Klaanittomien tarinat

//Kirjoittaja: Varta

//Erakko |

Kaunotar ei ehtinyt kauaksi ukkospolulta, kun tuulen mukana kantautuva kissojen tuoksu paljasti noiden olevan lähellä. Kaunotar pysähtyi ja haisteli ilmaa. Kissoja oli ainakin kolme tuoksusta päätellen, mutta aivan varma Kaunotar ei ollut. Kissat tuoksuivat kaikki todella samalta, aivan kuten saman kaksijalan luona asuvat kissat omasivat saman ominaihajun. Mutta nämä eivät kuitenkaan tuoksuneet kaksijaloilta, vaan haju oli pistävä ja metsäinen. Kaunotar nyrpisti nenäänsä voimakkaalle hajulle. Häntä kuitenkin kiinnosti nämä kissat, ja niin hän lähti astelemaan heitä kohti. Montaa loikanvertaa hän ei ehtinyt kävellä, kun joukkio tuli näkyviin.
Kaunotar pysähtyi tutkailemaan viisikkoa, joka jatkoi määrätietoisesti häntä kohden. Kissoista kolme, valkea pitkäjalkainen kolli, iso harmaaraidallinen kolli sekä laumaa johtava hopeainen pienikokoinen naaras vaikuttivat olevan Kaunotarta jonkin verran vanhempia, kun taas jäljelle jäävä kaksikko, punaruskeaan naaras sekä tummanharmaa kolli, eivät voineet olla montaakaan kuuta vanhempia kuin hän. Kaikki kissat olivat vahvan ja sitkeän oloisia liikkeiltään, toisin kuin kaksijalkalan pullerot. Kaunotar katseli paikaltaan, kun kissat astelivat häneen eteensä, mihin he sitten pysähtyivät.
”Mitä kotikisu tekee näin kaukana kotoaan? Tämä on Kuolonklaanin reviiriä, eivätkä ulkopuoliset saa olla täällä”, hopeanharmaa naaras sanoi. Naaraan äänensävy ärsytti Kaunotarta, sillä se selvästikin vähätteli kotikisuja. Kaunotar yritti olla näyttämättä tunteitaan, ja sen sijaan istahtikin paikoilleen ja kiersi häntänsä tassujensa ympärille. Katseensa hän piti koko ajan naaraassa.
”Kotikisu tuli katselemaan millainen meno sitä täällä ukkospolun toisella puolella onkaan. Ilmeisesti…”, miksi naaras olikaan kissajoukkoa kutsunutkaan? …”kuolonparven sanansaattajat unohtivat tulla kaksijalkalaan kertomaan, ettei tänne saisi tulla, kun tämä kotikisu ei sellaisesta säännöstä ole kuullutkaan.” Kaunottaren ääni oli hieman pisteliäs ja hän heilautti hännänpäätään. Oli hän oikeasti huomannut vahvemman hajurajan lähellä ukkospolkua, mutta hän ei aikonut näiden kissojen sitä tietää. Päässään hän kuitenkin laskeskeli mahdollisuuksiaan ehtiä rajan, ja mieluusti ukkospolunkin yli, jos kissat päättäisivät hyökätä. Mahdollisuudet eivät olleet hyvät, ja niinpä Kaunotar päätti yrittää olla ärsyttämättä kissoja tahallaan. Hän ei tykännyt pakoon juoksemisesta, mutta viittä, selvästikin kokenutta, kissaa vastaan hänellä ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia. Parempi oli siis yrittää olla kissoiksi ja käyttäytyä hieman sävyisämmin kuin hänellä oli tapana.
”Kuolonklaani”, joku kissoista sähisi. Ups, ilmeisesti joukkion nimi olikin mennyt väärin. Mielessään Kaunotar hymähti, olisipa hän tajunnut tahallaan kutsua näitä itseään täynnä olevia kissoja parveksi. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut haastaa riitaa, vaan tämä klaanihomma kiinnosti häntä oikeasti.
”Ah, anteeksi. Muistin sen selvästikin väärin. Olen Kaunotar ja uusi kaksijalkalassa, sekä näillä tienoilla. Voisitteko kertoa mikä on Kuolonklaani?” Sisäisesti Kaunotar irvisti imartelulleen, mutta kissoille hän vain kallisti päätään ja yritti vaikuttaa viattomammalta kuin hänen ensivaikutelmansa oli ollut.

//partiosta joku?
//399 sanaa

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Puh: 15kp –

Keijukainen: 47kp! –

Corona: 5kp –

Tyrskytassu: 37kp! –

Päivänsäde: 14kp –

Rubiini: 15kp –

Järkäletassu: 21kp! –

Nefiri: 7kp –

Kaunotar: 12kp –

Mäihä: 8kp –

//Kirjoittaja: Varta

//Kotikisu |

Ilma oli vihdoin alkanut lämpenemään, linnut visersivät puissa ja pensaissa, sekä maa oli alkanut puskea vihreää kasvustoa. Kaunotar nautti yhä lähemmäksi hiipivästä viherlehdestä, ja hän olikin ottanut tavakseen kelliä pihallansa sijaitsevan pienen varaston mustalla katolla imemässä itseensä kaiken mahdollisen lämmön. Hän oli myös tutkinut pihansa jokaisen nurkan tarkkaan, ja uskaltautunut jopa hieman aitojen ulkopuolellekin.
Tänään oli kuitenkin se päivä, kun hän aikoi uskaltautua kauemmaksikin. Varaston katolta näki alueelle, jossa ei ollut kaksijalkojen taloja, pelkkää luontoa. Siellä kuulsi pienoinen metsikkö, jonka takana kulki ukkospolku. Tuo metsikkö oli Kaunottaren päämäärä. Hän heräsi aikaisin aamulla, jopa ennen kaksijalkaansa, ja söi tukevan aamupalan. Sitten hän livahti luukusta ulos, hyppäsi aidalleen ja siitä alas pienelle ukkospolulle. Ilma oli kirkas ja kirpeä, sillä aurinko oli vasta nousemaisillaan. Kaunotar pisti tassua tassun perään ja niin hän oli matkalla kohti metsikköä. Ukkospolku loppui ja naaraan edessä avautui aava alue ennen metsikköä. Juuri ja juuri maasta puskeva ruohikko oli kostea ja vilpoinen hänen tassuissaan, mutta tuoksui raikkaalle, kun Kaunotar hölkkäsi kohti metsikköä. Kaunottaren viikset väpättivät, kun hän imi itseensä kaikki tuoksut, mitkä hänen nenäänsä osuivatkaan. Jospa jostain löytyisi hiiri? Hän ei ollut syönyt niitä ikuisuuksiin.
Hiiri löytyi kuin löytyikin, tosin vasta metsiköstä. Kaunottaren metsästystaidot olivat ruosteessa, mutta hän kuitenkin onnistui juoksemaan hiiren kiinni, vaikka hänen hyppynsä olikin jäänyt hieman vajaaksi. Tuore riista päihitti Kaunottaren kaksijalan tarjoamat nappulat mennen tullen, ja pian Kaunotar lipoikin viimeisiä mehuja huuliltaan. Hän suoritti pikaisen syönnin jälkeisin pesun ennen kuin jatkoi matkaansa. Naaras kierteli puuston siimeksessä ja tutki hajuja, mutta lisää metsästettävää ei löytynyt. Pian puut taas harvenivat ja hän seisoi ukkospolun vierellä. Luonto jatkui ukkospolun takana, mutta se ei ensisilmäyksellä vaikuttanut Kaunottaresta niin mielenkiintoiselta, että hän olisi sen takia uhmannut ohi vyöryviä hirviöitä. Kuitenkin kun hän oli jo kääntymässä poispäin, vilahti jokin kauempana ukkospolun toisella puolella. Kaunotar tuijotti kaukana loikkivaa kissaa ja yritti haistaa jotakin ukkospolun lemun ohi. Yllättäen tuuli kääntyikin sopivasti häntä kohden, ja hän erotti ei yhden, vaan useamman kissan tuoksun polun toiselta puolelta.
Mitä niin moni kissa teki ilman kaksijalkoja? Kaunottaren silmiin syttyi utelias pilke, ja hän hivuttautui aivan ukkospolun vierelle. Hän odotti kärsivällisesti ja kun hirviöitä ei ollut näkyvissä, ryntäsi hän kovan pinnan yli toiselle puolelle. Siellä hän lähti kävelemään suuntaan, mistä kissojen tuoksu vahvimpana kantautui. Korvansa hän piti höröllään, jotta kuulisi mahdolliset uudet tuttavuudet.

//joku kuolonklaanilainen?
//375

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Viherlehti oli viimein saapunut kaksijalkalaan, ja minä nautin lämmöstä täysin rinnoin. Päivänsäde kasvoi kovaa vauhtia, ja muutaman kuun ikäinen pentu osasi jo vaikka ja mitä. Leopardi olisi halunnut hyysätä harmaata pentua kaiket päivät, mutta minä en hyväksynyt moista. Leopardilaikukas naaras pilaisi ihanan pienen tappajamme alta aikayksikön, mikäli tämä saisi mahdollisuuden viettää aikaa hänen kanssaan. Yllätyksekseni Menninkäisestä oli varttunut kissa, jota luonteensa perusteella hädin tuskin tunnisti Leopardin pojaksi. Kollipentu piiritti Mäihää kaiken aikaa ja tuntui yrittävän tehdä kaiken kuten vaalea kolli teki. En osannut sanoa, nauttiko Mäihä pennun ihailusta vai inhosiko hän sitä. Mutta Menninkäinen ei minua kiinnostanut. Minun päämääräni oli kujakissayhteisön uudelleenrakentaminen ja Päivänsäteen kasvattaminen. Pennun täytyisi jonain päivänä olla valmis kohtaamaan Mesitähti ja riistämään tuon kaikki henget.
Onnekseni se pieni kiusankappale oli juuri nyt Mäihän hellässä hoivassa. Olimme sopineet, että pentu viettäisi vuorotellen aikaa minun, Mäihän ja Tyrskytiikerin kanssa niin, että ensin se olisi päivän Mäihällä, sitten Tyrskytiikerillä, minulla ja sitten taas kierros alkaisi uudelleen. Juuri nyt tämä sopi näin oikein hyvin. En olisi halunnut olla täysipäiväinen vanhempi.
Olimme lähteneet Järkäletassun kanssa kiertämään kaksijalkalan rajoja sen varalta, että ulkopuoliset eksyisivät minun kaksijalkalaani. Se, joka käpälällään tänne astuisi, ei koskaan täältä poistuisi. Ilokseni kaikki yhteisön jäsenet, myös maailman rasittavin kissa Keijo, olivat pysytelleet visusti kaksijalkalassa.
”No, Järkäletassu”, aloitin keskustelun jättäytyen entisen kuolonklaanilaisen rinnalle, kun etenimme kaksijalkojen pesien lomassa eteenpäin hämärällä kujalla. Tumma kolli käänsi vaaleansinisen katseensa minuun.
”Mitä, Keijukainen?” kolli kysyi. Väläytin tälle pienen hymyn, joka muistutti pitkälti sitä, mikä kasvoillani oli ollut aina asuessamme Kuolonklaanissa. Voi miten nautinkaan siitä, että sain olla niin kivikasvoinen kuin ikinä tahdoin, ilman että kukaan kyseenalaisti sitä.
”Miten sinä olet viihtynyt minun kaksijalkalassani?” esitin kysymyksen pirteällä äänellä ja heilauttelin rempseästi häntääni puolelta toiselle, kun kävelimme rinnatusten eteenpäin.

//Järkäle?
// 283 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Erakko |

Päivät kuluivat, ja huomasin osaavani uusia asioita lähes joka päivä. Jalkani olivat vahvistuneet jo sen verran, että saatoin kävellä ympäriinsä pidempiäkin aikoja väsymättä. Menninkäinen kehittyi samaa tahtia kanssani, ja meillä oli aina hurjan hauskaa, kun keksimme kaiken aikaa villejä ideoita toteutettavaksi. Leopardi tosin ei tuntunut arvostan tempauksiamme ja olikin usein kieltämässä meiltä hauskanpidon. Naaras osasi olla todellinen ilonpilaaja, jos sille päälle sattui.
Tongimme kaksijalkojen vanhoja roinia. Kasasta löytyi vaikka mitä mielenkiintoista – jopa kuollut rotta! Leopardi kuitenkin kielsi meitä koskemasta siihen ja komensi Arven kiikuttamaan sen pihalle. Se kyllä näytti ja haisi vähän eltaantuneelta, mutta minä olisin silti mielelläni tutkiskellut sitä tarkemmin.
”Mikähän tämä on?” Menninkäinen työnsi päänsä sisään metalliseen purnukkaan, joka oli osittain päässyt ruostumaan. Kolli veti kuitenkin hyvin pian päänsä ulos, naamallaan ilme, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. ”Haista sinäkin”, tämä kehotti, yrittäen pakottaa itsensä hymyilemään viattomasti, vaikka hänen huijauksensa paistoi kirkkaasti ulospäin. Olin kuitenkin liian utelias ollakseni tekemättä kollin kehotuksen mukaisesti.
Toisin kuin laikullinen ystäväni, hivutin vain vähän kuonoani lähemmäksi purnukan suuaukkoa, enkä tunkenut koko päätäni sisään. Kamala löyhkä porautui nenääni ja sai minut melkein yökkäämään. Vedin pääni taaksepäin ja katsahdin Menninkäiseen pahoinvoivana.
”Tosi ällöä”, inahdin. ”Mitähän ne ovat säilyttäneet tuossa?”
”En tiedä, varmaan jotain raatoa”, Menninkäinen tuumasi ja potkaisi purnukan kauemmaksi. Molempien yllätykseksi siitä kuului uudenlainen kiehtova ääni, joka sai kiinnostuksemme heräämään uudelleen.
Katsoimme toisiamme innostuneina. Emme kuitenkaan ehtineet kommentoida tapahtunutta mitenkään, kun Mäihä yhtäkkiä asteli luoksemme. Valkoinen kissa katsoi meitä hiljaa. Vastasimme siihen läpitunkevalla tuijotuksella. Mitä tuokin halusi?
”Menkää tiputtamaan katolta niin kuuluu vielä kovempi ääni”, erakko totesi muina kissoina lapojaan kohauttaen ja lähti sitten pois. Katsoimme taas toisiimme Menninkäisen kanssa, tällä kertaa kulmat kurtussa. Valkoinen oli oikeassa. Jos tiputtaisimme purnukan katolta, siitä kuuluisi takuulla isompi ja mielenkiintoisempi ääni!
”Miten pääsemme katolle?” Menninkäinen kysyi ajatukseni lukien. Katsoin häneen pohtivana. Kipitin sitten kiireesti Mäihän perään, ennen kuin tämä ehti karata minnekään.
”Mitä kautta me päästään katolle?” tivasin kaartaessani hänen tielleen.

//Mäihä?
//314 sanaa

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Ilta oli alkanut hämärtää ja varjot tunkeutuivat pesään sisälle. Olo pesän seinien sisällä tuntui kieltämättä nostalgiselta – varsinkin kun Keijukainen oli heti alkanut käskyttää muita alaisinaan. Upea kaksijalkalan kuningatar oli palannut valtaistuimelleen ja vielä perillinen mukanaan! Kakara oli saanut lukuisista loistavista ehdotuksistani huolimatta nimekseen Päivänsäde, vaikka olisin kyllä pitänyt silti enemmän jostain dramaattisemmasta. Kiva kun minun mielipiteitäni tällä tavoin arvostettiin.
Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä kun olimme saapuneet takaisin kaksijalkalan rakastettavaan labyrinttiin ja tunsin oloni pitkästä aikaa hyvin kotoisaksi. Tai no jos unohdettiin se kärpäsen ininä korvallani, joka natisi siitä etten toiminut hänen käskyjensä mukaisesti. Keijukainen saisi oppia, että minä, Mäihä, olin oman arvoni tunteva kissa ja minua ei pompoteltaisi samallalailla kuin noita muita aivottomia yksilöitä.
Nuolaisin tassuani ja katselin vähän kauempanan touhuavia pentuja. Leopardi oli pyöräyttänyt yllätykseksemme kopion itsestään meidän poissaollessamme. Mikään muu ei sitten ollutkaan muuttunut. Leopardi oli yhä se sama kissa, joka jakoi älykkyysosamääränsä marjapensaan kanssa ja minulla oli ihan yhtä suuret odotukset Leopardi juniorin suhteen.
“Mäihä, oletko sinä koskaan ajatellut hankkia pentuja?” kuulin Leopardin kysyvän tavanomaisen pehmoisella äänellään. Käänsin katseeni pois pennuista Leopardin silmiin, joista ihmetyksekseni ei ollutkaan suora näkymä hänen takaraivoonsa.
“Voi, minulla on jo. Vaikka kuinka monta”, selitin ja vedin henkeä kuin olisin vasta oivaltanut, etten ollut muistanut kertoa näinkään tärkeää asiaa rakkaalle ystävälleni, “Enkö ole muistanut kertoa sinulle?”
Leopardin silmät laajenivat hämmästyneinä ja sitten hän henkäisi uteliaana: “Et! Ihanko tosi?”
Nyökyttelin päätäni kasvoillani viaton hymy, vaikka tiesinkin, että Leopardi ei ikinä huomaisi rajaa leikin laskuni ja vilpittömyyteni välillä vaikken niin tekisikään.
“Kyllä kyllä, ihan oikeasti.”
“Montako? Ja missä ne ovat? Onko niillä nimet?” Leopardi tykitti kysymyksiä selkeästi innostuneena. Kasvoilleni oli pyrkiä viekas virnistyksen tapainen, mutta sain pidettyä kasvoillani viattoman ilmeeni.
“Kaksikymmentäkahdeksan”, sanoin kuin ylpeä isä ja röyhistin rintaani. Aloin luettelemaan pitkää listaa päättömiä nimiä rakkaiden pentujeni nimiksi, mutta sitten kovaääninen kolahdus sai luetteloni katkeamaan. Käännyin valppaasti ympäri vain huomatakseni Mennikäisen ja Päivänsäteen touhuavan jotain jonkunlaisen metalliesineen ympärillä, minkä todennäköisesti olivat löytäneet jostain kaksijalan pesän kätköistä. Nousin ylös ja kävelin kaksikon luokse ja katselin heitä hetken aikaa. Kaksikko tuijotti takaisin.
“Menkää tiputtamaan katolta niin kuuluu vielä kovempi ääni”, totesin kevyesti, kohautin lapojani ja lähdin kävelemään pois.

