Kujakissayhteisön tarinat

Rento vankilakierros olikin muuttunut silmänräpäyksessä pakohuonepeliksi. Nuo kissat taisivat olla suorastaan elinkautisvankeja, kuin eivät olisivat maistaneet vapautta ties kuinka pitkiin aikoihin.
”Minä satun tietämään reitin ulos!” Rhiannonin uusi kaveri naukaisi itsevarmasti ja lähti rynnimään kissajoukkion lävitse. Osa kissoista siirtyi syrjään hänen lähestyessä ja katseista päätellen he olivat jonkinlaisia tuttuja keskenään. Rhiannon loi Amoriin lyhyen vilkaisun ja kultasisarukset lähtivät kollin perään hännät huiskien. Tapansa mukaisesti Amor laukoi joitain kujeilevia kutsujaan nälkäisille kissoille, mutta loikki vankikarkurin perässä, laatikoiden kautta kohti kattoa. Rhiannon kompuroi kollien perässä, mutta terävien kynsien avulla sai pidettyä tasapainonsa. Aikamoinen urheilusuoritus, naaras ajatteli. Häntä ei oltu todellakaan luotu agilityyn. Vapaus! He olivat päässeet ikkunan luokse, siis ainakin Rhiannon oletti sen olevan sellainen. Mutta muut kissat olivat kutsuneet sitä sillä nimellä. Naaras ei ymmärtänyt miksi Kujakissayhteisön kissat käyttivät kaksijalkojen härpäkkeistä niin omituisia nimiä. Naaras huokaisi, yhteisön kissat… Kaikki samanlaisia! Paitsi hän ja Amor. Rhiannon asteli vilakkaan ilmaan ja luimisti korviaan navakan tuulen pureutuessa hänen kaulaturkkiinsa. Kuinkahan kauan he olivat olleet vankeina? Ilta oli nimittäin vaihtunut sysimustaan yöhön. Jossain raakkui lintu ja jostain kuului vihaista sähinää. Rhiannon vilkaisi taakseen. Gulp.
”Meidän ehkä kannattaa pitää kiirettä, jos emme halua joutua kissalauman nälkäiseen kitaan”, Rhiannon totesi kaksikolle tyynesti. Muut karkurit nimittäin saavuttivat heitä. Heidän olisi kuulunut olla kiitollisia siitä, että heidän ansiosta he pääsivät pois tuolta karmeasta paikasta! Mutta he sortuivat siihen mihin kissat sortuivat aina; ahneuteen. Mikään ei riittänyt. Ei vapaus, ei ystävälliset sanat, kauniiden kissojen ihailu. Pian he haluaisivat päästä heidän lähipiiriinsä. Sitten niin lähelle, että olisi oikeastaan aivan sama syödä heidät. Ja saisivatko he tänä aikana yhtään kiitosta? No eivät. Ei tietenkään. Sellainen ei sopinut kissojen luontoon, ei varsinkaan katukissojen. Oli naaras joskus kuullut kotikissoista ja tavannutkin sellaisen. Kotikissat eivät ehkä olleet itsekkyydessään yhtä raakalaismaisia, mutta hienovarainen ja ylimielinen itsekkyys oli naaraasta, jopa ehkä pahempaa. Pyörää, kauniisti valaiseva kuu oli noussut korkealle. Katujen varsiin pystytetyt lyhdyt valaisivat kuitenkin sen verran, että kuun oma loiste ei välittynyt naaraan sieluun asti. Aika surullista. Tästäkin saattoi syyttää kaksijalkoja. Rhiannon taiteili kapeilla laudoilla kaksikon perässä ja Amorin hölötys ei päässyt hänen aivoihinsa asti. Rhiannon ei nimittäin ollut ketterimmästä päästä eikä putoaminen ollut erityisen kaukana. Lopulta maankamara ei ollutkaan enää niin kaukana ja Rhiannonkin saattoi loikata tukevalle pinnalle.
“Huh, sepäs oli! Mutta sitten tärkeimpiin asioihin, bisneksiin. Minun veljeni nimittäin järjestävät tässä kaupungissa bileet.”

//Amor? 😉

Kaikki oli tapahtunut kuin napin painalluksesta. Kirjaimellisesti niin tapahtuikin. Vertauskuva oli siis melko mielikuvitukseton ja ontuva. Häkin ovi heilahti auki kuin huis vaan. Tilanne, ei ollut vaikuttanut äityvän pahaksi, joten Amor oli päättänyt pistää käpälänsä peliin ja avittaa kaksikkoa toistensa luo. Yhdistelmää oli testattava. Ja mikä parhainta, ei Rhiannon ollut edes halunnut tappaa kollia heti, eli voisiko jopa sanoa naaraan pitävän tästä?
Mutta hetkinen. Raavaan kollin häkki ei ollutkaan ainoa, joka oli avautunut. Vasta nyt Amor huomasi alhaalla hiljalleen syttyvän kaaoksen. Hän nielaisi.
“O ou.” Kissat alkoivat rynniä ulos vankiloistaan. Mikä pahinta, Rhiannon oli siellä heidän kanssaan. Ja Amor oli kyllä nähnyt joidenkin kissojen nälkäiset katseet. Ei edes raivo-Rhiannon voisi hoidella noin kiihkeää kissaluamaa. Heidän olisi lähdettävä. Heti.
“Rhiannoooon!” Amor kujersi häkkipinojen päältä, hänne äänensä kuitenkin muuttui hieman kireämmäksi loppua kohden mentäessä, “nyt kuulkaas lähdetään. Muuten täällä aletaan kypsyttelemään sitä tuoretta lihaa!”
Amor loikkasi alas vellovan kissamassan sekaan. Kuhina kävi, tappeluita, kihitystä ja onnen purskahduksia. Satoja risteäviä tassuja. Hän riensi Rhiannonin ja kollin luokse.
“Siis niin kuin tällä sekunnilla. Ja ota se kollinretale mukaan!”

//Rhiannon? 😉

Rhiannon vilkuili epäluuloisesti veljensä suuntaan. Kollihan vaikutti nauttivan siitä, että häkkeihin kahlitut kissat suorastaan anelivat hänen huomiotaan. Ja totta puhuen, Rhiannonistakin oli mukavaa, että hänen läsnäolonsa huomattiin. Se sai naaraan tuntemaan olonsa tärkeäksi. Rhiannon katseli häkkikissojen kanssa flirttailevaa Amoria. Kollihan oli täällä kuin kala vedessä. Rhiannonin katse ja huomio kuitenkin kiinnittyi johonkin rotevaan ja ruskeaan. Kolli vaikutti hermostuneelta.
“Kaveria?” Rhiannon toisti kollin sanansa kuin käsite olisi ollut hänelle vieras. Naaraan katse viipyili tuntemattoman kollin ruskeassa turkissa. He eivät olleet koskaan tavanneet ja nyt he sitten olivat jo kavereita? Rhiannonhan oli tehnyt muihin kissoihin tutustumisesta aivan liian vaikeaa! Olisi vain pitänyt hankkiutua häkkiin ja ujeltaa korvia särkevällä tavalla.
“Sinä etenet aika nopeasti”, Rhiannon huomautti ja antoi sen jäädä viipyilemään heidän välilleen. Naaras kurottautui tarkastelemaan metallisia kaltereita. Oli suorastaan loukkaavaa, että kaksijalat saattoivat sulkea kissoja tällaisiin viritelmiin ja sitten odottaa kurjilta kissoilta jonkinlaista kiitollisuutta ruokkimisesta. Tosin moni emokissa taisi pitää samanlaista järjestelyä erinomaisena ideana. Rhiannon vilkaisia Amoriin. Kosiskeluretkellä, kuten aina. Naaras astui lähemmäksi häkin ovea ja tutki sen kiinnitystä. Amor oli avannut heidän omansa vain kävelemällä tuosta läpi. Mutta tämä ruskeaturkkinen näytti niin surkealta, että oli tainnut jo kokeilla sitä.
“Minä katson mitä minä voin tehdä”, Rhiannon naukaisi ja kohotti katseensa kolliin. Hänen suupielensä nytkähti pienesti.
“Jos sinä pääset ulos, voit sitten selvittää tuleeko meistä kavereita.”
Se oli Rhiannonista eri reilu tarjous.
“Rhiannon, katsos tätä!” Amor huhuili siskoaan. Naaras katseli ympärilleen, mihin Amor oli kadonnut? “Täällä ylhäällä!” Amor hihkaisi ja naaras tähyili yläilmoihin. Amor oli kavunnut korkealle ja nyt hän keikisteli jonkin punaisen pallon vieressä. Punainen kieltämättä puki Amoria.
“Mikä aarre! Mitähän tuosta tapahtuu?” Amor esitti kysymyksensä huolettomasti, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kosketti sitä tassullaan. Mitään ei kuitenkaan vaikuttanut tapahtuvan, joten Rhiannon kääntyi taas sellikaverinsa puoleen. Ja yhtäkkiä kollin häkin ovi olikin apposen auki.

