Kujakissayhteisön tarinat

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Kharonin mieli oli ollut maassa jo monen päivän ajan. Sen jälkeen kun Härmä oli kertonut Päivänsäteen odottavan pentuja, Kharonin ja hänen kumppaninsa välit olivat muuttuneet suorastaan jääkylmiksi. Keijukainen oli käynyt uhkailemassa Kharonia, eikä tämä voinut sietää sellaista. Häntä ärsytti, ettei Päivänsäde itse ollut tullut hänen juttusilleen. Sen seurauksena Kharon oli jopa siirtynyt toiseen pesään nukkumaan, koska ei vain sietänyt kumppaninsa tai tämän kasvattiemon seuraa sitten yhtään. Muutenkin Kharon oli viihtynyt lähinnä omissa oloissaan surkuttelemassa omaa oloaan. Hän koki olevansa hirviö, joka ei ansainnut perhettä. Ei ihme, että Päivänsädekin vihasi häntä.
Kun naaras oli yrittänyt lähestyä saalistamassa olevaa Kharonia, kolli oli kiukuspäissään ajanut naaraan tiehensä. Kolli katui sitä heti ja lähtikin pian kumppaninsa perään.
”Päivänsäde?” Kharon huhuili tummanharmaan naaraan nimeä, kun tätä ei näkynytkään missään lähistöllä, vaikka kujakissan hajujälki oli vahva ja hän oli juuri kulkenut siitä. Samassa Kharon jähmettyi aloilleen, kun hänen nenäänsä tulvahti toinen tuoksu, joka kuului ketulle. Kujakissakollin niskavillat nousivat pystyyn ja hänen kyntensä liukuivat esiin, kun ketun kovaääninen huudahtelu kantautui hänen korviinsa. Ääni kantautui läheltä, ja Kharon päätteli Päivänsäteen ja heidän syntymättömien pentujensa olevan pulassa!
”Päivänsäde, minä tulen!” kolli parkaisi kovaäänisesti ja lähti nelistämään eteenpäin lumisessa metsässä. Hänen ei tarvinnut juosta pitkälle, kun hän erotti punaturkkisen petoeläimen erään puun juurella. Kettu kaiveli juurakkoa kuin vimmattu, yrittäen päästä kiinni ilmeisesti Päivänsäteeseen, joka oli paennut petoa juurakkoon. Vaikka Kharon olikin edelleen vihainen Päivänsäteelle, hänen oli pelastettava kumppaninsa ja heidän pentunsa. Siispä kolli hyökkäsi empimättä kynnet ojossa pienikokoisen ja rähjääntyneen ketun kimppuun. Kharon tiesi, ettei hän ollut mikään taitavin taistelija, mutta halu pelastaa Päivänsäde sai hänet unohtamaan sen. Raivopäissään kissa heittäytyi petoeläimen selkään. Yllätyksenä tulleen iskun voimasta kettu lennähti kyljelleen ja Kharon alkoi ladella tälle empimättä iskuja.
”Te kapiset surkimukset ette vie minulta enää yhtäkään perheenjäsentä!” kolli ulvoi jaellessaan iskuja hyökkäyksestä hämmentyneen ketun kylkeen. Pian kettu kuitenkin tajusi mistä oli kyse ja kierähti toisen kylkensä kautta vatsalleen, päästen siten nousemaan luisevien jalkojensa varaan. Punaturkkisen eläimen silmissä leimusi viha, mutta niin myös Kharonin. Ennen kuin Kharon ehti väistää sivuun, peto teki nopean syöksähdyksen häntä kohti. Ellei Kharon olisi ehtinyt kumartua alas, ketun hampaat olisivat uponneet hänen pehmeään kaulaansa. Kiitos alas kumartumisen, Kharon sai pitää henkensä. Sen sijaan että hampaat olisivat uponneet Kharonin kaulaan, ne vain hipaisivat kollin poskea ja ketun loikka jatkui aina Kharonin ohi. Kharon irvisti, kun viiltävä kipu tuntui lävistävän koko hänen kehonsa. Hän oli vähällä lamaantua pelosta, kun menneisyyden muistot pyrkivät elävinä hänen mieleensä.
Hän näki edessään elottomina isänsä, emonsa ja Coronan sekä verenhimoisen ketun, joka yritti siinä onnistumatta kiivetä puunrunkoa pitkin Kharonin ja Deimoksen luokse. Kun Kharon tunsi painon putoavan hänen selkäänsä, kolli havahtui takaisin ajatuksistaan tähän hetkeen. Hän säpsähti ja heittäytyi selälleen niin, että pienikokoinen kettu jäi hänen alleen maan ja Kharonin väliin puristuksiin. Ketun ote irtosi Kharonin niskasta ja kolli kierähti nopeasti pystyyn, paeten muutaman ketunmitan verran. Hänen oli tehtävä suunnitelma, kuinka saada kettu hengiltä ja pois hänen kimpustaan. Kharonin olisi päästävä tarkistamaan, että Päivänsäde oli yhä hengissä.

Kun Kharon oli epätoivon ja raivon vallassa kamppaillut jo valmiiksi heikkokuntoisen ketun kanssa hyvän tovin, taistelu tuotti viimein tulosta. Kettu oli jaellut kujakissalle runsaasti iskuja, mutta lopulta Kharon oli saanut tukevan otteen pedon kaulasta. Kettu yritti raastaa raivoissaan Kharonia kynsillään, mutta kolli ei luovuttanut. Hän upotti hampaansa pedon kaulaan ja puri niin kovasti kuin vain pystyi. Veri tulvahti kujakissan suuhun. Kun kettu lakkasi liikkumatta, Kharon uskalsi vasta sitten irrottaa otteensa.
Hän perääntyi parin askeleen verran taaksepäin ja tuijotti laantuvan raivon vallassa eläintä, jonka hän oli juuri tappanut. Se sai Kharonin vain vihaisemmaksi. Miksi hänen vanhempansa eivät olleet tappaneet kettua? Miksi kettu, joka oli riistänyt heidän henkensä, oli ollut niin vahva, ettei edes kolme täysikasvuista kissaa ollut saanut sitä hengiltä? Kharon ravisteli päätään muistaessaan Päivänsäteen. Kolli käännähti ympäri ja juoksi kohti juurakkoa, jota kettu oli kaivanut Kharonin saapuessa paikalle. Juurakosta kolli löysi kumppaninsa, joka makasi multaisessa, kylmässä maassa silmät ummistettuna.
”Päivänsäde?” Kharon kuiskasi kumppaninsa nimen ja tökkäsi tämän lonkkaa kuonollaan, ”älä sinäkin jätä minua, ole niin kiltti..”
Kuin pyynnöstä Päivänsäde räväytti tummat silmänsä auki ja katsoi paniikin vallassa kumppaniaan.
”Päivänsäde, mikä sinulla on?” Kharon henkäisi huolestuneena.

//Päivi?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Häntäni valahti pettyneenä maahan, kun kuulin Keijukaisen yrityksen epäonnistuneen. Purin hammasta ja yritin hillitä tunteeni, jotka olivat kokeneet juuri pahan kolauksen. Minua loukkasi se, ettei Kharonia edes kiinnostanut yrittää keskustella asiasta kuin täysikasvuiset kissat konsanaan. Aina kun jokin asia ei mennyt hänen mielensä mukaan, hän heittäytyi täysin naurettavaksi ja rupesi mököttämään kuin jokin pikkupentu.
Normaaleissa olosuhteissa olisin yrittänyt löytää tavan vetää hänet takaisin pinnalle synkkien ajatustensa syövereistä, mutta juuri nyt olin liian vihainen, liian loukkaantunut, ettei mieleni tehnyt edes nähdä mokomaa kollia. Jos hän kerran halusi olla täysi hiirenaivo, niin kuka minä olin häntä estämään. Mököttäköön sitten – minua ei olisi voinut kiinnostaa tällä hetkellä yhtään vähempää.

Päivät kuluivat, ja Hiirenkorvan ensimerkit olivat jo havaittavissa metsässä. Lämpimät auringon säteet kutistivat hitaasti leirin lumikasoja, minkä myötä sinne tänne oli muodostunut pieniä vesilätäköitä ja puroja sulaneesta lumesta. Niin ikään myös vatsani oli pyöristynyt huomattavasti, ja minulla alkoi olla jo hyvin tukalat oltavat.
Päivisin en juuri muuta jaksanut tehdä kuin makoilla jossain aukion aurinkoisessa kohdassa ja seurata sivusta Yhteisön elämää. Kharonin ja minun välit olivat yhä tulehtuneet, emmekä olleet puhuneet toisillemme puoleen kuuhun. Aluksi olin ollut vain hyvin vihainen, mutta nyt vihan tilalle oli astumassa epätoivo. Pentujen syntymiseen ei ollut enää pitkä aika, enkä tiennyt, miten selviäisin siitä ilman kumppanini tukea. Poikiminen pelotti minua aivan kamalasti, vaikka Leopardi – joka oli Kujakissayhteisön ainoa koskaan synnyttänyt naaras – olikin kovasti vakuutellut minulle sen olevan ohi hetkessä. Se ei kuitenkaan riittänyt rauhoittamaan levottomia ajatuksiani, jotka murehtivat pentujen lisäksi myös Kharonista ja suhteestamme. Voi kunpa kolli ei olisi ollut niin raivostuttavan jääräpäinen…
Makoilin sotureiden pesän alemmalla tasolla vuoteessa, joka minulle oli sinne rakennettu, kun ylemmälle tasolle pääseminen oli käynyt miltei mahdottomaksi ison vatsani takia. Riitamme jälkeen Kharon oli siirtynyt nukkumaan pesän toiseen kerrokseen juurien alapuolelle. Nyt kun olin joutunut itsekin muuttamaan sinne, kolli oli vaihtanut kokonaan pesää. Niinpä kuusien luona nukkuivat nykyisin enää vain minä ja Keijukainen.
Tuijottelin tylsistyneenä pesän seinää. Tunsin pentujen liikkuvan vatsassani; pikkuruiset potkut vahvistuivat joka päivä. Sen tunteminen aiheutti minussa monia ristiriitaisia tuntemuksia, joista päällimmäisenä oli pelko. Jonkin ajan kuluttua nuo sisälläni kohta jo melkein parin kuun verran kypsyneet kissanrääpäleet putkahtaisivat tähän maailmaan, ja minun pitäisi osata toimia emona niille.
Paikallaan makoilu ei tehnyt hyvää sisälleni juurtuneelle ahdistukselle, jonkat oksat kurkottelivat jo pitkällä kurkussani. Tukehtuisin pian. Minun oli päästävä ulos haukkaamaan happea. Punnersin itseni vaivalloisesti ylös ja lähdin vaappumaan suuren vatsani kanssa onkalon suulle.
Nostin pääni maanpinnan yläpuolelle. Imin keuhkoihini raikasta ulkoilmaa ja annoin ikävien tuntemuksien jäädä hetkeksi taka-alalle.
Helpotus oli kuitenkin väliaikainen, sillä juuri silloin silmäni sattuivat osumaan Kharoniin, joka oli parasta aikaa astumassa leiristä ulosvievään tunneliin. Siristin silmiäni ja kiipesin kokonaan ulos onkalosta. Olin kyllästynyt tähän hiljaisuuteen – tänään kumppanini saisi luvan käyttäytyä kuin täysikasvuinen kissa ja kuunnella minua.
Hieman hoippuvin askelin lähdin hölkkäämään Kharonin perään. Jouduin kuitenkin jo muutaman hännänmitan jälkeen hidastamaan tahtiani ja tasaamaan hengitystäni. Typerät pennut, kirosin mielessäni samalla kun jatkoin kumppanini seuraamista kävellen.
Kharon liikkui huomattavasti nopeammin, koska häntä ei ollut hidastamassa järjettömän iso maha, joten olin jo ehtinyt kadottamaan kollin näköpiiristäni, kun pääsin leirin ulkopuolelle. Niinpä minun oli siis turvauduttava nenääni ja seurattava häntä pelkän hajun perusteella.
Harhailin metsässä Kharonin hajun johdattamana, kunnes viimein löysin hänet eräältä aukiolta. Valkoturkkinen kolli oli vaanimassa vähän matkan päässä olevaa pientä pikkulintuparvea, eikä ilmeisestikään ollut huomannut tuloani vielä. Epähuomiossani menin astumaan kuivan oksan päälle, joka oli kuin maagisesti asetettu juuri käpäläni eteen, jotta voisin säikäyttää linnut tiehensä ja saada kumppanini entistä vihaisemmaksi.
“Katso nyt, mitä teit!” Kharon sihahti närkästyneesti ja kiepahti katsomaan minua. Hänen silmissään oli vihainen palo, joka tuntui suorastaan polttelevan turkkiani, kun se osui minuun.
“En tullut tänne asti vain riitelemään”, pudistelin päätäni ja astuin lähemmäksi kumppaniani, joka mulkoili minua yhä tuimasti. Kharon luimisti korviaan, eikä näyttänyt yhtään halukkaalta keskustelemaan kanssani. “Etkö voisi edes vähäksi aikaa lakata olemasta tuollainen pikkupentu ja kuunnella, mitä minulla on sanottavana?”
“Ei kiinnosta”, Kharon murahti tylysti, kääntäen sen jälkeen päänsä aivan toiseen suuntaan, suostumatta enää edes katsomaan minuun päin.
Karvani nousivat pystyyn ja viuhdoin hännälläni äkämystyneesti. “Haista ketunläjät, Kharon! Ole sitten tuollainen ääliö! Kasvatan nämä typerät pennutkin sitten ihan yksinäni!” raivosin koko sydämeni pohjasta. Käännyin ympäri kiukusta sihisten ja marssin pois aukiolta. Minua ei voinut enää vähempää kiinnostaa yrittää taivutella tuota pässinpäätä kuuntelemaan!
En kuitenkaan päässyt kauaksi, kun jostain hyppäsi eteeni kettu. Seisahduin kuin seinään pitkänaamaisen elukan nähdessäni. Kyseessä oli melko nuori yksilö, jolle tavanomaisissa olosuhteissa olisin varmasti kyennyt näyttämään närhenmunat aivan tuosta vain, mutta juuri nyt olin sille helppoa riistaa pyöreän mahani kanssa.
Kettu ei edes epäröinyt lähtiessään juoksemaan minua kohti suu auki ja ilkeä hammasrivistö valmiina nappaamaan kiinni mistä tahansa osastani. Onnistuin loikkaamaan syrjään viime hetkellä, mutta ketteräksi liikkeitäni ei voinut missään nimessä luonnehtia. Vilkuilin kuumeisesti ympärilleni, ja huomasin lähellä puun, jonka ylöspäin puskevat juuret muodostivat suojaisan näköisen kehikon. Pingoin sen luokse niin nopeasti kuin pystyin ja ryömin juurien alle turvaan.
Petoeläin oli kuitenkin heti uudestaan kannoillani, ja kovaäänisen haukahduksen saattelemena se ryhtyi repimään juuria pois tieltään kynsimällä ja puremalla niitä. Peräännyin niin pitkälle kuin pääsin, mutta tila alkoi käydä ahtaammaksi. Ketun kuuma löyhkä kutitteli jo viiksiäni. Sähisin karvat pystyssä ja yritin pelotella kettua kauemmaksi räpsimällä kynsilläni sen kuonoa, mutta yritykseni tuntuivat saavan sen vain entistä päättäväisemmäksi.
En minä näin voi kuolla, ajattelin kauhistuneena. Vatsaani alkoi pistää kovasti, ja kaikki näytti sumealta.