//Mäihän seuraan saa halutessaan tulla 😀
352 sanaa

//Kirjoittaja: Varta

//Kotikisu |

Kaunotar istui rauhassa ikkunalaudalla kukkien välissä pesemässä itseään. Hänen kaksijalkansa oli poissa, oletettavasti taas siellä häkkipaikassa mistä Kaunotar oli tuon omakseen valinnut. Kaunotar ei voinut ymmärtää kaksijalkojen metkuja suurimmaksi osaksi, mutta onneksi hänen ei tarvinnutkaan.
Yhtäkkiä jokin välähti naaraan silmännurkassa ja hän käänsi katseensa lasin läpi ulos pihalle. Hetkeen hän ei huomannut mitään ja melkein käänsi katseensa pois, kunnes huomasi kaksijalkansa takapihalla pitämän laatikon kannen liikkuvan. Tuonne laatikkoon kaksijalka heitti ruuantähteensä, mikä oli taas yksi kummastus mitä Kaunotar ei ymmärtänyt. Pian raotetulle laatikon kannelle hyppäsi kermanvärinen kissa, joka alkoi tassullaan kurotella laatikkoon. Kaunotar siristi silmiään, nousi ja hyppäsi ikkunalaudalta alas.
Pian Kaunotar oli livahtanut takaoven luukusta pihalle, ja hiljaa eteni kohti tunkeilijaa. Päästyään tarpeeksi lähelle laatikkoa, Kaunotar loikkasi kannelle kissan viereen.
”Mitä sä pullukka oikein luulet tekeväs? Kuka antoi sulle luvan tulla tänne minun pihalleni varastamaan minun ruokiani?” Kaunotar sähisi kollille niskakarvat pystyssä. Kaunotar ei puhut aivan totta, sillä hänkään ei saanut syödä laatikon jätteitä tai hänen kaksijalkansa suuttui. Mutta laatikko oli Kaunottaren pihalla ja siten hänen, sai hän syödä sieltä tahi ei.
//Puh?
//173 sanaa

//Kirjoittaja: Auroora

//Erakko |

Minun oli lähdettävä. Olin päättänyt sen jo jonkin aikaa sitten; en voisi jäädä Isan, Oreon ja Kikin luo. En ollut täysin selvillä, kuinka kauan Isan kuolemasta oli kulunut. Ajan seuraaminen ei ollut tuntunut oleelliselta.
Tänä aikana, kuinka pitkä se ikinä olikaan, olin kuitenkin ehtinyt ajatella paljon. Aluksi olin hautonut kostoa sille kissalle, joka nuoren naaraan oli tappanut. Myöhemmin olin todennut sen tehottomaksi ajattelutavaksi. Tuo kissa ei nimittäin ollut se ongelma, vaan se, mitä hän edusti koko olemuksellaan. Nimittäin hänen klaaninsa.
Halveksin tapaa, jolla klaani suojeli reviiriään. Se oli itsekästä; me olisimme vain kulkeneet alueen läpi, ehkä saalistaneet pari eläintä. Noinkin pieni asia oli heille kuitenkin liikaa. Ja koska heitä oli paljon yhdessä, ja he olivat tuon harmaan kissan kaltaisten johdettavina, he saattoivat pompotella muita miten lystäsivät.
Siinä ei ollut mitään reilua. Meistä ei ollut ollenkaan harmia, emmekä edes taistelleet heitä vastaan. Silti Isan piti kuolla. Hän ei varmasti ollut ensimmäinen erakko, jonka klaanikissat tappoivat itsekkyydensä vuoksi.
Joskus olin ajatellut haluavani johtaa samanlaista kissajoukkoa. Minä kuitenkin välitin muista; halusin, että kaikki kissat saisivat elää rauhassa. Klaanin olemassaolo oli väärin. En voinut vain katsoa, kun joukko kissoja rellesti metsässä miten lystäsi ohikulkijoita tappaen.
”Mitä tuumit?”
Käännähdin ympäri riistäen katseeni punertavalta iltataivaalta. Ursa katsoi minuun, hän näytti huolestuneelta. Hän, Oreo ja Kiki olivat syy siihen, miksi en ollut vielä lähtenyt. En halunnut jättää heitä. Mutta vaikka rakastin siskoani, tiesin, etten voisi elää itseni kanssa, jos en lähtisi etsimään ratkaisua.
”Ursa”, aloitin miettin sanojani tarkkaan. ”Tiedän, että olet huomannut minun käyttäytyneen oudosti. Olen miettinyt asioita.”
Ruskea erakko ei sanonut mitään, vaan odotti minun jatkavan. Tavallaan olin halunnut, että hän olisi arvannut mihin sanoillani pyrin, jottei minun olisi tarvinnut sanoa sitä ääneen.
”Haluan tuhota sen klaanin. Ja sitten haluan korjata sen. Siksi en voi jäädä luoksenne. Minun on oltava yksin jonkin aikaa.”

//297 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Luopio |

”Ai pahastuvatko?” tuhahdin ja loin kolliin katseen, joka jo itsessään kertoi paljon. ”Tietenkin pahastuvat. He loukkaantuvat oikein verisesti. Etenkin Keijukainen. Mutta sellaisia he ovat. Heidän luottamuksensa täytyy ansaita.”
Järkäletassu kohotti kulmiaan kysyvästi. ”Meinaako tuo nyt siis, etten voi lähteä saalistamaan?”
Kohautin lapojani ja virnistin. ”Se riippuu. Kunhan oikeasti tuot jotakin mukanasi ja palaat hyvissä ajoin, voit mennä. Mutta tiedä se, että Keijukainen osaa olla hyvin vainoharhainen.”
Suurikokoinen kolli laski epäröiden rapisevan pussinsa maahan. ”Minä palaan pian”, tämä lupasi. Nyökkäsin vain ja kumarruin noukkimaan hänenkin kantamuksensa mukaani. Sen jälkeen Järkäletassu käännähti kannoillaan ja lähti loikkimaan poispäin.
Katselin hänen menoaan hetken, kunnes sitten kiepahdin ympäri ja suuntasin kaksijalanpesälle. Arpi oli vartiossa. Arvatenkin kaikki muut olivat jo nukkumassa. Hiivin siis hiljaa ylös ja laskin tuomiseni oviaukon viereen, ennen kuin sujahdin tilaan, jossa nukkumapaikat sijaitsivat.
”Missä se toinen on?” Keijukaisen silmät kiiluivat huoneeseen tihkuvassa heikossa kuunkajossa. Käännyin naarasta kohti.
”Lähti saalistamaan. Tulee pian”, vastasin yrittäen kuulostaa huolettomalta. Tassutellessani paikalleni, tunsin Keijukaisen katseen yhä polttavana turkissani. Toivoin todella, että Järkäletassu palaisi pian. Muuten Keijukainen lähettäisi joukkonsa – eli toisin sanoen kaikki huoneessa olijat paitsi Leopardin ja pennut – hänen peräänsä.

//Järkäle? Muut?
//183 sanaa

//Kirjoittaja: Aura

//Erakko |

Järkäletassu katsoi toista, kun Tyrskytassu naukui nopeasti, etteivät he olleet pari. Se kummastutti Järkäletassua, miksi he olivat niin sanoneet, jos se ei ollut totta? Tyrskytassu kertoi, että he olivat vain esittäneet kumppaneita, jotta sulautuisivat Kuolonklaanin kissojen joukkoon paremmin.
”Ai ette ole? Eli sinulla ei ole kumppania? Tai siis, mitäpä se minulle kuuluu”, Järkäletassu räpäytti sinertäviä silmiään ja nyökkäsi vielä. ”Keijukainen runnoo itsensä läpi vaikka mistä. Mutta kaipa häntä voisi määrätietoiseksi kutsua”, Järkäletassu pohdiskeli ja jatkoi tähteiden tonkimista. Tätäkö hän todella söisi lopun ikäänsä? Kollin teki mieli hiirtä tai oikeastaan mitä tahansa, mikä oli vasta saalistettu. Tuoresaalis sai veden hänen kielelleen. Järkäletassu vilkaisi Tyrskytassuun kummastuneena, kun kolli sekoili sanoissa. ”En ole varma, kenties tutkiaksesi itseäsi?” Järkäletassu vastasi toiselle turhankin vakavasti ja pohdiskelevasti.
”Järkäletassu, minä en siis. En minä tarkoittanut, että haluaisin tutustua itseeni”, Tyrskytassu hyrähti toiselle ja kolli luimisti korviaan hämmentyneenä. Hän olisi halunnut kysyä toiselta miksi toinen oli sitten sanonut niin, mutta päätti pysyä hiljaa. ”Pitäisikö meidän sitten tutustua toisiimme?” kollikissa sopersi toiselle hermostuneena, tätä se kaksijalkalan ilma teetti. Pääkoppa tyhjeni ja täyttyi höyhenillä, sekä hermostuksella. Pelkästään Tyrskytassun katse sai Järkäletassun oudoksi ja veteläksi, hän ei tiennyt mistä se johtui.
”Tyrskytassu, öhm. Pitäisikö sinun hankkiutua silmistäsi eroon, kun ne ovat niin häikäisevät- HÄIRITSEVÄT. Häiritsevät. Häiritsevät minua ja keskittymistäni. Niin tekevät ja en tuota, öhm pidä siitä! Että tuota, voisit tehdä asialle jotain. Keksit varmasti”, Järkäletassu mutisi ja peitteli poskilleen nousevaa punaa kulkemalla pää alhaalla. He jatkoivat tähteiden tonkimista ja kollikissa pohti edelleen, voisiko tämä olla hyvä paikka käärmeiden saalistukselle. Hän halusi kokeilla, se olisi mielenkiintoista. Pitäisiköhän hänen lähteä jo tänään pienelle saalistusreissulle? Suuttuisikohan Keijukainen? Pian molemmilla oli suussaan jotain syötävää, Järkäletassu oli löytänyt ruskean, rapisevan paketin joka tuoksui lihalle. He lähtivät tassuttelemaan pimeässä kaksijalkalassa, kolli ei pitänyt tästä. Onneksi kaksijalkojen oudot valot loistivat pimeydessä. Tummaturkkinen yllättyi, kun raidallinen ja punertava kolli naukui vaihtavansa nimensä.
”Minkä aiot valita uudeksi nimeksesi?” erakko kysäisi ja nyökytteli päätään ymmärtäväisesti. Tyrskytassu virnisti asian olevan salaisuus ja Järkäletassu soi toiselle omanlaisensa, oudon hymynsä.
”En minä -tassuksi ajatellut jäädä, vaikka tämä tuntuukin lakien vastaiselta. Tunnet Keijukaisen ja tämän joukkion paremmin, pahastuuko joku jos lähden saalistamaan? Ajattelin lähteä käärmestämään tai ainakin katsomaan löytyisikö jostain käärmeitä”, Järkäletassu kysäisi toiselta ja katsoi yhteisön pesää, joka lähestyi vauhdilla. Tuntui edelleen kummalliselta nukkua pesässä, minkä kaksijalat olivat kyhänneet. Mutta ajan kanssa kolli varmasti tottuisi tähän nukkumisjärjestelyyn kokonaan.

//Tyrskyinen?
// 385 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Luopio |

Tunsin turkissani outoa kihelmöintiä Järkäletassun seurassa. Kollin katse sai minut kiemurtelemaan kuin minulla olisi ollut muurahaisia turkissa. Ehkä siitä syystä hänen kommenttinsa minusta ja Keijukaisesta parina sai tuntemaan oloni hyvin epämukavaksi.
”Emme me ole pari Keijukaisen kanssa”, sanoin nopeasti. ”Tai siis pari sillä tavalla. Esitimme vain kumppaneita sulautuaksemme Kuolonklaaniin paremmin. Meillä kahdella ei ole sitten niin mitään yhteistä! Mutta olet varmaan jo oppinut tuntemaan Keijukaisen sen verran hyvin, että tiedät hänen saavan aina lähes poikkeuksetta tahtonsa läpi.” Miksi minä kuulostin niin hermostuneelta? Kokoa itsesi, senkin hyödytön karvakasa!
Järkäletassun jälkimmäinen lisäys sai minut kuitenkin pysähtymään kokonaan. En vain saanut katsettani irti hänen vaaleansinisistä silmistään, jotka kainosti katsoivat minua kollin kulmien alta. Yhtäkkiä suuni oli muuttunut kuivemmaksi kuin kaksijalkalan tomu.
”Minäkin haluaisin tutustua paremmin minuun… tai siis sinuun! Sinuun tietenkin. Miksi minä haluaisin itseeni muka tutustua?” Tämän täytyi olla painajaista. Mikä ihme minuun oli tullut? Oliko kaksijalkala pehmittänyt kovan pääkoppani näin hirvittävän lyhyessä ajassa?
Järkäletassu katseli minua rauhallisesti. Hänen silmissään ei näkynyt minkään sorttista halveksintaa tai ivaa. Vedin syvään henkeä ja puhalsin sitten keuhkoni tyhjäksi, jatkaen sitten ruoan etsimistä. Järkäletassu rupesi tekemään samaa.
Tongimme tähteitä hyvän aikaa, kunnes kumpikin oli löytänyt jotakin tuotavaa. Aioin joskus lähteä saalistamaan meille oikeaa riistaa. Uskoin Järkäletassun ilahtuvan ajatuksesta myös, sillä tähän kaksijalkojen moskaan kyllästyi äkkiä. Sitä paitsi, vaikka Päivänsäde kasvatettaisiin kaksijalkalassa, en halunnut hänen unohtavan täysin kissojen perinteisiä viettejä. Jos Keijukainen saisi päättää, pentu tonkisi varmaankin kaikki kaksijalkalan kiiltävät laatikot läpi ruokaa etsimässä.
Lähdimme tassuttamaan takaisin niin sanottua ”leiriämme” kohti. Pimeys oli laskeutunut kaksijalkalaan. Paitsi ettei se ollut täydellinen pimeys, vaan kaksijalkalan oudot, hehkuvat valot loistivat valkoisina mustuudessa. Ne olivat kuin isoja tähtiä lähellä maata. Eivät yhtä kauniita kuin Hopeahännän tähdet, mutta lähellä. Ainakin se toi minulle turvallisuuden tunnetta ja uskoa siihen, etteivät esi-isäni olleet täysin hylänneet minua huolimatta siitä, etten enää ollut klaanikissa.
”Minä ajattelin vaihtaa nimeni”, sanoin Järkäletassulle samalla kun roikotin hampaissani läpinäkyvää pakettia, jonka sisällä oli lihaa. Järkäletassu katsahti minuun yllättyneenä. ”En halua olla enää mikään -tassu”, lisäsin perään selvennykseksi.
Kolli nyökytteli mustaa päätään ymmärtäväisesti. ”Minkä aiot valita uudeksi nimeksesi?”
”Se on salaisuus”, virnistin. Järkäletassu hymähti, muttei sanonut siihen mitään.
”Entä sinä?” kysyin sitten. ”Aiotko olla lopun ikääsi Järkäletassu?”

