Kujakissayhteisön tarinat

Vetäisin syvään henkeä ja loikin portaat yläkertaan. Olin viimein päättänyt puhua Päivänsäteen kanssa. Tänään olisi se päivä, kun saisin hänet puhumaan. Ja siellä valkolaikkuinen naaras olikin.
“Päivänsäde?” rykäisin kurkkuani saadakseen naaraan huomion itselleni.
“Lyra”, Päivänsäde naukaisi hieman kylmästi. “Mitä asiaa?”
Naaraan kysymys oli vaikea, mitä asiaa minulla tarkalleen oli? Olisin jälleen halunnut nostaa esiin kaikki minua vaivanneet epäkohdat, mutta tällä kertaa pysyin tyynenä. Olisi paras mennä suoraan asiaan.
“Voitaisiinko me puhua? Tänään”, totesin katse vakavana. Päivänsäde katsoi minua hetken, kunnes nyökkäsi.
“Se sopii, mutta ei nyt. Minulla on muuta tekemistä”, naaras mietti ja jatkoi: “Kuunhuipun aikaan, läheisen viheralueen lähellä.” Nyökkäsin Päivänsäteelle ja peruutin sitten muutaman askeleen.
“Näemme kai sitten silloin”, naukaisin hiljaa ja loikin takaisin alakertaan, jossa Cassiopeia oleili Venuksen kanssa. Nyt olisikin oiva tilaisuus viettää aikaa pentujeni kanssa!

Kuu ei ollut vielä noussut huippuunsa, mutta käpäläni olivat johdattaneet minut sovittuun tapaamispaikkaan. Viileä tuuli leikitteli turkillani ja pöllön huhuilu kantautui jostain kauempaa. Loikkasin pienen kaksijalan rykelmän päälle. Se oli rakennettu puusta ja sitä oli mukava tiirailla pesän suuntaan. Olikohan Päivänsäde jo matkalla? Naarasta ei kuitenkaan näkynyt, joten aloin siistimään turkkiani. Halusin näyttää hyvältä kaikkien kissojen silmissä, mutta erityisesti emoni mielipiteellä oli todellista väliä. Nips vaan ja yksi pieni takku oli taas selvinnyt.
Räks. Säpsähdin ja nousin pystyyn. Päivänsäde oli saapunut! Hymyilin lämpimästi ja nousin käpälilleni. Varjoissa seisoi kissa, joka ei kuitenkaan ollut Päivänsäde. Sehän oli tyttäreni, Cassiopeia!
“Cassiopeia”, hymyilin lämpimästi ja taputin viereistä paikkaani.
“Odotan Päivänsädettä, mutta liity toki hetkeksi seuraani”, naukaisin hyväntuulisena ja vetäisin häntäni siististi käpälieni päälle. Varjoista ei kuitenkaan astunut esiin Cassiopeia, vaan kolmas tyttäreni – Rhiannon. Naaras ei kuulunut suosikkeihini. Minusta hän oli aina ollut hieman outo.
“Rhiannon”, naukaisin ja vaikka kuinka yritin peitellä pettymystäni, se kuulsi äänestäni läpi selkeästi. Rhiannon ei kuitenkaan vaikuttanut reagoivan mitenkään, vaan kohautti olkiaan ja hymyili. Naaraan hymy oli leveä ja outo. Värähdin.
“Mitä sinä muuten teet täällä?” kysyin hieman ihmeissäni. Rhiannon ei saisi liikkua yksin ulkona, varsinkaan tähän aikaan. Pitäisikin kerrata säännöt. Mutristin suutani.
“Sinä et muuten saisi olla täällä. Jos Päivänsäde näkee sinut-” ripitin tytärtäni.
“Älä huoli. Pettymykset ovat meille molemmille tuttuja”, Rhiannon vastasi tyynesti enkä ymmärtänyt mistä hän puhui. Meille molemmille? Naaras istuutui minua vastapäätä ja sukaisi muutaman kerran tassujaan.
“Tiedätkö sinä miksi minä tulin?” Rhiannon kysyi ja pudistin päätäni. En ajatellut kertoa sitä naaraalle ääneen, mutta todellisuudessa minä en ollut asiasta kiinnostunut. Rhiannon olisi kuitenkin palattava leiriin, mutta ei minulla ollut aikaa lähteä saattamaan häntä. Jos Päivänsäde saapuisi enkä minä olisi paikalla, meidän välit olisivat lopullisesti pilalla. Viheraukion yöaurinko paistoi kirkkaana meidän yllä.
“En oikeastaan, mutta voit kertoa siitä myöhemmin”, vastasin huolettomasti ja osoitin pesäpaikkamme suuntaan. Eiköhän hän siitä tajuaisi lähteä.
“Minä harjoittelin tätä.”
Käänsin katseeni taas tyttäreeni ja katselin häntä hämmentyneenä. Hän harjoitteli mitä? Keskustelua? Jotain uutta taisteluliikettä? Oli miten oli, minulla ei nyt oikeasti ollut aikaa naaraan outoihin temppuihin?
“Mitä?” kysyi suuren huokaisun saattelemana. “No sitä mitä minä aioin sanoa.”
Katseeni muuttui hieman vaivaantuneeksi. Hänellä oli ollut koko päivä aikaa sanoa se ja… Ihan sama.
“No sano se sitten, mutta minulla on oikeasti kiire. Päivänsäde tulee kohta”, mutisin mustavalkoisen kissan hymyillessä. Naaraan hymy näytti siltä, että se olisi vain unohtunut hänen kasvoilleen.
“En minä enää voi. Minä unohdin sen jo”, Rhiannon vastasi ja alkoi sukia turkkiaan. Ärtymykseni ja hermostuneisuuteni kasvoi.
“Ei se sitten kovin tärkeää tainnut olla. Mene nukkumaan, niin puhumme aamulla”, vastasin ja yritin hoputtaa naarasta ottamaan käpälät alleen.
“Mutta et sinä edes kysynyt”, mustavalkoinen vastasi kuin hänellä olisi ollut kaikki aika tässä maailmassa. Minulla sen sijaan ei ollut.
“Kysynyt mitä?” jupisin. “Sitä mitä minä aioin sanoa. Mutta ei se mitään”, Rhiannon hymyili. Jos häntä ei asia haitannut, niin kannattiko siitä sitten vääntää nyt? Naaras voisi sukia turkkinsa muualla. Käänsin katseeni pois Rhiannonista ja aloin sukimaan omaa turkkiani.
“Lyra?” Rhiannon kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja katsoin naarasta kyllästyneenä.
“Mitä nyt? Enkö minä jo sanonut, että sinun yöretkesi päättyy tähän”, kysyin leukapielet kireinä.
“Sinulla on jotain. Tuossa”, Rhiannon naukui ja asetti tassuni poskelleni. Hetken ajan hän vain katseli minua silmiin, kuin olisi yrittänyt katsoa sieluuni saakka. Naaraan oma hämmentynyt katse kertoi, että hän ei kuitenkaan ymmärtänyt näkemäänsä. Totta kai minä rakastin myös Rhiannonia, mutta hän oli vain hieman liian omituinen minun makuuni.
“Tuossa noin”, naaras naukaisi ja pyyhkäisi kaulaturkkiani. Snips. Rhiannonin kynsi viilsi kurkkuani ja hoivuin taaksepäin.
“Rhiannon”, korahdin ja katsoin häntä tuimasti. Oliko hänen pakko olla noin huolimaton? Pyyhkäisin käpälälläni kaulaani. Tassuni oli värjääntynyt punaiseksi.
“Rhiannon, katsoisit jatkossa tarkemmin mihin osut kynnelläsi.”
Oliko… Yritin saada ilmaa keuhkoihini. Pian maailma alkoi pyöriä ja rojahdin maahan istumaan. Päivänsäde tulisi pian. Katsoin tytärtäni hieman hämmentyneenä ja yritin painaa kaulassani olevaa haavaa tassullani. En kuitenkaan edes tiennyt osuinko oikeaan kohtaan.
“Rhiannon, miksi sinä… katsot minua noin?” kähisin, mutta naaras ei sanonut mitään eikä sen puoleen myöskään liikkunutkaan. Hän oli yhtä omituinen kun aina. Tuuli heilutti puiden latvoja ja pöllön huhuili kantautui taas korviini. Minun pitäisi nousta. Päivänsäde odotti. Mutta jalkani eivät suostuneet tottelemaan. Minä en päässyt ylös. Kaikki vain pyöri ja kurkkuunikin sattui. En voisi tulla kipeäksi – en nyt. Voimakas väsymys pyyhkäisi ylitseni. Minun olisi pysyttävä hereillä. Silmäluomeni alkoivat kuitenkin lupsua kiinni. Jos lepäisin vain hetken, vain ihan pienen ajan. Ei Päivänsäde ehtisi huomata mitään… Sitten minä olisin entistä paremmassa kunnossa. Siitä huolimatta taistelin nukahtamista vastaan, suorastaan temmoin. Olin odottanut Päivänsäteen tapaamista. Odottanut sitä, että saisimme välimme selviksi. Lopulta väsymys kuitenkin vei voiton ja maailmani mustui. Verilammikko kasvoi kasvamistaan ja värjäsi allani olevan ruohon tummaksi. Ennen viimeistä hengenvetoani ehdin nähdä Rhiannonin kasvot. En kuitenkaan saanut sanotuksi mitään.

Nappasimme Kuiskeen kanssa mukaamme yhdestä roskapöntöstä löytyneen lihakimpaleen. Kuiske oli epäillyt sen olevan myrkytetty, mutta Kujakissayhteisö oli aina saalistanut tällä tavoin, joten uskalsin väittää vastaan. Lopulta kolli myöntyi ja lähti kantamaan palaa suussaan.
“Mihin haluat jatkaa?” kysyin, mutta en odottanut Kuiskeelta sanallista vastausta. Yllätyksekseni hän kuitenkin laski lihakimpaleen ja avasi suunsa.
“Voimmeko jatkaa metsää kohti?” hän kysyi varovaisesti. Nyökkäsin ja pohdin hetken. Ei olisi järkeä viedä lihakimpaletta mukanamme. Ehkä voisimme jättää sen matkan varrelle ja poimia mukaan palatessamme.
“Etsitään jokin kätkö, johon voimme laittaa tuon”, sanoin viitaten kohti saalistamme. Kuiske nyökkäsi ja nosti sen taas suuhunsa. Kiihdytin vauhtiani ja kuljin nyt Kuiskeen edellä kurkkien erilaisiin soppiin ja koloihin kaksijalanpesien juuressa.
“Tuo se tänne!” kehotin ja nostin kuonollani pientä nahanpalaa, joka oli jäänyt yhteen koloon. Tästä muistaisimme varmasti poimia sen mukaan. Kuiske tuli luokseni ja laski lihanpalan maahan. Työnsin sen turvaan näkymättömiin.
“Noin! Napataan se mukaan paluumatkalla”, ilmoitin hymyillen. Tuntui, että toisen kissan seurassa aloin saada palasen omasta itsestäni takaisin. Roihun menetys tuntui hieman kevyemmältä, mutta se tuntui silti painavan lapojani. Tunteeni olivat hyvin ristiriitaiset ja sekavat, en ollut ihan varma mistä niistä halusin tarttua kiinni.

//Kuiske?

Olin lähtenyt pitkästä aikaa Hyökyaallon kanssa saalistamaan. Hölköttelin kollin vierellä ja nautin raikkaasta ulkoilmasta. Olin viettänyt tänään aivan liian pitkään sisätiloissa laiskottelemassa ja se ei todellakaan sopinut minulle. Emona olo oli laiskistuttanut minua. Asiaan olisi tultava muutos, päätin.
”Oletko jutellut pennuillesi?” kysyin Hyökyaallolta rennosti. Minä en varsinaisesti odottanut kollin toimivan pennuillemme isänä, mutta olin kuitenkin huomannut kollin viettävän aina satunnaisesti heidän kanssaan aikaa. He kaikki taisivat tulla keskenään toimeen ainakin kohtalaisen hyvin ja se oli minulle tärkeää. Halusin Kujakissayhteisön kissojen tulevan juttuun. Vain siten me voisimme puhaltaa yhteen hiileen. Se oli yksi syy miksi minä näin tietynlaiset kissat hyvin suurena uhkana. Päivänsäde ei kuitenkaan vieläkään ollut minun kanssani samaa mieltä tai sitten naaras ei suostunut myöntämään, että muutkin kissat kuin hän saattaisivat olla oikeassa. Kolli hymyili minulle ystävällistä hymyään.
”Olen minä. Viimeksi muutama auringonnousu sitten kysyin Rhiannonia ulos saalistamaan, mutta hän tuntui olevan jotenkin… outo. Lähdin sitten yksin metsästämään ja sehän kannatti! Sain ainakin kymmenen hiirtä”, Hyökyaalto virnisti. Pudistelin päätäni hieman huvittuneena. Kuiden saatossa olin tottunut siihen, että Hyökyaallon sanat eivät aina kohdanneet totuuden kanssa. Kolli oli kuitenkin mukavaa ja harmitonta seuraa, joten en välittänyt motkottaa hänelle. Mutta se mitä hän sanoi Rhiannonista, olin kollin kanssa samaa mieltä. Toinen tyttäreni oli tosiaan aina välillä jotenkin kummallinen. Ja jos totta puhutaan, aina välillä minä unohdin, että hän oli edes olemassa.