//Kharon? :((

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

”En tietenkään ole”, vakuuttelin, vaikka en aikonutkaan pitää lupaustani. Antaisin Kharonin kuulla kunniansa kaunistelematta sanojani ollenkaan. Sellainen kissa ei ansainnut pään silittelyä. Jos minulta olisi kysytty, olisin antanut hänelle opetuksen repimällä häneltä korvat päästä. Se olisi ollut ihan oikein kissalle, joka oli loukannut minun tytärtäni pahimmalla mahdollisella tavalla. En voinut käsittää, miten Päivänsäde jaksoi katsella Kharonin itsesäälissä rypemistä ja jatkuvaa kiukuttelemista. Nousin ylös ja ilmoitin Päivänsäteelle, että hän voisi odottaa litteän kiven alla sen aikaa, että saisin juteltua Kharonille. Naaras empi hetken, mutta myöntyi sitten ehdotukseeni. Niinpä minä nousin ylös ja tassuttelin ulos pesästä, jossa nykyisin säilytettiin tuoresaaliita – joiden mausta minä en edelleenkään välittänyt. Etsin terävällä katseellani Kharonin valkoharmaata turkkia. Kolli löytyi nopeasti uloskäynnin edustalta yhdessä veljensä kanssa. Lähdin määrätietoisesti kävelemään kaksikon suuntaan, pelkäämättä keskeyttäväni jotain tärkeää. Kharon näytti surkealta, ja hänen tummanharmaa veljensä näytti kuin yrittäisi lohduttaa surkeaa veljeään.
”Kharon”, ääneni oli kylmä, ja kaksikon katseet kääntyivät heti minun puoleeni. Deimoksen kasvoilla oli rauhallinen, jopa hieman ystävällinen ilme, kun taas Kharon näytti samanlaista hapannaamaa kuin aina. *Voi miten raivostuttava hän onkaan! Kuin pikkupentu*, ajattelin turhautuneena, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Kharon siristi erivärisiä silmiään haastavasti.
”No, mitä sinä tahdot?” kolli murahti tylysti. Minua ärsytti, ja sen merkkinä häntäni alkoi heilahdella puolelta toiselle.
”Sinulla ei ole oikeuksia esittää kysymyksiä. Ala tulla”, komensin ja viitoin paksuturkkisen kollin kauemmas Deimoksesta. Koska en kuullut heti käpälän askelia perästäni, jouduin kääntymään taaksepäin. Kharon katsoi mietteliäänä veljeään, joka kannusti häntä seuraamaan minua. Kharon taipui lopulta ja lähti tallustelemaan perääni häntä maata laahaten. Aivan kuin hän olisi ollut tässä se uhri!
”No, mitä?” Kharon tuhahti istahtaessaan vierelleni leirin toiselle laidalle, jossa entinen pentutarha sijaitsi. Sieltä minun ja Päivänsäteen yhteinen taival oli alkanut, kun olimme napanneet tyttäreni mukaamme vuodenaikoja sitten.
”Sinä olet loukannut Päivänsädettä. Kuinka kehtaat olla tuollainen?” kysyin kylmällä äänellä ja kohtasin entisen eloklaanilaisen eriväriset silmät. Kharon näytti yllättyneeltä, mutta sitten ilme muuttui vihaisemmaksi.
”Hän varmasti kertoi sitten koko tarinan ja sen, kuinka itsekäs hän on”, Kharon tuhahti ja nosti uhmakkaasti leukansa ylös. Siristin silmiäni turhautuneena. Tämä kolli tosiaan oli harvinaisen hiirenaivoinen..
”Sinä tässä olet itsekäs. Mikäli tahdot pysyä jatkossakin minun Yhteisössäni, sinä pyydät Päivänsäteeltä anteeksi, etkä enää koskaan, ikinä sano mitään tuollaista hänelle! Sinä olet vain arvoton karvakasa, ja ellei Päivänsäde olisi kieltänyt, olisin jo ajat sitten repinyt kurkkusi auki”, sanoin uhkaavalla äänellä. Kharon pysyi hetken hiljaa. Hänen katseensa harhautui minusta jonnekin kaukaisuuteen, mutta minä en irrottanut katsettani Kharonista.
”Sinä et ole yhtään se parempi”, valkoturkkinen kolli sähisi ja nousi ylös, ”minä teen mitä teen, etkä sinä voi sille mitään tai Päivänsäde alkaa inhoamaan sinua ja koko typerä suunnitelmasi menee pilalle.”
Lupaa pyytämättä Kharon nousi ylös ja käänsi minulle selkänsä. Mieleni teki hypätä tämän kimppuun ja lopettaa hänen typerä elämänsä siihen paikkaan. Mutta minä hillitsin itseni. Kharon oli oikeassa, en voinut tehdä mitään. Päivänsäde oli kaikkeni, ja en kestäisi elämää ilman häntä tai jos suunnitelma menisi pieleen. Siispä annoin Kharonin lähteä. Minulla ei ollut juuri nyt muita vaihtoehtoja.

Palasin takaisin Päivänsäteen luokse vakava ilme kasvoillani. Naaras kohtasi minut kysyvä, toiveikas ilme kasvoillaan, mutta pudistelin päätäni.
”Ei onnistunut. Hän ei kuuntele järkipuhetta, olen pahoillani Päivänsäde”, nau’uin vakavalla äänellä. Vaikka kyseessä oli Päivänsäde, en osannut puhua sellaisella pehmeällä ja emomaisella äänellä, millä Leopardi puhui puhuessaan kenelle tahansa. Se oli minusta liian teennäistä, enkä ikipäivänä voinut alentua moiseen..