//Amor? 😉

Malvaruusu hiippaili metsässä juuri haistamansa hiiren hajujäljen perässä. Hänet oli pitkästä aikaa lähetetty metsäpartioon etsimään saalista. Malvaruusu uskoi, ettei Päivänsäde laittanut häntä järin usein metsään saalistamaan, sillä naaraan saalistustaidot eivät todellakaan olleet Kujakissayhteisön parhaimmistoa. Eikä Malvaruusulle yleensä sen suuremmin ollut motivaatiotakaan etsiä saalista. Nyt hän kuitenkin yritti tosissaan, sillä nälkä kurni vatsassa. Kujakissayhteisön ruokatilanne oli vuodenaikaan nähden suorastaan hälyttävä. Lehtisade oli vasta lopuillaan, ja jo nyt Yhteisöllä oli vaikeuksia saada jäsentensä vatsat täyteen. Toistaiseksi jokainen sai päivittäin syödäkseen. Malvaruusu oli päättänyt, että mikäli hän saisi hiiren kiinni, hän söisi sen tässä ja nyt, ja jatkaisi sitten saalistamista. Naaras tiesi, että tyhjällä vatsalla saalistaminen ei ollut yhtä kannattavaa kuin täyden vatsan kanssa. Ja tietysti hän ajatteli myös itseään, kuten aina. Jos hän veisi hiiren pesään, Päivänsäde varmasti nappaisi sen itselleen, ja Malvaruusulle jäisi taas vain kujilta löytyneitä kaksijalkojen tähteitä. Se oli epäreilua, jonka vuoksi naaras piti itse huolen siitä, että saisi vatsansa täyteen.
Hiiri oli ilmaantunut entisen eloklaanilaisen näkökenttään. Hän painautui maata vasten ja piti huolen, että häntänsä pysyi irti maasta. Maata vasten laahaava häntä oli useita kertoja pilannut saalistamisen, kun eläin oli havainnut Malvaruusun liian aikaisin. Naaras hiipi hitaasti hiirtä kohti, ja päästessään kissanmitan päähän eläimestä, hän syöksähti vauhdilla eteenpäin ja iski hampaansa hiiren niskaan. Harmaaturkkinen otus päästi ilmoille kimeän rääkäisyn, jonka jälkeen kuului naps. Hiiri oli kuollut. Malvaruusu katsoi sitä tyytyväisenä ja aloitti välittömästi ateriointinsa.

Syötyään Malvaruusu peitteli lehtien alle hiirestä jäljelle jääneet, syömäkelvottomat osat ja jatkoi saalistamistaan vatsa sopivasti täynnä. Enää hän ei ollut huolissaan, sillä naaras oli saanut oman vatsansa täyteen. Tietysti hän oli hieman huolissaan Cosmoksesta, joka ei tätä nykyä saanut kunnon ruokaa lähes koskaan. Malvaruusu mietti, että hänen pitäisi keksiä ratkaisu, jonka avulla ystävänsäkin voisi saada vatsansa täyteen. Kenties Malvaruusu voisi piilottaa jonkin saaliin kaksijalkalan kujalle, josta hän voisi sitten hakea sen viedessään Cosmoksen kävelylle. Malvaruusu hymyili tyytyväisenä, loistava ajatus häneltä jälleen kerran.

“Milloin sinä aloit luottamaan itseesi noin vähän?” Amor puhahti Rhiannonin dramaattiselle ilmaukselle. Laita nyt vielä tassu otsalle ja lyyhisty maahan, antaudu kuolemaan kuin lihanpala tarjottimella. Mitä Amor ei itse nähnyt oli se, että hän oli aivan yhtä lailla ehdolla dramaakuningattaren kruunun haltijaksi. Kyllä hänen sydämensä oli edelleen musertuneena äskeisistä tapahtumista, vaikka keskustelu siirtyikin eteenpäin. Hänen kyynelkanavansa oikein sykkivät kyynelistä, jotka olisivat purkautuneet jos hän olisi osannut itkeä.
“No onko muka ideoita?”
“No emmehän me ole edes yrittäneet vielä mitään!” Amor huudahti. Hän tunki tassunsa häkin kolosta ja huljutteli metallia ja ilmaa sen ympärillä, “emme me nyt sentään vielä manalan porteilla ole, sisko hyvä.”
“Metallia ei kynsillä leikata”, Rhiannon totesi epäluuloisesti. Amor pyöräytti silmiään.
“Vaikka olenkin kaunis, niin en minä nyt pelkkä tyhjäpää ole”, Amorin tassu kalisutti kaltereita, hypisteli saumoja ja törröttäviä kulmia, “voi olla, että joudumme käymään kaksijalkoihin käsiksi… pitää varautua siihen.”
Mutta sitten. Naps. Portti heilahti auki. Siis mitä? Amor katseli tassujaan hämillään, noinko helppoa se muka oli? Tämän oli pakko olla ansa.
“Siis…?”
Amor ja Rhiannon katsoivat toisiaan ja sitten auennutta häkin ovea. Harvinaista kyllä, silloin oli Amorkin hiljaa. Viimein, oli se sitten sekuntien tai pidemmän ajan pääsyä, Amor avasi suunsa ääni ohuena hengityksen pidättämisestä:
“Voitko vielä varmistaa, etten näe näkyjä?”
“No jos näet, niin sitten näen minäkin”, Rhiannon alkoi käkättää. Epäuskoinen nauru tarttui Amorin. Sepä ei raatelua kaivannutkaan! Olipa antiklimaattista. Ja eikun vain ulos!
Kaksikko loikkasi alas viileälle lattialle. Kaikkialla haisi kylmä myrkky. Mikä paikka tämä oikein oli? Silloin tällöin ilmaa halkoi kaikenlaiset tuskastuneet kakistukset ja itkuntirautukset, joskus ilmassa kaikui muutama uhon mourahdus.
“Olisiko se ihan typerää käydä katsomassa, missä me oikein olemme? Jos vain nopeasti vilkaistaan”, Amor ehdotti ja kuikuili kauemmas. Rhiannon virnisti. Typerä ideahan se oli, voisi jopa koitua heidän kohtalokseen, mutta mitäpä kissa uteliaisuudelleen mahtoi. Tukahdutettu seikkailun nälkä ja sairaalloinen kiinnostunut kaikkeen, mikä ei ollut kujakissayhteisön koti, oli periaatteessa Päivänsäteen syytä. Hän ei antanut Amorin ja Rhiannonin ulkoilla vapaasti ja pimitti kaiken ulkomaailman heiltä. He saisivat siis tehdä mitä tahansa, eikä sen pitäisi vaivata heitä. Päivänsädehän tässä oli vastuussa.
Sisarukset lähtivät tassuttamaan seinän viertä kohti mölinää. Välillä heidän oli vilkuiltava taakseen ja pidettävät selustaa silmällä. Amor ei enää halunnut häkkiin. Yksi kerta oli ollut tarpeeksi.
Amor saapui ovelle, joka oli raollaan. Äänet kantautuivat avautuvasta huoneesta. Niitä oli enemmän kuin hän oli alun perin olettanut. Siellähän oli suorastaan lauma! Hetken äänet saivat Amorin miettimään, olisiko tämä sittenkään hyvä idea. Entä jos vastassa olisikin hyvin hyvin suuri ja hyvin hyvin vihamielinen porukka. Silloin he saisivat kyytiä.
“Mitä luulet, mennäänkö?” Amor kuiskasi. Rhiannon oli hiljaa ja pelottomasti tunki päänsä oven raosta, Amor olisi halunnut kiljua kun naaras ei heti vilkaistuaan nypännyt päätään pois.
“Tahdotko kuolla! He huomaavat sin-” Amor melkein karjaisi. Mutta Rhiannon oli työntänyt tassullaan oven auki niin, että Amorkin näki kaiken, mitä sisko oli hetki sitten jo niin pelottomasti kohdannut.
“Häkeissä. He ovat häkeissä!” Amor riemastui ja lähti tepsuttamaan reippaasti sisään. Kattoon saakka kohoavat häkkipinot raidoittivat kalsean valkoista huonetta. Näky oli kaikessa ahdistavuudessaan helpottava. Kukaan ei voisi käydä heidän päälleen.
“Mennään katsomaan vähän lähempää”, Amor sanoi ja he kipittivät käytävää häkkien välissä. Silloin asukit alkoivat reagoida heihin. Voi mitä korvia särkevää ulvontaa se oli!
“Shhh! Tiedetään, tiedetään. Olemme vastustamattomia, mutta säästelkää ääntänne”, Amor hyssytteli, mutta kun hän oli avannut suunsa melu vaan voimistui. Ja kaikki ne äänet, ne eivät tulleet kissoista.
“Mikä tuo kirunta oikein on?” Rhiannon älähti korviaan luimistellen. Heidän katseensa kohosi korkeuksiin, pienelle orrelle jossain istui kirkkaan vihreä lintu.
“Aika rohea”, Amor mutisi.
“Ja äänekäs!” Rhiannon kiristeli hampaitaan. Lintu tosiaan vain jatkoi epätyytyväistä kiljumistaan. Kaikki äänet heidän ympäriltään sekoittui valtavaksi kakofoniaksi, josta oli vaikea erottaa yksittäistä ääntä. Mutta jostain kuului vislaus, kuin käärme se kulki heidän korviinsa lämpimänä. Kun Amor kääntyi tavoittamaan ääntä katseellaan, jostain alarivin häkin syvyyksistä kuului rouhea ääni:
“Tuoretta lihaa! Tulkaapa vähän lähemmäs”, Amor irvisti. Ryönäinen harmaa kissa tunki kasvonsa aivan kaltereihin kiinni, hullu petomainen kiilto silmissään: “Tseh tseh sellisyötit!”
“Ensi kertaan kullanmuru!” Amor sanoi ja iski silmäänsä ällötykselle nieleskellen aivoissa polttavaa mielikuvaa kissan ulkonäöstä.
Amor teki virheen vastatessaan ensimmäisellekään, kolli ei vaan mahtanut itselleen mitään. Se oli hänen tapansa käsitellä asiat, kohdata todellisuus. Puhumalla. Pian sieltä täältä kuului yhteydenottoja, epätoivoisesta riettaaseen. Kaikki yrittivät onneaan. Ehkä tässä olisi heidän pelastajansa – tai mitä kukakin kaipasi.
“Hei, te siellä!”
“Ette viitsisi vähän jelpata kaveria?”
“Voitteko nyt kaikki pitää päät kiinni?” jostain kajahti. Osa vangeista hiljeni, mutta monet jatkoivat tuloksetonta pauhaustaan. Ruskeankirjava raskasrakenteinen kolli katsoi pitkästyneenä ympärilleen. Rhiannon taisi kuitenkin luulla, että kolli osoitti sanansa myös heille, sillä hän sinkosi aivan kissan luo, vain kalterit erottivat heidät. Voi hyvänen aika nyt taas. Amorin ei onneksi tarvinnut murehtia verisestä lopputuloksesta, sillä vaikka riita yltyisikin, välissä oli fyysinen este. Kolli kaltereiden toisella puolella vaikutti kohtaavan Rhiannonin aivan yhtä jämäkästi, kuin naaras itsekin oli paikalle saapunut. Jokin asetelmassa sai Amorin miettimään. Ehkä Rhiannon tarvitsisi jotain tällaista. Raavasta vankilakundia!

