Klaanittomien tarinat

Pidin olemukseni tyynenä ja eleettömänä. Valoksi ja Aaveeksi esittäytyneet kissat enteilivät ongelmia. Vaistosin sen. Heissä oli jotain mistä minä en pitänyt ja pelkäsin, että me joutuimme taistelemaan. Luotin meidän taistelutaitoihin, mutta en halunnut vuodattaa verta turhaan. Kun Valo alkoi puhumaan pahoista energioista, pudistelin päätäni. Noniin, he molemmat olivat täysin sekaisin! Jos olisin klaanikissa, olisin roijannut heidät niskavilloista suoraan parantajalle ja toivonut, että vahvat yrtit auttaisivat heitä unohtamaan mokomat harhat. Tyrskytiikeri kuitenkin kiirehti väliin ennen kuin ehdin vastata. Kumppanini taisi tietää, että en aina kyennyt pitämään terävää kieltäni kurissa. En etenkään, jos keskustelukumppani vaikutti aivan täysin hullulta. Astuin hieman taka-alalle ja annoin kollin hoitaa keskustelun. Tyrskytiikeri oli muutenkin parempi kaikissa esittelyjutuissa. Yhtäkkiä tulijoista tummaturkkinen pörhistyi kuin sähköiskun saanut ja alkoi vaikeroimaan kuin olisi nähnyt… aaveen. Asetuin jälleen Tyrskytiikerin eteen ja sähisin omituisen oloisille kissoille. Olin arvannut, että heistä todellakin koituisi murheita. Liu’utin kynteni ulos ja väläyttelin hampaitani Valolle, joka oli jäänyt tuijottamaan meitä kauhistuneilla silmillään.
“Painukaa muille maille, jos ette halua saada todellisia säröjä teidän pyhyyteenne”, uhkasin ja lopulta kilpikonnakuvioinen kolli otti ritolat. Puuskahdin. He taisivat olla eksyneet kissanminttuvarastolle.
“Pimeyden Metsä soikoon”, mutisin hölmistyneenä. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti enkä vieläkään oikein käsittänyt mitä tarkalleen oli käynyt. Kaksi tuntematonta erakkoa oli vain ilmestynyt meidän lähimetsikköön, pitänyt omituista meteliä, väittänyt meidän olevan saastuneita ja lähtenyt ulisten karkuun. Kaikenlaisia kissoja sitä hiiri elättikään. Vilkaisin Tyrskytiikeriin, jonka pääsi lyhykäinen naurahdus. Kolli taisi pitää tätä tapahtumasarjaa yhtä absurdina. Jos en olisi ollut todistamassa tätä omin silmin, minä en olisi varmaan uskonut sanaakaan. Sen verran kummalliselta tämä tuntui.
“Sitäpä juuri. Pitää varmaan tehostaa valvontaa. Minä en halua heidän ilmestyvän tänne uudelleen. En luota heihin tippaakaan, heillä itsellään taisi olla pahat mielessä”, huokaisin vanhemmalle kissalle ja säpsähdin, kun häntämme osuivat yhteen. Käännyimme katsomaan toisiamme vaivaantuneina. Ajattelikohan Tyrskytiikeri samaa kuin minä?
“Tuotaa… No, mites se Max? Kuulin hänen kertoneen Ullalle, että hän löysi Sepon kokoisen rotan. Olitko todistamassa sitä tapahtumasarjaa?” kysyin lopulta ja siirtelin tassujani, kuin nuori kolli ihastuksensa edessä. En ollut kuitenkaan lopettanut vielä.
“Ja pitäisiköhän meidä mennä katsomaan ovatko ne varikset ilmestyneet pellolle? Minä en ainakaan halua saada huutia Sepolta”, naurahdin viikset väpättäen. Muutama auringonnousu sitten Seppo oli pyytänyt minua tarkistamaan ladon viereisen pienen pesän tilukset. Olin kuitenkin unohtanut sen aivan täysin ja päiväni oli mennyt laiskotellessa. Seppo olikin sitten antanut minun kuulla aika tavalla kunniani laiskottelusta. Mokoma höpsö ukko.

Pohdin olisiko meidän hyvä käydä kahden Mereten kanssa lähempänä kaksijalkalaa katsomassa minkä kokoinen se tarkalleen olisi, mutta ajatus ei kuulostanut edes omasta mielestäni erityisen järkevältä. Vaikka selviytymisemme mahdollisuudet olivat huomattavasti korkeammat, kun olimme kaksin, se ei tarkoittanut kuitenkaan, että olimme täysin immuuneja kaikille uhille.
“Palataan takaisin. Voisimme käydä kaksijalkalan lähistöllä huomenna kaikki yhdessä. Kaksijalkalat eivät ole ehkä suoranaisesti lempipaikkojamme – vaikka eivät ne minua kyllä haittaakaan – mutta niiden alueella ruokaa on usein suhteellisen helppoa saada ja suojapaikkojakin riittää petojen varalta. Tietysti ennemmin kiertäisin sen, mikäli se on mahdollisuutena”, naukaisin Meretelle, joka nuokkui edelleen alemman oksan nokassa. Hän nyökkäsi ja lähti suuntaamaan takaisin tulosuuntaamme. Lähdin loikkimaan oksalta toiselle suuremman naaraan perässä. Tähdet ja kuu valaisivat öistä metsää pilvien lomasta ja saivat varjot näyttämään pidemmiltä ja uhkaavammilta kuin ne olivat. Voi kuinka rakastinkaan yöaikaa. Se toi tietynlaista jännitystä elämään.
Yhtäkkiä lähistöltä kuului oksien kahahdus, joka ei kuulostanut silkalta tuulelta. Sitten yllämme taivaalle langettui linnun hahmo. Pöllö!
“Pöllö! Maahan!” huudahdin Meretelle, kun lintu syöksähti meitä kohden. Loikkasin oksaltani, mutta en kerennyt osua maahan asti, kun linnun kynnet painautuivat ihooni. Kirosin pientä kokoani. Jos olisin ollut suurikokoinen, kuten Merete, pöllö ei näkisi minua helppona herkkuna.
“Merete, juokse!” huudahdin, mutta naaras ei aikonut lähteä. Sen sijaan hän loikkasi kohti pöllöä osuen sen siipeen, vaikka se yrittikin nousta pikaisesti ilmaan. Tunsin sen menettävän otettaan ja yritin huitoa sitä kynsilläni sokeasti päästäkseni sen otteesta irti.
Pöllö notkahti maata kohden, kun Merete onnistui taas loikkaamaan puun kautta sen kimppuun. Naaras onnistui työntämään minua myös pöllön otteessa ja tunsin kirpaisevan kivun kyljessäni, kun eläimen kynnet raapivat sitä minun liukuessa sen otteessa.

//Merete?

Tarkkailin kaksijalanpentuja, kun ne leikkivät yhdessä. Emme olleet vielä palanneet rakkaimpani kanssa kotiimme, mutta hänen sukulaisilaan eläminen ei myöskään ollut erityisen huono vaihtoehto. Pidin siitä, että pesässä oli paljon seuraa, vaikka edelleen osa kaksijaloista välttelivät minua kuin ruttoa.
Tunnistin kaksijalan sanovan nimeni ja loikin heti sen luokse. Katsoin ylös pitkään karvattomaan olentoon, joka hymyili minulle leveästi. Sitten se kurotti alas kulhoa, jossa oli minulle ilmeisesti ruokaa. Katsoin häntä innoissani, mutta se muistuttikin minua. Minun tulisi käydä rakkaimpani luona muistuttamassa häntä omien nappuloidensa ottamisessa.
Haistelin ilmaa ja tunnistin rakkaimman hieman viimeiaikoina vääristyneen hajun muiden hajujen seasta. Loikin hänen luokseen pikaisesti ja nau’uin hänelle kovaan ääneen. En tiennyt, missä hän piti nappuloitaan ollessamme toisaalla, mutta ainakin sain hänen huomionsa.
Rakkaimpani mörisi minulle jotain ja toinen kaksijalka tuli perässäni tilaan sanomaan jotain rakkaimmalleni, joka sai hänet ilmeisesti tajuamaan, että hänen tulisi ottaa nappulansa. Hän kaivoi ne jostain esille ja ravisteli purkkia hieman. Sen jälkeen hän silitti minua ja äänensävystä päätellen selvästi kehui minua. Kehräsin mielissäni ja tiesin, että nyt olisi aika lähteä itsekin syömään.
Tassuttaessani takaisin kohti ruokintapaikkaani kuulin ulkoa koiran räksytyksen. Rakkaimpani sukulaisilla oli koira. Se ei ollut kamalan pelottava, sillä se vaikutti pelkäävän minua enemmän kuin haluavan hyökätä kimppuuni. Koira oli äänekäs yksilö valkoisella ja mustalla värityksellä. Se tykkäsi myös kovasti tehdä jatkuvasti jotain.
Pian pesän uloskäynti avautui ja samainen koira tassutti sisälle häntä korkealla ja läähättäen äänekkäästi. Sen perässä tuli uroskaksijalka, joka oli vältellyt minua paljon siitä lähtien, kun olin saapunut paikalle rakkaimpani kanssa. He olivat oletettavasti leikkineet ulkona yhdessä tai käyneet lenkillä. Ainakin sen saattoi päätellä siitä, että koira ei lähes juossut seiniä pitkin heti sisälle saavuttuaan.
Naukaisin kuuluvasti ruoan syönnin ohessa, joka sai koiran kääntämään katseensa minuun. Hetken ajan otus vain tuijotti minua, kunnes se siirtyi omalle pedilleen ja ryhtyi jäystämään jotain. Koiran mukana tullut kaksijalka tuijotti minua koko matkan toiseen tilaan pesässä, mutta ei tehnyt elettäkään sen eteen, että olisi tullut tervehtimään minua. Oli mahdollista, että hän ei pitänyt minusta kovinkaan.
Söin nopeasti loput ruokani loppuun ja lähdin tassuttamaan kohti mustavalkeaa koiraa. Se lopetti jäystämisensä ja katsoi minua hiljaa. En pelännyt sitä, koska en kokenut suurta eläintä uhkaavana. Se ei tuntunut haluavan minulle pahaa millään tasolla, joten se tuskin kävisi kimppuuni tuosta noin vain.
Kuulin kaksijalkojen puhuvan toisilleen jotain ja huomasin niiden osoittelevan minun ja koiran suuntaan, mutta he eivät tulleet pysäyttämään minua. Istahdin siis alas koiran lähistölle ja ryhdyin pesemään turkkiani. Ehkä isosta olennosta voisi tulla vielä ystäväni jonain päivänä. Se olisi mielestäni ollut mukavaa.
Koira ei paljoa liikkunut. Se vain tarkkaili, kun puhdistin paksusta turkistani enimmät liat tarkoilla kielenvedoilla. En tehnyt liikkeiteäni hätiköiden, sillä tiesin, että sillä en saisi tehtävääni tehdyksi. Minun täytyi olla tarkka turkkini kanssa, kun se oli niin pitkä ja paksu. Oli niin paljon turkkia jota putsata, joten oli helppoa olla huomaamatta yhtä kohtaa, jota en olisi putsannut turkistani tarpeeksi hyvin.
Koira vierelläni liikahti viimein. Se otti taas pureskelemansa asian suuhunsa ja ryhtyi jäystämään sitä välittämättä enää paljoa minun läsnäolostani. Siinä me sitten olimme, tekemässä mitä teimmekään välittämättä toisistamme paljoa ollenkaan. Monet kissat olisivat sanoneet tekojani uhkarohkeiksi, mutta tosiasiassa se taisi enemmän riippua koirasta. Olin huomannut, että niidenkin persoonallisuudet muuttuivat paljon keskenään. Jotkut koirat tahtovat vain jahdata, hyökätä, tappaa toiset taas halusivat ennemmin välttää ja piiloutua. Nekin siis omasivat keskenään erilaisia luonteita ja rohkeuksia.
Nousin viimein tassuilleni ja tassutin tilaan, johon uroskaksijalka oli aiemmin kadonnut. Jos saatoin tulla niin hyvin toimeen koiran kanssa, mikä estäisi minua tulemasta toimeen myös minua välttelevän kaksijalan kanssa? Halusin ainakin kokeilla asiaa. Jos kaksijalka työntäisi minut pois tai pakottaisi minut pois tilasta, jossa oli, antaisin sen olla. Ymmärtäisin kyllä, että hän ei pitänyt minusta siinä tapauksessa.
Astelin sisään tilaan ja katsoin, kuinka uroskaksijalka makasi omalla pedillään jokin esine kahdessa kädessään. Hän näytti keskittyneeltä sen äärellä, joten hän ei huomannut tuloani. Tassutin pedin laidalle ja katsoin ylös kaksijalkaan. Se käänsi jotain osaa esineessään, joka oli ohut kuin puun lehti, mutta vain paljon isompi ja vaalean värinen. Toki siinä oli jotain mustaa kuviointia. Olin nähnyt myös rakkaimpani olevan niiden äärellä usein.
Loikkasin kaksijalan syliin ja se päästi pienen tukahtuneen äännähdyksen. Asetuin makuulle hänen päälleen samalla kehräten ja annoin kaksijalan päättää, kuinka reagoisi asiaan. Hetken ajan kaksijalka vain tuijotti minua, mutta vähitellen se siirsi keskittymisensä takaisin esineeseensä. Levittäydyin makuulle hänen päälleen ja tungin pääni esineen alta katsellen kaksijalkaa, joka oli kovasti vältellyt minua siihen asti.
Suljin silmäni siinä maatessani ja edelleen kehräsin rauhallisesti kaksijalan sylissä. Siinä oli mukavaa olla, sillä kaksijalka oli lämmin ja mukava alusta makoilla. Myöskään hän ei pakottanut minua pois päältään tai tilastaan, joten otin sen positiivisena merkkinä ja mahdollisuutena alkavaan ystävyyteen. Olisi mahdollista, että kaksijalka kiintyisi minuun muiden tavoin.
Vähitellen vajosin uneen kaksijalan syliin ja pian mieleni alkoi sulkea hänen hengityksensä ääntä ja liikettä pois mielestäni, jotta se ei häiritsisi nukkumistani ja saisin nukkua hyvin ja huoletta heräämisestä. Kaksijalka myös rentoutui allani samalla, kun kävin unille ja tunsin, kun hän silitti minua.

