Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Asetuttuani Sielupennun rinnalle emo lähti vihaisen oloisena pois luotamme. Sitten toinen pentu ehdotti, että menisimme kuuntelemaan vanhusten tarinoita. Naaras ei odottanut mielipidettä, eikä minulla ollut muutenkaan sellaista, joten tassutin kuuliaisesti Sielupennun perään. Nokilinnulla oli kuin olikin mahtava tarina meille kerrottavaksi.
***
Jännittävän tarinan päätteeksi kipitin takaisin pentutarhalle päin, mutta iso oranssi kissa seisoikin edessäni. Siirsin töllösilmäni tuon tassuista ylös pitkin kollin rintaa kasvoihin – se oli isä.
“Mene pahoittelemaan emollesi, tai ainakin tee jotain! Hän on poissa tolaltaan”, Sädesäihke naukui tuohtuneena.
“Ja sinun on mentävä hänen kanssaan parantajalle, voi hyvä Tähtiklaani! Sielupentu koituu vielä kohtaloksesi”, kolli voivotteli ja katsoi taivaalle. Sitten hän laski päänsä ja katseensa taas minuun huokaisten kovaa. Toljotin häntä edelleen.
“Pistä vähän vauhtia noihin jalkoihin. Ne ovat kasvaneet sinulle sitä varten!” isä ärähti vielä ja napauttaen hännänpäällään ilmaa. Sitten hän lähti. Minäkin lähdin, mutta toiseen suuntaan.
***
Pentutarhan hämärässä en nähnyt emon ilmettä. Silmäni eivät olleet vielä tottuneet pimeään. En kuitenkaan halunnut tietää mitä tuo ajatteli. Puskin emon rintaa ja hän kiersi häntänsä ympärilleen.
“En ole vihainen sinulle”, Käärmekulta sanoi ja nuolaisi korvaani, “Olen vain huolissani.”
Puskin emon rintaa uudestaan ja tällä kertaa pidin päätäni hieman pidempään hänen turkissaan kiinni. Emon lempeä kehräys ja hänen tuoksunsa olivat niin ihana yhdistelmä. Toivoin, että haju pinttyisi minuun ikuisiksi ajoiksi eikä koskaan lähtisi pois. Rakastin emoa yli kaiken tietämäni.
“Mennään heti auringon noustessa parantajalle käymään siitä madosta, vaikka et haluaisi. Minun on saatava tietää, että sinussa ei ole mitään vikana”, Käärmekulta totesi ja kävi sitten makuulle. Käperryin hänen mahaansa vasten, vaikka olinkin jo niin vanha etten enää juonut maitoa. Puskin emon mahaa ja käännähdin selälleni. Emo alkoi pestä vatsaani. Hänen karkean kielensä lämpimät pyyhkäisyt tuntuivat mukavalta ja vaikka osasin jo itse selvittää turkkini takuista nautin, kun emo teki sen puolestani.
***
Aurinko oli tosiaan jo noussut ja herättelin emoa tökkimällä häntä nenälläni selkään. Kultaturkkinen naaras hätkähti ja nosti päänsä nopeasti. Suuni venyi hiljalleen hymyyn. Suuret töllösilmäni kiinni emossa. Naaras nousi ja haukotteli raukeasti venytellen etutassujaan eteensä. Sitten hän nousi pystyyn ja nyökkäsi.
“Mennään heti katsomaan onko Leimusilmällä aikaa”, Käärmekulta sanoi ja pyyhkäisi häntäänsä minua kohti saaden minut kipittämään edelleen. Jalkani olivat kasvaneet paljon ja minun oli jo helpompi pysyä suurempien kissojen tahdissa. Parantajanpesälle päästyämme istahdin sairasaukion varjoihin.
“Leimusilmä?” Käärmekulta huhuili. Parantajakolli, joka oli minulle tullut pentukuideni aikana aivan liian tutuksi. En halunnut joutua kokoajan hoidettavaksi.
“Kärpäspentu söi eilen madon…” Käärmekulta aloitti. Tuijotin taivasta parantajan pesän aukosta ja hävisin kuvitelmiini. Jalkani löivät maata, kun juoksin metsässä. Pujottelin oksien alta ja saniaisten lehtien välistä. Aurinko miltei sokaisi minut yllättäessään lehtien välistä tulevalla valollaan – voi suuri sokaiseva valopallo sentään.
“Kärpäspentu, mennään”, Käärmekulta sanoi. Hän oli yhtäkkiä rinnallani. Henkäisin ja nousin ylös. Tassutimme yhdessä aukiolle.
“Kuuntelitko mitä Leimusilmä sanoi?” Käärmekulta kysyi. Toljotin takaisin.
“Tietysti sinä kuuntelit”, naaras sanoi, “Sinä olet hyvä kuuntelija.”
Nyökyttelin ja kävelin pois. Kuljin leirin reunalla. Turkkini tumma väri sulautui varjoon ja tunsin oloni turvallisemmaksi. Kiehnäsin selkääni maahan ja kävin makuulle nuolemaan tassujani.
“Kärpäspentu?” Sädesäihke naukui. Vilkaisin häneen ja etsin sitten katseellani emoa, mutta hän oli kadonnut. Hän oli varmasti käskenyt isää olemaan kanssani.
“Anteeksi, kun sanoin sinulle niin ilkeästi aikaisemmin”, isä sanoi. Töllötin takaisin. En ollut vihainen.
“Haluatko leikkiä? Voidaan olla mäyräkyytiä”, oranssiturkkinen sanoi. Käänsin päätäni hämilläni. Sädesäihke kävi maahan ja heilautti häntäänsä.
“Kiipeä selkääni. Tämä on hauskaa!” hän vakuutteli. Tottelin ja kiipesin isän selkään kynnet hänen turkkiinsa tarrautuen. Isä nousi, kun olin hyvin kyydissä ja rupesi tömistelemään. Töllötin muita kissoja. Oli hauskaa olla näin korkealla!
“Tämä on hauskaa! Olen mäyrä ja sinä olet kyydissäni!” isä hihkui innoissaan. Olin ihan yhtä innoissaan, mutta töllötin kuten tavallisestikin. Keinahtelin isän kyydissä.
“Luuletko, että Kärpäspentu tykkää tuosta?” Käärmekulta kysyi takaamme. Sädesäihke kääntyi.
“Miltä näyttää?” isä kysyi takaisin. Emo kohautti lapojaan ja heilautti häntäänsä merkiksi jatkaa. Isä keinautteli minua lisää ja nautin kyydistä.
***
“Kärpäspentu, astuhan eteen”, Mesitähti naukui Litteäkiveltä. Astelin hänen luokseen katsomatta taakseni kaikkiin niihin kissoihin, joiden katseet olivat nyt minussa. Värähtelin. Minua ahdisti olla näin huomion keskipisteenä, mutta tiesin pääseväni pois tästä ihan juuri. Laskin silmäni tapittamaan päällikköä.
“Kärpäspentu on saavuttanut kuuden kuun iän ja on nyt valmis oppilaaksi. Häntä kutsuttakoon tästä hetkestä lähtien siihen, kun hän saavuttaa soturinimensä, Kärpästassuksi”, valkea kolli naukui pitäen katseensa minussa. Kärpästassu oli parempi nimi kuin Kärpäspentu.
“Kallahämy, olet osoittanut taitosi toimia soturina ja nyt on sinun aikasi siirtää tietosi ja taitosi tälle nuorelle naaraalle. Olet Kärpästassun mestari”, Mesitähti naukui ja katsoi yleisöstä eteen kävelleen Kallahämyyn. Käännyin ja tassutin naaraan luokse. Mustaturkkisen soturin silmissä oli outo katse. En keskittynyt siihen vaan kosketin vain naarassoturin nenää takaisin kuten tapoihin kuului.
“Kärpästassu! Kärpästassu! Kärpästassu!” kissat huusivat minun kunniakseni. Katselin kissoja ja siirryin sitten katsomaan emoa.
“Onnittelut!” Käärmekulta naukui ja kosketti päätäni nenällään. Katsoin häntäkin takaisin töllöttäen. Halusin pois. Katsoin Kallahämyyn, mutta naaras ei vaikuttanut haluavan tehdä mitään.
***
Tilanteen rauhoituttua ja kissojen mentyä omiin tehtäviinsä minä ja Kallahämy lähdimme “reviirikierrokselle”. Käärmekulta oli pitänyt kunnon opetustuokion naaraalle ennen kuin lähdimme, koska hän halusi mestarini tietävän minun puhumattomuudestani ja kaikesta muustakin. Metsä oli mielestäni ihastuttava ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun saatoin olla ilman emoani. Olin hyvin vapaa. Kuljin hiljaisen mestarini perässä hiljaisempana oppilaana. Kallahämy toisinaan mainitsi joitain paikkojen nimiä ja niin edespäin, mutta en tulisi muistamaan niitä vielä. Muistaisin ne vasta, kun ne olisivat oikeasti tärkeitä. Nyt olin vain tyhmä oppilas, enkä edes pääsisi yksin leiristä pois, joten joku olisi aina kanssani varmistamassa etten eksynyt.
***
Leiriin palattuamme oli aurinko jo laskenut. Emo kipaisi heti luokseni, kun näki minut.
“Miten ensimmäinen metsässä käyntisi meni? Menikö se hyvin?” Käärmekulta hössötti hymyillen ja kehräten. Samalla hän tarkisteli minua haavereiden varalta.
“Pidän metsästä”, nau’uin monotonisella tylsällä äänellä toljottaen emoa edelleen isoin silmin, koska enhän minä muutakaan osannut. Käärmekullan katse muuttui yllättyneeksi. Hänen korvansa nykivät kuin hän olisi yrittänyt kokeilla kuuliko harhoja vai ei. Miltei naurahdin, ei se noin toiminut…

//Käärme?

Kirjoittaja: Aura

Suuri aivastus lähetti Tupsutassun kehoon väristyksiä ja sai hänen viikset värähtämään nolosti. Kollin korvat painuivat vaistomaisesti luimuun. Hänestä ei todellakaan olisi parantajaksi. Heti herättyään hänen nenäänsä oli tulvinut kymmenittäin uusia, vieraita tuoksuja. Makeita, kitkeriä ja pistäviä. Pelkkä ajatuskin yrteistä sai kollin nenän kutisemaan vimmatusti. Kolli oli ihan varma, että hän oli allerginen joka ainoalle yrtille mitkä Leimusilmä ja Vienotassu olivat pesään roijanneet. Hymy kuitenkin levisi äkkiä takaisin Tupsutassun huulille. Hän oli kiitollinen siitä hoidosta mitä parantajat olivat hänelle tarjonneet, ei kolli halunnut valittaa! Tupsutassu kulki uuden toverinsa johdolla ulos pesästä. Kääpäpuna oli oikeassa. Parantajakaksikolla oli taatusti käpälät täynnä töitä eivätkä he halunneet rauhaansa häirittävän. Sitä paitsi kummankaan vammat eivät olleet Leimusilmän mukaan niin vakavia, että heidän olisi syytä olla pesässä tarkkailtavana. Nokosten ja alun shokkitilan jäljiltä Tupsutassunkin haavoja kirveli vähemmän. Onneksi heidän taisteluparikseen oli sattunut kissa, joka ei elänyt tappaakseen. Tupsutassu oli joutunut rukoilemaan moraalillisen vastustajankin kanssa henkensä edestä, mutta kolli tiesi, että edes Tähtiklaani ei pystyisi ihmeisiin. Jos heidän vastustajakseen olisi osunut ukkostakin hurjempi Henkäystähti, olisi Tähtiklaani joutunut nöyrtymään ja toteamaan, että teidän kohtalokseen koitui rajakahakka. Ikävät ajatukset saivat nuoren kollin ravistelemaan päätään. Molemmat pysähtyivät soturien pesän eteen. Tupsutassu olisi halunnut pyytää Kääpäpunaa ruokailemaan hänen kanssaan. Tupsutassu vilkaisi Kääpäpunaan. Ajatus pyöri hänen mielessään, mutta hän ei osannut pukea sitä sanoiksi. Kolli ei kehdannut. Ja sen perusteella, että he olivat saapuneet soturien pesälle, Tupsutassu arveli Kääpäpunan kaipaavan lepoa. Kolli jähmettyi ja tapitti itseään vanhempaa kollia häkeltyneenä. Sen perusteella mitä Kääpäpuna oli kertonut, Armas oli tuolle todella tärkeä ja varmasti hieno kissa. Ja nyt Kääpäpuna toivoi, että he tapaisivat vielä? Tupsutassu ei ollut varma oliko kukaan koskaan sanonut hänelle mitään yhtä kaunista. Sanat tuntuivat hänen rinnassaan haurailta ja lämpimiltä. Hän pelkäsi, että pelkkä tuulenvire voisi rikkoa tämän hetken ja viedä tämän tunteen mukanaan. Levollinen olo levisi kollin kroppaan ja sai hänet hymyilemään lämpimästi.
“Minä olen varma, että sinä tapaat Armaan. Pidän siitä huolen, me löydämme hänet”, valkoharmaa kollikissa naukaisi lopulta. Kääpäpuna oli jo kadonnut pesän uumeniin eikä kolli tiennyt oliko toinen kuullut hänen sanansa. Oli miten oli, Tupsutassu etsisi tuon mystisen Armaan käpäliinsä.

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoiveen pää nyökähti pienesti. Lehtisade oli riisunut metsän puut turkeistaan, ja paljaat oksat ratisivat hiljaa kylmässä tuulessa. Maa Kimalaistoiveen tassujen alla oli kova ja kylmä, routa oli jo puraissut sen pintaa ja kuihduttanut viimeisetkin hennot kasvit, jotka eivät olleet ehtineet paeta lehtisadetta. Pian tilanne olisi vielä huonompi. Kimalaistoive kuitenkin uskoi, että onni olisi heidän puolellaan ja he voisivat löytää jotain mitä Tähtiklaani ei olisi vielä tappanut. Yhtäkkiä naaraan mieleen syttyi pieni, lämpöisä kipinä. Persilja. Hyväntuoksuinen kasvi, jota käytettiin kuningattarien suuren surun keskellä. Ja se myös sattui kestämään kylmän ja kuuman vaihtelut todella hyvin. Jos he vain sattuisivat löytämään sitä, se olisi todennäköisesti vielä voimissaan. Tabbykuvioisen naaraan kasvoilla läikähti huoli ja epävarmuus. Vienotassu oli oikea parantaja, hän tiesi nämä jutut. Kimalaistoiveen tietotaito ei todellakaan ollut hänen vieressään tassuttelevan kissan tasolla. Koko elämän ajan naarasta oli seurannut tumma varjo, jota epävarmuudeksikin kutsuttiin. Aina kun Kimalaistoive uskoi tietävänsä jotain, tuo varjo ilmestyi kuin tyhjästä ja sanoi naaraalle, että et sinä oikeasti tiedä mistään mitään. Kimalaistoive nielaisi ja pakotti äänensä pysymään tasaisena. Hän osaisi kyllä.
“Eikö persilja kestä kylmää?”
Vienotassu kääntyi hänen puoleensa ja naaraan katseesta loisti lämpö. Lopulta parantajaoppilas nyökkäsi.
“Kyllähän se kestää, en kuitenkaan ole varma missä täällä kasvaa persiljaa. Missä sinä olet oppinut yrteistä? Minä en tiennytkään, että sinä osaat niistä jotain. Etkö kuitenkin ollut ennen soturi?” Vienotassu uteli. Kimalaistoive siirsi katseensa taivaalle ja yritti tiirailla oikein Tähtiklaaniin saakka. Eivät soturit yleensä halunneet oppia yrteistä ja naaras uskoi, että jos hänellä olisi neljä jalkaa, olisi hän ollut samanlainen kuin muut. Kimalaistoive oli kuitenkin halunnut olla Eloklaanille hyödyksi, joten hänen oli ollut pakko opetella edes jotain. Nykyään naaras jopa nautti yrttien opettelusta, mutta toista se oli ollut oppilaana milloin hän oli kokenut jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.
“Kolmella jalalla ei oikein voi saalistaa tai taistella. Halusin auttaa Eloklaania jotenkin, mutta Tähtiklaani ei ollut valinnut minua viralliseksi parantajaoppilaaksi”, Kimalaistoive lopulta selitti hennolla äänellä. Hän olisi antanut mitä tahansa siitä, että olisi saanut tuntea puuttuvan käpälänsä kohdalla saman kylmän, armottoman maan. Mutta ei, hän joutui tyytymään kohtaloonsa olla vajaavainen, kuin puoliksi syöty riista. Oli hänestä jotain hyötyä ja kai joku hänestä ilahtui, mutta enemmän hyötyä hänestä olisi, jos hän olisi kokonainen.