//Rhiannon? 😉

Rhiannonin meripihkasta kimmeltävät silmät suurenivat Amorin vaikeroidessa tuskasta. Kangaskappaleiden menetys taisi osua johonkin erityisen kipeään paikkaan eikä Rhiannon tiennyt miten hän voisi lohduttaa veljeään. kyllä he saisivat ne takaisin, Rhiannon uskoi. Eivät nuo kahdella jalalla hoipertelevat hujopit voineet olla niin ylivoimaisia heihin verrattuina! Naaras vaipui hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Hän ei ymmärtänyt pystykulkijoiden konseptia. Siis olivatko he eläimiä? Vai jotain muita omituisia otuksia? He eivät puhuneet heidän kanssaan samaa kieltä, joka ei toisaalta vaikuttanut mitenkään tavattomalta. Tuskin puissa taiteilevat oravat tai vaikkapa kujilta löytyneet rotatkaan kykenisivät käyttämään kielenkantojaan niin, että he voisivat vaihdella kuulumisia heidän kanssaan. Mutta silti, jokin noissa kaksijaloissa oli erilaista. Ne eivät vaikuttaneet yhtä avuttomilta kuin saaliseläimet. Rhiannon puuskahti.
“Mitä sinä luulet, mitä kaksijalat ovat?” mustavalkea naaraskissa kysyi yllättäen, sivuuttaen Amorin pakosuunnitelmat ja räpäytti silmiään. Hän ei pitänyt mysteereistä.
“Rhiannon, haloo? Juuri kun minä tarvitsisin sitä Raaka-Rhiannonia, niin saan syvällisiä pohtivan Rhiannonin. Rakas, me ehdimme sitten matkalla bileisiin miettiä miten nuo kummalliset olennot toimivat!” Amor henkäisi ja näpäytti sisartaan hännällään. Rhiannonilla oli kuitenkin muunlaiset asiat mielessään. Jossain tuoksui kuolema ja kauempaa kuului lohdutonta itkua. Pompula sentään, mihin kissojen kaappauskeskukseen heidät oli viety!
“Amor. tämä saattaa olla meidän loppumme”, Rhiannon parahti. Pian kaksijalat tulisivat hakemaan heidät ja roijaisivat heidät kuoleman kolkkojen silmien eteen. Ja sitten se olisi siinä! He eivät saisi loppuaan edes kauniit kuteet niskoissaan, kuinka surullista.

//Amor? 😉

Ametisti luuli minun hyökänneen Hurman kimppuun, eikä kuunnellut minun taikka Hurman selityksiä. Oli kuin musta kolli olisi yhtäkkiä vaipunut jonkinlaiseen kummaan mielentilaan, jossa hän ei osannut muuta kuin syyttää ja hyökätä. Se oli hetki, jona toivoin, että olisin joskus opetellut hieman taistelua.
Tunsin kivun polttelevan kehossani, kun Ametisti onnistui tönäisemään minut pieneltä kukkulalta alas. En ennättänyt kääntyä ilmassa tarpeeksi tehokkaasti, jotta olisin voinut laskeutua suoraan tassuilleni vaan iskeydyin kylki edellä maahan. Kaulaani kirveli sen jäljiltä, kun kolli oli koettanut repiä sen auki. Tunsin, kuinka siinä oli haava, joka ei vain sattunut olemaan tarpeeksi syvä viedäkseen henkeäni.
Kun Ametisti syöksyi taas minua päin, ravistelin häntä kimpustani niin hyvin kuin koskaan saatoin.
“Hurma vain kompastui! Yritin auttaa hänet takaisin ylös!” naukaisin hengästyneenä, mutta kolli ei kuunnellut. Hurma yritti taas sanoa jotain, joka ei kantautunut edes omiin korviini, koska Ametisti tuli taas sellaisella voimalla kohti, että olisi luullut hänen olevan myrsky kissan ruumiissa. Hän repi korviani ja pujottautui taas päälleni. Onnistuin taasen ravistamaan hänet puoliksi päältäni ja läimäisemään häntä voimakkaalla etukäpälälläni. Se ei kuitenkaan kauaa mustaa kollia pidätellyt, sillä hänellä oli pian taas hampaat kurkullani.
Tunsin kivun katoavan kehostani, kun yhtäkkiä verta pulppusi kurkustani vuolaasti ja kolli sylki suustaan mustia karvatuppoja. Adrenaliini pidätti minua edelleen pystyssä, mutta tiesin, etten tulisi pääsemään tästä metsästä enää pois.
“Anteeksi… Kertokaa Lunalle, että olen pahoillani”, onnistuin köhimään samalla, kun läimäisin taas lähestyvää Ametistia käpälälläni. Vähitellen adrenaliini alkoi valua kehostani ja tunsin taas kivun tulevan aaltoina takaisin. Koko kehoni alkoi käydä heikoksi ja tunsin kuinka veri tahri käpäläni märiksi verestä.
Ametisti lähestyi minua samalla, kun kehostani valui viimeisetkin voimanrippeet ja tunsin iskeytyväin taas maahan. Näin hänen silmissään kiillon, jollaista en ollut ennen nähnyt, enkä osannut nimetä tuota tunnetta. Oliko se ylpeyttä vai ehkä katumusta? Oli mitä oli, se oli viimeinen asia, jota silmäni näkivät ennen kuin kipu helpotti ja pimeys nieli minut hellyyttävään tyhjyyteensä.

//RIP

Kuljin rusehtavaa metsänpohjaa pitkin haistaen kaikki sen mädääntyneet ja ei niin mädääntyneet hajut.
”Metsä on niin hieno paikka, eikö niin?”, Laku puhui kohti Hurmaa, eli lähinnä ignoorasi minut kokonaan. Johtopäätöksenäni oli, että olin hänellekin varmaan samanlainen turhake ja haitta, kuin kaikille muille kissoille tässä maailmassa.
Lakun suurempi ja pidempi keho oli hieman nopeampi meihin verrattuna, tai ainakin Hurmaan. Luonnollisesti se kulki pian edellämme, mutta hidasti sitten hieman tahtiaan huomatessaan meidän kahden jääneen jälkeen. Toisaalta se ei minua niinkään kiinnostanut, sillä hän ei kuitenkaan väittänyt minustakaan.
Laku tunkaisi itsensä minun ja Hurman väliin, joten nyt olin käytännössä yksin. Näytin hänelle hampaitani, mutta häntä ei tainut kiinostaa minun hyvinvointi.
Aivan kuin koko elämäni, saisin olla edelleen aina ja ikuisesti yksin. Halusiko Laku varastaa ainoan kissan, jota kohtaan minulla edes oli tunteita… Tunteita? Hurma?
”Metsä on kyllä upea”, Hurma kiihdytti omaakin tahtiaan pikkuhiljaa lähemmäs Lakun tahtia, ja saikin kollin menemään mukaansa. En viitsinyt mennä heidän perään, sillä varmaan vain häiritsisin heitä vain olemassaolollani ja estäisin heidän tekemisensä. He eivät varmaankaan halunneet minun seuraa, ja ehkäpä vain tahtoivat eksyttää minut metsään.
Yritin keskittyä oranssinkeltaruskeaan metsäpohjaan, jonka Lehtisade oli metsään tuonut mukanaan. Moninaiset lehdet narskuivat tassujeni alla, eivätkä ne tuntuneet loppuvan vielä pitkään aikaan. Ehkäpä näkisin niitä vielä ensi Viherlehtenä, jos selviäisin elossa sinne asti.
Huomasin silmäkulmassani puiden takana äkkipikaista liikettä ja kuulin tömähdyksen. Toista kissaa ei näkynyt kuin maantasossa, ja puuttuva ei valitettavasti ollut Laku. Pystyyn jääneiden turkkien väreistä päätellen minun täytyi mennä auttamaan.
Kiirehdin apuun ja pian murisin, tietenkin kohti Lakua. Hän oli juuri satuttanut Hurmaa, joka näytti nyt varovan tassuaan, kun nousi taas pystyyn. Mitä Laku olikaan juuri mennyt tekemään? Toivoiko hänkin pientä tönäisyä kohti kuoleman kitaa, vähän niin kuin Lyra?
Tuotapikaa siristelin silmiäni ja liu’utin kynsiäni edestakaisin.
”Minä vain –”, Laku yritti vieläpä peitellä tekosiaan, nyt riitti!
Heilautin pari kertaa häntääni varoittavasti kohti Hurmaa ja sitten loikkasin Lakun päälle tassut ojossa hänen kaulaan tähdäten.
Laku tömähti maahan alleni, sain hänen painon juuri ja juuri kaadettua. Kolli yritti räpiköidä ylös, mutta estin hänen yritykset tassujeni pikaisella toiminnalla.
Lämäisin kynteni voimakkaasti Lakun kaulaan ja vedin ne mahdollisimman kivuliaasti pois hänen turkistaan. Verta roiskahti minun ja hänen päälle. Harmikseni Lakun turkki oli liian paksu kynsiini.
Laku yritti taistella takaisin potkaisemalla minut päältään pois. Lensin kohti puuta ja törmäsin siihen. En syntynyt heikoksi möntyksi, niin kuin *se yksi* aina sanoi, joten en luovuttanut tähän, vaan lähdin suoraan kohti uutta hyökkäystä.
”Ametisti! Mitä sinä teet?!?” Hurman pelästynyt huuto meni toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos.
Juoksin kohti Lakua ja läimäisin häntä uudelleen oikein kovaa. Kynteni välähtivät ja jättivät jälkeensä verta vuotavan kuonon sekä suupielen vastustajani naamassa.
En ollut huomannut Lakun pikaista siirtymistä näkökenttäni toiselle puolelle. Kollivastustaja vuorostaan löi minua suoraan takaraivoon omilla aseillaan. Tällä kertaa pelosta paikalleen jäätynyt Hurma sai myös pienen osuman punaisesta nesteestä, joka tämänkin taistelun lopulta ratkaisisi jomman kumman hyväksi.
Käännyin suoraan kohti vihollistani ja tajusin, että hänen takana oli parin hännänmitan korkuinen kallionkieleke. Latasin kaiken energiani tassuihini ja juoksin sillä energialla kallionreunaa kohti, tähdäten siinä seisovaan Lakuun.
Katsoin, kuinka mustavalkoinen vastustajani kimposi kerran alas kiveyksestä ja tumahti sitten maahan.
”Hurma, älä tule katsomaan”, murahdin viestini perille tuomiseksi.
Juoksin läheistä rinnettä alas kohti maassa makaavaa suurta karvapalloa. Hän oli edelleen sillä paikalla, mihin hän oli tippunut.
Laku katsoi minua kauhistunein silmin, kun vielä verestä puhtaat hampaani vilahtivat hänen edessään muutaman kerran.
”Ei… minä… en…”, epätoivoista. Laku ei saisi minua enää hyvälle puolelleen.
”Mitäpäs menit satuttamaan Hurmaa?” Seuraavat hetket olisivat verisiä.

