Kujakissayhteisön tarinat

“Tehdään kuule niin. Kuu on sinun. Aurinko minun.”

Amorin ehdotus oli täydellinen. Koin suoranaista häpeää siitä, että en ollut ajatellut asiaa tältä kannilta. Minä, me olimme ylivoimaisia; voittamattomia. Tästä yöstä lähtien kenelläkään muulla ei olisi oikeutta katsoa minun kuutani. Tästä eteenpäin sen katsominen olisi varkaus! Ja varkaitahan ei tunnetusti katsottu hyvällä, eihän? Minä ainakaan en pitänyt heistä. Tuijotin Amoria omintakeinen hymyni kasvoillani. Paitsi ehkä Amorilla. Jaoin veljeni kanssa asioita mitä minä en muiden kanssa jakaisi ja uskoin kollin tekevän samoin. Se kateus mitä koin siskojani kohtaan ei ulottunut Amoriin. Kolli oli heitä parempi, mutta ei minun tielläni. En ollut ajatellut ikinä, että yksi kissa voisi omistaa jotain niin suurta. Amorin ehdotus kiinnittyi aivoihini yhtä kirjaimellisesti, kuin kolli oli sen sanonut.
“Muut tulevat kyllä oppimaan, että kaikkea kaunista ei kuulu katsella.”, henkäisin silmät suurina enkä enää nähnyt mitään muuta ympärilläni. Koko maailma sulkeutui minun ja kuuni ulkopuolelle. Halusin niellä jokaisen pienekin palasen tuosta jumalaisesta luonnon luomasta taivaankappaleesta. Kun käännyin Amorin puoleen, kolli hymyili, mutta olin näkevinäni hänen katsessaan jotain omituista. Ihmetystä? En kuitenkaan jäänyt miettimään asiaa sen enempää. Ehkä Amorkin vain yritti käsittää ajatustemme suuruutta! Naurahdin hiljaa itsekseni. Kuinka hassua elämä olikaan! Miten yksi ajatus saikaan kaiken näyttämään kaiken niin paljon oikeudenmukaisemmalta?

Kuulin veljeni naukaisevan jotain, mutta kollin sanat menivät korvieni ohitse. Anteeksi, rakas veliseni. Tähän hetkeen mahduin vain minä. Mielessäni lupasin tehdä hänelle pian tilaa.

Ajatus jonkin omistamisesta jäi kiertämään päätäni, kuin saaliinsa yläpuolella hypnoottisesti kieppuva korppi. Olin joskus nähnyt sellaisen. Mitä enemmän maistelin kollin sanomia sanoja, sitä oikeammilta ne tuntuivat. Se tosin saattoi johtua siitä, että ne eivät pelkästään tuntuneet oikealta – ne olivat oikeita. En pitänyt siitä miten muu maailma ja muut kissat olivat aina yrittäneet vakuuttaa kaikkien asioiden kuuluvan kaikille. Miten typerä ajatus. Se oli vale, joka oli heittänyt varjon minun päälleni. Jos jokin oli todella niin kaunista ja kallista, miksi se olisi jätetty kaikkien käpälien saataville. Kauneus menettäisi arvonsa tasan sillä hetkellä, kun jokin Hurman kaltainen kissa saattoi ihailla sitä ja kuvitella sen olevan hänen silmilleen tarkoitettu.

Kynteni puristui katon sammaloituneiseen pintaan ja tunsin miten sydämeni hakkasi vauhdilla. Täydellinen oivallus oli saanut jopa sisäelimeni riemuitsemaan! Minusta tuntui, kuin olisin löytänyt vastauksen johonkin kysymykseen mitä tavalliset kissat eivät edes ymmärtäneet kysyä. Katseeni kiersi nukkuvaa kaupunkia. Kaksijalkojen pesien ikkunoista kajasti lämpimän keltaista valoa. Jostakin kaukaa korviani vahingoitti haukkuva koira ja tuulin heiluttelemien irtonaisten peltien kalke tunkeutui ajatuksiini. Hymyni vain leveni, kuin ajattelin sitä kuinka moni kissa varasti minulta tällä hetkellä ja kuinka monelle kissalle pääsisin vielä maksamaan samalla mitalla.

Vilkaisin taas Amoria. Kolli istui vieressäni tyynenä, kuin hänen ajatuksensa olisivat jo muualla. Minua hieman ärsytti, että veljeni ei varmastikaan ymmärtänyt mitä hän oli juuri tehnyt. Hän oli antanut minulle niin paljon sanomalla nuo muutamat sanat! Kerta kuu oli minun, oli maailma jo rikkonut sääntöjäni kauan aikaa sitten. Hymyilin itsekseni ja vilkaisin jälleen taivasta. Mielestäni kuu näytti paljon kirkkaammalta, kuin ennen minun kosketustani.
“Lyön vetoa, että et saa minua kiinni!” Ennen kuin ehdin edes sisäistää kollin sanoja, oli jo Amor pinkaissut karkuun.

//Amor? 😉

Amor oli huokaillut koko yön niin äänekkäästi Rhiannon korvaan, että oli ihme jos naaras oli saanut nukuttua. Pitkälle yöhön Amor toivoi sisarensa saavan vuosisadan hirveimmät unet ja että tämän mielenterveys ja pitkä lista erilaisia kognitiivisia toimintoja murenisivat pienen pieniksi hiukkasiksi ja valuisivat tämän korvasta ulos. Sen se pieni älykääpiö oli ansainnut.
Seuraavaan päivään Amor heräsi selvästi lauhkeammin mielin. Yöllä koettu tunteiden myllerrys oli tiessään ja pettymys laimentunut. Sen tilalle oli kuitenkin noussut ikävä kolotus. Kyllähän hänen reaktionsa oli ollut hieman ylimitoitettu. Ei hän halunnut siskon ajattelevan veljen häpeävän häntä. Kyse ei ollut lainkaan siitä. Amorilla oli vain ollut hyvin hyvin heikko hetki. Eikä mistä tahansa syystä.
Matteo sai Amorin raajat hyvin heikoiksi. Silkkiturkkinen kolli pyöri hänen mielessään parfyyminaan vapaus ja jännitys. Ja ilmeisesti Amor ei ollut ainoa joka haistoi sen, sillä Venus totesi Amorin tuoksuvan vieraalta. Kolli vaikuttui joka kerta valkean sisarensa lähes yli-inhimillisistä aisteista. Venuksella oli valtava ase käsissään!
Ilta pimeni nopeasti ja Rhiannon oli kuljettanut Amorin kaksijalan pesän katolle valtavan kuun alle.
Kaikki oli kuten ennen, heidän välillään ei ollut kireyttä sen enempää kuin ennen Matteotakaan. Amor tarkasteli mustavalkoista Rhiannonia ja oli huomaavinaan katkeruutta tämän äänessä. Kuu loisti maidonvalkeana heidän edessään, oli lähes mahdollista nähdä sen pienet poimut, kohoumat ja laskeumat jotka kätkeytyivät taivaankappaleen kaukaisuuteen.
“On kyllä synti, että maailma on täynnä kauneuksia ja kaikenlaiset puliveivarit saavat kokea ne yhtä lailla kuin mekin. Minusta heidän pitäisi joutua maksamaan siitä enemmän, koska eivät arvosta sitä tarpeeksi”, Amor vastasi mietteliäänä kuun kiilto silmissään. Rhiannonin meripihkaiset silmät varastivat nekin kuun kajon.
“Tehdään kuule niin. Kuu on sinun. Aurinko minun.”
Rhiannon kääntyi Amorin katse kirkastuen.
“Ei kukaan meitä voi estää. Aletaan perimään pääsymaksua näihin näytöksiin”, Amor iski silmää, “olemme taivaankannen valtiaat rakas siskoseni.” Eikä Amorin tarvinnut pyytää eilistä anteeksi. Ei heidän välillään ollut anteeksipyyntöjä, oli vain virta, joka joskus kiihtyi ja tyyntyi. Kyllä Rhiannon tiesi. Tässähän Amor tarjosi sovintoa.

//Rhiannon? 😉

Yö oli vaihtunut päivään ja päivän lopuksi iloinen aurinko oli jälleen vaihtunut melankoliseen kuuhun. Kaikki oli siis kulunut tavallisesti, ja auringon sammumista seurasi minun ja veljeni, Amorin yöllinen retki. Tällä kertaa oli ollut minun vuoroni valita ja olin päättänyt pysytellä mahdollisimman kaukana sen ahdistelevan, limaisen kissan nurkilta. Pelkkä ajatuskin nosti karvani inhottavasti pystyyn.
“Siskoseni, mihinkäs me olemme menossa?” Amor uteli silmät suurina, mutta hän sai vastaukseksi täyden hiljaisuuden. En paljastanut suunnitelmiani, kuin vasta h-hetkellä. Käpäläni johdattivat meitä vain ylemmäksi ja ylemmäksi. Jokainen loikka vei meidät lähemmäksi kuuta, joka loisti tänään täydessä loistossaan. Pidin kauniista asioista ja kuu lukeutui mielessäni kauniisiin ajatuksiin. Siinä oli jotain kiehtovaa. Miten se nousikin jokaisena päivänä taivaalle, mutta oli aina hieman erilainen. Istahdin kaksijalan käpälien taidonnäytteelle ja osoitin Amorille kuuta.
“Se on tänään erityisen upea, se loistaa juuri minul- meille”, korjasin sanomisiani. Muut kissat eivät tuntuneet näkevän itsessäni samaa, mitä minä näin. Olin nuori, mutta maailma oli jo minulle nyt enemmän velkaa, kuin se kykenisi vapaaehtoisesti maksamaan takaisin. Olin jo miettinyt miten minä voisin toimia velanperijänä, sillä sellaisia velkoja ei koskaan maksettaisi ilman muistutusta.
Amorin katse viipyili kuussa pitkään. “Mitä luulet, onko jonkun toisen – kenties Matteon – katse tässä samassa kuussa?” Amor naukaisi ja olin aistivinani hänen sanoissaan ripauksen toiveikkuutta. Minä en todellakaan ymmärtänyt mitä kolli näki jossain pahaisessa kujakatissa, jos Matteota sellaiseksi voisi edes kutsua.
“Varmasti”, nielaisin naurahduksen mukana ajatukseni. “Se on oikeastaan aika hienoa. Kaksijalkala on eläväisempi, mitä olemme tienneet.”
Ei. Minusta siinä ei ollut mitään hienoa. Minua häiritsi ajatus, että sama kuu kuului kaikille enkä voinut omistaa sitä. Kauniiden asioiden olisi pitänyt olla harvinaisia. Sellaisia, että vain minä olisin voinut todistaa niiden olemassaoloa tai edes päättää siitä kuka niitä sai katsoa tai koskettaa. Vilkaisin veljeäni sivusilmälläni. Olin tuonut Amorin tänne, jotta kuun jakaminen olisi ollut minun oma päätökseni. Olin halunnut tuntea vallan käpälissäni. Se ei tuntunutkaan niin suurelta mitä olin ajatellut. Se oli oikeastaan hyvin pieni, jopa hauras tunne. Päätös siitä, kuka saisi nähdä kuun kanssani? Ei paljoa mitään. Se oli kuitenkin enemmän valtaa kuin maailma oli minulle tähän mennessä suonut ja annoin tyydyttävän tunteen koskettaa jokaista soluani.
“Veliseni. Onko sinusta reilua, että kaikki saavat nauttia kuun upeasta olomuodosta, vaikka he eivät välttämättä osaa arvostaa sitä meidän tapaamme?” kysyin Amorilta suomatta kollille katsettani. Tähän mennessä Amor oli jo varmastikin tottunut minun outoihin ulostuloihin, mutta tähän kysymykseen minä halusin todella tietää vastauksen.

