Klaanittomien tarinat

//Kirjoittaja: Dodock

//Erakko |

Bamse avasi silmänsä mairean tyytyväisenä hyvin nukutusta yössä.Aurinko valaisi tämän hiukan ankeahkon väliaikaisen asumuksen, Josta kolli lähtisi tänään. Bamse meni ulos ahtaasta kolostaan venyttelemään energisenä. Kun tämä lopetti verryttelyn, Tämä katsoi ympärilleen. Mihin hän lähtisi? Täältä ei enää löytynyt saalista, joten hänen oli lähdettävä. Mutta Bamselle ei ollut mitään hajua minne. Pitäisi vain toivoa parasta. Olisipa hänellä seuraa, Joka olisi apuna ja se tärkein – Bamse ei olisi yksin. Yksinäinen erakkoelämä ei ollut niin hohdokasta kuin tämä oli ajatellut. Ja kerran tai pari tämä oli miettinyt että kannattaisiko lähteä takaisin kaksijalkojen luo. Nyt se ei ollut enää vaihtoehto. Oli vain mentävä eteenpäin. Kyllä tämä selviytyisi, Mutta..elämä oli hiljaista. Tämä ei ollut melkein kuuhun nähnyt yhtään kissaa. Yhtäkkiä kolli tajusi kävelevänsä jo , Mutta hän ei tiennyt minne. Tämä päätti vain kulkea sinne mihin sydän mieli. Ympärillään hän näki lunta, Jossa oli pieniä koloja, Joista näky maata. Hiirenkorva oli tulossa.Kaksijalkalassa lumi oli kasattu kasoihin, Jotka valtavat hirviöt olivat kasanneet. Mutta, Ei enään varmaan kannattanut miettiä menneisyyttä. Tämähän oli päättänyt kohtalonsa,Olla villinä erakkona. Silti tämä mietti joskus klaaneja- joista ”kissa” oli puhunut. Niissä oli ainakin kissoja, Ja ystäviäkin saattoi saada. Mutta silti se tuntui liian lukitsevalta, Sinun pitäisi olla uskollinen klaanillesi. Ja Bamsen päätös oli elää vapaana. Ehkä maksimissaan liittyä pieneen jengiin, Jossa oli rennompaa kuin klaanissa. Mutta Bamse epäili että ne eivät ottaisi entisiä kotikisuja mukaan. Bamsen pitäisi varmaan esittää olevansa villi kujakatti, Mutta..Kolli ei ollut erityisen rajun näköinen, Vaan hän näytti ilmiselvältä kissalta kiharainen turkkeineen. Yhtäkkiä tämä kuuli kolahduksen, Ja kaikki pimeni tämän silmissä.

Tämä oli törmännyt puuhun ajatuksissaan.

Bamse tunsi jonkun tökkivän häntä. Oliko kaikki ollut unta ja tämä oli kotona nukkumassa? Kollista tuntui että tämä ei pystyisi tai jaksaisi edes avata silmiä katsoakseen. Lopulta tämä avasi silmänsä. Häntä katsoi suoraan silmiin ruskea silmäinen,pyöreähkö kellanpunainen kissa. Katse ei ollut vihainen tai verenhimoinen, Se oli utelias.
”Hei, Minä olen Skafia, Kuka sinä olet?”
”Ööhh..Bamse..” kanelinvärinen kolli mutisi. Olo oli sekava eikä hän nähnyt yhtä hyvin kuin aiemmin.
”Voinko auttaa?” Naaralta vaikuttava kissa kysyi. Bamsen teki mieli vastata kieltävästi, Mutta oli kyllä pakko myöntää, Että häntä jomotti oikeastaan kaikkialle.
”Joo..” Hän nousi ylös hitaasti vastatessaan , ja seisahtui tämän Skafian eteen. Kolli huomasi heti tämän ja hänen valtavan kokoeron. Bamse tiesi olevansa todella suuri oppilaaksi,Ja tämä vielä kasvaakin lisää. Tätä hiukan jännitti mitä naaras seuraavaksi sanoisi.