//Laku… 🙁

Kuiske istuskeli liikkumattomana vanhan kaksijalanpesän pimeässä nurkassa ja pyyhki märkää lehtisilppua pois turkistaan. Viherlehti oli nyt virallisesti ohi, vaikka aurinko hellikin heitä lämpimillä säteillään aika ajoin. Tänään synkkä pilviverho oli peittänyt taivaan kokonaan. Kuiske ennusti sen lupaavan sadetta sekä mahdollisesti myös ukkosta, sillä ulkoilma tuntui painostavalta ja paksulta hänen turkkiaan vasten. Hänen olisi parasta käydä nyt kujilla saalistamassa, ennen sateen saapumista. Rotatkin olivat sen verran fiksuja, että inhosivat sadetta ja livahtivat aina ahtaisiin koloihinsa piileskelemään. Piti sade kaksijalatkin loitolla. Ehkäpä niiden ohut ja sileä turkki ei kestänyt vettä.
Joka tapauksessa, maukkaita tähteitä oli löytynyt roskapöntöistä entistä vähemmän lehtisateen alkaessa. Kaksijalat eivät enää pitäneet kestejä yhtä usein kuin viherlehden aikana, ja ne vähät kestien jäänteet mitä pöntöistä löytyi olivat sateessa nahistuneita ja mauttomia. Jos hän onnistuisi löytämään edes pienen rotanpoikasen tai eilisiä tähteitä, hän ei pettyisi itseensä.

Saalistusreissultaan saapuessaan Kuiske oli melko tyytymätön. Jokin vihreä, jättimäinen hirviö oli käynyt nappaamassa roskapöntöt sisäänsä hänen ollessaan menossa tonkimaan niitä. Sen sietämätön meteli oli säikäyttänyt kaikki kujien rotat ja hiiret tiehensä. Loppujen lopuksi Kuiske oli kuitenkin saanut kiinni keskenkasvuisen, metelistä kiinnostuneen nuoren rotan. Ehkä tästä riittäisi muutamaksi suupalaksi yhteisön nuorimmille.

Ruusunen katseli hiljaa Urhoa, joka harjoitteli taistelua Riemun kanssa. Ulkosalla alkoi olla jo viileää, joten naaraan turkki oli pörrössä hänen seuratessaan harjoittelua kaksijalanpesän katolta käsin. Hän oli pyytänyt myös Kaihoa mukaan, koska koki, että hänen tyttärensäkin oli hyvä osata edes taistelun perusaskeleet. Oli hyvä osata puolustautua muita vastaan, jos jokin meni pieleen ja joku päättäisi ryhtyä petturiksi. Kuitenkin Kaiho oli ollut juuri lähdössä itse metsäpartioon ja joutunut kieltäytymään harjoituksista.
“Koittakaa olla kuitenkaan satuttamatta toisianne oikeasti! Emme tahdo nöyryyttää itseämme sillä, että palaamme takaisin verisinä omien harjoituksiemme takia!” Ruusunen huusi kumppanilleen ja esikoiselleen. Harmoniakaan ei ollut paikalla. Siihen oli kaksi syytä. Harmonia ei olisi kuitenkaan halunnut käyttää kynsiään toisia kissoja vastaan, eikä hän olisi voinut muutenkaan harjoitella kovin hyvin, koska hänelle olisi ollut hankalaa antaa ohjeita harjoitustaistelun aikana naaraan kuurouden takia.
“Varovasti, Riemu! Sinun täytyy pitää huolta siitä, ettei isäsi onnistu käyttämään suurta massaansa sinua vastaan!” Ruusunen ohjeisti. Olihan hän pennuilleen toisinaan hieman taistelua kyllä opettanut, mutta ei se tarkoittanut sitä, että he olisivat siinä täydellisiä. Harmonian olisi edelleen hankalaa huomata takaa tuleva vastustaja, koska ei voisi kuulla tämän tuloa. Kuitenkin ehkä hän osasi edes hieman puolustautua.
“Hienoa työtä, eiköhän tämä riitä!” Urho naukaisi, kun molemmat kolleista alkoivat olla väsyneitä harjoitteluun. Ruusunen ei ollut täysin tyytyväinen. Hän olisi halunnut, että he jatkoivat harjoittelua, kunnes taistelu oli täydellistä tai kumpikaan ei voisi enää lähes liikkua väsymyksen takia.
“Hyvä on, palataan takaisin”, naaras naukaisi hiljaa ja nousi itsekin tassuilleen. Hän lähti suuntaamaan takaisin leiriin toisinaan taakseen vilkuillen sen varalta, että toinen kolleista päättäisikin harhautua omille teilleen syystä tai toisesta.

Hiljaisuus ympärilläni tuntui kummalta. Se ei ollut kuin tavanomainen kuurouteni tuoma hiljaisuus. Se tuntui painostavalta ja inhottavalta. Kuin edes ajatukseni eivät olisi voineet kunnolla liikkua. Kuin kaikki elintoimintoni olisivat hiljenneet ja olisin seissyt kuoleman toisella puolella. Oli totaalinen hiljaisuus.
Ympärilläni pyörteili kummallista tummaa usvaa, joka sai hermostukseni jo valmiiksi karmivasta ympäristöstä nousemaan. Oli pimeää. Niin pimeää. Se ahdisti minua, sillä näköni oli yksi tärkeimmistä asioista minulle. En kuurona kissana voinu kuulla ympäristöäni, joten muut aistini olivat entistäkin tärkeämpiä. Ilman niitä minun oli vaikea toimia kunnolla. Tuntui siltä, että toimintakykyäni koitettiin riistää minulta.
Tassutin varovasti eteenpäin. Maa tuntui kummalta. Se oli luonnottoman tasainen ja tuntui kuin kaksijalanpesän lattialta. Se oli sileä, eikä siinä ollut kunnollista tekstuuria. En edes nähnyt millainen maa oli, sillä katsoessani alaspäin näin vain usvaa, joka oli ympäröinyt tassuni.
En nähnyt muuta kuin sumua. En nähnyt ympärilläni kohoavan kasveja tai rakennelmia. Tuntui siltä, että olisin ollut maailmojen välisessä tilassa. Jossain, jota ei oikeasti ollut. Jossain, missä mitään ei oikeasti ollut. Oli hiljaista ja tyhjää. Mitään ei ollut olemassakaan tässä tilassa. Tajusin, etten edes hengittänyt.
Vähitellen kulkuni alkoi käydä nopeammaksi ja paniikonomaisemmaksi. Halusin löytää edes jotain. Jotain, joka helpottaisi oloani. Jotain, joka todistaisi minulle, että en ollut kuollut ja jossain olemattomassa maailmojen välisessä tilassa, jossa olin ainoa olemassaoleva asia.
Yhtäkkiä eteeni kohosi korkea pystysuora seinä. Katsoin sitä ihmeissäni. Lähes törmäsinkin siihen ravatessani eteenpäin sitä kohti. Sekin oli samalla lailla luonnottomasti tasaisen sileä ja tekstuuriton, kuten maakin. Kosketin seinämää nenälläni. Tunsin vain sen sileyden. Siitä ei erittynyt lämpöä tai viileyttä, eikä se haissut millekään. Se oli kuin kovettunutta ilmaa. Tunsin maassa tärähdyksen ja kääntelin päätäni nähdäkseni, mikä siellä oli. En nähnyt mitään, mutta tärinä alkoi käydä yhä kovemmaksi. Silloin korviini kantautui ääni. Hirviö. Pian suuri kiilusilmäinen hirviö rynnikin minua päin kovalla vauhdilla. Sen pyöreät mustat tassut tuntuivat lähes liukuvan tasaisella maalla kuin se olisi ollut jäätä.
Silmäni laajenivat suuriksi, kun ymmärsin, että kovaan ääneen ulvova hirviö oli tulossa suoraan minua päin. Astuin taaksepäin, mutta häntäni jo hipoi takanani kohoavaa luonnotonta seinää. Olin ajanut itseni nurkkaan.
Hirviön saapuessa luokseni, säpsähdin hereille omalta pediltäni. Hengitykseni oli nopeaa ja huusi panikkia. Tunsin rinnassani puristuksen ja kurkkuanikin kuristi. Se oli ollut kaikki vain unta, mutta miksi se oli tuntunut niin todelliselta? Tiesin kyllä, että se ei ollut totta. Tuollainen ei ollut mahdollista. Mutta miksi se oli järkyttänyt minua niin paljon?
Tunsin hellän kosketuksen lavassani ja kääntäessäni päätäni näin Kaihon katsovan minua ihmeissään. Hymyilin hänelle sen merkiksi, että kaikki oli hyvin. Tunsin pientä lämpöä sisälläni siitä, että sisareni kuitenkin välitti minusta sillä tavoin.