Amorin hännänpää nyki, mutta kasvot olivat edelleen hymyissä suin. Vaikkakin ilme alkoi rutistua pakottavasti sitä mukaa, mitä kauemmaksi Matteosta he pääsivät.
“Hyvänen aika sinun kanssasi Rhiannon, onko sinulla järkeä päässä??” Rhiannon tuijotti Amorin lähestulkoon tyhjästi kiukun kipinä kaiken taustaloimuna.
“Minähän vain puolustin kunniaani”, Rhiannon totesi.
“Voi ketun kettu. Oikeasti”, Amor kirosi katse taivaalle kohotettuna.
Rhiannon ei tuntunut tajuavan ensinkään mikä oli vialla. Hän oli ihan uuno, harmaankirjava pulunpoikanen joka pyöritteli päätään kummeksuneesti katsellessaan kuplamuovia mäen penkalla. Joskus Amor olisi halunnut heittää Rhiannonin sadevesiviemäriin ja pyöräyttää likaveden pyörteessä pari kertaa, josta Rhiannon nousisi sitten aivan uutena kissana takaisin päivänvalon pariin. Ehkä hänen aivonsa pitäisi vain nyrjäyttää oikeaan asentoon.
Amor puhkui turhautuneena. Hän rutisti luomensa niin lujasti kiinni, että hetken katseen takainen pimeys muuttui hehkuvaksi valkoiseksi.
“Etkö sinä ymmärrä miten tärkeää tämä on minulle! Sinä vain suollat niitä haapanan viisauksiasi ja Matteolta putoaa varmaan silmät päästä” Amor heitti kasvona rinnuksilleen draamalliseen pettymyksen eleeseen, “Mieti jos hän nyt ajattelee että olen joku JÄRKYTTÄVÄ nytväke.”
“Miksi sinua kiinnostaa mitä se kapinen kolli ajattelee?”
“Ja miksi sinua ei?!?!!!!!” Amor kihisi silmät pyöreinä. Hänen päänsä räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä! Voi näitä onnettomia kauniita aivojen polosia jotka tähän asti olivat niin sulassa sovussa majailleet hänen kallonsa tiukassa halauksessa. Pian ne räjähtäisivät tuohon asfaltille ylikuumentuneina kimpaleina.
“Palataan kotiin”, Amor mutisi.

//Sisar hellä?

“Kuules nyt hyvä herra Matteo vai mikä olitkaan! Minä en taatusti ole jäämässä yövieraaksesi. Vaikka no, olenhan minä saalis. Oikeastaan, ymmärrän sinua kyl-”, selitin kiihtyneesti, mutta Amor lähti puskemaan minua kauemmaksi. Ikävä kyllä tassuni eivät olleet liimattuina kaksijalanpesän kattoon, joten kolli sai raahattua minua vähän matkaa.
“Noniin, siskoseni! Me tästä tosiaan olimme lähdessä, emmekö?” En edes ehtinyt vastata, kun karvani nousivat pystyyn takanani olevan kissan naurahtaessa ja käännyin salaman välähdyksessä ympäri. Jokin voima sisälläni sai minut väläyttämään hampaitani, mutta laskin käpäläni maahan ja yritin maadoittaa itseni. Tuo oli todella epäkohteliasta, hoin itselleni mielessä. Mutta hän yritti iskeä sinua siitäkin huolimatta, että olit jo tehnyt selväksi mitä mieltä hänestä ajattelit, toinen ääni päässäni totesi ja lopulta niiden keskustelu yltyi suoranaiseksi tappeluksi. Jouduin pudistamaan päätäni, olin jo aivan sekaisin kuka sanoi mitä sanoi!
“Minulleko sinä nauroit, hm, hm?” tiuskaisin kollille, jonka kasvoilla oli ärsyttävän tyyni ilme eikä sanoillani ollut mitään vaikutusta. Amor yritti rauhoitella tilannetta, mutta koin itse olevani veljeni sanojen yläpuolella. Matteohan se tässä oli koko sotkun aloittanut ahdistelemalla meitä! Peruutin kuitenkin muutaman askeleen jättäytyäkseni tilanteesta taka-alalle. Se oli enemmän minua, tilanteiden seurailu. Pitäisi hillitä räjähdyksiäni. En saisi tulla tunnetuksi kissana, joka oli kuin sihisevä sähköjohto sateessa – vaarallinen koskea eikä kukaan tiennyt milloin kipinä roihauttaisi sen ilmiliekkeihin.

/Veli-kulta?

Suureksi ilokseni Laku suostui lähtemään kanssani etsimään Roihua. Ravasimme mahdollisimman nopeaa tahtia kohti paikaa, jossa paras ystäväni oli viety minulta. Pääni kuhisi ajatuksia, kamalia ajatuksia. En voinut olla kehittämättä päässäni jokaista mahdollista tapahtumasarjaa, joka olisi voinut seurata Roihun kaappausta.
Minut oli joskus kauan sitten pentuna viety eläinlääkärin luokse. Se oli ollut ymmärtääkseni kuten yhteisön parantaja, mutta vain kaksijalka. Naaraskaksijalalla oli ollut ruskeat silmät ja rauhoittava ääni, mutta myöhemmin olin kuullut muiden kissojen joutuneen eläinlääkäriin vain tapettaviksi!
Entä, jos… entä, jos… entä, jos…
En napannut matkalla yhdestäkään Entä, jos -ajatuksesta kiinni, sillä tiesin niiden vievän syvälle loputtomiin syövereihinsä, eikä minulla ollut nyt aikaa siihen. Olin ollut samanlaisessa olotilassa pitkään vanhempieni menettämisen jälkeen, joten kävi vain järkeen että reaktioni oli samanlainen Roihun kohdalla.
Olin tuntenut Roihun pitkään. Niin kamalan pitkään, että olin ehtinyt kiintyä tähän ihan hurjan paljon! Siksi menetys sattuikin niin kovasti. Suunnistin tapahtumapaikalle Laku perässäni.
Jotenkin en ollut ajatellut vain paikan näkemisen herättävän minussa samaa pakokauhua, kuin itse tilanteen kokeminen oli herättänyt. Siinä minä kuitenkin sitten tärisin lohduttomasti Lakun turkki vasten.
“Miten me ikimaailmassa löydämme hänet?” valitin korviani luimistaen ja häntääni alas painaen. Laku kuitenkin näytti yrittävän pysyä rauhallisena ja ilmeisen hyvin onnistuikin.
“Tule, koitetaan saada hajujälki”, kolli sanoi ja veti minua lähemmäs. Jalkani kuitenkin panivat vastaan ja mustaturkkinen kolli kääntyi katsomaan minua kulmat kurtussa. Tajuttuaan mikä mättäsi hän jatkoi yksin kohti paikkaa ja antoi minun seurata perässä omaan tahtiini.

//Laku?

Olin heti jalkeilla, kun Mirri pyysi minua mukaansa etsimään hänen kaapattua ystäväänsä, Roihua. Naaraan olotila oli varmasti kamala, koska kuka muka haluaisi menettää ystävän? Minä en ainakaan. Siksi olisinkin Mirrin apuna etsimässä hänen ystäväänsä, vaikka se olisikin luultavasti turha toivo. Jos kaksijalka kaappasi kissan, sitä kissaa ei usein nähnyt enää uudelleen.
“Näytä tietä”, naukaisin mustaturkkiselle naaraalle ja lähdin tassuttamaan hänen johdatuksestaan ulos. Hän tuntui olevan kireänä tapahtumista, joka ei ollut mikään ihme. Hän tahtoi vain löytää ystävänsä, mutta toivon kipinä ei varmasti ollut suuri.
“Haluatko juosta?” kysyin ja Mirri vilkaisi minuun pikaisesti.
“Juoksin koko matkan takaisin pesään, enkä tiedä voinko enää samanlaiseen suoritukseen, mutta voimme toki kiristää tahtia”, mustaturkkinen naaras totesi. Nyökkäsin. Se kävi järkeen mielestäni. Hän oli varmasti jo väsynyt, vaikka olikin saanut pienen hengähdystauon leirissä, mutta se ei tarkoittanut, että meillä oli aikaa hukattavaksi. Meillä oli kissa pulassa.
Mirrin hidastaessa nuuhkin ilmaa. En kuitenkaan edelleenkään haistanut paljoa tavanomaista poikkeavaa. Kaksijalkalassa haisi aina kaksijalat voimakkaasti ja hirviöiden katku sekä koirien löyhkä auttoivat myös peittämään muut hajut allensa.
“Täälläkö se tapahtui?” kysyin naaraalta, joka katsoi hiljaa eteensä kuin nähden kaikki tapahtumat uudelleen. Otin sen myöntävänä vastauksena ja siirryin lähemmäs naarasta varovasti. Halusin tukea häntä parhaani mukaan.

//Mirri?

Partiomme oli mennyt mönkään. Enemmän kuin mönkään. Niin mönkään ettei mikään voinut mennä niin mönkään kuin tämä mönkään mennyt mönkäpartio!!
Kuminan verilammikossa maannut ruho oli syöpynyt verkkokalvoilleni ja sitten kaksijalat olivat kehdanneet loukuttaa Roihun. Hänet oli viety. Sydän pamppaillen aivan liian lujaa tahtia juostessani kohti pesää. Kiiruhdin niin lujaa etteivät keuhkoni meinanneet pysyä perässä.
Yskin yskää, joka tuntui raastavan kurkkuni haavoille pidätellessäni samalla kyyneliä. En itkisi. En itkisi, en itkisi.
Roihu löytyisi kyllä. Tämän kohtalo ei ollut sama kuin emoni ja isäni kohtalo. Mikälie ylimaallinen voima meitä kissoja ohjailikaan ei millään voinut tehdä minulle niin! Se ei voinut viedä minulta parasta ystävääni.
Rinnassani kaihersi niin kova suru, etten meinannut jaksaa kantaa sitä ylös roinaportaita pesälle asti, mutta minun oli yritettävä. Loikin jokaisella askeleella horjuen.
Kun pääsin ylös asti, rojahdin maahan ja huohotin. Kurkkuuni sattui enemmän kuin koskaan, siihen sattui niin paljon. Kipu ei kuitenkaan vetänyt vertoja menetykselle.
Kissat alkoivat parveilla ympärilläni, mutta vain yksi heistä oikeasti auttoi. Laku työnsi kuononsa alleni ja auttoi minut pystyyn. Nojattuani häneen täysin Laku alkoi kuljettaa minua kauemmaksi.
“Ei hätää, Härmä ja Mesiläinen auttavat sinua”, kolli sanoi ja kuljetti minut ohi kissojen. Hän istutti minut Kujakissayhteisön parantajien varastojen lähelle.
“Mesiläinen”, Laku kutsui parantajanaarasta.
Suljin silmäni ja toivoin herääväni unesta. Avatessani silmäni olin kuitenkin edelleen pesässä.
Minulle tungettiin eteen jotakin yrttejä ja nielin ne mukisematta. Söisin mitä tahansa, mikä helpottaisi oloani nyt. Vaikka siilin jätöksiä, jos niistä olisi apua.