Cosmos kohautti lapojaan Malvaruusulle. “Tuskin mikään, mitä minä teen, riittää vakuuttamaan uskollisuuttani Päivänsäteelle. Hänen vihansa on sisäänrakennettua. Minä tulen aina olemaan hänelle pelkkä pettymys, jota ei pitäisi edes olla olemassa.” Kolli oli sisäistänyt emonsa inhon häntä kohtaan jo nuorena – se oli jotain, mihin hän ei pystynyt itse vaikuttamaan. Päivänsäteestä hän oli vain yksinkertaisesti huono kaikin tavoin. Alkuun se oli tuntunut kivuliaalta, mutta ajan mittaan kipu oli muuttunut vihaksi ja viha voimaksi, jota hän nyt ammensi käyttöönsä. Hän ja Malvaruusu panisivat lopun Päivänsäteen tyrannialle, tavalla tai toisella. Jos Cosmokselta kysyttiin, se tapa sai olla mahdollisimman tuskallinen.
“Ehkä minä voisin napata jonkun karkulaisen”, Cosmos mietti ääneen. “Mutta ei sekään takaa Päivänsäteen luottamusta. Hän on sairaalloisen epäluuloinen.” Hän katsahti ystäväänsä, joka näytti vajonneen ajatuksiinsa. “Luuletko, että joku Yhteisössä voisi haluta yrittää pakoa?”
“Aina on joku”, Malvaruusu vastasi miettivän kuuloisena ja silmäsi alakerran kissoja.
Cosmos sai idean. “Jos saamme selville, että joku haluaisi yrittää karata, voisimme auttaa häntä siinä”, hän naukui silmissään juonikas pilke. “Ainakin siihen asti, että minä saan tilaisuuden osoittaa uskollisuuteni ja narauttaa hänet siitä yrityksestä.”

//Malva?

Kuiske tassutteli Mirrin vierellä hiljaisin askelin. Hänen askeleensa eivät kuitenkaan olleet ainoa hiljainen asia metsässä, vaan tänään kaikki tuntui kummallisen hiljaiselta ja vaitonaiselta. He olivat saaneet ylittää ukkospolutkin ilman äänekkäitä haisevia hirviöitä häiritsemässä, vaikka yleensä niitä pörräsi ukkospoluilla pilvin pimein. Kuiske huomasi Mirrin selkäkarvojen hienoisesta väreilystä, että vanhempi naaras oli huomannut saman epäkohdan.
“Täällä on jotenkin hyvin… hiljaista tänään, eikö?” Mirri kysyi ja haisteli ilmaa uudelleen. Kuiske nyökkäsi jakaakseen saman tunteen. “Totta. Toivottavasti se ei merkitse, että olemme vaarassa…”
Mirri laski häntänsä Kuiskeen lavalle rauhoittavasti. “Ehkä kaksijalat ovat kyllästyneet sotkemaan kujia roskillaan.”
Kuiske päästi pienen mrrau-naurahduksen, ja hämmästyi siitä kuinka helppoa naaraan kanssa oli keskustella. Heidän viimeisimmässä yhteisessä partiossaan Kuiske oli ollut niin hermostunut ja paniikissa, ettei hän ei ollut osannut olla luontevasti Mirrin seurassa. Mutta nyt asiat voisivat muuttua. He voisivat oppia tuntemaan toisensa paremmin, tai jopa ystävystyä. Mirri ei ainakaan vaikuttanut kantavan kaunaa tai tuntevan ennakkoluuloja häntä kohtaan, joten Kuiske voisi näyttää aavistuksen sosiaalisemman puolen itsestään.
“Kaksijalat ovat kyllä typeriä, pakko myöntää. Ne ovat niin isoja että ne voisivat talloa kissan alleen. Kuulemma ne sieppaavatkin pahaa-aavistamattomia kissoja kotikisuikseen”, hän huokaisi ja vilkuili ympärilleen ihan kuin uskoen, että jonkun pensaan takaa yhtäkkiä hyppäisi kaksijalka joka vangitsisi heidät molemmat suurten hirviöidensä sisään. Hetken aikaa Mirri näytti masentuneelta, ihan kuin kokemus olisi ollut hänelle kovinkin tuttu. Kuiskeelle tuli heti huono omatunto sanomastaan, ja hän kiirehti heti lohduttamaan toveriaan.
“Anteeksi, en minä tietenkään usko että meille kävisi niin. Minä en anna sen tapahtua”, Kuiske lupasi, vaikka ei itse tiennyt pitäisikö lupaus vaaran hetkenä. Mirri kuiskasi hiljaisen kiitoksen ja tokeni sitten alakuloisuudestaan. “En minäkään aio niille ketunmielille alistua”, hän kehräsi.
“Et varmasti aiokaan.” Kuiske tunnusteli käpälillään ukkospolun pikimustaa pintaa. Se tuntui tukevalta eikä siinä tuntunut tavanomaista hirviöiden käpälien aiheuttamaa tärinää. Niiden haju oli hälvennyt kokonaan ilmaan, eikä missään kuulunut kaksijalkojen huutoja toisilleen hirviöstä toiseen. Kuiske lähti ylittämään polkua varovasti. Yhtäkkiä hän pysähtyi puolimatkaan kuullessaan hirviön uhkaavan murinan tulevan aina vain lähemmäs ja lähemmäs. Hän kuuli Mirrin huutavan kauhuissaan hirviön suurten käpälien jylyn yli, mutta sanoista ei saanut selvää. Kuiskeen pää täyttyi sumusta, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hirviön jättimäinen hahmo kiiti yhä lujempaa, kun sen sisällä oleva kaksijalka huomasi hänet tönöttävän liikkumattomana keskellä ukkospolkua. Silmänräpäyksen kuluttua Kuiske tunsi lujan tönäisyn jalassaan. Hän puoliksi juoksi ja puoliksi hoiperteli polun yli ja tuijotti kauhuissaan ja täysin lamaantuneena kun hirviö vilahti ohi ja kääntyi toiselle ukkospolulle.
“Kuiske! Oletko kunnossa? Ei kai se ketunmielinen hirviö osunut sinuun? Voi ei, voi ei… Mitä sinä oikein ajattelit jäädessäsi sen eteen seisomaan?” Kuiske näki silmäkulmastaan Mirrin tulevan lähemmäs huolestunut katse silmissään. Kuiske pudisti päätään ja mumisi epäselvästi. “Ei se osunut, onneksi. En tiedä, mikä minuun meni.” Hän tuijotteli käpäliinsä häpeissään ja pettyneenä itseensä. Miksi, voi miksi hänen piti olla niin hajamielinen? Ei hän enää ollut mikään pentu, eikä hänellä ollut mitään järkevää selitystä töppäilylleen. Ilman Mirriä hän olisi jäänyt sen hirviön alle, liiskautuneena ukkospolun mustaan pintaan. Naaras oli oman henkensä uhalla pelastanut hänet.
“Ehkä meidän pitäisi mennä takaisin kaksijalanpesälle.” Mirri silitti Kuiskeen kylkeä hännällään. Kuiske kuitenkin pudisti päätään itsetietoisesti. Hän ei halunnut antaa itsestään sellaista kuvaa, että häneen ei voisi luottaa partioidessa.
“Ei meidän tarvitse. Tarvitsen tähän hädin tuskin katajanmarjan kehon paniikista rauhoittamiseen, tai unikonsiemenen helpottamaan nukahtamista”, Kuiske muisteli yrttejä. Hän voisi pyytää niitä parantajilta, jos hän vain uskaltaisi häiritä heidän tärkeää työtään. Tuskinpa, Kuiske ajatteli, mutta kyllä hän itsekin niitä metsästä löytäisi. Yhteisön parantajuus oli kiinnostanut häntä aluksi, mutta sitten hän oli tajunnut ettei se ollut häntä varten. Hän pelkäsi kuollakseen hoitavansa jotakin potilasta väärin tai käyttävänsä vääriä yrttejä haavojen hoitoon. Oikeastaan hän käytti yrttitietoaan ja taitojaan vain omien haavojensa ja lievien sairauksiensa hoitoon, ettei hän tuhlaisi parantajien yrttejä. Pakon edessä hän saattaisi pystyä myös hoitamaan muita, mutta ajatuskin siitä kauhistutti ja kuvotti häntä. Asiat olivat ihan hyvin juuri tällä tolalla.

Kuiske asteli Mirrin vierellä pitkin pimeitä kujia. Silloin tällöin varjoista kuului ääniä, kuten kaksijalkojen esineen kolahdus tai rotan vinkaisu. Yöllä ne kuulostivat kuitenkin kaksi kertaa kovemmilta ja aavemaiselta. Kuiske terästi aistejaan ja haistoi makean, jopa herkullisen hajun leijailevan hänen sieraimiinsa edessä siintävästä roskapöntöstä. Hän kuiskasi Mirrille havainnostaan ja he ryntäsivät yhdessä tonkimaan kiiltävää kaksijalkojen hökötystä. Hetken päästä Mirri nosti esiin vaalean lihapalan, jonka huumaava tuoksu sai Kuiskeen suun vettymään. Se ei muistuttanut mitään hänen ennen saalistamaansa riistaa, joten sen oli pakko olla jokin kaksijalkojen kasvattama otus. Kuiske katsahti Mirriin epäilevästi. Olikohan sitä edes turvallista syödä? Ja miksi mikään olento heittäisi noin herkullisen näköistä ruokaa pois? Mutta kuitenkin… se näytti houkuttelevalta, eikä millään lailla vaaralliselta. Oli Kuiske kuitenkin kuullut sanonnan, että kaikkein vaarallisimmat asiat näyttivät aluksi täysin vaarattomilta.
“Ehkä meidän kannattaisi jättää se matkasta.. ehkä kaksijalat ovat myrkyttäneet sen”, Kuiske epäili. Mirri pudotti kimpaleen pöntön pohjalle. “Se kyllä vaikuttaa olevan niin hyvä ollakseen totta. Ehkä kaksijalat eivät vain jaksaneet syödä kaikkea?” hän kysyi toiveikkaasti. Mirrin selitys kävi Kuiskeen mielestä järkeen. Miksi kaksijalat vaivautuisivat myrkyttämään noin hyvältä tuoksuvaa saalista?
Hän poimi lihakimpaleen mukaansa ja huitaisi hännällään merkiksi lähteä liikkeelle. Oli ollut hyvä päätös pyytää Mirri mukaan tälle yöpartiolle.

//Mirri? 😀

Näin, miten sama kissa, joka aijemmin oli partiossa kanssani käveli nyt kohti minua. Hänellä vaikutti olevan jokin pienikokoinen esune tassussaan, mutta en nähnyt sitä kunnolla.
Kuuro naaras läheni minua -ja ruokaani- sellaisella vauhdilla, että minua olisi tehnyt mieli vain lyödä tältä hymy pois kasvoiltaan.
Läpsäisin kiven pois Harmonian tassun päältä, minua eivät mitkään kiiltävät kivet kiinnostaneet. Hän oli varmaan kuvitellut leppyyttävänsä minut täysin, mutta todellisuudessa olin vielä toipumassa säikähdyksestä ruokailemalla, mitä hän oli juuri tullut häiritsemään lähentelemällä arvaamattomasti. En pitänyt tuntemattomista kissoista minun lähellä ruokailun tai oikeastaan minkään muunkaan aktiviteetin aikana. Muut kissat olivat liian ennaltaarvaamattomia ja vaarallisia tullakseen lähelle minulle elintärkeää ruokaa.
”Halusitko jotain? Minä en nimittäin halua sinulta mitään”, Harmonia sävähti ja vaikutti nyt itkuiselta, muttei osoittanut sitä vahvasti. Naaras ei reagoinut hetkeen, joten automaattisesti menin kohti ruokaani suojellakseen sitä. Ehkäpä hän olikin tullut varastamaan sen? Ehkä hänkin oli jokin Päivänsäteen kyttä, joka tahtoi kuolemaani kiduttamalla minua hitaasti ja varmasti kohti loppuani.
”Mitä sinä ikinä minulta tahdotkaan, et saa”, viittasin kohti ruokaani, ja sitten takaisin Harmoniaan.

//Harmonia?