//Päivi?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Raotin väsyneesti silmiäni. Pesään tihkui haaleaa aamunvaloa, melkein kuin unessa. Nostin päätäni samalla kun suuni avautui makoisaan haukotukseen. Katsahdin vierelleni etsien katseellani Järkäleloikkaa, mutta hämmästyksekseni kolli oli hävinnyt johonkin. Oliko hän lähtenyt aikaisin ulos, eikä ollut vain raaskinut herättää minua?
Nousin ylös vuoteestamme, jonka olimme rakentaneet itsellemme oppilaiden pesään eloklaanilaisilta jääneistä petitarpeista, ja tassutin ulos pesästä. Katselin ympärilleni hieman ihmeissäni. Leirin muurien ulkopuolella kasvavien lehtipuiden lehdet olivat oranssit, aivan niin kuin aina lehtisateen aikaan.
Hetkinen – lehtisateen aikaan? Eihän nyt pitänyt olla lehtisade.
Samassa aloin huomata muitakin poikkeavuuksia, joita leirissä oli tapahtunut yön aikana. Se oli yhä Eloklaanin leiri, mutta ei se versio siitä, jota olin katsellut vielä eilen illalla ennen nukkumaanmenoa. Aivan kuin jotenkin olisin liikkunut ajassa eteenpäin ja ohittanut hiirenkorvan ja viherlehden kokonaan.
Erotin näkökenttäni reunalla liikettä ja käänsin päätäni sen suuntaan. Jähmetyin paikoilleni tunnistaessani mustavalkoisen naaraan, jonka olin viimeksi nähnyt vilaukselta Eloklaanin leirissä käydyn taistelun aikana – Kuutamolaine. Myös sisareni katse pysähtyi minuun, ja hänen koko olemuksensa jännittyi aina viiksikarvoista nykivään hännänpäähän.
”Sinä.” Vihamielinen murina täytti muuten tyhjän leiriaukion, ja Kuutamolaine oli nostanut huulensa ylös irvistävän hammasrivistön tieltä.
Tuijotin nuorempaa siskoani pöllämystyneenä. Mitä hän täällä teki? Miten hän ylipäätään oli päässyt tänne vartijoiden ohi? Itse asiassa nyt kun tarkemmin ajattelin, koko leiri vaikutti aavemaisen autiolta. Aivan kuin kaikki Kujakissayhteisön kissat olisivat vain haihtuneet ilmaan.
”Tämä on kaikki sinun syytäsi!” Olin niin uppoutunut omiin ajatuksiini, etten edes tajunnut, että Kuutamolaine oli lähtenyt rynnistämään minua päin. Naaras törmäsi päälleni sellaisella voimalla, että horjahdin ja kaaduin maahan. ”Et ansaitse elää kaiken sen pahan jälkeen, mitä olet tehnyt!”
Makasin maassa selälläni, Kuutamolaine painaen minua alaspäin koko painollaan. Hänen raivoisa katseensa tuntui suorastaan polttavan turkkiani, ja tunsin pitkästä aikaa aitoa kauhua.
”Tee väistöliike, Tyrskytassu!”
Kumpikin meistä pysähtyi niille sijoilleen kuullessamme leirin ulkopuolelta kajahtavan käskyn. Oliko joku juuri käskenyt minua väistämään?
Pian sama ääni puhui uudestaan:
”Hyvää työtä! Hienosti ennakoitu!”
”Eihän hän mitään ennakoinut! Sinä varoitit häntä!” purnasi vastaan uusi ääni.
Keskusteluun liittyi vielä joku kolmaskin, mutta tällä kertaa niin minä kuin myös Kuutamolainekin tunnistimme puhujan:
”Hän on kyllä oikeassa siinä.” Korppisiiven ääni oli neutraali.
Kuutamolaineen silmät laajenivat. ”Emo!” hän henkäisi epäuskoisen kuuloisena ja lähti loikkimaan leirin uloskäynti kohti.
Naaraan painon kadotessa yltäni onnistuin kampeamaan itseni jaloilleni. Jotenkin nämä äänet – tämä keskustelu – kuulosti etäisesti tutulta… Seurasin nuoremman kissan perässä ulos leiristä ja tupsahdin yhtäkkiä harjoitusmontun reunalle. Kun vilkaisin taakseni hämmentyneenä, leirin sisäänkäynti oli poissa.
*Unta. Tämän täytyy olla unta*, asia valkeni minulle. *Tämä uni on kuitenkin menneisyydestä.* Silmäilin edessäni näkyvää muistoa ja näin Karpalonenän ja Korppisiiven istumassa harjoitusmontun toisella puolella, katseet suunnattuna alhaalla montussa oleviin oppilaisiin – minuun ja Vadelmatassuun.
Kuutamolaine oli myös montun toisella puolella, aivan emomme vieressä. Naaras näytti yrittävän kommunikoivan Korppisiiven kanssa, mutta kun hän ei saanut tähän yhteyttä, hänen hämmentynyt katseensa siirtyi minuun.
”Missä me olemme?” hän kysyi äänessään epäluuloinen värinä.
En vastannut mitään. Olin jäänyt tuijottamaan nuorempaa itseäni, jonka luokse Karpalonenä oli laskeutunut Korppisiiven lähdettyä paikalta Vadelmatassun kanssa. Näin, miten suuni avautui mutistessani jotakin, mutta en ollut tarpeeksi lähellä kuullakseni, mitä. Menin lähemmäksi, ja juuri silloin Karpalonenä laski häntänsä nuoren oppilaan selän päälle ja naukaisi lohduttavasti:
”Se oli minun mokani. Ei olisi pitänyt avustaa sinua.”
Minulle tuli yhtäkkiä hyvin levoton olo, sillä muistin juuri, mitä tämän jälkeen tapahtuisi. Seurasin paikoilleni naulittuna, miten nuorempi minäni ilmoitti yllättäen soturille haluavansa saalistaa ja loikki sen jälkeen sanaakaan sanomatta pois paikalta.
“Tyrskytassu, odota!” Karpalonenä ryntäsi oppilaan perään, ja samassa metsä ympärillämme muutti muotoa. Kuutamolaine seisoi vähän sivummalla karvat pystyssä, täysin tiedottomana siitä, mitän hän seuraavaksi joutuisi todistamaan.
Katsoin Kuolonklaanin rajan lähelle kyyristynyttä raitaturkkista kollia – itseäni – ja odotin sydän pamppaillen lähestyvää tragediaa. Kuutamolaine oli ilmeisesti huomannut levottomuuteni ja vilkuili vuoron perään minua ja muistoa.
Pensaiden takana vilahti kuolonklaanilaisen turkki, jota kohti oppilas-minä hyökkäsi raivokkaasti. En kuitenkaan ehtinyt ylittää rajaa, sillä jostain takaani ilmestyi Karpalonenä, joka loikkasi päälleni ja esti hyökkäykseni. Olin niin herkillä ja raivopäissäni, että kohdistinkin iskuni sen enempää ajattelematta mestariini. Sydäntäni riipaisi katsella, kuinka valkoturkkinen soturi kaatui maahan kouristellen ja veri värjäsi lehtien peittämän maan hänen allaan punaiseksi.
”Mitä minä olen tehnyt”, noiden sanojen kuuleminen tuntui särkevän jotain sisälläni uudelleen. Aivan kuin sydämessäni ollut murtuma olisi alkanut säröillä pahemmin, kun katselin nuoremman itseni kyyristyvän toistamiseen kuolleen soturin vierelle ja hautaavan kuononsa tämän turkkiin. ”Ei, Karpalonenä, ei… Miksi juuri sinä?”
Tulikuumat kyyneleet kihosivat silmiini ja lysähdin istumaan muistoa vastapäätä.

//Jatkan tästä ite Kuutamolaineella 😀

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Keijukaisen ehdottaessa, että hän voisi käydä sanomassa pari valittua sanaa Kharonille puolestani, siirsin yhä hieman välttelevän katseeni harmaaseen naaraaseen. Mietin ajatusta hetken. Siitä olin nimittäin varma, että juuri nyt minun ja kumppanini välisestä kommunikointiyrityksestä ei syntyisi muuta kuin pahempi riita, ja riitelyä minä kaikkein vähiten kaipasin tässä tilanteessa. Tunsin myös Kharonin sen verran hyvin, ettei hän lähestyisi minua ensimmäisenä tällaisen sanaharkan jälkeen, vaan saattaisi pitää mykkäkoulua jopa usean päivän ajan, eikä sellaisenkaan sietäminen kuulostanut mitenkään erityisen houkuttelevalta. Joten niinpä aloin kallistua yhä enemmän kasvatti-emoni ehdotuksen puoleen.
”Voisitko todella?” kysyin hiukan epäilevästi. Keijukainen nyökäytti päätään.
”Jos se vain auttaa teitä selvittämään välinne.”
Hento, kiitollinen hymy kohosi kasvoilleni. Mitä olisinkaan tehnyt ilman Keijukaista?
”Auttaisi se. Kiitos.” Nousin ylös ja tassutin emoni vierelle. ”Ethän kuitenkaan ole liian ankara – me molemmat tiedämme, millainen herkkänahka Kharon osaa olla, enkä missään nimessä halua, että hän tämän takia ottaa ja lähtee. Hän on tärkeä niin Yhteisölle kuin minullekin, vaikka osaakin olla ärsyttävän uppiniskainen halutessaan.”

//Keiju?

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Olin hieman yllättynyt Päivänsäteen purkauksesta, mutta salaa olin tyytyväinen tyttäreni sanoista. Kharon oli aina vaikuttanut aivan liian pinnalliselta ja herkkänahkaiselta voidakseen olla minun tyttäreni ja Yhteisöni perijättären kumppani. Vaikka toivoinkin vain hyvää Päivänsäteelle, toivoin tämän olevan hänen ja Kharonin suhteen loppu. Mutta tiesin suututtavani tyttäreni vain, jos alkaisin laukomaan hänelle mielipiteitäni Kharonista. Edessäni surkeana nököttävä kissa sattui vain olemaan ainoa kissa koko maailmassa – itseni lisäksi tietenkin – jonka tunteista piittasin oikeasti.
”Anna hänen mököttää”, tokaisin kireällä äänellä ja pudistelin päätäni, ”ei hänellä ole mitään syytä olla sinulle vihainen. Ennemminkin sinulla on täysi oikeus olla hänelle vihainen! Hän on itsekäs ja typerä, jos kuvittelee voivansa puhua sinulle tuolla tavalla. Päivänsäde, et saa antaa hänen kohdella itseäsi noin ala-arvoisesti.”
Terävä katseeni oli pysähtynyt Päivänsäteen tummansinisiin silmiin. Perijättäreni näytti alakuloiselta, huonovointiselta ja kiusaantuneelta. Hänen katseensa ei pysynyt kauaa vihreissä silmissäni, vaan se alkoi harhailla pesän tummissa seinissä, aivan kuin naaras olisi etsinyt pakotietä.
”Sinun on keskityttävä nyt itseesi, pentuihisi ja meidän suunnitelmaamme. Jos Kharon on niin hiirenaivoinen, anna hänen olla. Jos hän tosissaan rakastaa sinua, hän kyllä ymmärtää virheesi ja tulee pyytämään typerää käytöstään anteeksi. Tai jos tahdot, minäkin voin käydä vaihtamassa hänen kanssaan pari sanaa”, ehdotin yrittäen saada katsekontaktia tyttäreni kanssa. Kuultuaan viimeisen ehdotukseni, tummanharmaa naaras käänsi tumman katseensa minuun.

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Kasvattiemoni sanat tarjosivat minulle jonkin verran lohtua, vaikka ne eivät voineet täysin poistaa sisälläni kasvavaa epätoivoista tunnetta siitä, että olin pilannut elämäni kamalimmalla mahdollisella tavalla. Huomasin Keijukaisen hieman vastahakoisesta olemuksesta, ettei asian laatu vastannut hänen erityisosaamistaan, mutta arvostin kuitenkin sitä, että hän edes yritti saada minut näkemään tilanteessani hyviäkin puolia.
“Niin, onhan se totta, että yhteisö saa lisää uutta verta joukkoihinsa tällä tavoin”, sanoin hiljaa ja yritin vääntää naamalleni hymyntapaista uskotellakseni sekä itselleni että emolleni, että kyllä tästä selvittäisiin. Todellisuudessa minua kauhistutti ajatus emona toimimisesta. En kokenut olevani vielä läheskään valmis moiseen vastuuseen ja elämänmuutokseen, kun ensisijainen tehtäväni – eli siis Mesitähden tappaminen – oli yhä työn alla. Oliko minun muka siinä sivussa vielä tarkoitus yrittää kasvattaa pentujakin? Voi hyvää päivää…
“Mitä teen Kharonin kanssa?” huokaisin lopulta, osoittamatta kysymystäni sen erityisemmin Keijukaiselle kuin itsellenikään. Nyt kun alkujärkytys oli alkanut hiipua, mieltäni oli noussut piinaamaan jo uusi asia. “Hän on minulle vihainen, koska en ollut onnellinen uutisesta, kuten hänen mukaansa olisi pitänyt… Hän jopa kehtasi syyttää minua itsekkääksi muka pilatessani häneltä ‘ainoan hyvän asian, joka hänelle on tapahtunut’. Voitko uskoa?! Kaiken yhdessä kokemamme jälkeen hänellä on otsaa kohdella minua kuin olisin vain jokin välikappale hänen onnelleen!” Huiskin hännälläni vihaisesti. Kynteni upposivat syvälle pesän kuivaan, multaiseen maahan, kun vain ajattelinkin kumppaniani, joka oli aiemmin puhunut minulle niin inhottavasti.
Yhtäkkiä tulin kiusallisen tietoiseksi purkauksestani, jota Keijukainen oli saanut – tai paremminkin joutunut – seuraamaan. Väläytin hänelle nopean, pahoittelevan hymyn ja korjasin hieman asentoani näyttääkseni vähemmän kyyryselkäiseltä raivohullulta, joka oli aikeissa kaivaa joltakulta silmät päästä.

//Keiju?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

Tyrskytiikeri: 10kp + 4TaP –

Härmä: 29kp! –

Päivänsäde: 17kp –

Rubiini: 17kp + 2TaP –

Roska: 25kp! + 3TaP –

Keijukainen: 10kp –

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Elämä Eloklaanin vanhassa metsässä oli alkanut sujumaan ihan kohtuullisen hyvin. Mitä nyt inhosin jokaista hetkeä, jonka jouduin viettämään metsässä, mutta muuten kaikki oli hyvin. Pyrin pitämään ajatukseni visusti siinä, mitä varten olimme täällä. Olimme hakemassa oikeutta, tappamassa Mesitähteä ja hänen saastaista sukuaan. Kun ajattelin sitä, tiesin kestäväni metsässä olemisen. Olin niin lähellä suunnitelmaa, jota olin punonut lähes koko elämäni ajan. Pian saisin kostettua sen, että minun Yhteisöni oli vähällä tuhoutua ja saisin viimein ansaitun kostoni.
Mutta myös huoli kalvoi mieltäni, sillä Päivänsäde oli ollut viime aikoina hyvin kummallinen. Naaras oli viihtynyt pitkälti omissa oloissaan, oli äkäinen ja huonovointisen oloinen. Pelkäsin, että tyttärelläni ei ollut kaikki hyvin. Olin päättänyt seurailla tilannetta vielä parin päivän ajan, ennen kuin ottaisin sen hänen kanssaan puheeksi.