Sana Roihun kaappauksesta kiiri leirissä. En ollut varma, mitä Päivänsäde oli asiasta mieltä. Toivoin vain, ettei se koituisi ongelmaksi Roihulle itselleen, kun hänet löydettäisiin.
“Laku?” kysyin tökkien ystävääni lapaan, “Mennään etsimään Roihua. Kukaan muu ei tiedä missä näin hänet viimeksi.”

//Laku?

Ruusunen painautui Urhoa vasten ja huokaisi hiljaa katsellessaan kaksijalanpesän katolta kaksijalkalan menoa. Naaras oli ollut kovasti huolissaan Harmoniasta, vaikka olikin pyytänyt parantajia harkitsemaan hänen kouluttamistaan. Naaras oli huolimaton ja yksinkertaisesti ei osannut pysyä poissa hirviöiden tieltä, vaikka häntä kuinka yritti opettaa. Oli kuin naaras olisi tarkoituksella astellut suoraan hirviöiden tielle.
Joka päivä joku tuli kertomaan kauhutarinoitaan siitä, kuinka kuuro naaras oli lähes jäänyt hirviön jyräämäksi. Se huolestutti Ruususta enemmän kuin paljon. Kuinka Harmonia ei vain yksinkertaisesti oppinut niin simppeliä asiaa kuin ympäristön tarkkaileminen? Puuttuiko naaraan aivoista palanen?
“Mitä mietit? Olet kovin hiljainen ja vaikutat huolestuneelta”, Urho kysyi hiljaa ja puski kumppaniaan varovasti. Hopeanharmaa naaras käänsi katseensa häneen ja huokaisi uudelleen.
“Pelkään vain, että Harmonia jää vielä joku päivä hirviön jalkoihin! Tiedätkö kuinka monta tarinaa olen jo kuullut siitä, kuinka hän on viime hetkellä huomannut saapuvan hirviön tai kuinka joku on joutunut syöksymään sen tielle pelastamaan sen kuuron pennun?! Aivan liian monta!” naaras vauhkosi kumppanilleen, joka nuoli hänen päälakeaan korvien välistä rauhoittelevasti.
“Olen minäkin huolissani, mutta muut ovat kyllä pitäneet hänestä tähänkin asti huolta, ei hänellä varmasti mitään hätää ole”, ruskea kolli yritti rauhoitella. Ruusunen vilkaisi häneen ja nyökkäsi sitten hitaasti.
“Niin kai. Ehkä meidän täytyy pyytää Riemua toimimaan hänen vahtinaan tästä lähin aina, kun vain mahdollista.”

//Roihu kaapataan yhteisöstä ja paikka on tarinan lopussa tuntematon paikka jossain hyvin kaukana

Nähdessäni Mirrin silloin iloisen oloisena partiossa, en voinut mitenkään tietää, että se saattaisi olla viimeinen kerta kun näin hänen valloittavan hymynsä. Kuljimme rinnakkain Leopardi edellämme ja Luna takanamme.
Viihdoin ja viimein aloin pikku hiljaa tuntea taas Mirrin läheisyyden lämmittävän sisimpääni kuten ennen. En enää tuntenut oloani ihan yhtä ulkopuoliseksi.
Se päivä oli ollut täynnä auringonvaloa ja mustan turkin tuntemista omaani vasten. Jos olisin etukäteen tiennyt sen olevan viimeinen kerta kun näin auringon pitkään aikaan, olisin nauttinut siitä vielä vähän enemmän.
Käännyimme kulmasta seuraavalle ukkospolulle ja kaamea näky sai kaikki meistä pysähtymään. Kuminan valkeanharmaa ruho makasi polun reunalla verilammikossa. Mirri ei aikaillut, vaan pinkaisi yhteisöläisen luokse.
Näin naaraan epätoivoisen ilmeen, kun hän tajusi ettei Kuminan hyväksi ollut enää mitään tehtävissä. Kolli oli varmaankin jäänyt hirviön alle. Painauduin Mirrin kylkeen ja talutin tätä vähän kauemmas, jotta vanhemmat jäsenet saivat nopeasti vilkaista ruumista.
Mirri vapisi, mutta ei näyttänyt kamalan surulliselta. Uskoin, että hänelle oli edelleen yhtä rankkaa nähdä kuolemaa. Minulle taas ruumiiden näkeminen ei tuottanut tuskaa. En ollut koskaan rakastanut ketään niin paljon kuin Mirriä ja tämä ei ollut vieläkään kuollut, ihme kyllä.
Leopardi ja Luna palasivat luoksemme ja sovimme jakaantuvamme kahteen ja etsivämme ruokaa lähistöltä piilotettuamme Kuminan ruumiin hiukan kauemmas. Ei ollut järkeä lähteä kiikuttamaan sitä takaisin pesään.
Mirri ja minä lähdimme eri suuntaan kuin Leopardi ja Luna ja jutustelimme kävellessämme. Päivä oli hyvä, oikeastaan paras hetkeen. Kunnes tyhmän virheen vuoksi olin loukussa kaksijalkojen ansassa.
Kiiltävä kova verkko oli kaikkialla ympärilläni ja vaikka yritinkin päästä ulos, ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia kaksijalkojen typerää esinettä vastaan. Mourusin ja rää’yin saaden paikalle ison joukon kaksijalkoja, joiden takia näin enää pienen väläyksen Mirristä ennen kuin naaras oli poissa.
Pistävä kipu tunki sisään kehooni ja vahva luonnoton väsymys otti vallan. Menetin tajuntani sisällä kaksijalkojen pesässä.

Kun heräsin, minulle oli laitettu kylmä nahkainen nauha ympäri kaulan. Koitin repiä sitä kauemmas iholtani, mutta se ei taipunut tai venynyt.
Kylmä kiiltävän harmaa köysi oli yhdistetty kaulapantaan ja metalliseen kehikkoon, samanlaiseen, johon olin joutunut loukkuun mutta pienempi kokoiseen.
Minulla oli hädintuskin tilaa liikkua. En voinut kuvitellakkaan nousevani seisomaan.
Verkon läpi näin monta samanlaista vankilaa, joiden sisällä oli muita kissoja. Suurin osa heistä oli kuitenkin pahasti haavoilla ja sairauden lemu löyhkäsi lopuista. Ummistin silmäni ja toivoin tämän olevan vain pahaa unta.
Yhtäkkinen jyrinä sai minut rääkäisemään säikähtäneesti. Ääni kuitenkin tasoittui ja tunsin liikkuvani. Olinko minä hirviön sisällä?
Pähkäilin, että niin sen täytyi olla. Syötettäisiinkö minut ruuaksi toiselle hirviölle vai mihin minua oikein vietiin?
“Muukalainen”, toinen kissa vieressäni olevasta verkkopesästä naukui minua suurin silmin tuijottaen, “Voi meitä, voi sentään. Tuho on meidät tavoittanut. Olemme mennyttä.”
Kissan raakkuva ääni oli täynnä epätoivoa. Hän yritti varoittaa minua viimeisillä voimillaan.
Luiseva tukkokarvainen kolli toiselta puoleltani ojenteli kynsiään läpi meitä erottavan verkon: “Ne raatelevat kissat. Ne eivät pidä meistä.”
Hyytävä tunne valtasi minut ja värisin kauttaaltani. Kaikkialta alkoi kuulua sekaista nau’untaa ja valitusta.
“Kuinka kauan te olette olleet täällä?” kysyin kissalta, joka oli minulle ensimmäiseksi puhunut. Hän ei vaikuttanut olevan täysin järjissään, mutta voisin silti yrittää.
“Voi emme me täällä. Me asuimme muualla”, naaras mumisi hiukan epäselvästi, “Asuimme tähtitaivaiden alla. Voi niin kauniissa paikkaa. Voi, emme sinne enää koskaan palaa.”
Ravistin päätäni: “Luuletko, että me olemme täällä ikuisesti?”
“Kaksijalkoja ei voi uhmata”, altani kuului nuoremman kollin naukaisu, “Ne päästävät meidät tai pitävät oman tahtonsa mukaan.”
Tuon äänessä oli muutakin kuin pelkkää epätoivoa. Hän vaikutti lähes toiveikkaalta. Minusta ei kuitenkaan tuntunut lainkaan toiveikkaalta.

Jyrinä loppui kuin seinään pitkän ajan päästä. Olin jo melkein ehtinyt ajatella, että olisimme täällä vielä päiviä, mutta luullakseni ei ollut kulunut edes kokonaista auringonkiertoa.
Muut kissat mourusivat, kun valo valtasi tilan. Minä vain siristelin silmiäni ja katselin ympärilleni. Kissoja oli varmasti ainakin kolme kertaa enemmän kuin Kujakissayhteisössä jäseniä. Purin hampaitani yhteen. Mitä kaksijalat tekisivät näin monella kissalla?
Yhtäkkiä valoisaan päähän tilaa tupsahti karjuva kaksijalka. Se hiljensi jokaikisen kissan. Hiljaisuus oli miltei korvia riistävä kaiken sen äänen jälkeen.
Kaksijalkoja ilmaantui enemmänkin ja ne alkoivat nostella kissojen verkkopesiä pois hirviön sisästä. Kurtisin kulmiani ja yritin katsoa montako oli minua ennen, jotta ehtisin varautua.