//Järkäle?
//356 sanaa

//Kirjoittaja: Aura

//Erakko |

Järkäletassu kyhjötti kaksijalanpesän raunioiden nurkassa käpälät vatsansa alla ja katse ilmeettömästi tassuihin kohdistettuna. Kolli nuokkui, häntä väsytti tämä kujakissaelämä eikä hän ollut vieläkään sisäistänyt tätä kaikkea. Hän oli vain lähtenyt, jättänyt Kuolonklaanin ja klaanikissan elämän taakseen. Kaikki muuttui kertaheitolla, tätä hän ei ollut ajatellut. Järkäletassusta oli pitänyt tulla luottosoturi ja uskollinen klaanitoveri, miten tässä näin oli päässyt käymään..? Järkäletassu sulki siniset silmänsä väsyneenä ja mietti kaikkea. Olikohan Tuimakatse etsinyt häntä? Oltiinko hänet julistettu luopioksi ja petturiksi? Kolli ei halunnut ajatella olevansa luopio ja petturi, eihän hän sellainen ollut! Järkäletassun häntä liikahteli hieman, hän oli nukkunut huonosti täällä. Järkäletassu vain oli varuillaan, hän ei luottanut muihin. Kaikki oli uutta, uudet naamat ja paikat. Hän tunsi itsensä melkein kotikisuksi, mutta itsehän kolli oli halunnut lähteä muiden mukaan. Kyllähän Järkäletassu olisi voinut kertoa hiippailunsa syyt ja lähteä, mutta jokin siinä lähdössä oli tuntunut oikealta. Maidon lämmin tuoksu leijaili hänen kuonoonsa ja havahdutti hermostuneen erakon hereille. Hänen siniset silmänsä katselivat Leopardia, pentuja ja Keijukaista. Tyrskytassu oli muutaman muun kanssa tekemässä jotain, ei Järkäletassu ollut niin tarkkaan Keijukaisen ohjeistusta kuunnellut. Hänestä harmaalla naaraalla oli kumma nimi, niin aurinkoinen. Vaikka toinen oli osoittautunut aivan eri kissaksi eikä kolli edelleenkään tullut toisen kanssa oikein toimeen. Hänestä Keijukainen oli outo, mitä Tyrskytassu näki Keijukaisessa ja toisinpäin? Järkäletassu ei ollut suhteiden ja tunteiden asiantuntija, joten kaipa siinä oli jotain.. syvällistä? Järkäletassun keho nytkähteli muutaman kerran, kun kollikissa oli vaipumassa uneen. Hän kuitenkin havahtui hereille kuullessaan mekkalaa, kissat olivat palanneet. Entisen kuolonklaanilaisen silmät siirtyivät Tyrskytassuun, joka tassutteli varovaisesti Järkäletassun luokse. Järkäletassu nousi istumaan ja lipaisi vaivihkaa hampaitaan. Raidallinen kolli ehdotti epävarmasti kävelyreissua ja vältteli tummaturkkisen katsetta, Järkäletassu tuijotti toista pitkään pistävillä silmillään. Lopulta hän nyökkäsi toiselle hiljaisesti ja lähti seuraamaan toista. Tyrskytassu vielä huikkasi Keijukaiselle, että he lähtisivät etsimään ruokaa ja saivat harmaalta naaraalta epäluuloisen katseen. Kumma katti, toisaalta luottiko hän Keijukaiseen? Ei. Ehkä toinen epäili, että he karkaisivat tai suunnittelisivat jotain muuta. Järkäletassu seurasi toista hiljaisesti ja katseli siniset silmät tuikkien hämärää maisemaa. Taivaanrantaa värjäsi eri sävyt ja kaksijalkalan ylle oli laskeutunut suorastaan aavemaisen kammottava hiljaisuus. Kolli säpsähti hirviön murinaa, joka kuului jostain kauempaa. Hän silotti pörhistyneen turkkinsa nopeasti ja tarkkaili maisemaa yhä varautuneemmin. Punaturkkinen kolli johdatti hänet kiiltävien laatikoiden luokse. Järkäletassu oli oppinut, että sieltä löytyi kaksijalkojen ruokaa. Häntä hieman ällötti syödä kotikisuruokaa, mutta ei Keijukainen metsään halunnut. Tähän olisi nyt vain totuttava. Järkäletassu tonki maassa makaavia tuoresaalin tähteitä hiljaisesti ja siirteli edes jotain syötävän näköisiä syrjään. Tyrskytassu naukaisi sitten, että hänellä olisi jotain kerrottavaa.
”Mitä?” kollikissa mumahti hiljaisella äänellä ja katsoi toista jopa hieman uteliaana. Tyrskytassu kertoi sitten menneisyydestään, että hän oli Eloklaanista ja oli tappanut mestarinsa, joka oli sattumoisin Mesitähden poika. Järkäletassu katsoi toista eikä hänen ilmekään värähtänyt.
”Minä ymmärrän sinua, se selittää monta asiaa sinussa. Kuten sen omituisen positiivisuutesi Kuolonklaanissa. En minä sinua kahelina pidä tai mitään muutakaan. Tai pidä pahana kissana”, Järkäletassu naukaisi pitkän hiljaisuuden jälkeen ja luimisti hieman korviaan. ”Sinä ja Keijukainen, te olette outo pari”, Järkäletassu töksäytti vielä ja räpäytti sinisiä silmiään. Järkäletassu nosteli tassujaan hermostuneena.
”Vaikka minä tutustuisin kyllä mielelläni siihen oikeaan Tyrskytassuun”, tummaturkkinen kolli lopulta naukaisi toiselle ja katsoi toista varovaisesti, hänen sininen katseensa yhtä pistävänä kuin aina.

//Tyrsky?
// 521 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Kotikisu |

Iltapäiväaurinko paistoi tuhruisen ikkunaruudun läpi pieneen tupaan. Rubiini näki lattiatasolle kiilautuvassa valonsäteessä leijailevan pikkuruisia hiukkasia ja yritti napata niitä. Safiiri seurasi hänen puuhiaan hieman kauempaa, Ukon vierestä sohvalta. Rubiini loikkasi korkealle ja huitaisi kömpelösti ilmaa pikkuisella tassullaan, mutta kouraisikin vain tyhjää. Hän oli tehnyt tätä ennenkin, mutta ei siltikään käsittänyt, miksei koskaan onnistunut saamaan kiinni edes yhtä hiukkasta. Ne olivat liian vielä nopeita ja ovelia hänelle, mutta ehkä sitten, kun hän olisi vähän isompi, hän voisi saada sellaisen kiinni.
Ovelta kuului rapinaa. Safiiri nosti päätään sohvalla ja Rubiinikin kääntyi äänen suuntaan. Puisen oven läpi hän kuuli Byronin tuttua nau’untaa. Ukko nousi puhisten ylös sohvalta ja käveli hassun näköisesti ontuen ovelle. Jättiläinen raotti ovea sen verran, että Byron pääsi livahtamaan sisälle. Safiirikin loikkasi alas sohvalta ja kipitti Rubiinin kanssa kasvatti-isäänsä vastaan. Kollin turkki tuoksui raikkaalta ja aurinkoiselta. Rubiini hieroi itseään sitä vasten.
”Mitä siellä näkyi?” Safiiri kuulusteli. Hänen valkoiset viiksensä väpättivät, kuten ne aina tapasivat tehdä, kun naaras oli keskittynyt johonkin. Tällä kertaa sisar oli keskittynyt kuuntelemaan Byronin raporttia talon ulkopuolelta. Rubiinikin halusi kuulla, mutta paljon mieluummin hän olisi halunnut mennä itse ulos. Byronin mielestä he eivät kuitenkaan olleet vielä valmiita siihen.
”Vain pari hassua kaksijalkaa ja koira”, Byron maukui karhealla, matalalla äänellään. Hänen silmissään oli lämmin, itsevarma tuike, josta Rubiini tiesi olevansa turvassa. Hän tiesi voivansa luottaa tuohon kolliin hengellään, koska olihan kolli vannonut pitävänsä heidät suojassa julmalta ja pelottavalta maailmalta.
”Milloin me päästään ulos?” Rubiini kysyi sitten, sillä ei malttanut enää odottaa, että kolli itse tarjoutuisi viemään heidät kierrokselle. Byron katsahti häneen kulmiaan kohottaen. ”Ei meille tapahtuisi mitään, kun sinä olet kanssamme!” hän jatkoi maanittelevaan sävyyn. Safiiri tuli hänen vierelleen ja loi isoon kissaan anovan katseen.
”Jooko, Byron! Se olisi tosi kivaa!”
Laikukas kolli katsoi heitä pää vähän kallellaan. Hän selvästikin puntaroi mielessään ajatusta, ja Rubiini todella toivoi, että puntaroiminen kääntyisi vielä heidän edukseen. Hän halusi niin kovin nähdä, miltä talon ulkopuolella näytti!
”Hyvä on, mennään sitten.”
Rubiini ja Safiiri kirkaisivat innostuksesta yhteen ääneen. Safiirin perässä hän kipitti ulko-ovelle ja rupisi kynsimään sitä tohkeissaan, odottaen Ukon tulevan avaamaan sen. Byron tassutteli heidän viereensä ja kutsui naukaisemalla vanhan kaksijalan heidän luokseen. Ukko könysi ylös sohvalta ja lähti vaappumaan heitä kohti jotakin omalla oudolla kielellään jupisten. Rubiini pyöri ja hyöri vanhuksen kahden pitkän jalan ympärillä kärsimättömänä, ja Byron loi häneen lempeän toruvan silmäyksen.
Ovi aukesi narahtaen. Rubiini livahti ulos kapeasta raosta ja oikein säikähti tassujensa alla tuntuvaa kylmyyttä. Hän loikki alas harmaita kiviportaita pitkin, kunnes pääsi alas nurmikolle. Vihreät, märät korret kutittelivat hänen polkuanturoitaan, ja raikas tuulenvire pörrötti hänen turkkiaan. Safiiri tassutteli hänen vierelleen nostellen jalkojaan korkealle, ilmeisesti myöskin vieroksuen märkyyttä.
Rubiini kosketti sisarensa lapaa kuonollaan ja huusi: ”Hippa!” ja käännähti sitten kannoillaan, lähtien viilettämään toiseen suuntaan. Hän kompasteli liukkaalla maalla, ja sisko saavutti häntä kovaa vauhtia. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän ei enää kuullutkaan Safiirin ajavan häntä takaa. Hän liusui pysähdyksiin hengästyneenä ja katsahti taakseen ihmetellen, mihin toinen oli jäänyt. Safiiri seisoi paikallaan ja tuijotti hänen ohitseen. Byron hölkkäsi pihan toiselta puolelta Safiirin takaa heitä kohti tuima ilme kasvoillaan.
”Tervehdys, pikkuiset.” Rubiini säikähti takaansa kuuluvaa ääntä. Hän kiepahti ympäri ja näki laihan, pitkäjalkaisen kollin, jolla oli hopeanharmaa turkki, jossa oli mustia laikkuja. Kissan keltaiset silmät tarkkailivat häntä uteliaasti.
”Silver!” Byron jylisi jo kaukaa, ennen kuin oli ehtinyt Rubiinin vierelle. ”Sinulla ei ole mitään asiaa näille maille!”
Silveriksi kutsuttu kissa kallisti päätään ja katsoi huomattavasti itseään isompikokoisempaa kollia virnistäen. ”Byron. Hauska nähdä. Tuntuu, että olet taas kasvanut sitten viime näkemän.”
Byron paljasti hampaansa. ”Häivy, Silver! Täällä ei ole sinulle mitään!”
Silver katsoi Byronia hetken, sitten hänen silmänsä siirtyivät taas Rubiiniin ja Safiiriin, joka oli hipsinyt hänen vierelleen. Byronin murina voimistui. Lopulta tämä syöksähti Silveriä kohti kynnet paljastettuina ja hurjasti sähisten. Silver ampaisi juoksuun sihahtaen. Byron jahtasi häntä takaa metsän reunalle asti, kunnes käännähti ympäri ja palasi takaisin heidän luokseen.
”Sisään siitä”, hän mörähti ja tuuppasi Rubiinia eteenpäin. Rubiini kipitti kiireen vilkkaa ovelle. Hän ei ymmärtänyt, mitä juuri oli tapahtunut. Eikä hän olisi ikimaailmassa uskonut Byronin voivan olla niin hurjistunut ja pelottava. Oikea peto.

//661 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Luopio |

Olimme palanneet takaisin Keijukaisen valtakuntaan kaksijalkalassa. Kuten olin jo aavistellutkin, naaraan mahtavat joukot eivät olleet olleetkaan niin suuret ja kaikkivoipat kuin tämä oli meille kivenkovaan aiemmin uskotellut. No, enää oli kuitenkin liian myöhäistä perääntyä. Olimme kaapanneet jo Mesitähden pennun, emmekä voisi jättää suunnitelmaa puolitiehen. Kasvattaisimme Päivänsäteeksi ristityn ipanan tappajaksi, jonka elämän päätehtävänä olisi jonakin päivänä auttaa isäänsä siirtymään vehreämmille niityille Tähtiklaaniin.
Keijukainen oli laittanut minut, Arven ja tämän uuden kissan, Keijon, partioimaan kaduille. Keijo porisi kuin papupata ja Arpi ei osannut kuin murahdella vastaukseksi. Kamala yhdistelmä.
Asiaa ei ainakaan auttanut se, että Järkäletassu oli sattunut törmäämään meihin puoli kuuta sitten sillä hylätyllä kaksijalan pesällä, jossa olimme uudelleen keränneet joukkomme. Kolli oli selvästi ollut kostoaikein liikkeellä, mutta päätyi lopulta liittymään seuraamme ja jättämään klaanielämän taakseen. Minusta se oli ollut varsin odottamaton käänne juonessa, mutta en valittanut. Itse asiassa oli ihan kiva, että mukana oli joku toinen, jolla oli klaanitaustaa. Paitsi ettei Järkäletassu vielä tiennyt siitä. Hän uskoi edelleen minun olevan vain yksi saastaisista erakoista, joka oli saanut oudon päähänpinttymän soluttautua klaaneihin ja napata yksi Mesitähden pennuista. Mutta nyt kun olimme löytäneet tiemme takaisin kaksijalkalaan, jota minun olisi totuttauduttava kutsumaan uudeksi kodikseni, voisin kertoa kollille koko totuuden. Olin sen hänelle velkaa kaiken jälkeen.
Kivipolku hiersi tassujeni alla inhottavasti. Kaipasin takaisin metsään jo nyt. En ymmärtänyt, miten kukaan saattoi viihtyä tällaisessa paikassa. Sääliksi kävi pientä Päivänsädettä, joka ei sisarustensa tavoin saanut kokea aitoa villiä elämää luontoemon helmassa. Hän kasvaisi kaksijalkojen saasteiden keskellä, koskaan oppimatta soturielämän hienouksia ja klaanikissojen kunniakoodia, jonka mukaan itsekin yritin edelleen elää, vaikka se oli viime aikoina rakoillut pahasti. Olin alkanut etääntyä entisestä elämästäni. Jopa oma nimeni oli alkanut turhauttaa minua. En halunnut olla mikään -tassu, kuin joku pahainen oppilas. Asiaan oli tultava muutos.
Kiersimme useamman kujan läpi, mutta emme törmänneet matkan aikana kehenkään. Olin haistanut muutaman kotikisun laimenneet jäljet, mutta tuskin Keijukainen halusi kaksijalkojen pehmettämiä kissoja joukkoihinsa. Tai mistä sitä tiesi: Keijukainen oli muutenkin kajahtanut.
Palasimme takaisin kaksijalan pesän raunioihin, jossa muut porukastamme odottivat. Kaikki olivat ylhäällä, jossa Leopardi imetti kahta pentua. Järkäletassu kyyristeli huoneen nurkassa käpälät vatsansa alle vedettynä. Hänen vaaleansiniset silmänsä siirtyivät katsomaan minua, kun astuin sisään. Keijo meni häiriköimään Keijukaista, ja Arpi rupesi pesemään sottaista turkkiaan. Tassutin varovasti tummaturkkisen kissan luokse. Järkäletassu nousi istumaan. Hän lipaisi vaivihkaa hampaitaan.
”Haluaisitko lähteä kävelylle?” ehdotin epävarmasti, vältellen suoraa katsekontaktia kollin pistävän sinisiin silmiin. Järkäletassu katsoi minua pitkään hiljaa, mutta nyökkäsi sitten.
”Lähdemme etsimään ruokaa”, huikkasin nopeasti Keijukaiselle, joka katsoi meitä silmät epäluuloisesti viirussa. Hän varmaankin vieläkin epäili, että yrittäisin karata, etenkin nyt, kun mukanani oli toinen entinen klaanikissa. Harmi kyllä, naaras ei pääsisi minusta eroon näin helpolla. Kostaminen houkutteli minua tällä hetkellä enemmän kuin hänen kynsistään karkaaminen.
Ulkona oli alkanut hämärtää. Taivaanranta värjääntyi sinisen ja vaaleanpunaisen sävyistä. Kaksijalkalaan oli laskeutunut aavemainen hiljaisuus. En pitänyt siitä, mutta toisaalta kyllä se aina voitti sen kamalan melun, mikä päivällä oli.
Järkäletassu säpsähti jostain lähistöltä kantautuvaa hirviön matalaa murinaa. Tunsin omienkin niskakarvojeni nousevan pystyyn, mutta yritin leikkiä urheaa kollin tähden. Jos molemmat vain säikkyisivät koko ajan, tästä ei tulisi mitään. Sitä paitsi, kaksijalkala oli Järkäletassu täysin uusi ympäristö. Minä sentään olin kulkenut näillä kaduilla ennenkin.
Lähdin johdattamaan meitä kohti niitä kiiltäviä laatikoita, joiden sisälle kaksijalat säilöivät ruokaansa. Ne olivat kyllä huolimattomia, kun jättivät tuoresaaliinsa lojumaan sillä tavalla kaikkien ohikulkijoiden ulottuville.
”Järkäletassu”, aloitin hieman epäröiden samalla kun tongin maahan levinneitä tuoresaaliin tähteitä. ”On eräs asia, mistä sinun pitäisi varmaan tietää.”
Järkäletassu katsahti minuun uteliaana. ”Mikä?”
”Minäkin olen entinen klaanikissa. Eloklaanista. Tapoin vahingossa mestarini, joka oli sattumoisin myös Mesitähden poika, mistä syystä minut karkotettiin. Emoni näki koko tapahtuman ja laverteli Mesitähdelle. Minä sysäsin paniikissa syyn kuolonklaanilaisten niskaan, eikä valehteluani katsottu hyvällä. Käytännössä minua pidetään siis mielipuolena murhaajana synnyinklaanissani.” Tuntui oudolta sanoa se ääneen näin pitkän ajan jälkeen. Itse asiassa jopa helpottavalta. Ehkä Järkäletassu ymmärtäisi, miltä minusta tuntui kaiken tämän jälkeen. Tai sitten ei. Ehkä hänkin vain piti minua kahelina.

