Klaanittomien tarinat

Mereten kysymys osin yllätti minut. En tiennyt kaksijaloista paljoa, mutta olisin ainakin luullut, että ajatus siitä, että edes jotkut kaksijalat pitivät kissoista olisi ollut itsestäänselvyys. Ainakin sen perusteella, miten olimme monesti ruokamme hankkineet kaksijalkalassa. Kai kaksijalkojen täytyi pitää kissoista, jos suostuivat ruokkimaan meitä sillä tavoin kylmänä vuodenaikana, jona kaikki eläimet olivat nälissään – paitsi selvästi kaksijalat.
“Sanoisin, että kyllä. Monet kaksijalat ovat auttaneet minua ja veljeäni niinä aikoina, kun olemme kulkeneet kaksin. Lisäksi olemme törmännet useisiin kotikisuihin, jotka vaikuttavat oikein pitävän kaksijaloistaan”, selitin Meretelle ja loikkasin taas toisen puun oksalle. Se keinahti painoni alla ja sai minut kiinnittämään kynteni kovaa sen kuoreen kiinni.
“Miksi sitä mietit, jos saan kysyä? Eikö sinulla ole hyviä kokemuskia kaksijaloista sitten?” kysyin varovasti ja lopetin hetken ajan puusta toiseen loikkimisen. Katsoin kohti nuorempaa naarasta hieman huolestuneena. Mikä saattoi saada hänet ajattelemaan, että kaikki kaksijalat inhosivat kissoja? Toivoin vain kovasti, että naaras sanoisi jotain kieltävää, mutta toki en myöskään edelleenkään aikoisi painonstaa häntä puhumaan, jos hän ei haluaisi. Me kaikki kannoimme omat salaisuutemme.

//Merimakkara?

Tähdenlento oli suostunut ottamaan minut mukaansa yölliselle tutkimusretkelle. Kävisimme tarkistamassa, mitä edessäpäin oli ennen kuin veisimme koko porukan sinne. Sillä välin muut nukkuisivat.
Tähdenlento tarjotui kertomaan tarinan loukkaantuneesta tassustaan, vaikka olin kuullut sen jo. Halusin kuitenkin kuulla sen uudelleen, koska mikäpäs sen parempaa kuin tarina puissa kulkiessa keskellä yötä. Loikkiessamme oksalta toiselle Tähdenlento vilkaisi aina taakseen toisinaan varmistaakseen mukana pysymiseni.
Olin kasvanut hurjasti viime kerrastani metsässä ja puihin kiipeilyyn oli pitänyt totutella hieman uudella tavalla. Se ei kuitenkaan ollut negatiivinen juttu. Iso kokoni oli suonut minulle myös suuret tassut, joiden avulla kulkeminen oli helpompaa.
Erityisen hassua puusta puuhun hyppimisestä teki se, ettei kaulapantani enää kilissyt ja kalissut miten sattui. Olin nimittäin onnistunut vihdoin ja viimein puremaan vaaleanpunaisesta kuristuslaitteesta hopeisen laatan pois. Se oli jäänyt kauas taaksemme entiseen lepopaikkaamme.
“Luuletko, että jotkut kaksijalat pitävät kissoista?” kysyin Tähdenlennolta. Hänellä olisi ehkä enemmän kokemusta asiasta. Itse en ollut ollut muiden kaksijalkojen kanssa tekemisissä kuin sen kanssa, jonka luona olin taannoin asunut. Se kaksijalka ei selvästikkään ollut pitänyt kissoista lainkaan!

//Tähtösetä?

Matka oli taittunut hienosti. Olimme päässeet jo kauaksi sieltä, mistä lähdimme ja uudet maisemat aukesivat silmiemme edessä joka päivä – tai ainakin lähes joka päivä. Harjus tuntui pitävän Mereten seurasta kovasti ja yritti lyöttäytyä jatkuvasti hänen kanssaan, jos se vain oli mahdollista. Joukkoomme oli myös liittynyt Lohi, joka oli erkaantunut syystä tai toisesta Siilistä. Naaras ei myöskään tuntunut enää muistavan minua ja Revontulea, joten jouduimme virmistämään hänen muistiaan kertomalla hänelle, kuinka minä ja veljeni olimme auttaneet häntä, hänen sisartaan ja hänen emoaan.
“Osaatko sinä kalastaa?” Lohi kysyi silmät suurina, kun istahdin pienen joen vierelle valmiina nappaamaan mahdollisia ohitse uivia kaloja. Vilkaisin monikirjavaan naaraaseen hymyillen.
“Kyllähän minä kalastuksen taitan! Jos tahdot, voin opettaa myös sinua joku kerta”, ehdotin naaraalle ja hän katsoi minua pohtien.
“Se olisi mukavaa”, hän naukaisi ja katsahti sitten taakseen. Merete tuli juuri takaisin omalta pieneltä saalistusretkeltään. Harjus oli jo kovasti odottanut hänen paluutaan ja loikki heti suurikokoisen naaran luokse leveä hymy kasvoillaan.
“Menehän sinäkin, on varmasti mukavampaa, kun on oman ikäistä seuraa, eikä vain vanhoja kääkkiä, kuten minä ja veljeni”, kehräsin Lohelle huvittuneena ja hän hipsi varovasti kahden muun nuoremman kissan luokse. Toivoin todella, että kolmikko ystävystyisi kunnolla. Ehkä jonain päivänä he muodostaisivat oman ryhmänsä.
Käänsin katseeni taas veteen ja yritin löytää minkäänlaisen vilauksen kalasta. En voisi olla veden äärellä koko päivää, sillä olin luvannut Revontulelle käydä katsomassa jo etukäteen puista käsin mitä kaikkea edessäpäin tulee olemaan. Sitä varten minun tuli syödä ja käydä levolle ja paljon muita ennen.
Löin käpäläni veteen ja koukkasin liukkaan kalan ylös rannalle. Puraisin sen pään irti ja hautasin sen. Sitten ryhdyin aterioimaan hyvin ansaitulla ahvenella. Kalan maku oli miellyttävä ja kelpasi minulle hyvin. Revontuli ei ollut koskaan ollut yhtä innostunut kaloista ja niiden mausta ja yleensä ennemmin söi saalista, joka löytyi maan päältä tai alta, eikä vedestä.
“Tähdenlento”, Mereten ääni sai minut kääntämään päätäni. Kermanvärinen naaras oli kasvanut nopeasti minua ja Revontulta huomattavasti suuremmaksi. Myös Harjus oli jäänyt kasvussa häntä pienempi kokoisemmaksi.
“Niin, Merete? Vaivaako sinua jokin?” kysyin hellästi ja hymyilin ystävällisesti naaraalle. Hän pudisti päätään hieman ja vilkaisi sitten taakseen Loheen ja Harjukseen, jotka juttelivat tuttavallisesti yhdessä.
“Ajattelin kysyä, jos voisin tulla kanssasi tänä yönä katsomaan, mitä edessäpäin on”, naaras naukaisi. Katsoin häneen yllättyneenä, vaikka minun ei olisi ehkä pitänyt olla kovin yllättynyt. Merete tykkäsi tehdä sitä sun tätä ja oli myös usein jalkeilla yön aikaan.
“Enhän minä sinua voi estääkään – enkä kyllä haluakaan. Liity vain seuraan, jos todella tahdot, mutta eikö hyvät unet täällä muiden seurassa kuulosta sitten hyvältä?” vastasin naaraalle.
“Kuulostaa tietysti, mutta eikö se olisi turvallisempaa, jos sinulla on mukanasi joku toinenkin?” naaras kysyi.
“Turvallisempaa, toki, mutta usein myös hitaampaa. Mutta sinä olet kyllä hyvä kulkemaan myös puita pitkin, joten pysyisit varmaankin vauhdissani, joten ongelmaa ei varmaan olisi sinun kohdallasi”, naukaisin ja hymyilin hänelle. “Kuitenkin, jos tahdot mukaan, sinun täytyy syödä pikimmiten ja asettua levolle siihen asti, että aurinko alkaa olla laskullaan.”
“Selvä”, Merete kuittasi ja tassutti sitten syömään mukanaansa tuomaa saalista. Sillä välin minä viimeistelin kalani ja ryhdyin asettelemaan itselleni pientä väliaikaista petiä.

Yö alkoi olla jo pitkällä ja viherlehden päivien lämpö oli jo kaukana poissa, kun yöllinen koleus oli ottanut sen paikan. Loikkasin oksalta toiselle ja vilkaisin taakseni Mereteen, joka tuli muutama puu taaempana.
“Olenko jo kertonut sinulle, kuinka satutin tämän tassuni?” kysyin naaraalta kovaan ääneen, jotta hän kuulisi ja osoitin kuonollani heikompaa takatassuani.
“Olen kai kuullut siitä jotain, mutta voithan sinä selittää sen minulle uudelleenkin”, naaras naukaisi takaisin. Saattoi olla, että hän halusi vain jotain puheenaihetta, jotta meidän ei tarvitsisi kulkea täydessä hiljaisuudessa.
“Kun olimme nuoria Revontulen kanssa, seikkailimme siellä täällä klaanien ja kaksijalkalan välisellä alueella. Kuitenkin onnistuin kävelemään hyvin piilotettuun kettuansaan. Jalkani jäi siihen puristuksiin, ja kun veljeni sai minut viimein vapautettua siitä, jouduimme pelkäämään, että verenkierto oli jäänyt tassustani liian pitkäksi aikaa, eikä se enää palautuisi koskaan samaan kuntoon kuin aiemmin. Kuitenkin saimme helpotukseksemme tajuta, että se tarvitsi vain hieman kuntoutusta ja nykyään tassuni ei enää paljoa eroa muista. Ainoastaan tuo karvaton kohta ja ikuinen jälki muistuttavat siitä päivästä”, selittelin kermanväriselle naaraalle ja käänsin aina katsettani eteenpäin ja taaksepäin riippuen siitä, kuinka reunalla olin jo oksaa.

//Meijeri

Kehräsin rakkaimpani sylissä, kun hän silitti minua vanhuudesta ryppyyntyneillä tassuillaan. Hänen pennunpentunsa olivat taas kylässä ja viskelivät nelikulmion muotoisia paloja päällekkäin alustalle, jonka ympärillä istuivat. He huudahtelivat toisinaan toisilleen jotain, mutta eivät sellaisia sanoja, joita olisin vielä ehtinyt oppia tuntemaan.
Kierähdin kyljelleni raukeana ja tunsin kaksijalkani heiveröisen käpälän silittävän turkkiani tasaisesti. Hänen kuntonsa oli alkanut mennä jatkuvasti huonompaan tilaan ja hänestä erottuva kummallinen haju tuntui vain kasvavan hetki hetkeltä enemmän. Asia huolestutti minua kovasti ja siksi yritin parhaani mukaan pysytellä mahdollisimman lähellä rakkaintani. En halunnut, että hänelle kävisi jotain, enkä olisi paikalla auttamassa häntä.
Yhtäkkiä rakkaimman pennunpennut ryhtyivät innokkasti ulisemaan jostain rakkammalle. Hän kuulosti ilahtuneelta, kun puhui jostain sukulaisilleen. Sitten hän käänsi katseensa minuun ja sanoi jotain, josta tunnistin sanan “ulos”. Nousin tassuilleni ja väistin hänen päältään, jotta rakas voisi nousta seisaalle.
Kuulin myös maininna “lääkkeistä”, joiden olin oppinut tarkoittavan rakkaimman pieniä roskuja, joita hän otti muutaman kerran päivän aikana. Minun tuli monesti pitää huolta siitä, että hän muisti syödä ne ja muisti kuljettaa niitä mukanaan lähtiessään jonnekin hieman pidemmäksi aikaa.
Astelin tilaan, jossa tiesin näiden “lääkkeiden” olevan ja kannoin ne pää korkealla rakkaimmalleni. En halunnut hänen joutuvan kyykistyä, koska olin huomannut hänellä olevan vaikeuksia sen kanssa, joten loikkasin sen sijaan pienelle tasolle, josta hän pystyi helpommin vain tarttua niihin ohitse kulkiessaan.
Rakkaimman pennunpennut ulisivat jotain ja tulivat silittelemään minua. Heidän tassunsa silittivät eri suunnista, joka sai tasapainon hallinnan hieman hankalaksi, mutta onnistuin pysyttelemään pystyssä. Kehräsin äänekkäästi, kun pörröistä valkoista turkkiani painettiin eri paikoista ja irtonaisia karvoja alkoi leijailla ilmassa.
Rakkaimpani sanoi jotain pennunpennuilleen ja he alkoivat valua kohti pesän uloskäyntiä. Minulle rakkain vain hymyili lähtiessään hitaasti astelemaan kohti uloskäyntiä myös. Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin pelästynyt heidän jättävän minut. Kuitenkin tiesin, ettei asia ollut niin. Rakkaimman pennunpennut vain hakivat valjaani ja tulisivat pian laittamaan ne minulle päälle, jotta voisimme lähteä ulos. Syy ei ollut se, että olisin karannut vaan ennemmin se, että he pystyivät pitää minut turvassa. Lähialueella kulki useita hieman aggressiivisempia kissoja ja koiria, jotka olisivat voineet teknisesti käydä kimppuuni tai viedä minut mukanaan. Kun minulla oli valjaani, minut voitiin kiskaista helpommin lähelle ja nostaa pois hyökkääjien ulottuvilta.
Ajatukseni myöskin osottuivat oikeiksi, kun rakkaimman pennunpennut tulivat valjaat käpälässään luokseni ja ryhtyivät kiinnittää niitä minulle. Kehräsin hiljaisesti ja annoin heidän pitää huolen siitä, että valjaat olivat tarpeeksi tiukassa ja en vahingossakaan sattuisi pujahtamaan niistä ulos yhtäkkisesti.
Yksi pennunpennuista nappasi minut otteeseensa ja ryhtyi kantamaan minut uloskäynnille samalla puhuen innokkaasti muille pesässä oleville kaksijaloille. Pidin heidän innokuudestaan, se toi elävyyttä pesään. Etenkin rakkaimman ollessa entistäkin huonommassa kunnossa oli pesässä usein kovin hiljaista ja rauhaisaa. Mutta ei sekään minua haitannut, pidin rauhasta. Silloin ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Sai vain olla aivan rauhassa ja nauttia lepäämisestä.
He avasivat kulkureitin ulos ja laskivat minut maahan. Emme lähtisi hirviöllä. Tiesin sen siitä, että rakkaimpani tuskin enää astuikaan sellaisen sisään ellei joku toinen vanhemmista kaksijaloista ollut mukana. Se taisi johtua hänen tilastaan, mutta en ollut täysin varma. Oli asia miten oli, se ei minua paljoa haitannnut. En ollut ehkä aktiivisin kissa, jota niillä tienoilla näki, mutta kyllä minä silti kävellä osasin.
Tassutin edellä, kun kuljimme kujia pitkin. En ollut täysin tietoinen siitä, minne olimme matkalla, mutta mikäli suuntaa tulisi muuttaa, huomaisin sen kyllä kaksijalkojen kulkemisen perusteella.
Tarkkailin maailmaa ympärilläni. Hienoinen muiden kissojen haju tunkeutui toisinaan kuonooni, mutta en niinkään välittänyt siitä. Kyllähän minä tiesin kaksijalkalassa asuvista muista kissoista. He olivat toisinaan mukavaa juttuseuraa, mutta he eivät koskaan olleet juuri herättäneet minussa sen suurempaa mielenkiintoa. He elivät miten elivätkään ja minä elin rakkaimpani kanssa.
Tunsin pienoisen nykäisyn valjaissani ja huomasin, kuinka kaksijalat vaihtoivat suuntaa. Siksi minäkin vaihdoin suuntaa. Loikin pikaisesti ensin kaksijalkojen rinnalle, otin vastaan muutamat silitykset ja kiihdytin sitten tahtiani niin, että kävelin heidän edellään. En tiennyt minne olimme matkalla, mutta se ei minua haitannut.
Pian kaksijalat pysäyttivät kulkuni kiristämällä narua, jossa valjaani olivat kiinni ja yksi rakkaimpani pennunpennuista nappasi minut käpäliinsä ja mörisi jotain minulle rauhallisesti. Kehräsin hänen sylissään ja annoin hänen silitellä minua rauhallisesti. Hänen käpälänsä silitteli pitkää turkkiani varoen ja hartaudella.
Edessäni aukesi hiekkainen alue, jossa oli paljon erilaisia rakennelmia. Paikalla oli myös vähäsen muitakin kaksijalkoja ja niiden pentuja sekä pennunpentuja, mutta kissoja tai koiria ei näkynyt. Olin ainoa kissa niillä tienoilla ja saatoin heti huomata päiden kääntyvän, kun minä tulin paikalle.
Rakkaimman pennunpentu kiristi otettaan minusta, kun yksi toisista kaksijalan pennuista alkoi osoitella suuntaani ja huudella jotain muille paikalla oleville kaksijaloille. Rakkaimpani mörisi jotain rauhalliseen ääneen ja suuntasi istumaan minulle tuntemattoman aikuisen kaksijalan vierelle alueen laidalle. Minua pitelevä pennunpentu tuli varovasti perässä ja laski minut maahaan ojentaen narua, jossa valjaani olivat kiinni rakkaimmalleni.
Yksi tuntemattomista kaksijalan pennuista lähestyi minua ja rakkaintani varovaisesti ja vilkuili jatkuvasti meidän välillemme. Hänen liikkeensä kertoivat minulle, että häntä hermostutti, joten yritin keventää hänen oloaan naukaisemalla ja sitten kehräämällä kovaan ääneen. Rakkaimpani ryhtyi heti kurottamaan tassuaan alas istumapaikaltaan maata kohti, jotta voisi silittää minua. En kuitenkaan tahtonut hänen joutuvan rasittamaan itseään, joten loikkasin ennemmin hänen vierelleen istumaan.
Vähitellen tuntematon kaksijalan pentu lähestyi minua ja kurotti karvatonta käpäläänsä minua kohti. Kurotin kaulaani ja puskin päätäni hänen käpäläänsä vasten. Hän päästi innostuneen äännähdyksen ja huudahti jotain muille kaksijaloille. Muutkin kaksijalan pennut kiinnittivät huomionsa minuun ja näyttivät harkitsevan lähestymistä. Minua huomio ei haitannut lainkaan. Se kelpasi minulle mainiosti.
Vähitellen kaksijalan pennut alkoivat kerääntyä luokseni ja varovasti silittelivät ja rapsuttivat minua, kun makoilin rakkaimpani vierellä. Hän keskusteli muille kaksijaloille hiljaa ja ei tuntunut myöskään välittävän suuresta määrästä kaksijalan pentuja. Hän tuntui oikeastaan pitävän siitä, että he parveilivat luonamme ja olivat kovin kiinnostuneita minusta. En kyllä asiaa ihmetellyt, sillä hän oli aina ollut seurallinen kaksijalka.
Suljin vain silmäni ja annoin itseni rentoutua. Minun oli hyvä olla siinä kaikkien niiden kaksijalkojen ympäröimänä. Minun ei tarvinnut olla vahdissa sillä hetkellä, koska paikalla oli muitakin kaksijalkoja, jotka pystyivät pitää rakkaintani ja hänen pennunpentujaan silmällä sillä välin, kun minä lepäsin.