Pian olimmekin kaikki pois hirviön sisästä. Olin verkkopesäni kera aivan laitimmaisena lähellä raolleen jäänyttä ovea.
Jos onnistuisin saamaan verkkopesän auki, voisin paeta. Purin ja kynsin kunnes tassuja ja hampaita särki.
“Tuo ei tule onnistumaan”, samaisen kollikissan ääni naukui viereltäni. Järjestystä oli näköjään sekoitettu, koska aiemmin hän oli ollut allani olevassa verkkopesässä.
“No onko parempaa suunnitelmaa, hiirenaivo”, kysyin vihaisesti ärähtäen. Kollin karvat nousivat pystyyn ja hän murahti takaisin.
“Ei syytä alkaa minulle ärisemään. Ota ihan rauhassa”, kolli naukui, mutta sai minut vain entistä vihaisemmaksi. Rauhassa? Miten kukaan voisi ottaa rauhassa tilanteen, jossa meidän henkemme saattoivat hyvinkin olla uhattuna?!
“Katso”, tummaraidallinen muukalainen sanoi ja ojensi tassunsa verkkopesäni luukulle. Kynnet tavoittelivat salpaa ja saivat sen kilisemään. Kolli ei kuitenkaan saanut luukkua auki.
“Ei tuokaan vaikuttanut toimivan”, tuhahdin ja istuuduin nahanpalalle, joka oli levitetty verkkopesäni lattialle. Se oli pehmeä ja minun olisi tehnyt mieli käydä siihen lepäämään, jos en olisi loukussa kaksijalkojen pesässä.
Tummaturkkinen kissa kohatti lapojaan ja sanoi: “Oli se parempi ajatus kuin hampaiden katkominen turhaan.”
Siinä samassa ovesta pamahti sisään joukko kaksijalkoja. Ne osoittelivat kissoja ja puhuivat kovaan ääneen. Yksi niistä oli pieni, varmastikin pentu. Penska juoksi lähelle kissoja ja koitti koskea.
Jotkut kissoista painautuivat kauas ja osa taas, selvästi pulskemman puoleisia ehkä entisiä kotikisuja, nojautuivat kosketukseen.
“Joskus kaksijalat hakevat näistä laitoksista kissoja omiin pesiinsä asumaan”, kolli vierelläni selitti nähtyään hämmentyneen ilmeeni. Nyökkäsin hitaasti edelleen yhtä hämilläni.
“Oletko sinä ollut tälläisessä paikassa aiemmin?” kysyin kääntäen nyt katseeni kokonaan toisen ruskeisiin silmiin. Ne olivat kuin upottava syvä vesi, jonka pohjaa ei nähnyt.
“Kyllä, kuita ja kuita sen perään. Aina välillä minut viedään muualle paikkoihin, jossa asun noin tusinan toisen kissan kanssa. Niiden kanssa ei usein tule toimeen”, kolli kertoi ja minä nyökkäilin vakavana.
Kaksijalat lähtivät tilasta ovi paukahtaen perässään ja valon lähde katossa himmeni. Jokin kolisi jossain, mutta ei ollut toivoakaan nähdä missä. Oikeastaan näin vain oman rivini päästä päähän.
“Kohta pitäisi olla ruoka-aika.”
En kysynyt mitä se tarkoitti. Vaikka toisaalta kyllä arvasin. Olin pentuna joskus syönyt kaksijalkojen papanamoskaa, mutta en ollut koskaan pitänyt siitä.

Jokainen päivä toisti itseään samalla kaavalla. Nukuin, heräsin, join pahaa kaksijalkojen vettä janooni. Sitten tulivat ensimmäiset kaksijalat. Ne joko työntelivät käsiään lähelleni tai sitten mutristivat suutaan minua kohti kuin olisin ollut liian ruma niiden lemmikiksi.
Kaksijalkoja tuli joskus yksi ja joskus taas koko tilan täydeltä. Määrästä huolimatta olin aina yhtä pakokauhuinen.Sen jälkeen oli ruoka-aika ja kävin taas nukkumaan.
Verkkopesääni oli ahdettu pieni nahkainen leluhiiri. Olin ensin koittanut syödä sen, sillä luulin sen olleen tuoresaalista, mutta sitten luovuttanut ja käyttänyt sitä jonkinlaiseen aivojeni stimulointiin sitä painelemalla.
Tiesin etten voisi jatkaa näin enää pitkään. Minun oli päästävä pihalle tästä kamalasta paikasta! En vain vielä tiennyt miten se onnistuisi.
Jokatapauksessa sitten, kun onnistuisi etsisin Kujakissayhteisön ja ottaisin Mirrin mukaani lähteäkseni sieltä lopullisesti. Elämällä oli muutakin tarjottavaa kuin yhteisö.

Hiljaisuus saatteli Amorin katseen Rhiannoniin, joka mittaili tulokasta katseellaan. Voi saasta, yrittikö sisko pilata tämän? Joskus Rhiannon käyttäytyi niin omituisesti, ettei Amor edes tiennyt mistä moiset ajatukset riensivät naaraan pääkoppaan. Amorista Rhiannon oli suurimman osan ajasta suhteellisen normaali, riippuen toki miten se määriteltiin ja tässä tapauksessa melko laajasti. Mutta Amor oli huomannut, että sisaren käytös muuttui huomattavasti kolmannen osapuolen sattuessa peliin. Ehkä Rhiannonia vain hermostutti, ei se ollut ollenkaan epätavallinen sosiaalinen reaktio. Eihän Amor tiennyt millainen Rhiannon oli heidän yhdessäolonsa ulkopuolella. Amorista Rhiannon kuitenkin oli ihan, noh suhteellisen normaali ja sosiaalisesti kykenevä. Oman kokemuksensa mukaan. Mutta ehkä Rhiannonin valtasi jonkinlainen ylitsepääsemätön tukaluus, joka selitti hänen käytöksensä oudot huiput.
“Hah, Rhiannon on melkoinen vitsiniekka kun sille päälle sattuu. Tekee todella teräviä heittoja ja hämmentää pakkaa”, Amor naurahti luontevasti ja tarjosi sisarelleen oljenkortta ulos ongelmista. Mutta Rhiannonpa ei tähän pelastusköyteen tarttunut tai sitä huomannut. Amor alkoi jo epäillä näkikö Rhiannon edes tilanteessa mitään ongelmallista?
“Ei se ollut vitsi Amor”, Rhiannon sanoi vakavasti, “tai sinä.” Amor kääntyi nopeasti mysteerikollin puoleen. Miten helkkarissa hän nyt tämänkin ratkaisisi!
“Ymmärrän yskän”, kolli sanoi pehmeästi ja vilkaisi Amorin merkitsevästi. Se sai Amorin olon hieman ikäväksi, sillä ei hän halunnut puhua sisaresta tämän kuulematta, vaikka se olikin vain katseiden kielellä. Samalla hänen olonsa vapautui ja pelko kaiken pilalle menosta hävisi, Rhiannon ei saanut karkotettua tätä silkkiturkkia heidän luotaan. Amor ei olisi pystynyt siihen, jos heidän ensimmäinen ja ainoa kontakti yhteisön ulkopuolella sujahtaisi takaisin hänen tassujensa tavoittamattomiin.
“Olen Matteo. Millä asialla olette?” Kollin erikoinen siluetti kohosi heidän yläpuolelleen linjakkaana. Amor oli varma, että Matteon turkki säihkyi.
“Olen erittäin pahoillani jos satuimme reviirillesi. Olimme ohikulkumatkalla ja ajauduimme pieneen seikkailuun, joka onkin sitten pidempi tarina.” Matteon vaitonaisuudessa oli voimaa ja synkkyyttä. Ihan kuin hän olisi omistanut koko maailman. Mutta ei sellaisella orjapiiskuri Päivänsäde tavalla! Erittäin tärkeä lisäys. Vaan pyhästi ja pyytämättä.
“Minusta taas tuntui siltä kuin olisitte olleet perässäni”, Matteo totesi ja katsahti heistä molempiin hieman epäluuloisena, mutta siltikin täysin tyynenä ja… lumoavana kuin mikä! Musta orkidea.
“Väitätkö, että jahtaisin sinua? Et sinä ole niin kiinnostava, että juoksisin perässäsi. Koita jo uskoa!” Rhiannon paukautti väliin ja puhkaisi Amorin kuplan. Olisi vain parasta olla kuin Rhiannon ei olisi sanonut mitään tuollaista. Teeskennellä.
“On tavallaan totta, että olimme perässäsi, mutta varsinaisesti emme olleet juuri SINUN perässäsi, sillä emme tienneet ketä jäljitimme. Näimme vilahduksen kissasta – sinusta – ja halusimme kohdata”, Amor selitti ja hymyili rentoon tyyliin.
“Selvä. Ajattelitteko jäädä tänne pidemmäksikin aikaa?” musta kolli kysyi. Vaikka kuinka Amor olisikin halunnut jäädä tämän uuden magneettisen kissan seuraan, hänen olisi päästävä Rhiannon kanssa kahden ja puhua naaraalle. Hän ei voisi vaarantaa tätä koko juttua nyt. Rhiannon oli ymmärrettävä miten tärkeää tämä oli hänelle.
“On aika myöhä, joten meidän on varmaan lähdettävä unten maille. Asumme tässä vähän matkan päässä. Jutellaan kun tavataan!” Amor alkoi kaitsea Rhiannonia hännällään aidan suuntaan. Heidän olisi nyt lähdettävä, ennen kuin tapahtuisi jotain mitä Matteo ei enää haluaisi kohteliaisuudenkaan nimessä sivuuttaa. Amor ei epäillyt yhtään, etteikö Rhiannonilla olisi aineksia siihen.

//Rhiannon? 😉

Malvaruusu katsoi pahoitellen ystäväänsä. Päivänsäde oli epäreilu poikaansa kohtaan. Cosmos oli kenties koko Kujakissayhteisön paras kissa, ja siitä huolimatta Päivänsäde piti häntä edelleen vankina!
”Olet oikeassa”, Malvaruusu vastasi vakavailmeisenä, ”mutta se ei olekaan niin helposti tehty kuin sanottu. Hänen ympärillään parveilee jatkuvasti sokeita kissoja, jotka varmasti puolustavat Päivänsädettä tapahtui mitä tapahtui.”
Cosmos nyökytteli hitaasti päätään ja silmäili pesässä oleskelevia kujakissoja. Kaksikko istui aivan toistensa vieressä niin, että turkit hipoivat toisiaan.
”Ehkä meidän pitäisi ensin yrittää saada sinut taas tasavertaiseksi kujakissaksi. Se, että sinä olet vanki, ei ainakaan edistä suunnitelmaamme”, Malvaruusu pudisteli päätään. Cosmos kurtisti kulmiaan.
”Meinaatko, että alkaisin nöyristellä Päivänsäteen edessä?” harmaa kolli tuhahti. Malvaruusu pudisti päätään.
”No ei, sellaiseen sinä et kyllä alennu ikinä!” naaras sihahti ehkä hieman liian kovaäänisesti, sillä lähettyvillä istuva Leopardi vilkaisi heitä kysyvä ilme kasvoillaan. Mutta nähdessään Malvaruusun vihaisen katseen, naaras kääntyi nopeasti poispäin.
”No en niin. Jos voisin tehdä jotain, josta Päivänsäde päättelisi minun olevan uskollinen yhteisöllemme, hän saattaisikin ehkä taipua ja päästää minut taas tavalliseksi kujakissaksi”, harmaavalkea kolli mietti.
”Hyvä idea! Nyt meidän pitäisi vain keksiä, mitä sinä voisit tehdä”, Malvaruusu naukui mietteliäänä, ”onko sinulla ideoita?”

//Cosmos?