//Vieno?

Kirjoittaja: Ampiainen

kimalaistoive oli kysynyt minulta halusinko lähteä tämän kanssa kävelylle, tottakai hämmennyin tästä hivenen en ollut odottanut että maaras pyytäisi minua mukaansa kävelylle, en sitten yhtään. Mutta kun naaras oli kerran päättynyt kysymään haluaisinko tottakai olin suostunut. Nyt naaras kysyi minulta mihin päin voisimme mennä,ja tarvitsisiko minun kerätä joitakin yrttejä luvaten että voisi auttaa tarvittessa jos tarvitsi. Pysähdyin hetkeksi mietimään mutta päädyin olemaan vain hiljaa ja jatkamaan matkaa mietien pitäisikö minun mahdollisesti kerätä yrttejä, ei leimusilmä siittä varmaan pahastuisikkaan jos keräisin vähän yrttejä varastoa varten, mutten kyllä oikein osannut sanoa löytyisikö mistään enään yrttejä edes kerätäväksi, tai ei ainakaan tuoreita yksilöitä mutta ehkä silti yrttejä.

“Voisin toki kerätä yrttejä jos niitä löytyisi, mutta en ole täysin varma siitä löytyykö niitä enään tähän aikaan, tosin ei se mahdotontakaan ole, eikä leimusilmä siitä ainakaan pahastua voisi jos yrttejä vähän keräisinkin, mutta en usko että niita löytyisi” mauun, en oikein osannut sanoa oliko vastaukseni mitä naaras oli odottanut tai jotain aivan muuta, mutta se oli totta.
//kimmo?

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpäpuna herätteli hoidonsa jälkeen Tupsutassun, joka oli nuupahtanut parantajan pedän eräälle pedille. Kolli yritti olla säikäyttämättä oppilasta, vaikka halusikin saada tämän hereille.
“Meidän varmaankin kannattaisi mennä omiin pesiimme lepäämään, ettemme ole täällä riesana”, raidallinen soturi naukaisi varovasti. Tupsutassu nyökkäsi ja lähti Kääpäpunan vierellä ulos pesästä.
“Tiedätkös, vaikka päivä olisi voinut mennä paremminkin, olen kiitollinen siitä, että saimme kokea sen kuitenkin yhdessä. Minusta olet oiva nuori”, puolisokea kolli naukaisi hellästi Tupsutassulle. Oppilas katsoi häntä ilahtuneena.
“Kiitos, Kääpäpuna! Sinäkin olet mukava soturi”, hän naukaisi. Kääpäpuna hymyili hänelle. Oliko hän saamassa itselleen oikeasti uuden hyvän ystävän? Vaikka hän olikin huono soturi ja ylipäänsä kehno lähes kaikessa, mitä hän teki, Tupsutassu tuntui haluavan olla hänen ystävänsä. Oliko se oikeasti todellista?
“Tupsutassu, toivon, että joku päivä pääset tapaamaan Armaan. Hän pitäisi sinusta varmasti”, raidallinen soturi naukaisi vielä ennen kuin poistui sisään sotureiden pesään naukaisten samalla hyvästit lapansa yli nuorelle oppilaalle. Sitten hän asettui hiljaa sammalpedilleen sotureiden pesään ja laski päänsä tassuilleen. Päivä oli ollut hänelle pitkä, pelottava ja henkisesti rankka, joten uni olisi nyt kollille hyväksi.

Kirjoittaja: Käärmis

Katsoin Kärpäspentua ihmeissäni, kun hän valitsi minut emonsa ylitse. Käärmekulta näytti vähintäänkin loukkaantuneelta. Hän sanoi sekavasti vielä jotain siitä, miten hän yritti vain suojella Kärpäspentua, mutta lopulta jätti meidät rauhaan. Katsoin hänen peräänsä ja näytin hänelle kieltä.
“Käärmekulta on välillä kyllä ihan mälsä!” tuhahdin ja käännyin katsomaan taas Kärpäspentua. “Hän ei vain osaa olla kunnon emo huolehtimatta koko ajan sinun perääsi.”
Kärpäspentu katseli vielä hetken kuningattaren perään ja sitten kääntyi katsomaan minua sanomatta sanaakaan. Monia hiljaisuus olisi ehkä saattanut häiritä, mutta minä pidin siitä. Kärpäspentu oli mysteeri. Selvittämätön sellainen. Ja minähän vielä joskus saisin selville, mitä hänen kätköissään oli! Ehkä hän olikin huippu taistelia tai uudelleensyntynyt päällikkö!!
“Tule! Mennään kysymään, jos Nokilinnulla olisi joku hyvä ja jännittävä tarina meille! Sitten voidaan suunnitella tutkimusmatkaa sitä varten, kun olemme suuria sotureita!” huudahdin ilahtuneena ja lähdin loikkimaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Välissä kuitenkin pysähdyin pienen lätäkön luokse ja loikkasin siihen räiskyttäen vettä päälleni ja ohi kulkevien epäonnekkaiden sotureiden päälle. En antanut heidän ehtiä antaa minulle nuhteluita ennen kuin ennätin jo klaaninvanhimpien pesälle ja odotin sen edustalla Kärpäspentua innoissani.

//Kärpsy?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Emon ja tyttären rähinöintiä oli vaikea olla kuulematta. Se oli osittain johtanut siihen, miksi Leimusilmä nyt seisoi aukiolla tumput suorina ja katsoi vuoron perään karvansa pörhistäneitä naaraita. Sadeturkki yritti saada Ropinaroihua jäämään leiriin, mutta jääräpäinen nuori soturi oli selvästi päättänyt lähteä ulos, raivaten tiensä läpi sinne vaikka taistelemalla. Leimusilmä tukahdutti huokauksen – joskus tuntui kuin hänellä olisi ollut klaanillinen pentuja paimennettavanaan, tosin sillä erolla, että suurin osa noista pennuista oli täysi-ikäisiä ja sitäkin luupäisempiä. Jotta parantajan työ ei vain kävisi liian pitkästyttäväksi, esi-isät olivat tyrkänneet hänen vastaanotolleen kaikista hankalimmat potilaat.
Ympäri aukiota klaanitoverit seurasivat henkeään pidättäen perheenjäsenten yhteenottoa. Parasta viihdettä, mitä saattoi vain toivoa pääsevänsä seuraamaan ilman että oli itse siihen mitenkään osallisena. Harmillisesti Leimusilmä joutui laskemaan itsensä pois niiden onnekkaiden sivustaseuraajien joukosta – hän oli hyvinkin keskeinen osa tätä draamanäytelmää, joka saattaisi pahimmassa tapauksessa päättyä siihen, että he kaikki kolme viettäisivät seuraavat päivät yhdessä parantajan pesällä nuolemassa haavojaan.
“Yrittäkää pois vain”, Ropinaroihu ärräsi emolleen ja heitti parantajaan murhaavan katseen, “minä menen ulos, ja te ette voi minua estää.” Leimusilmä nielaisi nähdessään soturittaren hurjistuneen katseen. Naaraan raivopäisyys oli verrattavissa karhuun, joka oli työntänyt kuononsa vahingossa ampiaispesään. Jos kukaan yrittäisi lähestyä tätä, saisi epäilemättä kynsistä.
Voi kun potilaat osaisivat kunnioittaa parantajan sanaa. Eihän hän ollut muuta tehnyt kuin vain pelastanut heidän henkensä ja hoitanut heidän haavansa. Pieni kiitos olisi joskus paikallaan. No, aina sai haaveilla.
Leimusilmä otti naamalleen vakavimman ilmeensä hetkeen. Hän karaisi hiljaa kurkkuaan ja alkoi sitten puhua hyvin synkällä äänensävyllä: “Olen elämäni aikana törmännyt kissoihin, jotka ovat lopulta päätyneet puremaan oman jalkansa poikki, koska olivat liian itsepäisiä levätäkseen.” Hienoa – hän oli saanut nyt naaraiden huomion… Tosin heidän ilmeistään päätellen se ei ollut erityisen hyvä asia. “Tiedätkös, tuollainen pikku vamma, mikä sinulla on jalassasi, voi nopeasti pahentua siihen pisteeseen, että et voi kohta käyttää sitä enää lainkaan? Tulehdus hiipii niveliisi ja alkaa nakertaa niitä pikkuhiljaa rikki. Se on varsin kivulias prosessi, etenkin hoitamattomana.
Lopulta kipu käy jo niin sietämättömäksi, että et voi muuta kuin purrs koko raajan irti. Ja sen jälkeen voit varsinkin sanoa hyvästit ulkoilulle.”
Kaikki mitä Leimusilmä sanoi oli tietenkin täyttä puppua. Tai no, ei ihan kaikki – hoitamattomana vammat tosiaan voisivat paheta siihen kuntoon, että jokaisesta liikkeestä tulisi puhdasta tuskaa ja paranemisessa kestäisi yhä vain kauemmin. Hänen oli kuitenkin koetettava samaa kikkaa kuin joidenkin kurittomien pentujen kanssa, jotka sai tottelemaan parantajan määräyksiä vain pelottelun kautta. Se tuntui typerältä ja lapselliselta, mutta sellainen Ropinaroihukin oli tällä hetkellä.

//Ropina ja Sade?

Kirjoittaja: Saaga

Vaanin lehtikasassa tuhisevaa myyrää. Hengitin hiljaa sisään ja ulos. Myyrän räpylämäiset käpälät kaivoivat multaa joskin hyvin pientä vahinkoa tehden, sillä lehtisade oli jo käynyt niin kylmäksi, että yöpakkaset jäädyttivät metsän pohjan pienelle eläimelle vaikeaksi kaivaa. Hiivin kohti saalistani, ja kun silmämääräisen arvioini mukaan olin tarpeeksi lähellä loikkasin kynnet edellä myyrän päälle. Sain siihen hyvän otteen ja puraisin sen selkärangan helposti katki tappaen sen siististi. Nostin sen hampasiini ja hymyilin ylpeästi sen takana suoritukselleni. Vaaniminen ei sitten lainkaan kuulunut vahvuuksiini, joten saatoin olla ylpeä ihan jokaisesta nappauksestani.
“Lähdetäänkö sitten leiriin?” kysyin Kiurutassulta myyrän takaa ääni tukahtuneena. Kiurutassu nyökkäsi. Olin myös hassulla tavoin ylpeä oppilaasta, vaikkei hän ollutkaan minun koulutettavani. Naaras oli suoriutunut ensimmäisestä saalistuksestaan hyvin ja vielä ilman omaa mestariaan. Olin myös päässyt kokeilemaan opettamista, mikä oli minusta erittäin hyvä asia. Tarvitsisin kaiken kokemuksen, jonka saatoinkaan kerätä ennen oman oppilaani saamista. En nimittäin antaisi itselleni anteeksi, jos oppilaan koulutus menisi jossain osassa kokonaan pieleen. Minulla oli niin paljon heikkouksia, että pelkäsin niiden periytyvän suoraan pennuilleni ja tulevalle oppilaalleni.
“Kerätään matkalta loputkin saaliit”, ohjeistin ja lähdimme kävelemään kohti paikkaa, johon olimme haudanneet oravan sekä hiiren. Kaivettuamme ne ylös loppumatka oli hiljainen, koska saaliit suussa oli hankala puhua. Leirissä Kiurutassu jäi hieman neuvottomana seisomaan paikalleen. Katselin ympärilleni etsien kissoja, jotka saattaisivat olla avun tarpeessa.
“Viekäähän ruokaa klaaninvanhimmille, Sädesäihke ja Kiurutassu”, Korppisiipi, klaanin varapäällikkö, huikkasi ohi kävellessään. Nyökkäsin ja käännähdin Kiurutassuun päin.
“Saat päättää, mitä viemme heille”, sanoin hymyillen ja jäin odottamaan naaraan päätöstä.

//Kiuru?

Kirjoittaja: Ampiainen

Tassutan partion perässä valppaana saaliin varalta, olin metsästyspartiossa oppilaani tupsutassun, kuusikkokuiskeen, virnakukkan ja rastaskukan joka oli myös partion johdossa kanssa. Olimme menossa saalistamaan koivumetsän tienoille. Olisi kiinnostavaa nähdä mitä kaikkea voisimme saada napattua. Koivumetsän laidoille päästyämme rastaskukka pysähtyi ja nosti häntäänsä merkiksi että meidänkin pitäisi pysähtyä. Naaras kääntyi meitä kohti.
“meidän kannataisi hajaantua, siten saatamme mahdollisesti saada enemmän saalista, minä ja virnakukka voisimme mennä tuohon suuntaan ja te kolme voisitte mennä syvemmälle metsään etsimään saaliseläimiä. Tavatan sitten tässä aurinkohuipun aikaan,” Naaras naukui ja nyökkäsi kohti yhtä koivumetsän osaa kohti. Katsahdin nopeasti kuusikkokuisketta kohti ennenkuin siirsin katseeni tupsutassuun, tämän avulla voisin auttaa kollia parantelemaan saalistustaitojaan paremmin kuin koko partion yhdessä olessa. Kuusikkokuiske töytäisi minua hennosti sivultapäin.
“syreenisumu, pitäisiköhän meidän jo.. No mennä? Rastaskukka ja virnakukka menivät jo juuri” kuusikkokuiske maukui odottavaisen oloisena. vilkaisin naarasta nopeasti ja tajusin että olin vastuussa siihen asti kunnes palaisimme sitten tänne myöhemmin aurinkohuipun aikaan ja rastakukka ottaisi taas paikkansa partion johdossa, koska olin kuusikkokuisketta kokeneempi, ja olin muutenkin tupsutassusta vastuussa, hänhän oli oppilaani. Nyökkään vastaukseksi naaraalle ja lähdimme siten kolmistaan syvemmälle metsään haistelin ilmaa kokoajan saalin, ja ehkä vähän jonkin muunkin varalta.. Tosin ei kai sielllä mitään olisi, paitsi saaliselimiä. Yhtäkkiä kuusikkokuiske pysähtyi haistelemaan ilmaa, pysähdyin melko nopeasti tajuttuani naaraan pysähtyneen, tupsutassukin pysähtyi hetimiten.
“Myyrä” kuusikkokuiske maukui hiljaisella äänellä ja osoitti hännällään vähän matkan päähän, haistoin sen itsekkin melko nopeasti, nyökäsin vain melko välinpitämättömän oloisena. Kuusikkokuiske pudottautui hitaasti vaanimisasentoon ja hiipi myyrää kohti, napaten sen hetkisen kuluttua ja tassutaen se suussaan takaisin ja pudotti sen maahan.
“hautaan tämän nopeasti ja voimme sitten jatkaa msaalistusta ja hakea tämän myöhemmin” naaras naukui haudaten myyränsä puun vierelle asettaen sen päälle jotain muistutukseksi siitä että se oli siellä. Lähdimme sitten jatkamaan matkaa, vähän ajan kuluttua haistoin ilmassa oravan hajun ja siirryin tupsutassun puoleen.
“haistatko tuon oravan?” mauun kysyväsn oloisena. Tupsutassu katsoi minua hetkisen ennenkuin tuntui keskityvän ilman haisteluun ja hetkisen kuluttua kolli nyökäsi. Nyökäsin hyväksyvästi ja siirsin katseeni siihen suuntaan mistä oravan tuoksu tuli.
“haluaisitko yrittää napata sen?” kysäisen oppilaaltani kysyvästi. Aluksi kolli ei vastannut mitenkään, ennenkuin päättyi vastaamaan myöntvästi. Kolli asettui hitaasti hivenen kömpelöön vaanimisasentoon ja hiipi eteenpäin. Katselin sivusta ja kannustin tätä hiljaa mielessäni. Kuitenkin hetkisen kuluttua kävi ilmi että saalis oli päässyt karkuun ja tupsutassu palasi takaisin hivenen nöyryytetyn näkäisenä.
“Se meni hyvin tupsutassu, aina ei voi onnistua” mauun eripari silmät loistaen. Jatkoimme sitten matkaa vielä jonkin aikaa, kuusikkokuiske sai melkein napattua kottaraisen mutta se pääsi pyrähtämään karkuun juuri kun kuusikkokuiske oli saamassa sitä kiinni, tupsutassu napasi kaksi hiirtä ja minä olin saanut yhden varpusen. Ihan hyvä saalis oli tullut kerättyä loppujen lopuksi. Lähdimme kuitenkin nyt palaamaan sitä taapaamis paikkaa eli koivumetsän reunaa kohti haimme myös matkalla napatut saalimme jotka olimme haudanneet odottamaan sitä että tulisimme myöhemmin hakemaan ne. Päästyämme koivumetsän reunalle huomasimme rastaskukan ja virnakukan jo odottavan meitä siellä, he olivat saaneet napattua peipon ja kaksi myyrää. Emme jäneet sinne seisoskelemaan kauaksi aikaa vaan lähdimme tassutamaan takaisin leiriä kohti rastaskukka johdossa.

