleva kaksijalka rynnisti kohti minua ja Roihua. Häntäni nousi pystyyn ja köyristin selkääni valmiina suojelemaan itseäni.
Ruusunen oli jo pujahtanut turvaan jonnekin toisaalle, joten kaksijalalla oli valittavanaan kolme kohdetta. Epäonnekas kohtalo sattui minulle, kun se huitaisi taas esineellään ilmaa niin että lennähdin iskun voimasta päin rakennuksen seinää.
Suustani päässyt epätoivoinen huuto ei kuitenkaan saanut tovereitani kääntymään puoleeni, vaan tilaisuuden tullessa Ruuta viiletti Roihun luokse saattaen tämän turvaan. Ehdin nähdä naaraan silmissä helpotuksen, kun oma nahka oli pelastettu.
Kömmin käpälilleni haavoittumattomana, mutta kaksijalka kaappasi minut käpäliinsä. Huidoin ja koitin päästä pois sen otteesta, mutta se ei päästänyt. Katselin järkyttyneenä Ruutaa ja Roihua, jotka pakenivat kulman taakse. Ruususestakaan ei ollut jäljellä edes hajujälkeä, sillä kaksijalan ällöttävä lemu täytti sieraimeni.
Tajusin, ettei rimpuilu hyödyttäisi tilannettani lainkaan, joten päästin lihakseni rennoksi. Kaksijalka hymähti ilmeisen tyytyväisenä ja lähti kävelemään kohti tulosuuntaansa. En suostuisi kaksijalan pesään, en ikimaailmassa!
Keräsin kaikki voimani ja iskin hampaani paljaaseen vaaleaan kaksijalan ihoon. Se älähti ja sinkosi minut ilmaan. Onneksi olin varautunut tilanteeseen ja laskeuduin taidokkaasti jaloilleni.
Kaksijalka jäi taakseni vain silmänräpäyksessä, sillä turkissani ei ollut naarmun naarmua ja adrenaliini tykytti suonissani. Viiletin turvaan yhden rakennuksen sisään vievän portaikon alle. Keräsin itseni ja tasasin hengitykseni ennen kuin uskalsin lähteä suunnistamaan takaisin Kujakissayhteisön pesää kohti.

//Kirjoittaja: Yuzu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

“Älä tee mitään partiokierrosta raskaampaa muutamaan päivään, ettei haava aukea uudestaan”, Yhteisön parantaja Härmä maukui. Kuiske nyökkäsi kuuliaisesti ja tunsi käpälässään olevan viillon kivun hellittävän, kun parantaja siveli siihen jotakin yrttitahnaa. Oikeastaan Kuiske ei ollut kovinkaan huolissaan omista haavoistaan, vaan tämä pelkäsi Päivänsäteen loukkaantuneen. Jos johtaja oli haavoittunut, syyttäisikö hän asiasta Kuisketta? Hän oli yrittänyt parhaansa puolustaa itseään ja Päivänsädettä, mutta rottia oli ollut vain liikaa. Kuiske tassutti ulos pienestä nurkkauksesta, missä parantajat säilyttivät yrttejään. Hän piti käpäläänsä hieman koholla yrittämättä kuitenkaan näyttää mitään heikkouden merkkejä. Hän kyyristyi nukkumapaikkansa eteen ja nuoli käpäläänsä. Kipu oli hellittänyt jo sen verran, että Kuiske pystyi varata sille hieman painoa. Hän lyyhistyi vuoteelleen ja antoi itsensä nukkua pitkät, makeat unet.

“Sinä siellä!” Terävä huuto sai Kuiskeen ponnahtamaan pystyyn kauhuissaan. Hämyisen pesän varjoista huolimatta Kuiske näki auringon heikot säteet, jotka täplittivät kaksijalanpesän uloskäyntiä. Hän vilkuili hermostuneena ympärilleen. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Kuiske erotti varjoissa lihaksikkaan kollin, jonka oransseissa silmissä oli uhkaava loiste. Hän yritti tukahduttaa huokauksen nähdessään Hennon. Kuiske piti Kujakissayhteisöä kotinaan ja sen kissoja perheenään, mutta Hentoa hän vihasi.
“Hento.” Kuiske nyökkäsi teeskennellyn kohteliaasti. “Oliko sinulla jotain asiaa minulle?”
“Mene partioimaan. Rottia on nyt paljon liikkeellä, eikä sinusta ole mitään hyötyä täällä laiskottelemassa.” Kollin ääni oli kylmän halveksuva.
“Kuten haluat”, Kuiske kuittasi, mutta samalla tätä ärsytti Hennon pomotteleva käytös. Viimeksi Päivänsäde oli ollut heidän johtajansa, eikä tuo hiirenmielinen Hento. Kuiske lampsi ulos nukkumanurkastaan, tuntien vieläkin vanhemman jäsenen pistävän tuijotuksen selkäpiissään.