Päivät kuluivat varsin hitaasti. Ainahan kaikki sanoivat, että odottavan aika on pitkä. Niin oli minunkin aikani, kun odotin Roihun ilmestyvän pesään ja kailottavan nimeäni. Sitten juoksisimme toistemme luokse ja itkisimme. Tai Roihu ei ehkä itkisi, mutta minä itkisin varmasti.
“Mirri”, erään kollin ääni herätti minut ajatuksistani, “Viitsisitkö lähteä kanssani partioimaan? Ei ole pakko, onhan nyt myöhä, mutta olisi mukavaa jos tulisit.”
Suostuin ensin hieman emmittyäni. Pitäisi minunkin saada jotenkin aikani kulumaan. Tassutimme Kuiskeen kanssa pesän suuaukolle ja loikimme romukasat alas perätysten. Toisen hopeanharmaa turkki loisti hämärässä.
Kuiske näytti keskittyneeltä maistellessaan ilmaa. Hänen ajatuksiaan eivät selvästi sumentaneet murhe taikka kaipuu toisin kuin minun. Yleensä tunteet eivät vieneet virtaansa osaa minusta niinkuin nyt, mutta en ollut elämässäni menettänyt paljoa. Vanhempani, toisen silmäni ja nyt parhaan ystäväni.
Kysyin yhteisötoveriltani mihin suuntaan hän halusi lähteä. Sain vastaukseksi kaksijalkalan laidan, oletettavasti siis suuntaisimme metsään. En ollut metsässä niinkään tottunut kulkija, mutta ei se minua haitannut.
Seurasin hiljaisuuden vallitessa nuorempaa kollia pitkin erikoisen rauhallisen ukkospolun reunaa. Yleensä juuri tällä polulla kulki hirviöitä säännöllisin välein, mutta joko ne kaikki olivat tänään valinneet eri reitin tai polkua ei enää suosittu kuten ennen.
“Täällä on jotenkin hyvin… hiljaista tänään, eikö?” kysyin tarkkaillen kuitenkin edelleen valppaana ympäristöäni kaksijalkojen ja hirviöiden varalta. Emme haluaisi joutua niiden viheliäisten karvattomien untuva-aivojen loukkuihin kuten Roihu oli joutunut!

//Kuiske?

Cassiopeia yritti inttää minulle, ettei meidän pitäisi lähteä kahden muun pentuetoverin puuhiin mukaan, samalla kun kääntelin päätäni vuoroin Rhiannonin suuntaan ja yritin epätoivoisesti pysyä perillä siitä, mistä kukakin ylipäänsä puhui.
Sitten Rhiannon kiitti Cassiopeiaa jostain, mutta tylystä ilmeestään päätellen mustavalkoinen sisareni tarkoitti jotain aivan muuta. Olin kysymässä Cassiopeialta selvennystä päänkallistuksellani, joka oli oikeastaan tapani kysyä mikä tahansa yksinkertainen kysymys, mutta ennen kuin sain tilaisuuden, Rhiannon sanoi jotain Cassiopeialle terävä katse silmissään.
Siinä samassa Rhiannon lähti jo kävelemään pois päin.
Vaihdoin hätääntyneen katseen Amorin kanssa. Veljemme vilkaisi Cassiopeiaa, sitten Rhiannonia ja kiiruhti sitten hyvin ripeää tahtia muualle tassuttavan Rhiannonin perään maukuen tälle jotain.
Huokaisin närkästyneenä. Pitikö noiden kaikkien kolmen olla aina niin dramaattisia? Ja miksi Cassiopeia oli pistänyt minut tähän tilanteeseen? Miksei hän voinut vain taipua enemmistön mukaan? Minä tiesin tämän olevan jotain, mistä en halunnut jäädä paitsi. Itse asiassa olin varsin kyllästynyt jäämään paitsi asioista, jäämään aina ulkopuoliseksi joka tilanteessa.
En halunnut olla Cassiopeian määräiltävänä. Tällä kertaa minä päättäisin, mitä tekisimme, päätin. Tai ainakin sitä oli kokeiltava. En voinut muutakaan, ajattelin.
Loin valkeaan sisareeni merkitsevän, jopa hitusen haastavan katseen sivusilmällä. Ja lähdin astelemaan Amorin ja Rhiannonin perään kaunis häntäni arvokkaasti pystyssä liehuen.
Toivoin, että tämä menisi läpi. Sillä jos Cassiopeia ei antaisi periksi ja tulisi mukaani… minun olisi pakko perääntyä, enkä saisi ehkä koskaan tietää, mitä Amorilla ja Rhiannonilla oli mielessään.

//Sisarukset?

Saalistamasta tultuaan Kuiske oli lievästi ärsyyntynyt siitä, ettei ollut löytänyt mitään muuta kuin nahistuneen vanhan hiiren. Siitä riittäisi tuskin yhdelle kissalle koko ateriaksi, saati sitten kahdelle! Nyt oli joka tapauksessa jo viherlehti, joten kujien pitäisi olla pullollaan lihavia rottia ahmimassa kaksijalkojen tähteitä roskapöntöistä. Ehkä Kuiske oli vain surkea saalistaja, eikä sen takia pystynyt ruokkimaan Yhteisöään.

Aurinko alkoi painua jo mailleen, kun Kuiske lopetti ateriointinsa ja kuunteli korvat höröllä leirin vilskettä ja puhetta. Hän söi aina yksin, ilman juttuseuraa. Oikeastaan hän oli itsensä paras seura – hän pystyi uppoamaan rauhassa ajatuksiinsa puhumatta mitään. Ei se silti tarkoittanut, etteikö kolli olisi halunnut jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa, mutta hänellä ei ollut ketään kuka niitä ymmärtäisi. Ei hän aina itsekään ymmärtänyt.
Vaikka Kuiske oli herännyt tänään aikaisin, häntä ei tuntunut väsyttävän millään. Viherlehden lumoava valo antoi hänelle lisää energiaa ja voimaa. Siispä Kuiske päätti lähteä pienelle iltaretkelle, partioimaan kujille. Yksin hän ei kuitenkaan viitsinyt lähteä, sillä öisin kujat olisivat vaarallisempia kuin valoisaan aikaan. Hän huomasi Mirrin istuvan lähistöllä häntä kietaistuna sievästi käpälien päälle. Kuiske tunsi Mirrin jo entuudestaan, he olivat olleet aivan äskettäin samassa metsästyspartiossa, mutta silti hänen selkäpiitään kihelmöi hermostuneesti lähteä puhumaan melko vieraalle kissalle.
“Viitsisitkö lähteä kanssani partioimaan? Ei ole pakko, onhan nyt myöhä, mutta olisi mukavaa jos tulisit”, Kuiske maukui hieman nolona koska ei ollut miettinyt sanojaan etukäteen. Naaras vilkaisi häneen yllättyneesti mutta suostui kuitenkin. Heidän lähtiessään pesästä Kuiske haisteli ilmaa petoeläinten varalta.
“Mihin suuntaan lähdemme?” Mirri kysyi. Kuiske epäröi hieman. “Ehkä kaksijalkalan liepeille.”
Mirri nyökkäsi ja antoi Kuiskeen asettua johtoon. Kuiske toivoi, etteivät he kohtaisi rottia tai muitakaan petoja tällä reissulla, sillä muutenhan hän olisi lähettänyt toverinsa suoraan surman suuhun!

// Mirri?

Lyra vahti pentunelikkoaan haukan lailla. Kun hänestä oli tullut emo, Ametistista oli tullut suurempi uhka. Hänen pentunsa olivat kasvaneet hurjaa vauhtia eikä Ametisti kummitellut hänen päässään enää niin usein, mutta Yhteisö ei ollut vieläkään turvallinen paikka elää. Lyran kurkkua kuristi. Päivänsäde ei ollut tehnyt elettäkään saadakseen Yhteisöstä turvallisemman paikan asua. Joskus Lyra toivoi, että joku toinen olisi Yhteisön johtaja. Naaras ei kuitenkaan ollut sanonut ajatuksiaan ääneen. Vaikka hän halusi Päivänsäteen muuttavan tapojaan, ei Lyra toivonut emolleen mitään pahaa. Päivänsäteen pitäisi vain ryhdistäytyä. Voisipa tuo legendaarinen ja suurten tarinoiden Keijukainen tulla takomaan naaraan päähän vähän järkeä.
“Mitäs sisko? Eikö sinulla ole kiire Päivänsäteen palvomisessa? Hän kuule taisi juuri kadota yläkertaan, ehkäpä voisit käydä sukimassa hänen varpaidensa välit?” yllättävä naukaisu tunkeutui Lyran tajuntaan. Valkoinen naaras huokaisi. Noin ärsyttävä ääni ei voinut kuulua kenellekään toiselle kuin Cosmokselle. Cosmos – tuo kaikkien Yhteisöjen johtajien painajainen! Kollilla ei ollut mitään aavistusta miten yhteen pussiin pelattiin. He olivat sisaruksia – jopa samasta pentueesta -, mutta heillä ei ollut mitään yhteistä. Lyra ei edes muistanut milloin viimeksi he olivat viettäneet yhteistä aikaa. Kaipa sisarusaikaakin oli joskus pakko viettää.
“Cosmos”, Lyra räpäytti silmiään yllättyneenä. Mitäköhän kolli halusi? Toisella oli tietysti metkut mielessään, kuten aina.
“Eikö sinulla ole kiire sääntöjen rikkomisessa? Toisaalta, minusta on todella mukava kutsua sinua vangiksi ja valvotuksi”, Lyra vastasi ja vilkuili sivusilmällään pentujaan. Cassiopeia oli onneksi kiinnostunut säännöistä, joten Lyra saisi varmasti kuulla, jos muut keksisivät jotain.
“Mitäs veli? Oletko keksinyt uusia temppuja?” Lyra kysyi hieman tuttavallisemmin ja kääntyi nyt kokonaan Cosmoksen puoleen. Oli oikeastaan yllättävän virkistävää puhua jollekin toiselle. Hurmakin roikkui vain Ametistin kimpussa ja siihen naaraan suhteet loppuikin. Säälittävän lyhyt lista. Lyra oli kyllä yrittänyt luoda ystävyyssuhteita, mutta se oli yllättävän hankalaa. Suurin osa Yhteisön kissoista vaikutti todella epäluotettavilta tai jotenkin muuten tympeiltä. Oli parempi olla yksin.
“Tempuistani ei olisi mitään hyötyä, jos kertoisin ne sinulle. Olethan sinä Päivänsäteen ykköskätyri”, Cosmos virnisti, mutta tuhahti sitten. Lyra tuhahti myös. Pienen hetken ajan Lyra harkitsi ehdottavansa Cosmokselle, että kollihan voisi tutustua hänen pentuihin, mutta pyörsi päänsä. Cosmos kuitenkin opettaisi heille jotain mistä syntyisi vain iso sotku. Ja arvatenkin hänestä tulisi sen sotkun siivooja.

Olin viihtynyt Kujakissayhteisössä jo kolmen päivän ajan. Olin ikionnellinen siitä, että olimme löytäneet toisemme emon kanssa. Kuitenkin ikävä Ollia kohtaan tuntui vain kasvavan, sillä kujapartiot eivät yrityksistä huolimatta olleet löytäneet häntä. Leopardi oli kertonut, että minua valvottaisiin tarkasti niin kauan, kunnes Päivänsäde luottaisi minuun. Se tarkoitti sitä, että minua ei päästettäisi yksin pesän ulkopuolelle etsimään Ollia. Saatoin vain huhuilla häntä kujapartioiden aikana, vaikka sainkin sen vuoksi syytteleviä mulkaisuja. Kerran joku minulle tuntematon kujakissa oli käskenyt minua pitämään suuni kiinni. Käskyn terävä sävy ja kissan tuima katse olivat saaneet minut vaikeamaan, mutten siltikään aikonut lopettaa Ollin etsimistä. Päivänsäde oli luvannut, että mikäli Olli löytyisi, hänkin saisi jäädä Kujakissayhteisöön. Olin innoissani siitä, että kenties olimme saamassa kokonaan uuden kodin. Meidän ei tarvitsisi enää vaellella ja Ollikin voisi paremmin, sillä tässä eriskummallisessa, mutta kiehtovassa kissayhteisössä oli selkeät säännöt ja rutiinit. Se oli juuri sitä, mitä minun ystäväni oli aina kaivannut. Emo oli kertonut minulle ajastaan Kujakissayhteisössä ja siitä, miten paljon erilaisia kissoja täällä asui. Hänen mukaansa jotkut olivat häijyjä ja ilkeitä, ja minun pitäisi pysyä heistä kaukana, mutta en ottanut emoni varoituksia kuuleviin korviini. Minä uskoin, että jokaisessa kissassa oli hyvää.
Olin oleskellut koko päivän pesässä ja nyt olin matkalla ikkunalaudalle katselemaan kaksijalkalan maisemia. En saanut poistua pesästä yksin, sillä valvotuilla jäsenillä ei ollut sellaiseen oikeutta. Tajuamattani olin kuitenkin ajatuksissani kiilannut toisen kissan edelle. Käännyin nopeasti katsomaan kissaa, joka ehti pysähtyä ennen kuin törmäsimme toisiimme. Hänellä oli harmaanruskean ja valkoisen kirjava turkki.
En ollut nähnyt häntä aiemmin, kaiketi aikataulumme olivat menneet ristiin. Olin viime päivien aikana lähestynyt lähes jokaista kujakissaa, joka näytti edes hieman vastaanottavaiselta, sillä kaipasin kipeästi juttuseuraa. Uudet ystävät eivät koskaan olleet pahitteeksi, ja olinkin saanut Leopardista itselleni jonkin sortin ystävän. Hän oli ilomielin kertonut minulle Yhteisöstä ja sen historiasta, ja mitä enemmän kuulin, sitä enemmän pidin tästä paikasta. Tästä todella voisi tulla minulle ja perheelleni sekä Ollille uusi koti!
”Hei!” naukaisin iloisen tervehdyksen kollille, joka katsoi minua epäluuloisesti. Kasvoillani oli iloinen ja ystävällinen hymy, kuten lähes aina.
”Minun nimeni on Lola, kuka sinä olet? Emme olekaan tavanneet aiemmin, saavuin tänne muutama päivä sitten”, kerroin ystävällisellä äänellä ja otin askeleen taaemmas, sillä seisoin aivan kollikissan vieressä.