Leiriin pästyämme veimme saaliit tuoresaaliskasaan ja laitoin tupsutassun viemään jotain saalista pentutarhaan ja sitten sen tehtyään kolli saisi vain olla ja tehdä.. No melkolailla mitä vain halusi lopupäivän. Itse jäin siinä vain seisoskelemaan kuusikkokuiskeen vierelle tupsutassun lähtiessä pentutarhalle tuoresaaliin kanssa vilkaisin vain kuusikkokuisketta joka taas katseli minua takaisin kirkain sinivihrein silminsä.
“oli mukava saalistuspartio” naaras maukui lyhyesti räpäytti silmiään ja tassuti matkoihinsa, ties minne en kauheammin kiinnittänyt huomiota siihen mihin naaras meni, eikä sillä sinänsä väliäkään ollut sillä hetkellä. Kännyin pois päin tuoresaalis kasasta ja huomasin säihkesammaleen sukimassa turkkiaan parn hännänmitan päässä. Tassutin siis sisareni luokse.
“hei, säihkesammal miten menee? Oletko ollut tänään vielä ulkona? Itse tulin juuri takaisin metsästyspartiosta.” mauun hilpeän oloisesti. Säihkesammal katsahti minua hämmentyneen oloisena mutta lopetti kuitenkin turkkinsa sukimisen.
“tuota noin.. Taisin käydä tässä aiemmin saalistamassa itsekseni.. Mutta en kyllä saanut mitään napattua silloin joten ehkä se oli enemmän vain kävely. Kävin myös sen jälkeen rajapartiossa enkä ainakaan ollut suunnitellut lähteväni tänään enää kauheammin leirin ulkopuolelle” naaras naukui mietteliäällä äänellä. Nyökäsin ja käännyin ympäri.
“mukava kuulla, jätän sinut nyt rauhaan, nähdään myöhemmin säihkesammal” mauun ja tassutelen matkoihini.
“nähdään vain syreenisumu” siskoni naukaisi vielä. Tassutin suoraa päättää soturienpesään ja laskeudun makuulle omille maakuu alusilleni. Tosin en tullut soturien pesään nukkumaan tai mitään, tulin sinne vain olemaan, jos joku haluaisi minut partioon löytyisin helposti ja nopeasti, ja jos itse haluaisin mennä vaikka kävelylle tai sitten vain olla niin pystyisin helposti tekemään se

Kirjoittaja: Saaga

Palattuamme leiriin Mesitähden kanssa päätin painua nukkumaan. Käperryttyäni kerälle pesälleni en kuitenkaan enää tuntenut oloani lainkaan väsyneeksi. Katselin hiljaisena pesäni reunan yli lepuuttaen leukaani siinä. Mietin nousisinko kuitenkin vielä ylös ja kävisin vähän kävelemässä leirissä ennen nukkumista. Nousin ja sujahdin pienestä onkalon suuaukosta aukiolle. Aurinko oli laskenut ja taivas oli tummunut mustaksi. Tähdet muodostivat taivaalle kauniin janan. Jotkut kutsuivat sitä Hopeahännäksi ja uskoivat sen olevan ilmestymä esi-isistään. Ymmärsin halun uskoa Tähtiklaaniin, mutta en itse pystynyt ymmärtämään sitä lainkaan. Toivoin, että joskus ymmärtäisin ja vaikken uskoisi olisin kuitenkin perillä klaanini tavoista ja perinteistä. Aukio oli hiljainen, mutta varjoissa silti liikkui vielä jonkin verran kissoja. Sujahdin uloskäynnistä reviirin puolelle nyökäten tervehdyksen Hilehuurteelle, joka oli vartiossa. Kolli katsoi minua kysyvästi, mutta pudistin päätäni ja kiirehdin aluskasvillisuuteen. Halusin olla yksin.

Harpoin joen alajuoksulle, jossa astinkivet johtivat joen toiselle puolelle. Loikkasin ensimmäiselle kivelle. Takajalkani saivat hyvän pidon kivestä. Katsoin seuraavaa ja tähtäsin. Levitin käpäläni seuraavaan hyppyyn. Noin vain pääsin ylittämään joen ja olin koivumetsän puolella. Koivut olivat jo tiputtaneet suuren osan lehdistään ja niiden värikäs kirjo peitti maata kauniisti. Pujahdin saniasten välistä varjoihin. Kuun voimistuva valo loi valkoisen hohteen metsään. Kuun valo oli minusta kauniimpi kuin auringon valo. Kuun valo teki kaikesta etenkin valkoisista koivuista hohtavia pimeässä metsässä. Loikkasin aluskasvillisuudesta yhdelle kivelle, joka reunusti muiden mukana kieloniittyä. Kukkien lehdet rusehtivat ja niiden kukat olivat jo muuttuneet marjoiksi. Jokainen klaanin jäsen tiesi jo pienestä pitäen, että kieloihin ei saanut koskea. Ne olivat hyvin myrkyllisiä. Viherlehden aikaan kuitenkin kauniit kukat houkuttelivat aina nuoria kauniista luonnosta innostuneita oppilaita. Muistin kuinka itsekin olin lumoutunut hienon kielon kukista ja halunnut poimia sellaisen viedäkseni sen pesälleni, kun vielä asuin Jupiterin kanssa, mutta isä oli varoittanut minua. Hän oli kertonut minulle kaiken oleellisen metsästä. Hänen ansiostaan tiesin tasan tarkkaan mitä kasveja tuli välttää.

Hetken kuun valossa istuskeltuani nousin ja lähdin kiviä pitkin kohti leiriä.

Kirjoittaja: Aura

Jouduin pidättelemään itseäni, että en puhuisi Mesitähden päälle. Me molemmat olimme isoja kissoja! Olimme niin isoja, että voisimme suorittaa minkä tehtävän vain. Viikseni väpättivät innosta. Saisimmeko me kenties tehtävän vartioida Eloklaania Kuolonklaanilta? Tai pitäisikö meidän lähteä mukaan leirin ulkopuolelle muun partion kanssa? En enää voinut pidätellä itseäni, vaan loikkasin tasajalkaa ilmaan. En malttanut odottaa, että kertoisin tästä muille pennuille. He taatusti muuttuisivat vihreiksi kateudesta! Uskoin, että Mesitähti jakoi tämän kaltaisia tehtäviä vain pennuista parhaimmille. Häntäni hieman laski, kun kolli julisti heidän tehtävänsä olevan siivoamista. Mutta eihän kaikkein suurimmat soturit joutuneet siivoamaan – he tekivät tärkeitä asioita -! Kolli kuitenkin jatkoi selittämällä, että muut oppilaat tarvitsisivat myös apua hänen pesänsä siivoamisessa ja siinä tehtävässä olisi apua vain uutterista kissoista. Minun piti oikeasti rapsuttaa korvaani, oliko siellä vaikkua? Olinko kuullut oikein, että me kaksi pääsisimme siivoamaan itse päällikön pesän? Hymyilin koko naamallani ja silmäni tuikkivat tähtitaivaan kanssa kilpaa. Vaikka me emme olleet päässeet oppilaiksi, olimme saaneet erityistehtävän ja se oli melkein sama asia! Oikeastaan parempi. Kaikista tulisi oppilaita, mutta kaikki eivät pääsisi suorittamaan päällikön antamaa tehtävää. Nyökyttelin Pörriäispennun sanoille.
“Niin olemme! Pystymme mihin tahansa, sinä voit Mesitähti oikeasti luottaa meihin!” hihkuin innoissani. Mesitähti hymyili lempeästi meidän intoilulle.
“Oletteko te nyt ihan varmoja.. Pentutarhankaan siivoaminen ei ole jokaiselle sopivaa hommaa. Siinä tarvitaan kissoja jotka eivät pelkää työtä ja ovat vahvoja, kuin leijonat…”
“Me olemme, me olemme oikeasti!!! Me, Hellepentu ja Pörriäispentu, lupaamme että emme tuota sinulle pettymystä”, kiljaisin ja häntäni heilui innostukseni tahdissa. Vilkaisin pesätoveriini. Tästä se elämä vasta alkaisi! Tästä eteenpäin meidän päivät eivät olisi pelkkää leikkimistä, vaan meistä tulisi pentutarhan viralliset siivousapurit!

//Pörri? XDD<3

Kirjoittaja: Auroora

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI//

Kallahämy kohensi ryhtiään, kun Kortetuike esitti hänelle kysymyksen. Hän oli tietysti alusta lähtien harkinnut tarkkaan, miten kertoi taustoistaan. Useimmiten riitti vain, että hän kertoi olevansa kotoisin kaksijalkalasta. Ja että hän oli lähtenyt, koska halusi kokeilla elää metsässä. Kallahämy ei koskaan maininnut Kieloa, eikä ylipäätään halunnut ajatella koko kissaa. Soturi ei missään tapauksessa halunnut, että tuosta kelvottomasta laiskurista tulisi osa hänen tarinaansa. Ei – kaksijalkalassa hänellä ei ollut tuttuja. Kielo sai jäädä menneisyyteen ja pysyä siellä.
”Olen kotoisin eräästä kaksijalkalasta”, Kallahämy aloitti lyhyen kertomuksensa. Hän jätti myös yleensä mainitsematta, miten ankarat olot tuossa kaksijalkalassa olivat olleet. Hän ei sivunnut niitä lukuisia kahakoita, joihin oli reviirikiistoissa joutunut. Se olisi voinut antaa hänestä joko liian heikon tai liian karskin ja kovettuneen kuvan. Oli parempi olla neutraali. ”Lähdin sieltä, koska halusin kokea elämän metsässä. Päädyin tuurilla tänne. Liikuin kaksijalkalassa yksin, joten tykästyin klaanielämään. On mukavaa, kun ei itse tarvitse hoitaa kaikkea, ja on aina keskustelutovereita.”
Kortetuike nyökkäsi kohteliaasti.
”Niin, siitä olen kanssanne samaa mieltä”, valkoinen soturi sanoi. ”Tietääkseni vietitte Eloklaanissa paljon aikaa, ennen kuin päätitte liittyä virallisesti joukkoomme. Oli varmasti viisasta harkita asiaa kunnolla.”
Kallahämy pohti hetken, yrittikö Kortetuike onkia hänestä tietoja lausahduksellaan. Kolli kuitenkin näytti täysin vilpittömältä.
”Niin. Vaikka pidinkin klaanielämästä, minulla kesti hetken sopeutua tänne. Kaksijalkalassa elätin vain itseni ja toimin omien sääntöjeni mukaan. Halusin opetella klaanin tavat kunnolla ennen liittymistä.”
Hellä tuulenvire osui Kallahämyn mustaan turkkiin, ja hän värähti hieman. Kylmät ajat olivat edessä, ja hän odotti mielenkiinnolla, miten klaanissa niistä selvittäisiin. Ja metsässä – kaksijalkalassa oli lehtikatoisinkin yleensä melko lauhkeaa. Hirviöt hönkäsivät jatkuvasti kuumaa ilmaa, mikä piti lämpötilan korkealla. Puistoissa liikkuessaan hän oli huomannut, miten hirviöiden puute viilensi ympäristöä – metsässä tulisi varmasti kylmä.
”Millainen lehtikato on metsässä?” Kallahämy kysyi aidosti uteliaana. Kortetuike oli sanonut lehtikadon pitävän klaanin kiireisenä. Kallahämykin oli sen nähnyt siinä, miten metsästyspartioita kulki reviirillä enemmän. Hän oli myös huomannut riistan kadonneen: jyrsijät olivat vaipuneet talvehtimaan maan alle ja linnut lentäneet pois. ”Vaikuttaa siltä, että monet eloklaanilaiset jotenkin jännittävät sitä.”

//Korte?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Haukkasin henkeä voimatta uskoa omia korviani. Mesitähdellä oli meille erikoistehtävä?! Olin syntymästäni asti tiennyt, että minun tarkoitukseni oli tulla suureksi soturiksi. Ei voinut olla sattumaa, että Mesitähti oli määräämässä meille nyt tehtävää, johon yksikään muu pentutarhan pentu ei ollut osallinen minun ja Hellepennun lisäksi. Olin yhtä hymyä odottaessani päällikön kertovan, mikä meidän tehtävämme oli.
“Osoittaaksenne olevanne jo isoja kissoja, annan teille hyvin tärkeän tehtävän”, Mesitähti lausahti rauhallisesti ja katsoi meitä kumpaakin vuorollaan. Minusta tuntui, että räjähtäisin aivan kohta odotuksesta. Vauhtia nyt, Mesitähti!
“Teidän tehtävänne jatkossa on auttaa pentutarhan puhtaanapidossa”, päällikkö julisti lopulta. Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt sen olevan hurjan hyvä tehtävä. Ihanko tosissaan Mesitähti laittoi meidät siivoamaan? Eiväthän soturit siivonneet! “Sen lisäksi voitte auttaa Tupsutassua ja Kiurutassua siivoamaan pesäni keräämällä vanhat sammalet pois tieltä ja tuomalla ne tähän ulos. Se ei ole mikään helppo homma, sillä siihen tarvitaan uutteria nuoria kissoja…”
Siinä samassa korvani ponnahtivat pystyyn ja käännähdin katsomaan Hellepentua täpinöissäni. “Me olemme uutteria nuoria kissoja! Tosi uutteria ja tosi nuoria! Me pystytään tekemään se, eikö vaan, Hellepentu?” intoilin pesätoverilleni.

//Helle?!?

Kirjoittaja: Yuzu

“Haluatko neuvon?” Sädesäihke kysyi.
Kiurutassu nyökytteli. Kollilla oli varmasti jokin hyvä neuvo häntä auttamaan.
“Pidä takajalat hieman koukussa kun hyppäät, ja aseta saalis keskipisteeksi.” hän opasti. Kiurutassu nyökkäsi nopeasti, katsellen saaliseläintä tiiviisti. Sitten hän loikkasi, ja pujahti pian pensaikosta orava suussaan.
“Hienoa!” Sädesäihke kosketti Kiurutassua hännänpäällään lapaansa.
Kehut lämmittivät Kiurutassun mieltä. Jokin pieni osa hänestä halusi Sädesäihkeen hänen toiseksi mestarikseen. Olikohan se edes mahdollista? Tietysti hän piti myös Lieskakajosta, ja hän opetti Kiurutassua hyvin.
Kiurutassu nosti oravan suuhunsa ja sylki pian punaruskeita karvoja. Orava oli niin suuri, että hän ei nähnyt eteensä kunnolla.
“En ole ennen nähnytkään oppilaan nappaavan noin isoa oravaa.” Sädesäihke totesi hymyillen.
“Ei tämä nyt niin iso ole.” Kiurutassu mumisi tukahtuneella äänellä.
“Kyllä se on iso, ainakin lehtisateen oravaksi.” soturi huomautti. Oli totta, että lehtisateella riista alkoi käydä jo vähiin, ja orava ruokkisi varmasti melkein puolet klaanista. Kiurutassu laski oravan suustaan ja kuopi sen päälle märkää multaa.
“Voin auttaa.” Sädesäihke upotti saaliin multaan ja hautasi sen hyvin. Kiurutassu huiskautti häntäänsä mielissään. Yhtäkkiä hänen kuonoonsa tulvahti voimakas ja pistelevä haju, joka ulottui pitkälle.
“M-mikä tuo haju on?” Kiurutassu kysyi hieman säikähtäneenä.
“Se on Kuolonklaani. Olemme rajan lähellä.” Sädesäihke rauhoitteli. Kiurutassu maisteli hajua kielellään. Se haisi väkevältä ja terävältä, ei yhtään klaanikissoilta. Se ei ollut varmasti kaukana ketun hajusta!
“Tuo…tuo ei haise yhtään samalta kuin Eloklaani.” Kiurutassu myönsi. Sädesäihke nyökäytti päätään.
“He asuvat erilaisella reviirillä. Heillä on erilainen ominaishaju.”
Kiurutassu huomasi rajamerkkien olevan tuoreita, ehkä aamulla suihkaistuja. Niissä haisi samanlainen väkevä, myskinen tuoksu, joka sekoittui kasvien ja puiden tuoksuihin. Kiurutassu mietti, miten heidän reviirillään oikein pystyi saalistamaan. Eläimien hajuhan haihtuisi!
Hetken käveltyään Kiurutassu äkkäsi lehtikasassa maata kuopivan myyrän. Se näytti olevan keskttynyt kaivamiseen. Sädesäihkekin oli huomannut hajun, ennen Kiurutassua. Hän oli jo hyökkäysasemissa. Kiurutassu katseli kuinka kolli loikkasi ja nappasi saaliin yhdellä puraisulla.
“Voimme alkaa lähteä leiriin.” Sädesäihke maukui.