Katselin vierestä, kun Hyökyaallon löytänyt pieni Hellä kyseli vanhemmalta kissalta opetusta erinäsiin asioihin. Kissat harjoittelivat yhdessä hyppäämistä pesän korkealle tasolle.
Mirri oli pyytänyt minua katselemaan hiukan Hellän perään, kun hän itse oli partiossa, mutta nuori kissa näytti pärjäävän hyvin yksinkin, joten uskalsin nousta ylös ja hiipiä hiljaa pesän suulle. Vahdissa istuva Laku nyökkäsi minulle tervehdyksen.
“Miksi tahdot ulos?” hän kysyi vaativaan, mutta samaan aikaan ystävälliseen sävyyn. Hän ei selvästi tahtonut olla ilkeä, mutta vaati saada tietää lähtöni syyn. Vilkaisin yläkertaan johtaviin portaisiin, joilla Päivänsäde istui silmät kiinni minussa.
“Saalistamaan ja haukkaamaan happea”, vastasin vältellen Lakun katsetta. Nuorempi kissa pohti hetken, mutta nyökkäsi sitten. Hän astui sivuun ja päästi minut ohitseen kadulle.
Ennen lähtöäni huomasin Lakun vilkaisevan Päivänsädettä. Tieto levisi täällä ahdistavan nopeasti. Jos halusi jonkun asian pysyvän salaisuutena, sai todella pitää huolta kenelle asian kertoi.
Tassutin pieniä syrjäisempiä kujia pitkin vältellen auringon paahtamia ukkospolkuja. Minua ei huvittanut oikeasti vielä saalistaa. Viettäisin ensin vähän aikaa yksin ajatusteni kanssa ja harkitsisin vasta sitten pesään paluuta.
Päässäni ei juurikaan liikkunut muuta kuin epämiellyttävä epäily Ruutan ja Roihun ystävyydestä. Ruuta oli ollut minulle tärkeä jo pitkään, mutta en ollut koskaan kertonut sitä kollille. Olimme matkanneet maita ja mantuja, muttemme koskaan tunnustaneet toisillemme – ansaittua – arvostusta.
Vilkaisin kahden rakennuksen välistä ukkospolulle ja varmistin turvallisen ylityksen. Lähdin luikkimaan polun yli toiselle puolella häämöttävälle syrjäkujalle.
En kuitenkaan ollut varmistanut ylitystä tarpeeksi tarkkaan, sillä yhtäkkiä ukkospolku kävi murisemaan. Jähmetyin sijoilleni karvat nousten pystyyn viimeistäkin myöten. Pääni kääntyi kuin olisin tiennyt jo ylitystä aloittaessani kohtaloni.
Suuri hirviö katsoi minua kirkkailla silmillään ja sen suu kääntyi hymyyn. En sulkenut silmiäni, en pelännyt. Olin nuorena luvannut itselleni etten kuolisi peläten. Jos minä jotain olin, olin sanojeni mittainen kissa. Annoin hirviön liiskata minut alleen, vaikka tajuntani pysyi tallella melkein koko kokemuksen ajan.
Kyljelläni ukkospolun laidassa maaten hengitin vielä viimeisen kerran ennen kuin annoin silmieni sulkeutua ja kivun paeta kehostani. Olin ilmaakin kevyempi. Olin kuollut.

Tylsistymisestä oli tullut Cosmokselle jo krooninen tila. Kiitos Päivänsäteen pitkävihaisuuden, hän sai edelleen nauttia vankina olemisen eduista – näihin kuului muun muassa rajattu liikkuminen ja loputon paheksunta – mutta joutui siitä huolimatta kantamaan kortensa kekoon Yhteisön hyväksi, kiinnostipa häntä sitten tai ei.
Hän oli kurkkuaan myöten täynnä Päivänsäteen ylimielisyyttä. Oli hirvittävän alentavaa joutua matelemaan oman emonsa edessä kuin pyydelläkseen anteeksi omaa olemassaoloaan. Ihan niin kuin Cosmoksella olisi ollut valtaa valita, kenen pennuksi syntyä.
Koko aamupartion ajan Cosmos oli purrut hammasta ja totellut vastentahtoisesti Arpea, jonka mukana hän oli joutunut roikkumaan heidän kierrellessään kujilla. Yksisilmäinen kolli ei taatusti ollut nauttinut tilanteesta sen enempää kuin hänkään.
Onneksi kotona pesässä Cosmosta odotti hänen se ainoa ja aito ystävänsä, Malvaruusu. Naaras oli vielä nukkumassa, kun hän meni tökkimään tätä hereille. Malvaruusu heräsi vähän pökkyräisen näköisenä, ja tämä kertoikin joutuneensa odottamaan unen tuloa pitkään viime yönä. Kun Cosmos yritti kysellä, mikä tätä oli valvotuttanut, Malvaruusu kohautti vain lapojaan ja vaihtoi puheenaihetta. Cosmos siristi silmiään hieman epäileväisenä, mutta ei ryhtynyt painostamaan ystäväänsä enempää.
“No en”, hän huokaisi turhautuminen äänestään läpi kuultaen. “On vähän vaikea yrittää jutella uusille kissoille, kun lähistöllä on koko ajan joku Päivänsäteen kätyri. Minä alan kyllästyä tähän jatkuvaan valvottuna olemiseen.” Hän kumartui lähemmäksi ystäväänsä, silmissään synkkä katse. “Meidän on päästävä Päivänsäteestä eroon.”

//Malva??

//pesä

Ei varmasti ollut Mirrin tarkoitus saada minua tuntemaan oloani ulkopuoliseksi ottamalla hoiviinsa ottopentua, mutta niin se joka tapauksessa teki. Sisälläni kaihertava vihainen yksinäisyys sai minut olemaan vielä entistä enemmän vanha Roihu. Äksyilin lähes kaikille jopa Mirrille ja Riemulle, ainoille luottokissoilleni koko yhteisössä.
Onnekseni olin päässyt pois valvotun asemasta ja sain kulkea minne tahdoin milloin tahdoin. Vaikka vapaa-aikaa ei ollut paljon, sitä oli tarpeeksi uusien paikkojen löytämiseen.
Aina toisinaan löysin itseni uusien suurten kaksijalan pesien katoilta tai jopa niiden sisältä. Joskus sain kulkea aivan huomaamattomasti ja joskus minut taas huomattiin, mutta silloinkin pääsin nopeasti karkuun.
Yhteisön reviiristä oli tullut minulle tutumpi paikka kuin mistään muusta. Jopa entinen kaksijalkala, jota olin pitänyt kotinani oli alkanut painua pois mielestäni näiden uusien tietojen alle.
“Roihu, jäät jälkeen!” Ruutan huuto kuului kauempaa. Vilkaisin ylös tassuistani ja näin Menninkäisen ja Keijon jo vaeltaneen pidemmälle. Ruuta taas oli pysähtynyt odottamaan minua.
Kiristin tahtiani ja juoksin kollit kiinni.
“Mikä oikein kesti?” Ruuta kysyi ilkikurinen pilke silmissään, “Löysitkö uuden tavan joutua ongelmiin, jotta pelastaisin sinut taas?”
Pudistin päätäni ja vilkaisin Ruutaan hiukan ärsyyntyneenä: “En sentään.”
“Mikä on vialla?” kolli kysyi tyrkäten lapaani hellästi. En ollut edes huomannut kuinka lähellä olimme toisiamme kulkeneet. Kavahdin räpäyttäen silmäni ammolleen, kun kollin iho koski omaani. Hänen lihaksensa saivat minut hyvin tietoiseksi omasta hintelästä kehostani.
“Ei mikään!” kivahdin karvat nousten pystyyn. Tummempi turkkini erottui kollin vaaleammasta helposti, mutta sävyt imartelivat toisiaan mukavasti. Melkein uskalsin hetken katsoa tuon turkin kuviointia.
“Selvästi jokin on vialla, hiirenaivo. Et muuten käyttäytyisi kuin pieni pentu, joka on ensi kertaa ulkona pesästään”, Ruuta sanoi nyt hiukan vakavammin, mutta tiesin ettei hän ollut tippaakaan huolestunut taikka oikeasti tarkoittanut sanojaan kehotuksena puhua. Enkä minä edes aikonut puhua. Miksi puhuisin, kun Ruuta oli kertakaikkiaan vain niin typerä että vastaisi kuitenkin vain vitsaillen jopa vakavempiin aiheisiin?
“En käyttäydy kuin pentu, kiitos vain analyysistäsi”, vastasin pyöräyttäen silmiäni edelleen kovin kireänä. En osannut rentoutua, en tässä porukassa enkä tässä paikassa, vaikka se olikin ainoa koti, jonka olin tunnustanut kodikseni viimeisen kaksijalkalan jälkeen.
En oikeasti koskaan miettinyt lähtemistä vakavasti, mutta olisiko jossain muualla minulle oikea paikka? Mirri kuitenkin näytti sopeutuneen, enkä voinut jättää parasta ystävääni. En edes ollut varma miksi koin tietynlaista velvollisuutta nuoremman kissan suojelemiseen, mutta tavatessamme hän oli ollut niin hukassa.
Olisiko Yhteisöstä edes mahdollista karata? Tiesin, etten pääsisi lähtemään luvalla, joten ainoa vaihtoehto oli luvatta lähteminen. Sitten toinen kysymys oli, että selviäisinkö metsässä. Suurin este lähdolle kuitenkin oli se pahuksen Mirri! En saisi naarasta millään suostuteltua mukaani.
Jos jäisin yhteisöön, voisinko olla koskaan onnellinen? En ollut koskaan ajatellut asioita kuten perheen perustamista, mutta Mirrillä oli jo oma ottopentu. Pitäisikö minun kiriä ja hankkia kumppani? Oliko Yhteisössä kumppanin hankkiminen suotava teko? Ainakin joillain oli kumppani ja jopa pentuja, kuten Lyralla ja Ruususella.
Ajatus pennuista puistatti minua. Miten osaisin koskaan pitää huolta niin avuttomista pienokaisista? Entä sitten, kun ne kasvaisivat? En ikinä voisi suojella niitä kaikilta kaksijalkalan vaaroilta!
Ajatukseni valetelivat siihen tahtiin, etten edes huomannut matkan kulua. Olimme jo pesässä ja partio hajaantui jokainen suuntaansa. Jäin yksin hämmentyneenä seisomaan keskelle pesää ennen kuin suuntasin itsekin omille teilleni.