Mutta eipä minun pitänyt odotella kauaa, sillä yllättäen Päivänsäde saapui luokseni ja ilmoitti haluavansa puhua kanssani. Siirryimme litteän kiven alla olevaan koloon, joka Kharonin mukaan oli toiminut Mesitähden pesänä. Pesään oli viety nyt tuoresaaliita, sillä en halunnut kenenkään joutuvan nukkumaan Mesitähden saastuttamassa pesässä. Se raukka, joka siellä nukkuisi näkisi varmasti painajaisia lopunikäänsä tai pahimmassa tapauksessa ottaisi Mesitähdeltä vaikutteita ja muuttuisi hänenkaltaisekseen.
Aivan yllättäen Päivänsäde kertoi jotain, jota en ollut odottanut. Hän kertoi odottavansa pentuja. Sanat jäivät kaikumaan päähäni. Odottiko Päivänsäde Kharonin pentuja? Päivänsäde sanoi jotakin, mutta en kyennyt keskittymään hänen sanoihinsa. En voinut uskoa tätä. Päivänsäde odotti pentuja. Katseeni oli aivan tyhjä, kun tyttäreni katsahti minuun kysyvästi ja hyvin varovaisesti. Naaras näytti niin pettyneeltä, että en voinut olla säälimättä häntä. Mutta siltikin olin järkyttynyt uutisesta; Päivänsäde odotti pentuja. Aivan kamalaa. Raukkaparka oli tuhonnut elämänsä. Tajusin, että nyt minun olisi keksittävä jotain järkevää sanottavaa, jotten loukkaisi Päivänsäteen jo valmiiksi säpälinä olevaa mieltä.
”Ömh.. No, ei se ole maailmaloppu. Minulle se olisi ollut maailmanloppu, mutta ei sinulle”, yritin parhaani mukaan lohduttaa Päivänsädettä. Se ei oikeastaan kuulunut vahvuuksiini, mutta Päivänsäde oli minulle koko maailma, ilman häntä suunnitelmasta ei tulisi mitään.
”Sinä olet vahva ja pärjäät kyllä. Ei se helppoa ole ja tiedän, että se on varmasti aivan kamalaa. Mutta yritä ajatella asian hyviä puolia: Kujakissayhteisö vahvistuu ja saamme lisää kannattajia!” lisäsin vielä toivoen, että Päivänsäde edes yrittäisi ymmärtää, että halusin tukea häntä, vaikkei se tuntunutkaan oikein hyvältä… Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kissa, olisin liuennut paikalta ja ollut puuttumatta asiaan.

//Päivi? 😮

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Olin takuulla silminnähden pettynyt, kun eloklaanilaiskolli ei halunnut kertoa minulle nimeään. Kermanvärinen kollikissa aloitti vain uuden hyökkäyksen ja totesi, ettei hänen nimensä kuulunut minulle. En tahtonut taistella häntä vastaan, mutten halunnut antaa toisen tappaa minua noin vain. En ollut varma, olinko liian uppoutunut esittämään Deimosta, vai olivatko nämä rauhanomaiset ajatukset omiani. Taisteleminen tai tämän nimettömän kissan vahingoittaminen ei vain tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Siispä annoin aika pitkälti eloklaanilaisen taistella yksin minua vastaan, vastaanottaen iskut urheasti ja pelotta. Kissa oli painanut pääni lumeen, niin että hengittäminen kävi vaikeaksi. Päätin antaa hänelle hetken, jotta hän voisi huomata, etten taistelisi vastaan. Se tuntui tehoavan, sillä kolli hellitti otettaan ja antoi minulle tilaisuuden nousta ylös. Mutta kissa ei ollut rauhoittunut lainkaan, vaan hän alkoi armotta ladella iskuja käpälillään kasvoilleni. Viiltävä kipu lävisti koko kehoni aina, kun kynnet sivalsivat kasvojani. Ummistin silmäni, sillä en tahtonut eloklaanilaisen repivän silmiäni irti.
”Minä olen Varjotassu”, kollikissa mourusi vihaisena. Se oli minulle iloinen yllätys, ehkä saisinkin tutustua tähän kiehtovaan kissaan! Varjotassu sen kun vain jatkoi pääni hakkaamista, ja minun oli tässä vaiheessa tehtävä jotain. Päätäni jomotti niin kovin, että pian takuulla menettäisin tajuntani. Kun Varjotassu iski minua vielä kerran kasvoihin, kumarruin nopeasti maata vasten karatakseni kollin iskuja. Heittäydyin maahan kyljelleni ja siitä selälleni kasvot takajalkojensa varassa seisovan kollikissan vatsaa kohti. Varjotassu ei ehtinyt tehdä mitään, kun potkaisin häntä kasvoihin takajaloillani, tarraten samalla etukäpälilläni hänen vatsaansa. Varjotassu reagoi liikkeeseen nopeasti kai tajutessaan, että vihollisen päästäminen vatsan alueelle oli varsin vaarallista. Hän kierähti nopeasti selälleen ja yritti potkia takajaloillaan päätäni. Kollin kynnet hapuilivat mustaa turkkiani kieriessämme hetken toistemme kimpussa maassa. En yrittänyt edelleenkään satuttaa Varjotassua, vaan halusin lopettaa tämän typerältä tuntuvan taistelun. Kierittyämme maassa hyvän tovin, pääsin irtaantumaan eloklaanilaisesta. Loikkasin karvat pystyssä taaemmas noin kissanmitan päähän Varjotassusta.
”Minähän sanoin, etten tahdo taistella kanssasi!” nau’uin vakavailmeisenä, ”tässä koko sodassa ei ole mitään järkeä.”
Keskustelu loppui melko lyhyeen, kun Hyökyaalto rynnisti kohti meitä hurjasti sähisten. Typerä pentuetoverini oli naulinnut katseensa Varjotassuun.
”Juokse, Varjotassu. Jos hän pääsee kimppuusi, minunkin on alettava taistelemaan tosissani tai johtajamme nirhaa minut”, kuiskasin terävällä äänellä kollille, joka näytti edelleen hyvin vihaiselta. Varjotassu harkitsi pienen hetken sanojani. Hänen aikansa kävi vähiin. En minä niinkään välittänyt yhteisöstä ja Keijukaisen mielipiteistä, mutta jos hän saisi kuulla, etten taistellut vihollista vastaan, saisin heittää hyvästit henkikullalleni. Onnekseni Varjotassu ymmärsi ajoissa oman parhaansa. Kolli sähähti, loi minuun vihaisen katseen ja lähti juoksemaan takaisin kohti nummia. Hyökyaalto oli liian hidas, ja kermanvärinen kolli kiidähti hänen ohitseen ja jatkoi matkaansa veljeni ulottumattomiin. Valkoisen kollin pistävän oranssi katse käännähti minuun; hänen silmissään oli pettynyt, turhauttavan viattomalta näyttävä ilme.
”Roska! Sinä päästit sen menemään”, kolli naukui kuin kyse olisi ollut jostain saaliseläimestä. Tyhjä katseeni käväisi veljessäni ja kääntyi Varjotassun suuntaan. Kermanvärinen kolli katosi nopeasti näköpiiristäni, mutta jäin tuijottamaan kohtaa, jossa hänet olin viimeisen kerran nähnyt.
”Hän oli liian vahva ja minä olen haavoittunut. Missä Rubiini on? Onko hän kunnossa?” käänsin keskustelun aiheen mahdollisimman nopeasti pois minusta. Halusin antaa veljelleni vastauksen, jota ei tarvitsisi alkaa puimaan sen enempää. Kolli kohautti lapojaan tietämättömänä.
”Näin hänen juoksevan metsään, joten juoksin hänen peräänsä ja kohtasin teidät. Olisin kyllä voinut voittaa ne kaksi eloklaanilaista itsekin, mutta minun oli tultava etsimään sinut”, kolli naukaisi varovaisesti hymyillen. Se oli valhetta. Minä tunsin Hyökyaallon ja tiesin, että hän valehteli. Ei hän välittänyt minusta, eikä hän tosiaankaan olisi voinut voittaa kahta eloklaanilaista yksin. En halunnut alkaa haastamaan riitaa, joten jätin asian sikseen.
”Etsitään hänet ja palataan leiriin”, lausahdin ilmeettömänä ja lähdin veljeni perässä etsimään Rubiinia. Haavojani kirveli inhottavasti. Varjotassu oli tehnyt melkoista jälkeä..

//Kirjoittaja: Auroora

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Aika kului ja kujakissayhteisö alkoi kotiutua uudelle reviirilleen. Metsässä eläminen toi omat haasteensa kissoille, jotka olivat tottuneet kaksijalkalassa asuessaan aivan erilaiseen ympäristöön, mutta vähitellen arki alkoi rullata. Metsästäminen oli monelle – kuten Härmälle – aluksi haastavaa, sillä täällä oli liikuttava aivan erilaisessa maastossa ja saalistettava aivan erilaista riistaa. Härmää helpotti se, että hän oli elänyt suurimman osan elämästään metsässä, mutta siitä huolimatta hän huomasi, että oli selvästi jo tottunut kaksijalkalan oloihin. Ei Härmä koskaan ollut kummoinen saalistaja ollutkaan, joten Keijukainen laittoi hänet mieluummin rajapartioihin.
Rajapartiot toivat Härmälle oivan tilaisuuden etsiä Kanervaa. Kun sopiva tilaisuus avautui partioissa, Härmä livahti aina hiukan kauemmas muista ja yritti löytää mentorinsa hajujälkeä. Hänen oli oltava varovainen, sillä Keijukainen oli edelleen tarkka jäsenten liikkumisista. Keijukaisen kanssa partioidessa hän ei mitään yrittänytkään.
Härmälle oli alkanut hedelmättömien etsintöjensä myötä valjeta, ettei Kanerva ollut ainakaan kujakissayhteisön uudella reviirillä. Hän myös epäili, ettei vanhaa naarasta löytyisi myöskään Kuolonklaanin tai Eloklaanin reviireiltä, sillä klaanikissat olisivat varmasti ajaneet hänet tiehensä. Kanerva oli jossain muualla. Hän saattoi olla hyvinkin kaukana, jossain Härmän ulottumattomissa, mutta kolli ei luovuttaisi. Hän oli niin lähellä emonsa murhaajan löytämistä, oli kenties jo taistellut tätä vastaan tai nähnyt tämän Kuolonklaanin leirissä. Härmän oli vain saatava tietää, kuka tappaja oli. Edes pieni vinkki Kanervalta auttaisi suuresti.
Härmä oli tullut siihen tulokseen, että hänen oli pakko lähteä kujakissojen reviiriltä. Se tulisi kuitenkin olemaan hiukan ongelmallista. Keijukainen ei todellakaan päästäisi häntä noin vain lähtemään, eikä pakeneminen ollut tiukasti vartioidussa yhteisössä vaihtoehto. Edes yömyöhään leiristä hiippailu ei onnistuisi, sillä Keijukainen määräsi joka yö jonkun vartioon leirin suuaukolle. Oli selvää, että Härmä pääsisi lähtemään leiristä vain Keijukaisen luvalla, eikä hän ollut varma, voisiko saada tuota lupaa. Hänen oli kuitenkin pakko yrittää, vaikka se johtaisikin siihen, ettei kujakissayhteisön johtaja enää luottaisi häneen. Millään muulla ei ollut väliä kuin Kanervan löytymisellä.
Eräänä päivänä partion jälkeen Härmä harppoikin suoraan Keijukaisen luo. Hän toivoi naaraan olevan hyvällä tuulella, etenkin luottavaisella tuulella, mutta se oli harvinaista herkkua. Hän löysi harmaan naaraan leirin keskellä seisovan litteän kiven juurelta. Härmä oli miettinyt tarkkaan sanojaan ja toivoi löytäneensä oikeat.
“Keijukainen, voimmeko puhua hetken?” Härmä kysyi ehtiessään yhteisön johtajan luo. Keijukainen katsoi häntä uteliaana: vakava ilme Härmän kasvoilla kertoi, että hänellä oli jotain tärkeää asiaa. Harmaa naaras nyökkäsi ja astahti kauemmas parista muusta kujakissasta, jotka juoruilivat ketunmitan päässä kaksikosta.
“Selvä. Mitä asiaa sinulla on?”
Härmä teki parhaansa näyttääkseen katuvalta ja varovaiselta, jotta Keijukainen kuvittelisi, ettei hän mielellään tätä tehnyt.
“Noh… Eräs ystäväni asuu näillä seuduilla”, Härmä aloitti ja siirteli maata tassunsa alla teeskennellyn hermostuneesti. “Hän on todella taitava parantaja. Opin häneltä kaiken, minkä tiedän. Ajattelin, että hänestä voisi olla hyötyä kujakissayhteisölle. Olisi parempi, jos meillä olisi kaksi parantajaa.”
Härmä kohtasi hetkeksi Keijukaisen katseen vain nähdäkseen, että naaras siristeli epäileväisenä silmiään.
“Kenties”, kujakissa murahti nyökäten. “Yritätkö sanoa, että haluat lähteä etsimään häntä?”
Hienoa. Keijukaisen nopea päättelykyky helpottaisi Härmän työtä hiukan.
“Kyllä. Uskon, että hän olisi halukas liittymään kujakissayhteisöön”, Härmä sanoi hymyillen. “Hän olisi hieno lisä joukkoomme.”
Keijukainen nyökkäsi jälleen ja näytti puntaroivan Härmän ehdotusta. Härmä tiesi, ettei ollut Keijukaisen silmissä mikään luotettavin yhteisöläinen, mutta oli hyvä merkki, että naaras edes harkitsi asiaa.
“Ymmärrät varmasti, että en mielelläni noin vain päästä sinua lähtemään”, Keijukainen sanoi hetken päästä. “Mutta jos uskot, että hänestä tosiaan olisi hyötyä kujakissayhteisölle, voin antaa sinulle luvan lähteä etsimään häntä.”
Härmä tunsi olonsa voitonriemuiseksi. Hän ei ollut olettanut naaraan suostuvan näin helposti. Harmaa kolli oli jo valmis kiittelemään Keijukaista vuolaasti, kun kujakissayhteisön johtaja yllättäen jatkoi.
“Mutta”, Keijukainen sanoi ja katsoi Härmää terävästi silmiin, “jos et palaa, ennen kuin puissa on lehdet, me etsimme sinut, missä vain piileksitkään, ja tapamme sinut. Onko tämä selvä?”
Kun Keijukainen sanoi nuo sanat, Härmä uskoi niiden olevan täyttä totta. Hän kuolisi, jos ei palaisi, Keijukaisen kylmä katse takasi sen. Onneksi Härmän aikeena ei kuitenkaan ollut jättää kujakissayhteisöä taakseen, sillä hänen oli edelleen pysyttävä klaanien lähellä. Hän etsisi Kanervan ja palaisi takaisin ennen lehtien puhkeamista.
“On, Keijukainen”, Härmä sanoi vakavasti. “Minulla ei ole mitään aikomuksia paeta, jos sitä pelkäät. Voit luottaa minuun.”
Keijukainen katsoi häntä pitkään ja nyökkäsi sitten.
“Milloin lähdet?” naaras kysyi ja näytti rentoutuvan hiukan. Härmä virnisti.
“Nyt heti. Toivon mukaan näemme pian, Keijukainen.”