//Säde?

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Minun teki mieli suorastaan hyppiä tasajalkaa. Minä en voinut uskoa, että edessäni seisoi ihka oikea päällikkö! Sellainen miksi minäkin halusin tulla. Mesitähden selittäessä oppilaiden tehtävistä vilkuilin pesätoverini suuntaan. Joutuisimmeko me tekemään meidän sisarustenkin tehtävät? Voi ei, missä välissä me sitten ehtisimme taistelemaan? Olin ajatellut, että muut pennut voisivat hoitaa nuo tehtävät.. Kärpäspentu ainakin oli niin outo, että häntä tuskin taisteluharjoituksissa kaivattiin. Nyökyttelin päätäni Pörriäispennulle. Ehkä olisi kuitenkin parempi odottaa! Muuten me emme pääsisi ikinä taistelemaan.
“No, ehkä meidän pitää sitten odottaa.. Mutta pentutarhalla on niin tylsää!” minä valitin ääneen ja huokaisin Pentutarha oli käynyt meidän porukalle jo turhan pieneksi eikä siellä edes saanut aikaan hyviä leikkejä. Ahvenpentu tuntui viihtyvän siellä hyvin, mutta naaras olikin paljon rauhallisempi. En kuitenkaan halunnut vielä muuttaa pois pentutarhalta. En halunnut myöntää sitä ääneen, etenkään Pörriäispennulle, mutta ajatus ilman emoa nukkumisesta tuntui kurjalta. En minä halunnut nukkua yksin! Mesiviiksen viikset väpättivät kollin naurahtaessa meille hieman huvittuneena, mutta en ymmärtänyt mitä hauskaa tässä oli. Punkkien poisto oli varmasti kaikista ällöin homma ikinä!
“Klaaninvanhimmista on tärkeä huolehtia”, Lieskakajo-isi totesi hymyillen ja pukkasi minua selkään.
“Mitäs te kaksi sanoisitte, jos antaisin teille erityistehtävän?” Mesitähti ehdotti yllättäen. Vilkaisimme Pörriäispennun kanssa toisiamme silmät suurina ja hännät ylhäällä. Päällikön antama erityistehtävä?!??! Olikohan kukaan saanut koskaan tälläistä kunniaa, ainakaan pentuna?
“Joooo!!” kiljaisimme yhteen ääneen ja kumpikaan meistä ei meinannut pysyä nahoissaan.

//Pörri? :OO

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

//Viikonlopun kp-boosti//
Häntäni liikkui automaattisesti silittäen Mustikkapyörteen päätä. Olin uupunut. Hyvin uupunut.
“Miksi hänen piti lähteä?” totesin vahingossa ääneen. Leimusilmä nosti päänsä yrttiensä seasta.
“Kenen?” parantajakolli kysyi. Tottakai kaikki olivat edelleen varovaisia kanssani. Eihän sitä tiennyt milloin taas alkaisin näkemään harhoja.
“Kuusihännän. Miksi hänen piti kuolla. Mustikkapyörre on niin tolaltaan ja kaikki tuntuu hyvin raskaalta”, sanoin katsellen tassujani. En halunnut rasittaa Leimusilmää puheillani, mutta oli minun jollekulle pakko puhua. Muuten sekoaisin lopullisesti. Kaikki se paino lavoillani istuminenkin tuntui mahdottomalta.
“Onko hän edelleen tajuton?” Leimusilmä kysyi ja asteli lähemmäs. Sävähdin ja väistin kollin tieltä.
“En ymmärrä miten pienestä kaatumisesta voi tulla näin iso haava”, parantaja hymähti ja kääntyi pois. Hän meni takaisin yrttiensä pariin.
“Olisit kuunnellut ohjeitani ja mennyt hänen peräänsä”, Leimusilmä totesi minulle vilkaisten minuun. Kolli syytti minua. Hän syytti minua. Kaikki oli minun syytäni. Nieleskelin kyyneleitä.
“Miksi minulla on niin kova kipu päässä, Leimusilmä?” Mustikkapyörre mumisi. Käännähdin heti katsomaan naarasta. Kuinka paljon hän oli kuullut? Syyttikö hänkin minua? Oliko kaikki todella minun syytäni?! Leimusilmä toi pikkusisarelleni jonkin yritin ja mustavalkoturkkinen potilas nieli sen. Siirtelin tassujani turkki tulessa. Kipinät löivät rintaani.
“Voinko minä nousta? Haluaisin käydä happihyppelyllä”, Mustikkapyörre sanoi. Sisälläni oleva ääni alkoi heti hälyyttää. Käveleminen ei kuulostanut hyvältä idealta.
***
Ulkoilu ei päättynyt hyvin, kun naaras kaatui ja pyörtyi taas. Tällä kertaa hän sai ruhjeita selkäänsä ja minä sain taas lisää painoa lavoilleni. Lähdin heti vietyäni Leimusilmälle tiedon Mustikkapyörteen loukkaantumisesta. Vedin henkeä aukiolla, mutta se ei tuntunut riittävän.
“Varpulaulu”, klaanitoverini Kuuhohde naukaisi. Korvani nousivat varovaisesti pystyyn ja jännityin. Miksi hän lähestyi minua?
“Lähdetko saalistamaan kanssani?” Kuuhohde jatkoi. Katsoin naarasta silmät suurina ja koitin käsitellä juuri kuulemaani kysymystä. Hän pyysi minua, kaikista kissoista juuri minua, saalistamaan kanssaan.
“Lähden, jos niin haluat”, totesin hieman ujosti hymyillen. Kuuhohde heilautti hopeanharmaata häntäänsä. Lähdin tuon mukaan ulos leiristä. Oli rentouttavaa olla joskus myös jonkun kanssa, joka ei tiennyt minusta juuri mitään. Kyllä koko klaani minut tunsi ja tiesi sinä välillä sekoavana raukkana, mutta Kuuhohde ei tainnut maineestani piitata. Hiljainen parivaljakkomme löysikin jo pian saalista. Meillä oli hauskaa, kun nappasimme pari lintua ja melkein saimme kiinni jäniksen. Emme juurikaan jutelleet. Puhuimme ehkä saalistamisesta hiukan, mutta emme muusta. Uupumukseni alkoi muuttua vain fyysiseksi, kun sain palauduttua ja tukeuduttua naaraaseen, vaikkei hän edes tainnut sitä huomata. Palasimme leiriin ja sanoimme näkemiin. Toivoin itsekseni, että palaisimme vielä Kuuhohteen kanssa yhdessä metsään ja tekisimme jotain kivaa. Mielenikin alkoi jo rauhoittua ja painuessani unille nukahdin miltei heti.
***
Koin sen verran syyllisyyttä Mustikkapyörteen sattumuksista, että välttelin hänen luoksensa palaamista koko päivän. Vasta kun aurinko laski, pakottauduin parantajan pesälle.
“Hei Mustikkapyörre. Onko sinulla nyt parempi olo?” kysyin naaraalta hiljaa. Kiersin häntäni käpälilleni ja pidin etäisyyteni siskoon. Minua ei huvittanut leikkiä taas jotain sammalmätästä ja olla Mustikkapyörreen roikuttavana. Sisko vastasi myöntävästi ja kysyi mitä hänelle oli käynyt. Lupasin kertoa, kun hän tulisi terveeksi. En halunnut järkyttää hänen mieltään nyt ja aiheuttaa uutta itkuepisodia.
“Oletko syönyt? Voin tuoda meille jotain jaettavaa, jos tahdot?” kysyin edelleen makuulla olevalta kissalta. Hän mietti hetken.
“Voisin minä syödäkin”, hän vastasi. Nyökkäsin ja käännyin. Olin jo lähtemässä hakemaan jotakin, mutta sitten pysähdyin ja käännyin takaisin ympäri.
“Mistä saaliseläimistä pidät?” kysyin toiselta. Minusta tuntui, että tunnelma muuttui kamalan kiusalliseksi.
“Pidän kalasta.”
“Selvä”, sanoin ja nyt vihdoin lähdin. Nappasin kasasta yhden yksinäisen kalan, joka näytti sopivan kokoiselta kahdelle syöjälle. Vein sen Mustikkapyörteen luokse parantajan pesälle. Naaras lepäsi silmät ummessa.
“Toin tälläisen, toivottavasti se kelpaa”, sanoin laimeasti. Minulla ei ollut yhtään ylimääräistä energiaa pistää vuorovaikutukseen Mustikkapyörteen kanssa, mutta koitin silti parhaani.

//mustikka?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI //

Tärisin ihan innostuksesta, kun tällä kertaa edessäni seisoi Eloklaanin oikea päällikkö. Hellepentu oli juuri esittänyt hänelle toiveemme päästä oppilaiksi ennen muita pentuja, aivan kuten olimme sopineet. Mesitähdenkin täytyi nähdä, miten hyviä ja taitavia me olimme – muut pentutarhan pennut eivät olleet mitään meihin verrattuna. Sitä paitsi me olimme melkein jo oppilaan kokoisia. Niin minun isoisoemoni Nokilintu oli ainakin sanonut!
Mesitähti katsoi meitä lämpimästi vihreillä silmillään. “Uskokaa tai älkää, teidän ei tarvitse odottaa enää kauaa, että pääsette oppilaiksi”, päällikkö lupaili ja hymyili kannustavasti. “Mutta te voitte varmasti käyttää tämän ajan hyödyksi valmistautumalla tuleviin oppilaan tehtäviinne. Niitä onkin tiedossa paljon.” Valkoinen kolli vilkaisi Nokkospilveen ja Lieskakajoon viikset väpättäen.
“Tarkoitatko niin kuin taistelemista?” Kulmani kurtistuivat.
“Sitäkin, mutta oppilaalla on paljon muitakin tehtäviä, kuten pesien siivousta, punkkien poistamista, saalistamista…” Mesitähti luetteli.
Katsahdin Hellepentuun hieman hädissäni. En minä halunnut päästä oppilaaksi ennen muita, jos se merkitsi enemmän töitä meille kahdelle! Olisi ihan epäreilua, jos meidän pentuetoverimme saisivat vielä leikkiä, kun me raadoimme. “Hellepentu, pitäisiköhän meidän kuitenkin odottaa, että pääsemme muiden kanssa samaan aikaan oppilaiksi?” supatin ystäväni korvaan ja vilkuilin varovasti Mesitähteä. “En halua joutua poistamaan punkkeja – se kuulostaa ällöltä!”

//Helle?

Kirjoittaja: Aura

Hiilihampaan ehdotus saalistamisesta kuulosti korviini erinomaiselta. En minä halunnut lojua leirissä toimettomana ja hyödyttömänä. En ainakaan nyt, kun tyttäreni puuhasi koko klaanin selän takana jotain kiellettyä. Minä en ymmärtänyt. Olin puhunut Kujekullalle niin paljon soturilaista ja sen tärkeydestä. Mutta ehkä minä olin antanut naaraalle kaikista huonoimman mallin parisuhde-elämään. Omani oli niin sotkussa ja olin onnistunut samalla sotkemaan siihen yhden ylimääräisenkin kissan. Joten minä pystyin olettamaan? Että Kujekulta osaisi toimia automaattisesti isäänsä paremmin? Olin minäkin sitten ollut typerä, kun olin ajatellut, että omat touhuni eivät vaikuttaisi pentuihini. Alunperin naaraan ei ollut pitänyt saada tietää, mutta Kujekulta oli sitten arvannut ihan itse. Fiksu kissa, ajattelin ja mietin, että ehkä naaras ei ollut kokonaan tullut minuun. Ravistin päätäni, kun Hiilihammas myös tarjosi, että voisimme jäädä leiriin. Osa minusta halusi tarttua kollin tarjoukseen. Mutta minun olisi oltava vahvempi.
“Ei, mennään vain metsälle. Näkeepähän Korppisiipi sitten kuinka me ahkeroimme”, hymyilin Hiilihampaalle, kuka pudisteli päätään hieman huvittuneena.
“Korppisiipi on varmasti huomannut ahkerointisi”, vanhempi soturi naukaisi ystävällisesti ja kosketti lapaani hännällänsä. Hymyilin kollille hieman vinosti. Minä halusin vain niin kovasti tehdä vaikutuksen molempiin kissoihin. Tunsin sydämessäni kuinka minun kohtaloni olla varapäällikkö.
“Ja ehkä Korppisiipi-”
“Hei, sanakin vielä varapäällikkyydestä, niin en vastaa seurauksista”, tabbykuvioinen kolli nauroi, mutta ei ollut lainkaan pahoillaan. Pyöräytin silmiäni ja nauroin omalle innolleni. Minkä minä sille voin, että halusin niiiin kovin päästä johtamaan Eloklaania? Lähdin Hiilihampaan perässä ja kiusoittelin kollia höpöttelemällä varapäällikkyydestä, mutta kolli vain otti leikkisästi käpälät alleen ja pian juoksimme jälleen kilpaan. Kilpajuoksu ja askel askeleelta lähenevä saalistusreissu saisi ehkä ajatukseni toisaalle kaikesta ikävästä.

//Hiltsu? >:D

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Nyökkäsin Kääpäpunalle häpeissäni. Lohdullista, että ainakaan hän ei ajatellut, että olin epäonnistunut ja surkea kissa. Ja kaikista kissoista vielä juuri Talvikkitakku oli osunut paikalle! Pelkäsin, että naaras tulisi muistuttamaan asiasta vielä monia kertoja. Mitä jos hän laittaisi liikkeelle inhottavia juoruja siitä, että en olisi uskollinen Eloklaanille. Huokaisin surkeana ja vilkaisin raidalliseen kolliin itkuisin silmin.
“Kiitos Kääpäpuna”, sanoin hiljaisella ja edelleen hieman värisevällä äänellä. Leiri lähestyi, sen kertoi jo askel askeleelta yltyvä puheensorina. Tähän aikaan iltapäivästä leiriaukio suorastaan kuhisi aterioivia ja keskenään seurustelevia kissoja. Kiurutassun oli paras olla kunnossa! Tosin onneksi naaras oli minua huomattavasti taitavampi taistelija.
“Kääpäpuna, voisimmeko me olla.. ystäviä?” ehdotin varovaisesti ja yritin hymyillä hieman. Minulla ei oikein ollut ystäviä, lähinnä tuttuja ja puolituttuja. Mutta kolli vaikutti todella mukavalta.

Suuntasimme suoraan parantajanpesälle ja meidän onneksemme molemmat parantajat olivat paikalla. Kun olimme saaneet selitettyä tilanteen, lysähdin väsyneenä sairaspedille odottamaan haavojeni hoitamista. Oletin, että sairaspedit olivat tarkoitettu vain oikeasti sairaille kissoille, mutta minä en pysynyt enää hetkeäkään pystyssä. Minusta tuntui, että jos seisoisin vielä hetken, niin ne oikeasti irtoaisivat lopullisesti. Mumisin jotain epäselvää Vienotassulle ja irvistin hierakan mehun kirveltäessä haavoissani. Puolella korvalla kuulin Leimusilmän opastavan Vienotassua ja kyselevän naaraalta yrteistä, mutta minä en enää jaksanut kuunnella. Olin niin väsynyt, että uni iski tahtomattani päin naamaani.