//Järkäle?
//634 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Erakko |

Taas uusi paikka. Ja uusi kissa. Keijukainen ei tykännyt hänestä, panin sen merkille. Kyyhötin Menninkäisen vieressä ja pyörittelin päätäni katsellessani ympärilleni isossa tilassa, johon olimme tulleet.
”Minulla on nälkä”, Menninkäinen miukaisi ja tuuppasi kuonollaan Leopardin mahaa. Minullakin oli nälkä, joten aloin myös tuuppia naaraasta maidon toivossa.
”Malttakaahan hetki, pienet, niin etsitään rauhallinen paikka”, Leopardi toppuutteli ja nuolaisi meitä kumpaakin päälaelle. Katsoin vaaleanruskeaa kissaa malttamattomana. Tahdoin ruokaa nyt enkä myöhemmin.
”Mäihä, auttaisitko minua siirtämään pennut?” Naaras kääntyi valkoista kollia kohti, jonka keltaiset silmät kääntyivät meihin päin. Mäihällä oli pitkät jalat ja hän aiheutti Keijukaisessa usein ärsyyntymisen tunteita. Senkin oli pistänyt tarkkaan muistiin.
”Tottahan toki.” Mäihä kurkotti nappaamaan minua niskasta. Inhosin kannettavana olemista enemmän kuin mitään, ja aloin pitää sihisevää ääntä osoittaakseni mieltä. Mäihä naurahti. ”Sinustahan lähtee ääntä. Mokomakin käärme.”
Leopardi asettui makaamaan pehmeän kasan päälle edelleen Menninkäistä hampaissaan roikottaen. Mäihä laski minut kasan päälle Leopardin viereen, ja minä ryömin lähemmäksi naaraan vatsaa. Tunnustelin ensin kuonollani, ennen kuin tartuin kiinni nisästä ja aloin juoda. Menninkäinen vieressäni rupesi syömään myös.
Kun olin kylläinen, irrottauduin Leopardin vatsasta ja katselin uudemman kerran ympärilleni. Minua kiinnosti tämä uusi paikka. Tähän mennessä olimme olleet jatkuvassa liikkeessä. Mietin, milloin lähtisimme uudestaan liikkeelle. Olisiko se myöhemmin tänään vaiko huomenna? En tiennyt, joten halusin ensin vähän tutkia tätä paikkaa.
Kierähdin alas kasan päältä. Kolautin leukani lattiaan ja päästin kimeän vinkaisun. Leopardi kohotti päätään huolestuneena paikaltaan.
”Olehan varovainen, Päivänsäde.”
Olin liian keskittynyt pääsemään pystyyn vastatakseni naaraalle. Vaistomaisesti vedin tassujani sisään päin ja yritin kohottaa yläruumistani ylöspäin. Se oli vaikeaa, sillä pääni tuntui kamalan painavalta, enkä pystynyt kunnolla hallitsemaan sen huojuvaa liikehdintää.
Hitaasti mutta varmasti onnistuin nousemaan neljälle jalalle. Takajalkani olivat hieman koukussa, eivätkä niin suorat kuin olisin toivonut niiden olevan, mutta tällä kertaa en antanut sen häiritä. Siirsin toista etutassuani eteenpäin ja olin saman tien kaatumassa kuonolleni. Toistin saman haperoivan liikkeen muutaman kerran, kunnes minua alkoi väsyttää.
Oli hirvittävän raskasta kannatella koko ruumiin painoa ainoastaan neljän tynkäjalan avulla. Jos minulla olisi ollut yhtä pitkät jalat kuin Mäihällä, olisin varmasti osannut jo seistä.

//Kujakissayhteisön jäsenet?
//331 sanaa

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

”Syötä ne pennut nopeasti, että pääsemme pois täältä mahdollisimman pian”, ärähdin Leopardille, joka katsoi miten kaksi pientä pentua joivat tarmokkaasti maitoa tämän vatsa vierellä. Naaras kehräsi hiljaa katsellessaan pienokaisia. Kieltämättä Leopardi oli pyöräyttänyt pentunsa juuri oikeaan aikaan. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että Mesitähden pentu tarvitsisi maitoa.
Arpi oli nopeasti vilkaissut ja paikannut lonkassani olevat haavat. Hänen mukaan selviäisin, vaikka kirvely olikin inhottavaa.
Rämähdys sai meidät valpastumaan. Tyrskytassu etunenässä ryntäsi ulos vanhasta kaksijalan pesästä. Kiiruhdin tämän perään. Kolistelija oli tuttu hahmo. Kuolonklaanin Järkäletassu tapitti meitä vaaleansinisillä silmillään. Karvani nousivat pystyyn, kun tunnistin oppilaan.

Meillä ei ollut aikaa jäädä miettimään, mitä Järkäletassulle tehtäisiin. Lyhyillä neuvotteluilla kolli oli saanut liittyä lumoavaan seuraamme, ja olimme lähteneet matkaan. Eloklaanin sotureita vaelteli metsässä jonkin verran. He selkeästi etsivät meitä. Mutta koska metsä oli etenkin Leopardille ja Arvelle tuttu, etu oli meillä. Arpi johdatti määrätietoisesti meitä varjojen lomassa eteenpäin. Minä en irrottanut hetkeksikään katsettani Järkäletassusta. Kuolonklaanilaiseen ei voinut luottaa. Hän saattoi valehdella, ja ilmiantaisi meidät eloklaanilaisille varmasti, jos tilaisuus tulisi. Jos niin kävisi, minä huolehtisin henkilökohtaisesti siitä, että Järkäletassu katuisi päätöstään lopun ikäänsä.
Olin luovuttanut Mäihälle oikeuden kantaa pientä pentua, koska lonkkaani särki niiiin paljon. Tai niin minä annoin olettaa, ei se oikeasti ollut niin kipeä. Mäihällä ei ollut vaihtoehtoja, sillä hänkin varmasti tiesi, että meidän oli päästävä pois klaanikissojen läheisyydestä mahdollisimman pian.

Vaelsimme auringonnousuun saakka pysähtymättä. Kun olimme viimein tarpeeksi kaukana, oli aika levätä. Pennut vikisivät raivostuttavan paljon, eivätkä heidän kantajansa osanneet pitää niitä hiljaisina. Mäihä heilutteli välillä päätään niin, että pentu keinahteli puolelta toiselle epämukavan näköisesti. Mutta se hiljeni aina hetkeksi, vaikkakin vikinä jatkui heti sen jälkeen, kun Mäihä oli lopettanut.
Leopardi asettui pensaikon juureen, ja pennut laskettiin tuon vatsan vierelle. Viitoin Mäihän, Arven ja Tyrskytassun kanssani etäämmälle keskustelemaan.
”Sinä pysyt siellä”, sihahdin Järkäletassulle, joka kaiketi yritti tulla kuuntelemaan keskusteluamme. Kolli kohautti kylmänviileästi lapojaan ja istui alas pitäen sinisen katseensa meissä.
”Kaikkihan sujui tosi hyvin. Me pääsimme pois klaanikissojen luota, ja pian olemme omassa kodissamme. Ipanakin näyttää ihan tyytyväiseltä. Olemme varmaankin kaikki yhtä mieltä siitä, että kasvatamme hänet vihaamaan Mesitähteä ja kaikkea klaaneihin liittyvää?” kysyin kolmelta muulta kissalta. Kaikki nyökkäsivät.
”Eli aiomme vielä palata klaaneihin?” Tyrskytassu varmisti.
”Minä ainakin palaan sitten, kun ipana on kyllin vahva kohtaamaan Mesitähden ja tappamaan tämän”, totesin rauhallisesti. Kenelläkään ei tuntunut olevan vastalauseita. Päämäärämme kuitenkin oli alusta asti ollut Mesitähden kuolema, joten ei ollut mitään syytä jättää sitä toteuttamatta. Mikä olisikaan parempi ase Eloklaanin päällikköä vastaan kuin tuon oma pentunsa?
”Ajattelitko kutsua sitä ipanaksi sen loppuelämän ajan?” Mäihä kysyi vilkaisten harmaata pentua, joka lepäsi Leopardin vatsan vierellä.
”Klaaninimeä se ei ainakaan saa. Yksi klaanikissa riittää”, totesin viitaten Tyrskytassuun.
Vaihdoimme ideoita pennun nimestä, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan mitään järkeviä ehdotuksia. Koko keskustelun ajan Arpi pysyi vaiti ja kuunteli Mäihän ja Tyrskytassun typeriä nimiehdotuksia.
”Olkaa nyt hiljaa ja miettikää ihan oikeasti. Ei sille voi antaa tuollaisia nimiä”, sanoin silmiäni pyöräyttäen, ”nimen täytyy olla yhtä hieno kuin minulla, koska pentu tulee tulevaisuudessa perimään minun yhteisöni.”
”Kuka tuollaista on päättänyt?” Tyrskytassu kysyi keskeyttäen minut.
”Kidnappaaminen oli minun ideani, joten minä päätän”, sanoin nostaen leukani pystyyn, ”pennun nimi on Päivänsäde.”

Matka jatkui ja jatkui, eikä se tuntunut koskaan loppuvan. Kuljimme sen kaksijalkalan ohitse, jossa olimme tulomatkalla kohdanneet koiran, jonka kanssa yli-innokas Tyrskytassu oli halunnut väkisin taistella. Viimein miltei puolen kuun matkan jälkeen, saavutimme oman kaksijalkalani rajan. Sen kivipesät kohosivat korkeuksiin, aivan kuin ne olisivat tervehtineet minua. Katsoin edessäni häämöttävää korkeaa aitaa. Ennen kuin loikkasin sen yli, käännyin tovereideni puoleen. Arpi ja Leopardi laskivat pennut maahan.
”Ennen kuin me menemme takaisin kotiin, minulla on yksi pieni asia. Saatoin vähän liioitella yhteisöni kokoa”, totesin leveästi hymyillen. Yllättynyt Leopardi kohotti kulmiaan.
”Ai miten liioitella?” laikukas naaras kysyi, ”eikö koko kaksijalkala kuulukaan sinulle?”
”Kuuluu tietenkin!” tuhahdin ärsyyntyneenä, ”mutta ehkä siihen ei kuulukaan ihan yhtä montaa kissaa mitä sanoin.” Kasvoillani oli hymy, mutta ketään muuta ei hymyilyttänyt.
”Niinpä tietenkin”, Tyrskytassu sanoi, ”se kuulostikin liian hyvältä ollakseen totta.”
”No, mutta se on mennyttä se. Kujakissayhteisössä on jo kuitenkin monta kissaa, kun te kaikki olette mukana. Lisäksi meillä on suunnitelma toteutettavana, joten ette te enää voi lähteä”, lausahdin lapojani kohauttaen, edelleen leveästi hymyillen. Odottamatta muiden vastauksia, loikkasin aidan päälle. Hetken ajan ihailin vain eteeni avautuvaa kaksijalkalaa. Sen tutut tuoksut kantautuivat nenääni. En ollut koskaan ollut näin onnellinen. Pitkän matkan jälkeen olin viimeinkin kotona taas. En enää koskaan palaisi asumaan metsään, jos se minusta olisi kiinni. Loikkasin alas aidalta ja odotin, että myös muut olivat päässeet sen tälle puolen. Sitten lähdin johdattamaan yhteisöni jäseniä kohti kaksijalkalan keskellä sijaitsevaa kotiani.
Lämmin hiirenkorvan aurinko tuntui mukavalta, kun sen säteet osuivat harmaaseen turkkiini. Ihailin kivipesiä, joiden ympäröimänä olin varttunut. Vaikka olinkin aina arvostanut kallista kotiani, nyt se arvostus oli vielä suurempaa.
”Onko mitään mahtavampaa, kuin tämä kaksijalkala?” huokaisin tyytyväisenä vilkaisten takanani kulkevaa joukkoa. Leopardi ja Arpi näyttivät tyytyväiseltä, mutta etenkin Järkäletassu ja Tyrskytassu näyttivät siltä, kuin he olisivat syöneet variksenruokaa. En käsittänyt, mitä hienoa klaanikissat näkivät metsässä.
”Meidän täytyy kerätä lisää jäseniä, jotta voimme myöhemmin kohdata taas Mesitähden ja klaanit”, kerroin samalla, kun pujottelin nurmialueen halki väistelen sillä kasvavia pieniä puita, ”partiot kiertävät kaksijalkalaa koko ajan. Mikäli näette muita kissoja, ottakaa heidät kiinni ja tuokaa minun luokseni. Jokainen, joka eksyy tähän kaksijalkalaan, jää myös tänne. Se tarkoittaa, että myöskään te ette saa poistua.” Hymyilin leveästi, sillä tiesin, miten paljon kaikki varmasti inhosivat sääntöjäni. Mutta mikäli he oikeasti tahtoivat kostaa Mesitähdelle, he eivät voineet muuta kuin myöntyä.
Tuttu, ränsistynyt kaksijalan pesä häämötti edessäni. Ihailin hetken ajan sen rikkinäisiä ikkunoita ja halkeilevaa seinää. Vanhasta muistista loikin toisen kerroksen ikkunalle, josta pääsi sisään pesään. Johdatin joukon yläkertaan, jossa minä aina nukuin. Portaikossa hiljensin vauhtiani, sillä ilmassa leijaili vieraan kissan tuoksu. Muut huomasivat sen myös. Loikin portaikon yläpäähän ja silmäilin tilaa, jossa lojui edelleen vanhoja, käytettyjä vuoteita, joilla olimme nukkuneet ennen lähtöämme. Yhdellä vuoteista, minun vuoteellani, nukkui lihava kissa. Tumma tabbykuvioinen kissa tuhisi unissaan, eikä se huomannut meidän tuloamme. Hiivin hitaasti aivan tuon vierelle ja nostin käpäläni pystyyn ladaten siihen voimaa. Sitten iskin kynsilläni kissaa ahteriin.
”Apua!” kolli parkaisi ja pomppasi pystyyn yllättävän nopeasti. Olisi luullut, että tuollainen lihava kissa olisi ollut hidasliikkeisempi. Vihreäsilmäinen muukalainen katseli meitä pelästyneenä. Kuulin Mäihän tirskuvan takanani, mutten vaivautunut kääntymään kollin puoleen.
”Mitä sinä teet minun kaksijalkalassani?” kysyin ja kohtasin kissan vihreät silmät, joista pelko haihtui nopeasti.
”Sinunko? Ei täällä ole ollut ketään koko sinä aikana, kun olen ollut täällä”, kolli kertoi ja istui alas.
”Me olimme matkoilla, mutta nyt olemme palanneet. Tämä on minun kaksijalkalani, ja koska olet luvatta tunkeutunut kotiini, olet minulle elämäsi velkaa. Se tarkoittaa sitä, että tästä lähtien kuulut kujakissayhteisööni, tahdoit tai et”, lausuin terävällä äänellä. En tiennyt, olisiko vain ollut parempi päästää tuollainen kissa pois. Hänestä tuskin olisi meille mitään hyötyä. Pystyiköhän hän edes kävelemään normaalisti kahta hiirenmittaa enempää?
”Jaha. No, ei minulla ole kiire minnekään, enkä ole koskaan kieltäytynyt seurasta. Minä olen Keijo, keitä te olette?” kolli esittäytyi loihtien kasvoilleen leveän virneen. Minua ei hymyilyttänyt. En enää ikinä hymyilisi ilman hyvää syytä. Olin saanut tarpeekseni positiivisuudesta ja hymystä, mutta nyt klaani-Keijukainen oli pysyvästi poissa.
”Minä olen Keijukainen, tämän yhteisön johtaja. Tuo pieni harmaa pentu tuolla on Päivänsäde, minun seuraajani, mutta ei missään nimessä minun pentuni”, en vaivautunut esittelemään muita, sillä siihen olisi mennyt ihan liikaa aikaa. Tutustukoot itse tähän Keijoon, mikäli haluaisivat.
”No niin, nyt on varmaankin aika laittaa arki taas rullaamaan. Arpi, ota sinä Tyrskytassu ja tämä Keijo mukaasi, ja lähtekää kiertämään kaksijalkalaa. Jos löydätte ulkopuolisia kissoja, tuokaa heidät minulle”, komensin. Tyrskytassu ei näyttänyt iloiselta. Toivoin, ettei hän tosiaankaan alkaisi niskuroimaan. Mikäli hän sen tekisi, hän saisi maistaa kynsiäni.

//Mäihä, Tyrsky, Järkäle, Päivi tai Menninkäinen?
// 1233 sanaa

//Kirjoittaja: Ovenkahva

//Erakko |

Painauduin vasten lämmintä karvakasaa joka oli vieressäni. Hamuilin lämmintä nestettä, jota olin jo kerran maistanut. Kun aloin vihdoin juomaan rentouduin hiukan. Lämmin karvakasa kuitenkin katosi viereltäni ja minun tuli kylmä. Häntäännyin ja aloin miukumaan hädissäni, mutta olin hyvin väsynyt. Yritin vielä vinkua mutta keho tunrui painavalta ja vaikka pääsin möngertämään vähän, en silti löytänyt lämmönlähdettä enään. Lopulta luovutun ja lysähdin pehmeälle mutta kylmälle alustalle.

Heräsin ja huomasin lämmön taas vieressäni. Painauduin sitä vasten ja toivoin ettei se lähtisi siitä enää pois. En enää jostain syystä halunnut lämmintä nestettä enää, köllin vain selälläni lämpimän karvakasan vieressä. Karvakasa silitti minua ja yhtäkkiä kuulin ääniä vasemmalta puoleltani. Painauduin karvakasaa vasten ja yritin näyttää että lämmin karvakasa ja neste oli minun. Viereeni laskeutui kuitenkin toinen karvamytty joka käännähti omaa lämpimää karvakasaani päin. Pieni karvamytty mönki isomman karvakasan luo ja alkoi juomaan sitä lämmintä nestettä joka oli minun. Yritin tunkea hänen tielleen ja onnistuinkin siinä melko hyvin. Karvakasa kuitenkin siirsi minua varovasti pois hänestä, että lämmin mutta pieni karvamytty saisi tilaa. Olihan mytty ehkä lämmin mutta eikö neste ollut minun. Kun mytty oli lähtenyt menin itse siihen, asetuin lähemmäksi lämpöä. Toinen karvamytty meni jonnekkin, mutta tunsin sen lämmön yhä. En juurikaan jaksanut ajatella, odotin vain että nukahtaisin. Pian päätäni alkoi painaa ja koko keho oli hyvin raskas. Miltäköhän tuntuisi liikkua näin? Sitä en varmaan tulisi ikinä tekemään. Painauduin vasten lämmintäkarvakasaa ja asetuin kippuralle.