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

“Onneksi olkoon, odotat pentuja.” Härmän sanat kolahtivat kovaa ja jäivät kaikumaan korviini kuin ikävä tinnitus. Harmaa parantaja sanoi vielä jotakin muutakin, mutta olin uutisesta yhä niin shokissa, että saatoin vain tuijottaa tätä epäuskon vallassa.
Pentuja? Odotin pentuja? Kharonin pentuja? Meidän pentujamme? Montako pentua? Minun sisällänikö? Kysymykset pyörivät mielessäni vinhaa vauhtia, ja tunsin pienen paniikin poikasen pyrkivän ylös kurkkuani pitkin ja salpauttavan samalla hengitykseni. Kun Härmä oli poistumassa paikalta, käännyin katsomaan kumppaniani, jonka uskoin jakavan kanssani saman järkytyksen, mutta sen sijaan näinkin Kharonin poikkeuksellisen iloiset kasvot. Missä oli se järkytys, jonka olin odottanut näkeväni?
“Tämä on mahtavaa!” Kharon hihkaisi, selvästi enemmän innoissaan kuin kauhuissaan ajatuksesta pentujen saamisesta. En saattanut uskoa, että hänen reaktionsa oli todellinen. Oliko hän oikeasti mielissään tästä?
“Ei”, vastasin ääni käheänä ja yritin nieleskellä saadakseni sen kuulumaan paremmin, “ei ole mahtavaa.” Ilmeestäni saattoi helposti päätellä, että olin kaikkea muuta kuin iloinen uutisesta. Myös Kharonin onnistui tulkita tunnetilani oikein, ja hänen haltioitunut hymynsä vaihtui nopeasti tympääntyneeksi kulmien kurtistukseksi.
“Mitä ketunläjää tuo on tarkoittavinaan? Pennuista kuuluu olla onnellinen!” kumppanini maukui terävästi, enkä voinut olla panematta merkille hänen äänensä syyttävää sävyä. “Miten voit olla niin itsekäs? Olen menettänyt ihan kaiken, enkä saata uskoa, että pilaat minulta tämän ainoan hyvän asian, joka minulle on koskaan tapahtunut!”
Kharonin sanat saivat minut entistä järkyttyneemmäksi. Miten hän saattoi puhua minulle noin tällaisella hetkellä?! Punnersin itseni ylös vähän turhan nopeasti, ja se sai huimaukseni pahenemaan hetkellisesti, mutta olin juuri nyt niin vihainen kumppanilleni, että huippaus tuntui pieneltä sen rinnalla.
“Minäkö itsekäs?” viuhdoin hännälläni. “Luulin, että minä olen yksi niistä hyvistä asioista, joita sinulle on tapahtunut, mutta näköjään merkkaan sinulle vähemmän kuin nämä sisälläni kasvavat loiset!” Sillä hetkellä “loinen” kuulosti parhaimmalta tavalta kuvata epätoivottuja pentuja, jotka olivat vallanneet sisukseni ja imivät ahnaasti elinvoimaani joka päivä vähän enemmän. Huomasin, että sanavalintani sai Kharonin loukkaantumaan entistä pahemmin.
Ärähdin ääneen ja painelin sen jälkeen sanaakaan sanomatta kumppanini ohitse ulos pesästä. Juuri nyt kaikista vähiten halusin olla Kharonin seurassa, joka ei selvästikään kyennyt ymmärtämään, miten kamalalta minusta tuntui saada tietää, että sisälläni kasvoi jotakin, joka ei mielestäni sinne kuulunut.
Keijukainen istui yhä Litteäkiven vieressä, mutta Tyrskytiikeri oli lähtenyt jo johonkin tämän luota sillä välin, kun olimme olleet parantajan pesässä. Kurkkuani kuristi, kun lähestyin kasvattiemoani. Minua pelotti kertoa hänelle uutiset pennuista, sillä tiesin, millainen naaraan suhtautuminen minun ja Kharonin kumppanuuteen oli jo ollut. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että juuri emoni oli ainoa kissa, jolle saatoin puhua asiasta tällä hetkellä.
“Voimmeko puhua jossakin kahdestaan?” kysyin Keijukaiselta, joka nosti harmahtavan vihreän katseensa minuun turkistaan, jota tämä oli ollut sukimassa.
“Voimme puhua tuolla”, naaras viittasi hännällään Litteäkiven alla sijaitsevaan koloon, jonne yhteisö säilöi ruokansa.
Livahdin Keijukaisen edellä hämärään onkaloon ja käännyin sitten kohtaamaan tämän kasvotusten. Yritin löytää sanoja, mutta asian sanominen ääneen kuulosti mahdottomalta ja niin vastenmieliseltä, että ihan pahaa teki.
“Odotan pentuja”, töksäytin lopulta hieman tökerön kuuloisesti, “enkä tiedä, mitä teen. Kharon suuttui minulle, kun en ollutkaan uutisesta iloinen niin kuin hän, ja suoraan sanottuna minua kauhistuttaa ajatella, että kuun päästä minun pitäisi kyetä puskemaan itsestäni ulos kissanalkuja…” Lysähdin istumaan, sillä seisominen alkoi tuntua liian raskaalta. Painoin pääni alas vähän häpeissäni, ja odotin sydän tykyttäen hermostuneesti kasvattiemoni tuomiota. Pelkäsin, että hän ei voisi enää rakastaa minua samalla tavalla kuin ennen.

//Keiju? D:

//Kirjoittaja: Auroora

//Hahmon sijainti:

//Eloklaanin reviiri

Härmä kuunteli ilmeenkään värähtämättä, kun Päivänsäde luetteli oireitaan. Mikään ei kuulostanut hälyttävältä eikä oikeastaan edes vakavalta. Jo se, että Päivänsäde oli ylipäätään päässyt omin jaloin parantajan pesälle, oli merkki siitä, että hän kyllä selviäisi. Oireet eivät kuitenkaan olleet niin tavanomaisia, että ne olisi voinut laittaa pilaantuneen riistan tai univajeen piikkiin. Härmällä olikin jo aavistus siitä, mikä Päivänsädettä vaivasi.
“Katsotaan”, sanoi parantaja ja heilautti hännällään sammaleisen makuusijan suuntaan. “Käy tuohon maaten. Minun on tutkittava sinua tarkemmin.”
Päivänsäde kömpi heikosti pedille ja kellahti kyljelleen. Kun naaras oli asettunut mukavasti sammalille, Härmä laski tassunsa tämän vatsalle. Hän oli varovainen tunnustellessaan kujakissan kylkeä, jotta ei satuttaisi Päivänsädettä ja samalla tuntisi pienimmätkin liikkeet. Kharon odotteli edelleen kumppaninsa vierellä huolestunut ilme kasvoillaan. Härmää huvitti hiukan kaksikon vakava, pelokas suhtautuminen, mutta hän peitteli virnettään parhaansa mukaan.
Kun Härmä oli varma diagnoosista – vaikka ei hän paljoa varmistusta Päivänsäteen oireiden jälkeen ollut tarvinnutkaan – harmaa kolli katsoi kumpaakin kissaa tyynesti silmiin.
“Onneksi olkoon, odotat pentuja”, Härmä sanoi Päivänsäteelle ja väräytti huvittuneena viiksiään. “Et ole kuolemassa, vaikka en nyt tiedä kuinka toivottuja nämä uutiset olivat.”
Härmä antoi naaraan sulatella tätä uutista hetken, ennen kuin jatkoi.
“Suosittelen, että siirryt pian pois partiotehtävistä sun muista. On parempi, että et rasita itseäsi liikaa. Arvioisin, että pennut syntyvät suunnilleen kuun kuluttua.”

//Päivi tai Kharon?