//Kobra?

Kuiske istahti kyyryyn kaksijalanpesän nurkkaan, vilkuillen samalla ympärilleen varmistaakseen ettei kukaan ollut lähistöllä. Hän tarvitsi nyt omaa aikaa, kaukana yhteisötovereista ja etenkin muista vähemmän tovereista. Päivä oli ollut raskas – hän oli ollut kahdessa pitkässä partiossa ruoanhakuretkellä Hyökyaallon, Unelman ja Lakun kanssa. He olivat kaikki kolme melko siedettäviä, mutta tulivat paremmin toimeen keskenään kuin Kuiskeen seurassa. Oikeastaan melkein jokainen Kujakissayhteisön jäsen tuli toimeen paremmin ilman häntä. Hän ei vain kyennyt pitämään keskustelua yllä, tai luomaan minkäänlaisia ystävyyssuhteita. Silloin se jäi hänen keskustelukumppaninsa tehtäväksi, ja koska hän ei osoittanut yleensä minkäänlaista kiinnostusta keskustelunaihetta kohtaan, se oli melko haastavaa.
Kuiske oli ehtinyt jo vaipua mietteisiinsä, kunnes hän aisti toisen kissan läsnäolon. Hyökyaalto oli asettunut noin hännänmitan päähän hänestä, ja alkoi heti keskustella hänen kanssaan huomaamatta Kuiskeen hyvin peiteltyä vaivautuneisuutta.
“Miten sujuu? Minä olin äsken kujapartiossa, ja olisitpa nähnyt minkälaisen rotan nappasin ihan tästä läheltä. Ihan tässä pesän ulkopuolella on todella suuri rotanpesä”, Hyökyaalto kertoili. Kuiske oli salaa helpottunut siitä, että kolli puhui vain itsestään eikä kysynyt häneltä kysymyksiä.
“Hienoa.. ehkä minäkin saisin sieltä jotain pyydystettyä”, Kuiske tokaisi hajamielisesti.
“Totta kai saat, siellä niitä rottia riittää yllin kyllin! Ne ovat niin laiskoja ja hyvin syöneitä, että parilla ruokkii puolet Yhteisöstä.” Hyökyaalto hehkutti kertomustaan niin elävästi, että Kuiske pystyi epäilemään tarinan todenmukaisuutta.
“Kuulostaa hienolta”, hän vastasi lyhytsanaisesti. Hänen onnekseen Hyökyaalto ei enää jatkanut tarinaansa vaan lähti hakemaan nappaamiansa rottia. Kuiske nousi käpälilleen, aikeissa mennä kujille saalistamaan. Mennessään ulos pesästä hän tunsi törmäyksen ja meinasi mennä nurin. Hän huomasi Harmonian, kuuron nuoren naaraan, kellahtaneen selälleen törmäyksen johdosta. Kuiske alkoi hätääntyä ja kumartui Harmonian puoleen.
“Anteeksi, en nähnyt sinun tulevan!” Kuiske huudahti. Sitten Harmonia nousi pystyyn ravistellen itseään pilke silmissään. Kuiske painoi päänsä anteeksipyynnön eleenä ja kosketti hännällään Harmoniaa varovasti lapaan.
“Ei se mitään! Minun olisi pitänyt varoa, mutta en nähnyt mitään tuon sammalen takia”, Harmonia selitti ja poimi pudottamansa sammalkasan maasta.
“Ymmärrän.” Kuiske nyökkäsi ja heilautti häntäänsä hyvästiksi lähtiessään viimein saalistamaan. Ehkä hänen pitäisi käydä katsomassa, että oliko Hyökyaallon ihmeellinen rottapesä totta.

Minä pudistin päätäni Amorin naukaistessa heidän olevan kunniavieraita. Eivät he olleet. Heidän olisi maksettava, kuten muidenkin. En pitänyt siitä ajatuksesta, että he saisivat jotain erityisoikeuksia.
“Amor, kai hekin joutuvat maksamaan?” räpäytin silmiäni, mutta kolli vain heilautti häntäänsä ja ravisteli päätään. “Rhiannon, kultaseni, ei heidän tietenkään tarvitse maksaa”, Amor kiirehti sanomaan. Tietenkään. Sisaruus vaikutti minusta kaikista hyödyllisimmältä valuutalta, joka oli kiintoisaa. Minä en halunnut epäillä Amoria, omaa veljeäni – ehei -, mutta mieleeni oli silti hiipinyt ajatus tulisiko kollista sittenkään kovin hyvää liikekissaa. Jos ensimmäiset asiakkaat pääsisivät ilmaiseksi, kohta meidän ovellamme olisi jono kissoja, jotka keksisivät jonkin tekosyyn päästäkseen ilmaiseksi suureen näytökseemme tai pahimmassa tapauksessa haluaisivat kuulua sukuumme. Se kuulosti minusta hankalalta järjestelmältä. Arvostin Amorin aivoja, mutta kolli oli nyt unohtanut käyttää niitä. Muistuttaisin häntä myöhemmin, että niitä kuului myös käyttää. Oletin niiden olevan edelleen siellä jossain syvällä tallessa. Amor yritti suostutella Cassiopeiaa, mutta naaras ei edes tuntunut harkitsevan asiaa. Siskoni oli juuri sellainen. Muodosti mielipiteensä heti ja kohteli sitä kuin lakia. Miltäköhän tuntui olla niin varma itsestään? Naaraan tapa elää vaikutti raskaalta, miten hän jaksoi? Pudistelin päätäni. Kantelijoiden suurin ongelma oli se, että he kuvittelivat sääntöjen olevan kiinnostavampia, kuin ne todellisuudessa olivat. Naaras taisi aidosti uskoa, että koko Kujakissayhteisön järjestys olisi ikuisiksi ajoiksi mennyttä, jos muutama kissa kävisi pienellä retkellä. Ihanan optimistista! Ja typerää. Ja mitä jos se järjestys kaatuisikin? Ehkä vika olisi silloin järjestelmässä eikä meissä.
“Ymmärrän”, totesin siskolleni, joka sanoi emomme tulevan vihaiseksi ja katsoin naarasta suoraan silmiin. Kun Cassiopeia käänsi katseensa, pidin omani edelleen siinä missä naaraan silmät olivat vielä hetki sitten olleet. Naaras oli kuitenkin jo kääntynyt takaisin Venuksen puoleen ja yritti saada naarasta puolelleen. Minusta se oli turhaa. Cassiopeia oli jo häviöllä, miksi hän vielä yritti? Ei saaliinkaan kannattanut paeta, jos kissa oli jo kerran saanut iskettyä kyntensä tuon lihaan. Miksi naaras siis yritti rimpuilla?
”Kiitos Cassiopeia, minä kirjasin vastalauseesi muistiini”, tutkin hetkisen tassuani ja lopulta nousin varovaisesti ylös. “Mennään”, naukaisin ja tarjosin veljelleni tassuani. Amor katsoi minua kysyvästi. “Miksi, minne sinä Rhiannon olet nyt menossa?”
“Cassiopeia, sinähän olit menossa kertomaan emolle?” kysyin ja jatkoin heti: ”Meillä on siis kiire.”

//Sisarukset? 😮

Olin pelkuri. Niin, kurja pelkuri, joka oli oman mielensä kahleiden vankina. Minusta oli tullut jossain kohtaa Yhteisön luotettu jäsen. Käytännössä se tarkoitti vapautta, todellisuudessa ei. Ajatuksissani olin jo juurtunut liian syvälle siihen tuntemukseen, että kukaan ei lähtenyt Yhteisöstä.
Toissapäivänä minulla oli ollut tilaisuus paeta partion aikana. Mukanani oli ollut melko vastikään Yhteisöön liittynyt – tai pakotettu – kotikisu, jonka en olisi uskonut estävän pakoani, mikäli olisin yrittänyt. Siitä huolimatta minä en ollut lähtenyt. Olin vain seisonut seuraamassa tyhjin silmin, kun tuo kotikisukolli oli rupatellut toisen kotikisun kanssa, joka oli kaiketi ollut tälle sukua. Kun tuo toinen kotikisu oli lähtenyt paikalta, olin melkein ajattelematta todennut, että hänet pitäisi hakea takaisin, koska ne olivat Yhteisön tavat. Sydämessäni huusi kuitenkin toinen ääni.
Raahustin taas partion mukana “kotia” kohti. Hädin tuskin muistin kantavani leuoissani ruoanpalasta, jonka olin kaivanut esiin roskien joukosta. Tuntui kuin minusta olisi ollut jäljellä enää pelkkä tyhjä kuori, haamu menneisyydestä.
Loikkasin sisälle pesään muiden perässä ja lähdin löntystämään johonkin päin, kun yhtäkkiä havahduin liikkeeseen edessäni. Pysähdyin ja räpyttelin silmiäni hieman yllättyneenä – edessäni seisoi kissa, jota en muistanut nähneeni ennen. Valko-ruskea naaras pysähtyi tajutessaan kiilanneen tielleni, ja tämä kääntyi katsomaan minua.

//Lola?