Makoilin lattialla silmät suljettuna ja kuuntelin kaksijalkojen tekemisiä. Uroskaksijalka oli lähtenyt ulkoilemaan taas kerran koiran kanssa ja minun teki tylsää vain oleskella. Olisin lähtenyt mielelläni myöskin ulos tarkkailemaan asioita, mutta kaksijalat eivät mielellään halunneet minun menevän ulos, jonka olin huomannut siitä, kuinka he hätistelivät minua, jos tulin pesän uloskäynnille, kun he olivat poistumassa pesässä. Kai he pelkäsivät, että eksyisin tai, että joku peto nappaisi minut ulkona ja söisi minut. Ajatus ei minustakaan kuulostanut tietenkään mukavalta, mutta olisin silti halunnut tutkia pesän ulkopuolista maailmaa. Sen täytyi olla todella erilainen minun ja rakkaimpani kodin ympäristöstä, koska he eivät asuneet yhtä lähellä muita kaksijalkoja ja yhtä syvällä kaksijalkalassa kuin minä ja rakkaimpani.
Käänsin kylkeäni viileällä kivisellä lattialla ja pohdin kuinka lämmin ja millainen ilma ulkona mahtoi sillä hetkellä olla. Vastaus sattui tulemaan minulle erityisen nopeasti, kun uroskaksijalka tuli koiran kanssa ulkoa vettä tippuen. Ulkona siis oletettavasti satoi hyvällä määrin. Lisäksi vain pientä hetkeä myöhemmin ulkona jyrähti kovaan ääneen, joka kertoi ukkosesta. Ulkona siis ukkosti, joka sai kaksijalkojen koiran hieman levottoman oloiseksi. Se pureskeli lelujaan aiempaa aggressiivisemmin, eikä saattanut pysyä kauaa paikoillaan. Ei edes mukavalla pedillään.
Minua ukkonen ei paljoa häirinnyt. Jos olin sisätiloissa, tiesin, että se ei voinut satuttaa minua. Salamat eivät yhtäkkiä vain kävelleet sisään sisäänkäynnistä kuin kaksijalka. Mitään pelättävää siis ei ollut, vaikka kovaääninen jyrinä olikin inhottava. Se pitäisi vain sietää, jotta myrskyn kestäisi.
Venyttelin raukeasti ja vääntäydyin tassuilleni. Tassahtelin rakkaimpani vierelle ja loikkasin hänen viereensä. Siinä asetuin makuulle ja annoin hänen silitellä ja rapsutella minua sieltä täältä mukavasti. Hänen ryppyisen karvattoman käpälänsä hemmottelu turkillani tuntui ihanalta. Hänen kosketuksensa oli lämmin, ja vaikka hänestä erittyikin outo ja inhottava katku, se ei ainakaan tullut hänen kosketuksestaan turkilleni.
Ulkona jyrähti kovaan ääneen. Ukkonen oli luultavasti tulossa lähemmäs. Silloin nuorempi kaksijalanpentu tuli huoneestaan kirkuen. Se katsoi kostein silmin rakkaimpaani ja näytti siltä, että purskahtaisi pian itkuun silkasta pelosta. Säälin nuorta kaksijalkaa hieman. Tiesin, miltä tuntui pelätä jotain kovaäänistä ja paljolti näkymätöntä, jolle kukaan muu ei voinut mitään. Olinhan minäkin pelännyt aikoinani ukkosta, hirviöitä sekä kaksijalkojen laitetta, joka imi lattioita. Kuitenkin olin ajan mittaa tottunut niihin ja tiesin, että yleensä ne eivät satuttaneet ketään, vaikka olivatkin kovaäänisiä ja pelottavia.
Väistin rakkaimpani viereltä, jotta kaksijalanpentu pääsi hänen vierelleen. Nuori kaksijalka istahti emon emonsa vierelle ja nojautui tähän. Rakkaimpani ryhtyi silittämään hänen käpäläänsä kietoen omansa samalla hänen ympärilleen rauhoittavasti. Näky oli mielestäni kovin hellyyttävä. Oli ihanaa nähdä, kuinka paljon he tosiaan välittivät toisistaan.
Siirryin varovasti kaksijalanpennun syliin ja annoin hänen syleillä minua. Hänen hennot käpälänsä kietoituivat ympärilleni ja vetivät minut häntä vasten samalla, kun hän haroi turkkiani. Kehräsin toivoen, että se rauhoittaisi häntä enemmän. Se ainakin toimi meillä kissoilla.
Kaksijalanpentu puhui hiljaa rakkaimpani kanssa ja suljin taas silmäni hetkeksi kuunnellen heidän mörinäänsä. Tunnistin satunnaisia sanoja sieltä täältä, kuten sanan “ulos”. Sen siitä sai, kun eli koko elämänsä kaksijalkojen kanssa. Vähitellen olin alkanut tunnistamaan joitain niiden sanoja, jotka joko herättivät mielenkiintoni tai saivat minut vaistomaisesti tahtomaan poistua paikalta.
Yhtäkkisesti kaksijalanpentu kiljahti taas ja puristi otettaan minusta. Avasin silmäni huomatakseni, että kaksijalanpesässä oli pimentynyt. Valot olivat lähteneet pesästä, mikä tapahtui usein ukkosmyrskyjen aikaan. Myös kaksijalkojen koira oli hätääntynyt, mutta luultavasti enemmän kaksijalanpennun huudahduksesta kuin siitä, että valot katosivat yhtäkkisesti. Se oli petinsä vierellä niska kyyryssä ja häntä koipien välissä, josta saatoin päätellä sen pelästyneen. Olisin tahtonut lohduttaa sitäkin, mutta olin puristuksessa kaksijalanpennun otteessa, enkä luultavasti olisi osannut lohduttaa sitä muutenkaan.

Hirviön jyrinä ulkona kertoi, että jonkun kaksijalan oli aika lähteä. Myöskin läjä tavaroitamme, joita kannettiin taas hirviöön kertoi minulle, että minä ja rakkaimpani olivat nämä lähtijät. Minua se ei niin suuresti harmittanut lähteä, sillä olin ehtinyt kuitenkin nauttia jo ajastani hyvin ja pystyin lähteä takaisin kotiin hyvillä mielin.
Yksi kollikaksijalka tuli luokseni ja kyykistyi eteeni. Hän haisi toisille kissoille, josta saatoin päätellä, että hänkin luultavasti omisti kissan tai vietti paljon aikaa muiden kissojen kanssa. Kaksijalka ei vaikuttanut erityisen pahalta kaksijalalta muutenkaan, joten saatoin luultavasti voida luottaa häneen.
Annoin kaksijalan silittää minua hetken ja lähdin sitten tassuttamaan ulos pesän uloskäynnistä ja suuntaamaan kohti hirviötä, jonka kyytiin kaksijalat pakkasivat tavaroitamme. Ne äännähtelivät ilahtuneina, kun saavuin paikalle ja huomasin yhden kaksijalanpennun jopa itkevän. Se taisi surra, että jouduimme lähtemään. Toivoin, että se ymmärtäisi meidän tulevan vielä joskus takaisin. Tai vaihtoehtoisesti se olisi aina voinut tulla meille kyläilemään.
Kuulin rakkaimpani kutsuvan minua joten viimeisen katsahduksen jälkeen loikkasin sisään hirviöön ja asetuin rakkaimpani vierelle. Hän mörisi minulle jotain ja silitti turkkiani. Suljin vain silmäni ja annoin hirviön viedä meidät kotiin.

Tarkkailin pesämme ohitse kulkevia kissoja. Toisinaan minut huomattiin, mutta useimmiten kissat eivät joko huomioineet minua tai tulivat myöhemmin hajusta päätelle takaisin silloin, kun en ollut ulkoilemassa. Viherlehden mukanaan tuomat lämpimät kelit pitivät huolta siitä, että ulkona oli toisinaan jopa tukalan kuuma olla. Siksi olin entistäkin enemmän sisällä rakkaimpani kanssa.
Kun rakkaimpani alkoi yhtäkkiä yskiä niin lujaa, että hänen koko vanha kehonsa nytkähteli, pääni ponnahti ylös ja ravasin heti hänen avukseen. Hän yritti rauhoitella minua yskimisensä ohessa, mutta oli vaikeaa rauhoittua, kun hänellä tuntui olevan jokin hätänä. Kuinka voisin auttaa häntä?! Mitä minun tulisi tehdä?!
Juoksin painikkeelle, jota minut oli opetettu painamaan, jos jokin näytti olevan vialla. Painoin sen pikaisesti alas molemmin tassuin ja yritin tuoda myös rakkaimmalleni muita esineitä, jotka voisivat auttaa häntä hänen hädässään. Yskintä alkoi loppua, mutta rakkaimpani piteli karvatonta käpäläänsä rinnallaan. Puskin häntä hellästi päälläni ja odotin hänen vierellään. Toivoin, että hän oli kunnossa, toivoin niin kovasti.
Pian paikalle saapui muita kaksijalkoja, jotka häsläsivät jotain rakkaimpani ympärillä. Pysyttelin hänen rinnallaan koko sen ajan ja yritin pitää huolta siitä, että nämä kaksijalat eivät hermostuttaisi häntä. Hän tarvitsi apua, ei stressiä tässä kamalassa tilanteessa! Jonkun täytyi auttaa häntä kunnolla!
Yksi kaksijaloista siirsi minut kauemmas ja polvistui rakkaimpani edelle. Hän puhui vanhemmalle kaksijalalle rauhalliseen ääneen ja rakkaimpani yritti vastailla hänelle parhaansa mukaan. Sitten nuorempi kaksijalka vilkaisi minua ennen kuin jatkoi taas keskustelua rakkaimpani kanssa.
“Pystyttehän auttaa häntä? Onhan rakkaimpani kunnossa?” kysyin hermostuneena kaksijaloilta, vaikka tiesin, että ne eivät kuitenkaan ymmärtäisi minua. Toivoin vain, että saisin varmistuksen hänen kunnostaan. Toinen kaksijalka hieman kauempaa kääntyi katsomaan minua ja tuli silittämään minua samalla möristen jotain lempeällä äänellä. Se taisi tarkoittaa, että kaikki oli hyvin. Tai niin ainakin toivoin. Hän oli minulle kaikki kaikessa, enkä tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos olisin menettänyt hänet. Rakkaimpani oli maailmani tasapaino. Hän oli se, mitä minut oli koulutettu vahtimaan.
Pian tuntemattomat kaksijalat ryhtyivät poistumaan pesästä. He viipyivät kiitettävän määrän, mutta eivät ainakaan vieneet rakkaintani mukanaan. Se, jos jokin olisi ollut kamalin asia. Se olisi särkenyt sydämeni.
Asetuin rakkaimpani vierelle, joka mutusti taas jotain, jonka tuntemattomat kaksijalat olivat hänelle antaneet. En kiinnittänyt siihen paljoa huomiota. Nyt halusin vain rauhoittaa itseäni ja rakkaintani. En suostuisi lähtemään hänen rinnaltaan tuollaisen kamalan kohtauksen jälkeen!

Kotikissa ei suostunut auttamaan minua, joten yritin vielä tavoitella verkkopesän salpaa tuon lähdettyä. En kuitenkaan onnistunut yrityksissäni, joten lysähdin takaisin puolimakuulle. En edes mahtunut istumaan suorassa!
Vieraan kissan lähdettyä tilasta tuli hänen sijastaan seuraavaksi sisään kaksijalka. Se katsoi minua pienillä siansilmillään ja polvistui sitten avaten verkkopesän oven hitaasti. Jos se olisi kokoajan voinut tehdä noin, miksi se teki niin vasta nyt?!
Pujahdin ulos, kun kaksijalka oli tarpeeksi kaukana minusta ja katselin ympärilleni. Kaksijalanpesän maa oli liukas ja sileä. En ollut koskaan ennen tuntenut moista tassujeni alla. Pakostakin pohdin, oliko Mirrin kaksijalanpesä ollut tälläinen.
Minut vapaaksi päästänyt kaksijalka mumisi jotain minua kohti ja lähti sitten tilasta. Seurasin sitä, sillä en halunnut jäädä oven taakse jumiin vaikka isompi tila toki kelpasi minulle paremmin kuin verkkopesässä oleminen.
Pesän maa-aine tuntui oudolta tassujeni alla ja heti sellaisen nähdessäni hyppäsin suuren maata peittävän nahanpalan päälle. Sellaisilla olin tottunut kävelemään. Yhteisön pesän maa-aine oli saman väristä kuin täällä, mutta hyvin karkeaa ja pienillä kuopilla. Siitä saattoi melkein ottaa kynsillä kiinni. Tämä sen sijaan oli liukasta ja omituista.
En ollut edes huomannut vieraan kissan lähestyneen minua. Se nousi uhkaavasti minua kohti. En pitänyt koko erostamme, vaikka arvasinkin voivani päihittää kotikissan tappelussa. Minulla oli sentään enemmän kokemusta.
“Mene pois!” kissa sähisi. En ollut varma, mitä se sanojen voimalla yritti päihittää. Eivät sen mouruna ja sylkeminen avaisi kaksijalan pesän ovia itsestään.
Koomisinta tilanteessa oli se, että minäkin todella halusin tästä pesästä pois. En halunnut viedä tuon kotikissan reviiriä tai mitään. Halusin takaisin vapauteen.
“Menisin, jos jostakin pääsisi”, tuhahdin ja katsoin käpäliäni ja sitten taas ympärilleni. Suuret kaksijalan vehkeet ja vempeleet kehystivät pesän seiniä ja myös tilan keskellä oli tasoja. Yhdet niistä olivat hyvin samankaltaisia kuin yhteisön pesässä. Ehkä saisin vihdoin selville niiden oikean tarkoituksen.
Kaikista eniten kuitenkin halusin vain päästä pois tukahduttavasta pesän sisäilmasta. Täällä hengittäminen tuntui jotenkin vaikeammalta kuin ulkona ja ilma oli lämmin ja… kosteahko.
“Jos haluat minut pois reviiriltäsi, sinun on varmasti autettava hiukan”, nau’uin ja katsoin nyt toista kissaa silmiin räpytellen omiani sovittelevasti. Nyt ei olisi aika äksyillä. En voinut tietää, jos kotikissa olikin ainoa tieni vapauteen. En voisi pilata suhdetta sen kanssa heti.

//Tyrni?

Tämä uusi kissa olisi halunnut minun vapauttavan hänet samanlaisesta kantopesästä, kuin mitä minulla oli. Kolli yritti avata sitä itse, mutta hetken jälkeen hän lopsahti pettyneenä takaisin makaamaan.
”Minähän en sinua auta! Sinä tulit minun reviirille ja saat nyt selvittää itse, miten pääset täältä pois”, hyppäsin takaisin maahan ja poistuin huoneesta.
”M-mut — ”, en enää kuullut häntä, enkä jäisi kuuntelemaankaan. Oma kaksijalkani saisi hänet pelastaa, mikäli niin toivoi. Oma kaksijalkani saisi myös pelastaa minun ja itsensä välisen suhteen melko nopeasti, mikäli halusi säästää minun luottoa lainkaan.

Oven avaus kuului, kaksijalkani oli saapunut. Katsoin, miten hän meni suoraan uuden kissan luokse ja päästi sen vapaaksi. Mikä töykeys?! Pian hän tulikin pois siitä tilasta, pian kirkkaanoranssin kissan seuraamana.
Seuraavaksi omistajani tuli luokseni. Hän yritti tervehtiä tavalliseen tapaansa, mutta minäpä en halunnut hänen tervehdystä lähellekkään minua!
Purin ja syljin kohti kaksijalkani tassua, hän vetäisi sen nopeasti pois ja jätti minut onneksi rauhaan.
”Mene pois!” Katsahdin oranssiin turkkiin. Yritin karkottaa tämän tuntemattoman kissan pois minun reviiriltäni sähisemällä ja tarvittaessa näyttämällä kynsiäni tälle, mutta se ei liikahtanutkaan, katsoi minua vain hiukan vinosti.

//Roihu?

Tunsin oloni turvalliseksi seuratessani Järkäleloikan jykevää hahmoa metsään. En tiennyt, mitä meitä olisi vastassa, mutta kollin seurassa minusta tuntui että selviäisimme mistä tahansa. Niin me olimme aina selvinneet.
Ääni voimistui voimistumistaan, se oli muuttunut laulannasta eläimelliseksi ulinaksi, joka kylmäsi selkäpiitäni. Sitten se lakkasi. Hiivin kumppanini vierelle, aivan hänen kylkeensä kiinni, ja katselin valppaana ympärilleni hämyisässä metsässä. Tajusin kohta Järkäleloikan huomanneen jotakin, ja kun seurasin hänen katsettaan, näin vähän matkan päässä edessäpäin pienellä aukiolla kaksi kissaa, jotka olivat kääntyneet tuijottamaan meihin päin ilmeettömästi.
“Hei, onko teillä kaikki hyvin? Jos olette eksyneet, voimme neuvoa teidät pois metsästä.” Järkäleloikan ääni oli yhtä vakaa kuin aina, mutta hänen koko muu olemuksensa suorastaan huusi epäluuloa. Nämä kissat aiheuttivat minullekin epämukavan olon.
Kissoista suurempi, kirjavaturkkinen kolli, loikkasi alas kiven päältä, jolla oli seissyt, ja lähti tepsuttamaan meitä kohti mitään sanomatta. Hänen kannoillaan seurasi kerrassaan omituisen oloinen tummaturkkinen kolli, jonka aavemaisen vaaleat silmät pälyilivät ympärilleen kuin ne olisivat nähneet vaaroja kaikkialla.
“Emme ole eksyneet.” Säpsähdin, kun kollit ilmestyivät yhtäkkiä eteemme. Kirjava kolli katseli meitä vihreillä silmillään uteliaasti. “Teemme pyhää matkaa. Minä olen Valo, ja tämä on seuralaiseni Aave.”
Vilkaisin Järkäleloikkaan sivusilmällä – kai kumppanikin tunsi tämän oudon energian, joka näistä kahdesta hohkasi? Jos kolli tunsikin sen, hän peitti sen hyvin.
“Tekö täällä äsken piditte meteliä?” Järkäleloikka katseli kaksikkoa tarkkaan.
“Karkotimme pois pahoja energioita”, Valo kertoi tyynesti, aivan kuin se olisi ollut mitä arkipäiväisin asia. “Niitä on jostain syystä paljon näillä tienoin. Ei teillä sattuisi olemaan aavistusta siitä?”
“Ei ole”, minä vastasin väliin. Nyt kollien huomio oli kiinnittynyt minuun, ja yritin parhaani mukaan kätkeä kasvavan levottomuuteni heidän katseidensa alla. Aave-niminen kolli katsoi meitä hyvin vainoharhaisen oloisena ja kiehnäsi aivan Valon turkissa kiinni. Erakko oli kuin saalistaan puolustava mäyrä.
“Keitä te olette?” Valo kysyi, edelleen antamatta ilmeensä paljastaa mitään ajatuksistaan. Minusta kollin katse oli jotenkin tyhjä, kuin tämä olisi katsellut meitä jostakin kaukaa mutta ei kuitenkaan.
“Minä olen Tyrskytiikeri ja tämä on kumppanini Järkäleloikka”, esittelin meidät lyhyesti. Jos Ulla olisi ollut täällä, naaras olisi varmastikin kutsunut erakot aterialle, mutta minä halusin pitää heidät mahdollisimman kaukana maatilasta.
Yhtäkkiä Aaveen koko kaksinkertaistui, kun kollin kaikki karvat nousivat sojottamaan taivasta kohti. En ollut nähnyt ketään yhtä kauhistuneena koskaan ennen.
“Oi suuri Valo, meidän on saatava teidät pois täältä! Nopeasti!” kollikissa vaikeroi kuin häntä olisi kidutettu, ja hän yritti epätoivoisesti tuuppia toveriaan toiseen suuntaan. “Nämä kissat ovat läpimätiä, ja heidän läsnäolonsa saastuttaa teidän pyhyyttänne joka hetki! Pois, pois, pois!”
Valo näytti säikähtävän tätä ja katsahti meihin hämmennyksen ja pelon sekaisin tuntein. Ykskaks hän jo käännähtikin kannoillaan ja luikki karkuun Aaveen seuratessa heti hänen perässään edelleen ulvoen pahuudesta, joka yritti syödä heidät elävältä.
Jäimme seisomaan Järkäleloikan kanssa aloillemme hieman typertyneinä. Sydämeni löi edelleen kiivaasti ja tassujani vapisutti helpotuksesta.
“Mitä kirottua äsken tapahtui?” suustani pääsi epäuskoinen naurunpurskahdus. Katsahdin kumppaniini silmiäni räpytellen.