Partioidessaan ympäri kujia, Kujakissayhteisön reviiriä, Kuiske haistoi kummallisen hajun. Se oli kissa – mutta ei kukaan Yhteisön jäsenistä, siitä hän oli varma. Mitä vieras kissa teki heidän reviirillään? Hän seurasi hajujälkeä pitkin kujia, kunnes se voimistui – ja silmänräpäyksessä hänen edessään seisoi pienikokoinen naaras, jonka turkissa oli yhä pehmeää pentukarvaa. Naaraan kaulassa oli punainen panta, josta roikkui pieni helisevä kivi. Kuiske ei tiennyt, tuliko hänen hyökätä. Tämä kotikisu ei kuitenkaan vaikuttanut kovin suurelta uhalta.
“Mitä sinä teet reviirillämme?” Kuiske kysyi.
“Minä karkasin kotiväeltäni! Haistoin muita kissoja, ja sitten tulin tänne. Missä sinun kotiväkesi asuu?” naaras selitti ja kyseli asioita niin paljon niin nopeaa tahtia, että Kuiske ei pysynyt perässä.
“En asu kaksijalkojen kanssa. Asun Kujakissayhteisössä, ja sinä olet nyt meidän reviirillämme”, Kuiske toisti asiansa uudelleen. Naaraan silmät levisivät suuriksi ihmetyksestä.
“Mistä sitten saat ruokaa? Voi, ovatko kaksijalkasi hylänneet sinut?” Hänen silmänsä pyöristyivät säälistä. Kuiske ravisteli päätään ärtyneenä. Ei hänen tarvitsisi vastata kotikisun kysymyksiin – hänet olisi pitänyt häätää pois heti.
“En ole koskaan asunut kaksijalkojen kanssa. Synnyin kulkukissana, ja nyt olen kujakissa”, Kuiske vastasi antaen puhtaan ja rehellisen vastauksen.
“Minäkin haluan olla kujakissa! Olen tosi hyvä vaanimaan kujilla ja syömään niiden roskapönttöjen makoisia tähteitä. Kaksijalkani antavat minulle monesti kestiensä tähteet, ja ne ovat niin hyviä!” kotikisu huudahti innokkaasti. Kuiske pudisti päätään pahoittelevan torjuvasti. Päivänsäde ei ikipäivänä ottaisi joukkioonsa kotikisupentua, joka ei ymmärtänyt mitään reviireistä tai rajoista.
“Kujat ovat meidän reviiriämme. Et kuulu Kujakissayhteisöön, joten et saa tulla tänne.” Kuiske yritti selittää nuorelle kotikisulle asian mahdollisimman selkeästi. Juuri silloin kujien poikki kajahti möreä kaksijalan huuto. Se tuntui kuuluvan melko läheltä, ihan kuin se kaksijalka olisi etsimässä jotakin. Nuori kotikisunaaras höristi korviaan ja vastasi huutoon kovaäänisellä maukumisella.
“Se on minun kotiväkeäni! Nähdään taas, outo kujakissa!” tämä huikkasi viilettäessään kohti kaksijalan kutsuvaa ääntä. Kuiske ei voinut sanoa samaa – tämä nimittäin toivoi, että pentu pysyisi aina jatkossa pesässään.