Olin iloinen, että Amor uskoi minua. Olisi ollut epäkohteliasta olla uskomatta minua. Olimme sisaruksia, jaoimme saman veren. Vaihteeksi tasapainoilin kapealla aidalla ja horjahtelin puolelta toiselle. Tasapainoilu ei todellakaan ollut minun juttuni! Onneksi kapea kulkureitti vaihtui pian ruohikkoon. Annoin varpaideni upota maan pehmeään turkkiin. Yhteisön kissana minun käpälieni alla oli yleensä vain kovia, keinotekoisia ja kaksijalkojen luomia alustoja. Luonto kiehtoi minua, vaikka metsäkissaa minusta ei tulisikaan. Yhteisö kyllä myös saalisti metsissä, mutta nuoria kissoja harvemmin niihin partioihin valittiin. Se oli minusta mälsää. Halusin nähdä kaiken ja koin olevani oikeutettu johonkin suurempaan. Johonkin mihin muut kissat eivät olleet. Olin erityinen. Olin kuitenkin myös erityisen taitava kissa luovuttamaan. Näkemääni mysteerikissaa ei näkynyt missään. Kuin hän olisi kadonnut aaveena kaksijalkalan pesien varjoihin. Vilkaisin veljeäni kärsimättömänä. Olin jo aivan valmis palaamaan omaan pesäämme tai jatkamaan muita seikkailujamme. Olin jo alkamassa valittaa ääneen, että minä halusin palata kotiimme ja käpertyä unille, mutta yhtäkkinen pehmeä ääni antoi keholleni käskyn säpsähtää. Vilkaisin kollia epäluuloisena, mistä hän oli tähän ilmestynyt. Kollin silmät olivat kuitenkin hetken ajan liimattuna minuun ja tiesin välittömästi mistä oli kyse. Tämä kissa oli kiinnostunut minusta. Olin pahoillani Amor, ajattelin, mutta tämä kissa on aivan varmasti kiinnostunut minusta! Minä en kuitenkaan ollut hänestä, rakkaus ei ollut minua varten. Tuntui omituiselta, että minun pitäisi omistaa koko elämäni jollekin toiselle ja ottaa toinen huomioon jokaisessa päätöksessäni. Veljeni sen sijaan tuntui vouhkaavan kaikkien mahdollisten kissojen perään, ainakin siltä se minusta tuntui.
“Sinun on turha kuvitella, että meillä olisi yhtään mitään”, totesin jäykästi, sillä en tiennyt mitä sanoa. Olin kuitenkin ajatuksissani jo ehtinyt kuvitella kuinka tuo kissa oli täällä ainoastaan minua varten. Mutta kun käänsin päätäni nähdäkseni Amorin ilmeen, kolli vain katsoi mysteeristä kollia silmät tuikkien. Huomaamattomalla liikkeellä Amor kosketti käpälääni hiljentymisen merkiksi ja avasi itse suunsa: “Pahoittelen siskoni karkeaa kielenkäyttöä. Hän hävisi juuri vetomme ja on hieman huonolla tuulella. Olen Amor ja hän on Rhiannon.”
Tuhahdin kovaan ääneen. En minä ollut huonolla tuulella, en vain juuri nyt kaivannut kosiskelijoita perääni. Minulla oli parempaakin tekemistä.
“Minähän vain ilmoitin, että en ole kiinnostunut mistään romanttisesta hänen kanssaan”, huokaisin veljelleni, kuin kolli olisi pyytänyt minua kumppanikseen. Olihan se nyt kaikkien osapuolten etu, että olimme samalla sivulla. Hienoinen kiusallisuus oli laskeutunut meidän yllemme, omituista… Yleensä Amorin seurassa ei sellaista ollut. Ehkä se johtui tuosta uutukaisesta? Siristelin silmiäni ja yritin etsiä kollista virheitä. En kuitenkaan huomannut niitä. Hänen energiassa oli jotain uutta. Jotain mitä ainakaan minä en osannut lukea.

Rhiannonin ääni oli muuttunut kimeäksi huudahteluksi, se patisteli Amoria nopeammin naaraan perään. Ja oli Amorilla toinenkin syy kiirehtiä, sillä valtaisa lihakäpälä kompasteli heidän perässään kuin maasta ylös kaivautunut puu.
“Tulossa ollaan!” Amor puikkelehti portaat nopeasti ylös ja syöksyi sisarensa rinnalle. Rhiannon huitoi ikkunan taakse ja yritti saada veljensä näkemään jotain.
Mutta ikävä kyllä hän ei nähnyt kuin yön mustuuden ja huoneen heijastuksen. Tietenkin hän uskoi Rhiannonia.
“Mitä sinä näit?”
“Se kissa. Ihan varmasti näin sen!” Amorin mieleen piirtyi kuva sulavalinjaisesta mustasta, aidoilla öisin kiemurrelleesta kissasta, joka oli liikkeissään lipevä kuin lumikko, mutta omituisen puoleensa vetävä kuin kyy. Heidän olisi saatava kissa kiinni. Amorin oli saatava tietää kissoista yhteisön ulkopuolella. Jokin sykähdyttävä oli lähempänä kuin koskaan.
“Tule! Mennään”, Amor sanoi ja osoitti takaisin portaikkoon.
“Mutta entä kaksijalka?”
“Juokse sinä oikealta ja minä vasemmalta. Sitten se ei osaa valita kumman se ottaa kiinni. Ja hymyile oikein nätisti!”
Sisarukset pujahtivat takaisin rappusiin, jossa kaksijalka oli kuin olikin vastassa. Sillä oli kädessään jonkinnäköinen oksankarahka, ei kovin uhkaava, mutta ehkä se toi kaksijalalle henkistä rohkeutta kohdata nämä hurjat villipedot. Läheltä katsottuna kaksijalka ei ollut muutenkaan hirvittävän pelottavan oloinen, lähinnä hämillään. Amor ja Rhiannon puikkelehtivat sukkelasti horjuvien jalkojen lomitse. Kaksijalka ei ollut selväti päässyt eroon unisuudestaan. Eikä mikään ihme. Pahoittelut pienestä häiriöstä, Amor ajatteli mielessään. Adrenaliini sykki hänen korvissaan huumaavana.
Kaksikko pujahti ulos ikkunasta ja kiipesivät kynnet rapisten aidan ylitse ja sujahtivat viereiselle pihalle puuskuttamaan.
“No niin. Helppo juttu!” Amor sanoi hymyillen, mutta vakavoitui nopeasti, “meidän on löydettävä se kissa. Emme saa jäädä kuhnailemaan.” Pakkomielle oli vallannut Amorin. Tämän kissan löytäminen oli hänelle käsittämättömän tärkeää. Hän ei itsekään tajunnut koko jutun merkitystä, mutta ajatus kissan päästämisestä ikiaikaisesti takaisin varjoihin kauas heidän ulottumattomiinsa ahdisti Amoria. Heidän oli mentävä. Heidän oli mentävä nyt.
“Muistatko yhtään mihin suuntaan hän meni?”
“Seuraa minua”, Rhiannon loikkasi aidalle ja lähti nelistämään kapealla puulla. Aita muuttui pesän mukana, välillä tassujen alla oli kylmän kalsea metalli. He hidastivat vauhtiaan nuuskimaan ilmaa, mutta ilmassa tuoksui vain viherlehden yö.
Amor oli pettynyt. Hän ei olisi halunnut luovuttaa, mutta eivät he tienneet mihin päin jatkaa. Amor loikkasi alas aidalta pieneen aidattuun pihaan, jonka keskellä oli outo muovinen lärpäke täynnä vettä. Eräänlainen keinotekoinen vesilammikko. Amor asettui kyyryyn tassuilleen mietiskelemään. Rhiannon tassutti hänen viereensä.
“Yritän ajatella, kuinka voisimme päästä takaisin hänen jäljilleen”, Amor myhäili äänessään synkempi vire. Yleensä kolli pulppusi intoa ja hyvää tuulta, mutta nyt hänen olemustaan sävytti mietteliäs vakavuus. “Tämä kaksijalkala on loputon. Emme voi vain rynnistää ilman suunnitelmaa.”
“En usko, että löydämme häntä”, Rhiannon totesi.
“Löydä ketä?” pehmeä ääni sanoi jostain korkealta. He molemmat säpsähtivät.
Rännin päällä istui mykkä siluetti keltaisin silmin. Amor katsoi kissaa silmät loistaen. Hän ei edes huomannut kissan outoa vaatetusta. Hän vain jäi katselemaan kollin kiiltävää, liikkeitä myötäilevää turkkia
Tämä kissa oli öljyä.

//Rhiannon? 😉

Tutkiskeli tassuni alla olevaa pyöreää läpinäkyvää kiveä. Tai ainakin oletin sen olevan kivi. Oli löytänyt sen kujalta aiempana päivänä ja säästänyt sen itselleni. Siitä oli minulle iloa, koska se oli kaunis ja kimalsi hienosti, kun aurinko osui siihen sopivasti. Nyt, kun nukuin vielä omassa pedissäni, emo ei voinut tulla valittamaan, kuinka raahasin roskaa hänen kauniille pedilleen. Tai ei sillä, että olisin hänen valitustaan muutenkaan kuullut kuurouteni takia.
Sisareni Kaiho tassutti ohitseni heilauttaen häntäänsä tervehtykseksi. Nyökkäsin hänelle pikaisesti ja silloin huomasin jonkun tuijottavan minua. Se oli Ametisti. Muistin emon opettaneen hänen nimensä minulle ennen, kun kuuloni oli kokonaan lähtenyt. Hän oli myös sanonut, että kolli osasi olla toisinaan arvaamaton ja aggressiivinen, joten ei ollut yrittänyt lähestyä häntä usein.
Kolli viittoi kohti pesän uloskäyntiä, joten päättelin, että hän pyysi minua mukaansa partioon. Hassua hänen tavassaan minulle oli se, että yleensä muut tulivat paikalle pyytämään naarasta lähtemään mukaansa, sillä sana minun kehnosta kuulostani oli kirinyt jo ennen kuin olin menettänyt kuuloni täysin. Etenkin, kun olin ryhtynyt viettämään enemmän aikaa yhteisön parantajien kanssa.
Loikin pikaisesti pienen partion jäsenten seuraan ja silmäilin kaikki kissat lävitse. Matkassa oli lisäkseni Ametisti – tietysti -, Hurma sekä Roihu. Räpäytin silmiäni Roihulle ilahtuneena. Hän oli pelastanut minut kerran hirviön alta. Toki niin oli usea muukin joutunut tekemään, koska en jotenkaan koskaan ottanut opikseni vaan päädyin aina lähes liiskaantumaan kohti matkaavan hirviön alle, kun en kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ympäristööni.
Ametisti ryhtyi johtamaan partiota eteenpäin ja ryhdyin vilkuilemaan ympärilleni. En vieläkään osannut arvostaa maailmaa yhtään sen vähempää kuin pienenä pentuna. Minulla oli edelleen samanlainen naiivi näkökulma maailmasta. Kaikki oli uutta ja hienoa ja tuntui siltä, että maailma ei voinut muuta kuin hymyillä – ja se oli niin kaukana totuudesta kuin koskaan voisi olla.
Yhtäkkiä partio ympäriltäni olikin kadonnut ja astunut kauemmas. Katsoin heitä hämilläni, kunnes tunsin jyrinän polkuanturoissani. Voi nyt koiran jätös! Taas minä sitten sen tein! En edes ennättänyt kääntää täysin päätäni, jotta olisin nähnyt minua päin ryntäävän hirviön, kun tunsin hampaat niskanahassani ja minut sysättiin syrjään.
Tokkuraisena yllättävästä ilmalennosta nostin päätäni ja näin Ameetistin, joka seisoi vain vähän matkan päästä siitä kohdasta, jossa olin hetki sitten seissyt. Hän katsoi minua raivoissaan, joka sai heti stressitasoni nousemaan. Vihasin sitä, kun kissat olivat vihaisia. Viha oli maailman myrkkyä – elämän myrkkyä!
Luimistin korviani ja pohdin hetken ajan ymmärsikö kolli todella, että olin kuuro kuin kivi? En minä kuullut hänen vaahtoamistaan, vaikka ei sillä, että olisin sitä halunnutkaan kuulla. Yritin kallistaa päätäni sen merkiksi, etten ymmärtänyt, mutta se näytti saavan kollin vain kiehahtamaan entisestään. Hän näytti aivan siltä, että oli viittä vaille valmis mäjäyttämään minulta korvat irti päästä.
Huomasin, kuinka Roihu astui eteenpäin ja hänen suunsa liikkeen perusteella oletin hänen sanoneen jotain siitä, että olin kuuro. Toki enhän minä – yllätys yllätys – siitä ikinä voinut saada varmistusta.
Partiossa mukana oleva Hurma astui eteen ja katsoi minua myötätuntuisesti. Sitten hän yritti selvästi puhua mahdollisimman hitaasti, jotta voisin lukea hänen kuuliltaan, mitä hän tahtoi minulle kertoa. Sain pääteltyä sen, että hän yritti käskeä minua olemaan varovaisempi. Käänsin päätäni katsoakseni taas Ametistiin. Voisin antaa hänellekin jonkin pienen lahjuksen merkkaamaan kiitollisuuttani. En vain tiennyt tarkalleen mitä. Pesässä minulla oli ainakin paljon erilaista krääsää, jota voisin partion päätyttyä tarjota hänelle.