//Järksy?? XD

Katselin hiljaisuudessa, kun vieras kissa loikki ylös seinästä rakennettuja tasoja. En viitsinyt sanoa mitään, sillä kolli vaikutti vihaiselta minun läsnäolostani. Hän saisi itse puhua, jos haluaisi.
Kollin turkki oli kaksi värinen. Se kiilsi eikä kolli vaikuttanut nälkäiseltä. Tuo oli selvästi elänyt koko lyhyen elämänsä kaksijalkojen armoilla.
“Tämä on *minun* reviirini, ei sinun!”
Sain sanoista juuri ja juuri selvää kaiken kollin sähinän ja sylkemisen seasta. Hän oli turhaan vetänyt hiirenpapanoita nenäänsä. En ollut viemässä hänen niin sanottua reviiriään. Minusta ei olisi kotikissaksi pakottamallakaan.
“Rauhoitu, kuumapää”, tuhahdin ja istuuduin alas. En uskonut, että toisesta olisi vaaraa minulle verkkopesäni luomassa suojassa. Kolli ei muutenkaan vaikuttanut haluavan lähelleni.
Muukalainen painoi korvansa luimuun ja painautui vasten tasoa, jolle oli jäänyt. Hän rauhoitti vihaisen äännähtelynsä ja tuijotti minua pupillit laajenneina ja aistit selvästi valmiina hyökkäykseni varalta. Ihan kuin pystyisin vain kävelemään verkkopesän pienistä raoista ulos ja hänen kimppuunsa…
“Voitko auttaa minut täältä ulos?” kysyin nyökäten kohti verkkopesän ovea, joka oli suljettu pienellä oudolla jutulla. Sen saisi helposti auki ulkopuolelta, mutta minulla ei ollut toivoakaan koittaa tavoitella sitä itse. Olin viimeksi saanut vain hammassäryn yrityksistäni päästä vapauteen.

//Tyrni? (Roihu ei vihottele vaan käyttäytyy semi neutraalisti. Se vaan haluis karata XD)

Olin menossa levolle omaan tilaani, mihin olin usein mennyt nukkumaan öiksi. Kaksijalkani lähti pois jo useamman hetken sitten, mutta hänen — ja kissan — haju oli edelleen vahva. Hän oli käynyt jossain ja tullut kotiin useampi kissanhaju mukanaan. Mitä hän oli tekemässä?
Avasin kuonollani oven, työntämällä kuononi sen raosta sisään. Katsoin ympärilleni, mutten huomannut muuta kuin pienen laatikon huoneen nurkassa. Olisiko se kenties pahvinen laatikko, johon voisin taas mennä makaamaan.
Lähestyin laatikkoa, joka nyt tuntui lemuavan toiselle kissalle. Katsoin sitä kohden koko ajan eteenpäin liikkuen, mikäli sieltä yllättäen pomppaisikin joku yllätys.
Sähisin vimmatusti, kun näin toisen, minua pienemmän oranssiturkkisenkissan verkkolaatikon sisällä. Se vaikutti pelästyneeltä, mutta minä olin järkyttynyt, pelästynyt ja kauhistunut yhtä aikaa. Tämä tarkoitti, etten pystynyt enää luottamaan keneenkään, jos kaksijalkani noin vain hylkäisi minut ja ottaisi toisen kissan itselleen. Hän ei varmaan edes rakastanut minua… Ehkä hänkin halusi kuolemaani, muttei vain ollut vielä löytänyt välinettä jolla tuottaa se tarpeaksi kivuliaasti. Ehkä mielenterveyteni oli hänen leikkikalunsa?
Hyppelin ylös makuutasoilleni, jotta sain vain oman hajuni pidettyä niissä. En halunnut jonkun toisen aromiakaan omiin asioihini.
Ylös päästyäni sähisin edelleen tuolle toiselle kissalle edelleen, sillä hän ei saisi yhtään palaa minun tavaroistani. Katsoin alas vihaisesti, pidin silmiäni raollaan ja odotin toisen kissan aloitetta. Sillä hän saisi alistua minun reviirilläni.
Kuitenkin hetken hiljaisuuden päästä, minä puhuin: ”Tämä on MINUN reviiri, ei sinun.” Syljin ja sähisin, niin että toisen kissan oli vaikea ymmärtää minua. Pörhistin turkkiani näyttääkseni isommalta, enkä unohtanut kynsiäni. Miksi kaikki tämä tapahtui minulle?

//Roih

Viileä tuulahdus kävi läpi tukahduttavan kuuman huoneen. Avasin silmiäni ihan vähän nähdäkseni josko joka päivä ilmestyvä kaksijalka tulisi taas sisään ja jakaisi jokaiselle nappuloita syötäväksi. Tällä kertaa kaksijalka ei ollut sama. Se taikoi kirkkaan valon täyttämään koko tilan.
Yleensä kaksijalat kävelivät suoraan ohitseni, mutta tämä polvistui ja tuijotti minun verkkopesääni. Sähähdin ja painauduin vasten seinää takanani. Kaksijalka ei hätkähtänyt. Se nosti hitaasti ruman tassunsa verkkopesäni sivuille ja veti sen irti muiden joukosta.
Liikkuva pesä sai minut painautumaan mahdollisimman matalaksi nahan palalle, joka tuoksui jo aivan minulta. Olin viettänyt tässä tilassa hyvin monta päivää. Varmasti kuun tai ylikin.
Pesä heilui puolelta toiselle kiljahdusteni saattelemana. Kaksijalka ärisi vihaisen oloisena, joten koitin hiljetä. Ei kuitenkaan ollut helppoa pitää suutani kiinni moisessa kyydissä. Pahempaa kuin hirviön sisässä, jos vain sain sanoa.
Pimeys laski ylleni, kun jokin kuoren tapainen sulki verkkopesäni sisäänsä. En nähnyt mitään, mutta kuulin monia erilaisia ääniä. Kaksijalkojen ääniä ja sitten haistoin ulkoilman.
Hengitin pienistä raoista tulevaa tuttua raikkaampaa ilmaa, mutta kaksijalkojen armoilla vietetty aika oli opettanut minut lopettamaan loputtoman mouruamiseni ja raapimisen vapaaksi päästäkseni. Se vain ärsyttäisi kaksijalkoja ja pahimmassa tapauksessa ne nostaisivat äänensä korvia särkeväksi kirkunaksi.
Edestakaisin kieppuva kyyti sai pääni pyörälle ja pian jouduin vain painautumaan pesän lattiaa vasten ja toivomaan, että pääsisin pian omille jaloilleni vaikka en ollut varma pystyisinkö heti kävelemään. Verkkopesän outo tekstuuri sai tassuni särkemään eikä paikallaan pysytteleminen ollut enää niin helppoa. Yhtäkkiä laatikko johon minut oli suljettu tömähti maahan. Sitten ympärilläni rähisi taas. Hetken ajan luulin jo olevani suuressa vaarassa, mutta sitten muistin matkahirviön tutun kauhistuttavan tuoksun.
Pomppiva kyyti oli ollut rankka, joten heti kaksijalkojen käsistä päästyäni ja turvallisen tasaisuuden kohdattua kävin kerälle ja nukkumaan kopan laitimmaiseen kulmaan.

Herättyäni verkkopesäni oli suuren huoneen lattialla. Pesän päällä ei ollut näköä estävää kerrosta, mutta sen pieni ovi oli silti kiinni. Onneksi minut sijoittanut kaksijalka oli päättänyt laittaa minut seinän viereen, joten minun ei tarvinnut kääntyillä ympäriinsä tutkiskellakseni huonetta.
Tila oli vaalea eikä sitä täyttänyt minulle tutut kaksijalkojen esineet. Lattialla oli värikäs nahka ja katosta roikkui samanlainen valonlähde kuin siinä tilassa, jossa olin ollut jumissa monen muun kissan kanssa.
Katsellessani ympäriinsä narahdus kaikui huoneessa ja tilan ovi aukesi. Sisään siitä asteli nuori, mutta selvästi minua suurempi kissa. Se ei ollut vielä huomannut minua, mutta olisi vain ajan kysymys…
Mouruava ja sylkevä vieras kissa oli loikannut kauemmaksi minusta vaikkei aluksi lähellä ollut ollutkaan. Katseemme kohtasivat ja näin kollin katseessa puhtaan pelon.

//Tyrni?

Istuin muutaman hännänpituuden päässä kaksijalastanki. Hän tuijotti taas valoa hohtavaa neliöään, missä ei näyttänyt olevan mitään järkeä minun silmään. Siinä tuntui vilisevän sisältöä valonnopeudella niin, että minun oli pakko ihmetellä, miten kaksijalkani pystyi siinä olevaa hälinää seuraamaan.
Kaksijalkani liikutti jalkojaan, niin että meni makaamaan sohvalle. Liikahdin pois edestä, mutten juossut heti pois. Olinko peitonnut osan peloistani? Tietenkin halusin parantaa luottamustani omistajaani, mutta välillä se tuntui mahdottomalta.
Olin jo pidempään yrittänyt peitota minuun syvälle painetut pelot. En ollut edes varma, miten sain ne pidettyä alhaalla, mutta ehkä saisin sen joskus selville. Ehkä pystyin mennä nyt kaksijalkojeni jalkojen päälle makaamaan ilman korkeaa vaaraa kuolemasta. Hän vaikutti keskittyneensä omaan laitteeseensa, joten vaarallisuusaste oli heti hieman matalampi.
Painauduin kaksijalkani jalkojen päälle. Pidin aistini miltei täysissä, ihan varmuuden vuoksi vain. En halunnut hänen pääsevän yhtä-äkkiä pomppaavan ylös ja lyömään minua jollain esineellä, sillä se ei nimittäin tuntuisi mukavalta kummallekkaan meistä.
Nuolin tassuani, jolla pyyhin naamaani edellen maaten kaksijalkani jalkojen päällä. Kuonossanikin oli hieman jotain, mutta se onneksi lähti helposti pois. Sain pestyä itseni melko hyvin maatessani siinä.
Itseni huoltamisen jälkeen satuin huomaamaan omistajan jalassakin likaa, joten tein hänelle palveluksen ja nuolaisin sen suuhuni. Ehkä saisin hänen luottamusta tällä tavalla?

//En ymmärrä, miten mulla on ollut ennen vaikeuksia saada tää sama määrä sanoja XD

Ilmassa väreili kuin ukkonen olisi tuloillaan. Taivas oli kuitenkin pilvetön, kirkas ja päivä oli kaikin puolin todella kaunis. Juuri ihanteellinen saalistamiseen. Vatsaani kouraisi. Väreily johtui puhtaasti minun ja Tyrskytiikerin väleistä eikä se ollut mitään sellaista jännittävää ‘kaksi kumppania saa perhosia vatsaansa vain katsellessaan toisiaan’. Se oli ennemmänkin sellaista, että ‘kaksi kumppania oli sotkenut välinsä täysin eikä enää tiennyt miten olla toistensa kanssa’. Se oli tilanne, jota ei ollut kovin helppo ratkoa. Ulla teki kuitenkin kaikkensa selvittääkseen tämän solmuksikin kutsuttavan tilanteen. Naaras komensi minut ja Tyrskytiikerin jatkuvasti yhteisille tehtävilleen, veiden Maxin mukanaan omien tehtäviensä pariin. Tämäkään päivä ei ollut poikkeus. Naaras oli herännyt itse auringon kanssa kilpaa ja herättänyt meidätkin aikaiseen aamuun. Naaras oli kertonut lintujen aiheuttavan harmia kaksijalkojen viljelmillä ja meidän tehtävänä olisi pitää ne poissa. En pistänyt naaraan antamaa tehtävää pahaksi. Hätyyttelisin mielelläni lintuja ja kenties saisin jotain saalistakin. Ladosta ruoka ei loppunut, mutta vatsani kaipasi vaihteluakin ainaisten hiiriaterioiden lisäksi.

Hidastin vauhtiani ja päästin Tyrskytiikerin edelleni. En halunnut kulkea kollin kanssa samaa matkaa. Tyrskytiikeri saattaisi vaikka sanoa jotain ja minä en tiennyt mitä vastaisin saatika miten vastaisin. Kun katselin loputtomilta näyttäviä peltomaisemia, minun teki mieli sanoa jotain. Kuten vaikka mihin kaksijalat tarvitsivat näin paljon viljaa tai voisimmeko me kissat syödä viljaa. Tai mitä vilja oikeastaan edes oli? Jotain ruohikon kaltaista, kai. Aurinkoruohikkoa. Viikseni värähtivät vitsilleni ja avasin jo suuni kertoakseni sen Tyrskytiikerille. Suljin sen kuitenkin välittömästi ja keskityin ympäristöni tarkkailuun. Lintuja ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt missään. Katseeni osui Tyrskytiikerin omaan ja taisimme molemmat ajatella samaa. Joskus minusta oli tuntunut siltä, että meillä oli telepaattinen kyky ajatella samoja asioita. Kumpikaan meistä ei ollut kuitenkin pitkiin aikoihin käyttänyt kyseistä kykyä. Näköjään se oli edelleen tallella. Hetken ajan minusta tuntui kuin kaikki olisi ennallaan. Kohta rävähtäisimme nauramaan ja päivittelisimme keskenään kuinka Ulla oli aina juuri tuollainen. Hetken ajan me vain katselimme toisiamme. Tyrskytiikeri näytti yhtä komealta kuin aina ennen. Suuri kaulaturkkini nousi pystyyn ja käännähdin metsän puoleen. Sieltä kuului ääntä, jota en ollut kuullut koskaan ennen. Mikä eläin piti tuollaista ääntä? Asetuin vaistomaisesti suojelemaan kumppaniani. Vaikka välimme eivät olleet kunnossa, niin en antaisi minkään tai kenenkään satuttaa Tyrskytiikeriä. Kolli oli minulle aivan kaikkeni. Ullan antama tehtävä saisi nyt odottaa. Tämä tilanne pitäisi selvittää heti. Metsässä voisi olla jotain vaarallista ja jos jatkaisimme lintujen tarkkailua, he saattaisivat yllättää meidät.
“Mennään katsomaan”, murahdin matalasti ja lähdin kulkemaan Tyrskytiikerin edellä. Pääsimme kaksijalkojen tiluksilta takaisin metsään ja näkökenttääni osui välittömästi kaksi kissaa. Kumpikaan ei ollut minulle tuttu, mutta vaistoni käskivät minua pitämään heidät kaukana maatilan idyllistä. Minä en kaivannut sinne yhtään enempää ongelmatapauksia.
“Hei, onko teillä kaikki hyvin?” huudahdin karvat pörhöllä. “Jos olette eksyneet, voimme neuvoa teidät pois metsästä.”