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön lähialueet

Katselin edelleen kyljet rajuun tahtiin kohoillen, kun Harmonia lähti taas omille teilleen. Naaras ei kuitenkaan mennyt kauas. Hän poimi hampaidensa väliin kiiltävän pienen esineen.
Jätin nuoren kissan tuijottamisen ja istahdin alas tasaamaan hengitystäni. Urho katseli minua myötätuntoisena ja Hyökyaalto näytti tutkailevan ympäristöämme kuono korkealla.
“Jatketaanko?” kysyin ja olin jo nousta, mutta Harmonia tupsahti jostain eteeni. Kissa työnsi tassullaan löytämäänsä rinkulaa kohti minua. Katsoin sitä hiukan hämmentyneenä ja sitten Harmoniaa.
En ollut varma mitä minun kuului tehdä. Pieni vihreä kivi kimalsi rinkulassa kiinni. Hymyilin pienesti yrittäen välittää naaraalle pitäväni hänen löytämäänsä esinettä hienona. Sitten heilautin häntääni pyytäen naarasta mukaamme. Meidän täytyisi vielä ehtiä kaksijalkalan reunalle ja kiertää rajaa ennen kuin partion olisi jo määrä palata takaisin.
Hyökyaalto ja Urho lähtivät johtamaan partiota ja Harmonia jäi jälkeeni jonon viimeiseksi. Pennun isä selvästi piti pienokaista silmällä, sillä hän vilkuili aina tosinaan taakseen.
“Hirviö”, Hyökyaalto naukui kurkattuaan seuraavan kulman taakse. Käännähdin heti tarkistamaan Harmonian tilanteen. Suuri kaksijalkojen hirviö rymistäisi pian ohitsemme ja vasta sitten voisimme kääntyä kadun kulmasta seuraavalle polulle.

//Harmonia?

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

En tiennyt pitikö vielä pelätä vai huojentua, kun tunsin hampaiden tarraavan niskanahkani. Minut vedettiin turvaan. Vilkaisin pelastajaani ja näin sen olevan Roihu. Hän oli tullut urheasti hirviön eteen pelastaakseen minut.
Kuulin kuinka hirviö piti kovaa ääntä, kun oli päässyt ohitsemme. Oliko se vihainen, kun ei ollut saanut itselleen uhria? Kun ei saanut jyrätä pientä kissaa alleen?
Katsoin silmät selällään pelastakaani. Roihu tutkaili minua, ilmeisesti varmistaakseen olinko saanut haavereita. Isänikin ilmestyi pian tekemään tarkastusta.
Olin kunnossa ja ainakin tästä oli nyt opittu jotain; varmista aina, että hirviöitä ei ole lähimaillakaan, kun lähdet ylittämään ukkospolun. Olisin voinut päästä hengestäni.
Käännyin taas Roihun puoleen, kun olin saanut itseäni rauhoitettua. Puskin oranssia naarasta päälläni hellästi kiitollisuuden osoituksena. Ilman häntä olisin varmaankin liiskaantunut pieneksi läntiksi ukkospolulle. Kuinka voisinkaan kiittää häntä?!
Silloin muistin, miksi olin edes lähtenyt ylittämään ukkospolkua niin varomattomasti. Se kiiltävä asia, jonka olin nähnyt! Mikä se mahtoikaan olla? Voisiko se olla hyvä vastalahja Roihulle henkeni pelastamisesta? Mutta ensin se täytyisi löytää…
Katselin hieman ympärilleni, kunnes löysin etsimäni. Se oli pieni rinkula, jossa oli vihreä ja kiiltävä pikkukivi kiinni. Katsoin sitä mielenkiinnolla ja nappasin sitten asian itselleni esitellen sitä Roihulle. Tahtoisiko hän kenties sen?
Ojensin hänelle rinkulaa kiitollisuuden merkkinä ja odotin hänen reaktiotaan. Joko hän katsoisi minua kuin typerystä ja kieltäytyisi lahjastani tai sitten hän olisi iloinen pienestä lahjastani.