“Psst, Tupsutassu.”
Nostin päätäni unisena, kun joku kissa tökki minua pehmeällä käpälällään. Haukottelin hieman ja maiskuttelin kuivunutta suutani. Olinko minä nukahtanut tänne?
“Hä, mitä, missä, milloin?” nau’uin hämmentyneenä. Hetken ajan minun piti hakea tapahtumia, kunnes muistin tapahtumien kirjon kokonaan. Edessäni oleva Kääpäpuna vaikutti kuitenkin terveeltä eikä minunkaan haavojani enää kirvellyt. Nousin seisomaan ja venyttelin etujalkojani. Toivottavasti en ollut nukahtanut huonoon paikkaan. Onneksi parantajanpesä ei ollut tähän aikaan vuodesta täysi. Olin kuullut paljon kauhutarinoita siitä, että lehtikadon aikaan pesä oli täynnä viheryskää sairastavia kissoja ketkä taistelivat hengestään. Saatoimme vain rukoilla Tähtiklaania, että tästä lehtikadosta ei tulisi yhtä paha.

//Kääpä? 😮

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Suunnittelin kaikkien aikojen suunnitelmaa! Olisin halunnut saada Pörriäispennunkin mukaan, mutta kolli oli jossain isänsä kanssa. Tylsää! Nokkospilvikin vain nukkui, samoin Ahvenpentu. Minulla ei ollut vielä varsinaista suunnitelmaa tai juonta, mutta olin päättänyt keksiä sellaisen! Eivätkö suuret päällikötkin keksineet tällä tapaa suunnitelmia? Isäni, Lieskakajo, maailman siistein ja urhein soturi oli kertonut monta kertaa suuresta taistelusta, mikä oli tapahtunut molempien klaanien ja sitten vielä Kujakissayhteisön välillä. Se oli ehdottomasti suosikkitarinani. Siinä oli paljon verta ja taistelua, joka oli siistiä! Olisin halunnut harjoitella liikkeitä, mutta Nokkospilvi-emo oli kieltänyt sen pesässä. Kuulemma siitä tuli liikaa meluhaittaa ja saattoipa syynä olla sekin, että olin monta kertaa käyttänyt emoni häntää kohteenani. Nokkospilven hännän karvat olivat todella kuluneet ja olin ylpeä siitä mitä minä olin saanut aikaan! Jos jo nyt kynteni saivat aikaan tuollaista jälkeä, mitä ne sitten saisivat myöhemmin? Röyhistin rintaani ylpeänä. Samaan aikaan pentutarhan suuaukolta kuului askelia ja olin ryntäämässä kiljuen isääni vastaan. Kolli kuitenkin viittoi käpälällään merkin olla hiljaa ja lähestyin kollia kömpelösti vaanien. Miksi piti olla hiljaa? Tylsää! Emokin joskus järjesti hiljaisuuskilpailuja. Ne sattuivat usein sellaiseen aikaan, kun minulla ja Pörriäispennulla oli täysi tohina päällä. En ymmärtänyt miten emo ajoitti ne aina niin huonosti. Parempi aika olisi ollut vaikkapa yö.. Silloin olimme muutenkin hiljaa. Kun pääsin kollin luokse, puskin isääni käpälään.
“Huomenta, tiikeri. Tulehan, annetaan heidän vielä nukkua”, Lieskakajo naukaisi hiljaa ja kehräsi sanojensa päätteeksi. Kipitin kollin ohitse aukiolla ja silmäilin sen menoja innokkaana. Minä en tiennyt minne päin katsoa. Kaikkialla tapahtui paljon ja halusin nähdä kaiken! Muiden kissojen keskinäiset lemmenosoitukset eivät tosin kiinnostaneet, mutta kaikki muu kyllä! Rakkausasiat olivat niin lällyjä. En ymmärtänyt miksi Ahvenpentu halusi kuulla muiden kissojen rakkaustarinoita. Ei niissä ollut mitään siistiä tai jännittävää! No, siskot nyt olivat aina nössöjä. Tosin siitäkin huolimatta Ahvepentu oli minulle tosi rakas. Ei minua haitannut, että hän oli niin nössö. Minä voisin suojella häntä! Ja isää ja emoa ja kaikkia muitakin sukulaisia. En tosin tiennyt keitä kaikkia minun sukuuni kuului. Olin käsittänyt, että se oli todella suuri. Ainakin emon sisko, Rastaskukka oli käynyt pesässä useamman kerran katsomassa meitä.
“Isi, mitä me tehdään? Pliis, voidaanko me lähteä ulos leiristä! Minä ainakin haluan nähdä koko maailman ja olen jo valmis taistelemaan kuolonklaanilaisia vastaan! Tai ainakin, jos näytät muutamia liikkeitä”, miu’uin innoissani ja yritin matkia kollikissan näyttämiä taisteluliikkeitä. Halusin olla jo valmis! Ei sitä koskaan tiennyt, jos Mesitähti sattuisi nimittämään minut etukäteen oppilaaksi. Tai siis minut ja Pörriäispennun. Minä en suostuisi oppilaaksi, jos Pörriäispentukaan ei pääsisi! Se olisi ihan tyhmää.
“Kuulehan tiikeri, sinä ehdit näkemään koko maailman myöhemmin. Ja mitä kuolonklaanilaisiin tulee, en edes tiedä uskaltaako sinua lähettää taisteluun. He olisivat nimittäin mennyttä koko sakki! Sen verran hurja kaveri sinä olet”, Lieskakajo puhui lempeästi ja sukaisi minua muutaman kerran naamaan. Hymyilin isälleni leveästi, tarkoittiko kolli oikeasti sitä mitä hän sanoi? No, kolli oli kokenut taistelija. Totta kai hän tiesi tälläiset jutut! Lieskakajo jos joku osaisi katsoa keissä kaikissa oli ainesta.
“Ja mitä leiristä lähtemiseen tulee. Muuten totta kai voisimme mennä ulkoilemaan, mutta entäs Pörriäispentu? Miltä luulet hänestä tuntuvan, jos sinä pääset seikkailemaan ja hän joutuu jäämään leiriin? Eikö olisi paras, jos pääsisitte näkemään reviirin yhdessä ensimmäistä kertaa? Minä takaan, että se olisi kaikista paras juttu!” Lieskakajo naukaisi hymyillen ja pisti minut ajattelemaan. Pyllähdin maahan, jotta minun olisi helpompi miettiä tätä asiaa. Lieskakajo-isi taisi todellakin olla oikeassa. Eihän se olisi kiva, jos Pörriäispentu ei näkisi reviiriä! Toisellehan tulisi paha mieli. Ainakin minulle tulisi, jos hän näkisi reviirin ennen minua. Mutta sitten päässäni välähti, kollihan voisi tulla meidän mukaan! Siten me näkisimme reviirin yhdessä ensimmäistä kertaa ja kukaan ei jäisi yksin.
“Mutta isi, otetaan Pörriäispentu mukaan! Pliis, pliis! Me luvataan olla tosi tosi tosi kilttejä”, anelin kollilta ja katsoin häntä mahdollisimman kiltisti. Tiesin, että meidän kahden maine ei ollut kovinkaan kiltti. Emme me Pörriäispennun kanssa koskaan tarkoittaneet mitään pahaa, mutta usein leikkikalut ja kaikkien kissojen turkit vain räjähtivät, kun me tulimme paikalle. Me osasimme aiheuttaa kaaosta, mutta me myös osasimme satunnaisesti olla hiljaa ja kiltisti. Ne päivät tosin olivat harvassa, mutta jos pääsisimme ulos leiristä, niin olisimme takuulla maailman kilteimmät pikkukissat. Lieskakajo sukaisi poskeani ja se kutitti.
“Kuulehan vekkuli, Irvikita tai ainakaan Kimalaistoive ei taida päästää Pörriäispentua ihan hetkeen ulos leiristä”, kolli virnisti ja huokaisin. Ehkä isäni oli oikeassa. Kimalaistoive ainakin tuntui olevan todella tiukka. Ainakin Nokkospilveä tiukempi. Isi taas oli todella rento! Kolli ei koskaan antanut mitään pahoja rangaistuksia tai suuttunut pahasti. Ja isi jaksoi aina painia ja keksiä pieniä kolttosia.
“Okei, isi. Mutta minä vielä valloitan Eloklaanin reviirin, näetpä vain!” julistin rinta rottingilla ja nostin häntäni iloisesti pystyyn.

“Oletko nyt oikeasti matoaivo, eivät soturit ole nössöjä! Vai ovatko, isi ovatko?” miu’uin ja katsoin Lieskakajoon kuka virnisti. Kortetuike oli ehtinyt jo kauaksi eikä enää ollut kuuloetäisyydellä.
“Kaikki soturit eivät ole niin rohkeita mitä minä, Irvikita tai vaikka Pörriäispennun isoisä, Hiilihammas. He ovat kuitenkin yhtä tärkeitä ja rakastettuja klaanitovereita. Mutta kyllä taisteleminen on soturille todella tärkeää, todellinen soturi ei pelkää käyttää kynsiä tositilanteen tullen”, Lieskakajo selitti ja nyökyttelin pientä päätäni isäni sanojeni tahdissa. Kolli oli todellakin oikeassa! Ja nuo hänen mainitsemansa kissat olivat kyllä kaikista suurimpia sotureita.
“Mitä jos Mesitähti antaa meille jonkun nössön soturin mestariksi? Mitä jos me emme opi taistelemaan?” naukaisin kauhistuneena ja vilkaisin Pörriäispentua, jonka olemus oli muuttunut. Kolli oli kohentanut ryhtiään. Miksi? Toinen näytti ihan hassulta.
“Ei Eloklaanissa huonoja sotureita olekaan”, kuului matala ja ystävällinen ääni takaatani. Käännyin hitaasti ja tajusin katsovani Eloklaanin päällikköä, Mesitähteä suoraan silmiini. Voi ei, toivottavasti kolli ei ollut kuullut mitä olimme puhuneet Kortetuikkeesta. Mesitähti ei kuitenkaan vaikuttanut olevan yhtään pahoillaan tai vihainen, joten päättelin kaiken olevan hyvin. Tuuppasin Pörriäispentua ja kumarsimme molemmat.
“No, sano sinä se!” tökkäsin ystävääni. Me olimme puhuneet monesti siitä, että jos kohtaisimme Mesitähden, niin pyytäisimme että pääsisimme oppilaaksi ennen muita kissoja. Ei siitä olisi mitään haittaa, että meistä tulisi hieman nuorempana oppilaita!
“Eikun sano sinä, minä sanoin jo Kortetuikkeelle”, kolli mutisi ja tuuppasi vuorostaan minua. Tuuppasin ystävääni uudelleen, mutta rohkaistuin ja avasin suuni:
“Minä ja Pörriäispentu haluaisimme jo oppilaiksi! Pliis, me osaisimme kyllä! Olemme varmasti koko Eloklaanin rohkeimmat kissat ja voittaisimme varmasti kaikki kuolonklaanilaiset, jos vain saisimme yrittää”, selitin innoissani ja katsahdin raidalliseen toveriini silmät ilosta tuikkien.
“Ja haluaisimme jotkin todella rohkeat ja siistit mestarit!” lisäsin vielä leveästi hymyillen. Kyllä Mesitähden olisi nyt suostuttava!

//Pörri? >:D

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Minun ja Kuutamolaineen välit tuntuivat menneen lopullisesti. Minä olin päättänyt, että näyttäisin naaraalle mitä hän menetti! Huiskautin häntääni päättäväisesti ja marssin oppilaiden pesästä takaisin aukiolle. Oli minullakin paljon ystäviä keiden kanssa viettää aikaa, kissathan suorastaan jonottivat minun seuraani, eikö…? Viileät sadepisarat putosivat oksalta suoraan kuononi päälle ja saivat minut aivastamaan äänekkäästi. Kenenköhän kanssa minä tänään haluaisin viettää aikaa? Näin Järviloisteen ja Kujekullan juttelevan aukiolla innostuneena. Päätin, että lyöttäytyisin heidän seuraan! Siitäkin huolimatta, että Järviloiste oli minusta todella tylsä, tavallinen ja mauton kissa. Kujekulta taas oli mielestäni jollain tapaa outo. Naaras oli aiemmin vaikuttanut olevan ihan sekaisin. Olin kerran erehtynyt juttelemaan naaraalle ja hän oli selittänyt jotain, että hänen kuollut veljensä oli elossa. Siis ihan sekaisin, tillin tallin! Kuutamolaine ja Virnakukka osuivat silmiini, joten kipitin häntä korkealla uusien ystävieni luokse. Kukaan ei voisi vastustaa minun seuraani! Olinhan minä niin hurmaava ja kiva. Heittäydyin kaksikon väliin ja puoliksi Järviloisteen syliin. Hymyilin mahdollisimman maireasti ja päästin pehmeän maukaisun.
“Tervehdys ystäväiseni! Mitäs te täällä puuhailette, onko teillä jotain uusia juoruja?” utelin viikset leikkisästi värähdellen ja venytin kroppani oikein pitkäksi. Nostin käpäläni kohti taivasta ja venytin nekin mahdollisimman pitkäksi. Aistin, että tunnelma muuttui hieman varautuneeksi ja kiusalliseksi, mutta minä sivuutin sen täysin. En halunnut, että Kuutamolaine luulisi minua ihan yksinäiseksi, jonka seuraan kukaan ei halunnut liittyä. Minulla oli vain aivan vääränlainen maine muiden keskuudessa, kukaan ei tuntenut minua oikein.. Kumpikaan kissoista ei sanonut mitään, vilkuilivat vain toisiaan. Niin epäkohteliasta!
“No, minäpäs olin rajakahakassa hetki sitten. Taidtelin yhtä hurjaa kuolonklaanilaissoturia vastaan ja se vasta olikin aikamoinen. No, Tupsutassu oli ylittänyt rajan ja-” selitin, kunnes Järviloiste keskeytti minut:
“Meillä oli tässä Talvikkitakku juttu kesken. Jos puhutaan joskus toiste?”
Luimistin hieman korviani Järviloisteen työntäessä minut alas. Kierähdin kuuraiseen maahan selälleni ja ähkäisin. Kova maa osui inhottavasti selkääni vasten. Miksi Järviloiste oli noin tehnyt? Se ei ollut tuntunut kivalta! Katsoin hämmentyneenä vuorotellen Kujekultaa, vuorotellen Järviloistetta. Kujekulta hymyili hieman pahoittelevana, mutta Järviloiste katseli minua hieman hoputtavana. Nousin pikaisesti tassuilleni ja katsahdin kolliin hieman suutahtaneena.
“No, ihan sama!” mutisin ja talsin pois. Onnekseni Kuutamolaineen ja Virnakukan turkkeja ei enää näkynyt aukiolla. En olisi jaksanutkaan valkoharmaan naaraan ilveilyjä. Jos Virnakukka vielä kerran hymyilisi minulle niin maireasti, niin vetäisin häntä ihan varmasti kuonoon! Koska minua ei oltu määrätty partioon eikä Salviakatsettakaan tuntunut huvittavan kaitsea minua, marssin takaisin oppilaiden pesälle. Se oli tähän aikaan päivästä todella hiljainen. Minun lisäkseni pesää asutti vain Kiurutassu ja Tupsutassu. Kiurutassu vaikutti ihan siedettävältä. Naaras oli ainakin kohtuullisen rohkea. Tupsutassu taas oli todella tylsä ja kaiken lisäksi myös huono taistelemaan! Me olimme osuneet samaan rajakahakkaan ja Kuolonklaanin partion soturi oli jopa päästänyt hänet ja Kääpäpunan menemään. Kuinka noloa! Jos joku soturi päästäisi minut säälistä menemään sen takia, että en olisi osannut taistella, en varmaan koskaan kehtaisi näyttää naamaani Eloklaanin leirissä. Toisaalta, olihan Tupsutassu vielä oppilas.. Ehkä kolli oppisi myöhemmin. Haukottelin kita ammolla ja kävin petisammalilleni kerälle. Ei minua oikeastaan edes väsyttänyt. Minulla ei vain ollut mitään tekemistä! Vaikka Mesitähti olikin alentant minut oppilaaksi, eivät taitoni kaivanneet harjoitusta. Olin varmasti yksi klaanin nopeimmista, ketterimmistä ja siisteimmistä tyypeistä! Työnsin kuononi sammaliin. Taas yksi päivä oli mennyt lorviessa. Päätin, että seuraavana päivänä minä tekisin jotain oikeasti hyödyllistä! Ehkä minä jopa yrittäisin lähestyä kissoja muillakin keinoin.