//Tyrksy, Valo, Aave? :oo

Korvani läpättivät kulkiessani kulma askelmia alas. Omistajani oli poistunut pesästämme jo useampia hetkiä sitten. Yritin löytää itselleni tekemistä, mutta lelut tuntuivat kaikki kovin tylsiltä. Kapasin seuraa, mutten uskaltanut pyytää sitä.
Hyppelin kulma-askelmat takaisin ylempään kerrokseen. Ylempänä oli usein pimeämpää, mutta tänään lasin läpi paahtoi kuumuus lähes koko pesässä. Aurinko oli suonut lämmön minua lämmittämään.
Menin kaksijalkani työtilaan, missä hän usein vietti osan päivästään, kun oli täällä. Hän harvoin tuli sieltä pois, eikä koskaan päästänyt minua sisään.
Hyppäsin ylös sen istuinalustalle. Pyörähdin hieman, mutta sain itseni sitten tasapainoon. Laskin kehoni alas siinä nukkumista varten. Istuinalusta, mikä oli nyt muuttunut minun makuualustaksi, oli yksi ainoista varjoisista paikoista jäljellä.
Lepuutin korviani ja häntääni. En pelännyt, kun kaksijalkani ei ollut kotona, jos olin yksin tietenkin. Tunsin itseni erittäin pieneksi sen yhden kaksijalan kanssa, joka oli satuttanut minua. Hän oli käynyt kerran sen tapaturman jälkeen, muttei sillä kerralla koskenut minuun lainkaan, johtuen ehkä oman kaksijalkani paikallaanolosta.
Katsoin hetken pitkää ja pyörivää juttua, joka puhalti ilmaa mukavasti turkkiini. Kuitenkin sen toistuva liike alkoi käydä tylsäksi, joten suljin silmäni ja toivoin hyvää unta, missä kukaan ei haluaisi kuolemaani.

//ohoh… Tulipas nää sanat nopeasti

Katselin harmaata naarasta välinpitämättömästi ja julman säälivästi, kun hän yritti uskotella minulle tämän olevan heidän reviiriään.
“Kuolonklaanilla on mahtavat rivit sotureita jotka kaikki komennetaan tappamaan sinut, mikäli sinua vielä täällä näkyy”, tämä lopetti lauseensa. En voinut uskoa korviani. Kuinka jotkut metsäläiset voisivat päihittää minut? Aistin naaraasta uhkuvan innokkuuden ja päättelin, että tämä liioitteli pelottaakseen minut pois kuin jonkun typerän pesästään harhautuneen kotikisun.
“Onpa kauhistuttavaa! Rivikaupalla tuollaisia itsekkäitä metsäkissoja, jotka ovat niin heikkoja etteivät selviä ilman tällaista surkeaa metsäplänttiä”, sivalsin. Miten nuo kulkukatit olivatkaan valinneet tämän paikan reviirikseen? Heidän pitäisi suorastaan kalppia häntä jalkojen välissä matkoihinsa! Kohta oli aika siirtyä pelkästä puheesta tekoihin. Heistä ei kumpikaan vaikuttanut äärimmäisen halukkaalta taistelemaan, joten voitosta tulisi helppoa. Kohdistin katseeni taas kahteen metsäkissaan ja kuuntelin, mitä heillä oli sanottavanaan.
“Kehtaatkin haukkua meitä noin! Me olemme kaikista paras ja voimakkain klaani. Nyt tulet mukaamme ja häivyt, tai kutsumme lisää kissoja paikalle.” Harmaan täplikkään naaraan selkäkarvat kihisivät ärtymyksestä. En voinut muuta kun haukotella tämän epäuskottaville jutuille. Vaikka he kutsuisivatkin lisää tovereitaan hyökkäämään kimppuuni, voisin häipyä sillä välin tältä ketunsyömältä reviiriltä ja tutkia vähän lähialueita.
“Kutsukaa pois vain. Odotan innolla näkeväni voittamattoman hyökkäysjoukkonne, jos teillä sellaiseen ketään liikenee”, mau’uin venytellen sanojani. Kumpikaan heistä ei vastannut, mutta nopeasta katseiden vaihdosta päätellen nämä olivat lähdössä hakemaan lisää kissoja paikalle.
“Minä haen partion. Katajanoki, jää sinä tähän vahtimaan.. tuota.” Harmaa naaras vilkaisi valkoista, oranssiraidallista naarasta. Tämä Katajanoeksi kutsuttu kissa vältteli katsettani ja vaikutti hermostuneelta istuessaan törkeän tunkeilijan vartijana. Minulla oli juuri sopiva tilaisuus livahtaa karkuun, sillä hän tuskin lähtisi perääni tappelemaan. Mutta se olisi pelkurimaista, vain ketunhäntäisen kissan toimintaa. Totta kyllä, minua kovin kiinnosti nähdä, mitä näillä kissoilla oli annettavaa…

Hetken päästä, kun olin miettinyt taistelusuunnitelmani melkein loppuun, metsästä kuului monien askelten töminää ja olin naamakkain yhtäkkiä kolmen, ellei jopa neljän kissan kanssa. Suurin osa heistä oli lihaksikkaita, hyvin syöneitä kissoja, jotka näyttivät tappelunhaluisilta. Nyt ymmärsin – häviäisin väistämättä, jos kävisin heidän kimppuunsa yksin. Minun piti pelata aikaa, esittää etten ollut heille mikään uhka, ilman turhaa voimankäyttöä. Harmaa naaras oli tuonut kaksi kaveriaan esittelemään minulle kynsiään ja sanovan kertovansa tästä “päällikölleen”, joka pitäisi huolen siitä etten jäisi enää henkiin jos minut löydettäisiin uudestaan täältä. Heidän kummallinen päällikkönsä kiinnosti minua kovasti. Olivatko nämä kaikki kissat jonkun toisen kissan alaisina? Vai olivatko he tämän vankeja? Sen päällikön piti olla hyvin nerokas ja manipuloiva, että hän sai vankinsa uskomaan tämän kaiken olevan heille hyväksi. Hän saattaisi olla minulle mainio liittolainen.. ainakin vähäksi aikaa. Sitten voisin laatia juonen häntä vastaan, syrjäyttää hänet, ja hallita tätä metsää lopullisesti!
“Hyvä on, pysykää turkeissanne”, nau’uin hunajaisesti ja yritin näyttää mahdollisimman viattomalta. “Olette tosiaan vahvoin joukkio päällä maan. Nyt minulle ei ole enää epäselvää, kuka tätä metsää hallitsee.” Inhosin tällaista hiirenmielistä nöyristelyä, mutta tein tämän kaiken vain omaksi hyväkseni. Kaikki neljä kissaa näyttivät silti vieläkin epäileviltä ja ärtyneiltä.
“Minä poistunkin nyt tuhlaamasta arvokasta aikaanne. Oli oikein.. ihastuttavaa tavata täkäläisiä kissoja.” Lisäsin viimeiset sanat ivallisen ystävällisesti, ja käännyin lähteäkseni reviirin ulkopuolelle.
“Katajanoki ja Rosmariinikynsi, menkää mukaan katsomaan että tuo kulkukissa lähtee reviiriltämme.” Kuulin jonkun kollin matalaäänisen murahduksen.
Aiemmin kohtaamani kaksi naarasta loikkivat ottamaan minut kiinni.
“Eivätkö kaverinne oleta, että lähtisin heti reviiriltänne?” kysyin huvittuneesti. Kumpikaan heistä ei vastannut, mutta Rosmariinikynsi pudisti päätään. “Sinä varmasti olisit juonitellut jotain! On parempi, että olemme mukana varmistamassa että häivyt kauas täältä.”
Tuhahdin muka ihmeissäni. “Minäkö juonittelisin jotain? Ei, se ei ole ollenkaan minun tapaistani.. ei lainkaan”, vastasin ja kiirehdin naaraiden edelle nähdäkseni reviirin lähialueita tarkemmin. Ehkä täälläpäin olisi jokin kolo, mihin majoittua, sopivan lähelle tätä havumetsää.

//Rosmy, Kataja?

Pyöreäpiirteisellä kollilla oli ollut täysi työ Nasun houkuttelemisessa mukaansa. Nasu nimittäin suhtautui vieraisiin kissoihin erityisen varovaisesti eikä kolli nauttinut heidän tapaamisesta. Puh oli kuitenkin saanut ystävänsä vakuutettua siitä, että Neponen oli yksi kaksijalkalan mahtavimmista kissoista! Puh epäili, että Neposella olisi ollut aineksia olla vaikka koko kulmakunnan pormestari. Niin hienolta kissalta ruskeaturkkinen Puhista vaikutti. Kulkiessaan kaksijalkalan poikki kollia alkoi epäilyttämään. Mitä jos Neponen ei pitäisikään Nasusta? Kolli oli sitä mieltä, että Nasusta ei voinut olla pitämättä! Puh tapitti ruskeilla silmillään ystäväänä. Nasu oli pieni ja ehkä hieman ujo, mutta syvällä sydämessään maailman rohkein pieni kissa! Karvaton kolli ei ehkä itse uskonut sitä, mutta se ei tehnyt siitä vähempää totta. Puh oli nähnyt miten tositilanteissa Nasu ei epäröinyt hetkeäkään puolustaa ystäviään tai ketä tahansa heikompaa kissaa.
“Si-sinähän sanoit, että se Neponen on suuri ja hu-hurja…?” Nasu kysyi varovaisesti ja kollin korvat liikahtelivat hermostuneesti. Puhin pieni häntä kosketti ystävänsä kylkeä lempeästi. Nasu oli ollut aina arka ja ujo. Puh muisti heidän ensitapaamisensa. Nasu oli suorastaan tärissyt.
“Neponen on, mutta myös hirmuisen ystävällinen! Ja hän on hurja vain sellaisille ilkeille. Hän varmasti puolustaisi meitä, jos jokin metsäkissa tunkeutuisi tänne ja yrittäisi hyökätä”, Puh selosti hyväntuulisena. Neposen ei tarvitsisi kuin tulla paikalle ja metsäkissat taatusti hylkäisivät aikeensa hyökkäämisestä. Nasua esimerkki ei kuitenkaan miellyttänyt, vaan kolli pysähtyi ja yritti muodostaa lausetta, mutta kollin alahuuli väpätti. Puh oli kuitenkin varma, että kunhan Nasu vain tapaisi Neposen, hän ymmärtäisi kollin olevan mukava ja hyvä tyyppi!
“M-me, mene sinä vain… Mi-minä taidan pysytellä hieman kauempana”, karvaton kolli sopersi silmät suurina. Jos Puh olisi nähnyt Nasun pään sisälle, siellä olisi pyörinyt samanlainen kuvaraita taistelevista metsäkissoista kuin kaksijalkojen ruokakuppihuoneessa olevassa laatikossa. Puhin kaksijalka katsoi aina kaikkia hurjia liikkuvia kuvia, jotka pitivät meteliä ja saivat joskus kaksijalat peittämään silmänsä. Omituista, Puh ajatteli. Kuin ne kuvat olisivat voineet hypätä ruudun ulkopuolelle ja käydä kimppuun. Ehkä niin saattoikin käydä? Ei Puh sitä tiennyt. Yleensä hän katosi omaan pesäänsä, jos television äänet kävivät hänen korvilleen liian koviksi.
“Mutta Nasu, minä lupaan Neposen olevan turvallinen! Minä huolehdin sinusta”, vaaleaturkkinen hymyili mahdollisimman rauhoittavasti ja katsoi ystäväänsä lempein, ruskein silmin. “Neposen luota saattaa löytyä herkkujakin!” Ajatellessaan kollin mahdollisia ruokatarjoiluja, Puh lipaisi huuliaan ja vilkaisi taivasta. Sataisipa jonakin päivänä veden sijasta maitoa! Lopulta Nasu nyökäytti päätään pienesti ja lähes olemattomasti – Puh tiesi Nasun olevan rohkea! Nasu lähti kipittämään ystävänsä perään ja loppumatka taittuikin viiksen väräyksessä. Lopulta he olivat saapuneet Neposen suurenmoiselle kotipesälle. Nyt pitäisi vain löytää pesän omistaja. Neponenhan saattoi olla vaikka päiväunilla!

“Minä ja Nasu tapasimme kaukana täältä! Meillä oli myös kolmas ystävä, mutta kadotimme yhteyden häneen… Hän oli mukava, mutta energinen ja pomppi kaikkialle kuin kani”, Puh selitti Neposelle, joka katsoi häneen hieman oudosti. Neponen meni myös hieman pohtivaksi, nyökkäsi ja katosi sitten pesäänsä. Puh vilkaisi Nasuun kysyvästi, mutta kollikaan ei tiennyt mitä oli meneillään. Mitäköhän Neponen oli muistanut? Hetken odottelun jälkeen suurikokoinen kolli palasi ja hänellä oli suussaan jotain värikästä… Hetkinen! Puhin silmät suurenivat ja leveä hymy levisi hänen kasvoilleen. Neponen oli tuonut hänelle lahjan! Puh nappasi hiiren suuhunsa ja vingautti leikkikalua muutaman kerran. Puh hypähteli paikoillaan häntä terhakasti heiluen. Hän oli niin iloinen! Mistä Neponen oli löytänyt näin hienon lelun? Tai tietysti kollilla oli varmasti hieno ja suuri kokoelma lelujaan.
“Voi Neponen, miten minä voin kiittää sinua tarpeeksi. Kiitos, kiitos, kiitos! Eikö tämä olekin mahtavaa, Nasu? Minähän sanoin, että Neponen on suurenmoinen!” Puh hihkui hiirilelu suussaan ja pyörähteli paikoillaan. “Voih, mutta minullahan ei ole sinulle mitään”, kolli tajusi ja pyllähti maahan hieman harmistuneena. Ajattelisikohan Neponen hänestä nyt ilkeästi? Kolli ei kuitenkaan vaikuttanut olevan pahoillaan. Puh päätti, että kutsuisi Neposen kyläänsä ja tarjoaisi hänelle jotain herkkujaan. Hänen kaksijalkansa osasi ostaa parhaat herkut ja sen lisäksi kaapeista löytyi aina ruokaa, jota hänen kaksijalkansa söi. Kun hän ei ollut kotona, Puh kävi tutkimassa kaapit herkullisen syötävän varalta.

“Toivottavasti sinä et pahastu siitäkään, että minä toin myös Nasun. Olen kertonut hänelle sinusta paljon ja siitä miten hieno kissa sinä olet”, Puh aloitti ja hymyili varovaisesti. “Ja me ajattelimme, jos sinä voisit kertoa meille jonkun hyvän tarinan!” Puh oli suorastaan varma siitä, että Neposella oli kerrottavanaan jotain jännittävää – jotain mitä kukaan muu ei ollut koskaan ennen tehnyt! Neponen nimittäin vaikutti kissalta, joka oli elämänsä aikana kokenut kaikenlaista. Puhin ruskeat silmät vilkuilivat Nasun suuntaan ja kolli vaikutti hieman rentoutuneemmalta.

//Neppo? 😮

//Tässä tarinassa lievää itsetuhoisuutta ja hieman vakavampaa väkivaltaa Tyrniä kohtaan

Omistajani oli pettänyt minut. Hän oli lähtenyt pois kotoa, ei ollut herättänyt minua, eikä ollut edes jättänyt minulle herkkuja! Tassuttelin muutaman kerran kaksijalanpesän ympäri ja hyppelin hiljaisesti takaisin ylös pehmeään petiini. Nousin, koska olin epämukavassa asennossa, mutta menin sitten taas makaamaan sänkyyni.
Sieltä pystyin katsomaan ulos, niin että viherlehden auringonsäteet lämmittivät mukavasti turkkiani. Ravistin turkkiani ja katselin ulos. Harmistuin, kun en nähnyt siellä mitään jännää. Yritin sulkea silmäni, mutta en saanut unta.
Ehkäpä joskus itsekin pääsisin pois tästä kärsimyksestä juoksemaan avarille niityille ja hyppelemään puskasta toiseen. En edes voinut kuvitella sellaista elämää, en edes parhaimmissa unissani. Halusin olla vapaa, mutta kaksijalat pitivät minua vankina.
Joku oli aina koskemassa turkkiini tai huutamassa minulle. En koskaan saanut olla rauhassa miltään. Olinko ansainnut tämän elämän? Ehkä olisin toivonut jo kuolevani aijemmin.
Huokaisin syvään ja laskin pääni tassujeni varaan. Kiepautin häntäni ympärilleni niin, että sain nuolaistua sitä. Sillä se oli ollut likainen.
Käännyin makuupaikallani siten, että pystyin näkemään kaksijalanpesän sisäänkäynnille. Ihan varmuuden vuoksi vain. En haluaisi kenekään hiipimään selkäni taakse ja satuttamaan minua.