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

//TAISTELUTARINA

Olin lähtenyt partioon yhdessä pentuetoverini Hyökyaallon ja Rubiinin kanssa. En pitänyt saalistamisesta en sitten yhtään! Sain joka saalistuspartion päätteeksi kuulla kommentteja kujakissoilta, miten surkeasti olin pärjännyt. Se oli totta, harvoin minä edes olin saanut mitään kiinni. Inhosin sitä, kuinka kissojen katseet kääntyivät aina minun mustaan turkkiini, kun joku arvosteli saalistustaitojani.
Kesken kaiken Hyökyaalto oli aivan yhtäkkiä rynnistänyt rajan yli suoraan Eloklaanin reviirin puolelle. Typerä veljeni oli seurannut rusakkoa ymmärtämättä, että pitkäkorva oli juossut jo rajan yli suoraan kohti vihollispartiota. Eloklaanilaisten joukossa oli minulle tuttu kissa, jonka kanssa olin taistellut hyökätessämme Eloklaanin leiriin. Kun kolmesta eloklaanilaisesta selvästi vanhin ja kokenein kissa lähti syöksymään kohti Hyökyaaltoa, oli selvää, että tästä syntyisi taistelu. En pitänyt turhasta verenvuodatuksesta, mutta täytyi myöntää, että olin jollain sairaalla tavalla iloinen tavatessani taas kermanvärisen kollin! Jokin hänessä kiehtoi minua, mutten ihan osannut sanoa mikä. Kermanvärinen kolli syöksyi kohti minua, enkä ehtinyt väistää hänen nopeaa hyökkäystään. Kissan käpälä iskeytyi inhottavasti vasten kasvojani. Kamppailimme melko tasaväkisesti hetken, kunnes vihollinen sai otteen minusta. Hänen käpälänsä olivat kietoutuneet niskani ympärille ja hetken luulin jo, etten pääsisi siitä irti. Tämä kissa ei ollut lainkaan sellainen, millaiseksi eloklaanilaisia oli kuvailtu. En tiennyt miksi, mutta juuri se taisi olla syy, jonka vuoksi kissa oli kiinnostava. Ellemme olisi olleet vihollisia, olisin mielelläni selvittänyt, mikä hän oikein oli kissojaan..
Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua siltä, että jäisin tämän kiehtovan kissan otteeseen ikuisuudeksi. Vaikka kissa niin kiinnostava olikin, en halunnut jäädä tähän. Asentoni oli kerrassaan epämukava, ja kollikissa teki kaikkensa saadakseen sen entistä epämukavammaksi. Siispä heittäydyin aivan veltoksi ja ihmeen kaupalla onnistuin rimpuilemaan irti toisen otteesta. Kierähdin ketterästi taaemmas ja kampesin itseni pystyyn, kääntynen nopeasti vastustajani puoleen. Kermanvärisen kissan savuisissa silmissä oli vihainen ilme. Olin hieman harmissani siitä, ettei toinen ollut iloinen nähdessään minua. Minä sentään olin ollut viime kohtaamisen aikana erityisen kiltti. Kollikissa loikkasi kynnet ojossa minua kohti, mutta väistin hänen liikkeensä ja lähdin juoksemaan kohti metsää, kauemmas rajasta. Kuten olin arvellutkin, kolli lähti aikailematta perääni. Kun välimatkaa muihin oli tarpeeksi paljon, pysähdyin ja käännähdin äkkiä vastustajani puoleen, hyökäten sitten häntä kohti. Vihollinen ei ehtinyt vastaanottaa iskuani, joten pääsin iskemään vaivatta hänen selkäänsä. Upotin hampaani eloklaanilaisen niskaan ja iskin käpälilläni tämän turkkia. Hetken kuluttua loikkasin pois kollin niskasta ja laskeuduin lumiselle maalle.
”Hei, me emme tainneet esittäytyä viime kerralla”, naukaisin rauhallisella äänellä, yrittäen taas ottaa Deimoksen roolin, ”minun nimeni on Roska. Mikä sinun nimesi on?”

//VarjoKurre?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Eloklaanin reviiri

//TAISTELUTARINA (1TaP)

Rubiini taisteli mielipuolisella vimmalla, joka oli peräisin hänen toiselta, häiriintyneeltä puoleltaan. Albinonaaras ei säästellyt iskujaan kurittaessaan siniharmaata eloklaanilaista, jonka epätoivoiset yritykset puolustautua hyökkäyksiltä lähinnä vain ruokkivat kujakissan taistelutahtoa. Hänen silmissään naaras näyttäytyi kuin pelokkaana saaliseläimenä, joka tiesi kohtalonsa olevan lukkoon lyöty, mutta yritti siitä huolimatta uhmata sitä.
Eloklaanilainen horjahti Rubiinin lyödessä tätä tassullaan kasvoihin. Rubiini päästi ilmoille eläimellisen rääkäisyn ja syöksyi koko painollaan kissan päälle, kaataen tämän lumeen. Hän painoi toisella tassullaan nuorta naarasta maata vasten ja kohotti toisen käpälänsä ylös tehdäkseen sillä kuolettavan iskun kissan paljaana olevaan kaulaan. Kuitenkin juuri sillä hetkellä hänen silmiensä edessä välähti kuva maassa makaavasta Pähkinästä, jonka sairaat silmät tuijottivat häneen anelevasti.
“Ei!” hän haukkoi henkeä ja astui typertyneenä kauemmaksi lumessa makaavasta kissasta. Rubiinin päässä jyskytti. Taistelun äänet hänen ympärillään muuttuivat pelkiksi etäisiksi kaiuksi, ja hän vain tuijotti siniharmaata eloklaanilaista poissaolevasti.
“Anna anteeksi, Pähkinä…” Rubiini vaikersi hiljaa sekavana. “Anna anteeksi… Annathan anteeksi…”
Sillä välin eloklaanilaisen oli onnistunut päästä takaisin jaloilleen. Rubiini seurasi tätä tarkasti katseellaan, ikään kuin yrittäen varmistua siitä, kuka tämä oli. Hänen mielensä teki tepposia ja sekoitti nykyisen ja menneen keskenään – oliko hänen edessään todellakin Eloklaanin kissa vaiko Pähkinä?

//Sade?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Eloklaanin reviiri

//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale on rajakahakasta, eli 130 sanaa = 1TaP)

”Voi Pähkinä. Tänään on ollut niin kovin kaunis päivä. Aurinko paistaa ja linnut laulavat – hiirenkorvaan ei varmastikaan ole enää pitkä aika!” Rubiini huokaisi katsellen haaveilevasti puiden latvojen takaa pilkistävää palaa taivasta.
”Hei Rubiini, kenelle sinä juttelet?” Leopardi ilmestyi Rubiinin taakse.
Rubiini kääntyi katsomaan täplikästä naarasta hymyillen hieman aavemaisesti. ”Pähkinälle.”
Leopardin hämmentynyt ilme muuttui myötätuntoiseksi. ”Kaipaat häntä varmasti kovasti.”
Rubiini kallisti päätään kysyvästi. ”Miksi kaipaisin? Hänhän on aivan tässä näin”, hän sanoi ja laski tassunsa edessään olevan myyrän kallon päälle. ”Vai mitä, Pähkinä?”
Valkoisena hohtava kallo pysyi vaiti, mutta Rubiini naurahti vähän, ihan kuin hän olisi voinut kuulla sen vastaavan myöntävästi hänen kysymykseensä.
Leopardi tuijotti pitkään kalloa, ennen kuin siirsi hiukan järkyttyneen katseensa taas Rubiinin. Rubiini käänsi kalloa sen verran, että sen tyhjät silmäkuopat tuijottivat takaisin Leopardiin. Täplikäs naaras luimisti korviaan hämmentyneen oloisena ja oli ilmeisesti aikeissa sanoa jotakin, ennen kuin heidät keskeytettiin Hyökyaallon toimesta.
”Rubiini! Meidän piti mennä saalistamaan”, siro, valkoinen kolli muistutti. Tämä katseli häneen ja Leopardiin päin läheltä leirin sisäänkäyntiä yhdessä siskonsa Roskan kanssa.
”Olen tulossa”, Rubiini lirkutti vastaukseksi ja silitti sitten nopeasti hännällään kalloa. ”Tulen pian takaisin, Pähkinä. Leopardi pitää sinulle sillä välin seuraa.” Hän katsoi päätä hetken hyvin lämpimästi, ennen kuin siirsi katseensa Leopardiin. ”Pidä hänestä huoli sillä välin, kun olen poissa.” Sen jälkeen hän nousi ylös ja tassutti kepein askelin toisten nuorten kissojen luo.

Kujakissojen uusi väliaikainen koti oli Rubiinista kovin kaunis. Oli paljon puita, vesistöjä ja saalistuspaikkoja. Erityisesti tämä komea koivumetsä oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen, ja hän olisi voinut viettää siellä kaiken aikansa!
Rubiini oli aivan omissa maailmoissaan, eikä heti huomannut Hyökyaallon heiluvaa häntää, jolla nuori kolli yritti viestittää, että lähistöllä oli rusakko. Hyökyaalto käski häntä ja Roskaa odottamaan paikallaan ja lähti sitten itse hiipimään eläintä kohti.
Rubiini seurasi saalistusta pää aavistuksen kallellaan. Hänen mielessään välähti kuvia Pähkinän kouristelevasta ruumiista, taistelevista ja rääkyvistä kissoista Eloklaanin leirissä, Ukosta palavassa talossa… Naaraan tyyni, rauhallinen olemus säröili, mutta hän taisteli parhaansa mukaan sisäisiä demoneitaan vastaan, jottei se olisi näkynyt ulospäin. Nyt oltiin metsällä, ei tappamassa silkasta tappamisen ilosta.

Hyökyaalto oli kadonnut Rubiinin ja Roskan näköpiiristä hetkeksi. Naaraat seurasivat kollin ja tämän jahtaaman rusakon hajujäljen perässä Eloklaanin rajalle, jonka toiselle puolelle valkoinen erakko oli pysähtynyt. Rubiini huomasi tämän keskustelevan kolmen eloklaanilaisen kanssa. Ilmeisesti rusakko oli päässyt karkuun, sillä koko eläintä ei näkynyt missään. Voi harmi…
Eloklaanilaiset eivät vaikuttaneet olevan kovin mielissään Hyökyaallon astuttua heidän puolelleen rajaa, ja nämä yrittivätkin kovasti saada tätä lähtemään. Yhtäkkiä kiihkeä väittely puhkesi taisteluksi, ja tabbykuvioinen naaras loikkasi Hyökyaallon kimppuun. Siinä samassa myös kermanvärinen kolli oli syöksynyt Roskan päälle, ja täysi rähinä oli päällä.
Rubiinin turkkia alkoi kihelmöidä, kun hän katsoi toistensa kimpussa pyöriviä kissoja. Hänen katseensa lukittui ainoana ilman vastustajaa olevaan siniharmaaseen naaraaseen, ja hänen kasvoilleen levisi hieman kajahtanut hymy.
”Näköjään me tanssimme yhdessä!” hän hihkaisi ja ryntäsi sitten varoittamatta toista nuorta kissaa päin.

//Sade, Roska, Varjo?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Eloklaanin reviiri

Härmän vähättelevä suhtautuminen hengenhätääni sai minut hieman ärsyyntyneeksi. Luulisi, että kolli tajuaisi olla edes vähän huolissaan, kun yhteisön perijätär ryntäsi parantajan pakeille kipujaan valittaen. Jos minulle sattuisi jotakin, Härmä saisi henkilökohtaisesti katua välinpitämättömyyttään Keijukaisen tietoon tullessa, ettei tämä ollut kyennyt tekemään mitään hyväkseni.
”Minua huimaa ja oksettaa ja aamuisin on aivan kamala olo”, aloitin oireiden luetteloinnin, ”ja välillä minulla ei ole ollenkaan nälkä, kun taas toisena päivänä voisin syödä vaikka kokonaisen jäniksen yksinään. Kaiken tuon lisäksi mielialani on viime aikoina ollut… no, epävakaa.”
Selittäessäni kaikista ilmiselvistä kuolemaan johtavan taudin oireista, minulle iski jälleen hirveä heikotus. Jouduin sulkemaan silmäni hetkeksi estääkseni pesää pyörimästä ympärilläni. Kai Härmä nyt itsekin näki, miten sairas olin? Tässä vastenmielisen hajuisessa pesässä täytyi olla jotakin, joka helpottaisi oloani. Ja jos Härmä ei löytänyt minulle sellaista rohtoa, etsisin sen omin käpälin.
”No, mitä mieltä olet?” kysyin avatessa silmäni ja kohdistaessa yhä hieman utuisen katseeni harmaaseen kolliin. ”Mihin sairauteen oireeni viittaavat? Onhan siihen olemassa parannuskeino?”

//Härmä (tai Kharon)?