//228 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Luopio |

Keijukainen oli tyrkännyt tummanharmaan pennun minun kannettavakseni. Ipana kitisi ja sätki heikosti otteessani, mutta sen voimat olivat selvästi käymässä vähiin. Mitä Keijukainen oli edes ajatellut tuomalla pennun keskelle ei-mitään? Ei se selviäisi edes seuraavaan päivään asti, kun sillä ei ollut sen emoa ruokkimassa ja pitämässä huolta siitä. Eikä Keijukainen todellakaan ollut mikään paras roolimalli sille – tai ylipäätään kellekään.
Keijukainen ja Mäihä tassuttivat edelläni. Tulin joukon viimeisenä. Kummatkin heistä olivat saaneet vammoja. Erityisesti Keijukaisen lonkassa olevat jäljet näyttivät kivuliailta. Mutta sepä ei ollutkaan minun ongelmani. Ainakaan toistaiseksi Jossain vaiheessa hän keksisi vielä syyttää minua niistä.
Kun ajojahdin säkenöivä kauhu oli vihdoin laantunut, pystyin taas ajattelemaan kunnolla. Ensimmäisenä mieleeni nousi kuva Korppisiivestä, joka oli selvästi odottanut pentuja. Noin vain he olivat yhteistuumin päättäneet korvata minut. Ihme, että vasta näin myöhään. Tuskin he kuitenkaan olivat surkutelleet menetystäni niin pitkään. Eivät he oikeasti olleet välittäneet minusta. Jos olisivat, eivät he olisi antaneet Mesitähden karkottaa minua tai vähintään olisivat lähteneet mukaani. Mutta ei, Eloklaani ja rakas Mesitähti olivat heille paljon tärkeämpiä kuin oma poika. Saastaiset haaskansyöjät.
”Sinähän sait sen hiljaiseksi”, Mäihä totesi hyväntuulisesti hiljentäessään vähän vauhtiaan päästäkseen kulkemaan vierelläni. Mulkaisin valkoista kollia ja kiristin omia askeleitani ohittaakseni hänet. Erakolla oli kuitenkin harmikseni hyvin pitkät jalat, joilla tämä harppoi minut helposti kiinni. ”Olet luonnonlahjakkuus pentujen kanssa, Tyrskytassuseni.”
Ellen olisi kantanut pentua, olisin tarrannut häntä kaulasta kiinni ja ravistellut oikein kunnolla. Tämän päästä olisi varmasti kuulunut pelkkää kilinää sen sijaan, että siellä olisivat olleet hänen aivonsa.
Onneksi pian saavuimme hylätylle kaksijalanpesälle, jossa Arpi ja Leopardi oleilivat. Keijukainen puski ensimmäisenä sisään, ja minä tulin heti hänen perässään. Karvani nousivat epäluuloisesti pystyyn, kun haistoin ilmassa lämpimän maidon tuoksun. Keijukainenkin näytti hämmentyneeltä. Tassuttelimme peremmälle ja nurkan takaa löysimme Leopardin, jonka vatsan vieressä tuhisi pieni karvapallo, joka oli melkein kopio naaraasta. Arpi istui Leopardin toisella puolella ja kohtasi tulijoiden katseet viiksikarvankaan värähtämättä. Tuijotimme näkyä tyrmistyneinä, kunnes Mäihä avasi suunsa ja pilasi kaiken:
”Oi, onnittelut isälle! Sinulla on hieno pentu.” Mäihä katsoi Arpea virnuillen.
”Ei Arpi ole pennun isä”, Leopardi naukaisi kulmat kurtussa ja kumartui nuolaisemaan jälkikasvunsa päätä.
”Kuka sitten?” murahdin suu täynnä pennunkarvaa.
”Onko sillä muka väliä?” Keijukainen sihahti, ja sitten hänen ilmeensä kirkastui. ”Tämä sattui juuri parahultaisesti! Leopardi, voisitko mitenkään ruokkia myös tätä?”
Astelin naaraan luokse ja laskin tummanharmaan pennun hänen eteensä. Leopardi katsoi sitä silmät suurina. Hänen katseensa käväisi minussa ja Keijukaisessa, ja saatoin jo arvata, mitä hänen mielessään liikkui.
”Se on Mesitähden pentu”, korjasin hänen ajatusvirheensä ennen kuin tämä ehtisi tuoda sen ääneen ilmoille.
”Tietenkin voin ruokkia häntä”, Leopardi hymyili ja kurkotti nostamaan vaisun pennun vatsansa viereen. Pentu pyöritteli hetken päätään, kunnes se tajusi alkaa juomaan maitoa. Pesän täytti pentujen tyytyväinen tuhina ja maiskuttelu.
Lysähdin istumaan. Juokseminen oli uuvuttanut minut täysin. Turkkini alla poltteli lukuisia naarmuja entisten klaanitoverieni kynsistä, mutta en vaivautunut hoitamaan niitä. Ne paranisivat kyllä itsestään, ja sitä paitsi, Keijukainen ei varmastikaan päästäisi minua Arven tarkastettavaksi ennen kuin hänen vaivansa oli hoidettu kuntoon.

//Keiju ja Mäihä? Menninkäinenkin saa jatkaa!
//477 sanaa

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Kissat sinkoilivat toistensa luokse ja puhuivat kiihtyneisiin ääniin. Jokin oli selkeästi hätänä ja siis tällä kertaa oikeasti hätänä, eikä kyse ollut mistään yhdestä harha-askeleesta rajan yli. Nyt klaani oli oikeasti täysin sekaisin. Nähdessäni veljeni istumassa Taivaslaulun pienen valkoisen hahmon seurassa, päätin käydä kysymässä tietäisikö kaksikko mitään vallitsevasta tilanteesta.
“Mitä täällä tapahtuu?” kysäisin ja tarkkailin samalla kaikkea sitä liikettä, mitä leiri tänään sisällään piti. Merkurius kääntyi vilkaisemaan minuun nopeasti ja vastasi, että Mesitähden pentu oli kidnapattu. Silmäni rävähtivät yllätyksestä auki, kaikesta väsymyksestäni huolimatta. Miten klaanin kaikista rajapartioista ja vartioista huolimatta tällainen oli mahdollista? Oliko klaanit turvallisena idyllinä pelkkä kulissi, joka kätki tosiaan sisälleen epävakaan ja turvattoman ympäristön?
Vetäydyin takaisin sivummalle pohtimaan asioita. Ei ollut oikeudenmukaista riistää pentua emoltaan. Minua mietitytti, että mikä oli saanut nämä kissat ryöstämään klaanista juuri pennun. Oliko ajat tosiaan niin kovia, että erakotkin kilpailivat jokaisesta vastaantulevasta pennusta joukkoihinsa? Pyörittelin päätäni epäuskoisena. Ei maailma voinut olla tällainen. En voinut yksinkertaisesti uskoa sitä, että joku saattoi olla niin julma. Samalla minua suututti se, kuinka kyseinen erakkojoukko samalla mustamaalasi kaikki erakot mukanaan. Todennäköisesti joutuisimme elämään turvallisen välimatkan päässä klaaneista vähän aikaa ellei jopa loppuelämäämme. Tästä olisi seurauksia. Olin täysin varma siitä, että klaanit olisivat aivan uudella tavalla vihamielisiä meitä ulkopuolisia kohtaan. Ja samassa tunsin oloni hyvin, hyvin epämukavaksi siitä, että minä, erakko, olin tällä hetkellä vieraana Eloklaanissa.

217 saanaa

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Ympärillämme ollut metsä päättyi ja pääsimme avoimelle nummelle. Siellä juokseminen oli huomattavasti helpompaa, mutta tunsin vauhtini hiipuvan. Leuoissani rimpuileva pentu tai perässämme raivoissaan juoksevat klaanikissat eivät helpottaneet matkantekoa lainkaan. Jopa aina niin hidas Tyrskytassu oli päässyt vierelleni. Se ärsytti minua kovasti, mutta jos olisin kiristänyt tahtiani, olisin uupunut ennen Eloklaanin rajaa. Klaanikissat lähestyivät, tai oikeastaan vain kourallinen. Osa oli varmaankin luovuttanut ja palannut takaisin leiriin. Ellen olisi kantanut Mesitähden pentua suussani, olisin heittänyt Mäihälle jotakin siitä, miten hän ei keskittynyt taaskaan lainkaan oleelliseen. Olisi ollut järkevämpää olla provosoimatta klaanikissoja peräämme yhtään enempää. Mutta eihän Mäihän kaltaiselta typerykseltä voinut odottaa, että hän tekisi mitään oikein.
En voinut olla hymyilemättä kun huomasin, että vaalean kollin suupielistä tihkutti verta. Toivottavasti se sattui ja paljon, sillä Mäihä tosiaan ansaitsi sen.
Hengitykseni salpaantui, kun tunsin iskun takajalassani. Isku oli niin voimakas, että sen seurauksena leukani avautuivat ja tumma pentu lensi kaaressa ilmaan. Minä tömähdin kasvoilleni maahan. Raivosta pihisten käännyin kilpikonnakuvioisen naaraskissan puoleen. Eloklaanilaissoturin kasvoilla oli raivokas, mutta hitusen tyytyväinen ilme. Tämä oli hyökkäämässä kimppuuni, mutta yllätyksekseni jokin iskeytyi sen kylkeen. Tyrskytassu painoi kissan maahan, joka antoi minulle aikaa nousta ylös. Mäihä oli kiiruhtanut pennun luokse, ja tuo kantoi sitä nyt suussaan.
”Mennään”, ärähdin kiittämättä Tyrskytassua ja viitoin tämän perään. Klaanikissalauma lähestyi meitä, joten lähdimme taas nopeasti juoksemaan kohti Eloklaanin rajaa.
Olin varma, että klaanikissat ylittäisivät rajan ja seuraisivat meitä niin pitkään kuin oli tarve. He eivät päästäisi meitä noin vain menemään.
”Mennään kaksijalkalaan. Sehän on ihan kivenheiton päässä, eikö niin Tyrskytassu?” kysyin hengästyneenä raidalliselta kollilta. Tyrskytassu vilkaisi minua, mutta ei vaivautunut vastaamaan muuta kuin nyökäten.
Ylitimme Eloklaanin rajan, ja kuten olin arvellutkin, klaanikissat seurasivat meitä empimättä. Suuntasimme metsään, jossa Leopardi ja Arpi tällä hetkellä majailivat. En ollut koskaan juossut näin pitkää matkaa yhteen soittoon, joten tunsin jaloissani säryn ja keuhkoissani poltteen.
Ohitimme ränsistyneen kaksijalan pesän toivoen, etteivät Arpi ja Leopardi huomaisi meitä. Onni oli tällä kertaa meidän puolellamme, kun nelistimme kohti Ukkospolkua. Puristin hampaitani yhteen, kun suin päin kiisimme Ukkospolun kovalle pinnalle. Se tuntui suorastaan taivaalta käpälieni alla. Metsässä kaikki mihin astui oli aivan liian pehmeää.
Viimein kaksijalkala häämötti edessämme, mutta ikäväksemme muutama sitkeä kissa oli yhä perässämme. Kiihdytin tahtiani ohittaen sekä pentua kantavan Mäihän että hidasjalkaisen Tyrskytassun ja pujahdin kissojen edellä kaksijalkalan kivipesien sekaan. Olisin halunnut kiljahdella riemusta, sillä viimeinkin ympäristö oli minulle mieluinen. Ties kuinka monta kuuta olin joutunut kärsimään märässä metsässä puiden ja hiirenaivoisten kissojen ympäröimänä.
”Tänne!” Tyrskytassu huudahti pysähtyen ja viittoi meitä hämärälle sivukujalle. Käännyin ripeästi ympäri ja seurasin raidallista kollia ja Mäihää syrjäiselle kujalle, jossa oli paljon kaksijalkojen tavaraa. Piilouduimme niiden taakse. Hengitykseni oli raskas, enkä yrittänyt peitellä sitä, sillä jos vain oli mahdollista, Tyrskytassun hengitys oli vielä raskaampi. Itsepä oli tuollainen kivi, joka ei kyennyt liikkumaan suuntaan tai toiseen hengästymättä. Se sai minut virnistämään samalla, kun yritin epätoivoisesti tasata hengitystäni.
”Mitä sinä virnuilet?” raidallinen kolli ärähti huohottaen.
”Nauran sinulle, hiirenaivo”, tuhahdin ja kävin makaamaan kylmälle, kovalle maalle. Katseeni siirtyi vikisevään pentuun, jonka Mäihä oli laskenut maahan saadakseen oman hengityksensä tasaantumaan. Pentu näytti kaikin puolin ihan hyvinvoivalta, vaikka olikin kokenut pienen ilmalennon minun kaatuessani. Siitä puheen ollen, nyt vasta tunsin, miten kipeä vasen lonkkani olikaan. Käännyin nuolemaan haavaa. Kun karhea kieleni osui siihen, tunsin suunnatonta kirvelyä.
”Arpi saa luvan paikata tämän, kun pääsemme hänen luokseen”, sähisin hampaideni välistä. Taas uudet jäljet, jotka tosin koskaan katoaisivat. Kehoni oli pilattu. Mutta sentään meillä oli Mesitähden pentu, joka vikisi onnettomana kylmällä maalla.

Pysyttelimme varalta piilossa auringonlaskuun saakka. Vasta kun oli täysin pimeää, nousimme ylös suunnataksemme pois kaksijalkalasta. Olimme tehneet suunnitelman. Hakisimme Leopardin ja Arven mukaamme, ja lähtisimme mitä pikimmiten kohti minun kaksijalkalaani.
Korviani kuumotti, kun ajattelin edes sitä. Jossain vaiheessa minun olisi kerrottava, että olin valehdellut kujakissayhteisöstä. Mutta Tyrskytassu ja Mäihä olivat nyt tämän pienen Mesitähti-pennun kasvattajia kanssani, eli he eivät voineet enää lähteä minnekään.
”Pidäkin sitten se kakara hiljaisena”, sihahdin Tyrskytassulle, joka sai vuorostaan kantaa pentua. Toivoin, että Arpi tai Leopardi tiesivät jotakin pennun kasvattamisesta, sillä minä en tiennyt siitä mitään.

//Mäihä tai Tyrsky?
// 651 sanaa

//Kirjoittaja: Aura

//Kotikisu |

Puh lyllersi ulos kaksijalan pesästä – hänen kodistansa tarkemmin. Kollin keskiruskeat silmät tarkkailivat maisemia uteliaina ja hakivat Nasun tuttua siluettia. Olikohan kolli päässyt vielä ulkoilemaan? Nasu oli hyvin arka ja pelokas, eikä aina uskaltautunut ulos. Lyhytjalkainen kolli loikkasi kömpelösti lähimmälle pahvilaatikolle, joita hänen kaksijalkansa oli jättänyt roskahirviötä odottamaan. Hänen otteensa meinasi livetä, sillä kolli oli saanut vain etutassunsa laatikon päälle. Puh sai kuitenkin vedettyä myös takaruumiinsa laatikon päälle ja nousi istumaan tyytyväinen hymy kasvoillaan. Pienet onnistumiset ja ilot lämmittivät hänen viileää pakkaspäiväänsä. Hän katseli hiljaista maisemaa eikä harmikseen nähnyt Nasua omalla pihallaan. Rotukissa asui tien toisella puolella ja Puh pystyi hyvin tarkkailemaan missä kolli luurasi. Puhin katse kääntyi metsikön puoleen, se oli niin kaukana, vaikka samalla niin lähellä.. Kolli ei ollut uskaltanut vielä kertaakaan lähteä metsikön puolelle, vaikka olikin ajatellut lähteä Nasun kanssa tutkimaan sitä jonain päivänä. Olisipa heidän erakkoystävänsä vielä täällä… Kollin pomppuisat ja menevät liikkeet olivat tuoneet hänelle aina hyvän mielen. Puh korjasi ryhtiään, hänellä oli luottoa ja toivoa, että kolli löytäisi vielä heidän luokseen.