…

Avasin silmäni, katsoin ympärilleni ja tunsin, miten olin ruohon päällä. Tältäkö tuore ja vihreä kasvusto tuntui tassujen alla? Tältäkö vapaus tuntui? Lähdin juoksemaan johonkin suuntaan, kunnes kompastuin kiveen. Kiveen joka oli kolme kertaa minun kokoiseni.
Tipuin terävän kiven reunalta alas ja tunsin turkkini kastuvan. Kylmä vesi täytti keuhkoni enkä enää pystynyt hengittämään. Yritin räpiköidä pintaan epätoivoisesti, mutta vesi tuntui täyttämään koko kehoni.

…

Heräsin täristen samasta pedistä, mihin olin aijemmin nukahtanut. Onneksi olin tipahtanut veteen unessa. Aloin nuolemaan turkkiani, vaikka en ollut oikeasti pudonnut minnekään.
Olin silti kylmissäni, todennäköisesti johtuen pilveen painuneesta auringosta. Kohta sitä ei näkisi enää ollenkaan, sillä se painautuisi puiden taakse.
Hyppäsin takaisin maan tasoon pediltäni, en saanut tasapainoani kunnolla hallintaan, joten horjahdin hieman. Sain kuitenkin pidettyä tasapainoni juuri ja juuri enne kaatumista.
Lähdin miltei juoksuun kohti ruoka – ja juomakuppiani, sillä nälkä oli yllättänyt. Kuitenkin, kun katsoin ruokakippooni en nähnyt siellä mitään. Oliko kaksijalkani jättänyt minut nääntymään
Vettäkään ei juurikaan ollut, joten lipitin veden viimeiset jämät ja jatkoin matkaa ruoanvalmistushuoneen korkeammille tasoille. Hypättyäni ylös, huomasin että pöydällä oli suuri pussi, joka tuoksui aivan ruoaltani. Astelin lähemmäs, nuuskutin ansan varalta, raotin pussin suuta ja näin sen täynnä ruokaani. Into ja helpotus roihahtivat sisälläni yhtä aikaa, sillä sainkin ruokaa!
Työnsin pääni pussin suusta sisään ja ruokin itseni niillä naksuilla, joita sain joka aamu ja ilta. Ehkäpä kaksijalkani oli jättänyt sen tarkoituksella auki minua varten?
Jatkoin matkaani, mutta vahingossa osuin pussiin takapäälläni ja tiputin sen lattialle. Pysähdyin hetkeksi, kunnes kuulin valtavan kolauksen ja naksuni ropinan maata vasten.
Hyppäsin säikähtäneenä nopeasti tasolle, jossa oli muutama kalksijalkani ruokailualusta. Varoin niitä, sillä kaksijalkani heittäisi minua niiden sirpaleilla, jos pudottaisin yhtään. Ainakin entinen kaksijalka teki niin.
Puikkelehdin niiden välistä varoen entistä tarkemmin häntänikin kanssa. En halunnut suututta omistajaani ylimääräisesti.
Onneksi olin lähellä toista tasoa, jolla kaksijalkani aina ruokaili. Laskeskelin etäisyyttä minun ja sen välissä, vaikka matka oli pitkä päätin hypätä. Ilmalennon aikanai tajusin, ettei minun olisi pitänyt hypätä.
Molemmat etutassuistani osuivat pöytään, niin teki leukanikin. Takatassuni jäivät harmikseni roikkumaan ilmaan. Tein laskelmoidun alastulon, päästin irti tasosta etutassuillani ja samalla väänsin kehoani niin, että pystyin laskeutumaan maahan tassuilleni.

Kuulin ulkoapäin tulevaa ääntä, kaksijalkani oli todennäköisesti tullut kotiin. Mitä hän ajattelisi tekemästäni tuhosta?
Juoksin pelästyneesti piiloon sohvan alle. Olin kasvanut jo sen verran, että minulla oli vaikeuksia ahtaa itseäni sinne. Kuitenkin pääni sinne saatua tiesin, että loppukehonikin mahtuisi sinne.
Ulkoa kuului taas ääniä, pian ovi aukesi. Katselin sohvan alta, kun omistajani käveli sisään. Hän heitti jotain selästään portaita ylös, se jäi portaiden puoliväliin roikkumaan hassusti. Normaalisti hän ei ollut näin hermostunut, väsynyt tai ärsyyntynyt tullessaan pesäänsä.
”Voihan Tyrni!” Ruokailutilasta kuului turhautunutta puhetta, kaksijalkani oli löytänyt tuhotekoni. En tiennyt, mitä hän siitä ajatteli tai siellä teki. Kuitenkin jokin aisti kertoi minulle, että olisi parasta poistua piilopaikastani ja löytää toinen.
Olin nyt askelmien alapäässä, aijoin mennä tutkimaan kaksijalkani sinne heittämää esinettä. Loikin askelmat ylös, siihen asti että se oli vierelläni. Avasin suutani haistellessa esinettä.
Kaksijalkani haju oli voimakkain, mutta huomasin, että kaksijalkani oli tekemisissä myös muiden yksilöiden kanssa. Tungin tassuni esineen sisään, tunsin siellä erilaisia asioita. Halusin myös nähdä ne, joten työnsin pääni tassuni viereen.
Näin vain muutaman asian: Puoliksi Ruskean ja puoliksi keltaisen, hieman pehmeän ja pitkän asian jota olin nähnyt myös aijemmin ruokailutilassa.
Valkoisen, pyöreät kulmat sisältävän, helposti avautuvan laatikon, jonka sisällä oli kaksi pienempää ja hassummanmuotoista asiaa. Molemmat tipahtivat alas askelmia, kun kaivoin ne pussista ylös.
Kun ilosta ja innostuksesta viuhuva häntäni osui johonkin, huomasin, että kaksijalkani oli melkein vierelläni. Murisin tälle, hän ei ollut varoittanut minua!
Kun katsoin ylös, kuitenkin huomasin kaksijalkani iloisen katseen. Hän puhui mukavasti ja piti kädessään sitä samaa neliönmallista mustaa juttua, mitä hän usein piteli edessään. Juoksin poispäin kaksijalastani, suoraan omaan petiini sen nukkumatilassa. Ehkä hän ymmärtäisi jättää minut rauhaan?

Nousin pediltäni ja venyttelin. Ulkona ei näkynyt mitään, eikä sisätilojen valoitustilanne ollut myöskään kovin hyvä. Onneksi näin kohtalaisen hyvin pimeässä.
Nousin askelmat ylös ja kuljin sille ovelle, minkä takana omistajani nukkui. Istahdin alas ja mau’uin. En varsinaisesti halunnut hänen viereen nukkumaan, mutta toivoin kuitenkin jonkinlaista huomiota. Hän ei nimittäin koskaan leikkinyt kanssani, mutta ehkä nyt olisi sopiva hetki?
Jatkoin maukumista ja oven raapimista, kunnes vihdoinkin kaksijalkani tuli avaamaan oven. Hän kaatui suoraan takaisin pehmeän esineen päälle, mutta minä jouduin hetken miettiä sen päälle hyppäämistä. Olisiko se turvallista?
Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että makuupaikan päälle oli turvallista hypätä, sillä omistajani oli täysin unessa. Hän ei pystyisi satuttamaan minua mitenkään siinä tilassa.
Tassuttelin itseni toiselle puolelle makuualustaa kuin missä hän oli. Laskin kehoni pedin varaan ja käänsin tassuni turkkini suojaan, sillä huoneessa oli kohtalaisen viileä. Suljin silmäni ja rentoutin korvani, sillä olin turvassa.

…

Näin jonkin hahmon, joka muistutti minua. Sen turkissa oli valkoisia ja mustia täpliä oranssilla pohjavärityksellä. Kissahahmo kääntyi ympäri sieluton katse silmissään. Mitä hän halusi minulta?
”Hei. Olen äitisi, mutta senhän taisitkin tietää jo. Huomaan, että olet selvästi virhe. Miten olet edelleen hengissä? Luulin isäsi viimeistelleen sinut. Hänkään ei näemmä ollut tarpeaksi hyvä tähän maailmaan. Et ansaitse minua, mene ja kuole”
Järkyttyneenä, mutta surullisena suljin silmäni ja lähdin kävelemään poispäin ’äidistäni’.
Jostain syystä näin edessäni kimaltelevän terän. Se vaikutti vaaralliselta, joten yritin paeta sitä. Jotenkin minua kuitenkin piteli kiinni entinen kaksijalkani. Hän näytti olevan kontrollissa terästä, eikä odottanut enää hetkeäkään ennen kuin pisti sen kaulastani läpi.
Verta roiskahti turkilleni ja minua pitelevän kaksijalan käpälään. Kuin ’äitini’ käskystä.
Huusin tuskissani, mutta minua pitelevä kaksijalka vain nauroi ilkeästi. Ketään ei näemmä kiinnostanut hyvinvointini tai edes henkeni. Ehkä olin vain turha lelu, jota sai pahoinpidellä ilman seuraamuksia. Ehkä olin vain epäonnistunut koe, mutta jäänyt vahingossa elämään, aivan kuin ’äitini’ sanoi.

…

Heräsin kylmissäni. Huohotin, mutta huomasin kaksijalkani oli jo herännyt. Nousin itsekin ja hyppäsin alas nukkuma-alustalta.
Peloissani tassutin oven luokse ja työnsin sitä auki kehollani, niin että mahduin siitä läpi.
Yritin tutkia ympäristöäni, sillä halusin tietää mihin kaksijalkani oli suuntautunut. Eikai päivästä tulisi taas samanlaista kuin eilisestä? Eikai hän yrittäisi tehdä samaa minulle?
Hajujälkien perusteella hän oli kyllä juuri mennyt tästä ohi. Halusin pysyä paikoillani ja odottaa jotain merkkiä häneltä. Halusin rauhoittua painajaisestani.
Pian kaksijalkani huuti nimeäni alhaalta, joten päätin suunnata sinne. Hän ei vaikuttanut tarvitsevan minua juuri silloin, joten päätin jäädä rappusten alapäässä olevaan petiin lepäämään. Ruokaani oli vielä hetki ja tiesin, ettei omistajani antaisi sitä minulle etukäteen.
Korvani singahtivat ylös, kun kuulin ulkoa jotain samanlaista, kuin mitä kuulin joka päivä ennen kuin kaksijalkani tuli kotiin. Ääni oli kuitenkin hieman erilainen, eikä kaksijalkani ollut vielä lähtenyt. Ovi aukesi ja omistajani alkoi puhumaan oletettavasti toiselle kaksijalalle.
Hetken päästä näin itsekin toisen kaksijalan, kyseessä oli hieman omaa kaksijalkaani nuorempi yksilö. Se käveli suoraan luokseni, vaikken edes halunnut, että se koskisi minuun.
Kaksijalka työnsi tassunsa suoraan päälleni ja puhui minulle samalla. Kuitenkin esittämättä jättäytyminen ja yllättäen minuun koskeminen aiheutti sen, että pienen murinan jälkeen löin kaksijalkaa mahdollisimman kovaa ja lähdin juoksemaan kohti ruokatilaa ja sen korkeita tasoja. Kuulin satuttamani kaksijalan huutoa siitä huoneesta, missä juuri olin, mutta muuten minun olisi pitänyt olla turvassa.
Kyyristyin ylätason päälle ja kiersin häntäni kehoni ympärille ylimääräiseksi suojaksi. Kuulin kaksijalkani ääntä, jonka jälkeen oven loksuntaa. Joko hän, tai vieras oli lähtenyt. Toivoin sitä, että se tuntematon olisi lähtenyt. Mutta kun hän käveli sisään ruokailutilaan, kaikki toivo oli mennyttä.
Uusi yksilö sanoi nimeni, mutta kuulosti inhoavan sitä.
”Miau?” Tiesin, ettei kaksijalat voineet ymmärtää minua, joten jonkin sanominen olisi turhaa. Halusin vain tietää, aiheuttiko tämä kaksijalka vaaraa minulle.
Vastauksena sain ilkeän mulkaisun ja tömistelevän hyvästin. Tämä kaksijalka tuntui pelottavalta, joten yrittäisin pysyä kaukana siitä, tai sen hajusta.

Uusi kaksijalka oli taas tullut kylään, tiesin oman kaksijalkani lähteneen jonnekin. Olin enteillyt pahaa, valitettavasti pystyin kuvittelemaan minun satuttamisen jo etukäteen.
Kätzink! Jokin lasinen esine oli mennyt sirpaleiksi. Säleet lensivät miltei oleskeluhuoneeseen.
”Tyyrniiiiii?!?” Kuulin vimmattua huutoa, siltä uudelta kaksijalalta tietysti. Mitä olin tehnyt tällä kertaa? En se minä ollut!
Varauduin vaaraan automaattisesti hyppäämällä ylimpään petiin, mutta tällä kertaa olin oikeasti vaarassa. Uudella kaksijalalla oli kädessään jokin puinen kapula. Samanlainen, mikä entisellä kaksijalallani oli ollut. Aikoisiko hän lyödä minua sillä?
Kaksijalka lähestyi nukkumapaikkaani uhkaavasti. Se tuli aivan pesäni viereen, mutta jäi sitten odottamaan hetkeksi. Pystyyn nousseet karvani eivät näkyneet hänelle nukkumapaikkani pimeydestä. Hän silti toivott — Kaksijalka puristi kaulastani ja nosti minut pois turvastani roikkumaan ilmaan.
Yritin saada happea, mutta tukahduttava kuristus ei antanut minulle tilaa hengittää. Paniikissa yritin purra ja lyödä häntä, mutta en pystynyt siihen. En saanut henkeä! Harvoin minua satutettiin näin pahasti. Olinko todella ansainnut tämän? Olisinko parempi kuollena? Ehkä tein jotain väärin koko elämäni ajan?
Seuraavaksi hän löi minua useamman kerran puisella esineellä. Joka kerta kylkeeni sattui enemmän ja enemmän, mutta kipu ei hellittänyt ennen mieleni mustenemista…

Avasin silmäni, mutta kodin sijasta näin kirkkaita valoja, sekä samanlaisia sinipukuisia kaksijalkoja, kuin tilapäisessä pesässäni. Haistoin oman kaksijalkani, mutten sitä toista. Ehkä hän oli vihdoin lähtenyt pois? Yritin rimpuilla pois minua paikallaan pitävästä otteesta, mutta en päässyt. Katsoin kaksijalkani silmiin, ja hän katsoi minua takaisin räpäyttäen silmiään hitaasti.
Kaksijalkani puhui minulle harvinaisen hellästi, eikä lopettanut missään vaiheessa. Hän myös rapsutti kaulaani, se tuntui yllättävän hyvältä kuristuksen jälkeen. Yritin jatkaa rimpuilemista, mutta kaksijalkani ei vieläkään päästänyt irti. Pienimuotoinen paniikki iski uudelleen päähäni, ehkä oma kaksijalkanikin halusi kuristaa minua? Hän saattoi vain leikkiä ystävällistä.
Yritin repiä itseni pois hänen sylistä, mutta tassuni oli asemoitu niin, etteivät ne pystyisi vahingoittamaan ketään. Pääsin kääntymään mukavampaan asentoon, mutta sekin oli haaste. Alaselkääni jomotti vietävästi, sen kääntäminen oli vaikeaa. Kuitenkin sain itseni lopulta puolelta toiselle.
Kaksijalkani nousi, edelleen pitäen minua sylissään. Hän vei minut kohti valkoista tasoa. Sen molemmilla puolilla oli sinipukeinen kaksijalka. Pelästyin sen kädessä olevaa piikkiä, mutta toinen kaksijalka piteli minua jo paikoillaan.
Sähisin ja yritin purra sitä kaksijalkaa, joka piteli minua paikoillaan. Valitettavasti hänellä oli päällään jonkinlaiset suojaimet, joista hampaani eivät menneet läpi. En päässyt pois, enkä voinut edes haistella niitä kaksijalkoja etukäteen.
Vinguin, kun tunsin jonkin menevän nahastani läpi. Miksi minä jouduin kärsimään? Kaksijalkani tuli eteeni ja rapsutti päätäni. En halunnut kenenkään koskevan minuun, mutta se oli tällä hetkellä mahdoton ajatus. Kaksijalkani koskeminen ei auttanut stressiini, vaan pikemminkin pahensi sitä.
Nyt murisin. Päähäni koskeminen loppui äkkiä, mutta selästäni pidettiin kiinni edelleen. Piikki katosi jalastani, enkä pian enää tuntenut mitään missään…