Tassutin Ametistin ja Hurman kanssa metsässä. Nautin ajastani yllättävän paljon metsässä, vaikka edelleenkin pidin kaksijalkalaa ja kaksijalanpesiä itselleni ideaalina paikkana elää kaiken muun ylitse. Siellä oli ruokaa ja lämpöä riittoisasti, eikä minun tarvinnut huolehtia pienistä asioista.
Johdatin kaksikkoa eteenpäin, koska tiesin, että he eivät olleet olleet metsässä aiemmin juurikaan ja minä olin ollut jo useamman kerran. Ametisti ei suoranaisesti näyttänyt ilahtuneelta siitä, että tarjouduin näyttämää suuntaa, mutta ei myöskään suoraan väittänyt vastaan. Toivoin todella, että kolli löytäisi itselleen rauhan. Hän tuntui turhaan niin aggressiiviselta.
“Metsä on hieno paikka, eikö vain?” kysyin ja hidastin hieman tahtiani, jotta jäisin suunnilleen kahden muun kissan rinnalle. Hymyilin Hurmalle ystävällisesti ja naaras hymyili takaisin. Ametisti sen sijaan vain mulkoili minua. En ymmärtänyt miksi kollilla oli niin negatiivinen ja aggressiivinen suhtautuminen kaikkeen.
“Metsä on kyllä upea!” Hurma henkäisi ja lähti tassuttamaan pikaisemmin eteenpäin. Koetin pysytellä hänen lähellään, jotta naaras ei katoaisi katseestani ja päätyisi eksymään metsään. Karkaaminen minua ei huolettanut, sillä hän saisi ainakin tavoittelemansa elämän karkaamalla – ainakin oletettavasti.
Yhtäkkiä hurma kompastuikin puun juureen. Kiirehdin pikaisesti auttamaan hänet ylös ja huomasin heti, kuinka Ametisti saapui paikalle katsoen minua kuin minä olisin ollut se, joka naaraan kaatoi.

//Ame?

Amor oli niin perin järkyttynyt ettei edes tiennyt mitä sanoa. Jossain sisällään sopukoissaan hän olisi halunnut nyyhkiä. Kolli rojahti häkin pohjalle maansa myyneenä, lohduttomana kuin pesurätti. Miten he saattoivat?
“Rhiannon!” Amor vain sai vaikeroitua tuskansa läpi. Miten he saattoivat viedä sen häneltä? Jalokivet hänen kaulastaan? Mitä hän nyt pukisi juhliin, eihän hän ALASTI voinut mennä. Hän oli toivoton ja katastrofaalisen epätyylikäs. Amor ei ollut koskaan tuntenut oloaan näin paljaaksi. Miksi, ja vielä tällaisena hetkenä? Kolli ei ollut edes kiinnittänyt huomiota kuinka heitä raijattiin johonkin epämääräiseen paikkaan ennen kuin hän kuuli etäisen eläimellisen huudon jostain hyvin hyvin kaukaa. Hänen tragediansa kupla puhkesi aivan hetkeksi ja hän alkoi havainnoida ympäristöään.
“Missä me oikein olemme?” Rhiannon kuiskasi hiljaa, “ja mitä me oikein teemme?”
“Voisimme taistella ja ottaa sen häneltä takaisin. Mutta entä jos se ei olekaan hänellä enää, entä jos hän…*jotain niiskutuksen kaltaista hyminää* heitti sen pois?” viimeisten sanojen kohdalla Amorin ääni särkyi kivuliaasti ja hän huokaisi.
“Niin, siis tarkoitit miten pääsemme pois? Heidän on otettava meidät tästä katiskasta lopulta. Silloin on meidän hetkemme. Otetaan räyh esille! Sitten on lupa raadella! Oi rakas Rhiannon, salainen aseeni.”

//Rhiannon? 😉

Ei Rhiannon ollut epäillyt mitään muuta. Sieltä se Alfa-Amor nimittäin saapui ja tyylillä, kuten aina! Ja vieläpä samaan häkkiin. Yhtäkkiä kaksijalka irrotti Amorin asusteen ja työnsi kollin syvemmälle häkin sisuksiin. Rhiannon vilkaisi kaksijalkaa järkyttyneenä.
“Me näimme aika paljon vaivaa, että saimme hankittua nämä!” mustavalkoinen naaras sähähti tympääntyneenä ja läpsäisi luonnottoman pitkää kulkijaa käpälälleen, kun tuo irrotti hänenkin vaatekappaleen. No, se lause ei pitänyt niin hyvin paikkaansa, sillä hän oli löytänyt heidän asusteet sattumalta, mutta jos kyseistä sattumaa ei olisi tapahtunut, olisivat he joutuneet suorastaan taistelemaan näistä asusteista!
“No, Alfa-Amor, mitä me ajattelimme teh-”, Rhiannon ei edes saanut sanottua lausettaan loppuun, kun hirviö nytkähti liikkeelle ja heidän vankilansa meinasi heilahtaa lattialle. Näinkö sitä kaksijalat tapasivat kohdella arvovieraita? Vielä he näyttäisivät heille! Muuten matka kului tasaisesti ja rauhallisesti. Se omituinen, Rhiannonin kissaksi olettama otuskaan ei ollut sanonut mitään eikä Rhiannonkaan halunnut puhua ylimääräisten korvaparien kuullen. Ties mikä Päivänsäteen vakooja se otus olikaan! Matka ei kestänyt kauaa ja pian he olivatkin taas pysähdyksissä. Pystykulkija nappasi heidän vankilansa ja lähti kuljettamaan sitä heidän pesälleen. Rhiannon yritti katsella ympärilleen, mutta ei nähnyt paljoa mitään. Häkki oli selvästi liian pieni kahdelle näin suurenmoiselle kissalle! Lopulta he pääsivät sisälle ja lämmin ilma toivotti heidät tervetulleeksi. Tuoksu oli omituinen, ilmassa tuoksui monelle eläimelle. Jossain jopa tuoksui hiiri! Söivätkö kaksijalatkin hiiriä aamupalaksi? Sitä Rhiannon ei ollutkaan koskaan ajatellut…

//Amor? 😮

Kaksijalka tarttui Amorin kalliisiin niskavilloihin kuin roskasäkkiin ja kurmuutti häntä ilmassa.
“Näpit irti, se on silkkiä!” Amor hurjistui ja alkoi riuhtomaan ilmaa. Kaksijalka työnsi hänet kauas itsestään, mutta Amorin sätkiminen kiihtyi niin kovaksi, että nahkanyrkin ote lipesi ja hän putosi maahan. Kolli sujahti äkkiä juoksuun juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka Rhiannon tungettiin hirviön sisälle. Se sai Amroin lamaantumaan, nielaisemaan pari ylimääräistä kulausta sylkeä, joka oli kuivunut suusta kesken kaiken. Kieli oli kuin hiekkapaperia. Amor tunsi tilanteen täysin toivottomaksi. Hän ei ikinä halunnut päästää ajatuksiaan tällaiseen luovuttaja mentaliteettiin, mutta miten ihmeessä hän pääsisi käsiksi johonkin tuon metallirotiskon vastasta?
Kaksijalat olivat hämääntyneet ja hyssyttelivät kiljuvia pentujaan. Hetkeksi kaikki olivat unohtaneet Amorin ja hän vaipui läpinäkyväksi hengeksi kaaoksen taustalle. Nyt, järkeile. Amor kipitti hirviön juurella ja nuuhki tämän kammottavia katkuja, etsi rakoa. Metalli ei ollut täysin saumatonta, mutta kun Amor kokeili pintaa tassullaan, se oli kivikovaa kuin asfaltti. Siitä ei pääsisi mitenkään läpi, ei vaikka kynsillä kaivaisi. Tai ei ainakaan tänään.
Amor hypähti hirviön päälle. Monet lähettelivät huhuja siitä kuinka hirviöt olivat eläviä olentoja ja heidän omasta tahdostaan, mutta läheltä katsottuna se vaikutti erittäin elottomalta. Liikkumista Amor ei toki voinut selittää.
Amor tepasteli kolisevalla pinnalla kun huomasi hirviön päälaella kirkkaan lasin, josta näki suoraan sen synkkiin vatsaonteloihin. Amor kipitti aivan sen lähelle, painoi kuononsa kiinni ja yritti nähdä sisälle. Hänen silmillään kesti hetki tottua vatsan hämärään, mutta lopulta siellä Rhiannon oli!
“Rhiannon! Rhiannon!” Amor miukui ja alkoi raaputtaa lasia. Hän näki sisarensa kauhistuneen katseen, hän yritti valaa tähän toivoa päättäväisellä katseellaan, teki lyhyen sankarellisen eleen ja jatkoi rapsuttelua. Sekin oli turha toivo, kestävää kuin mikä. Miten hän pääsisi sisälle? Vastaus oli valitettavan yksinkertainen.
Amor loikkasi alas ja säpsähti nähdessään sisarensa hätäännyksen. Ei kai Rhiannon nyt oikeasti luullut, että Amor jättäisi naaraan hirviön perään tuosta noin vaan. Kolli laukkasi kovaa kyytiä takaisin pihalle, jossa mekastus oli hiljennyt ja huudahti oikein lujasti:
“Hei luuserit!” sitten Amor vipsasi menemään, aivan kuin olisi lähtenyt hyvin laiskaan pakoyritykseen ja odotti koska kaksijalka nappaisi hänet taas ottees- Käpälän ote oli kovakourainen ja Amorin vastaan harominen ainoastaan kuivakkaa näyttelyä.
Kaksijalka avasi hirviön vatsaan Amorin kailottaessa:
“Alfa-Amor saapuu! Älköös peljätkö.” Ja sitten kolli tungettiin hyvin ahtaaseen häkkiin sisarensa seuraan.