//Roihu?
//Esine siis sormus

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Katselin Mirriä, kun hän hoivasi pentua nimeltään Hellä. Naaras oli ottanut tämän suojatikseen ja näky oli minusta kovin hellyyttävä. Oli mukavaa nähdä, että naaras oli löytänyt itselleen pennun hoivattavaksi, vaikka ei oikeastaan kumppania omistanutkaan. Tai ken tietää, ehkä hän olikin Roihun kanssa niinkin läheinen, että olisivat voineet ryhtyä kumppanuksiksi.
Tunsin Lunan tökkäävän minua hellästi kuonollaan ja vilkaisin valkeaan naaraaseen. Hän nyökkäsi kohti kokovalkoista sinisilmäistä naarasta. Hän oli yksi Ruususen pennuista. Muistini mukaan Harmonia.
“Eikö tuo ole se kuuro pentu?” kysyin Lunalta. Kumppanini nyökkäsi vastaukseksi. Nuori kissa oli kasvanut jo kuuroksi, vaikka oli hädin tuskin täyttänyt kuutta kuuta ja sai kulkea ulkona. Samanlainen tilanne oli ilmeisesti myös eräällä Lyran pennuista. Toinen kokovalkoinen naaraspentu sinisillä silmillä, joka oli syntynyt kuurona. Yhteisö taisi ryhtyä keräämään kuulovammaisia riveihinsä hyvällä tahdilla.
Pian Ruusunen ilmaantui tyttärensä luokse ja lähti johdattamaan häntä pois. Naaras ei tuntunut pitävän minusta taikka kumppanistani. Toki mistä minä moista tiesin. Hän saattoi vain olla yleisesti hyvin hankalasti tutustuttava kissa. Hän ei päästäisi ketään lähelleen tuosta noin vain.
“Taidan lähteä pienelle jaloittelulle, tuletko mukaan?” kysyin Lunalta nousten tassuilleni. Hän nyökkäsi mielissään ja nousi itsekin venytellen pystyyn.

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Matkalla pesälle tapasimme Leopardin ja Lunan, jotka järkyttyivät nähdessään rähjääntyneet turkkimme ja verta tihkuvat haavamme. Leopardi ryhtyi saman tien tenttaamaan meitä tapahtuneesta, mutta minä annoin hänelle selkeän, lyhytsanaisen vastauksen, johon tämä sai toistaiseksi tyytyä. En ollut varsinaisesti juttutuulella, eikä minua huvittanut ruveta tarinoimaan rottien hyökkäyksestä enempää. Saisin kerrata tapahtumia tarpeeksi mielessäni kotona, jahka sinne pääsisimme. Minun olisi todellakin yritettävä keksiä keino rotista eroon pääsemiseksi.
Pesällä passitin Kuiskeen parantajien tarkistettavaksi. Voisin myöhemmin hakea Härmältä jotakin yrttejä naarmuihini. Juuri nyt minun oli kuitenkin saatava ajatella. Nopealla silmäyksellä en löytänyt Arpea alakerrasta, joten toivoin hänen olevan ylhäällä. Luotin vanhan kollin mielipiteeseen enemmän kuin monien; olihan kolli palvellut Yhteisöä jo Keijukaisen aikana.
Kuinka ollakaan, Arpi löytyi yläkerrasta pesemästä jotakin töhnää turkistaan. Nyrpistin nenääni hajulle, joka siitä lähti. Kuullessaan minun saapumiseni yksisilmäinen kolli vilkaisi minua lievästi ärsyyntyneen oloisena.
“Rotat ovat levittäneet kaksijalkojen jätteitä ympäriinsä”, hän murahti ja suoristautui. “Kaikkialla on hirveä siivo.”
“Huomaan.” Astelin peremmälle ja kävin istumaan omaan vuoteeseeni. “Minä ja Kuiske otimme tänään yhteen muutaman rotan kanssa. Selvisimme niistä juuri ja juuri. Meillä oli onni matkassa, että ne eivät olleet liikkeellä isommalla joukolla.”
Puristin kynsilläni kaksijalkojen vanhaa turkkia, jonka päällä istuin. Sisälläni kiehui; inhosin olla näin kädetön. Rottien ei olisi pitänyt olla niin iso ongelma, mutta jostain syystä se kuitenkin oli. Niitä oli kaikkialla ja vähä vähältä ne söivät meidän tilaamme, ajoivat meitä nurkkaan kuin saaliseläimiä.
“Arpi, meidän on alettava vastatoimiin. Emme voi antaa rottien pitää meitä pilkkanaan omassa kodissamme.” Nostin päättäväisenä katseeni vanhempaan kissaan, joka katseli minua yhdellä silmällään. “Tästä päivästä eteenpäin me alamme panna hanttiin niin, että ne kirpun syömät otukset alkavat toivoa, etteivät koskaan olisi ryömineet esiin koloistansa.”