Heräsin siitä samasta laatikosta, missä minut vietiin ensimmäisen kerran kotiini. Saman liikkuvan hirviön sisältä.
Tärisin, halusin oksentaa, takajalkani tuntuivat olevan vain puoliksi olemassa. Sen lisäksi sabotoitut kynteni eivät auttaneet asiaa.
Katsoin kaksijalkaani, joka näytti keskittyvän ulos. Oliko siellä jotain? Minäkin halusin nähdä!Tai sitten en, sillä nostettua päätäni, meinasin oksentaa. Onneksi onnistuin nielaisemaan sappinesteet tarpeaksi nopeasti takaisin vatsaani.
Hirviö jarrutti ja sammui. Kaksijalkani lähti pois sen sisältä ja kantoi sitten minut takaisin pesäämme. Laatikko naksahti ja sitten metalliritilä aukesi.
Kävelin pois kaksijalkani tieltä, mutten uskaltanut mennä minnekkään. Mitä jos oma kaksijalkaninkin oli vaarallinen tappaja? Ehkä hänkin halusi kuristaa minut, mutta odotti vain sopivaa hetkeä. Tasapainoni horjahteli välillä enkä tiennyt miksi. Yritin hypätä sohvalle, mutta takajalkani tuntuivat edelleen heikoilta. Kuulin oman kaksijalkani takanani, mutta en tiennyt varmaksi oliko hän iloisella vai ilkeällä tuulella. Hän kyykistyi viereeni ja antoi minun haistaa hänen käpäläänsä.
Painauduin matalemmaksi, niin pääsisin peruuttamaan piiloon, jos hän kävisi väkivaltaiseksi. Yllätyksekseni hän piteli herkkua. Ei mitä tahansa herkkua, vaan lempiherkkuani! Lipaisin lihan kaksijalkani käpälältä, pureskelin sen huolellisesti ja nielaisin.
Maku oli yhtä herkullinen kuin ennenkin, vaikkakin herkkuhetki oli nopeasti ohi. Nuolin huuliani ja käänsin päätäni, ehkä saisin sillä tavalla lisää. Yllätyksekseni sain lisää sitä herkullista lihaa.
Kaksijalkani tällä kertaa piti sitä kauempana minusta. Hän ei antanut sitä minulle, vaan sulki kätensä kun yritin lähestyä sitä. Hän ojensi sen minulle vasta, kun aloin murisemaan ja istuin närkästyksissäni alas. Kuulin epätavallisen naksahduksen, mitä säikähdin ja juoksin pois.

Halusin mennä nukkumaan entiseen suosikkipetiini, mutta pelkäsin liikaa uutta kuristusepisodia. En ollut myöskään rakastunut ajatukseen, että menisin nukkumaan yläkerrassa olevaan petiini. Kuitenkin oma kaksijalkani astuisi päälleni tai repisi minulta nahkat irti.
Sohvalle makuulle mentyäni huomasin kaksijalkani menevän vesihuoneeseen, mutta tällä kertaa hän naksautteli siellä jonkinlaisia nappeja ja sen jälkeen jäi odottamaan viereeni pitkäksi aikaa. Minua kiinnosti, mitä siellä tapahtui.
Nousin ylös ja venyttelin niin, ettei omistajani huomannut. Kipitin kohti vesihuonetta, mutta reitti sinne oli kiinni. Mau’uin kaksijalalleni ja osoitin ovea hännälläni. Hän nousi sohvalta ja tuli avaamaan oven.
Tunnustelin hassua lattiaa tassuillani. Kävelin kohti suurta lasista pystysuoraa levyä, joka ei ylettänyt ihan lattiaan asti. Siitä tai sen takaa hohkasi lämpöä, eikä lattiakaan säästynyt siltä.
Kaksijalkani jotain päältään pois ja sytytti valot huoneeseen. Hän liikutti lasisen levyn päältäni pois ja astui lämpimään tilaan. Kuulin sihinää, joten pelkäsin kaksijalkani satuttaneen itsensä. Kuitenkin työnnettyäni pään lasilevyn alta, huomasin hänen olevan kunnossa.
Menin itsekin lämpimään tilaan, juuri lämpölähteen eteen. Huomasin kaksijalkani poistuvan lämpimästä huoneesta hetkeksi. Sitten hän palasi takaisin märkänä, tipputtaen vettä turkilleni.
En tykännyt märästä turkistani, joten päätin poistua. Vettä oli kuitenkin niin paljon, että se miltei peitti koko lattian. Läiskyttelin vettä ympäriinsä. Veden ääni oli kuitenkin jännittävä, joten jäin leikkimään sillä hetkeksi. Tämä oli hauskinta, mitä olin saanut tehdä pitkään aikaan. Vesipisarat liukuivat jännästi alas seinää pitkin. Vettä ei ollut tarpeaksi minun hukuttamiseen, joten olin suojassa siltä osin.

Potkin leluani voimakkaasti takatassuillani. Halusin sen itselleni, sillä kaksijalkani oli ottanut sen itselleen. Hän liikutteli sitä ilmassa vähän kuin yrittäisi estää minua saamasta sitä. Yritin repiä lelua hampaillani, mutta kaksijalkani oli liian vahva vastus. Revin niin kovaa, että hampaani miltei hajosivat.
Pian sainkin tuntea ilon ryövyävän ylitseni, kun sain lelun pois kaksijalaltani. Hän ei ollutkaan parempi kuin minä! Kaksijalkani nappasi tikun uudestaan käteensä ja heilutteli sitä taas ilmassa. Hyppelin iloisesti ylös yrittäen saada lelua kiinni. Sain napattua sen hampaillani pois ilmasta, jonka jälkeen kuvittelin sen olevan lintu. Työnsin linnun alleni ja puraisin sitä. Lelu lopetti liikkumisen, olin tappanut sen! Sain ensimmäisen saaliini kiinni! Olin onnellisempi kuin koskaan. Kehräsin hiljaa ja hyppäsin kaksijalkani syliin. Hän silitteli minua tassullaan onnittelevasti.
Päästyäni maahan kierähdin vatsalleni, mutta halusin, ettei hän koske siihen. Kokeilisin häntä. Harmikseni tunsin kaksijalkani alkavan rapsuttaa vatsaani. Otin sen tassusta kiinni hampaillani ja raavin sitä takatassuillani. Hän oli mennyt ansaani!
Juoksin pois, en pystynytkään luottamaan häneen niin paljoa. Kukaan ei saisi koskea vatsaami ilman lupaani. Hyppelin askelmat ylös piiloutuen pyörivään petiini, missä kaksijalkanikin välillä istui. Olin kerrankin väsynyt, sillä olin saanut leikkiä kaksijalkani kanssa. Ehkä hän tykkäsikin tai edes välitti minusta?

Kävelin aivan omiin synkkiin ajatuksiini vaipuneena vähän minne käpälät sattuivat minua kuljettamaan. Metsän rikkumaton hiljaisuus tuntui korviahuumaavalta melulta, ja punainen usva täytti näkökenttäni. En jaksanut ajatella mitään kunnolla, vaan ohimenevät ajatukset katosivat ja ilmestyivät mieleeni yhä uudelleen, kunnes maailma sumeni silmissäni ja minua alkoi pyörryttää. Se saattoi johtua siitä, että en ollut syönyt tai juonut eilisen jälkeen yhtikäs mitään. Saalistaminen oli nimittäin ajanhukkaa, aivan toissijainen asia reviirin valloittamiseen verrattuna. Olin käyttänyt koko viime yön uuden reviirini merkitsemiseen ja raapinut kelopuihin kynnenjälkiä, joka pitäisi eksyneet kotikisut loitolla. Sisimmässäni tiesin kyllä, että tein tämän kaiken vain ohjatakseni ajatukseni pois Fregatista. Hänen kuolemansa oli ollut ainoa tavoitteeni, elinikäinen haaveeni, joka oli kuitenkin toteutunut tietämättäni. Nyt, kun Fregatti oli vain turha ajatus eikä mitään muuta, minulla ei olisi enää ketään kenelle kostaa. Niinpä minun olisi hankittava vihamiehiä. Harvoin satunnaiset erakot tai kulkukissatkaan jaksoivat ajatella toisiaan yhtä tappelua pidempään, mutta ehkä jotkut kissat saattaisivat.

Muutamaa auringonnousua myöhemmin olin taivaltanut kukkuloiden halki ja kaksijalkaloiden poikki vailla päämäärää. Olin elättänyt itseni kaksijalkojen tähteillä sekä haaskalla, jota varikset olivat tiputelleet ukkospoluille. Se oli maistunut ällöttävältä, mutta kyllä sitä söi, jos oikein oli nälkä.
Hetken aikaa vaellettuani kuulin edestäpäin hirviöiden suurten käpälien jytinän. Niiden haiseva katku tuntui kaikkialla, ja pian eteeni avautui musta ukkospolku. En jäänyt aikailemaan sen ylityksessä, sillä minua eivät mokomat kaksijalkojen höpötykset kiinnostaneet. Aivan yhdentekevää, jos ne voisivatkin tappaa kissan.
Päästyäni kauemmas ukkospolusta, maisema muuttui tiheäksi havumetsäksi, johon ei paistanut juurikaan aurinko. Tajusin melkein heti, että täällä oli varmasti asutusta. Maata oli myllerretty ja siihen oli kaivettu kuoppia, sekä jossain haisi riistaeläimen tuore veri. Selkeästi ne, ketkä tänne olivat päättäneet asettua, olivat tulleet jäädäkseen. Mutta minä muuttaisin sen! Astelin pitkin metsikköä kynnet esillä, mahdollisimman uhkaavan näköisenä. Joihinkin kohtiin oli jätetty väkeviä ja varoittavia hajumerkkejä, jotka muodostivat rajan metsän ja ukkospolun välille. Olin todennäköisesti siis jonkun – tai joidenkin – reviirillä.
En ehtinyt askeltakaan pidemmälle, kun kuulin jostain suunnasta vaimeaa puhetta ja käpälänaskelia. Valmistauduin heti mielessäni hyökkäykseen, pörhistin karvani pystyyn ja sihisin matalasti edessä kohta olevalle viholliselle.
“Mitä sinä teet Kuolonklaanin reviirillä?” Kuulin takaani tiukan ulvaisun, ja sitten suuren sammaleisen kiven takaa ilmestyi kaksi kissaa. Heistä toinen tuijotti minua vihaisesti, toinen katseli poispäin kuin ei olisi huomannutkaan. Pakotin karvani pysymään sileinä, vaikka käpäliäni syyhytti käydä kahden kissan kimppuun ja kynsiä heitä kunnes he anoisivat armoa. Aloittaisin ensin tuosta hajamielisestä, sitten…
“Vastaa kysymykseeni! Mitä teet täällä?” tiukkasi äkeä harmaa täplikäs naaras.
“Voi, ajattelin vain vähän saalistaa. Kuinka niin? Mitä se sinua liikuttaa?” kysyin, ja istahdin maahan pesemään tassujani huolellisesti. Harmaa naaras sähisi kiukkuisesti, ja joutui selvästi hillitsemään itseään puhuessaan. “Se liikuttaa minua siksi, koska tämä on meidän reviiriämme! Lähde suosiolla, tai viemme sinut päällikkömme eteen tuomittavaksi rajaloukkauksesta.”
Heilautin korviani vähättelevästi. “Te ette vie minua minnekään.. tai muuten saastutatte reviiriänne kahdella kissanraadolla.” Koukistelin kynsiäni ja astuin askeleen lähemmäs. “Minä saalistan missä haluan. Minä nukun missä haluan. Ne ovat minun sääntöni.”

// Rosmy, Kataja?? Sirpale vetää kunnon boss-showta xd

“Tiedän”, vastasin mietteliäänä Tähdenlennon sanoihin. Pohdin hetken, että olisiko minun todella vain lähdettävä muiden luota löytääkseni itselleni optimaalisen elämän. Vaikka en ollut viettänyt aikaa toisen kissojen kanssa ikinä aikaisemmin ainakaan tällä tasolla, jokin joukkiossa veti minua puoleensa.
“En minä ole suunnitellut lähteväni”, nau’uin seesteisesti, “Ainakaan vielä hetkeen.”
Tähdenlento nyökkäsi ja kehotti minua jatkamaan matkaa. Nyökkäsin ja seurasin taas kirjavaturkkista naarasta. Tuon pieni keho ei tuntunut väsyvän vaikka matka olikin kestänyt jo jonkin aikaa.
“Tulehan katsomaan! Tuolla on jotain! Olisikohan se hyvä suunta mennä?” Tähdenlento sanoi yhtäkkiä. Käänsin pääni hänen suuntaansa ja näin kuinka tämä teki tilaa minulle kiipeämällä ylemmälle oksalle.
Hyppäsin kiinni oksaan, jolla toinen oli aikaisemmin ollut ja katselin samaan suuntaan kuin hänkin. Ymmärsin Tähdenlennon tarkoittaneen valopilkkuja kauempana puiden lomassa.
“Sen täytyy olla kaksijalkala. Mikään muu ei loista tuolla tavoin keskellä yötä”, sanoin ja vilkaisin uudelleen sinikilpikonnakuvioista naarasta. Hän nyökkäsi pohdiskellen.
“Ehkä voimme käydä katsomassa, josko sen pääsisi kiertämään”, tuo sanoi. Kallistin päätäni. Luulin, etteivät Tähdenlento ja Revontuli välittäneet kaksijalkaloista, mutta ehkä ne olivat hyvä maamerkki tai jotain. Voisimme aina löytää takaisin tämän kaksijalkalan avulla, jos siihen tulisi tarvetta.

//Tärkkytäti?

Kuuntelin, kun Merete kertoi, kuinka ei ollut ollut aiemmin juurikaan muiden kissojen kanssa vaan oli ollut enemmän yksikseen ennen minun, veljeni ja Harjuksen joukkoon liittymistä. Ajatus oli minulle hyvin vaikea sisäistää jollain hassulla tasolla, sillä muiden kissojen kanssa oleminen oli aina ollut minulle hyvin tärkeä asia.
“Toivottavasti se ei sitten tee meidän seurastamme sinulle jotenkin inhottavaa. Saat aina kulkea niin lähellä tai kaukana meistä kuin haluat. Sinun ei tarvitse koskaan sitoutua mihinkään meidän kanssamme, jos et tahdo”, nau’uin naaraalle, vaikka tiesin, että olin sanonut asiasta jo useaan kertaan.
“Tiedän, mutta pidän seurastanne kyllä!” Merete naukaisi pikaisesti. Oli se sitten vain ystävällisyyttään tai aidosti se, mitä naaras tunsi, aioin luottaa hänen sanaansa. Ei ollut minun tehtäväni ryhtyä väittämään muita valehtelijoiksi.
Loikattuani seuraavalle oksalle vilkuilin pidemmälle horisonttiin ja näin valoa. Käänsin pääni taakse taas kerran ja katsoin Mereteä, joka sai juuri tasapainonsa taas seuraavalla oksalla.
“Tulehan katsomaan! Tuolla on jotain! Olisikohan se hyvä suunta mennä?” naukaisin takanani tulevalle naaraalle ja nousin ylemmälle oksalle, jotta hän voisi tulla samaan puuhun kanssani katsomaan eteenpäin. Pian tunsinkin pienen notkahduksen, kun naaraan paino tuli yhtäkkiä alemmalle puun oksalle.

//Merenneito?

Olimme siirtyneet Ollin kanssa kauemmaksi tuntemattomien kissojen reviirin rajasta ja päätyneet kiertämään takaisin ukkospolulle, jolta olimme nähneet kaksijalkalan.
”Mennään vain nopeasti ukkospolkua pitkin kaksijalkalaan, niin ne vieraat kissat tuskin edes huomaavat meitä, jos ukkospolkukin sattuu kuulumaan heidän reviiriinsä”, naukaisin rauhoittavalla äänellä Ollille, joka näytti olevan hyvin jännittynyt. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi kulkiessaan perässäni ukkospolun kovaa pintaa pitkin.
”Luulen, että meidän olisi turvallisinta viettää seuraava yö kaksijalkalassa”, Olli sanoi ja vilkaisi minua. Hänen katseensa harhaili kaiken aikaa ympärillemme kohoavassa metsikössä ja sen aluskasvillisuudessa. Nyökkäsin, sillä tiesin Ollin olevan oikeassa.
”Aivan. En usko, että metsäkissat lähtevät etsimään meitä kaksijalkalasta. Sinne on sitä paitsi helpompi piiloutua kaikkien hajujen keskelle”, nau’uin. Olli vaikeni ja jatkoi etenemistä hiljaisuuden vallitessa.