//Rhiannon? 😀

Rhiannon katseli silmät suurina tuota hurjana tapahtuvaa verinäytelmää. Kaksijalat kiljuivat toisilleen ja niiden ipanat itkivät. Kummallista porukkaa, Rhiannon ajatteli. Hän elätteli jo toiveitaan siitä, että pääsisi vapaaksi, mutta mitä vielä! Suuttuneen oloinen kaksijalka tyrkkäsi hänet hirviön sisään (siis sellaiseksi muut kissat niitä kutsuivat, naaras ei kuitenkaan uskonut, että ne olivat oikeita hirviöitä!) ja paiskasi oven kiinni.
“No ei nyt olisi tarvinnut noin töykeä olla”, Rhiannon mutisi itsekseen. Hän yritti katsoa läpinäkyvästä pinnasta ulos, mutta hän ei nähnyt mitään. Häkki oli nimittäin niin matala, että hän ei edes pystynyt seisomaan kunnolla. Voi pystykulkijat minkä teitte. Rhiannon yritti reuhtoa vankilaansa auki, mutta korvia raastavaa kolinaa lukuunottamatta mitään ei tapahtunut. Hänen vankilansa oli ja pysyi paikoillaan, ei se edes nytkähtänyt. Rhiannonin kulmat painuivat hivenen kurttuun. Hän ei todellakaan häviäisi tätä taistoa jollekin häkkyrälle.
“Voi kuule, turhia sinä yrität. Tänne lappaa monenlaisia Köpejä eikä yksikään ole onnistunut pakenemaan.”
Rhiannon säpsähti. Mistä tuo ääni oikein tuli, eikö hän ollutkaan yksin?
“Missä olet?” Rhiannon kysyi hämmentyneenä. Ja mihin ihmeeseen hänet oli viety, naaras ajatteli. Monet kissat tuntuivat kaduilla pelkäävän näitä hirviöitä,mutta hänestä ne eivät vaikuttaneet niin vaarallisilta. Hieman ahtailta? No kyllä. Mutta tuskinpa ne mitenkään kuolettavia olivat. Ellei hän sitten tukehtuisi hapenpuutteeseen tai johonkin muuhun yhtä kliseiseen ongelmaan.
“Vankilassa, kuten sinäkin.”
“Kuka sinä olet?”
Ei vastausta, pelkkää tyhjyyden kuminaa. Ja kuka ihme tuo Köpi oli? Joku Matteon kaveriko? Saattoipa hyvinkin olla. Matteo nimittäin oli vaikuttanut sellaiselta kollilta, joka mielellään jutteli kaikkien kanssa. Siis aivan toista maata kuin Rhiannon!

//Amor!!! 😉

Rhiannonin edellinen lausahdus paljastui hyvinkin enteileväksi mitä tuli episodimme seuraaviin tapahtumiin. Voi kuinka Amor olisikin ollut ainoa, joka huomasi Rhiannonin. Mutta kun naaras oli syöksynyt pikkuisten rasvamussukoiden sekaan ja ne alkoivat pidellä naaraan turkkia tahmakäpälillään. Siinä vaiheessa Amor jo pelkäsi Rhiannonin puolesta – tai siis hänen turkkinsa puolesta. Mitä naaras oikein ajatteli, antaa nyt noiden kosketella hänen pyhintä omaisuuttaan? Amor ei todellakaan aikonut hypähtää riemusta kiljuen kekkereiden sekaan. Ei todellakaan. Mutta voi taivas sentään, sitten se tapahtui. Pitkät kaksijalat kaappasivat Rhiannonin kuin lennosta – ironisesti juurikin lentoon. Häkkyrä liiteli taivaiden halki sisar sisällään vain yhden kaksijalan tassun varassa.
Rhiannon pursuili mustavalkoisena metallisesta säleiköstä vuorotellen metallin kanssa kuin kerrostarjottimesta. Hyvänen aika, toivottavasti kaksijalat eivät suunnitelleet syövänsä Rhiannonia. Amor ymmärsi tämän täysin käsittämättömäksi ajatukseksi ja tiesi, ettei se ollut totta, mutta niin hänen ajatuksensa lauloivat ensireaktiokseen kun kiukkuiset nahkanäädät lähtivät kuskaamaan raaka-Rhiannonia kuin mitäkin pikku kisumirriä.
“Hei, roistot! Pysähtykää. Lain nimessä!” Niin. Se oli paras mitä Amor keksi lausahtaa hädän hetkellä loikatessaan pihan halki kohti sisarensa vankipaikkaa. Ei prinssien kuulunut pelastaa prinsessoita! Missä ne kaikki ritarit oikein olivat? Aina kaikki pitää hoitaa itse, kyllä saavat kaikki alamaiset kuulla!
Amor hyökkäsi ärhäkästi kakaran nilkkaan. Siitä saatte! Amorin teki mieli kakoa kun hänen hampaansa ja kyntensä upposivat pehmeään lihaan. Luulisi, että nyt aikuisten huomio kiinnittyisi toisaalle. Tai sitten he olivat sadistisia, eivätkä välittäneet pennuistaan.

//Rhiannon… 😉

Raaka-Rhiannon. Siinä sanaparissa oli jotain voimaa. Se oli räyheä ja rohkea, aivan toista mitä naaras muiden silmissä oli. Mutta vain ja ainoastaan muiden silmissä. Amorin sen jälkeiset sanat eivät iskostuneet naaraan tajuntaan, vaan hän uppoutui miettimään Amorin keksimää sanaa.
“Ainakin sinä huomaat minut”, Rhiannon naukaisi hiljaisella äänellä, aivan yllättäen. Sen sanottuaan hän katosi kaksijalan pentujen vilinään. Kukaan täysikasvuinen kaksijalka ei ollut vielä tuntunut huomanneen naarasta, joten hän saattoi kierrellä tutkimassa näitä omituisia, kitukasvuisia otuksia. Kunnes yhtäkkiä jokin koski häneen. Rhiannonin suusta pääsi pieni sihahdus, kun joku pieni pentu taputti häntä päälaelle ja hihkui. Voi kun hän olisi ymmärtänyt mitä tuo sanoi! Mutta Rhiannonin korvat eivät taipuneet tuohon taajuuteen. Pennun käpälät tuntuivat tahmeilta eikä Rhiannon pitänyt siitä. Miten hän edes saisi puhdistettua päälakensa? Kauaa Rhiannon ei kuitenkaan ehtinyt sitä miettimään, kunnes maa katosi hänen jalkojensa alta. Mitä ihmettä tapahtui? Rhiannon ei edes ehtinyt prosessoida tapahtunutta, kun hänet oli jo pistetty metalliseen ansaan. Voi ei, oliko tämä hänen loppunsa! Kaksijalat sieppaisivat hänet ja pistäisivät johonkin lihamyllyyn.
“Amor!” Rhiannon naukaisi kauhistuneena ja yritti työntää kuononsa ansan väleistä, mutta ne olivat niin pienet, että hyvä kun tassu mahtui. “Auta minua!”
Rhiannonin huudoilla ei kuitenkaan ollut paljoa merkitystä, sillä kaksijalkojen puhe muuttui yhä kiivaammaksi ja pian hän oli häkkinsä kanssa jälleen ilmassa. Lentäminen ei todellakaan ollut hänen juttunsa ja hän olisi voinut jo laskeutua alas.

//Amor…

Voi, olisipa se todella jotakin julkeaa! Niin ryönäistä, että Amorin pitäisi peseytyä sen jälkeen. Jotain vaarallista ja pelättyä, salaperäistä ja kiellettyä. Kuinka hän alkoikin odottaa niitä juhlia entistä enemmän. Ja nyt oli selvää, ettei heidän todellakaan kannattanut jättää niitä välistä. Amor ei ikinä unohtaisi, jos jostain syystä hän ei pääsisikään paikalle. Nämä räävittömät kemut olivat juuri sitä, minkä takia Amor eli. Eikä hän edes uskaltanut kuvitella, mitä siellä tapahtuisi.
Amorin ajatukset eivät ehtineet käydä loppuun asti, ennen kuin Rhiannon oli jo harhautunut jonnekin. Rhiannonin vartalo suorastaan hihkui kun hän käski veljeään katsomaan jotain…. ja se jokin. Se vasta olikin jotain.
Hän näki mölyävät kaljukaiset. Amor ei ollut koskaan nähnyt mitään niin vastenmielistä. Kolli ei kuitenkaan ehtinyt tuoda ajatuksiaan julki, ennen kuin Rhiannon jo syöksähti eteenpäin ja Amor joutui kiljumaan perässä kuin olisi tassuistaam solmittuna sisarensa takajalkoihin. Heidän sisaruutensa perustui jatkuvaan toistensa perässä juoksuun, järjestyskin saattoi vaihtua lennosta.
Pysähdyttyään Rhiannon alkoi esitellä jotakin. Kokki-ankkaa?
“No jos heittäisimme sen veteen, se olisi purjehtija ankka”, Amor sanoi ja katseli möllykkää “mikäs sinä sitten olet? Killeri-kissa vai raaka-Rhiannon? Kohtelias kissunkainen. Minä ainakin olen alfa-Amor, varokaa vaan tulen ja laitan kaikki paikoilleen!” Amor virnisteli. Hänhän laski vain leikkiä.
“Mutta näitkö ne kaksijalan pennut? Hyi mitä rumiluksia! Höllyviä nahkakasoja, ihan kuin joku liikaihoinen kasvain ylikasvaneella ja varsin paikallisella karvatupolla. Hyhhyh!” Amorin kasvot vääntyivät ällötyksen ilmeeseen. Kyllähän hän oli ymmärtänyt, että maailma eli tasapainosta; jotta kaikki ne kauneudet saattoivat olla, niin olihan jotain hirvittävää oltava vastapainoksikin. Mutta ei Amor ollut tajunnut, että se olisi NOIN hirveää.