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Lähdimme partioon Urhon, Harmonian ja Hyökyaallon kanssa. Valkea pieni naaraskissa kiinnitti erityisesti huomioni. Tiesin hänen olevan Ruususen ja Urhon uusimmasta pentueesta. Olin myös kuullut hänen kuulovaivoistaan ja käsitykseni mukaan hän oli nykyään täysin kuuro. Luotin kuitenkin hänen isänsä pitävän pienokaista silmällä. En minä mihinkään pentuvahtiin kuitenkaan ruvennut.
Oli vaikea kuvitella Harmonian olevan sukua tummanruskealle veljelleen Riemulle, joka oli ainoa heidän perheensä jäsen johon olin yhtään tutustunut. Olimme kuitenkin viettäneet vain vähän aikaa yhdessä. Uskaltaisin kutsua kollia korkeintaan toveriksi. Partio kulki hiljaisena pitkin katuja. En yleensä kauheasti katsellut ympärilleni, pidin silmäni auki vaarojen varalta tottakai, mutta en jäänyt ihastelemaan kaksijalkalaa sen enempää. Ukkospolun laidalle kääntyessämme tehostin kuitenkin aistejani oikein urakalla. Minun partiossani ei jäisi kissoja hirviöiden alle. Vaikka kuinka vihaisin toisia, en koskaan toivoisi sellaista kuolemaa yhtään kenellekään. Pidin katseeni muissa vilkuillen aina välillä taakseni hirviöiden varalta.
Pieni jytinä alkoi kuulua kauempaa ja kääntäessäni pääni äkkäsin etäällä hirviön, joka rynnisti meitä kohti hurjaa vauhtia. Samassa silmänräpäyksessä se oli vain ketunmittojen päässä meistä ja ukkospolulle harhailleesta Harmoniasta, joka seisoi paikoillensa jäätyneenä hirviön edessä.
Hätäännys hyppäsi sisälläni ja poltti raajojani saaden sydämeni laukkaamaan. Nyt ei kuitenkaan olisi aikaa paniikille. Syöksähdin hirviön eteen napaten kiinni Harmonian valkoisesta turkista. Kiskaisin tämän kovalla vauhdilla ukkospolun toiselle puolen ja syöksyin itse perässä samoilla vauhdeilla. Vältimme hirviön osuman juuri ja juuri.
Helpotus levisi kehossani, kun kömmin pystyyn Harmonian viereltä. Poloisen kissanpojan silmät olivat kauhusta suuret. Autoin toisenkin pystyyn ja katsoin muun partion suuntaan. He olivat tainneet nähä tekoni. Kamalan uhkarohkean tekoni. Olisin voinut tapattaa meidät molemmat, ajattelin edelleen hyvin järkyttyneenä.
“Oletko kunnossa?” kysyin Harmonialta, mutta tämä vain tuijotti minua. Pahus! Eihän hän varmaan kuullut. Katselin naaraan turkkia vammojen varalta. Pentu näytti kuitenkin ehjältä.
“Kiitos, Roihu”, Urho huusi huohottaen päästyään muun partion kanssa meidän puolellemme ukkospolkua. Harmonian isän silmien kauhu kuvasti hyvin minun omaa tunnetilaani.
“Eihän sinuun sattunut?” kolli jatkoi kiepauttaen pentunsa itseään kohti. Harmonia sai saman tarkastuskierroksen vielä isänsäkin puolesta. Urho oli varmasti kysynyt kysymyksensä minulta, sillä kuuro tytär ei häntä olisi kuitenkaan kuullut.
“Kunnossa ollaan”, nau’uin hieman vaivaantuneesti ja katsoin pois päin Urhosta ja Hyökyaallosta.