“… ja niin minä näytin sille otukselle, mistä kana pissii! Se yritti palata takaisin pari kertaa, mutta lopulta se tajusi luovuttaa, kun näyttelin sille eeppisiä kynnenkäyttötaitojani!” Seesami pysähtyi kesken kävelemisen esittelemään hurjia taisteluliikkeitään Kobralle, jolle oli juuri kertonut tarinan oudosta karvaotuksesta, joka oli kerran yrittänyt asettua asumaan olohuoneen pitkälle pedille. Seesami ja Pistaasi olivat käyneet vastahyökkäykseen ja tehneet siitä selvää. Kaksijalat olivat varmasti huokaisseet helpotuksesta, kun siitä oli päästy eroon.
Seesami laskeutui takaisin neljälle tassulle ja tallusti rennosti häntä odottamaan jääneen Kobran vierelle. Arpinen kolli ei ollut kommentoinut hänen tarinaansa mitenkään, eikä Seesami pystynyt lukemaan tämän kivikasvoilta, oliko tämä edes vaikuttunut. Se harmitti Seesamia – kellään tässä kaksijalkalassa ei tuntunut olevan omia ajatuksia tai tunteita. Kaikki olivat kamalan sulkeutuneita ja käyttäytyivät kuin olisi ollut jotenkin vaarallista antaa oman persoonansa paistaa esiin.
“Mirri ja Leopardi tutkivat näitä kujia”, Kobra sanoi saaden Seesamin korvat ponnahtamaan pystyyn. Kolli osasi sittenkin puhua! “Mennään me tarkistamaan ympäristö läheltä metsänrajaa.”
Reitti metsään oli tullut Seesamille varsin tutuksi Päivänsäteen tuotua häntä tänne saalistusharjoituksiin. Seesami oli pannut merkille naaraan muuttuneen suhtautumisen häneen – toisinaan johtajan kasvoilla väreili hymyntapainen, kun Seesami kertoili elämästään kotiväkensä luona.
Kotiväen ajatteleminen aiheutti piston Seesamin sydämessä. Suuri kolli hidasti askeliaan ja katsahti haikeasti puiden siimekseen. Jossain tuolla kaukana, useiden pienten ukkospolkujen takana, oli Seesamin koti sekä hänen perheensä. Hän ei ollut nähnyt heitä moneen kuuhun. Olivatkohan he jo unohtaneet Seesamin? Kaipasiko Martta tai Pistaasi häntä? Tai kaksijalat?
Seesami käveli niin ajatuksiinsa uppoutuneena, että törmäsi Kobran takamukseen. Toinen kolli sihahti ja Seesami katsoi tätä ihmeissään. Jokin näytti kiinnittäneen Kobran huomion. Hän seurasi tämän katsetta syvemmälle metsään ja näki kohta vilauksen jostakin isosta ja valkoisesta. Seesami kallisti päätään.
“Seesami?” Nauku sai Seesamin sydämen hypähtämään kurkkuun. Voisiko se olla…?
Kolli katsoi silmät pyöreinä kun mättään takaa kurkistivat tutut kasvot. Pistaasi vilkuili Kobran suuntaan epäluuloisesti, mutta siskon silmät tuikkivat iloisesti tämän katseen kohdatessa Seesamin kanssa.
“Pistaasi!” Seesami hihkaisi ja lähti juoksemaan pentuetoveriaan vastaan. Hän loikkasi mättään yli suoraan tämän niskaan, ja leikkipainivat keskenään kangaksella. Pistaasin onnistui päästä lopulta voitolle, ja sisko painoi häntä maata vasten suurilla tassuillaan voitonriemuinen hohto silmissään.
“Löysinpäs sinut!” Pistaasi huohotti leikistä hengästyneenä ja läpsäisi häntä hellästi poskelle. “Missä sinä olet oikein piileksinyt, senkin iso karvapallo? Minulla on ollut kauhean tylsää ilman sinua.” Seesami kuuli siskonsa äänestä tämän kaivanneen häntä. Se lämmitti hänen mieltään.
Seesami tuuppasi naaraan sivuun ja ravisteli hulmuavaa turkkiaan. “En minä ole mitään piileksinyt. Olen ollut täällä koko ajan. Minähän sanoin, että haluan tutkia kaksijalkalaa! Meidän piti mennä yhdessä, mutta toinen meistä livisti, ellet satu muistamaan.” Hän katsoi siskoaan hieman syyttävästi.
“Anteeksi kuinka?” Pistaasi tuijotti takaisin häntäänsä nytkytellen. Siitä Seesami tiesi, että oli puhunut juuri ohi suunsa. “Minulla oli kiire päästä karkuun verenhimoiselta koiralta! Sen sijaan, että olisit lähtenyt perääni varmistamaan, että siskosi ei joutunut sen kurjan otuksen välipalaksi, sinä päätit lähteä omille retkillesi tuosta noin vain! Tajuatko, miten huolesta suunniltaan kotiväki on ollut sinun takiasi? Tai Martta? Se raukka etsii sinua yhä eri puolilta pesää uskoen, että olet vain piilosilla.”
Seesamin omatuntoa kolkutti, kun hän kuvitteli rakastettavan koiraystävänsä löntystämään huoneesta toiseen ja etsimässä häntä hänen tavallisista hengailupaikoistaan. *Voi Martta*, Seesamin sydäntä riipaisi.
Pistaasin katse pehmeni vähän ja sisko laski tuuhean häntänsä Seesamin selälle. “Martta takuulla halkeaa onnesta, kun näkee sinut taas. Samaten kotiväki! Ne ovat jopa jättäneet sinulle ruokaa ulos.”
Sen kuuleminen sai Seesamin seuraavat sanat tuntumaan lyijyn raskailta: “En minä voi tulla nyt kotiin.”
“Häh?”
“Että minä en voi juuri nyt tulla kotiin. Minulla on tekemistä täällä.”
Pistaasi ei näyttänyt voivan uskoa kuulemaansa. “Mitä niin tärkeää tekemistä sinulla on täällä, ettet voi tulla kotiin perheesi luokse?”
“Minä olen rakastunut.”
Pistaasi puhahti naurusta. “No jaa, sepä onkin uutta ja yllättävää. Ainahan sinulla on joku naaras kiikarissa, tomppeli! Eivät nämä sinun rakastumisesi ikinä kestä neljäsosakuuta pidempään, joten voit yhtä hyvin antaa olla ja tulla kotiin kanssani.”
“Tämä on erilaista!” Seesami intti eikä hievahtanut, kun Pistaasi yritti tuuppia häntä eteenpäin. Hän kohtasi siskonsa katseen vakavoituneena. “Ensimmäisenä päivänäni kaksijalkalassa eräs naaras pelasti minut rottien kynsistä – ne ovat sellaisia hiiren näköisiä pirulaisia, mutta isompia ja rumempia kuin hiiret.”
“Kyllä minä tiedän, mitä rotat ovat.”
“Ai? No kuitenkin, tämä naaras – hänen nimensä on Päivänsäde – vei minut ystävällisesti kotiinsa ja siitä asti olen asustellut näiden mukavien kujakissojen kanssa. Olen jopa opetellut saalistamaan oikeaa riistaa!” Seesami selitti seikkailuistaan kaksijalkalassa silmät loistaen. Erityisesti ne loistivat silloin, kun hän mainitsi Päivänsäteen. Se ei ollut tainnut jäädä huomaamatta Pistaasilta, jonka epäuskoinen virnistys oli kutistunut pois tämän kuunnellessa veljensä papatusta.
“Sinä taidat olla tosissasi.” Oliko Seesami kuulevinaan siskon äänessä hienoista haikeutta?
“Olen minä. Minä rakastan Päivänsädettä ja haluan viettää elämäni hänen kanssaan.” Nämä sanat yllättivät jopa kollin itsensäkin, sillä hän ei olisi ikinä uskonut löytävänsä jotakuta sellaista, joka saisi hänet haluamaan sitoutumista. Päivänsäde oli erityinen kissa.
Pistaasin silmissä kimmelsi loukkaantunut katse. “Minä luulin että sinä rakastat perhettäsi. Että rakastat minua! Mutta joku kujakatti onkin saanut pääsi aivan pyörälle sillä välin, kun me muut olemme olleet huolesta suunniltamme puolestasi!” Seesami perääntyi naaraan astellessa uhkaavasti häntä kohti, aivan sen näköisenä kuin olisi aikonut läimäyttää häntä kasvoille kynsillään. Sitten sisar näytti tulevan toisiin aatoksiin, ja tämän suuri olemus kutistui Seesamin silmien edessä kuin tämä olisi painunut kasaan turkkinsa sisällä.
“Ole sitten onnellinen sen kissan kanssa. Luulkoot Martta ja kotiväki, että kuolit tänne ulos kylmään ja nälkään. Niin minäkin aion uskotella itselleni.” Pistaasi loi veljeensä vielä viimeisen, murtuneen katseen, ennen kuin tämä kiepahti ympäri ja lähti loikkimaan lähintä polkua kohti.
Seesami olisi halunnut juosta hänen peräänsä, mutta hänen jalkansa eivät suostuneet liikkumaan. Hänen sydämensä repi häntä eri suuntiin, eikä hän voinut estää itseään miettimästä, oliko hän tehnyt oikean valinnan.
“Meidän pitäisi hakea hänet takaisin. Päivänsäde ei tule pitämään tästä.” Seesami oli tyystin unohtanut Kobran läsnäolon siskonsa nähtyään. Ilmeetön kolli seisoskeli edelleen samassa kohtaa, mutta tämä ei näyttänyt erityisen kiinnostuneelta lähtemään Pistaasin perään sanoistaan huolimatta.
Seesami oli kuin ei olisi ollut kuulevinaankaan ja laahusti Kobran ohi häntä ja pää roikuksissa.

Parin päivän ajan Pistaasin kohtaamisen jälkeen Seesami oli tehnyt kovaa ajatustyötä. Hän oli pohtinut, pitäisikö hänen lähteä takaisin kotiin ja sopia välinsä sisarensa kanssa vai tunnustaisiko hän viimein rakkautensa Päivänsäteelle ja ryhtyisi tämän kanssa kumppaneiksi. Epäilemättä Päivänsäteenkin täytyi pitää hänestä – ehkä naaras oli vain huono osoittamaan sen.
*Rakkautta ei voi kieltää.* Seesami oli lopulta tehnyt päätöksensä, ja tänä yönä hän veisi Päivänsäteen kuutamokävelylle voidakseen kertoa tunteistaan rauhassa. Se tulisi olemaan niin romanttista!
“Hei, Päivänsäde”, Seesami nousi seisomaan ja tepsutti pesän poikki ulkoa palaavan naaraan eteen. Päivänsäteen kylmä katse porautui häneen uhkaavasti. Se sai kotikisukollin epäröimään parin silmänräpäyksen ajan, mutta sitten hän rohkaisi mielensä ja jatkoi: “Minulla on sinulle kerrottavaa. Lähtisitkö kanssani myöhemmin illalla kävelylle?”
“En.” Päivänsäde oli jo kävelemässä Seesamin ohi. Seesami ei kuitenkaan aikonut luovuttaa – hän tiesi tämän pelin.
“Lupaan jättää sinut rauhaan pariksi päiväksi, jos suostut”, Seesami jatkoi maanitteluaan ja tunki itseään johtajan tielle. Päivänsäde siristi silmiään vaikeasti tulkittava ilme naamallaan.
“Seitsemäksi päiväksi.”
“Ai mitä?”
“Jätät minut rauhaan seitsemäksi päiväksi, niin suostun tulemaan kanssasi kävelylle.”
Seesamilla oli tästä vaihtokaupasta hieman ristiriitaisia ajatuksia, mutta sitten hän ajatteli, että Päivänsäde peruisi kyllä sanansa jahka kuulisi hänen tunnustuksensa.
“Sovittu. Nähdään ikkunan alla auringon laskettua”, Seesami hymyili leveästi, mutta ei saanut rakkautensa kohteelta muuta vastausta kuin hännän heilautuksen, jolla tämä kuittasi kuulleensa kollin sanat.

Seesami käveli hermostuneesti edestakaisin ikkunan alla. Auringonvalo oli hälvennyt, mutta Päivänsädettä ei näkynyt missään. Oliko hänelle tehty oharit? Ei, ei Päivänsäde sellaista tekisi.
Hän oli jo aikeissa lähteä kyselemään johtajaa yläkerrasta, kun hän kohta kuuli portaikosta vaimeaa tömähtelyä. Toiveikkaana hän käänsi päänsä ääntä kohti ja näki ilokseen Päivänsäteen harmaanpuhuvan hahmon laskeutuvan juuri alas. Naaraan tummansiniset silmät näyttivät hohtavan heikossa valonkajossa, ja Seesami tunsi sydämensä pamppailevan nopeammin. Päivänsäde oli niin kaunis!
“Mennään”, naaras murahti ja loikkasi ikkunalaudalle, “meillä ei ole koko yötä aikaa.”
Seesami toivoi kovasti, että olisi ollut.

“Niin mitä asiaa sinulla oli?” Päivänsäde tassutti Seesamin perässä, kun kolli johdatti heitä suunnittelemaansa illanviettopaikkaan.
“Kerron kohta”, Seesami iski silmää ja tutkaili samalla katseellaan kujia, jotka hänen silmiinsä näyttivät edelleen kaikki melko samanlaisilta. Hän oli kuitenkin pannut merkille tämän tietyn kujan, nimittäin paikan, jossa hän ja Päivänsäde olivat tavanneet toisensa ensimmäistä kertaa.
“Seesami, minua ei ihan oikeasti kiinnostaisi -” Päivänsäde nauku katkesi kesken, kun tämä pysähtyi kuulostelemaan jotakin. Seesami huomasi naaraan niskakarvojen nousevan pystyyn. Pian hän itsekin haistoi syyn naaraan levottomuuteen.
“Hei, eikös tuo ole sellainen rotta?” Seesami katsoi varjossa kiiluvia nappisilmiä, jotka tarkkailivat heidän liikkeitään.

//Jatkan Päivänsäteellä…

Hymy pysyi kasvoillani, kun tämä oletettu johtaja puhui. Ainakin uskoin hänen olevan johtaja, sillä minut oli tuotu hänen luokseen ja hän otti kunnian siitä, miten hieno pesä heillä oli. Harmaavalkea naaras oli esittänyt minulle kysymyksen etsimistäni kissoista, enkä aikaillut vastaukseni kanssa.
”Kyllä ja ei. Etsin emoani ja siskoani ja äsken kadotin ystäväni. Voisitteko te auttaa minua heidän löytämisessään?” kysyin toiveikkaana. Naaraan kasvoille piirtyi virne, kun tämä nyökytteli päätään.
”Tietysti”, hän naukui, mutta vakavoitui nopeasti, ”mutta ymmärrät varmasti, että jos käytämme resurssejamme läheistesi etsimiseen, se on pois meidän omista töistämme. Tahdomme kyllä auttaa, mutta sinun ja perheesi sekä ystäväsi on autettava myös meitä.”
Se kuulosti reilulta, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.
”Tietysti! Lupaan auttaa kaikessa missä vain voin, ja olen varma että muut lupaavat myös, kunhan vain löydämme taas toisemme”, naukaisin iloisella äänellä.
”Sepä hyvä”, harmaavalkea naaras naukui tyytyväisenä. ”Siispä koska viivyt takuulla tovin jos toisenkin, kerron sinulle hieman meidän yhteisöstämme. Olemme eläneet täällä pitkään, tämä koko kaksijalkala ja sen lähimetsiköt ovat meidän aluettamme. Emme salli tuntemattomien kulkea reviirillämme, joten tuomme jokaisen muukalaisen pesäämme keskustelemaan. Koska olet nyt jo käyttänyt aikaamme, joudut jäämään yhteisöömme ja toimia yhteisömme hyväksi. Me kujakissat partioimme päivittäin kaksijalkalaa ja hankimme syötävää tovereillemme. Laitan jonkun opettamaan sinut yhteisömme tavoille.”
Katsoin kissaa silmät suurina, kuunnellen tarkasti joka sanan. Hänen puheissaan oli järkeä, joten minulla ei ollut mitään syytä yrittää vastustella tai kieltäytyä toimimasta hänen ohjeidensa mukaan.
”Kuulostaapa hauskalta. Autan mielelläni teitä”, nau’uin iloisesti hymyillen, ”mikä sinun nimesi muuten on?”
Naaraan katse pysyi ilmeettömänä, kun hän lausui nimensä:
”Päivänsäde.”
En viitsinyt mainita asiasta, mutta nimi ei oikein tuntunut sopivan kissan kylmälle katseelle. Mutta toisaalta, eipä nimi kissaa pahentanut, joten ei sillä edes ollut väliä.
”Hauska tutustua, Päivänsäde”, tokaisin iloisesti hymyillen.