//Rhiannon?

Rhiannon ei näyttänyt sitä, mutta hän ei kyllä todellakaan kyennyt uskomaan Amorin juttuja. Kissat olivat itsekkäitä ja ajattelivat aina vain omaa etuaan. Eivät he häntä miettineet. Muut olivat pahoja, niin se vain oli.
Juhlat. Niin, mitähän ne oikeastaan tarkoittivat? Rhiannon oli kuullut sen sanan ensimmäistä kertaa vasta hetki sitten. Se kuulosti hänestä oikeastaan ihan kivalta. Naaras kuitenkin vain tyytyi kohauttamaan olkiaan.
“Kuulostaa julkealta”, Rhiannon vastasi, vaikka epäili, että ne eivät olleet lähelläkään toisiaan. Juhlat kuulostivat joltain paikalta. Naaras silmäili kaksijalkojen asuinpaikkoja. Heillä oli tapana merkitä omat pesänsä kummallisilla kiekuroilla. Ehkä juhlat olivat sen paikan nimi?
“Ehkä juhlat on sen pesän nimi? Meidän pitäisi vain oppia tulkitsemaan noita omituisia arvoituksia”, Rhiannon ehdotti mietteliäänä. Jos hän oikein yrittäisi, niin ehkä hän maagisesti oppisi sen. Rhiannon loikkasi yhden pesän oksalle ja pysähtyi tiirailemaan sen läpinäkyvästä seinämästä sisälle. Siellä oli paljon kaksijalkoja, mutta tällä kertaa sisältä ei kantautunut sitä samaa herkullista tuoksua. Sieltä kuului meteliä ja mölinää. Pienet kaksijalat juoksentelivat ympäriinsä. Olivatkohan nuo isojen kaksijalkojen pentuja? Kai heidän kiertukulkunsa toimi jollain tapaa samalla lailla.
“Mitä suloiset silmäsi näkevätkään?” Amor kysyi palauttaen naaraan takaisin maanpinnalle – pois niistä kaksijalkojen lisääntymisajatuksista! Rhiannon osoitti käpälällään pesän tapahtumia.
“Heillä vaikuttaa olevan hauskaa, mennään mekin”, Rhiannon totesi ja loikkasi laudalta alas. Sen jälkeen hän kipitti pesään häntä komeasti pystyssä.
“Rhiannon, mutta ethän sinä- äh! Odota minua!” Amor huudahti hänen peräänsä. Rhiannon tiiraili uteliaana ympärilleen. Kukaan ei ollut vielä huomannut häntä. Heillä taisi olla liian kova kiire juoksennella ympäriinsä. Sitten Rhiannonin katse osui johonkin hassuun.
”Amor, katso!” Rhiannon naukaisi silmät iloisesti säihkien ja tuuppasi veljeään. Hän osoitti käpälällään jättimäistä ankkaa, sellaista lammessa uiskentelevaa. Ja sillä oli hauska hattu ja edessään samanlainen alunen, millä kaksijalat olivat ruokiaan säilyttäneet.
”Sehän on kokkiankka!”
Ei Rhiannon edes tiennyt mikä kokki tarkalleen oli. Hän oli vain kuullut Matteon puhuvan siitä ruokailun yhteydessä ja naaras oletti, että ne liittyivät jotenkin toisiinsa.

//Amor? 😉

“No. Hyvä. Me olemme molemmat kohteliaita ja pidän huolen, että jätämme lähtemättömän vaikutuksen, lupaan sen siskoseni”, Amor sädehti ja hymyili sisarkullalleen innostuneena. Hän oli aivan täpinöissään, kuin tähtisädetikku.
“Miten ihmeessä me löydämme perille? Emmehän me edes tiedä mitä etsiä”, Rhiannon alkoi järkeillä. Naaras oli oikeassa. Heillä ei periaatteessa ollut mitään johtolankoja. He vain tiesivät, että oli juhlat ja ne piti löytää. Olisi järkevää, että he palaisivat sen hohtavan tähden luo, sillä siellähän he olivat kuulleet juhlista ensi kerran. Saattoi siis ehkä olettaa, että tapahtuma oli jossain lähistöllä, sillä eihän sanat nyt niin kovin pitkälle kantautuneet? Tai jos kantautuivat, niin usein tieto vääristyi, mutta sitä vaihtoehtoa Amor ei tahtonut ajatella.
“No kävi sen verran ikävästi, että keskustelumme siitä, mitä meidän edes kannattaisi etsiä jäi kesken sattuneesta syystä.”
“Ei sinun tarvitse ottaa sitä jatkuvasti esille”, Rhiannon puhahti.
“No muiden on aika vaikea päästä yli tuollaisesta verisestä tanssiesityksestä, aikamoinen kabaree sanon minä.”
Amorin oli paljon helpompi vain hautautua huumorin taakse kaikessa sisällä kyhjöttävässä vakavuudessaan. Tehdä asiasta vain kevyt sisäpiirin tarina, johon he olivat keskenään tottuneet. Riisua se kaikesta kauheudestaan – tai ainakin esittää, että niin oli tehty, ettei se enää nostanut niskavilloja pystyyn yön pimeinä tunteina.
“Mutta olet oikeassa. Meidän pitää hieman pohtia mitä me edes etsimme”, Amor sanoi ja liikutteli silmiään kuin olisi selannut aivojensa salaisia kansioita, “mitä sinä luulet edes, että juhlat varsinaisesti tarkoittavat?”
Jos nyt ihan totta puhuttiin, Amor ei tiennyt aivan tarkalleen mihin kaikkeen termillä viitattiin, vaikka olikin koko ajan näytellyt mukana kuin olisi talsinut juhlista toiseen moniakin kertoja.

//Rhiannon? 😀

Rhiannon katsoi veljeään pää kallellaan. Kuinka omituinen pyyntö.
“En minä ole sinne menossa ketään tappamaan”, Rhiannon naukaisi aidosti hämmästyneenä. “Paitsi jos joku pyytää”, naaras vitsaili ja yritti keventää tunnelmaa – siinä kuitenkaan onnistumatta. Amor nimittäin vain pudisteli päätään.
“Rhiannon!”
Naarashan oli menossa Amorin kanssa yhdessä tapahtumaan, ei minnekään kostoretkelle. Yhteisöläinen oli jopa siistinyt turkkinsa ja laittanut ykköset ylle! Se taisikin olla Amor kenellä oli moiset verileikit mielessä.
“Kyllä minäkin haluan, että meistä pidetään”, Rhiannon naukaisi ja päästi pienen huokaisun. Koko elämänsä ajan hän oli kamppaillut sen kanssa, että hänestä ei pidetty. Että muut kissat karttoivat häntä. Ei hän pilaisi tätä ainutkertaista mahdollisuutta tavata uusia kissoja ja olla se uusi Räyh-Rhiannon. Rhiannon käänsi katseensa takaisin menosuuntaan ja lähti kulkemaan veljensä kanssa kohti pimeitä katuja. Olivatkohan he edes menossa oikeaan suuntaan? Kumpikaan heistä ei tiennyt. Saattoihan tilanne olla vaikkapa se, että heitä oli huijattu! No, sen naaras kyllä kapisista katukissoista uskoi.
“Ei sinun olisi tarvinnut pyytää minua jättämään tappamiset huomiselle”, naaraan viikset nyki. “Olisit vain voinut pyytää minua olemaan kohtelias. Ja minähän olen, aina.”
“Mutta ei se mitään, ei Amor vain ymmärtänyt.
“Hyvä on, minä en tapa siellä ketään”, Rhiannon lopulta naukaisi. Herttinen nyt sentään, eihän hän ollut mikään raakalainen tai sarjamurhaaja. Sellaiset kissat olivat ilkeitä, inhottavia ja halusivat muille pahaa.
“Esittelet sitten minutkin.”
Rhiannon pelkäsi, että tapahtui klassiset. Että muut unohtaisivat hänen olemassaolon.

//Amor? 😉

Kujakissayhteisön seinät alkoivat heti kaatua Amorin päälle. Hänen sielunsa oli vankina tässä hikisessä majassa ja tätä pitäisi kestää koko päivä! Päiväsaikaan oli täysin mahdotonta pujahtaa pesästä kenenkään huomaamatta, joku kyllä huomaisi viimeistään sen että joku puuttui.
“Rhiannon, oletko unohtanut keitä me olemme? Luota minuun. Tietenkin löydämme sinne”, Amor sanoi eikä epäillyt yhtään sanojaan. Tietenkin he löytäisivät.