Tökin tassullani helisevää palloa hellästi samalla, kun makasin maassa selälläni. Rakkaimpani istuskeli tekemässä jotain pitkästä pallosta narua. Hän teki sitä usein ja toisinaan leikin hänen narullaan hänen työskennellessä. Kummallisinta narussa oli se, että se vain katosi ja muutti muotoaan, kun rakkaimpani käytti sitä.
Vilkaisin ulos. Siellä oli aurinkoista ja näytti lämpimältä, mutta en jaksanut raahautua ulos asti. Sitä paitsi minun oli hyvä pysytellä rakkaimman luona. Viime aikoina hän oli joutunut poistumaan pesästämme yhä useammin pahalta haisevaan kaksijalkojen kokoontumispaikkaan, jossa oli useita sairaalle haisevia kaksijalkoja. Minua huolestutti kovasti, kuinka hänen kumma sairauden haju vain voimistui päivä päivältä enemmän.
Kierähdin kyljelleni ja mätkäisin palloani uudelleen tassullani niin, että se vieri kauemmas jonkin kaksijalkojen rakennelman alle. En vaivautunut nousemaan, jotta voisin mennä sen perään vaan sen sijaan käänsin taas kylkeä ja käännyin katsomaan rakkaintani. Hän seurasi tekemisiäni hymyillen ja jatkoi työskentelyään narun parissa. Katselin narua tarkkaan hetken ajan pohtien sen kimppuun hyökkäämistä, mutta päätin jättää sen väliin. Voisin vaikka ottaa pienet nokoset.
Ja niin myös tein. Suljin silmäni ja annoin itseni nukahtaa maahan rauhaisasti. Ympärilläni kuuluvat äänet alkoivat vähitellen hiljetä, kun mieleni sulki kaiken ylimääräisen pois ennen nukahtamista. Sen jälkeen vajosin uneen.

Sydäntäni raastoi kävellä Järkäleloikan ohitse kuin olisimme olleet ketkä tahansa samassa ladossa asuvat kissat emmekä vuoden takaiset kumppanukset. En tiedä, miten olimme ajautuneet tähän pisteeseen, jossa meistä oli tullut toisillemme aivan ventovieraita. Emme enää vaihtaneet kieliä, ja öisinkin kävimme nukkumaan niin, että turkkimme vain hädin tuskin hipoivat toisiaan.
Max oli jäänyt maatilalle pysyäkseen. Hän kulki perässäni kuin emostaan riippuvainen ankanpoikanen, ja ainoa syy, miksi sallin hänen ronskin lähestelynsä oli tarve, joka jäi täyttämättä väliemme ollessa mitä ne olivat Järkäleloikan kanssa. Siitä huolimatta Max ei merkannut minulle puoliksikaan niin paljon kuin mitä minä tunnuin merkkaavan hänelle. Tosin hänen kiintymyksensä tuntui enimmäkseen pinnalliselta – isoksi osaksi hän vaikutti pörräävän lähelläni vain siksi, että se sai Järkäleloikan mustasukkaiseksi. Enää en kylläkään osannut sanoa, jaksoiko kumppanini edes välittää moisesta. Ehkä hän oli jo luovuttanut suhteeni ja olin haalistunut hänelle pelkäksi menneisyyden haamuksi.

Yhtenä aamuna Ulla tuli tökkimään meidät kaikki hereille peltotöihin. Kuulemma meidän tuli pitää linnut kaukana kaksijalkojen viljasta, jotta ne eivät yrittäisi nokkia siemeniä. En tarkalleen ottaen tiennyt, mihin kaksijalat tarvitsivat sellaisen määrän heinää, mutta sentään töitä tekemällä saatoin lakata murehtimasta kariutunutta parisuhdettani kaiken aikaa.
Tai ainakin siihen asti, kunnes se hierottiin päin naamaani.
“Kuulkaas, te kaksi voisitte mennä pitämään vahtia pellon pohjoislaidalle – sinne lähelle metsänreunaa”, Ulla selitti pontevalla tyylillään minulle ja Järkäleloikalle, joka seisoi vieressäni vähän kiusaantuneen oloisena kotikisunaaraan kutsuttua meidät luokseen. “Te olette isoja ja karskeja kolleja, että saatte varmasti pidettyä ne ahnaat nokkijat pois viljan kimpusta.” Ullan silmissä oli leikkisä pilke, ja minusta tuntui, että tämä oli asettanut meidät pariksi ihan tarkoituksella. Siristin silmiäni paheksuvasti takaisin, kun katseemme kohtasivat, mutta kotikisu ei ollut millänsäkään.
“Entä minä sitten?” Max tupsahti toiselle puolelleni ja katsahti Järkäleloikkaan lievästi ärsyyntyneen oloisena. “Menenkö heidän mukaansa? Olenhan minäkin iso ja karski kolli.”
“Ehei, kultaseni”, Ulla maukui hymyssä suin, “me tarvitsemme sinua ja suuria käpäliäsi täällä Sepon kanssa. Saat auttaa meitä hätyyttelemään lintuja tältä puolelta peltoa.”
Max näytti silminnähden pettyneeltä, ja kun vilkaisin varovasti Järkäleloikan suuntaan, voisin vannoa, että näin hänen naamallaan häivähdyksen vahingoniloa. Käännyin ympäri kannoillani ja lähdin tallustamaan metsänreunaa kohti. Kuulin Järkäleloikan lähtevän perääni, mutta kolli jättäytyi kulkemaan hieman taaemmaksi. Yritin olla välittämättä sydäntäni kiristävästä tuntemuksesta.

“Ei näy lintuja täällä”, Järkäleloikka murahti kierrettyään aluetta vähän matkaa ympäri.
Kohautin lapojani ja yritin nuuhkia ilmaa, mutta en havainnut merkkejä siivekkäistä tunkeilijoista. “Joko me säikytimme ne jo pois tai sitten ne tulevat myöhemmin.”
“Tai sitten niitä ei ole tulossakaan”, kuulin kumppanini jupisevan itsekseen, vahvistaen samalla omia epäilyksiäni siitä, että tämä oli vain yksi Ullan juoni saada meidät puhumaan toisillemme.
Hetken empimisen jälkeen olin aikeissa hyödyntää naaraan antaman tilaisuuden ja aloittaa keskustelun, mutta yhtäkkiä korviini kantautui omituista ääntä, kuin jonkinlaista epävireistä laulua. Ääni oli niin kummallinen, että se nostatti selkäkarvani pystyyn ja sai minut astahtamaan lähemmäksi Järkäleloikkaa.
“Kuuletko tuon?” kuiskasin hiljaa. “Se tulee tuolta metsästä.”

//Järksy?!

Herättyäni läksimme heti matkaan. Lohi kulki hiljaisena takani Harjus vierellään. Kolli oli tietysti kiinnostunut uudesta tulokkaasta, vaikka Lohi olikin paljastunut joukkion aiemmin tapaamaksi naaraaksi.
Kuljin yksin, koska Revontuli ja Tähdenlento kävivät hiljaista keskustelua kahden. Ei se minua niin häirinnyt, mutta pieni kateus Harjuksen huomion kohdepisteestä eli edelleen sisälläni. Mutristin huuliani ja keskityin kävelyn tasaiseen tahtin.
Yhtäkkiä Tähdenlento jättäytyi veljestään jälkeen ja puhui minulle: “Tiedätkös, aikoina kun asuimme aivan klaanien lähellä, opimme jonkin verran niiden tavoista.”
Räpäytin silmiäni kiinnostuneesti ja katsahdin Tähdenlentoon. Naaras näytti haluavan kertoa minulle jotakin, joten odotin hiljaa.
“Sinun ikäisenäsi klaanikissoista tulee sotureita. Ensin he ovat pentuja, sitten soturioppilaita ja sitten sotureja”, naaras naukui. Pidin uusien asioiden oppimisesta ja klaanielämä kyllä kiinnosti minua, mutta ihmettelin hiukan miksi naaras kertoi minulle moista.
“Ajattelin, että sinusta mahtaisi olla mukava tietää. Olet vähän kuin täysikasvuinen ja valmis pitämään huolta itsestäsi”, jatkoi Tähdenlento hymyillen. Kävellessämme olin ehtinyt pari kertaa miettiä, miksi vielä roikuin joukon kanssa, mutta sanat saivat minut samaan aikaan haluamaan lähteä ja pahkahtumaan onnesta, kun joku välitti ja tunsi minut.
“Kiitos, Tähdenlento”, vastasin varovasti ja vilkaisin uudelleen sinikilpikonnakuvioista naarasta, joka piti katseensa jaloissaan kompastumista välttääkseen.