Kun Päivänsäde oli kertonut minulle pääpiirteittäin Kujakissayhteisön toiminnasta, hän lähetti minut takaisin alakertaan. Tunsin oloni pieneksi ja yksinäiseksi niin suuren kissajoukon keskellä, sillä en tuntenut ketään. En antanut ikävän tunteen täyttää mieltäni, joten päätin aloittaa tutustumisen uusiin ystäviini saman tien. Lähestyin iloisesti hymyillen kahta kissaa, jotka oleskelivat pesän syrjäisessä nurkassa kahdestaan. Toisella heistä oli kirjava, laikukas turkki, ja toisella harmaavalkea kuten Päivänsäteelläkin. Hetken ajan pohdin mielessäni, mahtoiko kollikissa olla sukua yhteisön johtajalle. Ajatus kuitenkin unohtui nopeasti, sillä halusin vain tutustua kaksikkoon.
”Hei, minun nimeni on Lola. Keitä te olette?” naukaisin iloisella äänellä kaksikolle. Naaraskissa kääntyi minun puoleeni hurjistuneen näköisenä. Toinen kissa näytti huomattavasti leppoisammalta.
”Ei kuulu sinulle”, kilpikonnalaikukas naaras sihahti, ”mene tiehesi.”
Hänen röyhkeä puheensa ei säikäyttänyt minua, mutta katsoin kuitenkin parhaaksi etsiä jotain muuta seuraa. Kiersin läpi muutamat kissat, mutta vain harva halusi keskustella kanssani. Eräs kissa oli kertonut nimensä olevan Hyökyaalto, mutta siihen keskustelu olikin sitten jäänyt, kun kissan oli pitänyt mennä tekemään joitain hommiaan.
”Hei, kuka sinä olet?” ystävällisen kuuloinen naukaisu kantautui takaani. Käännyin nopeasti ympäri ja kohtasin ystävälliset kasvot. Vaaleanruskea naaras katsoi minua lempeästi vaaleanvihreillä silmillään.
”Minun nimeni on Lola, olen uusi täällä! Kuka sinä olet?” kysyin ystävällisesti.
”Olen Leopardi. Tervetuloa Kujakissayhteisöön. Mitä pidät tästä paikasta?” Leopardi kysyi ja silmäili itse pesän aukion katseellaan läpi.
”Tämä vaikuttaa hienolta paikalta! Oletko sinä asunut täällä kauan?” kysyin innostuen siitä, että tunsin saavani uuden ystävän. Leopardi vaikutti mukavalta. Hän oli arviolta hieman emoani vanhempi, mutta ei ystävyys katsonut ikää.
”Yhteisö on ollut kotini melkein koko elämäni ajan”, Leopardi selitti.
Katseeni harhautui kissan ystävällisistä silmistä hänen taakseen. Näin, miten oletettu partio palasi takaisin pesään. He näyttivät tietävän tismalleen yhteisön rutiinit ja säännöt, sillä jokainen laski jotain pientä syötävää samaan kohtaan, jonka jälkeen kissat lähtivät sanaakaan sanomatta omille teilleen. Katseeni kohdistui yhteen kissoista, jonka ruskea turkki näytti etäisesti tutulta. Naaras oli laiha, mutta hänen turkkinsa oli hyvin hoidettu. Kun kissan kullanruskea katse kääntyi minua kohti, tiesin tuntevani naaraan.
”Hei, oletko sinä kunnossa?” Leopardi kysyi ja yritti saada katsekontaktia kanssani, mutta minä tuijotin herkeämättä tuttua hahmoa.
”Tuo on minun emoni!” hihkaisin kovaan ääneen ja lähdin nelistämään tilan halki kohti emoani, ”emo!”
Tabbykuvioinen naaras oli tunnistanut minut, sillä hän tuli minua vastaan. Heittäydyimme toistemme syleilyyn, epäuskoinen olo valtasi mieleni. Olin tiennyt, että löytäisin perheeni! Kovaääninen kehräys kumpusi kurkustani, ja kuulin myös emon kehräämän.
”Voi Lola, miten sinä voit olla siinä”, naaras kuiskasi hiljaa korvaani. Hän nyyhkytti. Emo itki. Nostin katseeni emoni kullanruskeisiin silmiin, jotka olivat täyttyneet kyyneleistä.
”Ei, ei, älä itke emo! Kaikki on hyvin, minä tiesin löytäväni sinut ja Milan”, henkäisin päätäni pudistellen. Voi, olisipa Olli ollut täällä näkemässä tämän! Emon katseessa oli jotakin outoa. Hän katsoi minua samaan aikaan niin onnellisena, mutta niin surullisena. Naaras nyyhkäisi.
”Kaksijalat veivät myös Milan. Minä en tiedä missä hän on”, emo naukui hiljaisella äänellä. Hetken ajan suru yritti pyrkiä mieleeni, mutta pakotin sen pois.
”Me löydämme hänet kyllä”, vakuutin uskoen sanoihini täysin. Olin varma, että me löytäisimme Milan, olinhan minäkin löytänyt emon. Emo kosketti hellästi kuonollaan otsaani.
”Minä toivon niin. Nyt sinun on kerrottava minulle kaikki. Mihin sinut vietiin, miten sinä päädyit tänne?” emo naukui ja viittoi minut perässään syrjemmälle. Huomasin, että kujakissat olivat kääntäneet katseensa meidän suuntaamme. Hekin olivat varmasti iloisia, että emo ja pentu olivat taas löytäneet toisensa.

Kerroin emolle lähes kaiken menneisyydestäni sen jälkeen, kun kaksijalat olivat vieneet minut kotiinsa. En halunnut kertoa mitään pahaa, joten poimin tarinastani vain hyvät puolet. Kerroin Ollista ja siitä, miten paljon hän oli minua viimeisten vuodenaikojen aikana auttanut. Kerroin, miten olimme etsineet emoa ja Milaa joka paikasta ja siitä, miten olimme lopulta päätyneet tänne. Tarina päättyi siihen, kun kerroin Ollin kadonneen. Emo katsoi minua pahoitellen.
”Mutta Päivänsäde lupasi auttaa hänen etsimisessään. Olen varma, ettei Olli ole kaukana”, selitin leveä hymy kasvoillani. Emo ei kuitenkaan hymyillyt. Hänen suunsa oli vain kapea viiva, eikä hän sanonut hetkeen mitään.
”Tiedätkö sinä, millainen tämä yhteisö oikeasti on?” emo kysyi oudolla äänenpainolla. Kallistin hämmentyneenä päätäni.
”Tiedän sen, mitä Päivänsäde minulle kertoi. Yhteisössä kissat auttavat toisiaan ja vahtivat kaksijalkalaa. Tämä on heidän kotinsa, eivätkä he tahdo tuntemattomia tänne”, selitin sen, mitä Päivänsäde oli minulle kertonut. Emo katsoi minua hetken aikaa yhä hieman oudosti, ennen kuin hymyili taas.
”Niin”, hän vastasi rauhallisella äänellä ja sipaisi kielellään turkkiaan, ”ei sen niin väliä. Minulle on tärkeintä, että me olemme yhdessä.”
”Niin minullekin. Kyllä me vielä löydämme Ollin ja Milan, minä lupaan”, nau’uin lempeällä äänellä, uskoen täysin omiin toiveisiini. Aina täytyi olla uskoa, sillä ilman sitä elämä olisi kylmää ja ankeaa. Meitä odotti hyvä tulevaisuus, olin täysin varma siitä.

Olin vihainen itselleni, monestakin syystä. Päällimmäisenä oli Seesami, joka jotenkin aina onnistui luikertelemaan itsensä seuraani joka käänteessä. Kolli ei ollut siihen ainoa syypää: minä jostakin hiirenaivoisesta syystä annoin hänen aina jäädä seuraani. En voinut väittää että mitenkään erityisemmin nautin hänen hölmöstä seurastaan, päinvastoin. Monesti kollin jutut olivat niin idioottimaisen pehmeitä että mietin oliko tällä aivojen tilalla höyheniä. Ja silti minä annoin hänen jäädä.
Ehkä se oli se tapa, jolla olin nähnyt hänen silmäilevän minua, usein silloin kun tuo luuli etten nähnyt, mutta joskus myös röyhkeästi suoraan naamani edessä. Kharon oli katsonut minua joskus noin, monta, monta kuuta sitten. Sen ajatteleminen sai minut tuntemaan monia tuntemuksia, enemmistö niistä ikäviä ja katkeruuden pilalle syövyttämiä. Vain petturi saattoi katsoa sillä tavoin. Yritti ensin päästä uhrin sydämeen ja sen jälkeen repiä sen kylmäverisesti irti.
“Sinä olet mahtava”, Seesami oli sanonut minulle yksi päivä ihailua äänessään, kun olin näyttänyt hänelle osaamiani taisteluliikkeitä. Siihenkään en osannut sanoa tarkkaa syytä, miksi olin edes suostunut moiseen. Ehkä kollin palvova katse oli se mitä kaipasin vastapainoksi mulkoilulle, jota sain enemmän tai vähemmän osakseni kotipesässä. Suosioni jäsenten keskuudessa tuntui heittelevän laidasta laitaan.
Ykskaks märehtimiseni katkesi, kun kuulin portaikosta töminää. Arpi tupsahti portaiden yläpäähän vieras kissa mukanaan. Nostin päätäni kiinnostuneena – tämä naaras ei vaikuttanut siltä että tuo oli pakotettu Yhteisöön väkivalloin. Olettamukseni vahvistuivat, kun Lolaksi itsensä esittelevä muukalainen puhkesi puhumaan pirteällä äänellä silmät loistaen.
“No mutta kiitos”, minä tietysti vastasin naaraan kehuihin vähintään yhtä iloisesti, “mukava että pidät siitä. Sen eteen on nähty kovasti vaivaa.” Nousin istumaan ja kutsuin hännälläni Lolaa tulemaan lähemmäksi. Arpi kohotti toista kulmaansa kyseenalaistavasti mutta leikin etten huomannutkaan sitä. “Kerroit etsiväsi kolmea kissaa? Ovatko he sinun ystäviäsi?”
Toivoin todella että nämä naaraan kadoksissa – todennäköisesti karkuteillä – olevat ystävät olisivat yhtä helppoja käsitellä. Yhteisö kaipasi uutta verta, ja totta puhuen väkivalloin pakottaminen ei koskaan ollut auttanut minua saamaan lojaaleja seuraajia. Voi kunpa Keijukainen olisi ollut täällä kertomassa, miten hän oli sen tehnyt aikanaan.

//Lola?

Cassiopeia katsoi veljeään suu mutrussa. Miksi Amor ei voinut vain hyväksyä, että se mitä he olivat aikeissa tehdä, oli väärin? Miksi ehdoin tahdoin rikkoa Kujakissayhteisön sääntöjä ja suututtaa Lyra sekä, vielä pahempaa, Päivänsäde? Amor oli kapinallinen sydänjuuriaan myöten, luiskahtanut varmaan emonsakin sisältä tuo sama hullunkiilto silmissään. Venusta Cassiopeia aivan erityisesti nyt paheksui, heidänhän oli tarkoitus pitää yhtä!
“Entä jos minä vain kerron emolle nyt? Miten sitten suu pannaan, joudutte arestiin kuuksi!” Cassiopeia sihahti ja tunsi päässään heittävän hieman: tällainen valta oli suorastaan juovuttavaa. Nuo kaksi olivat hänen armoillaan, joutuivat matelemaan hänen edessään! Siitäs saivat, senkin nuorisorikolliset.
Cassiopeia kiepahti Venuksen puoleen. Toisen valkean naaraan silmissä oli pyytävä katse, joka tuntui harmillisen tehokkaalta. Cassiopeia yritti kovettaa sydämensä.
“Älä kuuntele heitä!” naaras tuhahti ja pudisti päätään. “Emme me saa mennä katolle kekkuloimaan! Emo tulee vihaiseksi.”
Cassiopeia yritti tuoda voimaa sanoihinsa pudistamalla tarmokkaasti päätään. Oli usein vaikea päätellä, kuinka paljon hänen kuuro siskonsa kykeni huulilta lukemaan. Ehkei hän nytkään ollut aivan ymmärtänyt tilanteen ongelmaa. Toisaalta Cassiopeia oli varma, että joskus Venus ymmärsi enemmän kuin antoi olettaa.
Amor ei näyttänyt valmiilta luovuttamaan. Hän saattoi aavistaa, että Venus oli Cassiopeian heikko kohta. Naaras taipuisi kyllä jos näyttäisi, että hän olisi ainoana jäämässä kaiken hauskan ulkopuolelle. Cassiopeia aikoi kuitenkin tehdä kaikkensa, ettei Venus seuraisi noita hulttioita pimeälle puolelle.