//Ametisti

Aikani Hurman kanssa oli rentouttavaa. Minusta tuntui hyvältä, kun hän puhui minulle ja suki turkkiani. Joskus toinen puoleni sai minusta otteen ja suutuin, jopa niin että satutin häntä. En ollut siitä hänelle pahoillaan, sillä pitäisihän hänen nyt tietää minunkin rajat. Syytin kuitenkin Hurmaa enemmän entistä ’omistajaani’ traumoistani ja peloistani kaikkea sosiaalista kohtaan. Ehkäpä jokin päivä pääsisin näistäkin peloista yli.
”Huomenta!” Hurma silitteli tärisevää turkkiani hännällään. Päästin lievän helpotuksen kehräyksen kurkustani. Nousin seisomaan ja nuolaisin rintaturkkiani. Hurma seurasi perässäni, supittaen korvaani halustaan saalista kohtaan. Nyökkäsin hänelle pienesti, jonka jälkeen lähdin kohti pesän tuoreita antimia.
”Ametisti. Haluaisitko koittaa johtaa partiota?” Päivänsäde tupsahti eteeni portaikosta. Pieni kipinä syttyi sisälläni, sillä Päivänsäde vihdoinkin luotti minuun tarpeaksi tähän mahdollisuuteen. ”Ota muutama muu kissa mukaan, mutta ei mitään typeryyksiä sitten! Haluan kaikki elävinä takaisin, mielellään pari saalista tai kissaa mukana.” Hän katosi edestäni samaa tahtia, kun oli siihen tullutkin. Nyt vain mikään ei saisi mennä pieleen…

Kuljeskelin Kujakissayhteisön aukealla. Katselin ympärilleni etsien halukkaita partioon. Viitoin Hurman lähemmäs, sillä halusin ottaa hänet mukaan. Hän osaisi olla partiossa ja kuunnella minua. Näin pesän reunalla istuvan, yksinäisen nuoren kissan. En tiennyt tämän nimeä, mutta hän vaikutti hyvältä partiolaiselta. Toisekseen, minun velvollisuuteni oli kouluttaa yhteisön pienempiä jäseniä. Eihän minun pitäisi muuta tehdä, kuin päättää minne menemme ja valvoa, ettei kukaan nirhaisi itseään. Osoitin hänelle hännälläni kohti pesän ulko-ovea, sillä olin turhan kaukana hänestä huutaakseni. Valitsin mukaani vielä Roihun. Hän ei voisi urputtaa minulle, koska olin partion johtaja.
”Tulkaahan, mennään. Ja parempi sitten totella”, katsoin taakseni ja siristin silmiäni ja vilautin hampaitani, etenkin Roihun kohdalla. Otin Hurman viereeni ja annoin kahden muun mennä taempana, he saisivat tulla toimeen kahdestaan.
Olimme tassutelleet jo pari pesäväliä joten päätin: ”Käännytään vasemmalle, muistakaa varoa kaksijalkoja.” Hurma astui lähemmäs minua ja nuolaisi korvastani roskan. Nyrpistin nenääni hänen karhealle kielelle mutten välittänyt siitä sen kummemmin. Keskittymiseni omaan turvallisuuteeni oli tavallista matalempana, sillä tiesin, että Roihu ei voisi satuttaa minua. Hän oli myös ainut jäsen partiossa, joka voisi edes kuvitella minun voittamista taistelussa. Jos hän yrittäisi mitään, hän satuttaisi partion johtajaa, eikä Päivänsäde olisi siitä iloinen.
Tietenkin kuuntelin ja haistelin edelleen hirviöiden, kissojen ja kaksijalkojen varalta. Mutta ne eivät olleet yhtä tärkeitä kuin partion selviytyminen. En uskonut, että Päivänsädettä kiinnostaisi kovinkaan paljon partiomme onnistuminen.
”Varokaa! Hirviö”, koko partio kuuli huutoni, samalla tavalla kuin minä kuulin hirviön. Hirviö oli tulossa tätä katua pitkin takaamme, joten en ollut varma pystyivätkö kaikki näkemään tai kuulemaan sen. Pysähdyin ja katsoin, että loppupartio oli turvassa. Kuitenkin harmikseni nuorin yksilö ei ollut vielä siirtynyt sivuun, hirviö oli nyt myös vaarallisen lähellä. Äkkinäisen päätöksen tehneenä juoksin tämän viereen ja otin hänen niskanahasta kiinni hampaillani. Heilautin hänet sivuun ja katsoin, miten hirviö meni juuri edestäni.
”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?!?” Lähestyin häntä hampaat esillä. ”Haluatko, että minutkin tapetaan, kun sinä kuolet jonkun hirviön alle?” Katsoin juuri pelastamaani kissaa vihaisesti, hän saisi opetella tottelemaan minua, oli se sitten vapaaehtoisesti tai ei.

//Harmonia?
//Saattaa olla vähän tonkkö :3
//Toivon että tää nyt meni oikein…

Amorin huono idea oli ottanut sitäkin huonomman käänteen, joka sai meidät molemmat nappaamaan käpälät alleen. Nyt tuli todellinen kiire! Ties mitä tuo pystykulkija vielä keksisi. Juoksin Amorin edellä, mutta paniikissa olin menettänyt koko suuntavaistoni. Pysähdyin hetkeksi miettimään mihin mennä, mutta näin muutaman ketunmitan päässä portaat. En muistanut olimmeko me tulleet sieltä, mutta kiiruhdin kohti portaita ja loikin ne ketterästi ylös. Hop, hop, hoplaa!
“Tänne päin, Amor!” kiljaisin veljellen ja juoksin kolli perässäni kohti yläkertaa. Pesän seinät ja esineet eivät kuitenkaan näyttäneet tutuilta. Voi pahus, emmehän me olleet täältä tulleet! Katseeni kiersi pesän seinissä, kunnes näin jotain ikkunan takana. Kissa! Tuo oli taatusti se, jonka veljeni oli nähnyt.
“Amor, katso!” hihkuin riemuissani löydöksestäni, mutta mustaturkkinen silhuetti oli jo kadonnut. Ikkuna oli kuitenkin houkuttelevasti raollaan, joten tiesin jo mistä meidän seuraava seikkailu alkaisi. Kaksijalka löytäisi meidät taatusti pian ja sitten saisimme selkäämme oikein kunnolla. Siispä aikaa ei ollut lainkaan hukattavana.
“Rhiannon hyvä. Tällä kertaa on minun vuoroni suositella parantajalla käyntiä. Härmällä on taatusti jotain mikä auttaa noihin sinun harhoihisi”, mustavalkea naukaisi ja vastasin kollille tuhahduksella. Amor saisi nähdä! Lähdin änkeämään itseäni pienestä raosta ja lopulta pääsin pesän katolle. Ilma tuntui viileältä lämpimän pesän jäljiltä. Miten kaksijalat osasivatkaan tehdä pesistään noin lämpimiä? Jäin odottamaan veljeäni, jotta voisin todistaa olevani oikeassa. Mokomakin Amor.

//Amor? 😉

Hahaa! Rhiannon oikeasti tekisi sen. Amor ei voinut uskoa. Ainoa virhe sisarelta oli epäusko häntä kohtaan, tietenkin Amor pitäisi lupauksensa.
“Mutta sisko-kulta, minulla on sinun silmäsi ja sinulla minun”, Amor viisasteli ja sai Rhiannonilta vastaukseksi ainoastaan mulkaisun, sillä naaras oli niin keskittynyt lähestymään uinuvaa kaksijalkaa herättämättä tätä. Mustavalkoinen naaras nuuhkaisi kaksijalan paljasta kättä ja nyrpisti nenäänsä, mutta aettui sitten kuin asettuikin sen kainaloon.
“Upeaa! Bravo Rhiannon. Olet aivan suosikkini”, Amor hihkui silmät kimaltaen, “kiitos taivas!” Rhiannonin hymy oli vain irvistys. Naaras maukui sanat “tule jo hullu” äänettömästi ollakseen herättämättä unikaveriaan.
Amor nousi ylö ja kipitti reippaasti möllykän toiselle puolelle ja kierähti kainaloaitaukseen.
“Tässä me oikein lokoisasti, kolmikko. Ja tässä vielä sinulle vähän bonusta Rhiannon”, Amor kumartui nuolaisemaan hyvin hitaasti kaksijalan käsivartta.
“Voi hyvä eläm-”
Ja silloin iski maanjäristys. Valtava, koko kissan nappaava järistys joka lennätti Amorin sängyn laidalta lattialle. Paitsi ettei se ollut järistys.
Kaksijalka oli noussut istualleen. Rhiannon roikkui kankaan palasta kynsillään ja kaksijalka huitoi naarasta kauhistuneena. Amor loikkasi takaisin sängylle ja kynnet edellä kiinni kaksijalkalan omituisseen kumiseen tassuun. Kiukuissaan herännyt kaksijalka örähti (lienee säikähdyksestä johtuvaa, sillä ei kai nyt tällaisen nuorukainen nyt niin kovasti kiinni ota!) ja kääntyi sokeasti huitomaan Amoria.
“Nyt hyvä neiti on aika lähteä lipettiin!”