//Tähtösetä saa jatkaa halutessaan

Olimme viipyneet Ollin kanssa erään kaksijalkalan liepeillä nyt neljäsosakuun ajan. Aluksi Olli oli tapansa mukaan ollut ahdistunut ja kireä, sillä uuteen paikkaan sopeutuminen vei häneltä aina jonkin verran aikaa. Ensimmäiset päivät olin antanut hänelle aikaa levätä ja tutustua uuteen ympäristöömme, jolloin olin itse hoitanut saalistuspuolen ja pitänyt huolta, että saisimme molemmat vatsamme täyteen. Nyt istuskelimme metsän siimeksessä puiden varjoissa, piilossa paahtavan kuumalta auringonpaisteelta. Viherlehti oli kuiva ja kuuma, sateita ei ollut esiintynyt lainkaan sinä aikana kun olimme oleskelleet tässä paikassa. Ajatukseni lipuivat taas kaksijalkalaan, joka oli vetänyt minua puoleensa siitä saakka, kun olimme majoittuneet tänne. Olin kuitenkin malttanut mieleni, enkä ollut lähtenyt seikkailulle tai pyytänyt Ollia tekemään sitä kanssani.
”Kiitos, että olet antanut minulle taas aikaa”, Olli rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Käänsin hymyissä suin katseeni ystävääni.
”Tietysti, niinhän ystävät tekevät”, nau’uin iloisena. Olli veti syvään henkeä ja nosti katseensa kohti korkeuksiin kohoavia puiden latvoja. Lehtien ja oksien raoista välähteli oksien heiluessa paloja kirkkaansinisestä taivaasta. Auringonsäteet siivilöityivät lehtien luomista raoista kauniisti Ollin raidallista turkkia vasten.
”Minulla ei ole koskaan ollut yhtä hyvää ystävää”, kollikissa naukui hiljaisella äänellä ja soi minulle varovaisen hymyn. Sanat saivat minut ilahtumaan. Puskin kuonollani kovaäänisesti kehräten ollin lapaa. Naurun pirskahdus sai kollin säpsähtämään, mutta sitten naurahtamaan säikkymiselleen.
”Ei minullakaan! Sinä olet minun paras ystäväni, Olli”, naukaisin ja soin erakolle taas lempeän katseen. Olli näytti rennommalta kuin kenties koskaan aiemmin. Hän oli ehkä jopa jokseenkin sopeutunut tähän jatkuvasti muuttuvaan elämäämme.
”Niin.. Minä vain mietin, että emmekö me voisi pysähtyä pidemmäksikin aikaa? Rakentaa ikioma pesä ja nauttia viherlehdestä aivan kahdestaa. Minä tiedän, että sinä tahtoisit löytää perheesi, mutta… Kun minä nautin sinun seurastasi, enkä tahtoisi tämän kaiken muuttuvan”, Olli käänsi puhuessaan katseensa käpäliinsä. Hänen korvansa painuivat luimuun häpeästä. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.
”Etkö sinä siis tahdo jatkaa perheeni etsimistä minun kanssani?” kysyin varovaisella äänellä, varmistaen ymmärtäneeni oikein. Olli nosti katseensa käpälistään, mutta ei kohdannut katsettani. Hänen katseensa oli kohdistunut jonnekin kauas taakseni. Kissa huokaisi syvään.
”Kyllä minä tahdon, mutta eikö sinustakin olisi kivaa olla jonkin aikaa ilman mitään tehtävää. Nauttia vain viherlehdestä ja elää kuten kaikki muutkin kissat. Saalistaa ja tutkia paikkoja ilman, että etsisimme yhtään mitään”, Olli sanoi. Hänen puheensa oli muuttunut nopeatempoiseksi. Ajatus siitä, etten voisikaan etsiä enää perhettäni kokonaiseen kolmeen kuuhun, sai minut hieman surulliseksi. Mutta minusta tuntui pahalta Ollin puolesta. Hän oli tehnyt vuokseni niin paljon ja nyt hän halusi tauon. Purin hampaitani yhteen. Jokainen päivä erossa perheestäni sai ikäväni kasvamaan entisestään. Halusin niin kovasti, että perheeni voisi tavata Ollin ja että voisimme elä kaikki yhdessä. Olin varma, että olimme jo lähellä. Olimme etsineet niin kauan, käyneet läpi niin monta kaksijalkalaa, että kyllä meidän pian pitäisi olla perheeni luona.
Ollin katse oli vihdoinkin kohdistunut minun silmiini.
”Äh, anteeksi.. Unohda kaikki mitä minä sanoin. Kyllä minä tiedän, miten tärkeä sinun perheesi on sinulle”, raidallinen kolli totesi nopeasti. Hän nousi ylös ja näytti siltä, kuin olisi lähdössä pois.
”Ei, Olli, en minä tahdo unohtaa sitä. Sinä olet tehnyt niin paljon minun vuokseni, että nyt on minun vuoroni joustaa… Mutta olen varma, että olemme aivan lähellä. Mitä jos me kävisimme läpi vielä yhden kaksijalkalan ja pitäisimme tauon sen jälkeen? En minä tahdo, että sinun on paha olla. Minä kaipaan perhettäni, mutta kuule, sinä olet nykyään myös osa minun perhettäni ja perhe pitää aina yhtä”, sanoin yrittäen hakea katsekontaktia, mutta Olli vältteli yhä katsettani. Hänen kasvoilleen piirtyi epävarma hymy.
”Kiitos Lola, ihan oikeasti”, hän naukui hiljaa, lähes kuiskaten, ”sinäkin olet minun perheeni. Kyllä me voimme vielä yhden kaksijalkalan käydä läpi.. Sen jälkeen asetumme hetkeksi aloillemme, eikö niin?”
Nyökyttelin ripeästi päätäni.
”Tietenkin! Voi Olli! Sinä olet maailman paras”, hihkaisin, nousin ylös ja kirmasin kollin ympäri kuin pieni pentu. Se sai Ollin jännittymään, mutta hymyilemään lempeää hymyään.
”Mitä jos lähtisimme kaksijalkalaan heti huomisaamuna auringon noustessa?” ehdotin. Olli ei miettinyt kauaakaan, vaan nyökäytti päätään.
”Se sopii. Jos emme löydä perhettäsi, palaammeko sitten tänne vai etsimmekö paremman majapaikan jostain muusta metsästä? Tai ehkä nummelta?” Olli kysyi ja näytti vaipuvan haavekuviin uudesta kodistamme. Kohautin lapojani.
”Sinä saat päättää, minulle käy kaikki”, vastasin. Olli näytti yhä vain iloisemmalta. Rakastin sitä, miten omat tekoni tai sanani saivat ystäväni paremmalle tuulelle. Vaikka joutuisimme hetkeksi keskeyttämään etsinnät, aika Ollin kanssa olisi sen arvoista. Onneksi voisimme jatkaa etsintöjä heti, kun viherlehti päättyisi.
”Siinä tapauksessa annan vastauksen sinulle kaksijalkalan läpikäynnin jälkeen. En osaa päättää vielä”, Olli naukui iloisena. Enempää sanoja emme tarvinneet. Kaikki tarvittava oli nyt sovittu. Lähipäivinä kävisimme tämänkin kaksijalkalan kujat läpi, kyselisimme siellä liikkuvilta kissoilta perheestäni ja palaisimme joko voittajina tai pettyneinä takaisin metsikköön. Suunnitelma kelpasi minulle, olin valmis lakkauttamaan etsinnät hetkeksi Ollin vuoksi.

Seuraavana aamuna olin varhain pystyssä. Jätin Ollin vuoteeseensa nukkumaan rauhallista ja sikeää untaan, kun hiippailin ulos väliaikaisesta pesästämme. Päätin lähteä etsimään saalista läheisen kaksijalkalan suunnilta. Tarkoituksenani ei ollut käydä kaksijalkalassa, mutta hivuttautua vain hieman lähemmäs ja tarkastella sen ympäristöä. Olin luvannut käydä tutkimassa kaksijalkalan yhdessä Ollin kanssa ja sitä lupausta en aikonut rikkoa.
Aamu oli melko ankea, mutta se ei lannistanut minua. Hyvää oloani ei voisi latistaa juuri nyt mikään, sitä mahdollisuutta ei oikeastaan ollut koskaan olemassa. En ikimaailmassa lankeaisi negatiivisuuden hallitsemaksi. Vaikka olimme viime lehtikadon aikaan nähneet Ollin kanssa nälkää, ei edes se ollut saanut minua lannistumaan. Niin kauan kuin oli positiivisia ajatuksia, ei ollut mitään hätää. Jokin tässä maailmankaikkeudessa laittoi asiat aina menemään loppujen lopuksi siten kuten oli tarkoitus.
Hiippailin hiljaa hiiren hajujäljen perässä kauemmas pesältämme. Kuulin jostain puiden oksilta lintujen viserrystä, mutta vaikka olisinkin halunnut pysähtyä ja jäädä ihailemaan luonnon kauneutta ja kaunista laulua, keskityin etsimäni hiiren hajujälkeen.
Kesken hiipimisen, nenääni leijaili jokin aivan muu kuin hiiren haju. Se sai minut pysähtymään siihen paikkaan. Olin saavuttanut kohdan, joka oli selvästi merkki toisten kissojen reviiristä. Kissojen hajuja risteili täällä melko paljon. Ne kuuluivat selvästi useammalle kissalle, ja merkkejä oli vahvistettu useiden päivien ajan. Olin selvästi astunut jonkun kissaporukan reviirille. Katseeni alkoi välittömästi seilata edestakaisin metsämaisemassa. Katseeni etsi merkkejä minua vaanivista kissoista, mutta kun sellaisia ei näkynyt, otin ensin yhden ja sitten toisen askeleen taaksepäin. Henkeä pidätellen käännyin ja lähdin nelistämään takaisin kohti paikkaa, jonne olin Ollin jättänyt. Minun olisi kerrottava tästä hänelle.

”Olli!” huudahdin, kun pääsin viimein takaisin pesään. Olin syöksynyt sisään suinpäin ja lähes lentänyt ystäväni päälle. Uninen Olli ponkaisi itsensä pystyyn ja katsoi minua järkyttyneenä ja hyvin uneliaana. Kun hän tunnisti minut, kollin kasvoille levisi ärtynyt ilme.
”Äh.. Mitä sinä oikein touhuat?” raidallinen kolli kysyi ja ravisteli päätään. Peräännyin pois ystäväni päältä ja katsoin häntä silmät suurina.
”Minä kävin saalistamassa ja törmäsin joidenkin kissojen reviirimerkkeihin. Niitä oli vahvistettu useina päivinä ja paikka lemusi usealta eri kissalta”, selitin nopeasti. Yhtäkkiä Olli näytti hyvin ahdistuneelta. Hänen karvansa olivat jo alkaneet silottua säikähdyksen jäljiltä, mutta nyt ne olivat nousseet taas pystyyn.
”Mitä? Miten emme ole aiemmin huomanneet sitä?” hän kysyi huolestuneena. Kohautin lapojani.
”En minä tiedä, emme ole kai käyneet niin lähellä kaksijalkalaa aiemmin. Meidän on kierrettävä heidän reviirinsä päästäksemme kaksijalkalaan. En tiedä, kuinka laaja reviiri on, mutta ei se kovin pieni voi olla, koska sillä alueella oli liikkunut niin monta kissaa”, selitin. Tilanne ei hermostuttanut minua oikeastaan lainkaan. Toki oli jännittävää, että oleskelimme niin lähellä tuntemattomia kissoja, mutta toisin kuin Olli, minä en olettanut kaikista aina pahinta. Jotkut kissat saattoivat olla vihamielisiä, mutta jokaisessa oli kyllä jotain hyvääkin. Ystäväni näytti suorastaan järkyttyneeltä. Hän puski ohitseni ulos pesän ahtaasta uloskäynnistä ja minä seurasin perässä.
”Olli, älä nyt”, nau’uin syvään huokaisten, ”ei meillä ole mitään hätää.”
Olli katsahti minuun päin järkyttyneenä, kuin olisin juuri uhannut tappaa hänet.
”Me saatamme olla hengenvaarassa. On vain ajan kysymys, kun ne kissat huomaavat sinun käyneen niin lähellä heidän reviiriään. Lola, he saattavat tulla ja tappaa meidät kun me nukumme, jos uskomme olevamme turvassa. Meidän on lähdettävä liikkeelle nyt heti, emme me voi jäädä tänne”, Olli naukui kiihtyneenä. Vedin syvään henkeä ja otin askeleen lähemmäs ystävääni.
”Hyvä on, me voimme lähteä, mutta rauhoittuisit nyt. Kierretään vain se reviiri ja käydään kaksijalkalassa. Ehkä voisimme palata sille ukkospolulle, jolta alunperin näimme kaksijalkalan, ja siirtyä sinne sitä pitkin”, ehdotin yrittäen samalla rauhoitella ystävääni, näyttämällä tälle mahdollisimman rauhallisia eleitä ja ilmeitä. Ollin ahdistus näytti laantuvan hieman, joten uskalsin koskettaa hännänpäälläni hänen lapaansa ja asettua istumaan aivan liki hänen kylkeään.
”Tämä ei tunnu hyvältä Lola.. Täällä oleminen siis. Voisimmeko nopeasti tutkia sen kaksijalkalan ja lähteä sitten kauas täältä, joohan?” Olli kysyi ja katsoi minua anoen. Hymyilin hänelle ystävällisesti ja puskin hänen poskeaan kuonollaan.
”Tietysti. Jos emme löydä perhettäni, voimme asettua hetkeksi kauas täältä. Sinä saat päättää niin kuin sanoin”, lupasin. Olli rentoutui hieman, kun hän nyökytteli päätään. Päätimme lähteä kohti kaksijalkalaa saman tien.

Nappaamani kala oli antanut Harjukselle ja minulle juuri sopivasti voimia jatkaa vielä koko päivän loppuun saakka. Aluskasvillisuuden hipoessa turkkiani ja lintujen laulellessa parittelulaulujaan, minulle tuli niin kotoisa olo, etten moisesta ollut tietänytkään.
Metsä eli kuten kissatkin, enkä voinut olla ihmettelemättä hyytävän lehtikadon jälkeen kuinka mukavaa oli loikoilla lämpimällä kalliolla auringonpaisteessa.
Taivaltaminen kuitenkin kävi raskaammaksi, kun lämpimiä päiviä alkoi olla enemmän kuin viileämpiä eikä sateita tullut lainkaan. Kuulin joskus jopa Tähdenlennon ja Revontulen päivittelevän asiaa metsältä palattuaan. Harjuskin väsyi nopeammin, kun päivät kuluivat.
Onneksi kaksi vanhempaa kissaa eivät selvästikään kamalasti suuttuneet, vaikka jouduimmekin välillä lepäämään enemmän. Matka kuitenkin eteni etenemistään.
Yhtenä harvinaisen pilvisenä päivänä olimme pysähtyneet vanhan kaksijalanpesän raunioihin. Harjus veteli hirsiä pienestä nahanpalasta kyhätyllä pesällään Revontuli vierellään, kun Tähdenlento käveli minun luokseni.
“Olet oppinut hyvin paljon”, naaras naukui ja väläytti minulle lempeän hymynsä, “Et ole kuitenkaan vielä kertonut juuristasi. Uskon siihen olevan hyvä syy, mutta voi kuinka toivonkaan, että voisit luottaa minuun joskus tarpeeksi, Merete.”
Naaraan sanat saivat minutkin tuntemaan samanlaista lämpöä, jota tämän ääni suorastaan tihkui. Hän todella tuntui välittävän, sillä olihan hän tietenkin arvannut minun omaavan synkempääkin synkemmän menneisyyden.
Vilkaisin toista kissaa, mutta tämä ei näyttänyt tippaakaan pettymystä tai mitään merkkejä vaatimisesta. Hän odottaisi, josko itse kertoisin.
Kiersin häntäni käpälilleni enkä sanonut mitään. En halunnut kertoa ensimmäisestä kodistani, koska se tuntui tekevän tapahtumista vielä enemmän totta. En halunnut antaa sen kaksijalan vaikuttaa elämääni vielä nytkin, kun olin kaukana sen ulottumattomissa.

Ilta tuli nopeasti ja niin tulivat unetkin. Tassuni rummuttivat tällä kertaa kivistä tehtyä kaksijalan maata – ukkospolun pintaa.
Kuulin hirviöiden pauhua kaikkialta ympäriltäni. Se täytti korvani niin syvälle, että ääni tuntui pursuavan nenästäni asti ulos.
Juoksin kohti tyhjyyttä, johon ukkospolku ilmeisesti jatkui. Sen viivat alkoivat sumentua silmissäni, kun juoksuni tahti kiristyi.
Kylmä maa tykytti jäätävää raivoa tassujeni kautta aivoihini ja pian tunsin kynteni uppoavan johonkin lämpimämpään paljon pehmeämpään. Katsoessani tassujani näin kaksijalan nahan väristä ainetta, jota lainehti tassujeni alla. Kynsilläni siihen tarrautuen koitin päästä takaisin valvemaailmaan, mutta mitä kovemmin koitin pitää itseäni pystyssä sitä syvemmälle kynteni tunkivat.
Kaksijalan kivun ulahdukset syrjäyttivät hirviöiden äänet ja yhtäkkiä verta oli kaikkialla. Sitä oli silmissäni, korvissani ja suussani. En saanut henkeä.
Näin verijoen pinnalle päästyäni kuinka se virtasi syvässä rotkossa, jonne heittäytyi kaksijalkoja toistensa perään huutaen. Sitten painuin taas punaisen, kirkkaan punaisen, nesteen syövereihin.
Avatessani hiukan silmiäni näin vettä. Kirkkaan läpinäkyvän veden seassa oli helpompi suunnistaa. Uin ohi kalojen, joilla oli pitkät evät ja varsin rauhoittavan väriset kuvioinnit. Pinta tuli vastaan nopeasti ja haukkasin happea kipeisiin keuhkoihini.
Kömmin rannalle ja vilkaisin veteen. Näin siinä oman peilikuvani kuin joskus kuita sitten olin nähnyt kaksijalkalan kaduille muodostuneesta lammikosta. Vesi lainehti ja sekoitti hiukan karvojani, mutta näin silti selkeästi omat kasvoni. Suuret siniset silmät, joista tunki ulos verta. Niin paljon verta.
Kaikki kaksijalan veri pursui ulos silmistäni, nenästäni ja suustani. Se pursui ulos kaikkialta. Repi ihoni auki minun kiljuessani tuskissani. Se pursui ulos tekemistään haavoista. Sitä oli kaikkialla.