//Kirjoittaja: Auroora

//Hahmon sijainti:

//Eloklaanin reviiri

Kun eloklaanilaiset oli häädetty leiristään, kujakissayhteisö oli ottanut tilan haltuunsa. Härmälle se tarkoitti sitä, että hänellä oli pitkästä aikaa oma yrttivarastonsa. Kun kujakissayhteisö oli taistelun jälkeen alkanut tutkia uutta majapaikkaansa, Härmä oli nenänsä johdattamana suunnannut suoraan yrtintuoksuiseen pesään. Hänen silmänsä olivat oikein laajentuneet hämmästyksestä, kun harmaa kolli oli nähnyt huolellisesti lehtien päälle koottujen yrttikekojen rivit. Edes hän ja Kanerva eivät koskaan olleet keränneet näin vaikuttavaa yrttikokoelmaa. Toisaalta Härmä huomasi, että muutamia hänen itse melko tärkeinä pitämiään yrttejä puuttui, ja osa eloklaanilaisten parantajien rohdoksista oli kollille täysin vieraita. Selvästi yrttitieto vaihteli alueittain.
Viime päivät Härmä olikin yrittänyt pähkäillä, mihin näitä mysteeriyrttejä saatettiin käyttää. Vaikka kolli ei muusta tuntunut välittävän kuin emonsa murhan kostamisesta, yrteistä ja parantamisesta hän oli aina ollut kiinnostunut ja valmis oppimaan lisää. Koska vapaaehtoisia koekaniineja ei ollut löytynyt, Härmä oli melko uhkarohkeasti kokeillut joitain yrteistä itseensä. Useimmilla ei ollut merkittävää vaikutusta, mistä Härmä päätteli, että niitä käytettiin vain johonkin tiettyyn vaivaan. Yksi oli kuitenkin saanut hänet menettämään tajunsa, ja noihin häijyihin marjoihin kolli olikin kokeilunsa viimein lopettanut.

Eräänä päivänä Härmä oli juuri saapunut keräilemästä minttua, kun mekkala parantajan pesän suulla kiinnitti hänen huomionsa. Hän nakkasi lehdet maahan harmistuneena siitä, että hänen työskentelynsä oli keskeytetty todennäköisesti jollain jonninjoutavalla. Kun harmaa kolli kääntyi ympäri, hän kohtasi Päivänsäteen ja Kharonin hätääntyneet katseet. Koska kumpikaan ei näyttänyt haavoittuneelta eikä millään tavalla sairaalta, Härmä kallistui yhä enemmän sen puoleen, että asia tosiaan oli jonninjoutava.
“Härmä, olenko minä kuolemassa? Osaatko sinä auttaa minua? Oloni on aivan hirveä, enkä tiedä, kuinka pitkään jaksan enää!”
Härmä kohotti kulmiaan Päivänsäteen vauhkoamiselle sen enempää tilanteesta huolestumatta.
“Yleensä kuolevat kissat pitävät hiukan vähemmän meteliä”, harmaa parantajakolli tuhahti. “Rauhoitu nyt aivan ensiksi ja kerro, mitä oireita sinulla on.”

//Päivi? Kharon?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Eloklaanin reviiri

//TAISTELUTARINA (4TaP)

Eloklaanilainen alkoi todella käydä hermoilleni! Nykyajan nuorilla ei ollut minkäänlaista kunnioitusta vanhempiaan kohtaan. Jos tuo räkänokka olisi tiennyt, millaisiin julmuuksiin olin kykeneväinen, hänellä olisi varmasti ollut eri ääni kellossa. Sen sijaan vaikutelma, jonka hän nyt minusta sai, oli hidas ja kömpelö katinroikale, joka ei pärjännyt edes keskenkasvuiselle pennunrääpäleelle. Ei ihme, että Keijukainen piti minua epäpätevänä.
Kun Malvatassu ryhtyi kurkottelemaan viereisen puun oksia kohti, minulle ei jäänyt montaakaan vaihtoehtoa – joko antaisin oppilaan päästä livistämään käpälistäni tai suostuisin hänen typerään sopimukseensa. Sopimukseen suostumalla minulla sentään oli jonkinlainen mahdollisuus päästä tilanteessa voiton puolelle, vaikka se olikin häviävän pieni.
”Hyvä on, rääpäle!” puuskahdin naaraalle ja lähdin laskeutumaan alaspäin samalla, kun sanoin hänelle: ”Suostun sopimukseesi! Jos saan sinut kiinni ennen rajaa, lähdet minun mukaani, ja jos taas en, kerron sinulle, miksi hyökkäsimme kimppuunne.”
”Rajalla nähdään”, Malvatassu virnisti, ja samalla hetkellä naaras loikkasi seuraavaan puuhun.
Samaan aikaan olin itse melkein päässyt takaisin tukevalle maankamaralle. Matkaa maahan oli noin hännänmitan verran. Ryhdistäydy nyt, Tyrskytiikeri! Oletko kissa vai hiiri? Pudottauduin lumeen, ja lähdin saman tien puita pitkin etenevän oppilasnaaraan perään. Eloklaanilainen oli yllättävän nopea, vaikka keikkuikin korkealla maanpinnan yläpuolella.
Joutuessani pujottelemaan paksujen koivurunkojen välissä, menetin välillä näköyhteyden kissaan, mutta oksistosta kuuluva rapina ilmiantoi minulle tämän olinpaikan.
Koivumetsän raja häämötti jo edessäpäin, ja sen jälkeen alkoi Eloklaanin uusi, pienennetty reviiri. Pistin tassua toisen eteen pysyäkseni Malvatassun vauhdissa, mutta lumessa tarpominen kävi ihan työstä, ja olin auttamatta jäljessä.
Tunsin turhautumisen yltyvän sisälläni, kun näin laikukkaan kissan laskeutuvan alas puusta muutaman ketunmitan päässä ja hyppelevän sen juurelta nummea kohti – naaras oli päässyt Eloklaanin puolelle rajaa.
”Minä ehdin ensin”, Malvatassu maukui omahyväisesti, kun pääsin hänen kohdalleen, ”joten antaa kuulua: Miksi kävitte kimppuumme, ja ennen kaikkea, miksi veitte metsäni?” Naaras katsoi minua vaativasti, vastauksia vailla. Vastauksia, jotka minun oli hänelle annettava suostuttuani hänen typeriin ehtoihinsa. Mutta toisaalta taas, nautin siitä, kun sain kertoa jollekulle suurista suunnitelmistamme… Halusin eloklaanilaisten elävän pelossa ja epävarmuudessa.
”Eikö se ole aika ilmeistä? Haluamme tuhota teidät”, naurahdin kuivasti. ”Ennen kaikkea haluamme tuhota teidän päällikkönne – arvostetun, rakastetun ja kunnioitetun Mesitähtenne, joka on teoillaan tuhonnut monen, monen kissan elämän.”
Ennen kuin Malvatassu ehti sanoa mitään, takaani kuului askelia, joiden äänen lumi osittain vaimensi. Haistoin heti Keijukaisen sekä hänen tuoksuunsa sekoittuvan veren – toiselle eloklaanilaiselle ei ollut tainnut käydä kovin hyvin.
”Meillä on yksi eloklaanilainen vähemmän riesana”, Keijukainen totesi tassuttaessaan vierelleni, vahvistaen epäilyni: Hallavarjo oli kohdannut loppunsa kujakissajohtajan kynsissä.
Silloin Malvatassu otti jalat alleen. Kilpikonnalaikkuinen oppilas lähti pinkomaan pidemmälle nummille minkä käpälistään pääsi, ja tiesin, että oli aivan turhaa edes yrittää lähteä hänen peräänsä.
”Päästit hänet sitten menemään, hiirenaivo!” Keijukainen sähähti minulle, ja oli lähellä, että tämä olisi huitaissut minua kasvoihin kynsillään.
”Mitä me yhdestä oppilaasta?” murahdin takaisin, vaikka tiesin aivan hyvin, että juuri kyseisestä oppilaasta oli ollut meille riesaa aivan riittämiin. ”Hän tietää, miten hänen kaverilleen kävi, eikä varmasti astu enää meidän puolellemme rajaa toiste.”

//Keijukainen?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

Päivänsäde: 32kp! –

Kharon: 22kp! –

Tyrskytiikeri: 8kp + 3TaP –

Keijukainen: 16kp + 7TaP –

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

//TAISTELUTARINA, 7TaP

En liiemmin viettänyt kallista aikaani Tyrskytiikerin inhottavassa seurassa – en etenkään kahdestaan hänen kanssaan – mutta tänään oli poikkeus. Päivänsäde oli yllättäen anonut lupaa jäädä pois partiosta, ja koska perijättäreni oli todella näyttänyt väsyneeltä, olin antanut hänelle luvan laiskotteluun.
Aivan sattumalta olimme Tyrskytiikerin kanssa törmänneet Koivumetsässä kahteen kissaan, joista molemmat löyhkäsivät vahvasti Eloklaanilta. En voinut uskoa, että Eloklaanin jäsenet olivat rikkoneet asettamiani sääntöjä ja ylittäneet rajan noin vain! Koppavaksi osoittautunut kilpikonnalaikukas naaras sai minut raivostumaan. Hän koetteli hermojani hymyissä suin siihen saakka, kunnes minulle riitti. Tein varoittamatta nopean syöksyn suulasta kakaraa kohti, ja eloklaanilaisen hymy hyytyi hetkessä. Tämä parkui ystäväänsä – jonka nimi avunhuudosta päätellen oli Hallavarjo – avukseen. Valkea kolli ei aikaillut, vaan syöksyi minua kohti pelastaakseen klaanitoverinsa.
Tyrskytiikeri ei tiedetysti ollut tunnettu ketteristä ja nopeista liikkeistään, joten hänen takiaan laikukas naaras pääsi livahtamaan pakoon. Ihme kyllä raidallinen kujakissa ymmärsi lähteä hänen peräänsä. Kanssani taisteleva eloklaanilaiskolli oli kaikkea muuta kuin hyvä taistelija. Se tuki ajatustani siitä, ettei Eloklaanissa juurikaan panostettu taisteluharjoituksiin, toisin kuin Kuolonklaanissa. Valkea kissa yritti sivaltaa minua kynsillään. Vaikken itsekään ollut mikään ketterin kissa, onnistuin väistämään ongelmitta huonon taistelijan kynnet. Ennen kuin vihollinen ehti edes tajuta, vastasin hänen hyökkäykseensä samanlaisella sivalluksella. Kolli ei ehtinyt väistää kynsiäni, vaan ne iskeytyivät kipeän näköisesti ja kuuloisesti toisen kuonoon. Punainen veri roiskahti haavasta kollin vitivalkealle turkille ja tämä parahti kivusta. En antanut armoa, vaan kävin uuteen hyökkäykseen, tällä kertaa loikaten viholliseni päälle. Hallavarjoksi kutsuttu kolli yritti kamppailla vastaan, muttei mennyt kauaakaan kun sain jo painettua hänet alleni maahan. Kolli makasi allani kyljellään, kun minä seisoin hänen niskansa takana toisen käpälän kynnet hänen päänsä päällä ja toisen kaulalla. Hetken kissa yritti rimpuilla irti otteestani, mutta kun puristin kynsiäni aina vain lujemmin hänen kaulaansa, hän lopetti.
”Tämä ei ole teidän reviiriänne”, sihisin hampaat irvessä viholliseni korvaan, ”mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?”
Kolli yritti vastata jotain, mutten halunnut kuulla hänen turhia sanojaan, joten nostin kollin pään päällä lepäävän käpälän ylös ja iskin sillä häntä kasvoihin. Kissa sähähti ja alkoi taas rimpuilla, mutta kuten ei aiemminkaan, ei siitä nytkään tullut mitään.
”Se kysymys ei ollut esitetty sinulle, hiirenaivo. Mutta tämä on: missä Eloklaanin uusi leiri sijaitsee?” kysyin kylmällä äänellä, vaikka tiesin, että tuskin saisin vastausta kysymykseeni. Tämä turha kissa vaikutti juuri sellaiselta, joka ajatteli klaaniaan ja läheisiään loppuun saakka; olihan hän pelastanut klaanitoverinsa uhkarohkeasti, vaikka oli varmasti tiedostanut olevansa surkea taistelija. Minun mielestäni hänen tekonsa oli silkkaa typeryyttä. Ei nuoremmalla naaraalla näyttänyt olevan ongelmia pakenemisen kanssa, hän olisi varmasti selvinnyt ilman tätä tumpeloa.
”Sitä minä en kerro”, soturi sähähti ja kierähti yllättäen selälleen, yrittäen iskeä kyntensä minuun. Vastaanotin alkaneen hyökkäyksen ja kamppailimme pienen hetken lumessa keskenämme. Me molemmat varmasti tiesimme, että tämä ei tulisi päättymään eloklaanilaisen kannalta hyvin. Oli säälittävää katsoa, kuinka kovasti hän yritti taistella henkikultansa puolesta. Jos tämä Hallavarjo olisi ollut puhelias tapaus, olisin voinut jättää hänet henkiin. Hän ei olisi palannut enää kotiklaaniinsa, vaan siirtynyt kanssamme yhteisön leiriin vahdittavaksi.
Mutta hän oli todistanut, ettei kunnioittanut minua lainkaan, enkä voinut antaa sitä anteeksi. Kun kamppailu päättyi minun saatua tiukka ote kollin kaulasta, oli aika lopettaa tämä sekoilu. En voinut käsittää, miten olin näin pitkäksi ajaksi jäänyt tasitelemaan tällaisen surkimuksen kanssa! Upotin hampaani syvälle kissan pehmeään kaulaan empimättä. En antanut hänelle mahdollisuutta sanoa enää mitään. Hänen puheensa oli puhuttu, ja nyt hän saisi katua sitä, ettei keksinyt parempaa sanottavaa. Mitä tiukemmaksi puristin otettani, sitä vaikeammaksi kollin hengittäminen kävi. Jossain vaiheessa hän kai alkoi panikoida, sillä kissa alkoi heilua armottomasti puolelta toiselle, yrittäen päästä irti otteestani. Eloklaanilaiset sitten olivatkin typeriä! Muka halusivat pelastaa kaikki, mutteivät kyenneet pelastamaan edes itseään. Tarvittiin enää vain viimeinen puraisu, ja tämä turha taistelu oli ohi. Hetkessä kissa valahti elottomaksi, kun veri tulvahti suuhuni. Irrotin otteeni vihollisesta ja katsoin häntä inhoten.
”Hyvää yötä, hiirenaivo”, tuhahdin ja tönäisin käpälälläni elottoman soturin valkoista turkkia, joka oli alkanut kovaa vauhtia värjääntymään punaiseksi. Soturin sammuneet silmät olivat yhä auki ja ne osoittivat kohti taivasta, joka erottui yläpuolellamme koivupuiden alastomien oksien takaa. Tämä kissa totta tosiaan oli kuollut, ja se oli hänelle aivan oikein. Ei kukaan tuollainen ansainnut elää, se nyt vain oli tosiasia, jonka varmasti eloklaanilaisetkin olivat huomanneet. Mitä klaani teki soturilla, joka ei osannut taistella? Niinpä! Ei yhtään mitään.
Jätin kissan makaamaan maahan ja lähdin tallustamaan Tyrskytiikerin lumeen jääneitä jälkiä pitkin eteenpäin. En luottanut kujakissaan lainkaan, enkä olisi ihmetellyt yhtään, jos hän olisi pulassa. Minun olisi kuitenkin pelastettava hänet, sillä Kujakissayhteisöllä ei ollut varaa menettää enää yhtäkään jäsentä..