//Sisarukset? 😮

“Hän ei ollut onnellinen täällä. Ehkä…” ääneni murtui ennen kuin ehdin edes sanoa, että Roihu saattoi toivoa ettei palaisi yhteisöön enää. Ehkä hän oli päässyt pakoon tavalla, joka oli kaikista vaarattomin hänelle itselleen. Naaraalla kuitenkin oli kokemusta kaksijalkojen kanssa toimimisesta, joten hän ei olisi ihan pulassa.
“Kyllä hän tulee takaisin. Olen varma, ettei Roihu jättäisi sinua”, Laku naukui katsahtaen silmiini myötätuntoisesti. Kolli kuitenkin kääntyi taas nopeasti jäljittämään ystäväni hajua. Minä vain istahdin maahan huokaisten.
“Turha meidän on yrittää etsiä”, nyyhkäisin ja nuolaisin rintaani hermostuneena. En halunnut alkaa pillittämään Lakun edessä, mutta kurkkua kuristava tunne enteili kyyneleitä. Laku pysähtyi ja kääntyi. Hän tassutti luokseni yhden kaksijalkojen pesän seinän vierelle kauemmas ukkospolusta ja istahti sitten itsekin alas.
“Sipuli ja Pippuri… minun vanhempani. Kaksijalkamme veivät heidät, kun pesässämme syttyi tulipalo. En ehtinyt mukaan samaan kyytiin ja niinpä jäin sitten vanhaan kaksijalkalaan, aivan yksin”, kerroin, “Silloin tapasin Roihun. Ilman häntä olisin ihan varmasti kuollut.”
En ollut varma, miksi halusin jakaa asian Lakun kanssa, mutta jollain tapaa se tuntui samaan aikaan helpottavan ja pahentavan oloani. Viiltävä menetyksen kipu tuntui pilkkovan minusta osia samalla, kun taakka nousi lavoiltani.

//Laku?

Cassiopeian täystyrmäys oli ollut odotettavissa, mutta loppujen lopuksi Amor ei uskonut kannan olevan täysin järkkymätön. Erityisesti se, Venuskin näytti haluavan mukaan, valoi Amorin erityistä toiveikkuutta. Venus ja Cassiopeia olivat erottamaton pari eikä olisi realistista että toinen vain lähtisi mukaan ja toinen ei. Nyt kilpailtiin vain siitä, kumman tahtotila olisi voimakkaampi.
“Olisi sääli, jos ette tulisi. Olisimme niin otettuja läsnäolostanne, kunniavieraamme. Kyllähän teidän nyt täytyy tulla! Sissi rakas, katso nyt Venuskin suorastaan halkeaa innosta”, Amor osoitti hännällään Venusta.
“Ja tiedätkö, sinä voit vaikka vahtia meitä, ettemme tee mitään typerää. Käydään vaan nopeasti siellä ja tullaan ihan pian takaisin. Ja sitten joskus voit ylpeänä kertoa emolle, että sinä olit pitämässä huolen, ettei mitään ikävää sattuisi. Et sinä tällaista laumaa voi tuonne yksin päästää, katolle kykkimään!”
Amor ymmärsi, ettei hänen kannattaisi mainita, että tapahtuman olisi tarkoitus toistua toisina öinäkin, toki Cassiopeian tietämättä vieraanaan toiset kissat. Olisi parempi, jos sisar luulisi, että tämä olisi kertaluontoinen tapahtuma, eikä mitään sen enempää. Mutta voi kuinka Amor toivoikaan, että Rhiannon ymmärtäisi myös pitää suunsa kiinni! Jos he pääsisivät matkaan, hän yrittäisi parhaansa mukaan supista naaraan korvaan pienet toimintaohjeet. Amorista ikävä kyllä tuntui, että Cassiopeia oli vaaraksi romuttaa ihan kaiken. Mutta hän ei lannistuisi.

//Cassiopeia? Muut?

Katsoin vuoroin Cassiopeiaa, vuoroin Amoria ja Rhiannonia. Valkea sisareni oli jo tehnyt päätöksen meidän molempien puolesta. En pitänyt siitä, koska minun mielestäni Amorin tarjous oli kuulostanut hyvältä, kiehtovaltakin.
Veli oli tarjonnut meille mahdollisuutta osallistua tärkeään tehtävään, sen verran olin ymmärtänyt. Ja kaikista Amorin ilmeistä ja eleistä päätellen kyseessä oli jotain suurta ja mahtavaa. Kollihan oikein tihkui intoa viiksikarvat väristen, kuin joku olisi antanut tälle yliannostuksen yrttejä. Samaa ei voinut sanoa Rhiannonista, mutta selkeästi tämä oli hänellekin tärkeää. Rhiannon kun ei yleensä tuhlannut aikaansa jonninjoutaviin. Ja vaikka Amor olisi taas liioitellut asian suuruutta, paloin halusta saada tietää, mitä ihmettä nämä kaksi oikein puuhasivat.
En vain keksinyt syytä olla auttamatta sisaruksiani tai ymmärtänyt, miksi Cassiopeia tuolla tavoin oli oitis torjunut ehdotuksen. Mietin kyllä, oliko minulta mennyt jotain olennaista ohi ymmärryksen… mutta samaan aikaan luotin Amoriin ja Rhiannoniin. Luotin, etteivät he saattaisi minua vaaraan. Sitä paitsi minua säälittiin, ja jos jokin tekemiseni vaikuttaisikin epäilyttävältä tai väärältä, uskoin voivani näytellä itseni ulos tilanteesta suloisella viattomuudellani. Ehkä siis olikin vain parempi, etten ymmärtänyt ihan kaikkea Amorin huikeasta ehdotuksesta, tuumin itsekseni.
Mutta ennen kaikkea halusin pysyä Cassiopeian kanssa. Teimme kaiken yhdessä, enkä muistanut yhtäkään päivää, jolloin emme olisi viettäneet suurinta osaa siitä toistemme seurassa. Olimme yksikkö. Näytimmekin ihan samalta. Meidät erotti lähinnä siitä, että minä en koskaan maukunut, koska olin kuuro.
Niin… olin se viallinen versio. Vaikka emo kuinka yritti vakuuttaa päinvastoin, oli se mielestäni päivänselvää. Mutta en halunnut olla vain se kuuro sisar. Halusin olla ihailtu ja arvostettu. Halusin olla kauniimpi kuin Cassiopeia — jos kumpikaan meistä nyt kykeni tulemaan toista kauniimmaksi — mutta halusin myös olla tunnettu hyödyllisyydestäni. Ja nyt apuani kysyttiin, ja tunsin olevani umpikujassa.
Tarvitsin Cassiopeian mukaani.
Katsoin valkeaa sisartani pyytävästi ja pukkasin tätä lapaan kevyesti päälläni. Sitten nyökäytin Amorin suuntaan ja avasin äänettömästi suutani yrittäen matkia sitä suunliikettä, jolla muut kissat sanoivat ”mennään”. Amorin ilme oli hiukan toiveikkaampi, mutta näin heti Cassiopeian vääntyneestä suupielestä, että saisimme nähdä vaivaa — ehkä jopa joutua lahjomaan hänet jollain — käännyttääksemme hänen asenteensa asiaa kohtaan. Pitikö hänen aina olla noin itsepäinen? En halunnut, että hän veisi minulta tämän mystisen, mutta lupaavalta vaikuttavan kokemuksen. Mutta osallistuminen ilman Cassiopeiaa oli fysiikan lakeja vastaan.
Siirryin istumaan lähemmäs Rhiannonia niin, että olin yhtä lähellä Cassiopeiaa ja kahta muuta pentuetoveriani. Kosketin hännänpäälläni Cassiopeiaa ja sitten itseäni yrittäen elehtiä silmilläni ja muulla elekielellä niin selkeästi kuin pystyin, että jos me kaksi pysyisimme yhdessä, ei meillä taatusti olisi mitään hätää. Olin niin vakuuttava kuin suinkin kykenin. Todellisuudessa en ollut itse asiasta aivan niin varma.

//Sisarukset?!

Cassiopeian sydäntä kivisti huomata, että Amor ja Rhiannon olivat kahdestaan luoneet jotain, mihin hän ei ollut osallinen. Ei Venuskaan näemmä, mutta se ei paljoa kateellista naarasta liikuttanut. Miksi häntä ei ollut pyydetty mukaan? Cassiopeiallakin oli hyviä ideoita, todennäköisesti parempia kuin tylsällä Rhiannonilla.
“Pesän ulkopuolella? Emme me voi mennä ulos”, valkoinen naaras tokaisi pohtien keinoja pilata kaksikon suunnitelma. “Eikö teidän “kokemuksenne” toimisi täällä sisällä?”
Amor hymyili salamyhkäisesti; Cassiopeiaa alkoi ärsyttää.
“Voi, mutta nämä seinäthän vallan kahlitsevat meidät ja taiteemme! Ei, pelkäänpä, että on aivan välttämätöntä nauttia tästä kokemuksesta taivasalla.”
Cassiopeia vilkaisi Venusta toivoen, että tämä nyt ilmaisisi pelkäävänsä tai olevansa väsynyt tai yhtäkkiä vaikka kuurouden lisäksi sokeutuneensa, kunhan heidän vain ei tarvitsisi pian kiikkua katolla jotain Amorin – koska tietty tämä oli lähinnä Amorin metkuja – leikkiä seuraten. Valkoinen naaras ei kuitenkaan ollut huomaavinaankaan siskonsa jäistä katsetta, vaan seuraili sen sijaan hillityn kiinnostuneesti veljensä dramaattista ilmehdintää. Cassiopeia puuskahti.
“No, kai me sitten jätämme sen välistä”, hän tokaisi uppiniskaisesti ja kohotti haastaen leukaansa. Hän kantelisi Lyralle, aivan varmasti kantelisi, jos nuo kolme menisivät ilman häntä. Nauttikoon sitten typerästä showstaan! Cassiopeia vain toivoi, ettei Venus nyt seuraisi noiden kahden oikkuja: ei hän halunnut jäädä yksin, kun muut pitivät keskenään hauskaa. Amorilla ja Rhiannonilla oli toisensa, eikä hän antaisi Venuksen lipsahtaa heidän puolelleen.

//Sisarukset?

Amorin pyytäessä Rhiannonia saalistamaan kanssaan, Amor ei oikeastaan pyytänyt sisartaan saalistamaan. Hän halusi tehdä Rhiannonin kanssa jotain, mutta päiväsaikaan pesästä ei päässytkään lähtemään niin vain kenenkään huomaamatta. Ja voi kuolema kun heidän piti liittää seuraavansa vielä kolmaskin kissanen, suuri valvova silmä. Eikä edes todellisuudessa toisi mitään lisäarvoa heidän retkeensä, olisi vain nimellinen havainto heidän valheellisesta kuuliaisuudestaan. Amor olisi halunnut elää täysin omien sääntöjensä mukaan ja tekisikin niin kunhan voisi, mutta tällä hetkellä oli liian riskialtista alkaa venkuloimaan, koska ei hän halunnut osalleen enää yhtään enempää valvontaa. Hän kaipasi vapaata kulkemista ja tunsi olonsa tukahdutetuksi neljän seinän sisällä. Hän eli todella taivasalla, täällä hän vain oli olemassa. Mutta Amor oli neuvokas kissa, eikä antautunut helposti kahleilleen.
Lumenvalkoinen Hanki oli rientänyt heidän mukaansa ilomielin, silmiään räpytellen kuin kauris ja hulmuten kuin taivaan valkoisin kyyhkynen. Amor ja naaras jutustelivat koko reissun niitä näitä, Hanki naurahti jopa muutamalle Amorin koemielessä heittämälle ronskille jutulle. Amor loisti näinä hetkinä. Aivan uudenlainen kultainen hehku valaisi häntä, hän heräsi eloon.
Saalistaminen itsessään oli Amorista KÄSITTÄMÄTTÖMÄN tylsää. Hän ei oikein välittänyt pikku pupusten ja hiirulaisten kosiskelusta ja paljon mielellään vai söi mitä joskus sattui löytämään. Nälkä ei oikeastaan koskaan huutanut tarpeeksi kovaa Amorin vatsassa, jotta kolli olisi kuullut sitä kovaäänisten ajatustensa ylitse. Hänellä oli tärkeämpääkin ajateltavaa. Keksustelun lomassa Amor pyörittele mielessään suunnitelmaa aurinko-kuu -näytöksistä. He olivat päättäneet Rhiannonin kanssa – ulkopuolisen silmin saattaisi sanoa, että Amor oli päättänyt, mutta Amor sisäytti Rhiannonin kovin mielellään kaikkeen, puhui kaikesta heidän yhteisenään, kaikki mitä Amor omisti oli myös siskon omaa – pyytää Venusta ja Cassiopeiaa koeyleisöksi. Asiakaspalaute oli tärkeää. Amor ei ollut kuitenkaan suunnitellut veloittavansa mitään sisaruksiltaan, sillä he maksoivat jo kehitystyöllään.