Säpsähdin hereille Tähdenlennon hellästä kosketuksesta. Räpyttelin silmäni auki ja kömmin käpälilleni. Olin nukahtanut pesän raunioiden varjoisimpaan nurkkaan, mutta toisin kuin eilen nyt
pesä oli tyhjä ja pimeä.
“Huomenta, on aika lähteä. Annoimme sinun nukkua hiukan pitempään, mutta emme ole vielä kerenneet saalistamaan”, Tähdenlento sanoi tavallisen lempeällä äänellään. Värisytin nenääni haistellen ilmaa. En haistanut mitään erityistä.
“Huomenta”, naukui vuorostaan Harjus, joka loikkasi loikoilu paikaltaan alas maantasolle.
“Huomenta”, vastasin haukotellen.

Matka jatkui taas, koska kahdella vanhemmalla kissalla oli selvästi matkaajan luonnetta veressä saakka. Veri sai minut ajattelemaan painajaistani, enkä illalla enää muistanut tekemästämme matkasta mitään, toivoin vain että saisin nukuttua paremmin seuraavana yönä.
Päiväsykli kulki ympäri monen monta kertaa kunnes pidimme kunnon levähdystauon. Paikka, johon asetuimme oli lähellä suurta nummialuetta. Minä en pitänyt aukean maaston tuomasta suojattomuudesta, joten pyrin viettämään aikani metsässä.
Tassuni olivat saaneet paksun kerroksen ihoa karsittua päältään nyt, kun en enää elänyt kaksijalkalassa ja tunsin paljon paremmin missä kuljin. Rastoille joutunut turkkinikin oli alkanut selvittämisen ja kasvamisen myötä puhdistumaan.
Enkä voinut olla mainitsematta mukavaa lihasmassaa, jonka tuoresaalis oli suonut meille kaikille samoin kuin kiiltävät kauniit turkit.
Yhdellä saalistusretkelläni löysin nuorehkon kissan, joka oli hyvin eksyneen näköinen. Kilpikonnakuvioinen kissa kertoi nimekseen Lohi ja seurasi minua mukisematta. Tiesin, että jos joku kissa toista auttaisi niin se olisi Tähdenlento ja tämä kissa näytti olevan avun tarpeessa.
Tassutimme hiljaisuuden vallitessa kohti leiripaikkaamme. Onneksemme Tähdenlennon sinikirjava turkki vilahti pian ohitsemme, kun tämä tuli tutkimaan muukalaista.
Lohi sai saman vastaanoton kuin minäkin olin saanut, mikä selvästi näytti ilahduttavan tätä. Naaras oli suuresta koostaan huolimatta kuin pieni pentu vain, yhtä hukassa ainakin.
Kiersin häntäni käpälilleni ja istuin, kun kaikki olivat koolla tutkiskelemassa uutta tulokasta. Harjus näytti hyvin innokkaalta, mikä sai minut hiukan kateelliseksi. En ollut ihan varma mikä minua haittasi, mutta jokin siinä etten ollut enää ainoa noin Harjuksen ikäinen.
“Mihin te olette sitten matkalla?” Lohi kysyi kuultuaan meidän olevan matkalla ja minun oli pakko myöntää, että se oli hyvä kysymys. Minulle ei ollut tullut mieleenkään kysyä sellaista Tähdenlennolta ja Revontulelta. Hetken ajan jo huolehdin, että olin ollut liian sinisilmäinen heidän mukaan lähtiessäni, mutta sitten tajusin etten minä olisi selvinnyt yksin metsässä. Lohen tapainen jo aikuisikäinen kissa varmasti oli saanut tarpeeksi saalista itselleen jopa lehtikadon aikaan.
“Emme ole itsekään ihan varmoja”, Tähdenlento naukui hymyillen hiukan edelleen, “Kohti tuntematonta ja sitten seuraavaa tuntematonta. Minä ja veljeni tykkäämme kulkea. Päämäärällä ei niinkään ole väliä, jos nauttii matkasta.”
Näin Harjuksenkin höristäneen korviaan. Hänenkin oli täytynyt miettiä toisinaan samaa. Tähdenlennon vastaus kuitenkin näytti tyydyttävän kollin mielen, mutta minun sisälläni kytevä tiedonjano ei laantunut.
Ehkä tämä elämäntapa ei ollut minulle oikea ja vain odotin sopivaa hetkeä irrottautua porukasta ja jatkaa yksin. Selviäisinkö yksin?
“Merete liittyi joukkoomme lehtikadon aikaan. Yleensä vietämme ne kaksijalkaloissa, sillä siellä riittää ruokaa”, Revontuli ilmoitti siskonsa viereltä, joka näytti selvästi tyytyväiseltä kollin ryhdyttyä puhumaan. Heidän dynamiikkansa oli sellainen, jollaista en ikinä osaisi ymmärtää.
“Saat levätä kanssamme ja kulkea niin kauan kuin tahdot. Et ole kuitenkaan mitenkään velvoitettu jäämään, joten tee kuten mielesi tahtoo”, Tähdenlento lisäsi lempeään sävyynsä.
Nousin, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun. En saanut yhtäkään pidempää katsetta muilta kuin Tähdenlennolta, kun poistuin aluskasvillisuuteen sanaakaan sanomatta.
Ehkä yksinolo olikin minulle parempi, ajattelin päästyäni pienen joen rantaan. Se oli ainakin aikaisemmin ollut joki, nyt se kuitenkin muistutti enemmän puroa.
Kumarruin litkimään vettä. Se ei ollut virkistävän viileää kuten vielä hiirenkorvan aikaan oli ollut, mutta se ei minua kovin haitannut. Vettä se kuitenkin oli.
Oman kuvajaiseni näkeminen toi jälleen mieleeni painajaisen viime yöltä. Annoin kylmien väreiden ravistella kehoni läpi ja peräännyin veden äärestä. En antaisi pelon ottaa valtaa minusta. Se oli vissi ja varma.
Loikkasin puron ylitse vaivattomin liikkein ja katosin aluskasvillisuuteen jättäen pienen leirimme taakseni.

“Merete?” kuulin Harjuksen huhuilun, jota seurasi Tähdenlennon hellä ääni. He huusivat nimeäni.
Nousin pystyyn oksanhaarassa, jolle olin nukahtanut. Vilkuilin alas puusta, mutta en nähnyt muuta kuin metsän tiheän aluskasvillisuuden.
“Täällähän sinä olet”, Tähdenlennon helpottunut ääni kuului takaatani ja käännyin. Nousin tassuilleni ja kapusin naaraan perässä alas puusta.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus lähteä ilmoittamatta”, naukaisin hiljaa häntääni väännellen. Tiesin, etteivät toiset olisi minulle vihaisia, mutta Tähdenlennon huoli kuohui tästä niin voimakkaasti etten voinut olla pyytämättä anteeksi vain kerran.
“Ei se mitään”, Harjus naukui ja kiehnäsi päätään kylkeeni. Hän oli aina pitänyt läheisyydestä.
“Pääasia, että olet turvassa”, Tähdenlento naukui jatkaen heti puhumista, “Lohi päätti liittyä matkaamme. Jatkamme heti aurinkohuipun aikaan. Siihen asti voisitte saalistaa kolmin, jos se vain käy. Revontulella oli piikki käpälässä. Minun täytyy tarkkailla sen kuntoa.”
Lohi, nimensä kuultuaan, pujahti saniaisten lomasta luoksemme ja istahti puun kohonneelle juurelle. Naaras nyökkäsi minulle ja nyökkäsin takaisin, vaikkakin hiukan hammasta purren.
Olisin halunnut viettää mukavan aamupäivän kaksin Harjuksen kanssa. Vaikken ollut kamalan sosiaalinen, olin oppinut rakastamaan kollin seuraa aivan uudella tavalla.

//Kujakissayhteisön lähialueet

Minusta ja Ollista oli viimeisten vuodenaikojen saatossa tullut aitoja seikkailijoita ja ennen kaikkea ystäviä. Hänestä oli tullut minun paras ystäväni, oikeastaan ainoa kissa jonka kanssa olin edes jutellut viimeiseen kolmeen kuuhun. En haluaisi kehuskella, mutta minusta oli tullut etevä saalistaja. Viherlehden myötä emme siis nähneet nälkää, sillä kun suita oli ruokittavana vain kaksi, saimme vaivatta kerättyä runsaasti tuoresaalista, kunhan sijainti vain oli sopiva. Kaksijalkaloiden kujilla oli luonnollisestikin vähemmän riistaa kuin metsissä, mutta sen vuoksi emme usein sukeltaneet syvälle kaksijalkalan uumeniin, jotta pääsisimme iltaisin takaisin metsään etsimään ruokaa.
Olimme etsineet perhettäni, mutta tuloksetta. Emosta ja Milasta ei ollut näkynyt jälkeäkään. Olin kysellyt vastaantulijoiltakin, olivatko he sattuneet tapaamaan heitä, mutta kukaan ei tiennyt perheestäni mitään. Mutta minä en suostunut luovuttamaan. Olli oli muutaman kerran ehdottanut moista, mutta minulle se ei käynyt. Minä tiesin, että vielä jonain päivänä löytäisin perheeni. Jos luovuttaisin nyt, en koskaan voisi saada tehtävääni suoritetuksi. Olin varma, että emo ja Mila kaipasivat ja odottivat minun löytävän heidät.
”Aiotko sinä jo nyt nousta ylös?” Olli kysyi, kun olin poistumassa väliaikaispesästämme eräänä aamuna. Vilkaisin ystävääni ja väläytin hänelle ystävällisen hymyn.
”Käyn vähän katselemassa ympäristöä. Jos tahdot, voit jatkaa vielä unia”, nau’uin päätäni nyökytellen. Olli näytti kuitenkin siltä, ettei hän ollut enää väsynyt. Kolli nousi välittömästi pystyyn ja ravisteli päätään.
”Ei tässä mitään, en minä enää saa unta.. Minä tulen mukaasi. Et kai suunnittele meneväsi sinne kaksijalkalaan?” oranssiraidallinen kolli kysyi. Pudistelin hyväntuulisena päätäni.
”En suinkaan, en minä mihinkään kauas ollut menossa. Ajattelin vain tutkiskella ympäristöä hieman. Voisimme ehkä majoittua tähän taas pariksi päiväksi, jotta maisema ei muutu koko aikaa. Ehdimme kyllä tutkia kaksijalkalan sitten, kun lähdemme”, lupasin ja kosketin hellästi kuonollani ystäväni poskea. Ollin kasvoille piirtyi kiitollinen hymy. Tiesin, että hän kaipasi elämäänsä rytmiä ja tasaisuutta. Muuttuva maisema ja kaikki uudet asiat saivat kollin ahdistumaan. Olin hänelle niin kiitollinen siitä, että hän oli lähtenyt omalta mukavuusalueeltaan ja päättänyt auttaa minua. Koin, että minun tehtäväni oli antaa hänelle vastapalvelus ja pysähtyä välillä, vaikka olisinkin halunnut etsiä perhettäni koko ajan. Oli kuitenkin tärkeää keskittyä myös ystävän hyvinvointiin ja meidän ystävyyteemme. Pienet hengähdystauot tekivät hyvää. Olimme päässeet tutustumaan toisiimme ja nauttimaan yhteisestä ajasta.

Kalle katseli Murua innostuneena. Hän ei voinut uskoa, miten paljon hänen ystävänsä tiesi aivan kaikesta. Murun täytyi olla yksi viisaimmista kissoista koko maailmassa. Mutta kun Kalle esitti kysymyksensä liittyen siihen, että isäkissa kantaisi pentuja, Murun ilme oli niin vakava, että Kalle alkoi hieman huolestua. Hänen päänsä kallistui hänelle tavanomaiseen tapaan. Murun suusta pääsi huokaisu, kun tämä pudisteli päätään.
”Ei se ihan niin toimi.. Ei kollikissoilla ole vatsansa sisällä pussia, jossa he voisivat kantaa pentuja”, kirjava kotikisunaaras kertoi rauhallisella äänellä. Kallen kulmat kurtistuivat.
”Eikö se oli aika epäreilua? Miksi emon täytyy tehdä kaikki se työ, kun isäkissa voi vain… No, tehdä mitä tahtoo?” Kalle kysyi mietteliäänä. Muru kohautti lapojaan.
”Isäkissat huolehtivat, että emolla ja pennuilla on riittävästi ruokaa”, Muru huomautti. Kallen mieleen syntyi kuva hänestä, Murusta ja pienistä pennuista, jotka kasvaisivat Murun vatsassa. Mielikuva oli niin lämmin ja suloinen, että Kallen kasvoille piirtyi haaveileva hymy. Hän vajosi hetkeksi aivan omiin maailmoihinsa ja kuvitteli, miltä tuntuisi olla isäkissa. Miksi kukaan ei koskaan ollut kertonut hänelle aiemmin pennuista ja perheestä? Siinä hetkessä kolli tiesi, että hän halusi olla Murun pentujen isäkissa. Hän oli jo pitkään pitänyt naarasta perheenään, mutta ajatus siitä, että hän saisi auttaa Murua ja nähdä heidän pentunsa, sai Kallen kehräämään hiljaa.
”Huhuu? Mihin sinä katosit?” Muru kysyi ja huiskautti käpäläänsä Kallen nenän edessä. Kalle säpsähti ja katsoi Murua silmät säihkyen.
”Miten sellaisiksi emokissoiksi ja isäkissoiksi tullaan?” Kalle kysyi innosta puhkuen. Murun suusta pääsi kiusaantunut naurahdus.
”No, tuota noin… Miksi sinä sellaista mietit?” Muru väisti kysymyksen, mutta Kalle ei huomannut sitä alkuunkaan. Hän oli niin innostunut päähänsä muodostuneesta mielikuvasta, ettei olisi huomannut vaikka kaksijalanpesän katto olisi romahtanut heidän vieressään.
”Minusta olisi kivaa, jos me voisimme olla emokissa ja isäkissa. Eikö sinustakin? Mutta yksi ongelma siinä kyllä on”, Kallen ilme synkkeni yhtäkkiä, kun hänen katseensa laskeutui käpäliinsä. Kallen suusta pääsi huokaisu:
”En tiedä, voinko luopua omista ruuistani.”

//Muru?

//Kotikisu
//Klaanien läheinen kaksijalkala

Puhin kaulassa kiiluva metallinen laatta kilkutti iloisesti kollin käpälien lyödessä rytmiä henkiin heränneeseen maaperään. “Tule Nasu! Täällä on ihan lämmintä”, pyöreäpiirteinen kollikissa antoi äänensä kaikua Nasun pesäoven pienen luukun kautta. Hän voisi jopa näyttää Nasulle Neposen pihan. Pelottavasta ilmestyksestään huolimatta ruskeaturkkinen kolli oli lopulta osoittautunut oikein kunnon kolliksi! Nasu ei ollut kuitenkaan uskaltautunut kylmillä säillä ulos, joten hän ei ollut vielä päässyt näyttämään miten hieno piha Neposella oikein olikaan. Kollin sanojensa mukaan koko kaksijalkalan hienoinen ja kotikisu oli vaikuttanut niin viisaalta, että sen oli pakko olla totta! “Mu-mutta Puh, mitä jos siellä on vielä lunta? E-ehkä me voisimme vain leikkiä täällä?” kolli ehdotti varovaisesti ja hymyili kilpaa auringon kanssa. Auringon jota he eivät voineet sisältä nähdä..
“Tule, siellä paistaa aurinko ja on lämmintä! Me voimme käydä katsomassa olisiko ulkona jotain syötävää. Masuni nimittäin on sitä mieltä, että nyt olisi ruoka-aika..” Puh naukaisi ja lipaisi huuliaan ajatellessaan ruokaa. Joku pieni välipala voisi sopia tähän väliin suorastaan täydellisesti.. Karvaton kolli mietti hetken, nappasi lattialla lojuvan pehmopallon ja kipitti sitten leikkikalu suussaan karvaisemman kollin luokse. “Me-mennään sitten, mutta ei mennä kauaksi, eihän? Täälläkin saattaisi olla jotain hiukopalaa kyllä.” Puh hymyili ystävälleen leveästi ja taputti sitten pyöreää vatsaansa. “Masuni sanoo, että kaksi välipalaa tulisi tarpeeseen!” Nasu nauroi ystävänsä kommentille iloisesti ja työntyi pallonsa kanssa luukusta lämpimään ulkoilmaan.