Enää ympärillemme ei avautunut rehevä metsikkö, vaan kaksijalkalan puiset kaksijalanpesät, pesien vehreät pihat ja pihoja ympäröivät aidat. Siellä täällä ukkospolun reunalla nukkui hirviöitä, joita me kartoimme Ollin kanssa parhaamme mukaan.
”Jos näet toisia kissoja, hihkaise”, naukaisin pirteällä äänellä ystävälleni. Olli yritti hymyillä, mutta hänen kasvoilleen piirtyvä hymy oli selkeästi pakotettu ja epäaito. Olisin halunnut lohduttaa ystävääni vakuuttelemalla, ettei meillä ollut mitään hätää. Me olimme aivan turvassa, sillä eivät metsäkissat uskaltaisi kaksijalkalaan astua.
”Tule, käydään kiertelemässä vähän pihoja”, Olli naukui yllättäen ja viittoili minut perässään erään kaksijalanpesän pihaan. Häntä pystyssä loikin ystäväni perässä aidalle ja aidalta alas, jatkaen matkaani erään kaksijalanpesän pihaan.

Olimme kierrelleet kaksijalkalassa jo puoli päivää, emmekä olleet kohdanneet yhtä ainutta kotikisua saati sitten muitakaan kissoja, joita kaksijalkalassa asui. Siellä täällä hirviöiden ja kaksijalkojen löyhkän seassa kuitenkin oli tuulahduksia kissojen hajujäljistä, joten tiesimme, ettei kaksijalkala ollut täysin kissaton. Jos täällä asuisi kissoja, joku varmasti tietäisi, asuiko minun emoni ja Mila täällä.
”Minulla on nälkä, voisimmeko etsiä jotain syötävää ja jatkaa etsimistä sen jälkeen?” ehdotin Ollille hymyissäsuin. Oranssiturkkinen kolli näytti epäilevältä, mutta ei vastannut heti. Kolli oli keskittynyt ukkospolun ylittämiseen, vaikka hirviöitä ei näkynyt lähimaillakaan. Kun olimme päässeet ukkospolun yli toiselle kujalle, Olli katsoi minua mietteliäänä.
”Tämä kaksijalka karmii minua. Missä kaikki kotikisut oikein ovat?” Olli kysyi ja huomasin, miten hän värähteli inhosta. Hän oli kyllä oikeassa, sillä tavallisesti kotikisuja kuhisi siellä täällä ympäri kaksijalkaloita. Tässä kaksijalkalassa emme olleet kohdanneet yhtäkään kotikisua, vaikka olimme käyneet vaikka kuinka monta kujaa läpi.
”Ehkä he eivät vain tykkää ulkoilla tähän aikaan päivästä”, nau’uin lapojani kohauttaen. Olli katsoi minua suu visusti suljettuna, eikä sanonut mitään. Se oli kai ilmoitus siitä, että saisin unohtaa ruoan etsimisen toistaiseksi. Yritin viritellä aistejani havaitakseni kaikki ohittamamme kissojen hajujäljet, mutta kaksijalkalan tuoksut sekoittuivat toisiinsa.
Kuin tyhjästä, kuulin askeleita takaamme. Säpsähdin ja käännyin oitis ympäri, ja vierelläni oleva Olli teki samoin. Edessämme seisoi neljän kissan joukko. Kissat katsoivat meitä tuimilla kasvoillaan. Sivusilmälläni näin, miten Olli otti askeleen taaksepäin.
”Hei!” tervehdin kissoja, enkä antanut heidän kylmän ulkokuorensa luoda mielessäni minkäänlaisia oletuksia siitä, olisivatko kissat minkälaisia luonteiltaan.
”No hei vain”, tokaisi vaaleanruskea kolli, joka oli meistä katsottuna kaikista vasemmanpuoleisin. Keskimmäiset kissat olivat vanhemman oloisia kuin kaksi muuta; heistä vasemmalla puolella oleva kolli oli oranssi kolli, jonka toisesta silmästä jäljellä oli vain kuoppa. Hänen oikealla puolellaan oli pulska tabbykuvioinen kolli, joka vaikutti hieman laupeammalta kuin ystävänsä. Aivan oikeanpuolimmaisin kissa oli tummanruskea, selvästi kissoista nuorimmaisin.
”Minä olen Lola ja tässä on ystäväni Olli. Keitä te olette?” kysyin ja otin askeleen lähemmäs kissoja. Yksisilmäinen kissa otti askeleen lähemmäs juro ilme kasvoillaan.
”Mitä te teette täällä?” kissa kysyi vaivautumatta esittelemään itseään tai ystäviään. Se ei saanut minua lannistumaan, vaan hymyilin yhä nelikolle teeskentelemätöntä hymyäni.
”Hyvä kun kysyit. Etsin minun emoani ja siskoani, heidän nimensä on-”, Olli keskeytti minut astumalla vierelleni ja tönäisemällä minua kylkeen. Käänsin hämmästyneenä katseeni ystävääni ja kurtistin kulmiani.
”Mitä sinä nyt?” kysyin ja ravistelin päätäni. Ollin katse oli vakava.
”Minä luulen, että he eivät voi auttaa meitä. Lola, lähdetään täältä”, oranssiraidallinen ystäväni naukaisi ja viittoi minua poispäin. Katsoin hämmästyneenä ystävääni, joka lähti jo peruuttamaan poispäin. Vilkaisin neljää muuta kissaa, jotka olivat alkaneet ottamaan hitaita askeleita meitä kohti. Tilanne oli mennyt oudoksi, ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, oli pulska kolli rynnännyt Ollin perään.
”Juokse Lola!” Olli käski ja lähti nelistämään kohti kujan toista päätyä. Minä jäädyin hetkeksi, enkä tiennyt mitä tehdä. Silmänräpäyksen ajan vain katsoin, miten tuntematon kolli lähti nelistämään Ollin perässä kujaa pitkin. Kun kolme muutakin kissaa saivat käpälät alleen, omat jalkani löysivät liikkeensä. Lähdin juoksemaan Ollin perään.
”Pysähdy!” kuulin pulskan, edelläni juoksevan kollin huutavan. Olli oli päässyt ukkospolulle ja onnistunut jo nelistämään sen yli. Kun tabbykuvioinen kolli loikkasi suinpäin ukkospolulle seuratakseen Ollia, jostain kuului korviahuumaava terävä tuuttaus. Se sai minut seisahtumaan siihen paikkaan, vain muutaman ketunmitan päähän ukkospolusta. Näin, miten kiiltävänahkainen hirviö tömähti voimalla pulskan kissan kylkeen. Hirviö ei edes pysähtynyt, vaan jatkoi matkaansa, vaikka oli juuri juossut päin kissaa!
”Keijo!” kuulin jonkun huutavan takaani, ja samassa hampaat pureutuivat niskanahkaani. Katseeni nousi ukkospolun toiselle puolelle, kun tuttu oranssi turkki katosi juuri pois näkyvistäni. Olli oli päässyt karkuun, minä olin jäänyt kiinni näille kissoille.
Surkea katseeni kääntyi ukkospolun keskellä makaavaan karvamyttyyn. Kollin alle oli muodostunut verinen lammikko, eikä hän liikkunut lainkaan.
”Voi ei, teidän ystävänne”, nau’uin ja käännyin pahoillani minua pitelevän kissan puoleen. Hän kuitenkin vain puristi otettaan niskasta.
”Ei sillä niin väliä. Mihin sinun ystäväsi meni?” kysyi yksisilmäinen kolli ja tuijotti minua herkeämättä terveellä silmällään. Pudistelin päätäni sen verran, mitä niskassani olevilta hampailta pystyin.
”En minä tiedä, me emme ole täältä päin. Olli ei tunne kaksijalkalaa”, selitin ystävällisellä äänellä, ”voisitteko te auttaa minua etsimään hänet?”
Yksisilmäinen kolli puuskahti.
”Aivan varmasti autamme.”

Emme olleet viipyilleet siinä paikassa kauaa, sillä nyt jäljelle jäänyt kolmikko yhden kissan kuoltua, lähtivät johdattamaan minua poispäin ukkospolulta. He eivät puhuneet minulle juurikaan, vaikka yritin kohteliaasti kysellä heiltä heidän nimiään ja siitä, mistä he olivat tulleet. Lopulta olin tyytynyt hiljaisuuteen, sillä ymmärsin kyllä, etteivät kissat olleet juttutuulella; olivathan he juuri menettäneet ystävänsä.
Kissakolmikko johdatti minut ränsistyneen kaksijalkalan edustalle. He käskivät minun seurata heitä, kun ensimmäisenä tummanruskea kolli loikki pesän seinustaa ylöspäin taitavin loikin. Kaksi muuta jäivät alas odottamaan, että minä tekisin samoin kuten tummanruskea kolli. Siispä vastaan väittämättä katsoin parhaaksi vaihtoehdokseni seurata kissaa. Uteliaana katselin ympärilleni loikattuani rikkoutuneesta ikkunasta sisään tomuiseen kaksijalanpesään. Olin nähnyt tällaisia hylättyjä kaksijalanpesiä usein, mutta muista poiketen tämä oli täynnä kissoja! Se oli ihmeellistä, en ollut koskaan nähnyt niin montaa kissaa samaan aikaan! Olisin halunnut rientää tutustumaan uusiin kissoihin, mutta yksisilmäinen kolli käski minun seurata häntä. Hän vei minut portaikkoon, joka johti pesän yläkertaan.
”Ai, hyvä on”, nau’uin vastaukseksi ja loikin kepein askelin hänen peräänsä. Yläkerta oli autio, tai niin minä aluksi luulin, kunnes katseeni osui sen keskustassa lepäävään harmaavalkeaan naaraskissaan. Kissa kohotti päätään ja katsoi minua hyisillä, tummansinisillä silmillään.
”Löysimme tämän ja hänen ystävänsä kaksijalkalasta. Ystävä pinkoi pakoon ja Keijo heittäytyi hirviön alle lähtiessään perään”, yksisilmäinen kolli murahti selvästi tympääntyneenä. Naaraskissa nyökkäsi ja kohtasi minun katseeni.
”Hei, minä olen Lola. Kuka sinä olet? Minä etsin kahta – tai no oikeastaan nyt kolmea – kissaa, voisittekohan te auttaa minua? Teillä on aivan hämmästyttävän hieno pesä!” naukaisin iloisella äänellä uudelle tuttavuudelleni.

//Päivi?

Tänään oli hyvä päivä. Neponen oli säästellyt fiksusti kuivaruokaansa keskipävän niin, että hän sai nyt ahmia sitä oikein kunnon määrän kerralla.
Nappuloita rouskuttaessaan Neponen oli kuulevinaan jotain ulkoa raollaan olevasta pikku ikkunasta, joten hänen oli lopetettava rouskutus hetkeksi ja höristettävä vasenta korvaansa. Kyllä. Neposen pihan edustalla aivan varmasti liikkui joku. Neposen viikset värähtivät ja kolli siristi silmiään. Olikovatko Kalle ja Muru kenties vihdoin löytäneet hänen pihalleen? Asiasta piti ottaa heti selvää — tietystikin. Neposen pihalle kun ei ollut muilla luvatta asiaa. Myös naapuruston muista tapahtumista piti olla aina perillä, sillä vain siten saattoi ennakoida tapahtumia. Neposen tehtävänä oli vartioida kotia, kun kaksijalka oli muualla.
Suuri pörheä kolli nuolaisi huuliaan ja lähti jolkottamaan ikkunan luokse. Suoritettuaam sulavan hypyn kapoisalle ikkunalaudalle Neposen terävä katse löysi kohteen välittömästi. Hänen porttinsa oli raotettu auki ja raosta kurkisti pikkuruinen, varsin tutun näköinen pää. Neponen tunnisti kissan heti. Se oli Puh! Sama kissa, joka oli jonkin aikaa sitten etsinyt kadonnutta hiirileluaan… Neposen pihan roskasäiliöstä jostain kumman syystä, jota Neponen ei enää muistanut. Neponen kuitenkin muisti varsin hyvin, miten Puh oli kertonut hiirestään ja miten harmissaan pieni kolli oli ollut.
Neponen katseli ikkunan edessä roikkuvan näköesteen takaa, kun Puh asteli pihalle peräänsä vilkuillen. Pian tutun kollin takaa tepsutti esiin toinenkin kissa.
Neposen kulmat kohosivat. Missä kissan karvat oikein olivat?! Kolli oli hetken kauhuissaan, hän kuvitteli, miten leikkaaja leikkaisi häneltä koko turkin ensi käynnillä, eikä pelkästään sitä pientä kohtaa etukäpälästä… Ajatus järkytti Neposta, mutta hän ravisteli sen äkkiä pois päästään. Niin ei kävisi. Ehkä tuolla karvattomalla kissalla oli jokin harvinainen tauti, eikä hänelle enää kasvanut karvoja, niin se varmaankin oli, kolli päätti ja rauhottui hiukan. Asiastahan pitäisi tosin vielä ottaa selvää.
Nyt Neponen kääntyi kapeamman ikkunan puoleen ja tuoksutti ilmaa. Kyllä, tämä Puhin oudon näköinen toveri oli Neposelle täysin vieraan hajuinen kissa. Vieras pälyili pelokkaan oloisena ympärilleen.
Neponen ei malttanut vakoilla kaksikkoa sen kauemmin. Hän oli oikeastaan erittäin ilahtunut, että Puh oli tullut tapaamaan häntä uudelleen. Siitäkin huolimatta, että Puh oli tuonut jonkun toisen kaverin mukanaan…
Neponen työnsi päänsä ulos ikkunasta.
”No mutta, Puh, oletko se sinä? Onpa mukava nähdä sinua!”
Kermanvärinen kolli nosti päätään.
”Hei, Neponen! Mitä sinulle kuuluu? Tässä on ystäväni Nasu. Ajattelin, että olisi kiva tutustuttaa teidät”, kolli maukaisi ilahtuneena.
Neponen laskeutui näyttävästi alas ja käveli viuhkahäntä ojossa kaksikkoa vastaan nurmikolle.
”Terve, Nasu. Olet varmaan jo kuullut paljon minusta… mutta minä en ole kuullut mitään sinusta. Mistä te tunnette toisenne?” Neponen pörhisti rintaansa ja otti näyttävän asennon.
Mielessään kotikisukollia kuitenkin harmitti vähän… Neponen mietti, miksi ihmeessä kaikilla hänen ystävillään vaikutti olevan valmiiksi jo joku läheisempi ystävä kuin Neponen… Miksei kukaan hänen ystävistään voinut ihailla pelkästään Neposta? Mutta kaipa se johtui vain siitä, että Neponen itse oli löytänyt Kallen ja Puhin liian myöhään. Neponen huokaisi. Kollia harmitti, että hän ei koskaan ollut ensimmäinen. Hän ei ollut tietääkseen vielä kenenkään ainoa ystävä. Jostakin syystä hän olisi kovasti halunnut olla. Paitsi no, oli tietysti hänen kaksijalkansa — mutta se oli eri asia. Neposen kaksijalka oli Neposelle kaikkein tärkein maailmassa, ja Neponen tiesi myös olevansa kaksijalalleen kaikista rakkain. Ystäväsuhteet toisiin kissoihin olivat Neposelle kuitenkin hankalampia kuin ystäväsuhteet kaksijalkoihin.
Puh oli kuitenkin vaikuttanut Neposesta oikein mukavalta heidän viimeksi tavatessaan. Pienempi kolli oli osoittanut selkeää ihailua Neposta kohtaan, ja Neponen oli jopa jo melkein antanut anteeksi sen, että Puh oli silloin keskeyttänyt hänen päiväunensa. Neposella oli myös tullut paha mieli Puhin puolesta, kun toinen oli kertonut lempilelunsa hävinneen. Se kuulosti kamalalta.
Vaan nyt tämä Nasuksi esitelty katsoi Neposta silmät pelokkaina palloina. Neponen katsoi Nasua, ja myös Puh katsoi Nasua. Sitten Puh katsoi Neposta ja avasi suunsa.
Mutta Neponen ei jaksanut odottaa kauempaa. Ylväs kolli oli kieltämättä vähän loukkaantunut siitä, ettei Nasu ollut saanut suustaan edes tervehdystä, vaikka karvattoman kollin kasvoilla olikin varovainen hymynpoikanen.
Toisaalta Neposen perusilme oli toisinaan hitusen tuima, olihan kollilla kokoakin, joten Neponen saattoi kyllä ymmärtää, miksi ujon, oudon näköisen Nasun mahtoi olla vaikeaa puhutella häntä. Ehkä Nasua jännitti tavata näin hieno kissa kasvokkain.
”Odottakaa tässä. Muistin juuri jotain!” Neponen kurnutti ja lähti loikkimaan takaisin ikkunaluukulle. Hän vilkaisi vielä taakseen varmistaakseen, että hämmentynyt Puh pysyi siinä paikkaa.
Neponen laskeutui sisälle pesäänsä, kipitti olohuoneensa läpi ja käänteli päätään puolelta toiselle. Hän kurkisti sohvan alle — siellä oli vain muutama nappula — ja jatkoi matkaa. Neponen kääntyi makuuhuoneeseensa ja ryömi oitis valtavan petinsä alle. Siinä se oli! Keskellä Neposen rauhaisaa lepo- ja piilopaikkaa nökötti pieni, sininen hiirilelu, joka oli lähes uuden veroinen, jos ei huomannut, että sen toinen silmä vähän repsotti. Neponen nappasi sen suuhunsa ja suuntasi takaisin samaa reittiä.
Tuuheaturkkinen kotikisu loikkasi uudestaan ikkunasta pihallensa. Neposen helpotukseksi Puh ja oudonnäköinen Nasu olivat edelleen siellä.
Neponen pudotti sinisen hiiren Puhin tassujen eteen. Ystävän silmät pyöristyivät.
”Tämä on sinulle”, Neponen maukui hymyillen.