Laahustin partion perässä silmiäni pyöritellen. Miksi ihmeessä Korppisiipi ei osannut katsoa keitä laittoi samoihin partioihin? Minua ärsytti, että jouduin katsomaan Virnakukan pärstää jatkuvasti. Huokaisin ja mutisin jotain itsekseni. Laskin mielessäni jo sekunteja siihen, että pääsisin eroon Virnakukasta ja voisin viettää aikaa kivojen kissojen kanssa. Ehkä jopa lähtisin Laventelitaivaan kanssa metsälle! Tosiasiassa minä olisin halunnut lähteä naaraan kanssa katsomaan emomme, Minttuliekin hautaa. Olin halunnut käydä siellä jo pitkään, mutta minä en vain pystynyt. Yksin olisi ollut helpompi mennä, mutta kaksin..? Ei todellakaan! Pelkkä ajatuskin siitä, että minun pitäisi näyttää jollekin toiselle kissalle oma heikkouteni noin avoimesti tuntui vaikealta. Laventelitaivas oli minulle kaikista läheisin, mutta siitäkään huolimatta emme olleet tällä tasolla. Merkitsin rajoja ja säpsähdin, kun joku koputti minua olalleni.
“Hei, etkö sinä kuunnellut minua? Onko korvissasi vaikkua?” kuului ylimielinen ja naseva ääni. Käännähdin silmät suurina ja vilkaisin naarasta tulistuneena. Pelkästä äänestä olin jo arvannut kuka minulle puhui. Virnakukka.. Väläytin naaraalle hampaitani ja hoin itselleni, että sivuuta naaraan sanat, sivuuta naaraan sanat, mutta minä en pystynyt.
“Pidä pää kiinni! Minä tiedän kyllä mitä minä teen”, ärähdin pentumaisena ja yritin astella Virnakukan ohitse, mutta Kuutamolaineen ilmestyminen keskeytti aikeeni. Eivätkö nuo kaksi osanneet pysyä toisistaan hetkeäkään erossa? Pyöräytin silmiäni, riippuvaiset. Minua ei todellakaan huvittanut nähdä Kuutamolainettakaan saati puhua toiselle, mutta siinä hän nyt seisoi. Yhtä kauniina, kuin aiemminkin. En ehtinyt ottamaan osaa enkä arpaa naaraiden sanaharkkaan, mutta tyydyin vain seurailemaan uteliaana kaksikon kiihtynyttä keskustelua. Mistä ihmeestä nyt nyt keskustelivat? Uteliaisuuteni kasvoi kasvamistaan, onneksi olin osunut keskelle tätä keskustelua! Eipä se Virnakukkakaan ollut mikään itse täydellisyys, ha-haa, ajattelin tyytyväisenä hymyillen, kunnes he pudottivat todellisen pommin. Jäykistyin ja tuijotin kaksikkoa järkyttyneenä. Olinko minä kuullut oikein, oliko korvissani oikeasti vaikkua? Aluksi en saanut sanaakaan suustaan, joten Virnakukka vain jatkoi virnuiluaan ja kietaisi häntänsä Kuutamolaineen ympärille. Lopulta olin ehtinyt hetken prosessoida kaksikon kertomaansa.
“Tekö, kumppaneita? Älkää naurattako!” tuhahdin ärtyneenä, mutta kumpikaan heistä ei nauranut tai kertonut sen olleen vain huonoa vitsiä. Eli he eivät vitsailleet?
“Selvä, ihan sama! Pitäkää toisenne, hankkikaa vaikka tuhat pentua! Minua ei kiinnosta, pysykää erossa minussa”, murisin tulistuneena ja lähdin marssimaan pois partiosta. Minulle oli ihan sama, vaikka minä saisinkin kuulla tästä Salviakatseelta. Minä en enää ikinä suostuisi partioimaan kummankaan kissan kanssa.
“Te voitte vaikka muuttaa erakoiksi, minua ei kiinnosta!” huusin vielä olkani ylitse ja nostin kuonoani tyytymättömänä.
“Talvikkitakku hyvä, sinähän se tässä olet aiemmin harrastanut katoamistemppuja. Emme me Kuutamolaineen kanssa tekisi mitään sellaista”, Virnakukka naurahti huvittuneena ja sai minut entistä enemmän suuttuneeksi. Jos minä olisin päällikkö, olisin häätänyt Virnakukan jo matkoihinsa. Ihan sama, vaikka toinen olisi kuinka hyvä soturi, jos hän oli tuollainen hiirenaivo. Lähdin ripein askelin kohti leiriä ja tuhahtelin askelieni tahdissa. Että Eloklaanissa olikin typeriä kissoja! Ihan totta, miksi Mesitähti oli ottanut tälläisiä kissoja Eloklaaniin? Miten minä edes voisin löytää itselleni sopivia ystäviä, jos tässä olivat kissat mistä valita? Ehkä minä sitten tutustuisin vaikka Kiurutassuun. Naaras vaikutti edes jokseenkin sopivalta, vaikka olikin oppilas.
”Vielä minä teille näytän”, sopersin itkuisena. Minä en halunnut itkeä Kuutamolaineen perään, mutta en voinut itselleni mitään kyynelien valuessa pitkin poskiani.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Pyry

Pidin etukäpäliäni Ropinaroihun kyljellä niin, ettei hän päässyt ylös eikä hän myöskään kipeän jalkansa takia kyennyt tappelemaan vastaan – mikä sai minut tajuamaan, että jalka todella oli liian kipeä leiristä ulos lähtemiseen, kuten olin arvellutkin.
”Et sinä noin voi tehdä!” Ropinaroihu sähähti.
”Voin”, sihahdin raivoissani hänen itsepäisyydestään, ”jos yrität varta vasten katkoa jalkasi vaikka sinut on aivan varmasti käsketty lepoon.”
Puhuessani molemmat huomasimme, kuinka Leimusilmä tassutti meitä kohti. Parantajakollin keltaiset silmät loistivat uteliaisuudesta, mitä luultavimmin siksi, että hän pääsi todistamaan jotakin, mitä ei kenties kovin usein leirissä nähty – emon ja aikuisen tyttären kahakkaa.
”Sano nyt jotakin tälle hiirenaivoiselle itsepäisyyden ilmentymälle”, tiuskaisin Leimusilmälle.
Hänen silmissään välähti huvittuneisuus. ”Minä yritin jo”, hän tokaisi, nyökäten kohti Ropinaroihua jatkaessaan, ”mutta hän ei ilmeisesti uskonut.”
Sotkuisen kirjava naarassoturi vääntelehti käpälieni alla vihaisesti sähisten ja päästin hänet vapaaksi. Hän loikkasi pystyyn niin ripeästi kuin kipeällä jalallaan pystyi ja sähisi minulle selkä mutkalla. Asetuin hänen ja leirin uloskäynnin väliin estääkseni karkaamisyrityksen.
Jos en juuri koskaan kokenut negatiivisia tuntemuksia, nyt minua ärsytti sekä tyttäreni uhmakkuus ja itsepäisyys, myös Leimusilmän vitsailu.
”Väisty tieltäni”, Ropinaroihu käski ja näytti niin hurjalta, että en olisi ihmetellyt vaikka hän olisi pian käynyt kurkkuuni kiinni. ”Aion mennä ulos, eikä minua estä kukaan.” Hän vilkaisi Leimusilmää ilmeellä, joka käski parantajakollin mennä vahtimaan, etteivät yrtit karkaa säilytyspaikastaan.
”Lakkaa kiukuttelemasta Leimusilmälle”, sihahdin ja väläytin parantajalle pahoittelevan katseen liittyen myös omaan aikaisempaan tiuskimiseeni. ”Hän yrittää auttaa sinua, ettet loukkaa itseäsi pahemmin.”
Ropinaroihun häntä piiskasi kiukkuisena ilmaa ja tiesin, ettei tilanne ollut vielä ohi. Vastasin hänen hurjaan katseeseensa, siniset silmäni loistivat jopa pahemmin kiukusta kuin hänen omansa. En missään nimessä aikonut luovuttaa. Hän oli pennusta asti tapellut vastaan ja uhmannut sääntöjä, mutta pitikö hänen vielä oma hyvinvointinsakin riskeerata? En halunnut hänen satuttavan itseään enää yhtään pahemmin ja olin valmis tappelemaan vaikka kynnet esillä estääkseni sen – mikä noin ajatuksena kuulosti kyllä ristiriitaiselta…
”Joko jäät leiriin lepuuttamaan jalkaasi vapaaehtoisesti tai syötän sinulle Leimusilmän unirohtoja, niin että vaivut uneen seuraavaksi kahdeksi päiväksi.” Leimusilmä avasi suunsa ilmeisesti vastalause mielessään, mutta huiskaisin hännälläni kiukkuisen merkin, että hänenkin olisi nyt hyvä olla hiljaa. Odotin tyttäreni vastausta valmiina mihin tahansa.

//Ropina, Leimu?
Ja Leimu, Sade haluaa pahoitella käytöstään myöhemmin 🙁 kirjotan siitä sopivassa kohti

Kirjoittaja: Soturikissa

//Vk kp-boosti käytössä

Miten oli mahdollista, että isä oli kuollut. Miksi juuri hän eikä vaikka joku muu? En tietenkään toivonut kenekään kuolemaa, mutta mielummin joku muu kuin isi. Vaikka Korpikaste, hän ei ikinä rakastanut minua. Mielummin hän kuin isi.
Pääni kipu oli laskenut ja asettunut hieman Leimusilmän hoitojen avulla, ainoaksi kysymykeski jäi miten olin päätynyt tänne ensi sijassa.
Varpulaulu silitteli päätäni hännällään ja yritti samalla keskustella Leimusilmän kanssa. Kuulin supinasta jotain, ”Miksi”, ”Mustikkapyörre on niin”, ”Tajuton”, ”Iso haava”, ”Olisit kuunnellut ohjeitani”. Luulen, etteivät he tajunneet että istuin heidän vieressä.
”Miksi minulla on niin kova kipu päässä? Leimusilmä.” Pyysin parantajalta apua, ehkä hän tajusi taka -ajatukseni. Halusin saada kipurohtoa, mutta en uskaltanut kysyä sitä, jos vaikka Varpulaulu luulisi minua nössöksi tai heikoksi turhakkeeksi.
Leimusilmä pian ojensi minulle jonkinlaisen rohdon jonka nielaisin, se kutitteli kurkkua kun meni alas vatsaan.
—
Pian pääkipuni alkoi hellittämään, mutta ei todellakaan lähtenyt vielä pois.
”Saanko nousta ylös? Haluaisin käydä pienellä happihyppelyllä”, ehkä se auttaisi kuntooni. Ehkä minulle tulisi parempi olo, kun saisin hieman raitista ilmaa.
Leimusilmä aprikoi päätöstään hetken, mutta lopulta osasikin päättää.
”Vain, jos Varpulaulu tulee mukaasi. Muuten saatat satuttaa itsesi vielä pahemmin.” Leimusilmä ohjeisti minua sekä Varpulaulua.
Lähdin kävelemään pois parantajien pesästä, kun yhtä-äkkinen pääkipu iski. Jatkoin kävelemistä, mutta minua alkoi myös pyörryttää aivan valtavasti, nousin liian nopeasti. Amatöörivirh–
—
-”Mitä sanoin siitä, että kävelisit hänen vierellään koko ajan!”-
—
-”Yritin kaikkeni! Anteeksi Mustikkapyörre.”-
—
-”Toivottavasti hän ei kuollut.”-
—
-”Katso, hänellä on iso ruhje selässään.”-
—
”Hei? Mustikkapyörre?” Raotin silmiäni. Miksi en pystynyt näkemään kunnolla vaan katseeni oli sumeista?
”Kuuletko minut?” Nyökkäsin pienesti.
Miten olin päätynyt näin huonoon jamaan? Miten oli mahdollista, että koko kehoni oli aivan kipeä ja turtunut?
”Kaaduit tämän pesän ulkopuolella kivikasan päälle”, tuttu, hellä ja turvallinen isoveljeni ääni erottui Leimusilmän ja Vienotassun puheista.
Korvissani soi, en edes yrittänyt kuunnella mitä isoveljeni höpötti.
”Joudun nyt lähtemään, ainakin heräsit. Leimusilmä jää katsomaan sinua!” Varpulaulu lähti luotani.
Yritin nukkua, mutta koko kehoni oli ilmeisesti sitä vastaan. Miten oli tämä oli mahdollista?
”Olet pyörtynyt tänään jo kolme kertaa. Et saa missään nimessä nousta pesästäsi”, Leimusilmä kertoi. Miten olin muka pyörtynyt jo kolmesti? Enkös ollut vain äskenkin nukahtanut?
”Olet saattanut täräyttää aivosi pahasti, et nimittäin aijemmin muistanut isäsi kuolemaakaan”, Leimusilmä jatkoi. Tällä kertaa parantajakolli vain teki suuren virheen, miten niin isäni oli kuollut?
”Ai i-sä? Kuu-si-hänt-ä?” Olin niin huonossa kunnossa etten pystynyt itkemään, tai romahtamaan jonkun syliin. Surun tunneaallot osuivat sydämmeeni kuin terävät jääpiikit, miten isäni oli kuollut tässä aikavälissä?
”Isäsi kuoli jo monta kuuta sitten. Hän kuoli urheana soturina.” Tämä ei voinut olla totta, miten olin unohtanut niin ison tapahtuman? ”Nyt minua huolettaa sinun kunto, kun et kerran muista sitäkään. Muistatko, mitä söit aijemmin tänään?” Leimusilmä kuulusteli, enkä osannut vastata joten pysyin vain hiljaa.
Yritin nukahtaa, mutta Leimusilmän rohdot haavojeni päällä kirvelivät ja kutittelivat niin paljon, etten kyennyt mihinkään.
”No, et ilmeisesti muista. Olet nyt ehdottomassa lepomääräyksessä, etkä saa poistua pediltäsi ilman minun lupaa. Muuten sinulle käy huonosti, ja yritä olla nyolematta haavojasi.” Pitkän hiljaisuuden jälkeen Leimusilmä sanoi jotain, ja hän päätti sanoa jotain kamalaa. Ai en vai saanut poistua pediltäni? Mikä ihmeen vankila tästä oli tullut?
Toisaalta en varmaan edes kyennyt nousta pediltäni fyysistesti tai henkisesti. Etenkään ilman Varpulaulun tukea.
Yritin vihdoinkin nukahtaa kaikin voimin, se onnistui hyvin sillä seuraava juttu minkä näin oli kaunis joenranta.
—
Edessäni loisti vesi, ja ilta -aurinko. Se oli kaunein näky mitä olin ikinä nähnyt. Linnut lauloivat puissa takanani ja lensivät ympärilläni. Nappasin niistä yhden ja nautin sen mehevästä lihasta, miten ihanaa.
Kokeilin tassullani vettä, se oli juuri sopivan lämmintä pienelle uintireissulle.
Kastauduin veteen ja lähdin hennon virtauksen mukana jokea alaspäin.
Näin pienen matkan päässä kaksi kissaa, ne näyttivät tutuilta. Kun pääsin lähemmäs näin Kuusihännän, isäni. Hän oli rullaamassa alas rinnettä jokea kohden, tajuttomana. Aivan kuten minä olin ollut aijemmin sinä päivänä.
Yritin auttaa isäni ylös vedestä, mutta tassuni menivät vain hänen kehonsa läpi. Onnekseni pikkusiskoni Kuusikkokuiske tuli pelastamaan hänet, tai ainakin yritti pelastaa hänet. Siskonikin käpälät menivät isän turkin läpi, katsahdin häneen ja sitten isään.
Yritin uida isäni perään, mutta olin liian hidas. Kuusikkokuiske seurasi minua rantaa pitkin, isä oli kadonnut. Pysähdyimme yhdessä suremaan Kuusihännän kohtaloa, mutta jotain oli pielessä.
Kuusikkokuiske huusi kauhuissaan: ”Varo, TAKANASI!”
Katsoin taakseni ja ihan vieressäni oli todella iso oksa, joka sitten osui minuun. Auts!
—
”Mitä ihmettä teet?” Tiuskahdin parantajalle Leimusilmälle, kun hän tuputteli haavojani hämähäkinseitillä. Oli keskiyö. Mutta pääasia miksi Leimusilmä oli herättänyt minut, ehkä vahingossa oli se että olin kierähtänyt pois pediltäni.
Nousin nopeasti ja menin takaisin makuulle, en halunnut uutta pyörtymiskohtausta.
”Nukuhan nyt, muutama haavoistasi oli vain auennut. Halusin korjata ne ennen kuin koko pesä olisi aivan veren peitossa”, Leimusilmä kehotti ihan oikein, minun pitäisi mennä nukkumaan. Jostain syystä taka-ajatuksena en vain pystynyt päästämään irti siitä, mitä oli tapahtunut kun isä kuoli? Näin siitä aijemmin painajaisen, mutta se ei varmaan ollut kovin tosi.
—
”Mustikkapyörre? Oletko hereillä? Tarvitset vettä”, heräsin epämiellyttävään tiuskaisuun korvaani.
Se tuli siskoltani, Kuusikkokuiskeelta. Ehkä kyseessä olikin ystävällinen pyyntö, mutta olin vain liian herkkä.
”Varpuloiste kertoi tilastasi, onko sinulla kaikki ok? Et ainakaan näytä siltä”, rakastin siskoni huolehtivaisuutta.
”Kaikki on ihan hyvin, mitään vakavaa ei ole käynyt. Ainakin luulen niin”, yritin saada jonkinlaista ääntä keuhkoistani ulos.
”Muuten, miten isä kuoli?” Töksäytin Kuusikkokuiskeelle, juuri ennen kuin tämä oli poistumassa pesästä.
”H-hän kieri jokeen ja sitten kuoli leirissä vammoihinsa”, kysymykseni oli järkyttänyt siskoani. Ehkä hän halusi unohtaa asian, sillä sisko parka oli nyt juoksemassa ympäri leiriä itku silmässä.
Ilmeisesti unessani oli jotain tosijuttujakin. Ehkä se oli vain painajaisversio tositapahtumista.
Näin, miten Leimusilmä tuli unikonsiementen kanssa luokseni ja kuiskutti: ”Otahan nämä, niin päivä menee nopeammin.”
”Kiitos!” Kuiskasin takaisin ja nukahdin siinä silmänräpäyksessä.
—
”Hei, Mustikkapyörre!” Onko sinulla nyt parempi olo?” Veljeni oli käymässä luonani illalla, en ollut nähnyt häntä päivään joten oli helpotus tavata kolli nyt.
”On minulla kai vähän parempi, en edelleenkään tiedä mitä tapahtui, Leimusilmä ei suostu kertomaan minulle”, en voinut ymmärtää, mitä oli käynyt jotta hän ei voi kertoa minulle.
”No tuota… Se on aika pitkä tarina. Ehkä voin kertoa, kun sinä olet taas kunnossa?” Varpulaulu yritti olla kiva ja kiltti isoveli, mutta aiheutti minulle vain ahdistuksen tunteen.
”Selvä kai, kunhan lupaat kertoa”, ja sitten kerrot tositapahtumat. Lisäsin itselleni pääni sisällä.