Ilta oli jo miltei saapunut heidän palatessaan leiriin ja hämärän odotus alkoi kihistä hänen turkissaan. Ilta osoittautui pilvettömäksi ja se sai Amorin tassuihin vauhtia. Hän syöksyi oitis Rhiannonin luokse rappusiin, kun he olivat hyvästelleet Hangen ja naaras oli poistunut kuuloetäisyydeltä.
“Teemme sen tänään! Katso taivasta. Se on kuin vettä!” Amor riemuitsi. Rhiannon vilkaisi taivaalle eikä reagoinut oikein mitenkään. Mutta se ei Amoria haitannut. Hän tiesi miten innoissaan Rhiannonkin tästä oli. Hän oli nähnyt miten vetoavasti sisko oli katsellut kuuta kaksijalkalanpesän katolta.
“Meillä on vain pienoinen ongelma. Cassiopeia”, Amor vilkaisi pesää, mutta ei nähnyt sisarta missään. Cassiopeialle oli ominaista eräänlainen sääntöjen pakonomainen runnominen toisten elämiin. Asia olisi myytävä naaraalle niin, ettei hän päättäisi kieltää koko retkeä kaikilta.
Amor aisti sisaren energian muuttuvan, kun hän oli lausunut Cassiopeian nimen. Hän ei ollut ihan varma, mitä heidän välillään oli, mutta hän kysyisi asiasta myöhemmin. Nyt oli väärä aika alkaa puimaan ongelmia. Kaiken oli mentävä täydellisesti.
“Tule. Etsitään heidät”, kolli sipaisi naaraan mustavalkoista turkkia hellästi hännällään ja he lähtivät kulkemaan rappusia alas. Heidän ei tarvinnut juurikaan etsiä, vaan kahden valkoturkkisen kaunottaren siluetit osuivat silmään oitis.
“Voi kauniit siskoseni! Tähdet taivaallakin kadehtivat teitä”, Amor huudahti. Kuin kauniit puhtoiset kaksoset, turkit kuin kallehinta silkkiä ja silmät kuin suurimmat safiirit.
“Kuulkaas, auttakaa pientä veli-poloista. Minulla olisi teille ihan todella tärkeä kunniatehtävä”, Amor sanoi ja otti kasvoilleen kaikista enkelimäisimmän ilmeensä, nöyrän kultapojan kasvot. Venus ja Cassiopeia vilkaisivat toisiaan. Venus nyökkäsi, pyysi Amoria jatkamaan. Amor vilkaisi Rhiannonia ylpeänä, mutta naaras oli naamataulu tyhjänä katse kohdistettuna valkoiseen siskoon numero kaksi.
“Me Rhiannonin kanssa olemme kehittäneet aivan uudenlaisen kokemuksen ja haluamme, että juuri te terävät kimallesilmät tulette ensiyleisöksemme ja annatte tarkkanäköisiä kehitysehdotuksia”, Amor selitti katsoen vuorotellen kaikki naaraita, “ainoa pienen pieni mutka on, että joudumme poistumaan pesästä salaa tässä iltasella. Mutta tämä on täysin poikkeustilanne, emmekä mene kovin kauas, katolle vain. Tavallaanhan olemme siis pesässä, tai ainakin tassumme ovat vankasti sen perusteilla. Ja mikäli villeiksi lainvalvojiksi tahdomme ryhtyä, voimme samalla valvoa oikeutta. Estää kaikki tihutyöt tärkeällä tehtävällämme. Sieltä korkealta näemme aivan koko maailman”. Sanat olivat vain purskahtaneet ulos Amorista täysin kykenemättömänä hillitsemään itseään. Kolli oli täysin omassa elementissään.
“Mitäs sanotte?”

//Sisarukset? 🙂

Amorin lentäessä suoralla ilmalennolla katolta alas, hidastin vauhtiani ja kurkistin alas. Painovoima toimi tänäänkin tavallisella tavalla. Lakkaisikohan se ikinä toimimasta? Mitä jos jonain päivänä Amor ei tuiskahtaisikaan alas, vaan jäisi leijumaan ilmaan? Amor makasi kaksijalkojen jättämien roskien seassa, mutta kolli oli elossa. Kuinka kaksijalat onnistuivatkaan sotkemaan jokaisen maiseman? Suupieleni kohosivat vinostii. Amor liikahteli roskien seassa hämmentyneen oloisena. Tietysti kolli oli selvinnyt ilmalennosta. Amor todennäköisesti selviäisi hirviönkin alle jäämisestä, jotta voisi myöhemmin todeta kuinka arvet pukivat häntä komeasti. Katsoin tassuilleni sopivan tien ja lähdin laskeutumaan alas. Ehkä meidän tämäniltaiset kiipeilymme olivat tässä.

Hymyni leveni jokaiseen suuntaan. Amorin idea oli niin typerä, että sen oli pakko toimia. Jos he alkaisivat periä maksua muilta kissoilta, se vain vahvistaisi ajatustani siitä, että me todella omistimme taivaan kauneimmat kappaleet. Amorin ilmeestä päätellen hän odotti minun kutsuvan häntä neroksi. En halunnut riistää sitä iloa häneltä.
“Olet nero”, totesin monotonisella äänelläni. Minusta sanat eivät kaivanneet koristeita ympärilleen. Olisivatko kissat todella valmiita maksamaan tuollaisesta? Jos olisivat, he olisivat paljon helpommin huijattavissa kuin olin aiemmin ajatellut.
“Rikkaita”, sain sanotuksi silmät suurina ja Amor heilutteli taas käpäläänsä näkökenttäni edessä. Hän heilautti sitä toisen ja kolmannenkin kerran, kunnes lopulta käänsi katseeni häneen. Amorilla oli aina niin kiire. Kolli oli täynnä energiaa kuin sähköiskun saanut pentu. Paitsi ettei ollut. Jos pentu saisi sähköiskun, olisi hän kuollut. Amor oli kuolleen vastakohta. Kaikki elävät olivat, mutta Amor oli erityisen elossa. Kollin elävä olemus onnistui täyttämään kokonaisen maailman. Se vaikutti kätevältä taidolta.
“Nyt siskoseni et taas vaivu johonkin toiseen todellisuuteen! Nyt me palataan Yhteisön pesään ja viimeistään muutaman auringonnousun päästä järjestämme ensimmäisen esityksemme. Hmmm… Venus ja Cassiopeia saavat toimia koekaniineinamme!” Amor julisti juhlallisesti ja lähti häntä pystyssä kulkemaan minun edelläni. En sanonut mitään, mutta en pitänyt Amorin ideasta ja siskojemme sisällyttämisestä siihen. Hymyilin vain. Tietysti hän oli ehdottanut siskojamme. Venus voisi jopa olla hyvä kissa siihen. Hän ei kuullut mitään, joten hän voisi keskittyä täysillä Amorin spektaakkelin seuraamiseen. Cassiopeia sen sijaan tuntui olevan vain kiinnostunut omista asioistaan ja pitäisi ideaamme aivan hiirenaivoisena. Todennäköisesti naaras silti saapuisi paikalle. Sitä paitsi molemmat todennäköisesti vaatisivat sisarusalennuksen. Mitä hyötyä sellaisesta olisi, jos halusimme rikastua? Joskus en ymmärtänyt Amorin järjenkulkua. Hypähdin Amorin perässä kujalta pois ja vilkaisin vielä taakseni. Valoa kajastanut ovi oli avautunut ja sieltä oli astunut esiin kaksijalka vain viskatakseen roskien sekaan lisää tavaraa. Viimeistään muutaman auringonhuipun päästä ne tavarat olisivat kadonneet ja joku toinen kaksijalka olisi hakenut ne. Olin tullut siihen tulokseen, että suurin osa kaksijalkojen ajasta meni nimenomaan roskien ympärillä. Ihailtavan tehotonta kuinka he omistivat koko elämänsä sille.

Yöseikkailun jälkeinen päivä oli valjennut meluisissa tunnelmissa ja se oli saanut minut pitämään Yhteisön muita jäseniä entistä kummallisimpina. Joivatkohan he eri vesilähteestä kuin minä? Heti auringon noustua Menninkäinen oli yllättänyt Amorin suurella loikalla ja haastanut kollin heti painiotteluun. Jos ei olisi ollut niin aikainen aamu, olisin lyönyt vetoa Amorin puolesta. Veljeni ei kuitenkaan ollut löytänyt tietään unimaailmasta takaisin todellisuuteen, joten Menninkäinen oli kyllästynyt painimiseen ennen kollin todellista heräämistä. Olin oikeastaan todella vaikuttunut veljeni kyvyistä. Hän nimittäin onnistui nukkumaan silmät auki. Se ei jokaiselta kissalta onnistunut, mutta oliko tässä maailmassa yhtäkään asiaa, joka ei veljeltäni luonnistunut?

Aamupalan aterioinnin jälkeen Amor oli pyytänyt minua mukaansa saalistamaan. Hiiri oli täyttänyt vatsastani ehkä puolet, mutta voisiko kenenkään vatsa olla kokonaan täysi? Kissat olivat niin ahneita.
“Meidän pitää vain löytää joku aikuinen meidän mukaamme. Kuinka tylsää!” kolli haukotteli dramaattisesti ja kipitti puhtaanvalkoisen naaraan, Hangen luokse. Seurasin veljeäni kuuliaisesti ja mittailin muiden huomaamatta mittailin Hankea katseellani. Naaras oli puhdas, liiankin puhdas. Jos jonkun turkki näytti tuolta, kaikki tummat värit olivat valuneet hänen sieluunsa.
“Amor, kuinka voin auttaa sinua?” naaras kysyi ystävällisesti hymyillen kääntämättä katsettaan minuun. Kallistin päätäni. Mielenkiintoista, ajattelin. Oli todella vaikea sanoa osasinko välillä muuttua näkymättömäksi vai oliko muu maailma vain poikkeuksellisen huonosti kasvatettu.

//Amor?!??!

Ametisti ei vaikuttanut ilahtuneelta kanssani, joka ei ollut erityisen yllättävää minulle. Olin usein huomannut kissojen osoittavan ärtymystä minulle, kun en huomannut tulevia hirviöitä harhautuneena omiin ajatuksiini. Se ei kuitenkaan tehnyt heidän vihastaan yhtään sen mukavammaksi tuntea.
Viimein kirjava kolli kääntyi ja lähti taas johtamaan partiota eteenpäin kujilla. Vilkuilin toisinaan ympärilleni katsoakseni, jos mikään lähistöllä olisi kiinnittänyt mielenkiintoni, mutta en huomannut mitään erityistä matkallamme. Lisäksi yritin keskittyä siihen, että seurasin partion esimerkkiä koko ajan, jotta en joutuisi uudelleen vastaavaan tilanteeseen kuin vain hetki sitten.
Edelläpäin Hurma yritti sanoa jotain Ametistille, mutta saatoin tuntea vihastuneen auran leviävän kollista tämän kulkiessaan eteenpäin. Hurmakin lopulta luovutti hänen kanssaan ja lopetti keskustelun yrittämisen hänen kanssaan täysin.
Hymähdin hieman. Olisin kovasti tahtonunt jotenkin korvata tämän kollille. Hän oli aggressiivinen kissa yleisesti ja emoni oli monesti sanonut, ettei luottaisi häneen, vaikka hänen henkensä riippuisi siitä, mutta silti todella halusin, että pääsisin parempiin väleihin hänen kanssaan.
Partion kääntyessä viimein takaisin kaksijalanpesän suuntaan ryhdyin jo kovasti mielessäni muistelemaan, mitä kaikkea hienoa olin keräillyt itselleni. Jos joku niistä esineistä olisi tarpeeksi hieno, ehkä Ametistin viha vähenisi minua kohtaan.
Kapusin roinakasan ylös sisäänkäynnille ja loikkasin sisään pesään. Partio hajaantui ja minäkin suuntasin heti omalle pedilleni. Sinne olin jättänyt kaikki hienot esineeni.
Tutkailin keräämiäni kauniita esineitä hetken, kunnes silmiini osui hieno kiiltävä kivi, jonka omistin. Nappasin sen mukaani ja suuntasin varoen kohti Ametistin petiä. Kolli oli asettunut sinne syömään, joten koetin lähestyä varoen. Useat kissat olivat kovin aggressiivisia ruokaillessaan, koska pelkäsivät jonkun vievän ruokansa.
Laskin kiven maahan ja katsoin ylös kolliin. Huomatessaan minut hän sähähti, joka sai tahtomattakin minut hieman varpailleni. Aggressiivisuus oli niin inhottava piirre monissa kissoissa.
Työnsin kaunista kiveäni eteenpäin ja katsoin vanhempaa kollia toiveikkaasti.
“Tämä on kiitos”, yritin mumista hänelle, mutta en tiennyt, kuinka selvää puheeni enää oli kuuroutumiseni jälkeen. En tiennyt edes olinko sanonut mitään oikean suuntaistakaan. Toivoin kollin kuitenkin leppyvän edes hieman. Nyökkäsin hänelle vielä kunnioittavasti, mutta hänen ilmeensä ei näyttänyt kovin ilahtuneelta. Ei suoranaisesti inholta, mutta ehkä vähän arvostelevalta.
Hitaasti kolli loikkasi kiveni viereen ja katsoi sitä ja sitten minua. En osannut lukea hänen ilmettään, mutta jokin sisälläni sai minut hieman pelkäämään. Ehkä hän aikoi ilkkua minua typerästä lahjastani. Tai ehkä hän vain heittäisi sen pois ja nauraisi perään ivallisesti. Kumpikin vaihtoehto kuulosti inhottavalta, mutta hyvin mahdolliselta.

//Ame?