Kollin ruskeat silmät katselivat jälleen Nasun kotitaloa, uskaltautuisikohan toinen lähteä tänään ulkoilemaan? Karvatonta kissaa ei kuitenkaan näkynyt vieläkään missään. Puh loikkasi kömpelösti laatikoiden päältä ja horjahti, kun pahviset hökötykset liikahtivat hänen hypyn alla. Puhilla alkoi olla hieman nälkä, hän oli syönyt tänään vasta kerran ja aamu alkoi vaihtua päivään! Puhin vatsa kurni nälkäisenä ja hän lähti lyllertämään kohti Nasun pesää. Hän houkuttelisi kollin ulos seikkailulle, he voisivat käydä vaikka katsomassa löytyisikö jostain ruokaa. Puhin käpälät jättivät lumiseen ojaan jälkiä ja hän kiipesi ylös ojasta. Kolli katseli oikealta vasemmalle ja sitten vielä uudelleen oikealle ennen tien ylittämistä. Puhin lyhyet käpälät olivat hitaat tien ylittämiseen, joten kolli oli aina erityisen varovainen. Hän tiesi, etteivät kaksijalat tahallaan osuisi hirviöillä, mutta Puhia silti pelotti aina teiden ylitys. Päästessään Nasun kotipihaan, hän katsoi itseään korkeampaa pesää ja päästi iloisen naukaisun kutsuessaan karvatonta ystäväänsä. Puh tassutteli vielä lähemmäs toisen pesän kulkuaukkoa ja raapi ovea varovaisesti. Jos Nasun kaksijalka olisi kotona, hän pääsisi sisään. ”Mrrau, mrrau?” Puh naukui kutsuvana ja ilahtui, kun ovi aukesi ja hänen katseeseensa osui tuttu kaksijalka. Kaksijalka kumartui silittämään Puhia ja ele sai kollin kehräämään pehmeästi. Oli aina niin mukava nähdä Nasun perhettä. ”Nasuu! Puh tuli”, kaksijalka kutsui pientä kollikissaa. Puh ymmärsi joitakin sanoja kaksijalkojen suusta, olihan elänyt koko ikänsä heidän kanssaan. Kaksijalka väisti ja naukaisun päästettyä ilmoille, Puh kipitti toisen ohi. Hän tiesi, että Nasu vietti lähes aina aikaa sängyn alla. Etenkin, jos ulkoa kuului ääniä. Puh lähti kynnet rapisten juoksemaan kohti Nasun suosikkipaikkaa ja sukelsi sängyn alle, josta hän kohtasi tärisevän kollin. ”A-ai, se-se olit vain si-sinä Puh”, Nasu sopersi pelokkaana ja ryömi lähemmäs ystäväänsä. ”Nasu, mukava nähdä, onko kaikki hyvin? Ja kuule, ei sinulla sattuisi olemaan jotain. Hih, hiukopalaa? Alkaa olla hieman nälkä”, Puh naukaisi ystävällisesti ja sukaisi ystävänsä päälakea. Nasu katseli pilkottavaa ulkomaailmaa, kuin miettien rohkenisiko lähtemään ruokakupilleen. ”Mi-minä näin pe-pelottavan ku-ku-kujakissan. S-se oli tosi su-suuri”, Nasu piipitti, mutta ryömi nopein askelin pois sängyn alta, jossa hän myös säilytti suosikkileluaan. Karvaton kolli piiloutui aina sängyn alle, sillä ajatteli etteivät tunkeilijat löytäisi häntä sieltä. Kun taas oma pesäpuu olisi niin ilmeinen tunkeilijoille Nasun mielestä.
Puh lähti hymyillen toisen perässä kollin ruokakupeille, kaipaisiko Nasu kaikkea ruokaa? Jos hän voisi iihan hieman maistaa. Ja toisen hiemaisun. Kenties kolmannenkin? Puh kipitti nopeamman, huomattavasti nopeamman ja ketterämmän kissan perässä. He pääsivät tilaan, jossa ruoka valmistettiin. Puh veti ilmaa sisään ja maisteli ruoan ihanaa tuoksua hymyillen. ”Voisinko minä ihan tuota, heh tiedäthän – hieman maistaa?” Puh kysyi ja Nasun väistyessä hän alkoi maiskuttelemaan märkäruokaa korvat kääntyillen. ”To-totta kai, ei minulla nälkä ollutkaan”, kolli miukui hiljaa ja kyyristyi katselemaan pyöreän kollin syömistä. Nasu katseli ympärilleen hermostuneena ja kun Puh lopetti, hän elätteli toivoa että he voisivat mennä takaisin piiloon. Puhin ehdotus sai kuitenkin Nasun tärisemään yhä enemmän. ”Lähdettäisiinkö seikkailemaan? Käytäisiin siellä metsässä!” Puh ehdotti silmät uteliaisuudesta tuikkien, mutta Nasu ravisteli tarmokkaasti päätään. ”E-entä jos menisimme va-vain torkuille?” Nasu ehdotti hiljaisella äänellä ja hänen ilokseen Puh lopulta nyökkäsi. ”Selvä, näytä tietä! Minua taitaakin jo hieman, vääää – väsyttää”, karvaisempi versio heistä kahdesta haukotteli uneliaana ja lähti tassuttelemaan selvästi helpottuneen oloisen Nasun perässä.

//669 sanaa

//Kirjoittaja: Ovenkahva

//Erakko |

Moon nukkui rauhallisesti. Joku kuitenkin potkaisi kollia vahingossa ja hän heräsi. Bamse joka nukkui hänen vieressään, oli selkeästi potkaissut Moonia. Moon tuhahti pienesti ja nousi seisomaan. Hän katseli ympärilleen ja huomasi Skafian joka istui nurkassa. Hän vilkaisi Mooniin päin ja huomasi tuon olevan istumassa.-Tule ulos, hän kuiskasi samalla kun lähti pesästä pois hiljaa. Moon seurasi naarasta ja pesän ulkopuolella hän käännähti Skafiaan päin.
-En usko että voin jäädä tänne. Klaanielämän tyylinen elämä ei vain ole minua varten. Anteeksi, naaras pahoitteli. Moon vilkaisi naaraaseen sivusilmällä.
-Ei se haittaa, ystäväni voivat varmasti tulla tänne, he ovat kilttejä, Moon sanoi sitten ja nyökkäsi. Skafia lähti ja Moon palasi pesään. Hän yritti nukkua mutta hylkäsi sen pian. Moon oli niin innoissaan leiristä että hyppeli aukiolla ja yritti olla herättämättä muita. Joku asteli aukiolle ja Moon käännähti tulioita päin. Se oli kuitenkin vain Leinikki. Naaras tuli aukealle ja istahti siihen.
-Olette kyhänneet tänne mukavan klaanilekin, mutta tuskinpa se kauan kestää, Leinikki sanoi rauhallisella äänensävyllä, mutta ei niin hyvällä tarkoituksella.
-Hyvä sinun on sanoa, meillä asuu kolme kissaa, ja yritämme vain pysyä hengissä, Moon suuttui, koska mitäpä naaras oli häntä arvostelemaan. Leinikki joka oli katsellut muualle käänähti Mooniin päin.
-Saatamme olla ystäväsiäsi mutten pidä tästä yhtään, älä kysy miksi, Leinikki sähähti ja kääntyi kannoillaan. Uninen Bamse saapui samaan aikaan kun Leinikki lähti ja istahti Moonin viereen.
-Kuka se oli? hän kysyi iloisena. Moon katsahti pesään josta Dragon tuli.
-Mitä te nyt puhutte? hän kysyi ja istui myös siihen.
-Skafia lähti, ja Leinikki, hän on ystäväni , tuli käymään haukkuen leiriä ja koko ideaa vain selviytyä, Moon selitti.
-Ompa tyhmää, Dragon tuhahti ja Bamse nyökkäsi.
-Mutta mennäänkö metsästämään, kolli kysyi sitten.
-Joo, mennään vain, Moon sanoi ja kolmikko lähti pesästään, tai leiristään.
//285 sanaa
//Bamse?

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Corona: 65kp! –

Salamatassu: 8kp –

Mäihä: 17kp –

Bamse: 9kp –

Nefiri: 81kp! –

Moon: 22kp –

//Kirjoittaja: Ovenkahva

//Erakko |

Moon vaelsi jossain päin metsää. Vaikka oli lehtikadon loppu, riistaa ei löytynyt meilkein yhtään. Käänsi kolli sitten minkä tahansa paikan tai kivenkolon, ei yleensä löytynyt mitään. Moon oli jo lähellä klaaneja, tai Kuoloklaanin reviirillä, kun kolli huomasi myyrän. Se vasta oli saalis. Keskittyneenä ja hiljaa Moon hiipi lähemmäs mahdollista ateriaa. Hitaan oloinen myyräkaksikko, kuitenkin selvästi erillään olevat tallustivat kohti Kuoloklaanin rajaa pitkin. Moon hyppäsi molempien päälle ja kantoi ne suussaan kohti kaksijalkalaa. Kun vielä olisi oma yhteisö, johon ne voisi viedä. Kaipa ainakin kujakissayhteisöön voisi liittyä, sitten kun he väin löytyisivät. Toisaalta Moon oli kuullut kissojen olevan vallanhimoisia, ja Moonille ei johtajan paikkaa heruisi, ei ollenkaan. Lopulta kolli päätti vain etsiä nukkumapaikan, ja yrittää nukahtaa.
Aamulla Moon heräsi. Hän oli nälkäinen mutta yritti ensin peseytyä. Hän suti itsensä puhtaaksi kielellään ja lopulta päätti vain mennä jokeen. Joen vesi oli kuitenkin viileä ja Moon hytisi tullessaan sieltä. Hänellä oli liian kylmä ja Moon vaipui melkein uneen siihen paikkaan. Tai taisi vaipuakkin, sillä kolli ei noussut ennen iltaa.

Ilta-aurinko loisti jo taivaalla. Moon oli väsynyt ja mietti miksi oli herännyt. Vastaus oli kaksi kissaa. Molemmat tuijottivat häntä. Toinen oli iso luultavasti kolli, ja toinen naaras. Molemmat vaikuttivat saman ikäisiltä, tosin kokoero oli suuri. Moon nousi varovasti, kun iso kolli nyökäytti hänelle.
-Kuka olet, Moon kysyi ensimmäisenä. Hän ei osoittanut kysymystä kummallekkaan joten molemmat miettivät vastatakko vai ei.
-No minä olen Skafia ja tuo tuossa on Bamse, Skafia niminen naaras sanoi. Bamse hymyili varovasti. Moon tarkkaili molempia ja totesi Skafian olevan kellanpunainen, eli hiukan oranssihtava, kun Bamse taas oli kanelinvärinen.
-Tarvitsetko jotain? Bamse kysyi.
-Ei kiitos, tosin minulla on vähän nälkä, Moon sanoi ja otti nopeasti johdon kun kissat lähtivät jonnekkin.
-Hei, katsokaa! Bamse huudahti yhtäkkiä.
-No mitä nyt? Moon kysyi kollilta, vihaisena pysähdyksestä. Bamse näytti vähän säikähtäneeltä Moonin huudon jälkeen mutta vastasi silti.
-No tuolla on orava, saanhan käydä hakemassa sen? Moon tuhahti kun kolli kiipesi puuhun mutta odotti silti Bamsea muistuttaen ettei hän halunnut ilkeää kuvaa itsestään. Bamse nappasi oravan nopeasti ja Moon yllättyi Bamsen kiipeilystä. Moon pääsi kyllä puuhun, mutta siihen se jäi. Bamse sen siaan juoksi nopeasti puuta pitkin, kuitenkin hallitusti. Skafia oli sillävälin häipynyt metsään joten Moonkin päätti lähteä jonnekkin metsästämään.

Moon katseli ympärilleen hiljaisena. Hän odotti eläintä, joka astuisi ansaan. Moonin huomio kiinnittyi pieneen hiireen, joka juoksi puun takana. Varovaisesti ja hyvin hiljaa Moon lähti hiirtä kohti. Hiiri saattoi astia vaaran, muttei ehtinyt, ja Moon nappasi elukan. Metsässä oli jo pimeämpää. Skafia tuli edestäpäin hiiri ja orava suussaan. Bamse tuli sivulta, mukanaan se orava ja toinenkin.
-Väsyttääkö teitä, Moon kysyi.
-Itseasiassa hyvin paljon! Bamse sanoi väsyneen kuuloisena. Kissat hakivat sammalia ja asettuivat pienelle aukealle kaksijalkalan lähelle. Aukealla oli viileä.
-Annatko nuo höyhenet tuosta? Skafia kysyi Moonilta, nähdessään linnun hyöheniä. He kasasivat nopeasti pienen pesä. Pesä oli alkeellinen, mutta se oli jotain, ja siinä voisi nukkua. Bamse ei halunnut kaksijalkalaan, joten sekin oli poissa laskuista. Skafia asetti ensin omat tuomisensa Moonin vuoteen, joka oli keskellä, eteen. He jakoivat kaksi oravaa kolmisteen ja kävivät nukkumaan.

Aamulla Moon heräsi ensimmäisenä. Hän nousi ja venytteli nopeasti. Ruoka oli jäänyt lumelle ja ne olivat kylmiä. Moon hilasi ne jonnekkin lämpimämpään paikkaan, ja katsoi säätä. Se oli melko kirkas, mutta viileä. Maassa ei ollut melkein yhtään vihreitä kohtia. Jotain näkyi, mutta niitä oli tosiaankin vähän. Moon käveli pesän edustalle ja nautti auringon lämpökohdista. Moonia kuitenkin häiritsi joku. Hän vaistosi jonkun takanaan. Moon kääntyi valmiina hyökkäämmään. Kuitenkin kissa istui paikallaan, rauhallisena mutta innokkaana.
-Kuka olet? Moon kysyi. Kissa oli varmasti vihollin, koska kolme ei vihamielistä erakkoa putkeen. Ei normaalia.
-Olen Dragon. Poikkesin täällä kun kuulin ääniä. Saanko jäädä? Dragon kysyi innostuneena. Moon katsoi kollia epäuskoisesti.
-Ai sinä haluat jäädä tänne?
-Niin, tietysti jos se on mahdollista. Olisi kiva kulkea jonkun kanssa. Erakkoelämä ottaa koville, Dragon sanoi. Moon hymyili.
-No kai se joskus ottaa, mutta ei aina. Tule sitten, Moon sanoi ja vei Dragonin muiden kanssa.

Pesässä Skafia oli jo hereillä. Bamse oli vielä sikeässä unessa, mutta heräsi Dragonin tuloon. Bamse näytti epäluuloiselta.
-Kuka hän on? Skafia kysyi varovasti.
-Olen Dragon, tulin katsomaan tätä teidän kokoontumista, Dragon sanoi. Bamse ja Skafia nyökkäsivät terverhdykseksi.
-Onko teillä nälkä? Moon kysyi sitten.
-Itseasiassa on, Bamse sanoi. Moon naurahti.
-Mennään heti metsästämään, Dragon huudahti iloisena. Moon hymyili ja Skafia nauraht kollin innostukselle. Yhdessä nelikko lähti metsälle. Bamse lähinnä kiipeili ja kertoi sieltä käsin oliko jossain jotain riistaa. Moon teki nopeat hyökkäykset, ja Dragon ja Skafia vartioivat, olivathan he jo kaukana. Kuitenkin Moon väsyi pian ja jäi Dragonin kanssa lepäämään. Dragon intoili kokoajan saaliista.
-Bamse! Dragon huusi sitten. Bamse tuli pian paikalle.
-Mitä nyt? hän kysyi. Skafia tuli perässä.
-No sitä vain että syödäänkö nyt? Dragon kysyi.
-Voimme me kai, Moon, Skafia ja Bamse sanoivat yhteen ääneen. He jakoivat riistan ja juttelivat niitä näitä. Moon tunsi jonkillaista valtaa. Dragon tuntui tottelevan häntä, vaikka Moon olikin lyhempi ja nuorempi. Dragon oli vähän lapsellisempi, joten ehkä se johtui siitä.
-Mitä muuta tehdään tänään? Moon kysyi.
-Voidaan vaikka kunnostaa sitä pesää. Ties vaikka jäisimmekin sinne, Skafia sanoi.
-No, toisaalta se aukio on aika iso, voimme ottaa pienemmänkin, Bamse puuttui puheeseen.
-Tiedän yhden paikan! Dragon huudahti yllättyneenä. Moon yritti kysyä mikä se oli mutta Dragon aloitti jo:
-Se on niinkuin ihan pieni aukea. Piikkipensaat ympäröivät sitä mutta yksi niistä on paljon pienempi, ja luo sinne pienen polun. Sinne mahdumme hyvin, ja jopa viisi kissaa lisääkin. Se on oikein iso meille, mutta esimerkiksi klaanille pieni.
-Tuo kuulostaa hyvältä, mennäänkö sinne jo nyt? Bamse kysyi.
-Minulle ainakin käy, Skafia sanoi. Moon ja Dragon nyökkäsivät.
-Mennään sitten, Dragon, näytä tietä, Moon sanoi. Nelikko lähti Dragonin perään.

He astuivat piikkipusikon läpi aukelle. Aukea oli pieni, mutta siellä tulisi lämmin, ja siellä oli tilaa myös saaliille ja juttelulle. Nelikko raahasi makuualustat ja sisusti muutenkin aluetta. Siitä tuli mukavan kotoisa. Väsyneenä Moon asettui makaamaan sammalille. Bamse istahti yhdelle ja Skafia asettui makaamaan mukavasti. Dragon oli vielä hakemassa omia alusiaan. Pian kolli tuli sammaleet mukanaan. Hän asetti omansa vapaaseen paikkaan.
-Minusta tuntuu että voisimme tehdä pienen seinän tähän väliin, sitten saa nukkua rauhassa, Moon sanoi. Skafia nyökäytti mietteliäänä ja Bamse myös.

//1000 sanaa
//Bamse?