//Luopio
//Tuntematon alue

Kuut olivat kuin vilisseet minun ja muiden latokissojen silmissä. Vaikka välillä oli tuntunut siltä, että lehtikato ei päättyisi ikinä, oli se lopulta vaihtunut orastavaan hiirenkorvaan. Korvani painuivat hienoiseen luimuun, kun Tyrskytiikeri pujahti ohitseni takaisin latoon. Vilkaisin raidallisen suuntaan ja olisin halunnut sanoa jotain, mutta sanat juuttuivat vatsalaukkuuni eivätkä halunneet tulla ulos. Lopulta oli liian myöhäistä ja kolli oli jo ehtinyt kadota syvemmälle pesään. Tuntui siltä, kuin meidän välille olisi rakentunut muuri mitä ei voinut kiertää, ylittää tai siitä ei voinut mennä ali. Ainoa vaihtoehto olisi ollut mennä sen lävitse ja keskustella kaikki kertaheitolla läpi, mutta kumpikaan meistä ei oikein osannut sitä. Lopulta neutraaleista, lyhyistä keskusteluista tai jopa puhumattomuudesta oli tullut tapa. Olimme vain hyväksyneet sen, että vaikka olimme kumppaneita, me tunnuimme aivan ventovierailta. Olisin halunnut tietää mitä Tyrskytiikerille aidosti kuului, mutta me emme olleet enää sydän ja sielu auki. Suu muodosti meidän väliset keskustelut, ei sydän. Katsoin haikeasti, kun Max kantoi oletettavasti minun kumppanille saalista ja sen jälkeen minun oli pakko laahustaa kauemmaksi ladosta. Pelkäsin, että tilanne oli jo täysin menetetty. Ja ehkä se olikin, ehkä Tyrskytiikeri oli jo tehnyt päätöksensä, mutta ei vain osannut kertoa siitä minulle. Ehkä kollin valinta oli komea, karski ja kaikkien kissojen päiväuni – Max. Kenties kumppanini unelmien kolli ei ollutkaan tällainen kivikasvoinen valittaja.

//Erakko
//Klaanien lähialueet

Katselin Harjuksen intoa hieman ymmälläni. En ollut tottunut moiseen asenteeseen. Minun oli aina pitänyt paeta, sopeutua ja olla varuillani ihan sama missä olin elänyt ja vaikka tiesin Harjuksen olevan luonteeltaan leikkisämpi ja äänekkäämpi yksilö, en kuitenkaan ollut nähnyt vielä tälläistä käytöstä.
“Onko jokin vialla?” Tähdenlento kysyi minulta huomaten varmasti kummasteluni. Pudistin kuitenkin päätäni vastaukseksi, koska naaras ei varmaankaan ymmärtäisi hämmästelyni syytä.
“Hyvä.”
Pian metsä jo aukeni kaikkialla ympärillämme. Ihana lämmin tunne valtasi minut, yhteenkuuluvuus. Minä kuuluin metsään, se kuului minuun. Kunhan oppisin saalistamaan oman ruokani, en enää palaisi kaksijalkalaan.
Yöllä oli satanut, sillä maa oli hiukan kosteaa. Se tuntui kylmältä polkuanturoiden alla. Huomasin pienen puron, joka virtasi kauempana. Vilkuilin muita josko voisimme pysähtyä sen ääreen juomaan.
“Tuolla on puro!” Harjus hihkui ja säntäsi kohti äkkäämääni vedenlähdettä. Tyytyväisenä tassutin hänen peräänsä jättäen Tähdenlennon ja Revontulen vilkuilemaan toisiaan.
Puro osoittautuikin miltei kokonaiseksi joeksi. Kumarruin sen ääreen ja latkin kirkasta raikkaan kylmää vettä. Se oli niin paljon parempaa kuin kaksijalkalan lammikoista löytyvä juomavesi. Toisaalta joskus myös kaksijalat tarjosivat meille vettä, mutta se maistui oudon metalliselle, miltei verelle.
Huomasin pinnan alla liikkuvan hopeankirjavan kalan. Jähmetyin ja terästin aistejani. En ollut ikinä maistanut metsästä napattua kalaa. Koukkasin käpäläni veteen ja sain sätkivän pötkylän heilautettua hiekkaiselle joen rantamalle.
Tapoin kalan sulavin liikkein ja nostin sen hampaisiini. Harjus ja molemmat vanhemmista kissoista tuijottivat minua ällistyneinä.
“Hienoa työtä, Merete”, Tähdenlento naukui selvästi hyvin yllättyneenä taidokkaasta nappauksestani. En ollut aikaisemmin juurikaan kalastanut, mutta kaksijalkani luona elellessäni se oli joskus päästänyt minut ulos metsään, jolloin olin tarkkaillut sen pihamaalla sijainnutta lampea ja sen kaloja.
Laskin kalan nurmikolle ja katselin muita. “Harjus, sinullahan oli nälkä”, lausuin epävarmasti ja tarjosin kalaa mustaturkkiselle kollille. Hän katsoi minua silmät suurina kuin täysikuut konsanaan.
“Kiitos Merete!” Harjus naukui yhtä äimänkäkenä kuin kaksi muutakin seuralaistani. Sitten hän kävi kalaan kiinni ahnain suin. Räpyttelin silmiäni pari kertaa ja istahdin nuolaisemaan rintaani.
Oli ihan mukava nähdä, että tein kaksi muuta ylpeäksi jollakin mitä onnistuin kerrankin tekemään.

//Lentotähti?

//Kirjoittaja: Käärmis

//Erakko | Tuntematon alue

Kuuntelin hiljaa kävellessämme, kun Merete ja Harjus juttelivat jotain keskenään. En kuitenkaan kerennyt kuunnella kovinkaan kauaa, kun Revontuli tökkäsi minua hellästi. Hän halusi selvästi sanoa jotain. Minun täytyisi kuunnella tarkaan, jotta saisin selvää hänen muminastaan, kun hän kantoi rakkaita kissanminttujaan.
“Eikö olekin hienoa päästä taas metsään”, kolli mumisi minulle. Nyökkäsin hänelle hymyillen. Rakastin metsää, olihan se sentään kotini. Eniten pidin siitä, että pääsisin taas kiipeilemään puissa vapaasti ja jahtaamaan niissä oravia.
“Minulla on nälkä!” Harjus yllättäen nurisi takanamme. Käännyin katsomaan kollia pienehkö virne kasvoillani. Huomasin myös veljeni viiksien väpättävän huvittuneena nuoren kollin nurinasta.
“Voimme koittaa napata jotain, kun pääsemme tarpeeksi syvälle metsään, jotta jotain todella löytyy. Metsän rajalle ei ole pitkä matka enää”, naukaisin, mutta kolli ei näyttänyt tyytyväiseltä.
“Enkö voisi käydä kinuamassa kaksijaloilta ruokaa?” hän pyysi, mutta Revontuli pudisteli päätään.
“Olemme juuri lähdössä, meillä ei ole aikaa jäädä odottamaan kaksijalkoja. Jos todella olet niin nälkäinen, vilkaise tuonne roska-astiaan, jos siellä olisi jotain”, vanhempi kolli naukaisi ja katsoi Harjusta tuimasti.
“Saat varmasti metsään päästyämme jotain syötävää, pärjäät kyllä sinne asti”, lisäsin vielä ja sain vain vastauksesti pienoista jupinaa.
Kuitenkin taas hetken päästä Harjus oli yhtä innokkaana kuin aikaisemmin ja lähes loikki innosta.
“Minä nappaan jotain niin hienoa, että ette meinaa edes uskoa minua. Saan kiinni… jäniksen! Ei vaan fasaanin! Tai sitten peuran!” kolli sanoi ja vilkaisi silmät kimmeltäen Mereteä. “Siitä riittäisi rutkasti kaikille vaikka miksi aikaa!”
“Koitahan odottaa edes pieni hetki tai säikytät kaiken riistan ennen kuin edes pääsemme metsään asti”, naukaisin ja näin jo kaksijalan pesien harvenevan ja loppuvan. Metsä oli enää muutaman hännänmitan päässä. Tassujani alkoi kihelmöidä ja tajuamattani ryhdyin kiristämään tahtia. Pian lähes ravasin metsässä ja tajutessani sen käännyin katsomaan ystäviäni, jotka olivat pitäneet vauhdista yllättävän hyvin kiinni. Se saattoi johtua siitä, että olin sen verran pieni, että pienillä raajoillani ei erityisen lujaa liikuttu.
“Lähdetään tuohon suuntaan ja yritetään tutkia samalla aluetta saaliin hajun varalta. Sanokaa, jos on mitään kysyttävää missään välissä”, naukaisin ja osoitin kuonollani kohti suuntaa, johon olin aikaisempana iltana suunnitellut Revontulen kanssa meidän lähtevän.

//Merimies?

//Kirjoittaja: Saaga

//Erakko | Tuntematon alue

Pian metsä jo vihersi ja hiirenkorvan aika oli virallisesti luonamme. Öisin ei enää ollut niin kylmä kuin aikaisemmin, joten uskaltauduin useammin metsään ja jopa nukuin pari yötä yksin tähtien alla. Palattuani yhtenä aamuna Tähdenlento ilmoitti, että oli aikamme lähteä kaksijalkalasta.
Naaras oli kertonut minulle matkaamiselämäntavastaan ja olin heti ensimmäisistä päivistäni näiden kissojen luona odottanut innolla takaisin metsään lähtöä. Minä kuuluin metsään ja tiesin jaksavani matkata sen läpi vaikka maailman ääriin saakka.
Keskustelun kääntyessä klaaneihin kallistin päätäni hämmentyneesti. Mitä klaanit oikein olivat? En ollut kuullut sanaa koskaan aikaisemmin. Jätin kuitenkin sen mainitsematta ja odotin kohteliaasti muiden puhuvan asiansa loppuun.
“Mitä mieltä sinä olet tästä, Merete? Eikö olekin jännittävää!” Harjus intoili minulle lähdettyämme kohti metsää. Kohautin lapojani. En tiennyt oikein mitä vastata kollille. Onneksi hän oli oppinut tuntemaan minut ja tiesi huonoista sosiaalisista taidoistani ja siitä, etten juurikaan puhunut edes kun minulta kysyttiin jotain.
“Mitä ne kaalit ovat?” naukaisin hiljaa Harjukselle. En halunnut vanhempien kissojen kuulevan minua. Pelkäsin heidän tuomitsevan minut tietämättömyyteni tähden.
“Klaanit”, Harjus korjasi ja ylitseni kulki suuri häpeän aalto, kun tuon ilme näytti hyvin huvittuneelta, “Ne ovat sellaisia kissajoukkoja. Vähän niinkuin me, mutta siellä on kissoja paljon enemmän.”
Minua puistatti, kun Harjus jatkoi selitystään. Miksi klaaneissa oli paljon kissoja? Miksi kukaan haluaisi viettää elämänsä jossain klaanissa keskellä kymmeniä kissoja? Ja vielä kaiken päällä oli ihmeellinen hierarkia, jonka mukaan oli päälliköt, varapäälliköt ja parantajat ja niin edespäin. En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä kolli sanoi, mutta tiesin heti ettei klaanit olleet lainkaan minun juttuni.
“Minulla on nälkä!” Harjus ilmoitti kovaan ääneen saaden Tähdenlennon ja Revontulen kääntymään ympäri.

//tähdöntäti?

//Kirjoittaja: Soturikissa

//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala

Laskeuduin portaita alas, kaksijalkani oli mennyt sinne jo aijemmin. Onnekseni kuulin hänen rapistelevan ruokapussiani, sillä mahani kurni jo täysillä. Menin hieman lähemmäs häntä, ja katsoin kuinka ruokani tippui metalliseen kippooni. Väistin, kun kaksijalkani yritti koskea minuun. Sitten hän vain käveli pois.
Katselin ja kuuntelin ympärilleni, ei vaaraa. Pystyin laskemaan pääni ja syömään. Ruoka ei ollut parasta, mitä kansijalkani oli tarjonnut. Kuitenkin parempaa, kuin ei mikään, mihin olin ennen tottunut.
Olin valmis ruokailussani, poistuin siitä huoneesta. Näin kaksijalkani suuren huoneen pehmen esineen päällä. Hän oli keskittynyt omiin puuhiinsa, joten uskalsin hivuttautua pehmeän asian sivulle.
Yhtä-äkkiä kaksijalkani puhui jotain, kuulin oman nimeni ja sanan sohva. Olikohan se tämän esineen nimi? Hän oli kyllä muutman kerran aijemminkin sanonut niin, tämän esineen läheisyydessä. Huojahdin hieman taaksepäin, ja värisytin viiksiäni. Kaksijalka oli huomannut minut, olisiko minun nyt turvallista nousta hänen kanssaan saman esineen päälle? Hetken rohkeudenkeräämisen jälkeen uskalsin hypätä tämän ’sohvan’ päälle. Katsoin kaksijalkaani, hän näytti taas keskittyneensä omaan asiaan, koska oli varmaan olettanut minun lähteneen pois. Hiivin lähemmäs häntä ja varauduin hyppäämään alas.
Kaksijalkani pää kääntyi hitaasti, haistoin hänen olevan iloinen. Ehkä minä en ollut aktiivisessa vaarassa. Kaksijalkani antoi kätensä haisteltavakseni, hieraisin siihen kasvojani. Halusin saada oman hajuni häneen, vaikkakin hän saattoi satuttaa minua kädellään, hampaani satuttaisivat häntä. Hänen toinen käsi tuli hitaasti pääni päälle ja alkoi silittämään. Mielestäni kahdesta suunnasta kosketus tuntui epämukavalta, joten peräännyin hieman. Osittain kyllä toivoin, että pystyisin luottamaan häneen, mutta en vain voinut.
Yhtä-äkkiä talon ulkoa kuului kova ääni. Se oli vähän kuin koputusta. Kaksijalkani nousi ja meni varmaan tarkistamaan äänen lähteen. Tai niinhän minä luulin, kunnes kuulin toisen kaksijalan äänen. Hyppäsin heti korkeammalle, mihin edes oma kaksijalkani ollut koskaan tullut häiritsemään minua. Katsoin, kuinka taloon tuli sisälle muutama kaksijalka. Molemmat olivat hieman kaksijalkaani vanhempia.
Kuulin heidän puhuvan, ja jossain kohtaa kuulin myös oman nimeni. Sitten molemmat kaksijalat lähestyivät minua. He vaikuttivat uhkaavilta, ja toinen haisi hieman samalle, kuin entinen omistajani. Vaikkakin he olivat osittain allani, eivätkä aktiivisesti yrittäneet satuttaa minua, sähisin heille silti. Luottamukseni ei riittänyt. Painauduin tason seinää vasten ja yritin olla tärisemättä. Enhän minä voinut näyttää heille pelkoani.
Katsoin, kuinka molemmat vanhemmat yksilöt menivät oman kaksijalkani viereen. He alkoivat keskustelemaan, sitä oli mielenkiintoista seurata. Hetken päästä uskalsin työntää pääni ulos tasosta, ja sain myös katsella heitä.