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Hiljaisuus oli niin syvää. Oli outoa, kun ei voinut kuulla enää yhtään mitään. Niin kummallista. Toki olin aina ollut hieman huonokuuloinen, mutta nyt en kuullut lainkaan mitään. En tiennyt, jos joku yritti saada huomioni elleivät he tulleet suoraan naamani eteen. Se oli jotenkin hupsu ajatus. Olin myös kasvanut tarpeeksi, jotta minua voitiin käyttää pesän ulkopuolella. Pystyin opetella asioita, vaikka en olisi sitä helpoksi voinut sanoa. Joudun jatkuvasti tarkkailemaan muiden eleitä ja yrittää katsoa niiden mukaan, mitä minulle yritettiin sanoa. Olin myöskin oppinut, ettei kuurona kannattanut yrittää puhua. Sain vain outoja katseita itseeni päin.
Istuskelin pesässä ja katselin nahistunutta kasvia, jonka olin kantanut ulkoa sisään. Emo ei pitänyt siitä, kun toin mukanani jos jonkinlaista roskaa, mutta minua ne kiehtoivat. Kasvin runko ja sen näivettyneet lehdet. Kuinka paljon voimaa pienellä ja herttaisella kasvilla olikaan, jos se oli täydessä potentiaalissaan. Vastaus oli, että paljon. Parantajat sen saattoivat todistaa. He tekivät ihmeitä kasveillaan ja yrteillään, koska tiesivät, kuinka niitä tuli käyttää.
Tunsin hellän kosketuksen lavallani ja kohotin päätäni. Huomasin, että siinä seisoi isäni, Urho. Hän hymyili minulle ja nyökkäsi sitten uloskäyntiä päin, jossa seisoskeli jo Roihu sekä Herra Hyökyaalto. En voinut peittää pientä pettymyksen tunnetta, kun Kuiske ei ollut porukassa. Tämä olisi selvästi jonkinlainen partio, joten olisi ollut mukavaa saada hopeanharmaa kolli seurakseni. Hän oli niin mukava ja ymmärtäväinen. Vaikken voisikaan enää jutella hänen kanssaan, halusin silti viettää aikaa hänen kanssaan. En vain viitsinyt häiritä häntä yleensä.
Nappasin tutkimani kasvin nopeasti suuhuni ja lähdin isäni perään muiden luokse. Voisin ulos mentäessä samalla heittää sen pois, jotta se ei jäisi pesään haisemaan ja joku tulisi valittamaan siitä minulle. Yllättävä kyllä, monet kissat eivät pitäneet kasveista samalla tavalla kuin minä. He eivät löytäneet sitä samaa intoa ja mielenkiintoa, kun pääsivät näkemään uudenlaisia kasveja ja tutkimaan niitä. Toisinaan ehkä myös hieman maistamaankin.
Huomasin muiden kissojen vaihtavan pari sanaa ja lähtevän sitten suuntamaan ulos. Oli siis aika lähteä. Loikin muiden perässä ja huomasin Urhon vilkaisevan aina välillä taakseen, kuin varmistaakseen, etten jäänyt matkasta. Minusta se oli huomaavaista, koska saatoin helposti harhautua muista, koska en voinut kuulla heitä lainkaan. Se oli kuurouden huonoja puolia.
Tassutellessamme eteenpäin huomasin jotain kiiltävää pienen ukkospolun toisella puolen. Se kiinnitti huomioni ja halusin tietää mikä se oli. Se kimalsi kauniisti lumen seassa ja toivoin, että se olisi jotain, jonka voisi viedä mukanani koristeeksi petiini.
Tassuttaessani ukkospolun ylitse tunsin kovan maan tassujeni alla hieman värähtelevän hassusti. Nostaessani katsettani kohteestani huomasin, että minua kohti oli tulossa hirviö. Sydämeni loikkasi kurkkuun. Olisiko tämä lyhyen elämäni loppu?

//Roihu?
//Voit laittaa Roihun pelastaa Harmonian tai vaikka ilmottaa siitä että se harhailee Urholle, jos se ois sen luonteen mukasta