//Varpu?
//Nyt oli sellanen maratoni, että saattaa olla muutama asia/kontekstivirhe tarinassa
//Sori Mustikka

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Untuva

// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Koko aikainen aamu oli mennyt ihan tavallisissa soturin askareissa. Oppilaiden pesän seinämä oli hieman kärsinyt kuiden kuluessa ja se tulisi korjata huonolta puoleltaan tarpeeksi tiiviiksi. Näin oppilaiden kehojen muodostama lämpö voisi lehtikadon aikaan pitää sen tarpeeksi lämpimänä ja soturioppilaiden olisi huomattavasti mukavampi nukkua oikeasti lämpimässä tovereidensa kanssa. Ennen aktiviteetteja ajattelin kuitenkin syödä, kun muutama metsästyspartio oli jo kuskannut hyvän määrän riistaa tuoresaaliskasaan. Kai sitä pystyi nyt ajattelemaan syövänsä vähän varastoon lehtikadon varalle. Lehtikadon aikaan kun riistan määrä tuntui aina vähenevän romahtamalla. Näin kai isänikin ajatteli asioista, tulevaisuus mielessä. Ajatukseni pakostakin harhaili Talvikkitakkuun. Samalla kun yritin kaivaa riistakasan pohjalta itselleni hieman vanhempaa saalista, yritin kuumeisesti pohtia sitä, mitä mieltä Mesitähti oli oikeasti sisareni käytöksestä. Tällaisina hetkinä minulla oli niin kovin ikävä emoani. Olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut hänet tänne kanssani vaihtamaan ajatuksia. Huokaisten nappasin hampaisiini oravan ja kiikutin se suussani kauemmas tuoresaaliskasasta. Huomasin samalla Irvikidan etäämmällä, ja hän oli aterioimassa myös samaan aikaan. Päätin mennä häiritsemään kollisoturia omalla ihanalla persoonallani. Vihreät silmät havaitsivat lähestyvän läsnäoloni nopeasti, mutta tuskinpa Irvikita enää seuraani olisi hämmästellyt. Minusta oli mukavaa lyöttäytyä jonkun seuraan aina silloin tällöin, kun mieleni teki. Sitä ei aina tapahtunut, joten sitä ei voinut ihan tavaksi sanoa, mutta jotain sinne päin. Ehkä Irvikidan kanssa tulin toimeen parhaiten juuri sen takia, että hän oli aika lähellä omaa ikäluokkaani, olimme olleet oppilaina samaan aikaan ja jostain syystä hän oli hyvin helposti lähestyttävä puuttuvasta leuastaan huolimatta. Minua ei tuollaiset asiat hetkauttaneet eikä niillä siis ollut mitään väliä.
“Onnistuuko tuo sinun syömisesi?” tuhahdin samalla, kun asetuin toista vastapäätä ja aloin repimään oravaa parempiin suihin. Irvikita nyökkäsi ja vasta nyt jatkoi syömistä. Koko matkani tänne hänen luokseen, oli hän pitänyt katseensa tiukasti minussa ja nyt sanojeni jälkeen jatkoi hiirensä järsimistä.
“Ajattelitko osallistua oppilaiden pesän korjaukseen?” jatkoin hyvin yksipuolista keskusteluamme. “Ei se iso homma ole, kun täytyy paikkailla vain muutama kohta.”
“En minä. Olen menossa seuraavaan partioon”, kolli vastasi ja jatkoi ateriointiaan.
“Täytyy kai selvitä siitä sitten yksin”, totesin ja jatkoin keskittymistä edessäni olevaan oravaan. Olihan minulle tehtävään apuakin tarjottu, mutta se oli niin helposti hoidettavissa, ettei siihen useampaa soturia tarvittu. Olisi turhaan vain vienyt useamman kissan aikaa tärkeämmiltä tehtäviltä. Minä kun en ollut esimerkiksi mestariksi kenellekään, niin kai olin kaikista eniten liikenevä sellaisiin tehtäviin. En kuitenkaan halunnut uhrata liikaa ajatuksia asioille, joita ei oikeasti tarvinnut liian pitkään pohtia. Olin huomannut sellaisen vievän vain aikaa oikeasti tärkeiltä asioilta, ja eihän sellainen nyt käynyt päinsä. Huomasin samalla, että Irvikita peitteli jo hiirestä jäämiä jäänteitä ja oli sen oloinen, että pian soturi jättäisi minut yksin oravani kanssa. Olihan toisella kuitenkin partio pian lähdössä, joten mitä minä nyt olin pidättelemään häntä.
“Joutuisi jo partioon siitä, ettei tarvitse muiden odotella”, tuhahdin.
“Tässä koko aika”, kolli vastasi takaisin ja pian lähtikin askeltamaan piikkihernetunnelia kohti. Olisihan soturi voinut tietysti pitää minulle seuraa siihen asti, kunnes partio oikeasti lähtisi liikkeelle, mutta tiesin kyllä, ettei Irvikita ollut klaanitovereidensa kanssa sellainen. Sitä en myöskään tiennyt, oliko hän kenenkään erityisen kanssa jotenkin erilainen, mutta toisaalta se ei minua erityisemmin kiinnostanut. Edessäni oleva orava olisi kuitenkin pian kaluttu luita myöten, joten pääsisin pian itsekin liikkeelle pesän korjuuseen.
Kuten arvata saattoi, orava katosi suihini silmänräpäyksessä. Seuraavaksi nousin ylös ja astelin oppilaiden pesälle. Pari sotureista oli jo käynyt hankkimassa minulle pensasmateriaalia, mitä voisin taiteilla seinämiin ulkopuolelta ja siten tiivistää sitä viemättä tilaa pesän sisäpuolelta. Oppilaita oli vain ihan muutama, joten ei ollut edes mikään ihme, ettei sisäpuolella ollut ketään, kun kävin huhuilemassa. Sen takia tehtävä menikin sotureille, eikä oppilailta viety muilta puuhilta aikaa. Katsellessani hetken pensasmateriaalia aloin tuumasta toimeen eli irrottelemaan oksistoja toisistaan ja asettelemalla niitä pesän ulkoreunalle mahdollisimman tiiviiseen asetelmaan. Kohta oli sellainen, että se oli kuiden saatossa hieman rapistunut, joten suorittamaani hommaa ei käytännössä voinut edes kutsua hommaksi. Se tuntui valmistuneen ihan hetkessä. Jo pian olin tyytyväinen lopputulokseen, eikä pensasmateriaakaan olisi riittänyt enempää. Kävin vielä sisäpuolella varmistamassa, että kaikki oli hyvin, jonka jälkeen päätin olevani ainakin kyseisen asian kanssa valmis. Tuskinpa oppilaat tulisivat siitä valittamaan, mielestäni olin ainakin tehnyt hyvää jälkeä.
Katsahdin taivaalle ja huomasin, että pian olisi minunkin aikani osallistua päivän partiointiin. Korppisiipi oli määrännyt minut osaksi rajapartiota. Rajapartiot menivät päivän aikana yleensä vain rutiinina, jos niihin piti ottaa osaa. Rakastin metsästämistä ja siten myös saalistuspartioita. Rajapartiot olivat sellainen oikeasti suoritusta vaativa asia. Onneksi leirin rajat olivat kuitenkin hyvin merkatut ja yleensä kaikki ylimääräinen pysyi rajojen ulkopuolella. Lähdinkin tassuttelemaan kohti uloskäyntiä, jonne yleensä muutkin partioon lähtijät kerääntyivät odottamaan kaikkien jäsenten saapumista. Paikalla oli jo partion johdossa oleva Rastaskukka. Tervehdimme toisiamme ja asetuin istumaan, sillä oletin toisilla vielä kestävän. Olimme kuitenkin Rastaskukan kanssa ajoissa paikalla. Sinikilpikonnakuvioinen naaras katsahti minuun vielä uudestaan hailakan vaaleanvihreillä silmillään kuin katsoen minun oikeasti olevan ensimmäisenä ajoissa paikalla. Mitäs ihmeellistä naaras ajatteli siinä olevan? En jäänyt kuitenkaan kyselemään sitä toiselta soturilta, sillä Rastaskukka oli tunnettu siitä, kuinka teräväkielinen hän välillä saattoi olla. Minua se ei niinkään haitannut, mutta kyllähän sitä mielellään siitä huolimatta tuli vältelleeksi. Pian joukkoomme liittyi myös Unikkohämy sekä Kuuhohde. Rastaskukan käskystä lähdimme piikkihernetunnelia pitkin ulos leiristä ja sitten aloimmekin jo suuntaamaan kohti Kuolonklaanin kanssa jaettua rajaa. Tavoitteenamme oli merkata raja sekametsän kohdalta. Rastaskukka jolkotteli partion edellä, minä hänen perässään ja sitten Unikkohämy ja Kuuhohde liikkuivat takanamme. Partiossa vaihdettiin vain muutamia sanoja. Hopeanharmaa naaras kyllä viritteli Unikkohämyn kanssa takanamme keskustelua, mutta Rastaskukka keskittyi päämäärään ja minä liikuin näiden kahden ääripään välissä ja päätin sen takia olla hiljaa.
Saavuttuamme rajalle aloimme suorittamaan sen merkkaamista ja etenimme aina kohti nummia. Pidin siitä millainen tunnelma nummella aina oli. Se jostain syystä aina rauhoitti mieltäni ja ajattelemalla sitä, minun teki mieli tehdä rivakampaa työtä, jotta nummi häämöttäisi nopeammin edessä. Aukea tila ympärilläni kiehtoi, vaikka tietyllä tapaa nyt ympäröimämme sekametsä toi tietynlaista turvaa mukanaan. Mutta ei se ollut samalla tapaa kiehtova, mitä nummi oli. En edes osannut kunnolla pukea sanoiksi sitä, miksi se kiehtoi.
Vihdoinkin nummi alkoi häämöttää edessämme, mutta juuri silloinhan me lopetimme urakan. Se siitä nummen ihailusta. Rastaskukka laittoi heti nokkansa kohti leiriä ja sitten kuljimme taas kilttinä jonona tuon perässä. Jostain syystä rajapartio oli saanut minut ärtyneeksi, mutta ehkä se johtui vain kaikesta tekemästäni tänään. Seuraavana aamuna tuskin muistaisinkaan koko juttua. Olin vain todella tyytyväinen siihen, että pääsin takaisin leiriin ja pian sammalvuodekin jo häämötti edessäni. Sellainen päivä tällä kertaa.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Katselin tytärtäni rakkaus katsettani kastaen, kun hän uinui hiljaa minun vierelläni. Hän oli niin täydellinen. Oli hän sitten mykkä tai ei hän oli täydellisin asia, mitä maailmasta saattoi löytää. Hän oli niin kaunis, niin suloinen, niin… täydellinen. Mikään ei voisi koskaan rikkoa rakkauttani häneen. Ei ikinä.
Käärin häntäni tiiviimmin hänen ympärilleen ja laskin kuononi aivan hänen vierelleen. Minulla meinasi tulla tippa linssiin silkasta rakkaudesta tytärtäni kohtaan. Tai ehkä myös kaipuustani muita pentujani kohtaan, mutta eniten silkasta rakkaudesta. Toivoin, että Kärpäspentu ei jättäisi minua koskaan. Toivoin myös, että Muurahaispennulla ja Hyttyspennulla oli hyvä olla Tähtiklaanissa.
“Joku päivä tapaamme jälleen. Joku päivä saamme olla taas yksi suuri perhe. Emme toivo, että se päivä on liian pian, mutta silti odotamme sitä päivää lämmöllä ja ilolla. Toivomme vain, että saamme olla kaikki taas yhdessä ja viettää päivämme toisiamme varjellen”, kuiskutin hiljaa pääasiassa vain itselleni. Tähtiklaanissa minua odotti monet kissat. Siellä oli Kääpäkorppi, Sypressikuiske, Jänötassu, Lehtomyrksy, pentuni ja niin monet muut minulle rakkaat ja läheiset kissat. Joku päivä saapuisin heidän luokseen ja he saisivat olla ylpeitä siitä, mitä olin ennättänyt elämäni aikana saada aikaan.
“Sitten saamme jakaa tarinoitamme elämistämme ja varjella niitä kissoja, jotka eivät vielä ole kanssamme. Pidämme heistä huolta ja yritämme varmistaa heille turvallisen elämän ja reitin Tähtiklaaniin”, jatkoin vielä hiljaista höpöttämistäni. Toivoin, että se ei herättäisi muita pentutarhalla nukkuvia kissoja, mutta toki en sentään puhunut mistään pahasta, joten ehkä kukaan ei pahastuisi kuulla jorinoitani.
Suljin silmäni ja kuvittelin itseni osana Tähtiklaania. Siellä minulla olisi vastassa kaikki rakkaat kissani. Pentuni, isäni, Sypressikuiske, ystäväni, joka ikinen kissa, joka oli koskaan ollut apunani ja menehtynyt ennen minua. He pitäisivät huolta, että en murehtisi mistään turhasta. He varmistaisivat, että tunsin oloni kotoisaksi ja turvalliseksi Tähtiklaanissa. Minulla ei ollut huolta. Kuolemani jälkeen saisin tavata heidät kaikki taas ja se sytytti lämmön sisälläni suureen roihuavaan liekkiin.