Toiset kaksijalat olivat lähteneet hetki sitten, uskalsin tulla pois piilopaikastani. Hyppäsin alas maahan ja katsahdin kaksijalkaani. Hänellä oli kädessään jonkinlainen punainen esine, pitkä sellainen. Kaksijalkani työnsi sen lähemmäs kuonoani, uskalsin haistaa sitä. Se haisi aivan niille toisille kaksijaloille! Hiivin taemmas ja katsoin kaksijalkaani, kun hän nojautui alas minun tasolleni. Hän ojensi kätensä ja työnsi sen alleni. Yritin hypätä pois, mutta hän oli jo kerennyt ottaa minusta kiinni. Tässä se olisi, nyt hän heittäisi minut ulos ja laittaisi minut kärsimään ikuisesti. Olinko todella ansainnut tämän?
Yllätyksekseni kaksijalkani puhui minulle rauhoittelevasti ja ojensi pienen herkun. Jalkani huojuivat allani, mutta painoni oli toistaiseksi kaksijalkani kättä vasten. Päästin kurkustani kyllä hienoisen murinan, ehkä hän ymmärtäisi olla satuttamatta minua. Hän toi punaisen esineen vielä kerran nenäni viereen, se haisi edelleen kammottavalle.
Yhtä-äkkiä kaksijalkani kierti esineen kaulani ympärille, tiesin sen, hän yritti tappaa minut. Potkin takajaloillani ja yritin rämpiä itseni pois tämän otteesta, mutta hän ei päästänyt irti. Kaksijalkani otti tiukemmin minusta kiinni, hän todella yritti saada esinettä kaulani ympäri. Takajalkani eivät auttaneet, joten yritin purra omistajaani. Hän varmaan suuttuisi minulle entistä enemmän, mutta mieluummin niin kuin että olisin mennyttä kamaa. Hän vihdoinkin tiputti minut otteestaan, juoksin turvaan ylös portaita. Sieltä hän ei minua löytäisi. Ryntäsin huoneeseen, missä kaksijalkani ei juurikaan ollut. Sen, missä olin ensimmäiset päivät tänne tultuani. Hän ei toivottavasti ylettäisi ottamaan minua täältä, ja saisin olla hetken rauhassa.

//Kammottava haju on siis alkoholi

//Kirjoittaja: Käärmis

//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala

Merete ehdotti lähtevänsä mukaani etsimään ruokaa, joka kelpasi minulle teitysti enemmän kuin hyvin. Olin tieteinkin hieman huolissani siitä oliko naaras liian väsynyt yöllisen seikkailunsa jäljiltä, mutta jos hän itse tahtoi todella lähteä mukaan, mikä minä kieltämäänkään olin.
Kävellessämme kysyin häneltä juurikin hänen reissustaan ja naaras kertoi olleensa vain tutkimassa kaksijalkalaa. Asiahan ei minua tietenkään haitannut, sillä Merete oli itsenäinen ja oma kissansa, eikä hänen tarvinnut minulle tulla kertoilemaan menemisistään. Hän sai jättää meidät täysin sanomatta kokonaankin, jos vain joskus tahtoi niin. En minä häntä estäisikään. Hän teki omat päätöksensä elämästään.
Juttelin hieman niitä näitä muun muassa siitä, miten olin huolissani toisinaan Harjuksesta, kun hän tuli aina takaisin pesälle vain aina yhä hurjempien tarinoiden kera ja kuinka hän saattaisi vielä satuttaa itsensä jonain kertana. Lisäksi kerroin hänelle hieman tarinoita siitä, miten itse tutkiessamme kaksijalkalaa Revontuli oli säikähtänyt kaksijalan pentua niin kovasti, että oli lähes tukehtunut omaan sylkeensä silkasta säikähdyksestä.
Saapuessamme kaksijalkalan laidalle ehdotin, että pysyttelisimme lähekkäin, jotta voisimme pyytää apua jonkin saaliin nappaamisessa, jos se osoittautuisi hankalaksi, mutta kuitenkin sillä tavoin, ettemme olleet suoraan samassa paikassa.
Nousin pikaisesti ja ketterästi ylös lähimpään puuuhun ja tasapainottelin sen oksilla. Yritin katsella, jahka näkisin saalista paremmin ylhäältä käsin. Rakastin saalistaa, mutta saalista oli hankala löytää aina kylmän aikaan ja monesti siksi oli hyvä idea etsiä ruokaa kaksijalkojen avulla. Se oli jotain, jonka olimme veljeni kanssa jo kauan aikaa sitten tajunneet.
“Tähdenlento!” kuulin Mereten hiljaisen sihahduksen lähistöltä ja huomasin hänen kiinnittäneen huomionsa myyrään. Seurasin tarkkaan myös itse, kun hän lähestyi myyrää hitaasti varoen, ettei se huomaisi häntä. Itse koetin pysyä sen yläpuolella, jotta voisin loikata alas sen päälle ylhäältä käsin, mikäli nuorempi naaras ei saisi saalista kiinni. Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä naaras onnistui nappaaman saaliinsa kauniilla liikkeellä.
“Hienoa työtä!” kehuin kermanväristä ystävääni ja vilkuilin vielä ympärillemme. “Katsotaan vielä nopeasti, jos tuolla suunnassa olisi jotain ja palataan sitten takaisin.”
“Selvä”, Merete vastasi lyhyesti ja nappasi lumen punertavaksi värjänneen saaliinsa taas suuhunsa samalla, kun lähdimme toiseen suuntaan. Sielläkään ei tuntunut kovasti saaliiden hajuja, mutta yhden oravan tuoksun erotin. Yritin seurata sitä, jos vaikka löytäisin sen pesäkololle, mutta pörröhäntä oli vain käynyt talvivarastoillaan, eikä jättänyt jälkeensä kunnon hajuja, joista sen suunnan erottaisi hyvin.
“Eiköhän tuo myyräsi riitä yhdelle kasvavalle nuorelle naaraalle hyvin. Lähdetään takaisin niin voin kertoa sinulle vielä tarinan siitä kuinka Revontuli joskus luuli minun hukkuneen, koska hänen painajaisensa oli kuulemma ollut niin realistinen”, naukaisin loikatessani alas puusta Mereten vierelle.

Hiirenkorva oli lämmittänyt paikkoja jo kovasti ja alkoi olla vähitellen aika lähteä taas jatkamaan iänikuista matkaamistamme. Vielä muuutama kuu takaperin se ei ollut ollut ikinä sen suurempi asia, mutta kun minun ja veljeni seuraan oli liittynyt lisää kissoja, ei kaikki enää tuntunut yhtä itsestäänselvältä. Nyt täytyi itsensä lisäksi huolehtia kolmesta muusta kissasta ja pitää huolta siitä, että kukaan ei jäisi jälkeen tai haavoittuisi.
“Harjus, Merete, olisi aika ryhtyä lähtöön. Nyt kun hiirenkorva on päässyt jo pitkälle huomaa, että olemme kotiutuneet liian hyvin kaksijalkalaan. Tarkoituksemme ei ole jäädä asumaan kuin kotikisut vaan suunnata pikimmiten takaisin metsään nyt, kun siellä alkaa olla tarpeeksi saalista selviytymiseen”, nau’uin ja patistelin nuorisoa ylös ja ulos. Revontuli oli kerännyt pienen yrttinippunsa mukaansa ja odotti lähtöä. Hän oli herännyt jo aikaisin katomaan, jos saisi mukaansa kissanminttua. Se oli kuulemma parasta, jota kaksijalkalasta ikinä saattoi ottaa mukaansa.
“Mihin me lähdemme?” Merete kysyi. Hymyilin naaraalle pirteästi.
“Hyvä, että kysyit. Olemme olleet klaanien lähistöllä hyvän tovin ennen kuin tulimme tänne ja ajattelimme, että voisimme pitää hieman pidemmän reissun jonnekin muualle tällä kertaa”, Revontuli kertoi laskettuaan pienen yrttiläjänsä maahan. Nyökyttelin osoittaakseni, että päätös on ollut yhteinen.
“Mikäli suuntaan haluaa vaikuttaa millään tapaa, milloin vain saa ehdottaa. Emme ajatelleet tyrmätä useita ehdotuksia tuosta noin vain”, naukaisin.
“Voimmeko käydä taas Puhin luona?!” Harjus ehdotti innostuneena. Naurahdin nuoren kollin innolle hieman ja pudistelin sitten päätäni.
“Ellei hän satu tulemaan vastaan, emme ajatelleet jäädä norkoilemaan tähän kaksijalkalaan yhtään sen pidempään kuin on tarpeellista. Metsässä voimme tehdä aina pieniä väliaikaisia leirejä ja pesiä itsellemme, johon voimme majoittua aina herkeksi aikaa, kunnes haluamme taas jatkaa matkaa”, kerroin ja katsoin Harjusta anteeksipyytävästi. Hän piti varmasti Puhista ja olisi halunnut nähdä hänet uudelleen, mutta nyt ei ollut oikea aika sille.
“Matka voi kestää pitkään ennen kuin päädymme minnekään, johon haluamme majoittua pidemmäksi aikaa, joten valmistautukaa siihen, että joudutte kävelemään päivätolkulla ilman kunnollisia usean päivän pausseja”, Revontuli naukaisi ankarasti ja vilkuili Mereteä ja Harjusta merkitsevästi. He eivät olleet yhtä kokeneita kuin me ja me molemmat tiesimme sen veljeni kanssa. He olivat paljon nuorempia. Kuitenkaan hänen sävynsä ei ollut sellainen kuin olisin halunnut.
“Nyt annat kuvan siitä, että retkemme ovat aivan kamalia. Tietysti voimme pysähtyä, jos tunnemme sen tarpeelliseksi, mutta saatamme kulkea usean päivän verran ilman, että majoitumme kunnolla. Kuitenkin tavoite on pitää hauskaa, joten jos jollakulla on mitään kritiikkiä ja valituksia, se otetaan enemmän kuin mielellään vastaan. Ei ole tarkoituksena kiduttaa ketään”, nau’uin lempeämmin ja annoin veljelleni tuiman katseen, jonka hän vain sivuutti lapojen kohautuksella.
“Emmekö voi käydä klaanien luona?” Harjus vaikersi. Hymyilin hänelle hellästi ja puskin hänen rintaansa varovasti päälläni.
“Ajattelimme lähteä toiseen suuntaan, mutta ehkä ensi kerralla. Emme tiedä kuinka mielellään klaanit ottavat meidät vastaan muutenkaan. Olemme ennenkin saaneet kylmän vastaanoton Revontulen kanssa”, vastasin ja lähdin tassuttamaan ulos pesästä ja vähitellen kauemmas. Tarkoitus ei ollut jäädä suustan kiinni.
“Mitä mieltä sinä olet tästä, Merete? Eikö olekin jännittävää!” Harjus kysyi takanani kermanväriseltä naaraalta. Hän vaikutti olevan innoissaan siitä, että pääsi retkeilemään porukalla ja seikkailemaan kauemmillakin mailla. Meretestä en tiennyt niin varmaksi.

//Markku?

//Kirjoittaja: Käärmis

//Kotikisu | Kujakissayhteisö

Ilahduin, kun Aava ja Hanki suostuivat tulemaan käymään sisällä kaksijalanpesässäni. Oli ihanaa saada seuralaisia ja mielelläni esittelisin heille kaikenlaista sisällä. Ken tietää, ehkä heistä tulisi vielä ystäviäni. Toki jokin näissä kissoissa viesti minulle sen, että ystävyys ei ollut heidän prioriteettilistansa kärjessä. Vaikka asia olikin harmillinen, en mahtaisi sille mitään. Pitäisin kuitenkin huolta siitä, että nämä kissat ymmärtäisivät olevansa tervetulleita niin kauan, kun eivät yrittäisi suoraan satuttaa rakastani tai minua.
Pujahdin sisään kaksijalanpesään pienen luukkuni kautta ja käännyin odottamaan seuralaisteni tuloa. Annoin heidän ottaa täysin oman aikansa, sillä oli hyvin ymmärrettävää, että oli vaikeaa tulla uuteen ympäristöön sillä tavoin. Etenkin, kun minun ymmärrykseni mukaisesti Aava ja Hanki eivät suoraan vaikuttaneet olevan kotikisujakaan, hyvin herkästi he kokisivat pelkoa tai inhoa kaksijalkoja kohtaan.
“Kaksijalkani on tuolla päin, tilassa, jossa kaksijalat – ja minä – ruokailevat aina. Hän ei ole lainkaan häiriöksi, mutta rakkaimpani pennun pennut voivat olla hieman villimpiä. Kuitenkaan he eivät tahdo mitään pahaa teille ja enintään yrittäisivät leikkiä kanssanne, joten heistäkään ei pitäisi olla suurtaa huolta”, selitin virailleni, kun he saapuivat sisään. Hanki näytti olevan erityisen varuillaan ja Aavakaan ei ollut täysin rauhallisen näköinen, mutta en päättänyt kiinnittää siihen liikaa huomiota. He voisivat lähteä milloin tahansa, jos he tahtoisivat.
“Meidän ei tarvitse mennä kaksijalkojen luokse. Täällä on paljon muutakin kiinnostavaa, kuten erilaiset petini ja leluni”, nau’uin, kun välillemme tuli taas hiljainen hetki. Hymyillen leveästi loikin raapimapuuni luokse ja pujahdin sen juuressa olevaan onkaloon. Sieltä nappasin pienen pörröisen pallon, joka tuoksui taivaalliselle ja jossa roikkui pieni kello, joka kilahteli samalla tavoin kuin kaulapannassani kiinni oleva kello.
“Onko tuo lempilelusi?” Aava kysyi. En ollut varma oliko kysymys oikeasti mielenkiinnosta vai siksi, että hän halusi vain jotain puhuttavaa, jotta meidän ei tarvitsisi olla täydessä painostavassa hiljaisuudessakaan.
“Sanoisin niin. Rakkaimpani ei ole täysin kunnossa vanhan ikänsä vuoksi ja täten ei voi leikkiä kanssani yhtä aktiivisesti kuin hänen nuoremmat vieraansa. Tästä syystä usein leikin itsekseni ja tällainen pieni pallo on hyvä sellaiseen leikkimiseen. Jos tahdotte, voimme kokeilla sitä yhdessäkin. En käytä lelujani loppupelissä kamalan usein”, ehdotin ja tökkäsin kilahtavan pörröpallon Aavan ja Hangen tassujen juureen. Hanki vilkaisi toveriaan kuin viestiäkseen telepaattisesti toisen naaraan kanssa, mutta ei ainakaan heti sanonut mitään. Minä istahdin sen sijaan maahan odottamaan vastausta.
“Voin myös tuoda teille vähän syötävää, jos leikkiminen ei huvita”, naukaisin vielä. Vaihtoehtojen antaminen oli tärkeää. Se teki selkeäksi sen, etten pakottanut vieraitani mihinkään ja annoin heille täysin vapaat tassut valintojensa kanssa. He vastasivat omasta käytöksestään ja saivat itse päättää siitä mitä tahtoivat ja eivät tahtoneet kanssani tehdä. Etenkin, kun ajatteli, että olimme vasta tavanneet ja he olivat itselleen vieraassa ympäristössä niin monien uusien hajujen ja näkyjen keskellä, oli enemmän kuin ymmärrettävää, jos he eivät halunneet ryhtyä johonkin, kuten leikkiminen.