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

“Roihu, odota vähän”, Ruuta murahti kivutessaan vaivaanloisen näköisesti kohti tasannetta, jolla minä seisoin. Kolli puuskutti hengästyneenä. Hän ei selvästi ollut hirvittävän hyvä kiipeilemään. Pieni naurahdus purkautui suustani, kun Ruuta vihdoin kampesi itsensä tasolleni.
“Ei ole reilua”, kolli puuskahti ja nosti tassunsa nuollakseen verta pois polkuanturastaan. Se oli repeytynyt kiiltävään aitaan, joka nojasi rakennuksen seinää vasten.
“Ei kiipeilytaitojesi taso minun syytäni ole”, murahdin ja loikin rakennuksen toiselle puolelle. Se oli epätavallisen pieni muihin kaksijalkalan rakennuksiin verrattuna.
“Mistä aiomme löytää saalista pesään vietäväksi?” Ruuta naukui. Vilkuilin ympärilleni ja odotin hetken ennen alas suuremmalle kiviaidalle loikkaamista. En aikoisi vastata kollille. Loikkiessamme alas kaksijalkojen rakentamia portaita pitkin aukeammalle alueelle. Näytin suuntaa hännälläni takanani lönkyttelevälle Ruutalle.
“Miten sinä tiedät tälläisen paikan?” Ruuta kysyi, kun paikan suuruus aukeni hänen edessään. Kasoittain kaksijalkojen moskaa ja roskaa makasi täysin koskemattomalla paikalla.
“Löysimme tämän yhden partion aikana”, totesin ja painauduin maata vasten alittaakseni toisen kiiltävän hopeisen verkkoaidan. Ruuta seurasi perästä hieman hankalan näköisesti. En kommentoinut sitä sen enempää vaan rupesin etsimään jotakin syömäkelpoista. Ruutallakaan ei näköjään ollut asiaa, sillä hänkin rupesi hommiin. Yleensä kollin seurassa sai kuulla jatkuvaa vitsailua ja leikittelyä. En siis voinut työntää mielestäni pientä huolta toista kohtaan. Yritin kuitenkin olla miettimättä asiaa sen pidemmälle, sillä emme olleet kamalan läheisiä toisen kanssa.

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Ruusunen tassutti eteenpäin partion johdossa. Hän oli päässyt hetki sitten taas kunnolla patioihin, kun Harmonia ja Kaiho olivat tulleet niin vanhoiksi, etteivät tarvinneet jatkuvaa vahdintaa ja huolenpitoa. Toki naaras oli ulkoillut jo aiemminkin, jos oli vain saanut jonkun toisen luotettavan kissan pennuilleen vahdiksi. Niitä kissoja ei tosin ollut kamalan monia.
Hopeanharmaa naaras vilkaisi taakseen Roihuun, Ruutaan ja Kuminaan. Ei yhtäkään häntä aikaisemmin yhteisöön tullutta jäsentä. Naaraan oli siis hieman hankala asettaa täyttä luottamustaan näihin kissoihin. Jos vastaan tulisi rottia, hän ei varmaankaan haluaisi edes auttaa heitä. Toki se mahtaisi olla hänen velvollisuutensa, mutta jos heidän tilanne ei olisi kriittinen ja he pääsisivät vetäytymään turvaan edes henkihieverissä, se oli hänelle tarpeeksi. Oma turkki oli hänelle tärkeämpi.
“Poiketaan noiden kahden kaksijalanpesän välistä”, Ruusunen naukaisi ja lähti johdattamaan joukkiota kahden kaksijalanpesän väliselle pienemmälle polulle.
Hän tassutti itsevarmasti eteenpäin, kunnes kuuli takaansa ääntä. naaras käänsi päätään ja huomasi Ruutan loikanneen eräälle roska-astialle ja katselevan sen sisältöä ilahtuneena. Tämä oli kujapartio, ei ruoan etsintä reki!
“Ruuta! Tule alas sieltä!” Ruusunen naukaisi kovaan ääneen. Kolli ei kuitenkaan kuunnellut häntä vaan jatkoi kaivamista.
“Täällähän on hyvää muonaa!” hän ilmoitti naama virneessä, selvästi tahallaan ärsyttääkseen Ruususta samalla typerällä käytöksellään.
“Olemme partiossa, emme etsimässä ruokaa! Jos olet noin nääntynyt, voit toki aina mennä kaksijalkojen tassuihin vinkumaan ruokaa”, naaras sähähti ärtyneenä ja lähti astelemaan oranssia kollia päin, jotta voisi kiskoa tämän alas.
Silloin viereisestä kaksijalanpesästä tuli ulos pitkä ja jämäkkä aikuinen kaksikalkauros. Se nappasi pesän uloskäynnin laidalta jonkin pitkän oksan, jonka päässä oli lättänä aineena hieman kiveä muistuttava asia.
“Tule alas sieltä tai tuo kaksijalka nylkee meidät!” Ruusunen sihahti Ruutalle ja päätti ottaa jalat alleen, kun kaksijalka ryhtyi huitomaan. Kaikki itsensä puolesta ja enintään perheensä. Niin hän oli opetellut elämänkulun.
Naaras suuntasi heti kohti aitaa, jolta voisi loikata katolle. Ne olivat hänen tavanomainen pakokeinonsa ja muutenkin vain oleskelupaikat.

//Kumina?