//Kirjoittaja: Auroora

//Erakko |

Seurasin katseellani Isaa, joka vaani pahaa aavistamatonta hiirtä. Hän ei tiennyt minun katselevan häntä, ja hyvä niin. Nuori naaras tuskin jaksaisi keskittyä yhtä hyvin kuin nyt jos tietäisi, että hänellä on yleisöä. Hänen häntänsä kiemurteli ilmassa kuin oman tahdon omaavana. Vihreät silmät olivat nauliutuneet tarkkaavaisina harmaaturkkiseen pieneen jyrsijään, jolla ei ollut aavistustakaan saalistajastaan. Tuuli oli Isan puolella – minä olin opettanut sen hänelle. Niin kuin olin opettanut kaiken muunkin: miten jäljittää saaliseläimiä, kuinka voittaa itseään suurempi vastus taistelussa, millä tavoin energiaa pystyi säästämään näinä pimeinä ja koleina aikoina. Ja niin edelleen. Olimme aloittaneet taisteluharjoituksilla, joita pidin hänelle aluksi melko vastahakoisesti. Sitten olin huomannut, että saalistaminen olisi tietysti tarpeellista opettaa myös. Ursa olisi ehkä ollut parempi opettamaan häntä siinä, mutta minulle oli jostain syystä tärkeää päästä kouluttamaan Isa kokonaan itse. Ehkä olin vain todella niin kiintynyt häneen.
Isa pysähtyi ja hetken päästä ponnisti loikkaan. Hiiri ei ehtinyt reagoida ajoissa naaraan teräväliikkeiseen tassuun, joka silmänräpäyksessä heilautti pikku elukan ilmaan. Hymyilin tyytyväisenä. Harva asia oli koskaan tuntunut yhtä antoisalta, kuin Isan kehittymisen seuraaminen. Hän oli erittäin motivoitunut, joskus liiankin. En saanut häneltä rauhaa hetkeksikään, sillä nuori naaras ei muuta halunnutkaan kuin oppia lisää. Ajan myötä olin oppinut pitämään siitä, miten hän herätti minut jo aikaisin aamulla opettamaan mistä aiheesta milloinkin. Joskus hän kävi kärsimättömäksi kun kuvitteli minun päästävän hänet liian helpolla, mutta muuten otimme yhteen harvoin.
”Hyvin tehty”, sanoin astuessani esiin lumikinoksen takaa. Isa säpsähti, mutta hänen ilmeensä muuttui hetkessä yllättyneestä ylpeäksi.
”Enkö osannutkin hyvin?” hän kysyi innoissaan noukkiessaan saalistaan maasta. Tämä oli ollut ensimmäinen kerta, kun olin lähettänyt Isan yksin saalistamaan meille ruokaa. Olin ajatellut, että hän ehkä pahastuisi jos seuraisin häntä, mutta pelko oli turha. Sitä paitsi en ollut auttanut häntä ollenkaan, enkä olisi auttanut vaikka hän olisi epäonnistunut – saalis oli kokonaan hänen oma ansionsa.
”Tietysti. Ehkä sinusta tulee vielä parempi kuin Ursa”, naukaisin hymyillen ja käännyin takaisinpäin. Isa loikki takanani kulkiessamme kohti paikkaa, jossa olimme viime aikoina yöpyneet. Kikin jalka oli todettu Ursan puolesta parantuneeksi muutama päivä sitten, joten voisimme pian lähteä liikkeelle. Olisin itse jo halunnut lähteä, en pitänyt paikoillaan olemisesta. Sitä paitsi riistaa tuntui tällä seudulla olevan erityisen vähän. Vaikka Ursa ja nyt Isa olivatkin taitavia metsästäjiä, ei meille millään riittäisi tarpeeksi syötävää. Olimme siskoni kanssa pidättäytyneet riistasta välillä antaaksemme nuoremman kolmikon syödä. He tarvitsivat enemmän energiaa kuin me. Olin kuitenkin kyllästynyt ainaiseen nälkään. Enkä halunnut, että Isa joutuisi kokemaan samaa.
Pian leiripaikkamme paljastui puiden takaa. Ursakin oli juuri saapunut, ensimmäistä kertaa tyhjin tassuin. Se oli yllättävää; olin aina voinut luottaa siihen, että siskoni toisi meille syötävää. Meidän oli todellakin lähdettävä. Oreo ja Kiki odottelivat pensaikon keskellä, joka oli toiminut makuupaikkanamme viime aikoina. Joku oli aina vartiossa, joten pesässä nukkui kerralla enintään neljä, tilaa siis riitti hyvin.
”Miten pennullasi menee?” Ursa kysyi asteltuaan luokseni. Isa oli jo ehtinyt mennä selittämään Oreolle ja Kikille metsästysretkensä käänteitä, joten erakkonaaras ei onneksi kuullut sisareni heittoa. Loin terävän silmäyksen hänen kiusoitteleviin meripihkasilmiinsä.
”Pidän häntä ennemminkin oppilaanani”, vastasin hetken päästä. En ollut koskaan ajatellut haluavani pentuja. En uskonut, että olisin mitenkään huono emo, mutta en ajatellut sen olevan rooli, jonka haluaisin täyttää. Minut oli luotu muuhun. Isa oli kuitenkin niin lähellä omaa pentuani, kuin vain voisi olla. Sen tiedon kuitenkin pidin omanani. Kukaan ei koskaan saisi tietää, että Isa oli kuin tytär minulle.
”Meidän on lähdettävä”, sanoin kääntyen pois muista kolmesta. ”En voi uskoa, ettet saanut mitään kiinni. Täällä ei tosiaan ole tarpeeksi riistaa meille kaikille.”
Ursa oli hetken hiljaa, kuin punniten seuraavia sanojaan. Hän ei ollut koskaan yrittänyt säästellä tunteitani ja oli aina ollut kanssani hyvin suora, joten ihmettelin naaraan käytöstä.
”Meille kaikille ei”, hän sanoi kohta. ”Oletko miettinyt, että… jatkaisimme kahdestaan? Tai Oreon kanssa? Isa osaa selvästi metsästää jo hyvin, joten hän ja Kiki pärjäisivät keskenäänkin. Me taas selviäisimme paremmin, jos joukkomme olisi pienempi. Me kaksi olemme aina selvinneet kahdestaan.”
Katsoin siskoani tyrmistyneenä. En ollut uskaltanut edes kuvitella, että hän voisi ajatella noin. Etenkin, kun Ursa tuntui tulevan niin hyvin toimeen nuorempien erakkojen kanssa.
”Miten voit edes ehdottaa tuollaista?” kysyin vihaisesti mutta matalalla äänellä, ettei kauempana istuva kolmikko vain kuulisi meitä. ”Sinähän itse halusit Isan ja Kikin matkaavan kanssamme! Ja nytkö aiot häätää heidät pois, kun he ovat meistä riippuvaisia? Minä en aio toimia niin.”
En voisi jättää Isaa taakseni. Enkä tietenkään Oreota ja Kikiä, mutta tiesin etenkin Isan sydämen särkyvän, jos vain hylkäisin heidät.
”Me lähdemme. Etsitään jokin paikka, missä riistaa on paremmin. Ehkä olemme liian lähellä kaksijalkalaa, riista pelkää niitä ja niiden olioita”, järkeilin ja Ursa nyökytteli.
Olin itse asiassa varautunut jo siihen, että joutuisimme jättämään tämän paikan taaksemme. Olin kiertänyt lähiseutuja ja tutkinut, missä meillä olisi parhaimmat mahdollisuudet. Emme voisi lähteä kaksijalkalan suuntaan, siellä oli liikaa vihamielisiä kissoja. Kaksijalkalan takana voisi olla meille sopivaa aluetta, mutta siitä ei ollut varmuutta eikä se ollut kaksijalkalan läpi kulkemisen arvoista. Toisessa suunnassa kaksijalkoja ei näkynyt, jos ei laskettu metsikön takana sijaitsevaa ukkospolkua. Olin ylittänyt sen pari kertaa. En kuitenkaan ollut uskaltanut lähteä kauemmas, sillä heti polun toisella puolella olin törmännyt hyvin voimakkaaseen hajuun. Siellä oli oltava jokin suurempi reviiri, jonka alueella eli monia kissoja. Olin kuitenkin kierrellyt tämän rajan vierellä ja sen perusteella mitä näin, alue ei ollut kaksijalkojen asuttama. Reviirin iso koko oli samalla hyvä että huono asia. Se vaikutti tarpeeksi suurelta, ettei meitä ainakaan heti huomattaisi, sillä tuskin nuo kissat kiertelivät tarkastamassa aluettaan ulkopuolisten varalta. Toisaalta jos halusimmekin asettua sinne, olisi vaikeaa löytää oma reviiri.
”Lähdetään kaksijalkalasta poispäin”, sanoin enemmänkin päätöksen jo tehneenä kuin ehdottaen. ”Toisessa suunnassa tulee olemaan paljon kissoja. Se voi olla vaarallista, mutta uskon, että siellä meillä on parhaat mahdollisuudet. Olen varma, että siellä on paljon riistaa, muuten niin suuri joukko kissoja ei eläisi siellä. Pidetään vain huolta, ettei meitä huomata ja kuljetaan heidän reviirinsä läpi.”
”Selvä”, Ursa sanoi hetken mietittyään. ”Luotan sinuun. Ja jos kohtaamme hankaluuksia, uskon että me viiteen kissaan pärjäämme.”
Nyökkäsin tyytyväisenä siihen, ettei siskoni asettunut päätöstäni vastaan. Meidän oli oltava yhtenäisiä tällä matkalla.
”Tietysti. Jos emme pärjäisikään, lähdemme vain pois.”
”Milloin siis lähdemme?” Ursa kysyi noustessani seisomaan. Vilkaisin taivaalle; aurinko oli vielä korkealla ylhäällä. En tiennyt, kestäisimmekö täällä enää päivääkään, sillä tarvitsimme energiaa matkantekoon. Isa, Oreo ja Kiki saisivat syödä sen hiiren jonka ensimmäisenä mainittu sai kiinni, minun ja Ursan olisi selvittävä tyhjin mahoin. Edellisenä päivänä olimme syöneet, joten tänään jaksaisimme varmaankin kulkea. Jos huomenna emme saisi syödäksemme, emme varmasti jaksaisi vaellusta niin kauas.
”Me lähdemme nyt”, sanoin niin, että kolme muutakin kuuli. He säpsähtivät yllättyneinä keskustelustaan.
”Me lähdemme”, toistin heille. ”Emme selviä täällä näin vähällä riistalla. Tiedän paikan, jossa pärjäämme paremmin. En halua, että tekin joudutte näkemään nälkää.”
Isa ja Kiki vilkaisivat toisiaan, Oreo Ursaa kuin varmistaakseen, että olin tosissani. Ehkä päätös oli tullut hiukan yllättäen, mutta niin oli tämä tilannekin. Jos emme voineet luottaa Ursaan metsästäjänä, emme tulisi selviämään lehtikadosta.
”Syökää se hiiri. Oreon ja Isan tulisi syödä enemmän”, sanoin ja katsoin Kikiä pahoittelevasti. ”Sinun ei ole tarvinnut liikkua pitkään aikaan, he tarvitsevat ravintoa sinua enemmän. Mutta siellä minne menemme meidän ei tarvitse miettiä tuollaista. Kaikki saavat syödäkseen.”
*Toivottavasti*, lisäsin mielessäni. Mitään varmuutta asiasta ei oikeastaan ollut, mutta milloin minä olin koskaan ollut väärässä?