//Aava?
//Voit skippaa aikaa, jos haluut kans ja päättää haluutko jatkaa vielä tilannetta

//Kirjoittaja: Saaga

//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala

Nyökyttelin Tähdenlennon itsepuhelulle. Olin niin tottunut elelemään yksin, että minusta ei tuntunut miellyttävältä pyytää Harjukselta jääneitä ruokia itselleni. Päätin siis liittyä Tähdenlennon seuraan, vaikka polkuanturani olivat jo arat kaikesta kuljeskelusta.
“Käyhän se!” Tähdenlento naukaisi iloisesti, kun pyysin saada tulla mukaan. Vilautin pienen hymyn ja seurasin sitten sinikilpikonnakuvioista turkkia ulos pesästä.
“Missä oikein olit koko yön?” naaras kysyi, mutta en kuullut juurikaan suuttumusta tuon äänessä. Pelkkä lämmin huoli ja uteliaisuus välittyi sanoista.
“Tutkin kaksijalkalaa”, vastasin ilmeettömästi, “Anteeksi.”
“Ei sinun tarvitse pahoitella. Saat tulla ja mennä mielesi mukaan, mutta muista olla varovainen”, Tähdenlennon sanat saivat turkkini kihelmöimään. Välittikö naaras minusta todella? En koskaan aikaisemmin ollut kokenut toisen kissan huolenpitoa. Olin lyhyen elämäni aikana ehtinyt elämään vain yksikseni ja yhden kaksijalan kanssa. Kummastakaan minulla ei ollut erityisen hyviä kokemuksia, mutta en myöskään ollut mitenkään itsevarma muiden kissojen seurassa.
“Kiitos”, nau’uin ääni väristen hiukan.
Jollakin tapaa minua jännitti näiden kissojen seurassa. Entä, jos tekisin jotain väärin eivätkä he enää välittäisi minusta näin? Toisaalta en minä tarvinnut kenenkään välittämistä. Epävarma horjahteluni tässä vaarojen täyttämässä maailmassa kyllä hyötyi pienestä kannattelusta etenkin näin lehtikadon aikaan.
Sisäinen konfliktini vei minut mukanaan enkä huomannutkaan, että saavuimme kaksijalkojen pesien muodostamalle riville. Tähdenlento hyppäsi kivistä kootun aidan päälle ja seurasin heti perässä. Naaras oli kertonut ensimmäistä kertaa tavattuamme, että kävi kerjäämässä kaksijaloilta ruokaa. En ollut koskaan itse tehnyt niin ja nyt pohdin, oliko vanhemman naaraan tarkoitus hakea taas ruokansa kaksijaloilta. Hännänpääni vääntyili hiukan hermostuneesti, mutta Tähdenlennon tyyni olemus osin rauhoitti myös minua.

//Tähtösetäni?

//Kirjoittaja: Käärmis

//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala

Makasin pedilläni Revontulen kyljessä kiinni ja kuuntelin Harjuksen tarinaa siitä, kuinka hän oli onnistunut pakenemaan kaksijalalta ja tämän koiralta. Kolli vaikutti kovin ylpeältä suorituksestaan, mutta minua se vain huoletti. En tahtonut hänen päätyvän pulaan.
“Harjus, muista olla sitten varovainen, ihan tosi. Emme tahdo, että sinulle oikeasti tapahtuu mitään. Varmista aina kaksijalanpesien ympäristöt koirien hajujen varalta ennen kuin menet niiden reviirille”, Revontuli naukaisi. Harjus nyökkäsi, vaikka vaikutti hieman turhautuneelta, että sai vain iänikuista huolenpitoa niskaansa. Hän alkoi olla jo iso kissa. Kyllä hän pärjäisi – useimmiten.
“Kyllä minä tiedän. Se oli vain yksi kerta. Lupaan olla varovaisempi ensi kerralla. Lisäksi, sain ainakin harjoitelluksi pakenemista. Alan jo vähitellen viihtyä täällä kaksijalkalassa, vaikka en vieläkään voisi sanoa hirviöitä lempi seurakseni”, kolli naukui. Nyökyttelin hieman samalla, kun hän puhui, sen merkiksi, että todella kuuntelin häntä.
“Kaksijalkala on… mukava kylmäksi ajaksi. En kuitenkaan sanoisi haluavani pysytellä täällä yhtään sen kauempaa kuin on tarpeen”, kerroin oman mielipiteeni. Molemmat kollit nyökyttivät.
“Minä en ole oikein koskaan ollut niinkään kaksijalkaloiden ystävä. En pidä kaksijaloista, enkä niiden koirista. Ja hirviöt ovatkin se kauhein osuus. Niin arvaamattomia ne osaavat välillä olla – kaikki mainituista”, Revontulikin kommentoi. En voinut kuin olla osin hänen kanssaan samaa mieltä. Vaikka yleisesti kaksijalat eivät minua haitanneet, ne osasivat kyllä olla välillä arvaamattomia ja niiden hirviöt ja koirat olivat usein ongelma.
Vilkaisin ulos. Merete oli kadonnut jonkin aikaa sitten ulos. Jo Hajuksen tarina koirista huoletti minua, mutta se, että naaras viihtyi yksikseen niin pitkään ulkona alkoi myös jo hiljalleen aiheuttaa kihelmöintiä tassujeni pohjissa. Toivottavasti hän olisi kunnossa.
Revontuli nousi raskaasti tassuilleen. Hän oli alkanut näyttää vähäsen pienen nuhan merkkejä, joten yritin pitää huolta siitä, ettei hän ryhtyisi rasittamaan itseään liikaa. Emme halunneet, että hänen tautinsa kasvaisi ja tarttuisi sitten muihin.
“Menehän jo pienille torkuille”, ohjeistin ja vilkaisin sitten Harjukseen. Nuorempi kolli otti merkin ja siirtyi veljeni seuraksi makuulle lämmittämään häntä omalla lämmöllään.
Kuulin jo ulkoa ääntä ja nousin tassuilleni. Pian tuttu kermanvärinen naaras ilmaantui jo sisään. Katsoin häntä tarkkaan ja tutkailin hänen turkkiaan katseellani. Hän näytti olevan ainakin päällepäin kunnossa.
“Tulithan sinä. Oletko nälkäinen? Voisin käydä etsimässä meille hieman jotain? Tai Harjuksella saattaa olla myös hieman jotain jämiä vielä jäljellä hänen ruokailustaan”, nau’uin naaraalle lempeästi. “Revontulella taitaa myös olla nuhan alku, kannattaa varoa, ettet itsekin sairastu.”

//Metretet?

//Kirjoittaja: Saaga

//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala

Matkanteko kävi tassuihini ja aloin jo väsyä, mutta onneksi olin jo lähellä pesää. Kuljin mahdollisimman kaukana suurimmista teistä, koska en lainkaan pitänyt hirviöiden pitämästä metelistä. Tällä reitillä kulki enemmän koiria, mutta tiesin myös hyviä pakoteitä.
Jäin yhteen risteykseen pohtimaan yrittäisinkö kerjätä kaksijaloilta ruokaa tai kävisinkö roskiksilla hakemassa jotakin vietävää, mutta jalkani valittivat jo pitkästä matkasta, joten päätin suunnata suorinta tietä pesälle.
Lumen narskuessa käpälieni alla tulin hyvin tietoiseksi sen märästä tunnusta jaloissani sekä vatsakarvoissani. Vedin vatsaani ylöspäin välttääkseni sulavan lumen pääsyn mahani iholle. Jouduin loikkaamaan yhden aidan päälle ja kulkemaan tasapainotellen sen päällä jonkin matkaa, jotten olisi kastunut kokonaan. Hirviöiden läheisyydessä lumi tuntui sulavan pois nopeammin, joten kaduin hieman reittivalintaani, mutta saisin kyllä itseni lämmitettyä pesälle päästyäni.
Tungin itseni pienestä kolosta sisään pesään. Siellä tuoksui tuttujen kissojen tuoksu ja lämpö. Tietyllä tapaa yhdistin hajun myös turvaan. Varovaiseen hauraaseen turvantuntuun, jonka pidin jossain sisälläni piilossa. En halunnut kenenkään rikkovan sitä enää.
Tähdenlento seisoi edessäni silmät hieman huolestuneen näköisinä. Katsoin alas hiljaisena ja yritin keksiä sopivia sanoja. Anteeksi? En ollut ihan varma oliko minun lupa vain lähteä ja kulkea kuten halusin. Kai minun olisi pitänyt jotain ilmoittaa.

//Tähdentö

//Kirjoittaja: Saaga

//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala

Hylätty kaksijalkojen pesä seisoi yksikseen keskellä laakeaa aluetta. Koko paikka näytti varsin autiolta, joten uskaltauduin lähemmäs. Loikin kinoksien seasta yhden ikkunan luokse ja loikkasin sen kautta sisään. Kaksijalka, jonka pesä tämä oli joskus ollut oli vienyt kaiken lähtiessään. Juuri mitään ei ollut jäänyt jälkeen. Huokaisin turhautuneena ja jäin istumaan puoliksi laudoitetun ikkunan ulkopuolelle työnnettyäni vain kuononi sisään tutkiakseni löytöäni.
Päätin lähteä muualle josko onnistaisi lämmikkeiden etsinnässä. Yöt olivat niin kylmiä, että kaipasin jotain lämmintä ja pehmeää pesääni. Loikkasin alas takaisin lumelle ja askeleet narskuen palasin takaisin kaksijalkalan käytetylle puolelle.
Kadut olivat hiljaisia varhain aamulla. Hirviöt heräisivät vasta vähän myöhemmin ja kaksijalkojen virrat lähtisivät taas liikkeelle. Sain kulkea rauhassa kunnes hiljaisuuden rikkoi koiran räksytys. Se katsoi minua silmiin kiskoen narua, joka yhdisti sen kaksijalkaansa. Karvani nousivat hitaasti pystyyn ja kurkustani kumpusi vihainen mouru.
Koira ei ollut iso, mutta koira kuitenkin ja pulskemman näköinen kuin minä oman kokoni arvelin olevan. Häntäni viuhtoi edestakaisin, kun koitin keksiä tapaa kiertää lähestyvä koira ja sen kaksijalka.
Ainoaksi vaihtoehdokseni jäi luikahtaa pientä kujaa pitkin kahden suuren rakennuksen väliin. Kipitin polkuanturat kovilla kaksijalkojen tekemän kivilattian ansiosta. Onneksi ne olivat jo hiukan tottuneemmat, koska verestävät polkuanturat eivät tosiaan tutuneet mukavilta.
Kipitin syrjäistä kujaa pitkin sen loppuun saakka. Kohtasin pitkän seinän, jota pitkin kulki köynnöksiä. Arvion hetken niiden kestävyyttä, mutta tulin tulokseen, että ne saisivat nyt luvan kestää. Kiipeilytaitojeni puolesta ei ollut huolta. Viime illan kynsienteroitushetki Harjuksen kanssa ei ollutkaan aivan turhaa. Tartuin köynnöksiin vaivattomasti ja miltei liisin rakennusten katolle. Ne eivät olleet mitenkään korkeita joihinkin kaksijalkalan toisella puolen sijaitseviin rakennuksiin verrattuna, mutta olin silti ylpeä itsestäni. Kattojen litteys antoi minulle mahdollisuuden loikata katolta toiselle. Kuljettuani niin vähän matkaa eteeni tuli suurempi väli. Sitä en voisi ylittää loikkaamalla, mutta pieni lankku kulki katolta toiselle. Katto, jolle suunnittelin kulkevani oli hieman alempana kuin se jolla seisoin nyt. Lankku oli siis lievästi alaviistoon.
Harkitsin sille astumista tarkasti. Tippumisen mahdollisuus oli suuri enkä ollut varma oliko riskinotto todellakaan sen arvoinen.
En kuitenkaan keksinyt järkevämpää reittiä takaisin kaduille ja jokin adrenaliinin haluinen olento sisälläni oli jo herännyt. Huokaisin syvään ja otin jalat alleni.
Juostessani lankkua pitkin huomasin kuinka kapea se oikeasti oli. Sydämeni hakkasi lujempaa kuin puuta piiskaavat käpäläni.
Jarrutin juoksuni, kun saavutin alemman katon. Huohotin paikoillani seisten silmät ammollaan. Adrenaliinihirviö oli todella saanut haluamansa. Jalkani tärisivät allani ja vaivuin makuulleni katon lumipeitteelle. Kylkeni kohoili edelleen hyvin tiheää tahtia, mutta kehoni oli jo rauhoittumaan päin. Mieleni taas kulki edelleen kierroksia. Olinko mennyt aivan sekaisin Harjuksen seurasta?
Kolli tykkäsi tehdä kaikkea hieman typerää aina ajoittain, mutta en olisi luullut edes hänen – saatika sitten minun! – ylittävän katua kahden katon välillä nojaavan lankun päällä.
Nousin hitaasti jaloilleni, kun ne tuntuivat taas kantavan. Tassutin katon reunalle ja katsahdin alas. Onnekseni näin parikin tasoa joiden kautta oli helppo hyppiä taas maankamaralle.
Helpotus purkautui kehräyksenä ja painauduin seinää vasten ollakseni äännähtelystäni huolimatta mahdollisimman huomaamaton. Hirviöt olivat heränneet, joten matkani takaisin saattaisi olla hiukan vaarallisempi kuin olin alunperin toivonut.
Kaiken lisäksi olin ajautunut aika kauaksi pesäpaikastamme.
Oli aika pistää vauhtia, koska muuten en ehtisi takaisin ennen aurinkohuippua ja sitten Tähdenlento olisi varmasti jo huolissaan. Naaras oli ottanut minut jo pieneen perheeseensä ja selvästi teki kaikkensa, jotta tunsin oloni turvalliseksi. Olin siitä hyvin kiitollinen vaikka en osannutkaan aivan sanoittaa sitä.

//Kirjoittaja: Soturikissa

//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala

Kävelin jyrkkiä askelmia ylös, kaksijalkani oli mennyt sinne aijemmin. Valon määrä väheni, kun nousin ylös. Mutta yläkerran ikkunat toivat edes vähän valoa sisään. Näin kaksijalkani ikkunan läpi tekemässä asioita välkkyvällä asialla, mutta menin sen huoneen ohi. Hän ei ollut kiinnostava.
Käveltyäni hieman pidemmälle näin toisen oven, sen takana oli suuri, pehmeä ja korkea makuualusta. Haistelin huonetta, kaikkia puisia rakennelmia yksi kerrallaan. Vaarantarkastukseni jälkeen päädyin hyppäämään sille makuualustalle. Tassuni upposivat siihen, se oli kuin untuvapeite. Laskin kehoni ja sitten häntäni. Kuuntelin kaksijalkaani, joka tuntui edelleen olevan toisessa huoneessa. Laskin pääni tassujeni päälle. Pidin korvani vielä vapaana, koska en halunnut yllättävää vaaratilannetta. Hän saattoi suunitella ansaa.
Kun oli hiljaista tarpeeksi pitkän ajan, uskalsin laskea korvani ja alkaa lepäämään.