Hoipertelin eteenpäin pää pyörälläni. Maailma pyöri silmissäni niin nopeasti ja oli vaikea hengittää. En osannut enää reagoida tai toimia. Tuntui, että kaikki minun elintoimintoni pettivät minut.
Mätkähdin maahan ja haukoin henkeä kiihtyvään tahtiin. Kaiken sen udun ja pyörteilyn keskellä näin Kärpäspennun. Rakkaan tyttäreni. Hän seisoi siellä ja tapitti minua suloisilla suurilla silmillään tietämättömänä. Hänen takanaan nousi suuri epämuodostunut varjo, joka alkoi ottaa Lotan siluetin itselleen. Emoni murhanhimoinen katse kohdistui tyttäreeni ja sydämeni jätti lyönnin välistä.
“Ei! Kärpäspentu, varo!” kiljahdin ja juuri silloin Lotta iski hampaansa tyttäreni niskaan. Yritin räpiköidä pystyyn, mutta olin liian heikkona.
“Minähän tapoin sinut! Minä annoin sinun kuolla ja vuotaa kuiviin! En edes koskaan tehnyt sinulle mitään väärää! Sinä vain päätit vihata minua ilman syytä!” parkaisin ja yritin kurotella velttona emoni hampaissa roikkuvaa mustaa möykkyä kohti. Lotta tiputti hänet maahan kuin tuoresaaliin.
“Pilasit elämäni ja nyt minä pilaan sinun. Saatat luulla tappaneesi minut, mutta olen aina osa sinua. Olen emosi. Sinä olet lihaa ja vertani. Sinussa on aina hieman minua, etkä koskaan pääse minusta eroon!” Lotta rääkkyi. Ajatus ällötti minua. En ollut yhtään kuten hän! Minä en vihannut pentujani syyttä suotta! En halunnut jättää tai tappaa heitä! Ei ollut minun syytäni, että Muurahaispentu ja Hyttyspentu olivat kuolleet! …Eihän?
“Nauti elämästäsi, typerys. Vielä, kun sinulla se on”, naaras naukaisi vielä ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti tassuttamaan pois taakseen katsomatta. Syöksyin heti Kärpäspennun luokse, mutta mustaturkkinen tyttäreni oli veltto ja hänen lämpönsä alkoi hiipua pois. Päästin kovaäänisen voihkaisun ja tungin kuononi hänen turkkiinsa.
Silloin tunsin tökkimistä poskeani vasten. Räpyttelin silmäni auki ja huomasin olevani hämärässä pentutarhassa. Kärpäspentu tapitti minua suuret silmänsä loistaen huolta. Tai ainakin oletin sen olevan huolta. Oli asia miten oli, hän oli herättänyt minut unestani. Unesta, jossa emoni oli tappanut hänet. Oman verensä verta.
“Ei mitään hätää, Kärpäspentu. Emo näki vain hieman pahoja unia. Kaikki on hyvin nyt”, naukaisin hänelle hiljaa ja nuolaisin hänen päälakeaan hellästi pari kertaa. En halunnut huolettaa pientä pentua turhaan. Hän oli pieni ja viaton, eikä tarvinnut huolia lavoilleen niin varhaisessa vaiheessa.
Käspäspentu asettui parempaan asentoon minua vasten ja se sai minutkin rauhoittumaan. Hän oli minun pieni aarteeni. Kukaan ei saisi koskaan riistää häntä minulta. Olin kuluttanut niin paljon aikaani hermoilemassa hänen takiaan, enkä halunnut, että se olisi kaikki loppumassa siihen. Hermoilisin tyttäreni takia vaikka maailman tappiin asti, jos se vain tarkoitti sitä, että sain olla hänen kanssaan.
“Muista, että kävi mitä kävi, olen aina luonasi ja rakastan sinua. Tekisit sitten vääriä valintoja tai hölmöjä asioita en voisi koskaan vihata sinua. Olet tyttäreni ja merkitset minulle enemmän kuin mikään muu”, kuiskasin Kärpäspennulle hiljaa. Hän katsoi minua suurilla silmillään ja räpäytti hitaasti.
“Olet täydellinen juuri tuollaisena”, kuiskasin vielä hiljaa ja annoin kehoni rauhoittua. Ehkä voisin nukkua vielä pienen hetken…

Sädesäihke istui vierelläni hiljaa ja katseli kanssani Kärpäspennun leikkimistä. Hän tuntui kiinnostavan kaikesta niin yksinkertaisesta ja se oli mielestäni niin hellyyttävää. Pennun into kaikkea kohtaan oli vain niin suloista.
“Hän on niin täydellinen”, henkäisin hiljaa. Sädesäihke vilkaisi minua hieman.
“Olet toistanut tuota uudelleen ja uudelleen. Käärmekulta, ymmärrän, että rakastat tytärtämme, mutta etkö mene välillä hieman yli? Kärpäspentukin tarvitsee vapautta. Et voi pitää häntä eristyksissä kaikista muista ja kaikesta muusta vain siksi, että haluat”, kumppanini naukaisi hieman huolestuneeseen sävyyn. Huokaisin syvään ja käänsin katseeni häneen.
“Kyllä minä tiedän, mitä minä teen!” kivahdin. “Kärpäspentu on pieni ja hauras! Hän tarvitsee suojelua ja huolenpitoa. En anna hänelle sattua mitään!”
“Kyllä minä sen ymmärrän, mutta koitat sulkea hänet maailman ulkopuolelle! Hänestä tulee yksinäinen ja erakoitunut, jos et anna hänen olla muiden pentujen tai muiden kissojen kanssa”, Sädesäihke sanoi vakavana. Katsoin oranssiin kolliin hiljaa. Hän oli oikeassa, mutta en olisi halunnut myöntää asiaa. Olin niin uppiniskainen, että olisin halunnut vain pitää Kärpäspennun ikuisesti itselläni. Minä vain pelkäsin. Pelkäsin, että jos antaisin hänen elää vapaammin muiden kissojen kanssa, hän menehtyisi, kuten muutkin pienokaiseni. Tai ehkä hän ymmärtäisi, ettei tarvitsisi minua ja jättäisi minut aivan yksin.
“Ajattelen asiaa”, naukaisin vain hiljaa. Sädesäihke huokaisi, muttei sanonut enää mitään. Hän kai ymmärsi, ettei pääsisi kanssani asiassa enää sen pidemmälle.
“Lähden saalistuspartioon. Lupaan tuoda teille jotain hyvää palatessa”, kolli naukaisi ja nousi ylös.
“Kiitos”, vastasin vain hänelle katsomatta hänen suuntaansa. Olin liian keskittynyt katsomaan Kärpäspentua. Minun täytyi pitää huolta, ettei pienokaiselleni saattuisi mitään. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos katsoisin muualle pari silmänräpäystä ja hän olisi jo ehtinyt kadota tai satuttaa itsensä.

Ympärilläni pyörteili taas utu. Se oli purppuraa ja sen sisällä pauhasi ukkonen. En uskaltanut mennä lähemmäs, mutta näin sen keskellä kulkevan hahmoja, joten kai udun ukkonen ei sitten voinut satuttaa?
“Käärmekulta! Käärmekulta! Pelasta meidät Käärmekulta!” kuulin huutoa udusta. Katselin ympärilleni ja yritin selvittää kuka minulle puhui.
“Käärmekulta! Tapoit kissan, etkä enää ansaitse paikkaasi muiden keskuudesta!” kuului toinen ääni purppurasta udusta. Astuin lähemmäs, mutta sen sähköisyys sai karvani nousemaan pystyyn, enkä uskaltanut mennä sen lähemmäksi.
“Käärmekulta! Kokoa itsesi ja suojaa niitä, jotka tarvitsevat suojelua! Älä ole itsekäs ja ajattele vain itseäsi!” kuului kolmas ääni. Aloin jo hermostua hieman. Kuka minulle huusi ja mistä syystä? Oliko tämä vain tavallinen uni vai jokin enne?
“Kuka siellä?!” huusin ja otin uhmakkaasti askeleen eteenpäin. “Oletteko Tähtiklaanista? Onko tämä enne?”
“Tuleva häämöttää ja muutoksia tulee! Luota itseesi ja suojele niitä kissoja, jotka kaipaavat suojeluasi!” huudot jatkuivat. Pian udussa oleva kissan hahmo alkoi lähestyä ja lähestyä udun rajaa. Otin askeleen taaemmas varovasti ja pelkäsin sitä, mikä itsensä udusta paljastaisi. Hahmo oli pitkä ja tumma ja lähestyessään sen siluetti alkoi vääristyä uusiin muotoihin. Katsoin sitä silmät suurina ja yritin selvittää, mikä minua lähestyi.
“Typerä kissa!” hahmo sanoi vielä ja otti ketun muodon loikatessaan minua kohti. Rääkäisin ja yritin väistää sitä, mutta sen liikkeet olivat liian nopeat. Silmän räpäyksessä kettu oli muuttunut mäyräksi ja repi ja puri kaulaani ja vatsaani auki. Tunsin polttavan kivun leviävän koko kehossani ja yritin avuttomana huitoa petoa kynsilläni. Yritin osua sen silmiin, sen kaulaan, mihin vain, mutta mikään ei tuntunut toimivan!
“Apua! Auttakaa, joku!” huusin kovaan ääneen ja huomasin udusta lähentyvän pienen kissan hahmon. Voisiko se olla joku, joka voisi auttaa minua toivottamassa tilanteessani? Voisiko minut vielä pelastaa?
“Ole kiltti, auta minua! En halua kuolla! Minun täytyy palata Kärpäspennun luokse! Minun täytyy pitää hänestä huolta!” huusin hahmolle, joka vihdoin astui ulos udusta. Silmäni kohtasivat oranssi, ruskean sekä valkoisen kirjavan nuoren pennun, joka katsoi minua vihaisesti.
“Ai samalla tavalla kuin suojelit minua, emo?” Hyttyspentu naukaisi ja asteli lähemmäs samalla, kun mäyrä edelleen repi vatsaani auki. Katsoin silmät sumentuen tytärtäni. Kuollutta tytärtäni.
“Hyttyspentu, älä! Halusin suojella sinua, mutta Tähtiklaani päätti toisin! Olen emosi, auta minua, jooko!” anelin pentua, mutta hän vain vilkaisi kylmästi mäyrää ja pudisti päätään.
“En taida. Annan sinun menehtyä ja sitten haen seuraavaksi Kärpäspennun. Sitten voimme viimein leikkiä yhdessä, kuten meidän kuuluu!” Hyttyrpentu naukaisi uhmakkaasti. Minun oli vaikeaa enää pysyä valveilla. Katsoin pentua hyvän aikaa hiljaa, haukkoen happea ja yrittäen edelleen heikosti läimiä mäyrän hahmoa.
“Hyttyspentu… Hyttyspentu olen niin pahoillani! Ole kiltti, anna minun palata Kärpäspennun luokse!” jatkoin aneluani, mutta pentu ei tehnyt liikettäkään auttaakseen. Sen sijaan hänen vierelleen saapui Muurahaispentu, joka istui katsomaan kidutustani. Sen jälkeen paikalle saapui vielä isäni, Kääpäkorppi.
“Käärmekulta. Olet tappanut omaa perhettäsi. Olet syy minun kuolemaani, pentujesi kuolemiin sekä emosi kuolemaan. Vaikka kuinka haluaisit, et osaa suojella niitä, joita rakastat. Aiheutat vain tuskaa ja on parempi, jos olet poissa”, isäni naukaisi vakaasti ja katsoi minua kylmästi. Sydämeni jätti lyönnin välistä ja en osannut enää sanoa mitään, vaikka olisin halunnut. Lottakin oli syyttänyt minua isän kuolemasta. Olinko todella syypää rakkaideni tuskaan?
“Hyvästi, Käärmekulta. Paikkasi Tähtiklaanissa on peruttu. Hyvää matkaa”, kaikki kolme sanoivat yhteen ääneen. Katsoin ylös mäyrään, jonka kasvot vääristyivät emoni kasvoiksi. Kuinka ironista…
Sen jälkeen tuli vain pimeys. Niin hiljainen, niin turvallinen. Tai niin luulin, koska pian korviini kantautui Sädesäihkeen hiljainen nauku.
Avasin silmäni ja hengitin kiihkeästi. Huomasin kumppanini, joka leikitti Kärpäspentua hännällään. Pentu läimi häntää etutassullaan, mutta Sädesäihke oli liian nopea liikuttamaan sen pois.
En ollut menettänyt vielä kaikkea perhettäni. Minulla oli vielä heidät. He olivat perhettäni ja minulle rakkaita. Kaikki se oli vain ollut typerää unta, jolla ei ollut väliä. Minulla oli edelleen pieni täydellinen perheeni pala. Sitä mikään ei voisi koskaan korvata.

Pesin Kärpäspennun turkkia huolellisesti ja kuulin vatsani kurnivan. Se muistutti minua siitä, etten ollut syönyt sinä päivänä hetkeen. Vilkaisin ympärilleni pentutarhassa ja katseeni asettui Kimalaistoiveeseen.
“Kimalaistoive. Katsoisitko ihan pienen hetken Kärpäspennun perään. Ihan vain, jotta hän ei satuta itseään. Käyn nopeasti hakemassa itselleni jotain purtavaa”, sanoin ikikuningattarelle. Hän hymyili minulle hyväntahtoisesti ja nyökkäsi.
“Mene vain, Käärmekulta. Minä pidän pientä hyvin silmällä”, hän kehräsi ilahtuneena. Nyökkäsin ja pujahdin äkkiä ulos pentutarhalta. Minun täytyi tehdä reissustani niin nopea kuin vain ikinä saatoin. Ajatus siitä, etten ollut katsomassa Kärpäspennun perään kummitteli mieltäni hetki hetkeltä enemmän.
“Ai hei, Käärmekulta! Mukava nähdä sinua pentutarhan ulkopuolella. Oletkos matkalla johonkin?” Nopsaleikki kysyi hymyillen. Nyökkäsin ja yritin olla välittämättä mustasta soturista. Minulla ei ollut aikaa jäädä rupattelemaan. Kärpäspentu odotti minua.
“Tulin vain hakemaan syötävää”, mutisin nopeasti hömötiaisen höyhenten seasta samalla, kun palasin kohti pentutarhaa.
“Miksi noin kova kiire? Onko Kärpäspentu noin nääntymisen partaalla?” kolli vitsaili, mutta lopetti omalle vitsilleen kehräämisen, kun näki, etten nauranut hänen letkautukselleen.
“No, nähdään toivottavasti taas pian! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!” hän huusi vielä perääni. Mutisin jotain kiitoksen tapaista hänelle takaisin ja työnnyin sisään pentutarhaan. Siellä Kärpäspentu leikki edelleen samassa kohdassa rauhassa itsekseen.
“Olitpas nopea”, Kimalaistoive kehräsi.
“En voi jättää Kärpäspentua yksin. En halua, että hänelle sattuu mitään”, totesin vaan naaraalle, kun olin laskenut tiaisen maahan ja ryhtynyt kynimään sen höyheniä pois. Kärpäspentu huomasi touhuni ja siirtyi hieman lähemmäs katsomaan. Ojensin hänelle yhden linnun höyhenistä ja hän katsoi sitä silmät suloisen suurina.
“Siinä. Saat sen höyhenen. Voit vaikka koristella sillä petiämme tai vain leikkiä. Ne ovat mukavia leikkikaluja”, naukaisin hänelle. Pentu vilkaisi minua ja käänsi sitten katseensa takaisin ojentamaani höyheneen. Hän tökki sitä etutassullaan ja katsoi, miten se keveästi leijaili maahan aina, kun sen heitti ilmaan. Kehräsin näylle.
“Näyttäisi, että pidät siitä. Se on hyvä. Enhän sentään haluaisi antaa huonoa lahjaa”, naurahdin pennulle. Hän vilkaisi minuun ja jatkoi leikkiään. Söin tuomaani tiaista ja otin siitä irti pienen palan, jota tarjosin sitten tyttärelleni.
“Syöhän nyt, jotta kasvat suureksi ja vahvaksi kissaksi”, naukaisin ja tökkäsin kuonollani hänelle pieniä paloja linnusta. Hän nappasi ne suuhunsa, pureskeli varoen ja söi ne. Hymyilin hänelle hellästi. Hän oli niin täydellinen pieni pentu.
“Sitten kun kasvat suureksi, pidän huolta, että sinua arvostetaan klaanissa juuri sellaisena kuin olet. Kukaan ei KOSKAAN saa arvostella sinua tai puhua sinusta pahoin. Olet minulle niin rakas”, naukaisin ja tökkäsin pennun rintaturkkia varovasti. Hän katsoi minua suurilla silmillään. Voi kuinka rakastinkaan tuota katsetta.