//Rhiannon? 😉

Olisin voinut yökätä. Oliko Amor todella ajanut minut sellaiseen ansaan, mistä ei pääsisi yli, ympäri tai läpi, vaan ainoa ulospääsy olisi ihokontakti kaljun kaksijalkaisen olennon kanssa. Amor oli todellakin enemmän sekaisin, kuin kukaan muu, mutta kaipa kollin hulluus oli se, mikä teki hänestä hänet. Nielaisin, mutta vastasin Amorin hymyyn omalla leveällä hymylläni, mutta käänsin katseeni äkkiä takaisin nukkuvaan olentoon. Jatkuva hymyily todellakin sattui.
“Hyvä on, mutta minä en sitten aio päästää sinua helpolla, jos et uskalla tulla mukanani. Et arvaakaan mitä minulla on mielessä”, vastasin mustavalkealle velikullalleni. En antaisi listaani Amorin käpäliin, sillä halusin henkilökohtaisesti huolehtia vihollisistani, mutta keksisin kyllä kollille jotain hyödyllistä tehtävää. Kenties hän voisi ottaa selvää olivatko viholliseni vaikka vaarallisen allergisia jollekin helposti hankittavalle aineelle.. Hymyilin tyytyväisenä, Amorista tulisi oiva apuri! Lähdin hiipimään kohti nahkaotusta varovaisesti ja askel askeleelta ällöreaktion ravisuttaessa kehoani.
“Ensi kerralla voisit keksiä jotain hieman mieluisampaa tekemistä”, mutisin Amorille, mutta en kuitenkaan vihaisena. Jännitystähän minä olin halunnut ja Amor oli tarjoillut kokonaisen jännitysnäytelmän suoraan käpäliini.
“Mutta veliseni, jos tämä on se kissa kenet sinä näit, sinun kannattaisi tarkastuttaa näkösi. Voin lämpimästi suositella uusia silmiä”, hykertelin Amorille ja loikkasin kaksijalan viereen edelleen epäluuloisena. Mitä jos tuo tuosta nousisi ja söisi meidät? Kai niinkin voisi käydä! Meistä kumpikaan ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kaksijalkojen mielenmaiseman asiantuntija.

//Amor? 😉

Amor tarkasteli Rhiannonia tyytyväisyydestä myhäillen. Hän loikahti alas hyllyltä pehmeälle alustalle, jossa kaksijalka örisi.
“Aivan varmasti menen. Ja voin antaa sanani: teen mitä tahansa mitä pyydät jos en mene. Mitä tahansa. Lupaan sen”, Amor vakuutti. Amor ei koskaan elämässään suostuisi lupaamaan “mitä tahansa” kenellekään, ellei olisi varma voitostaan. Tärkein sääntö oli, että sitä ei luvata ikinä. Ei missään tapauksessa On vaikea käsittää mitä kaikkea se sisältää, ennen kuin on oikeasti jäänyt jumiin omien sanojensa ja lupaustensa verkkoon.
“No anna mennä sitten”, Rhiannon sanoi ja katsoi kaksijalkaa kuin huonon olon partaalla.
“Eehhei! Diili on se, että sinä menet ensin. Koska minä haastoin sinut ensin. Tulen kyllä perässä, siihen voit luottaa. Mutta se on liian helppoa sinulle jos minä menen ensin. Silloin saat varmistuksen ettet esimerkiksi räjähdä ihokontaktista tuon rasvalyllerön kanssa.” Amor ei aikoinut joustaa. Ensimmäinen vetokin oli lähinnä ollut varovainen toive siitä, että saisi sisarensa yllytettyä temppuun. Hän toivoi, että Rhiannon tarttuisi syöttiin. Ei kai naaras nyt voisi antaa egonsa kokea kolausta?
Amor osoitti kasvonsa korkealle kohti Rhiannonia provosoiva hymy kasvoillaan.

//Rhiannon? 😉

Pesän seinät ja hajut tuntuivat minusta oudolla tapaa painavilta. En ollut tottunut liikkumaan tuntemattomissa paikoissa ja näin kaikkialla vain vaaroja. Onneksi Amor tuntui olevan selkeästi enemmän tilanteen tasalla, sillä kolli tutki pesää, kuin vanha tekijä. Minä lähinnä kuljeskelin veljeni takapuolessa kiinni perää pitäen. En ymmärtänyt miten Amor saattoi olla niin luottavainen kaikkia kohtaan. Halusin olla hänen kaltainen kissa! Vaaroja pelkäämätön ja utelias. Epäilyttävä ääni ja sitäkin epämiellyttävämpi tuoksu sai karvani pystyyn, kuin suurenkin vaaran edessä. Ylähuuleni nousi irvistykseen, miksi kaksijalat olivat näin outoja. Katsoin omituista, kaljua kasaa inhaantuneena. Halusin pois, mutta Amor tuntui haluavan tutkia tuota ilmestystä lähempää. Lopulta veljeni ehdotti jotain aivan tajuttoman typerää ja se sai silmäni rävähtämään auki. Tuijotin kollia, kuin kuolleista noussutta.
“Pidätkö minua aivan hulluna?” tuhahdin veljelleni, joka vastasi hymyllä.
“Pidän! No, miten on? Onko meillä kaupat?” kolli naukaisi ja tarjosi käpäläänsä, mutta työnsin sen syrjään. Kolli saisi etsiä kauppaseuransa jostain muualta, paitsi…
“No, lyön vetoa, että sinäkään et uskalla mennä sen viereen”, heitin takaisin ja kohotin kulmaani. Olin varma, että edes Amor ei tarttuisi tuohon haasteeseen, mutta kolli kohotti käpälänsä uudelleen.
“Mistäs me lyödään vetoa?” kolli tiedusteli ja sai minut vaipumaan ajatuksiini. Hmm, mietin. Pahaisella Yhteisön kissalla ei ollut omaisuutta turhan paljoa, varsinkaan kissalla, joka oli vasta pentuiän ohittanut. Joten mitä minä voisin tarjota vedonlyöntiin palkkioksi? Mietiskelin ja annoin katseeni nuolla kaksijalanpesän syvimpiäkin nurkkia. Katseeni osui omituiseen, puiseen viritelmään, jonka päällä oli erilaisia värikkäitä esineitä. Tökkäsin veljeäni kylkeen ja sain Amorin kääntämään katseensa kiinnostuneena. “Haen sinulle mitä tahansa tuolta, jos sinä uskallat mennä hänen kainaloon. Entä mitä minä saan, jos sinä et uskalla mennä tuon… En edes tiedä millä kuvailla tuota… Otuksen viereen?” tiedustelin veljeltäni, joka jo tiiraili nukkuvan otuksen suuntaan.
“Sisko hyvä, minä en ajatellut hävitä tätä vetoa! Katsohan”, Amor julisti, mutta olin silti edelleen epäluuloinen. Tosin, veljeni nyt oli aivan omaa luokkaansa. En ollut kuullut kollin kieltäytyvän kertaakaan mistään.

//Amor? 😉

Amor pudisti päätään:
“En. Olen ollut joinain iltoina pihoilla tähyilemässä ja joskus nähnyt vilahduksia kissoista. Mutta en ole koskaan vielä tavoittanut heitä.” Amorista oli kutkuttavaa nähdä kissoja, joihin kujakissayhteisön orjavalta ei yltänyt. Jokin sai ne kissat tuntumaan myyttisiltä, kaukaisilta kauniilta olennoilta, jotka elivät täysin erilaista elämää.
“Ajattelin, että voisimme käydä tutkimassa pesiä jos löytäisimme heidän asuinpaikkansa. Ja siksi olemme täällä. Yksin olisi ollut typerää lähteä tutkimaan. Jos olisin jäänyt loukkuun se olisi ollut tieni pää”, Amor totesi ja tähyili vaaleita seiniä. Ehkä Amor luotti itseensä ja Rhiannoniin liikaa, jos ajatteli pystyvänsä kohtaamaan nämä kissat kaksin sisarensa kanssa. Hehän olivat vielä ihan keskenkasvuisia kakaroita. Mutta Amoria ei huolettanut – ainakaan vielä. Hän luotti itseensä. Eikä hän myöskään halunnut olettaa, että vieraat kissat olisivat vihollisia. Amor suhtautui kaikkiin kissoihin uusina tuttavuuksina. Mutta ei hän naiivi ollut.
Jostain syystä ajatus kujakissayhteisön ulkopuolisesta elämästä tuntui Amorille erityisen rakkaalta.
Hirvittävä, jyrisevä kuolonkorina tunkeutui huoneeseen niin, että Amor ja hänen turkkinsa molemmat säpsähtivä rajusti. Rhiannon hyppäsi tassuilleen ja muuttui pedoksi. Amor nuuhki ilmaa. Kaikkialla löyhkäsi, mutta hänestä se ei tuntunut kissan hajulta. Lämmin myski tulvahteli kaikkialla. Tietenkin. Tietenkin! Olipahan hän idiootti.
Amor teki kynnellä kaulansa edessä vaakasuoran liikkeen. Käännettynä sanoiksi: turvat tukkoon! He laskeutuivat varovasti alas lattialle. Sitten Amor lähti varovasti tassuttamaan kohti aaltoilevaa korinaa Rhiannon loimusilmäisenä melkein hänen kyljessään kiinni.
Kulman takaa aukeni äänekäs huone.
“Tule. Kiivetään tuonne katsomaan.” Amor lähti johdattamaan heitä pehmeälle kivelle, josta he pääsivät vaivihkaa loikkaamaan puiselle tasanteelle joka roikkui seinällä aivan kaiken yläpuolella. Ja sieltä he näkivät kaiken.
Valtavan suuri nenä tuhahteli vällyjen välissä. Koko otus oli kuin pelkkiä suuria sieraimia ja huljuvia nenäkarvoja, jotka puhahtelivat ja kröhivät kuin yrittäen päästellä jumiin jäänyttä tuprua ulos. No, kai se oli elonmerkkikin, toissijaisesti toki. Suuri nukkuva nahkalyllerö!
Hän ei ollut koskaan vielä suojatun elämänsä aikana nähnyt kaksijalkaa näin läheltä, eikä varmasti ollut Rhiannonkaan. Emo oli kyllä kertonut heille kaksijaloista ja he olivat nähneet niitä joskus hyvin kaukaa vieraillessaan kujakissayhteisön pesän ulkopuolella.
Amor tarkasteli tutisevaa kasaa ja sitten sisartaan. Melko vaarattoman oloinen hänen mielestään, mutta Rhiannon ei vaikuttanut kovinkaan ihastuneelta.
“Mikä rumilus!” naaras tuhahti.
“No ei ole kyllä kauneudella pilattu. Ikävä juttu”, Amor kumartui katsomaan alas laudalta koko painollaan.
“Lyön vetoa ettet sinä Rhiannon uskalla mennä tuon hurmurin kainaloon.”

//Rhiannon? 😉