Avasin silmäni, kauhukseni olin taas vanhassa kodissani. Entinen omistajani vierelläni. Hänellä oli taas jokin satuttamisväline kädessä. Tällä kerralla hän vain löi minua sillä, sen esineen terävä kärki meni helposti ohuen niskanahkani läpi. Viiltävä kipu tuntui niskassani, se lähetti aaltoilevia singaaleja aivoilleni jatkuvasta vaarasta. Mitä olin tehnyt tällä kertaa? Olinko minä taas ansainnut tämän?
Kipu niskassani ei hellittänyt, se oli liian voimakas. Kaksijalan heittämä esine tuntui siltä, että se oli edelleen sisässäni. Ajatuskin kuvotti minua. Oksensin.

Hätkähdin hereille. Ikkunasta ei paistanut enää valo, siellä oli pimeää. Katsahdin ympärilleni. Vieressä makasi kaksijalkani, hän näytti nukkuvan. Hypähdin pois sängyltä, juoksin turvaan. Olin tehnyt suuren virheen, päästin suojani alas. Olisin voinut kuolla.
Etsin uutta makuupaikkaa, etenkin sellaista mistä minua ei heti huomattaisi. Ensimmäisten öiden nukkumapaikka sopi minulle oikein hyvin. Siellä oli rauhallista ja turvallista.
Hypähdin ylös makuupaikalleni, jossa oli lempipalloni, koska siitä kuului kivaa ääntä. Ympärilläni oli muutama seinä, jotka olivat kaikki pehmeitä. Se oli täydellinen paikka nukkua yön yli.

’Räks!’ Heräsin jonkinlaiseen ääneen. Painauduin heti kasaan, mutta pian tajusin sen tulleen jostain ulkoa olevasta jutusta.
Silti minua kuumotti ja halusin mennä tarkistamaan talon. Ensin kävin siellä, missä kaksijalkani aina valmisti ruokani. Sitten kävin tarkistamassa toisen huoneen, jossa oli omituinen lattia. Samassa tilassa oli myös suuri valkoinen äänenpitäjä ja minun tarpeidentekopaikka.
En käynyt tarkistamassa yläkertaa, koska tiesin että kaksijalkani odottaisi siellä minun satuttamista. Ehkä hän havitteli minua äänellä sinne.

Olin päättänyt mennä nukkumaan oleskeluhuoneen makuupaikalle, koska se oli mukavampi. Näin, miten kaksijalkani käveli yläkerrasta askelmia alas. Yritin piiloutua makuupaikkani seinien taakse. Oletin, ettei hän nähnyt minua reagoinnin puutteen vuoksi.
”Tyrni! ???” Kaksijalkani kutsui nimeäni, kuulin nappuloiden äänen ja oletin, että oli ruoka-aika.
En tietenkään kävellyt hänen luokseen vaan odotin, että hän tuli pois siitä tilasta ennen kuin menin itse sinne. Olin tarkka turvallisuudestani.
Näin kaksijalkani poistuvan siitä tilasta. Hän suuntasi ovea kohti, josta pääsi ulos. Hän laittoi päälensä jonkinlaisia lämpimiä kankaanpaloja.
”Hei hei Tyrni! ???” Hän oli lähdössä, voisin nähdä hänet vasta illalla.
Nyt oli aikani mennä syömään, otin muutaman nappulan kulhostani ja join hieman vettä. Nyt kun kaksijalkani oli poissa, pystyin juomaan ja syömään ilman aktiivista vaaraa.
Hyppelin taas ylös, sinne missä olin ollut edellisenä päivänä. Tällä kertaa tavoitteeni ei ollut mennä nukkumaan, vaan tutkia se omituinen huone mistä kuului naksuvaa ääntä ja näkyi välkkyviä valoja edellisenä päivänä.
Haistelin ensin huoneessa ollutta kiipeilyalustaa. Se tuoksui aivan kaksijalaltani. Hieroin omaa hajua siihen, koska halusin osoittaa oman asemani tässä talossa. Seuraavaksi hyppäsin pyörivälle ja rullaavalle, hieman korkeammalle alustalle. Siitä oli helppo nousta puiselle pöydälle, jonka päällä oli muutama juttu.
Haistoin kaikkia esineitä, mikään ei haissut oudolle. Sitten kosketin niitä, yhdestä sain kuulumaan saman tyyppisen naksuvan äänen, mitä eilen olin kuullut, mutta hiljempaa. Toista en saanut siirrettyä, mutta siinä oli jännittävä pinta. Yksi esineistä oli hyvin ohut, pystysuorassa oleva ja hieman kiiltävä.
Yhtä esineistä kuitenkin sain liikutettua, se oli pienikokoinen ja oudonmuotoinen kapistus. Sen päästä tuli lanka, se muistutti hieman hiiren häntää. Yritin työntää sitä, ja sehän liukui. Halusin kokeilla, mitä tapahtuisi jos työntäisin sen reunan yli. Ehkäpä se tippuisi maahan, ja sillä voisi leikkiä? Tönäisin sitä muutaman kerran, enne kuin se tipahti. Esine jäi roikkumaan langastaan noin puoliväliin pöytää ja maata. Hyppäsin takaisin pyörivän alustan päälle. Esine heilui mukavasti suunasta toiseen, vaikka kosketin sitä vain hellästi.
Hyppäsin takaisin maahan. Huomioni kiinnittyi ulkona näkyvään lintuun. Se oli kahden lasin välissä, mutta ongelma oli helposti ratkaistavissa. Kiersin pois huoneesta ja juoksin askelmat alas. Lintu oli siellä edelleen. Yritin tökkiä lasia, jos se menisi rikki ja saisin linnun kiinni. Minua ärsytti suunnattomasti sen läpinäkyvän seinän olemassaolo. En saisi lintua kiinni.

Talon etuovi avautui, kaksijalkani astui sisään. Olin odottanut oven edellä häntä, vaikken edes tavallaan halunnut hänen tulevan takaisin. Kun varmistin että se oli todella hän, juoksin piiloon oleskelutilan suuren, valkoisen ja pehmeän esineen alle. Sieltä katsoin omistajaani, miten hän kävi yläkerrassa. Kauhu iski päähäni, omistajani oli varmasti vihainen minun tiputtamastani hauskasta esineestä. Olin varmasti tuomittu kärsimykseen. Rauhoittelin itseäni, kehräsin. Hän ei voinut kuulla sitä, mutta omissa korvissani se kuului kovempaa kuin mikään muu. Yllätyksekseni hän tuli alas ja puhui jotain minulle rakastelevalla äänensävyllä. Hän… ei tainutkaan… olla vihainen…
Hänellä oli kädessään jonkinlainen pieni musta neliö, joka ositti naamaani kohti. Hän oli pidellyt sitä edessäni jo muutaman kerran, mutta tällä kertaa hän piti sitä hieman pidempään. Hän yritti houkutella minut piilopaikasta pois herkuilla, mutta minua pelotti liikaa se että hän olisi vihainen tiputtamastani esineestä ja vain halusi esittää ihanaa ja anteeksiantavaa ennen minun satuttamista. Lihakseni jäykistyivät. En voinut liikkua, kuolisin. Kaksijalkani suuren houkuttelun jälkeen kuitenkin uskaltauduin työntää pääni pois piilostani. Sen voisin vetäistä tarpeaksi nopeasti takaisin sisään.
Kaksijalkani syötti minulle jotain hyvää, jotain tarpeaksi hyvää etten ollut enää tietoinen vaarasta. Kuitenkin, kun kaksijalkani yritti koskettaa minua menetin luottoni. Sähähdin ja löin tätä käteen, sitten juoksin pois.

Kaksijalkani nukkui samassa paikassa, missä minä olin nukkunut muutama yö sitten. Haistelin sitä untuvaista nukkumapaikkaa ja sitten hyppäsin sen pälle. Hänen suustaan kuului lievä kuorsaus. Tökin tätä pari kertaa jaloista, se oli tarpeaksi turvallista. Hän ei reagoinut. Kokeilin omistajani jalkaa hampaillani. Niin saisin hänet hereille.
”Auh!” Kaksijalkani huusi. Hän nousi istumaan ja katsoi minuun. Peräännyin ja vahingossa tipuin alas maahan. Onneksi refleksini olivat tarpeaksi hyvät, ja sain laskeuduttua alas satuttamatta itseäni.
Kaksijalkani nousi ja kiersi vierelleni. Hän kyykistyi ja sitten laittoi kätensä minun haisteltavaksi. Haistoin sitä, siinä oli sama haju mikä hänessä aina oli. Annoin hänen koskettaa turkkiani hieman. En ymmärtänyt, miten hän ei vieläkään ollut satuttanut minua. Miksi entinen kaksijalkani ei ollut ikinä hellästi koskettanut minua? Pieni ja lyhyt kehräys tuli kurkustani, kun omistajani rapsutti minua hieman lisää. Olinko onnellinen?
Peräännyin hieman, kun hän nousi taas koko pituuteensa. Ehkä hänen aikansa satuttaa minua oli tullut?
Satuttamisen sijaan hän kaivoi jonkinlaisesta laatikosta herkun. Nousin heti jaloilleni, kun haistoin sen ja mau’uin vimmatusti. Minulla oli kova nälkä. Alhaalla oleva ruoka oli loppunut.
Kaksijalkani tuli vierelleni ja meni kyykkyyn. Hän ojensi kätensä ja piti herkkua nenäni edessä. Se tuoksui hyvältä, puraisin hampaillani pienen palan siitä ja maistelin. Pian otin kaiken lopun suuhuni.
Omistajani meni takaisin makuulle. Mau’uin hänelle, koska en uskaltanut nousta takaisin untuvapeitteelle. Hän ei reagoinut millään tavalla ja jatkoi nukkumistaan. Halusin leikkiä, mutta… mutta ehkä olin liian huono siihen.

//Aww…
//Wihdohin

//Kirjoittaja: Käärmis

//Kotikisu | Kujakissayhteisö

Aava puhutteli minua hunajaisella äänellä ja yritti selvästi mielistellä minua. En oikein voinut sanoa pitäväni siitä suoranaisesti. Jos totta puhuttiin, olin hieman kummallinen kissayksilö. Rakastin kaksijalkaani enemmän kuin mitään mahdollista kissaa. Minun rakkaani oli ollut kanssani siitä lähtien, kun olin oppinut avustamaan kaksijalkoja pienillä tehtävilläni. Elämämme oli rauhaisaa yhteiseloa, jota en voinut muuta kuin arvostaa. Tästä syystä olinkin ilahtunut, kun hänen ystävänsä, joka esittäytyi Hangeksi otti puheenvuoron.
“Asun täällä kaksin rakkaimpani kanssa. Kaksijalkani siis. Toisinaan meille tulee vieraita, kuten nyt, joten ajattelin, ettei haittaa tulla ulos jaloittelemaan ja jättää hänet hetkeksi yksin”, selitin ja vilkuilin taas kolmea kissaa. Kolli, joka oli välissä mutissut nimekseen Kuminan alkoi näyttää hieman vaivaantuneelta ja vilkaisi hieman tovereitaan.
“Hoitakaa te tämä loppuun, minä käyn nopeasti tuolla vielä partioimassa”, hän totesi ja loikkasi alas aidalta kadoten sittemmin jonnekin. Heiluttelin hieman turkkiani, joka sai kaulani ympärillä olevan kaulapannan kellon kilahtamaan heleästi.
“Hei sitten! Pidä huolta itsestäsi ja minua saa tulla tapaamaan milloin vain!” huudahdin kollin perään vielä hyväntuulisesti ja käännyin sitten katsomaan taas kahta naarasta, jotka olivat sijoittuneina eteeni.
“Vai että asut kaksijalkasi kanssa kahden? Ja rakkaaksiko sinä häntä kutsuit?” Aava naukaisi ja vilkuili minua hännänpäästä nenänpäähän. Nyökkäsin hänelle leppoisasti. Hänen polttelevan katseensa alla en edelleenkään tuntenut itseäni epämukavaksi. Jotenkin en vain onnistunut siinä. Sisäinen rentouteni ja turvan tuntu tietäessäni kaksijalkani olevan lähistöllä oli tarpeeksi pitämään oloni mukavana. Lisäksi Aavan katse ei ollut uhkaava vaan ennemmin flirttaileva. Kuin sanatonta flirttiä, jota en täysin ymmärtänyt. Miksi hän minun kanssani sellaiseen leikkiin ryhtyi?
“Niin juuri. Rakkaani on jossain tuolla sisällä pennun pentujensa kanssa. He tulivat yökyläilemään. Oikein mukavia nuoria kaksijalkoja, uskokaa pois”, naukaisin hymyillen lempeästi, “Jos tahdotte, voitte tulla myös sisään. Kaksijalat olisivat varmasti enemmän kuin mielissään päästessään näkemään uusia kissoja. Etenkin, kun huomaisivat minulla olevan viimein ystäviä.”

//Aava?
//Sovittiin saagan kaa että vien Kuminan pois

//Kirjoittaja: Yuzu

//Erakko | Klaanien lähialueet

Istuin hiljaa metsänreunassa ja tutkin tätä reviiriä – minun reviiriäni – tarkasti silmäillen. Käpälissäni tuntui yhä Terälehden lämmin veri. Tunsin tämän tuntemattoman naaraan tappamisesta suurta mielihyvää. Hän oli ollut vain heikko surkimus, taakaksi muille kissoille, jotka vaikuttivat asuvan hänen kanssaan. Heikot eivät ansainneet elää! Se oli kaikkien opittava vaikeimman kautta, sillä minä kyllä pitäisin siitä huolen.
Olin nyt kaukana siitä paikasta, missä olin tappanut Terälehden. Lähdettyäni heidän saastaisesta leirinkuvatuksestaan jonka olin tahrinut tämän naaraan verellä, olin kuullut joitakin huutoja ja askelten ryminää. Äänet olivat kaikuneet muuten hiljaisessa metsässä pitkänä ulinana, joihin olin vastannut korkealla ulvahduksella. He eivät varmasti lähtisi etsimään Terälehden tappajaa, vaan jäisivät tietysti suremaan ja nyyhkyttämään toverinsa julmaa kohtaloa. Kihisin kiukusta. Oli suorastaan kunnia tulla minun, Sirpaleen, tappamaksi! Olemassa oli paljon muitakin tapoja heikoille kuolla, esimerkiksi kaksijalat ja niiden hirviöt, ketut tai satunnaiset kotikisut jotka puolustivat vakaumuksellisesti reviiriään. Niistä kaikista Terälehti oli kuitenkin osunut minun kynsiini. Tämän ketunmielisen naaraan olisi pitänyt kiittää minua, että hänen toverinsa muistaisivat hänet jonkun satunnaisen kulkukissan tappamana eikä kaksijalkojen hiirenaivoisten ansojen säälittävänä uhrina. Pysähdyin hetkeksi pienen puron reunalle ja kastoin käpäläni jääkylmään veteen. Niissä oleva veri näytti punertavan veden. Punaiset aallot pyörteilivät käpälieni ympärillä, ja sumea usva tuntui täyttävän mieleni. Minä kostaisin vielä! Tämä oli vasta alkua, vasta ensimmäinen uhri joka joutui kärsimään Fregatin puolesta. Ja kun kukaan ei enää uhmaisi minua, tappaisin viimeisen viholliseni. Myös petolliset, heikot sisareni saivat kuolla. Ellei joku heistä liittyisi minun seuraani tappamaan heidän emoaan. Ehkä en ollutkaan ainoa Fregatin hylkäämä pentu, vaan tämä ketunmieli oli jättänyt muutkin pentunsa oman onnensa nojaan. Sen he ansaitsivat! Jokainen Fregatin hoitama pentu ansaitsi kivuliaan kuoleman. Heistä ei olisi mihinkään, jos tulisivat yhtään petturimaiseen emoonsa.