//Puh?

Harvinainen hymynkare nousi kasvoilleni, kun kuulin Tähdenlennolta, että Harjus tosiaankin piti minusta. Olin kokoajan salaa toivonut, että saisin vanhemman naaraan kertomaan josko Harjus olisi puhunut minusta ja ilmeisesti oli! Sydämeni kiihdytti lyöntejään, vaikka seisoinkin vain paikoillani odottaen Tähdenlennon loikkaavan seuraavalle oksalle, jotta minullekin tulisi tilaa.
Yritin samalla pohtia miten kertoisin sopeutumisestani parhaiten. Etenkin niin ettei Tähdenlennolle nousisi tarpeetonta huolta minun pärjäämisestäni. Vaikka olin matkustanut tämän joukkion kanssa jo ihan kiitettävän pitkään, en vieläkään ollut ihan täysin omaksunut monen kissan kanssa elämäni jakamista tällä tavoin.
“Kaikki on hyvin heidän kanssaan”, päätin vastata ennen kuin loikkasin kilpikonnakirjavan naaraan perään. Kynteni tarrautuivat oksaan ja tuttu jännityksen aalto jätti minut taas hetkeksi, kun pysyin turvallisesti aivan rungon vierellä.
“Hienoa kuulla”, naaras naukui edeltäni ja vilkaisi taas taakseen laskeuduttuaan seuraavalle oksalle. Ponnistin ja loikkasin perässä istahtaen puunrungon toiselle puolelle oksan haaraan kuten Tähdenlento oli tehnyt minua hiukan alempana.
“En ole juurikaan ollut kissojen kanssa. Vietin ensimmäiset kuuni kaksijalan pesässä vankina ja sitten kaduilla ja metsässä täysin yksin”, sanoin, vaikka en ollut lainkaan varma mihin oikein johdin kertomuksellani. Ehkä halusin vain avata Tähdenlennolle, miksi en ollut yhtä sujuva kieleltäni kuin Revontuli tai innokas tutustumaan muihin kuin Harjus.

//Tähtösetä?

Seisoin synkän, pimeän metsän keskellä liikkumatta ja annoin rankkasateen liimata turkkini kiinni ihoon. Tunsin taas vihaa, niin pohjatonta vihaa, että olisin voinut tappaa tämän viheliäisen maailman joka ikisen elävän olennon. Sillä ei ollut mitään väliä, että vain yksi niistä olennoista olisi tehnyt minulle pahaa. Hän voisi uhrata itsensä minun jälkeeni, mutta ei – Fregatti oli jatkanut elämäänsä aivan kuin ennenkin, valehdellen ja pettäen. Tiesin, että minun olisi tehtävä jotakin. Olin nyt raivannut turhat esteet tieltäni tyydyttääkseni verenhimoni. Nyt oli aika etsiä käpäliini se kissa, joka oli vastuussa kaikesta pahasta.
Mutta mistä aloittaisin? Muistikuvani synnyinpaikastani olivat hämäriä, ja minut oli häädetty jo pikkuisena, säälittävänä pentuna pois sieltä. Ainoa paikka, missä muistin sen jälkeen asuneeni, oli kaksijalkojen ahdas ja matala luola. Se ei ollut kaukana täältä, joten sen löytäminen olisi helppoa.

Saavuttuani entiselle asuinpaikalleni, etsin sieltä hajuja ja jälkiä, jotka saattaisivat viitata Fregatin olinpaikkaan. Sateen tunkkainen, ummehtunut haju täytti kuitenkin koko ilman. Joissain kohdissa tuntui myös vahva veren haju, ja vesilammikoissa lojui useita karvatukkoja. Paikka tuntui kokonaan hylätyltä – kaksijalkoja tai niiden hirviöitä ei näkynyt tai kuulunut missään, kaikki niiden entiset asumukset olivat ränsistyneitä ja lahistuneita. Ei näyttänyt siltä, että täällä pystyisi asumaan mikään olento, kissasta sitten puhumattakaan. Kävelin eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa, karvat pystyssä ja kynnet esillä. Yhtäkkiä näin varjoissa liikahduksen, ja kiiluvien keltaisten silmien välähdyksen.
“Mitä sinä teet täällä? Et ole täkäläisiä.” Laiha, riutunut kulahtaneen harmaa kolli nilkutti pois vanhan kaksijalanpesän alta. Kollin jokainen kylkiluu paistoi tämän nahan alta. Tunsin siitä taas mielihyvää, nähdessäni miten muut kissat kärsivät. Päätin kuitenkin savustaa tästä säälittävästä ruipelosta kaiken irti.
“Mitä sinun kaltaisesi kissa tekee tällaisessa paikassa? Ei näytä riistaonni kovin potkivan.” Vilkaisin ivallisesti kollin laihoja kylkiä. Harmaa kolli jännittyi ja pörhisti karvansa.
“Sitä on näillä seuduilla enemmän kuin tarpeeksi, nuorukainen.” Tämän kivahdus päättyi tuskalliseen ähkäisyyn, kun kollin polvi petti alta. Hän rojahti maahan makaamaan ja huohotti hengästyneenä. Huomasin heti, että tämä kissa ei ollut kunnossa. Hän olisi minulle helppo uhri, mutta sen verran tiesin minäkin strategioista, että en saisi kaikkea haluamaani tappamalla hänet. Voisin saada häneltä paljon arvokasta tietoa, jos osaisin vain vetää oikeista naruista.
“Minulla on sinulle kysymyksiä”, sihisin naama työnnettynä kiinni tämän kuonoon. Kollin keltaiset silmät välähtivät kauhusta. Olin onnistunut suunnitelman ensimmäisessä vaiheessa – uhkauksessa.
“Vastaan mihin ikinä haluat! Päästä minut pois… lupasin heille tulla elossa takaisin…” Hän tuijotti minua suurin, ahdistunein silmin. En ymmärtänyt hänen horinoistaan sanaakaan, joten läimäytin tätä kuonolle.
“Minä haluan vain keskustella, älä huoli… Satutko tuntemaan sellaista naaraskissaa nimeltä Fregatti?” Tuijotin häntä palavin silmin, toinen käpälä hänen kaulalleen painettuna. Kolli näytti hetken aikaa epäröivän, kertoisiko kaiken minkä hän tiesi, mutta lujitin otettani siihen asti, että hän alkoi puhua.
“Kyllä, kyllä sen niminen kissa asui täällä joskus, silloin kun kaksijalat vielä asuttivat tätä paikkaa. Miksi hän-”
“Vaiti!” sähähdin. “Tiedän kaiken tuon jo. Tiedätkö, mihin hän meni sen jälkeen?”
“Hän odotti pentuja juuri siihen aikaan, kun kaksijalat hylkäsivät tämän paikan.. en usko että kukaan niistä kuitenkaan on selvinnyt hengissä, heikkoja pentuja. Hän kuoli vähän sen jälkeen, kun oli vieroittanut pentunsa.” Kolli katsoi minua anovasti, ihan kuin anellakseen minua päästämään irti. Hellitin otettani sen verran, että tämä pääsi kömpimään vaivalloisesti jaloilleen. Päässäni kohisi veri, ihan kuin vesiputoksen kuohut. Tässä ei ollut mitään järkeä, tämä ei ollut totta, ei se voinut olla. Fregatti oli aina ollut itsekäs ja tunteeton, mutta tämä kapinen koinsyömä kolli sai hänet kuulostamaan hyvältä kissalta! Käännähdin silmät pieninä viiruina valmiina hyökkäämään, mutta takkuinen harmaa kolli oli jo tiessään. Miksi olin niin vihainen? Olinhan nyt saanut Fregatin pois tieltäni lopullisesti. Mutta mitä minulla sen jälkeen oli? Viha ja kostonhimo merkitsi minulle kaikkea, ilman sitä minä en olisi mitään. Mutta nyt, kun ei ollut enää ketään kenelle kostaa… olin turha.

Olimme kulkeneet hirviön vatsassa jo vaikka kuinka kauan. Aamuvarhain rakkaimpani sukulaiset olivat saapuneet paikalle ja ottaneet meidät mukaansa hirviönsä kyytiin. Sittemmin olin vain makoillut tylsistyneenä vapaana hirviön sisässä. Muistin edelleen ensi kertani hirviössä. Minua oli pidetty pienessä kopissa, jossa minun oli pitänyt olla koko matkan ajan. Nykyään useimmat kaksijalat taisivat luottaa siihen, etten sotkisi paikkoja, joten yleensä sain olla hirviön sisällä vapaana. Toki oli poikkeustapauksiakin. Eräs tietty kaksijalka kolli, joka ei erityisen usein vieraillut luonamme laittoi minut aina koppiin, kun astuimme hirviön sisälle. En ollut täysin varma mistä syystä, mutta oli syy mikä tahansa, se oli tarpeeksi pätevä heille, jotta olin aina sen samaisen kaksijalan kyydissä lukittuna koppiin. Nyt sain istua vapaana.
Vilkuilin ulos hirviön sisästä ja vain näin, kuinka kaksijalanpesän vilisivät ohitsemme. En tiennyt, minne me matkasimme, mutta oli se sitten mihin vain, toivoin, että olisimme pian perillä. Tahdoin jo päästä ulos hirviön sisästä. Vaikka niiden sisällä kulkeminen ei ollut täysin kamalaa, pidin enemmän siitä, kun sain kulkea vapaana. Silloin minun ei tarvinnut huolehtia siitä, että tila oli niin pieni.
Yhtäkkiä hirviö pysähtyi ja nukahti. Kohotin päätäni ja huomasin, että olimme saapuneet kaksijalanpesän pihamaalle. Se oli huomattavasti syrjemmässä kuin meidän pesämme. Sitä ympäröi puut joka suunnalla ja saatoin nähdä seuraavan kaksijalanpesän vasta pitkällä puiden toisella puolella – tai ainakin päättelin sen olevan kaksijalanpesä sen valojen mukaan. En voinut sanoa varmaksi.
Kaksijalat lähtivät johdattamaan minua sisään. Seurasin tiukasti rakkaimpani rinnalla, kun hän kulki hitaasti, mutta varmasti sisään. Tunnistin pesän etäisesti. En ollut varma, milloin olin siellä ollut, mutta jotenkin se oli tuttu. Se näytti hämärästi tutulta ja astuttuamme sisään se myös haisi kumman tutulta.
Lähdin heti tutkimaan paikkoja. Tahdoin löytää kaikki parhaimmat paikat, jotka voisin. Voisin varmasti levätä myös hieman enemmän, koska rakkaimpani sukulaiset olivat paikalla, joten he voisivat pitää myös hänestä huolta.
Löysin kaikenlaista uutta ja ihmeellistä pesästä. Saatoin päätellä, että emme pysyisi täällä kauaa, koska rakkaimpani ei ollut tuonut mukanaan paljoa omaa tavaraansa ja kaksijaloilla oli yleensä tapana olla jättämättä yhtään mitään jälkeensä, kun vaihtoivat asuinpaikkaansa.
Pesässä oli yllättävän hiljaista. Paikalla ei ollut kaksijalanpentuja, vaikka saatoinkin päätellä niitä asuvan saman katon alla myös, koska joissain tiloissa oli pienempiä kaksijalkojen tavaroita, jotka sopivat vain kaksijalkojen pennuille.

Merete ei ryhtynyt kertomaan koko menneisyyttään – joka oli oikeastaan hyvä asia, sillä meillä ei olisi ollu aikaa sille – vaan kertoi vain, että hänellä oli silkkoja huonoja muistoja kaksijaloista. Se sai minut tuntemaan piston sydämmessäni. En koskaan pakottaisi häntä kertomaan minulle kaikkea sellaista, mikä hänen mieltään ja sydäntään painoi, mutta tarjoaisin kyllä kuulevaa korvaa, mikäli hän tahtoisi puhua siitä enemmän.
“Tuletko jo hyvin toimeen Harjuksen ja Lohen kanssa? Harjus etenkin tuntuu pitävän sinusta kovasti! Silloinkin, kun et ole paikalla, hän monesti puhuu sinusta sitä sun tätä”, nau’uin keventääkseni tunnelmaa hieman. Kuulisin mielelläni siitä, miten Merete oli sopeutunut joukkioomme. Hän oli ollut jo hyvän tovin, mutta ymmärrettävästi toisilla sopeutuminen vei pidemmän aikaa, kun muilla.
“Kerran hän selitteli minulle lähes koko päivän siitä, miten varmasti voittaisit minut kiipeilykilpailussa, koska oli joskus nähnyt sinut nappaamassa oravaa jahdaten sitä puun runkoa ylös”, selitin ja kehräsin muistellessani nuoren kollin intoa. Hän oli kiintynyt Mereteen nopeasti, joka – ainakin toivottavasti – oli auttanut hänen kotiutumisessaan pieneen ryhmäämme.

//Markku?

Jäin paikalleni, kun Tähdenlentokin pysähtyi. Purin hampaitani yhteen, kun tämä odotti vastausta. En ollut varma kertoisinko naaraalle koskaan kokemuksistani. Tämän emollinen olemus kuitenkin houkutteli minua kovasti. Jos kertoisin, ehkä voisin päästä eroon kurkkua kuristavasta ja päätä painavasta ahdistuksesta.
Nuolaisin rintaani ja luimistelin korviani. Tähdenlento huomasi stressireaktioni ja hymyili pehmeästi. Hymy itsessään sai minut jo hiukan rauhallisemmaksi.
“Ei sinun tarvitse kertoa”, hän sanoi, mutta minä halusin. Ääneni ei kuitenkaan tuntunut enää toimivan ja tassuni meinasivat pettää ahdistuksesta. Jos sanoisin ääneen, jos myöntäisin kaiken, ehkä tunne menisi ohi.
“Ei, minulla on melkein pelkästään huonoja muistoja niistä”, sanoin viitaten viimeisellä sanalla kaksijalkoihin. En pystynyt sanomaan sanaa ääneen, joten viittaus sai riittää. Tähdenlento tajuaisi.
Naaraan katse pehmeni ja huomasin tietynlaista sääliä tuon katseessa. En pitänyt siitä, mutta samaan aikaan tarvitsin sitä. Tarvitsin sääliä ja myötätuntoa, vaikka se teki minusta heikon.
“Ikävä kuulla”, hän sanoi, “Kuulen mielelläni lisää myöhemmin.”
Nyökkäsin ja annoin Tähdenlennon jatkaa eteenpäin. Ahdistuksen tunteet hälvenivät ja minun oli helpompi jatkaa matkaa. Tuntui jopa kevyemmältä kuin aikaisemmin. Olin vihdoin kertonut ainoan salaisuuteni, eikä minusta edes tuntunut turvattomalta! Tähdenlento vaalisi asiaa varmasti huolella, eikä kertoisi vihollisilleni heikkouksistani. Ajatuskin siitä, että tuo naaras pettäisi minut oli aivan mahdoton.

//Tilkkutäkki?