Aurinko oli jo laskemassa saapuessamme ukkospolulle. Metsikkö oli jäänyt taaksemme, ja tämä polku olisi viimeinen havainto kaksijaloista ainakin hetkeen. Tajusin, etteivät muut Ursaa lukuun ottamatta olleet ehkä ylittäneet polkua aiemmin; mitä Isasta ja Kikistä tiesin, he olivat eläneet metsässä aina. Kaksikko vaikuttikin melko varautuneelta. Oreo oli ollut enemmän hirviöiden kanssa tekemisissä, mutta hänkin tuntui olevan vähän hermostunut.
”Otetaan ihan rauhassa”, sanoin tarkkaillen samalla polkua. Se oli onneksi melko hiljainen; näin ainoastaan yhden hirviön, joka oli vielä kaukana. Odottaisimme sen menevän ohi, sitten ylittäisimme ukkospolun. Isa oli hiljaa – kerrankin. Tunsin kuitenkin, että hän oli valmiina juoksemaan minä hetkenä hyvänsä.
”Älä vain lähde säntäilemään omin päin”, varoitin vilkaistessani taakseni. ”Odotetaan turvallisen välimatkan päässä, että tuo hirviö menee ohi. Kun sanon, ylitetään polku. Varovaisesti.”
Korostin viimeistä sanaa painokkaasti, jotta joukkion jokainen jäsen varmasti painoi sen kalloonsa. Hirviö lähestyi. Se oli suurehko ja luonnottoman kirkkaan värinen. Pian se oli kohdallamme ja sitten suhahti pois, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Se ei ollut huomannut meitä, joten saatoimme huokaista helpotuksesta.
Astuin ensimmäisenä lumiselle polulle. Hirviöitä ei kuulunut tulevan enempää, joten ylitys olisi turvallinen.
”Tulkaa”, viitoin nuoremmalle kolmikolle kallistamalla päätä toiselle puolelle. ”Menkää yli. Ursa tulee viimeisenä.”
Astelin korvat höröllä polun yli ja jäin odottamaan Isaa, joka oli tulossa seuraavana. Hän oli epätavallisen hillitty, eikä loikkinut vallattomasti tien yli, niin kuin olin odottanut. Toisella puolella hän palautui kuitenkin normaaliksi. Naaraan silmät säihkyivät kun hän odotti minulta kehuja.
”Hienosti meni”, naukaisin hymyillen ja näpäytin hellästi hännälläni nuoremman erakon kuonoa. ”Nyt odotetaan muita.”
Kiki näytti vieläkin varovan jalkaansa, mutta tuskin enää kivusta, hän oli varmaan vain tottunut siihen. Pian Kikin jälkeen toiselle puolelle pääsi Oreo ja viimeisenä Ursa.
”Mikä tämä haju on?”
Isan kysymys muistutti minua siitä, missä olimme. Haju oli niin voimakas kuin muistinkin; kissajoukkio ei ollut kadonnut mihinkään. Meidän olisi tästedes oltava hyvin varovaisia.
”Edessämme on suuren kissajoukon reviiri. Tarkoituksenamme ei ole jäädä sinne ainakaan kovin pitkäksi aikaa, mutta tänään asetumme sinne ja metsästämme. Huomenna jatkamme matkaa”, selitin muille, samalla kuunnellen valppaana ympäristöä. ”Nyt on todella tärkeää, että pysymme hiljaa ja yhtenä ryhmänä. En usko, että nuo kissat vahtivat aluettaan kovin tarkasti, mutta emme voi koskaan olla varmoja. Edetään nopeasti, mutta varoen.”
Isa, Oreo ja Kiki nyökyttelivät. Minusta tuntui kuitenkin, että lisäkseni ainoastaan Ursa ymmärsi tilanteen vakavuuden.
”Mennään sitten.”
Lähdin johtamaan joukkoa syvemmälle reviirille. Kaikeksi onneksi Isa ja Oreo pystyivät hillitsemään uteliaat luonteensa ja pysyivät hiirenhiljaa jonossa. Ursa kulki viimeisenä, en voinut luottaa sitä tehtävää kellekään muulle. En onneksi haistanut tai kuullut lähistöllä olevan kissoja, mutta en pitänyt siitä, että olimme näin avaralla alueella. Täällä ei ollut metsän tuomaa suojaa, joten meidät näkisi kaukaakin.
Joukkiomme tuntui väsyvän. Tahtimme oli hidastunut, vaikka meidän pitäisi nimenomaan kiristää sitä. Tiesin kuitenkin, että nuoremmat kissat väsyisivät nopeammin. Ursan ehdotuksessa olikin ehkä jotain perää. Siltikään en mistään hinnasta jättäisi heitä taakseni. Ehkä nyt olisi parempi pysähtyä ja levätä hetki. Aurinkokin oli jo laskenut ja ilta oli pimeä ja tähdetön.
Huojennuksekseni näin kauempana pienen metsikön. Siellä saisimme olla turvassa katseilta, joten meitä ei ainakaan huomaisi, ellei tulisi lähelle. Löysimme puiden keskeltä vanhan männyn, jonka juuret tarjoaisivat hiukan suojaa kylmyydeltä.
”Meidän olisi hyvä metsästää”, Ursa sanoi, kun Kiki ja Oreo olivat asettuneet juurakon alle. ”En haluaisi valittaa, mutta olen todella nälkäinen. Ja sinä varmasti myös. Me emme pysty tässä kunnossa pitämään puoliamme, jos törmäämmekin niihin kissoihin.”
”Olet oikeassa”, huokaisin väsyneesti. ”Sinä voit mennä. Mutta en haluaisi, että lähdet yksin. Se ei ole turvallista.”
”Otan Isan mukaan, hänkin voi sitten saalistaa.”
En pitänyt ajatuksesta, sillä en halunnut päästää Isaa silmistäni. Luotin kyllä Ursaan, mutta hän ei ollut kummoinen taistelija. Eikä kyse ollut pelkästään Isasta, pelkäsin sisarenikin puolesta.
”Minäkin lähden mukaan”, sanoin lopulta. ”Kiki ja Oreo pärjäävät kahdestaan, jos he pysyvät piilossa emmekä viivy kauaa.”
Ursa ei vaikuttanut tyytyväiseltä päätökseen.
”Etkö luota minuun? Isa on turvassa kanssani.”
”Luotan sinuun, mutta en taistelutaitoihisi”, tuhahdin ja Ursa pyöräytti silmiään. ”Minä pystyn suojelemaan teitä. Anna minun siis tehdä se.”
Ursa vastasi suostuvansa, mutta sillä ehdolla, että palaisimme nopeasti takaisin. Oli riski jättää Oreo ja Kiki yksin, mutta luotin Oreon olevan tarpeeksi järkevä pysyäkseen piilossa. Heidän hajunsa oli ongelma, mutta ainakin he olivat tuulen alapuolella. Selitin tilanteen kolmikolle, joista yksi reagoi hypähtämälle innoissaan ilmaan, kaksi vilkaisi huolissaan toisiaan.
”Ei hätää”, Oreo kuitenkin sanoi Kikille kerättyään hiukan rohkeutta. ”Minä pidän sinut turvassa.”
Vilkaisin Ursaa joka nyökkäsi merkiksi siitä, että voisimme hänen puolestaan lähteä. Teroitin Isalle vielä, että hänen tosiaan tulisi olla hiljaa ja pysyä meidän luonamme. Oli ehkä tehottomampaa metsästää hajaantumatta, mutta emme voineet ottaa sitä riskiä, että joku meistä tulisi huomatuksi yksin.
Kuljimme hiljaa etsien merkkejä yhtä aikaa saaliseläimistä että muista kissoista. Reviirillä elävät kissat olivat kyllä jättäneet ympäristöön jälkensä, siellä täällä näkyi jalanjälkiä, jotka varmaankin olivat tältä päivältä. Yhtäkkiä Isa pysähtyi ja kiinnitti katseensa jonnekin kauas. Seurasin hänen katsettaan, kunnes huomasin kaukana jäniksen. Vatsani murisi kuin muistuttaen minua nälästäni. Tuosta pitkäkorvasta riittäisi varmasti meille kaikille. Mutta ennen kuin olin ehtinyt miettiä järkevää lähestymistapaa, Isa oli jo pyrähtänyt juoksuun.
”Isa! Ei!” huudahdin hänen peräänsä, mutta nuori naaras oli niin keskittynyt ajojahtiinsa, ettei kuunnellut. Jänis huomasi hänet ja lähti pinkomaan pakoon, punaruskea erakko seurasi perässä. Minä ja Ursa katsoimme toisiamme hätääntyneinä, eikä meille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä parivaljakon perään. Isa oli jo ehtinyt kauas; aivan liian kauas. Joskus vihasin hänen ajattelemattomuuttaan.
Sydämeni tuntui pysähtyvän kun näin kauempana joukon kissoja. Haistoin silloin myös heidän hajunsa, se sama haju, mikä oli vallinnut rajan tuntumassa. Isa oli viimein saanut jäniksensä kiinni, mutta pahimpaan mahdolliseen aikaan. Vieraat kissat olivat huomanneet hänet ja ennen kaikkea sen, miten hän varasti heidän riistaansa. Isa näytti kovin pieneltä seistessään siinä viiden kissan edessä. Heistä etummaisena seisova harmaa kolli ei epäröinyt hetkeäkään hyökätessään nuoren erakon kimppuun. Isa teki parhaansa yrittäessään peitota vastustajansa, mutta kokeneelta vaikuttaneen kissan rinnalla pienestä naaraasta ei ollut vastusta, ja pian hän makasi avuttomana kyljellään kollin tassun alla.
”Päästä hänet irti”, sähisin ehdittyäni paikalle kyljet kohoillen. Kaikki aiempi väsymykseni oli viimeistään nyt kadonnut. En ollut koskaan nähnyt Isaa niin pelokkaana. Enkä oikeastaan itsekään ollut koskaan pelännyt näin.
”Tai mitä?” kissa kysyi välinpitämättömästi. Hän tiesi, ettemme kahdestaan Ursan kanssa voineet heille mitään; vastustajia oli kaksi liikaa. Eivätkä Ursan taistelutaidot olleet mystisesti parantuneet metsästysretkemme aikana.
”Tai minä tapan sinut”, sanoin varmasti, enkä epäröinyt hetkeäkään, ettenkö pystyisi siihen. Olimme suunnilleen samankokoisia, minä saatoin olla jopa vähän kookkaampi. Sen perusteella, mitä äsken hänen taistelutaidoistaan näin, pärjäisin hänelle kyllä.
”Nefiri”, Ursa kuiskasi ilmestyttyään vierelleni. ”Älä uhkaile häntä.”
Päätin jättää sisareni huomiotta. Myöhemmin varmaankin katuisin harkitsematonta käytöstäni, mutta nyt tuntui, etten hallinnut tunteitani. Se oli outoa, yleensä pystyin helposti olemaan hillitty ja tyyni.
”Keitä te olette?” harmaa kollikissa kysyi jättäen kommenttini omaan arvoonsa.
”En usko sen olevan sinun asiasi”, vastasin kylmästi miettien samalla, miten vapauttaisin Isan ahdingostaan. Hän koetti pyristellä vastaan, mutta kissan paino oli liikaa.
”Tietysti se on minun asiani, kun varastatte klaanini riistaa”, hän vastasi murahtaen ja nyökkäsi Isan kiinni saamaa jänistä kohti.
”Se on yksi jänis”, sihahdin katsoen kollia vihaisesti silmiin. ”Se ei varmasti ole paljoa teidän ”klaaniltanne” pois. Me tarvitsemme ruokaa.”
Harmaan kollin vieressä seisova musta naaraskissa tuhahti.
”Totta kai se on meidän klaaniltamme pois. Tajuatko, montako suuta meillä on ruokittavana?” hän kysyi viileästi.
”Te olette erakoita, ettekö olekin?” harmaa kolli puhui jälleen. ”Erakot eivät kuulu tänne. Eikä teillä ole mitään oikeutta klaanimme riistaan, vaikka kuinka nälissänne olisittekin.”
Vihasin tuota kissaa koko ajan vain enemmän. Millä oikeudella hän ja hänen toverinsa olivat vallanneet tämän koko alueen näin? Olin ajatellut, että jos kohtaisimme reviirin haltijat, pahimmillaan he antaisivat meidän pienen kahakan jälkeen lähteä rauhassa. Nämä kissat olivat kuitenkin täysin alittaneet odotukseni.
”Mukanamme on kolme nuorta kissaa. He tarvitsevat riistaa”, kerroin ja kaduin välittömästi sanojani. Harmaa kissa siristi silmiään.
”Missä he ovat?” hän kysyi ja Isan hiljaisesta vinkaisusta tiesin hänen painaneen naarasta kovemmin maahan. Olimme ajautuneet pahaan tilanteeseen ja huomasin, että olimme täysin noiden kissojen armoilla. Punnitsin vaihtoehtojamme ja tulin siihen tulokseen, että parasta oli yrittää neuvotella meidät vapaaksi tilanteesta. Minun oli varottava suututtamasta heitä.
”Me lähdemme, jos annatte hänet ja tuon jäniksen takaisin”, sanoin hetken päästä. Harmaa kolli yllättäen naurahti – hänen naurunsa oli kylmää ja ilotonta, ja sillä hetkellä olisin voinut repiä häneltä silmät päästä.
”Luuletko, että suostuisin siihen? Tämä jänis on meille arvokkaampi kuin yksikään teistä. Mikään arvoton erakko ei klaanimme omaisuutta saa.”
Kihisin raivosta ja halusta raadella turkki tuon sydämettömän lurjuksen päältä. Ursa oli kuitenkin järkevämpi.
”Emme me tarvitse riistaa teiltä. Antakaa vain Isa takaisin, niin lähdemme heti. Emme pyydä muuta”, hän sanoi enkä ollut aiemmin kuullut siskoani niin hätääntyneenä. Harmaa kolli katsoi häntä punniten naaraan ehdotusta, mutta sitten hän pudisti päätään.
”Ei käy. Ette voi selvitä niin vähällä”, hän sanoi ja käänsi nyt katseensa Isaan. Minua suorastaan itketti se kauhu, mikä hänen kauniissa, vihreissä silmissään paistoi. Vain hetki sitten niissä oli palanut tuttu seikkailunhaluisuus ja into.
”Teidän erakoiden on opittava, ettette voi vain kulkea klaanimme alueella miten lystäätte. Hän toimikoon teille esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos vastustatte Kuolonklaania.”
Harmaa kolli kohotti toisen tassunsa; hänen kyntensä kiiltelivät kuun valossa.
”Ei!” kiljahdin ja syöksyin eteenpäin. Jokin musta kuitenkin suhahti editseni ja pian olin Isan tapaan maassa kyljelläni, aiemman mustan naaraan alla. Hän oli varoittavasti purrut niskani kohdalta, joten vaikka naaras oli minua huomattavasti pienempi, rimpuilusta ei ollut hyötyä. Tunsin paniikin iskevän; tämä oli kuin pahimmasta painajaisestani. Vaikka en halunnut ajatella sitä, näin mielessäni vain Isan elottoman ruumiin. Se ei voinut olla hänen tulevaisuutensa, Isasta voisi tulla niin paljon enemmän.
”Älkää tappako häntä”, pyysin epätoivoisesti. ”Te voitte tappaa minut. Päästäkää hänet ja muut menemään ja tappakaa minut.”
Harmaa kissa laski tassunsa. Tunsin hänen arvioivan katseen turkillani. Emme olleet koskaan erikseen sopineet minun olevan joukkomme johtaja, mutta sitähän minä olin. Olin myös paras taistelija sekä kookkain jäsen. Olin kaikin tavoin arvokkain meistä, ainakin hänen silmissään. Tiesin, että hän valitsisi tappaa minut ja valmistuin iskuun.
”Unohditko jo, ettet sinä sanele täällä, mitä minä teen?”
Avasin ummistetut silmäni ja katsoin kollin sinisiin silmiin. Ne liikahtivat jälleen kohti Isaa, enkä ehtinyt enää päästää ääntäkään, kun hänen tassunsa sivalsivat ilman läpi suhahtaen. Seuraavana hetkenä Isan kurkun kohdalla punaruskea turkki muuttui tummaksi verestä. Huutoni kuoli kurkkuuni ja tyydyin katsomaan henkeä haukkoen nuoren naaraan silmiä uskomatta, että pahin mahdollinen oli juuri tapahtunut. Hän avasi suunsa ja lisää verta valui maahan.
”Anteeksi Nefiri… en tarkoittanut”, hän sanoi rohisevalla äänellään. Sydämeni särkyi kun näin kyyneleiden valuvan hänen silmistään. Yhtäkkiä niiden kiilto sammui ja tiesin, että Isa oli kuollut. En voinut sanoa tai tehdä mitään, tuijotin vain häntä. Maailmalta tuntui katoavan pohja, ja hetken ajan olin kuin tyhjyydessä. Sitten tunteet valtasivat minut kaikki kerralla, enkä tuntenut muuta kuin sanoinkuvaamatonta kipua.
Sain pelkän raivon voimin heitettyä minua alhaalla pidelleen mustan naaraan kauemmas ja nousin ylös. Epäröimättä syöksyin harmaan kollikissan kimppuun ja tunsin jossain surun ja vihan seassa tyydytystä nähdessäni hänen sinisissä silmissään yllättyneisyyttä. En ollut koskaan taistellut näin, käyttäen kaiken voimani ja energiani. En miettinyt mitä tein, viiltelin kynsilläni vain sinne tänne. Harmaa kissa antoi samalla mitalla takaisin, mutta hän ei pysynyt mukanani ja sain hänet painettua maahan selälleen. Raastoin hänen vatsansa pehmeätä lihaa karvatuppojen lennellessä, kunnes kolli sai minut potkaistua päältäni. Lensin kauemmas, mutta sain kammettua itseni nopeasti ylös.
”Minä hoidan tämän”, harmaa kolli sanoi tovereilleen, jotka olivat jo hyökkäämässä kimppuuni. Viha kuohahti jälleen sisälläni; kaiken lisäksi hän oli ylimielinen. Valmistauduin klaanilaisen hyökkäykseen, mutta hän pääsi silti yllättämään minut. Parempana päivänä olisin ehtinyt reagoida, mutta ravinnon puute ja väsymys näkyivät liikkeissäni. Yhtäkkiä tunsin polttavan kivun lavassani ja sähähdin kun veri sotki valkoisen turkkini. Kaaduin maahan ja kierimme sähisevänä sekamelskana, mutta huomasin, että iskuni eivät enää osuneet yhtä tarkasti. Voimakkaat takajalat osuivat vatsaani ja lensin ilmaan. Tömähdin kauempana routaiseen maahan ja tunsin ilman poistuivan keuhkoistani.
”Eikö sinun pitänyt tappaa minut?”
Olisin halunnut sanoa kollille suorat sanat, mutta voimani eivät yksinkertaisesti riittäneet. Enempää iskuja ei kuitenkaan tullut, tunsin vain Ursan makean hengityksen pääni vieressä.
”Lähtekää reviiriltämme älkääkä ikinä tulko takaisin. Ja korjatkaa tuo pois.”
Tiesin jo, että ”tuo” tarkoitti Isan ruumista. Olin niin vihainen, että aloin itkemään, mutta tiesin, että minun taisteluni oli nyt taisteltu. Nousin ylös Ursan tukemana ja kävelimme hitaasti kohti punaruskeaa kissaa, joka makasi elottomana lumessa. Kissajoukkio oli jo lähdössä, kun joku raidallinen naaras saapui paikalle. He pysähtyivät kiinnitettyään häneen huomioonsa. Minä siirsin osan vihastani tuohon naaraaseen, jonka takia en saisi rauhassa surra menetettyä ystävääni näiden tappajien läsnä ollessa.
Isan luokse saavuttuani jalkani eivät enää tuntuneet kantavan, vaan lysähdin maahan. Painoin pääni hänen turkkiinsa. Nyt kun raivoni noita kissoja kohtaan oli jo pitkälti haihtunut, jäljelle jäi vain suru. En ollut tiennyt, että kenenkään oli mahdollista tuntea mitään näin voimakkaasti. Millään ei enää ollut väliä, kun Isa oli kuollut.

En tiennyt, kuinka kauan aikaa olin maannut Isan vieressä. Olimme kantaneet hänen ruumiinsa koko matkan takaisin ukkospolun toiselle puolen. Meidän oli ollut pakko lähteä heti, sillä klaanikissat eivät halunneet meidän jäävän reviirillensä. Pari heistä oli saattanut meidät rajalle ja varmistanut, että tosiaan lähdimme. Ainakin he olivat tajunneet olla hiljaa. Matkalla Ursa oli käynyt hakemassa Oreon ja Kikin, ja koska minä olin niin voimaton, että jaksoin tuskin kävellä, kolmikko oli kantanut Isan ruumiin. Nyt makasin tässä, enkä suostunut liikkumaan.
Tämä oli minun syytäni. Jos en olisi ollut niin tyhmä ja uhkaillut sitä klaanikissaa, hän ei ehkä olisi halunnut tappaa Isaa. Jos olisin tajunnut luovuttaa heille heti sen typerän jäniksen. Olisin voinut antaa Isan jäädä Kikin ja Oreon luo ja lähteä kahdestaan Ursan luo. Oikeastaan meidän ei olisi pitänyt lähteä tälle matkalle ollenkaan.
Minun oli pitänyt suojella heitä, enkä ollut pystynyt siihen. Olin niin typerä ja heikko ja vihasin itseäni sen takia.
Mutta sitäkin enemmän vihasin klaaneja ja sitä harmaata kissaa, joka Isan tappoi.
”Nefiri”, Ursa sanoi varovaisesti lempeällä äänellään. ”Meidän on mentävä. Täällä ei ole turvallista, hirviöt lähtevät kohta liikkeelle.”
Tosiaan, aamu oli jo saapunut ja aurinko oli nousemassa. Isan turkki ei ollut enää lämmin.
Nousin ylös ja huojuin hiukan. Ursa ja Oreo tarttuivat Isan ruumiiseen, emme voisi jättää häntä tänne. Halusin haudata hänet metsään.
Saavuimme entiseen leiripaikkaamme vasta, kun aurinko oli jo laskemassa. Matkanteko oli hidasta, sillä kaikki olivat surun murtamia ja väsyneitä. En kuitenkaan voinut vielä levätä, vaan sopivan paikan löydettyäni aloin kaivaa maata. Päätin haudata Isan tämän puun juureen. Sen oksalta hän oli saanut kiinni suuren oravan, josta oli riittänyt jokaiselle syötäväksi. Muistelin, miten ylpeältä hän oli näyttänyt tuodessaan oravansa muiden ihailtavaksi. Olisin voinut tappaa nähdäkseni sen ilmeen uudelleen.
”Tulkaa auttama-”, Ursa sanoi, mutta käännähdin nopeasti hänen suuntaansa keskeyttäen naaraan lauseen.
”Ei. Minä teen tämän yksin.”
Ja niin minä tein. Kaikkialle kehooni sattui rasituksesta, ja kaikkein eniten lapaani, joka oli kuin tulessa. Ursa oli osannut hoitaa sitä jotenkin, mutta kipu ei ollut lieventynyt. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä.
Yö oli jo pitkällä, kun arvioin kuopan olevan tarpeeksi syvä. Maa oli ollut jäässä, mikä oli huomattavasti vaikeuttanut kaivamista. Nyt Isan viimeinen leposija oli kuitenkin valmis.
Ursa ja Oreo kantoivat Isan ruumiin kuopan viereen. Kiki ilmestyi eteeni kyynelehtien. En ollut edes tajunnut, mutta hänhän oli Isan paras ystävä. Kuinka itsekästä, että minä omin kaiken surun. Hän painoi kuononsa Isan päälaelle ja yllätyksekseni hieraisi sitten päätään kaulaani vasten, kaiketi lohduttaen. Sitten hän asteli pois. Ursa ja Oreo kävivät hekin sanomassa hyvästinsä, jonka jälkeen jäljelle jäin vain minä. En oikein tiennyt, mitä tehdä. Mikään ei tuntunut oikealta eikä tarpeeksi arvokkaalta.
Lopulta painoin kuononi hänen päälakeaan vasten. Kuiskaukseni oli vain minun ja Isan korville suotu.
”Hyvää matkaa, rakas tyttäreni.”

//3663 sanaa