Ilta pimeni ja jännitys alkoi kulkea Amorin ympärillä heti siitä lähtien kun aurinko oli katsonut heitä väsyneellä silmäyksellä. Sähköä oli ilmassa. Hän oli niin innoissaan, vaikka kaiken takana oli outo kalvava pelko. Hän ei halunnut, että bileet muuttuisivat teloitusbileiksi. Siksi hänen oli puhuttava Rhiannonin kanssa.
“Kuules sisko. Tänään kukaan ei kuole. Ymmärrätkö? Vaikka joku tekisi minkä tahansa vääryyden, anna olla. Tiedätkö miksi?” Amor piti pienen taidepaussin, vaikkei odottanutkaan Rhiannonin vastausta, “siksi, että emme halua tulla karkotetuiksi näistä piireistä, johon olemme vasta yrittämässä. Laitamme parhaat päälle henkisesti ja fyysisesti, näytetään nättiä naamaa ja ollaan miellyttäviä. Eikö? Pidetään mölyt massuissa”

//Rhiannon?

Rhiannonin suuret silmät porautuivat suoraan Amorin sieluun asti niin, että hän saattoi nähdä mikä kollia odotti. Ja mitähän siellä näkikään! Värikkäitä juhlia, viehkeitä kissoja, paljon herkullisia makkaroita, suuria tunteita ja taitelijoita.
Rhiannonin kasvoille muodostui hänelle tyypillinen hymy, vino ja eriskummallinen, mutta tällä kertaa se ulottui jopa hänen silmiin. Amor oli jälleen oma, hurmaava itsensä! Naaras liu’utti kyntensä esille, mittaili hiirtä hetken katseellaan ja puolitti hiiren taitavasti kahteen osaan. Sitten hän antoi toisen palasen Amorille ja alkoi natustamaan omaa osaansa. Hiiri ei kuitenkaan maistunut yhtä hyvältä kuin se olisi voinut. Naaraan mielessä oli vain eilisyön herkut eikä Matteon tarjoama kermakaan ollut hullumman makuista. Mutta nyt he olivat täällä ja joutuivat jäystämään jotain – ties missä roskassa – pyörinyttä olentoa. Rhiannon ei edes halunnut kuvitella missä tämänkin pikkueläimen jalat olivat käyneet. Kadut eivät nimittäin olleet puhtaimmasta päästä eikä yhteisönkään kissoja ylisiisteys vaivannut. Ällöttävistä mielikuvistaan huolimatta hän söi hiiren ihan hyvällä ruokahalulla. Koskaan ei tiennyt milloin Päivänsäde saattoi käyttää diktaattorin valtaansa ja komentaa kaikki kissat loppu lehtisateeksi tähän nuhjuiseen pesään. Silloin he eivät pääsisi nauttimaan katujen tarjoamista herkuista ja pahimmassa tapauksessa heille jäisi syötäväksi vain muiden löytämiä roskia. Eikä se todellakaan sopinut heidän arvoonsa!
”Miten me aiomme löytää illan pippaloihin? Matteokaan ei kertonut niiden sijaintia ja siltä katukissalta taitaa olla turha kysyä. Tuskin hän vastaisi. Mutta jos sinua lohduttaa niin ei hän olisi vastannut aiemminkaan – ainakin luulen niin”, Rhiannon naukui mietteliäänä. Se kolli oli vaikuttanut turhankin tarkalta. Hän oli vain halunnut sulkea heidät ulos ja päästä itse kylpemään huomiossa. Mutta kenties kolli saisi mitä hän halusi. Nimittäin ruumiit tuntuivat pääsevän helposti muiden kissojen puheenaiheiksi. Hän ei vain ikävä kyllä tulisi itse tietämään mitä muut hänestä puhuivat. Mutta vakavasti ottaen, heillä kyllä oli jonkinlainen ongelma. Kaksijalkalasta ei pesät loppuneet ja jos he kävisivät jokaisen lävitse, no… Aika ei vain millään tulisi riittämään siihen. Päivänsäde ehtisi pidättämään heidät varmaan kymmenen kertaa.

Rhiannon vilkaisi Amoria ja hetken toista tuijoteltuaan nauru purkautui hänen suustaan. Kuin hänen suunsa edessä olisi ollut majavien rakentama valtava pato estämässä naurun purskahtamista, mutta nyt se oli sovinnon myötä hajonnut ja kaikki naaraan omituisimmatkin tunteet pääsivät ulos. Amor kohotteli kulmiaan, kun Rhiannon olisi ollut mielipuolinen. Mutta Rhiannonia nauratti niin paljon! Vielä yöllä he olivat olleet tukkanuottasilla ja nyt he olivat taas parhaita sisaruksia! Ja juuri se tässä oli parasta, ei Rhiannon olisi jaksanut selvitellä jotain jo väljähtäneitä juttuja, joilla e ollut enää mitään väliä. Sitä paitsi heillähän oli tulossa suuret kekkerit, joihin he olivat menossa yhdessä. Eihän nyt siellä sopisi kiristellä leukapieliä ja jaella myrskyisiä katseita. Johan he latistaisivat kaikkien juhlatunnelman. Rhiannon ei ehkä ollut veljensä kaltainen bilekissa, mutta hän hän halusi olla mukana, messissä, megessä. Ei naaras halunnut jäädä yksin ja tuntea oloaan ulkopuoliseksi, joten hän oli siellä missä muutkin.
“Kyllähän minä nyt tiedän, että olen hauska, mutta että näin hauska”, Amor vitsaili naaraan käytökselle. Rhiannon olisi voinut vaikka kieriskellä pitkin lattioita. Naaraasta kaikista hauskinta oli, että hän ei edes tiennyt mille hän nauroi. Eikä sillä todellakaan ollut väliä, se ei vähentänyt tilanteen hupsuutta.

//Amor? 😉

Pitkään Amor vain kieri pedillään, hänen ajatuksensa kiersivät kehää, välillä harhautuivat ja kun olivat jatkaneet spiraalinomaista kulkemistaan tarpeeksi kauan, alkoivat päät pyöräillä hallitsemattomasti törmäillä toisiinsa. Vähän matkan päähän käpertynyt Rhiannon kuitenkin sai hänen olonsa paremmaksi ja oli pyyhinyt täysin tyhjän pedin aiheuttaman kalseuden Amorin sisältä. Amoria vaivasi paljon se katse, tai oikeastaan jopa lähes katseettomuus, joka oli noussut Rhiannonin kasvoille siellä kujalla. Katse, joka enteili hengen lähtöä. Naaras ikään kuin lipesi omastakin otteestaan, vaikka vaikuttikin siltä, että hänellä oli järkiperäiset perustelut teoilleen. Silti Amor oli varma, ettei Rhiannon oikeasti ollut niin hallinnassa itsestään kuin antoi ymmärtää sanoillaan. Ei niitä asioita oltu harkittu.
Amorin olisi pidettävä Rhiannonia silmällä. Hän ei halunnut antaa sisaren luisuvan itsestään enää. Se oli Amorin velvollisuus. Kollia mietitytti hieman huomisyön juhlat. Amor ei halunnut holhota, mutta voisiko Rhiannonia oikeasti laskea käsistään hetkeksikään? Entä jos hän nyt oli jollain ihmeellisellä tappokaudellaan. Jo kaksi tappoa lyhyen ajan sisään, todennäköisyydet eivät valitettavasti olleet mitenkään hirvittävän alhaiset. Tekikö tämä Rhiannonista sarjamurhaajan? Ei titenkään. Ei Rhiannon ollut, noh, SELLAINEN. Vai oliko? Ei ollut. Rhiannonille vain sattui…. vahinkoja. Joille naaraalla oli heittää perustelut apteekin hyllyltä. Mutta ei Amor uskonut, että Rhiannon olisi jotenkin pahantahtoinen. Asialle kuitenkin pitäisi tehdä jotain. Puhua pulputtaa Amor osasi, mutta puhuminen ei näköjään auttanut. Tai ainakin hänen pitäisi yrittää uudestaan.
Jossain kohtaa hänen ajatukseni himmenivät, luisuivat pois ja hän vaipui unen siipien suojaan, viimein. Vaikka aurinkokin oli jo availemassa silmiään.

Amor heräsi Rhiannonin tuijotukseen. Rhiannon vain istui ja tuijotti häntä. Amor oli juuri ja juuri tarpeeksi hereillä kuullakseen naaraan sanat. Olisi nyt edes odottanut siihen, että Amor olisi saanut silmänsä auki varsinkin kun ne sanat olivat osoitettu Amorille.
Rhiannon kökötti aivan Amorin pedin vieressä.
“On karmivaa, että tuijotat minua kun nukun”, Amor sanoi leppoisasti ja kierähti ylös ja vasta silloin Amor huomasi pulskan hiiren aivan tassujensa juurella. Siitä tuli kumman liikuttunut olo.
“Vau, maestro on saalistanut tämä ihan itse… miten sisukasta, laitoit nätit pikku tassusi ihan oikeisiin töihin. Et olekaan vain pelkkä mannekiini”, Amor sanoi ja hymyili varovaisesti ja testasi vesiä ja miten kovasti myrskytuuli puhalsi vielä Rhiannonin suunnalta.
Eilisten herkkuaterioiden jälkeen hiiri tuntui ankealta, mutta Amor ei sanonut sitä ääneen. Hän ei ollut kiittämätön. Hän todella arvosti Rhiannonin elettä ja se sai Amorin olon tärkeäksi.
“Mutta niin. Unohdetaan vain eilinen, sopiiko? Syödään tuo hiiri kahteen pekkaan”, Amor sanoi sovittelevasti ja katsoi Rhiannonia hieman keikistellen kulmiensa alta. Hän hoiti kaiken aina puhumalla, mutta tällaisissa tilanteissa hänen puheensa lakkasi. Amorin oli vaikea palata puimaan asioita. Se sai hänen olonsa noloksi, eikä hän olisi millään halunnut ottaa kissaa enää pöydälle.

//Rhiannon? 🙂