//Tyrsky?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Eloklaanin reviiri

Kharonin huoli sai minut entistä hätääntyneemmäksi – entä jos kuolema todella vartoi minua jossain aivan nurkan takana? Kun kumppanini yritti saada minua lähtemään mukaansa tapaamaan Härmää, tällä hetkellä yhteisön ainoaa parantajataitoista kissaa, en millään saanut itseäni ylös. Pelko ja epätoivo olivat naulinneet minut paikalleni, ja saatoin vain katsoa silmät kyyneleistä kosteina Kharonia, joka yritti patistella minua liikkeelle.
”Tuletko sinä?” Kharonin äänestä kuulsi turhautuminen. Mikäli en olisi ollut niin tolaltani, olisin käskenyt kollia varomaan äänensävyään. ”Jos emme selvitä mikä sinua vaivaa, sinä kuolet aivan varmasti!”
Hengitin ilmaa hitaasti ensin sisään, sitten ulos, minkä jälkeen nousin hieman kankealta tuntuville jaloilleni ja tassutin Kharonin vierelle. Otin Kharonista tukea lähtiessämme valumaan hitaanpuoleisesti takaisin leirin suuntaan, josta pelastus toivon mukaan löytyisi. Härmän oli parempi osata parantaa minut!

Leirissä ohitimme Keijukaisen ja Tyrskytiikerin, jotka keskustelivat jostakin lähellä Litteäkiveä. Kumpikaan ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta se ei ollut mitään uutta – kasvattivanhempani eivät olleet oikein koskaan tulleet toimeen keskenään, ja se oli asia, jonka kanssa olin saanut kasvaa pienestä pitäen.
Yritin pitää katseeni menosuunnassa ja näyttää mahdollisimman normaalilta. En halunnut Keijukaisen saavan tietää säälittävästä olotilastani, ennen kuin se oli aivan välttämätöntä. Jos todellakin olin kuolemassa, kertoisin asiasta vasta, kun olisin siitä satavarma.
Härmä oli löytänyt itselleen sopivan yösijan entisestä parantajan pesästä, jossa Eloklaanin parantajat olivat säilöneet yrttejä ja muita parannusvälineitä. Siellä haisi aivan kamalalta, joten ei ollut mikään ihme, ettei kukaan muu ollut halunnut asettua kyseiseen pesään Härmän lisäksi.
”Härmä!” kutsuin harmaata kollia astuttuamme Kharonin kanssa peremmälle hämärään onkaloon. Yrttien vahva löyhkä sai minut voimaan vielä huonommin, ja jouduin toden teolla kamppailemaan yrjötystä vastaan.
Heikossa valonkajastuksessa välähti silmäpari, ja pian Härmä asteli esiin varjoista. En jaksanut enää seistä huonovointisuudeltani, joten lysähdin istumaan.
”Härmä, olenko minä kuolemassa?” kysyin ähkäisten. ”Osaatko sinä auttaa minua? Oloni on aivan hirveä, enkä tiedä, kuinka pitkään jaksan enää!” Nojasin päätäni Kharonia vasten, joka seisoi toisella puolellani. Tunsin kumppanini hännän huiskivan puolelta toiselle levottomasti.

//Härmä (tai Kharon)? 🙁

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Kharon oli hyvin huolestunut, kun Päivänsäde kertoi olleensa viime päivät hyvin huonovointinen. Tummanharmaa naaraskissa oli sopertanut, kuinka hän pelkäsi kuolevansa. Se sai myös Kharonin huolestumaan aivan valtavasti. Ensin kujakissa meni sanattomaksi. Ajatuskin siitä, että hän menettäisi Päivänsäteen – yhden niistä harvoista kissoista, joka häntä enää tässä maailmassa rakasti – sai aikaan etovan olon. Kharon nielaisi ja raotti suutaan sanoakseen jotain, mutta sanoja ei vain tullut ulos hänen suustaan, joten hänen oli pakko sulkea suunsa. Kun kyyneleet alkoivat kohota kissan silmiin, hän syöksähti kohti alakuloista, pahoinvoivaa kumppaniaan. Päivänsäde säikähti kollin nopeaa liikettä, ja Kharon painautui tiukasti vasten naaraan turkkia. Kolli itki hiljaa, työnsi kuononsa Päivänsäteen turkkiin ja nuuhki hänen tuoksuaan.
”En voi menettää sinuakin, en voi”, Kharon nyyhkytti peloissaan irtaantumatta Päivänsäteestä. Ennen kuin harmaa naaras ehti sanoa mitään, Kharon vetäytyi pois hänen luotaan. Kujakissakolli nosti itkuisen katseensa kumppaniinsa, joka vaikutti olevan myös peloissaan.
”Minä en aio antaa sinun kuolla. Tule, mennään käymään Härmän luona. Jonkin yrtin on pakko parantaa sinut”, Kharon naukui ja viittoi kumppaniaan perässään takaisin kohti leiriä. Mutta Päivänsäde seisoi hievahtamattakaan paikoillaan, ja se sai kollikissan entistä huolestuneemmaksi.
”Tuletko sinä?” Kharon kysyi ja alkoi hieman tuohtua kumppaninsa käytökseen, ”jos emme selvitä mikä sinua vaivaa, sinä kuolet aivan varmasti!”

//Päivi? 🙁

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Eloklaanin reviiri

Kuunnellessani Kharonin selitystä siitä, miten olisi silkkaa ajan haaskausta yrittää puhua järkeä eloklaanilaisille, huono-oloni voimistui. Minulle tuli hyvin etova, jopa oksettava olo, ja kumppanini puhe puuroutui korvissani mahdottomaksi ymmärtää. Lyhyen hetken ajan maailma ympärilläni tuntui kallistuvan rajusti, ja minun oli otettava tukevampi asento pysyäkseni pystyssä.
Kun huimauskohtaus meni ohi, siirsin huonovointisena katseeni Kharoniin, jonka naamalle oli nyt ilmestynyt huolestunut ilme. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, minulle tuli valtava tarve oksentaa, ja niinpä käännyin vaivalloisesti vähän poispäin kumppanistani yökkiessäni valkoiselle lumelle kellertävää sappinestettä.
Vedin raskaasti henkeä ja lysähdin istumaan. Tunsin jalkojeni tärisevän hieman, ja minulla oli aivan kamala olo. Vielä kamalammalta minusta tuntui, kun oma puolisoni näki minut tässä kunnossa. Pelkäsin olevani vakavasti sairas, mikä saattaisi estää minua osallistumasta sodan voittamiseen. Jos en saanut henkilökohtaisesti olla katselemassa, kun elämä valui ulos Mesitähden raadellusta ruumiista, mikä pointti omalla elämälläni sitten ylipäänsä oli?
“Minulla on hirveä olo”, vaikersin hiljaa Kharonille. Tahtomattani kyyneleet nousivat polttelemaan silmiäni, ja yritin kiivaasti räpytellä ne pois. “Viime päivinä minua on oksettanut, huimannut ja särkenyt joka paikkaan, eikä se tunnu helpottavan… Minä pelkään, että kuolen.”
Kuolema ei ollut ennen huolettanut minua – paitsi silloin, kun Mäihä oli yllättäen heittänyt henkensä. Silloinkaan en ollut juuri murehtinut omaa kuolevaisuuttani, mutta nyt tilanne oli toinen. Miten voisinkaan kertoa Keijukaiselle, että olin epäonnistunut elämäntehtävässäni ennen kuin olin ehtinyt sitä edes toteuttaa? Kaikki kasvattiemoni tekemät uhraukset menisivät hukkaan…

//Kharon? :c

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisö

Kharon katsoi hieman helpottuneena kumppaniaan, joka Tähtiklaanin kiitos tuntui ymmärtävän Kharonia. Pahinta olisi ollut, jos harmaaturkkinen Päivänsäde olisi alkanut jäkättämään kollille siitä, miten väärin hän oli tehnyt. Kharon halusi uskoa Päivänsäteen olevan oikeassa ja hänen olonsa kohenikin hieman. Siitä huolimatta hän ei voinut lakata ajattelemasta Hopeaputousta ja sitä, miten julmasti Kharon oli hänen henkensä riistänyt. Jos valkea kolli olisi siihen kyennyt, hän olisi palannut ajassa taaksepäin ja toimintu toisin. Hänen olisi pitänyt yrittää selvittää, olisiko Hopeaputouksesta voinut saada heille liittolaisen. Kharon huokaisi hiljaa ja kohtasi Päivänsäteen tumman katseen.
”Sinä olet oikeassa”, kolli totesi päätään nyökytellen, ”mutta me emme pääse ikinä Mesitähden lähelle, kun hänen aivopestyt alaisensa suojelevat häntä. Yritin puhua Lieskakajolle taistelun lomassa, ja hän on aivan sokea. Hän ja tuskin kukaan muukaan ei voi nähdä Mesitähden toiminnassa mitään epäilyttävää. Heitä ei saa uskomaan meitä, joten emme voi välttyä turhilta kuolemilta.”
Päivänsäde katsoi hetken hiljaa kumppaniaan, kunnes hänkin nyökäytti hitaasti päätään.
”Heille on aivan turha puhua. Se on sama kuin puhuisi kiville, eivät he usko vaikka sanoisimme mitä”, Kharon lisäsi vielä ennen kuin kumppaninsa ennätti sanomaan mitään. Yllättäen Päivänsäde näytti siltä, kuin hän olisi syönyt jotain pilaantunutta. Naaras nyrpisti nenäänsä ja oli aivan kummallinen.
”Onko sinulla kaikki hyvin? Et näytä kovin hyvinvoivalta”, Kharon töksäytti huolestuneena.

//Päivi?