//390 sanaa

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Veljeni oli saanut pentuja. Terveitä, eläviä pentuja. Minä olin setä. Olin jäänyt sanattomaksi Ruskan sanojen jälkeen. Miten vanhoja he olisivat? Paljostako olin ehtinyt jäämään paitsi? Ruskatassukin oli jo melkein aikuinen ja ja tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut paikalla hänen kasvaessaan. Minulta oli jäänyt kokematta jotain korvaamatonta.
Hätkähdin pois ajatuksistani, kun Ruska ja Sulkavirta alkoivat miettimään takaisin klaaniin lähtöä. Nyökyttelin hurjasti:
“Lähdetään niin pian kuin on vain sopivaa. Minun täytyy päästä Merkuriuksen luokse pikimmiten.” Kaikki saamani informaatio sekoitti ajatukseni taas ihan täysin, enkä jotenkin pystynyt olemaan mukana hetkessä. Ruskalla oli ollut muistinmenetys? Se selitti siis kollin eilisen tavan katsoa minua kuin tuntematonta, mutta ilmeisesti nyt hän muisti ainakin osittain. En voinut olla muuta kuin huojentunut. Minulla oli niin paljon ajateltavaa, etten yksinkertaisesti muistanut ajatella kaikkea. Ravistin päätäni katselin vähän matkan päässä olevaa Ruskaa. Hän katsahti minuun sinisillä silmillään.
“Olet kasvanut niin paljon”, sanoin ja katselin oranssinkirjavaa kollia, joka oli mielessäni yhä se pieni pentu, jonka kanssa olin leikkinyt. Edessäni seisoi kuitenkin täysikasvuinen komea kolli. Ruska hymyili minulle.
“Miten kauan sinä olet jo ollut täällä?” oranssi kissa kysyi ja kallisti päätään vähän.
“Tulin vasta eilen vähän ennen teidän saapumistanne”, selitin. Sulkavirraksi kutsuttu naaras katseli minua miettien. Tajusin vasta sen jälkeen, ettei naaraalla tainnut olla kovin porukkaankuulunut olo.
“Kaksijalat siis kaappasivat minut vuodenaikoja sitten. Jouduin jonkinlaiseen kaksijalanpesään, joka oli täynnä outoja häkkejä ja eläimiä – varmaankin kaapattuja hekin. Pääsimme kuitenkin Fetuksen kanssa karkaamaan ja siitä asti olemme yrittäneet löytää takaisin tänne. Jos ei muuta, niin ainakin se oli seikkailu”, sanoin ja hymyilin pienesti. Naaraan kaste valpastui oitis ja hän katsoi minua kiinnostuneena:
“Näit varmasti kaikkea uutta ja hienoa!” Naaraan silmät tuntuivat suorastaan palavan innosta. Kasvoillani loistanut hymy laajeni entisestään. Tällä kissalla oli selkeästi oikea maku seikkailujen suhteen.
“Olet oikeassa, näin vaikka mitä. Tiesittekö, että kaksijalat kuljettavat koiria jonkinlaisissa köynnöksissä? Tai että kun hirviöt syövät jonkun, he pääsevät halutessaan pois sen vatsasta”, selitin innostuen siitä, että minulle löytyi kuuntelija.
“Hetkinen, oletko sinä ollut hirviön vatsassa?” Ruska sanoi kulmiaan epäuskoisena kurtistaen. Nyökkäsin:
“Se oli outoa. Siellä oli melko pimeää, mutta jostain kuitenkin kajasti valo sisään. Pakko myöntää, etten hirveästi siinä hetkessä kuitenkaan keskittynyt ympäristööni. Olin kauhuissani.” Sulkavirta näytti olevan haltioissaan.
Vilkaisin taivaalle ja näin, että aurinko oli kivunnut jo huomattavasti korkeammalle kuin se oli viimeksi sitä katsoessani ollut. Pilvet lipuivat taivaalla pehmeän näköisinä kuin lintujen alin untuvapeite ja haaleina kuin nummien yli leijuva sumu. Hattarat lupailivat tämän päivän sään olevan selkeä, joka tekisi matkan taittamisesta onneksemme helpompaa. Toivoin vain, ettei matkan varrella eteemme tulevalumi olisi niin syvää, että se tekisi kulkemisesta raskasta ja väsyttäisi meidät nopeammin. Silloin matkassa tulisi menemään arvioitua kauemmin, enkä minä enää jaksanut odottaa yhtäkään ylimääräistä hetkeä.
“Minä taidan lähteä nyt etsimään meille saalista. Tulen aivan pian takaisin niin voimme syödä ja alkaa valmistautua lähtöön”, sanoin. Ruska ehdotti, että voisi tulla mukaan, mutta kohteliaasti kieltäydyin hänen tarjouksestaan. Halusin olla hetken aikaa aivan yksin omien ajatusteni sekä saaliseläinten pienten pamppailevien kehojen kanssa.
Lähdin juoksemaan heti, kun olin tarpeeksi kaukana pienestä leiristämme. Oloni oli kevyt kuin taivaalta putoavalla lumihiutaleella ja tuntui kuin olisin suorastaan liidellyt hangen päällä. Hyvänolon tunne lipui mieleeni samalla, kun lihasteni liike sai vereni lämmittämään kehoani jokaisella lämpöaallolla entistä lämpimämmäksi. Ilmavirta sai lyhyen turkkini liehumaan ja silmäni vuotamaan, mutta oloni oli hyvä ja iloinen kuin metsäkauriilla. Lumi alkoi tuntua tutulta tassuissani ja juoksemiseni oli entistä varmempaa, kun tunsin maaperän. Kun hengitys alkoi tuntua ikävältä, hidastin vauhtia ja yritin haukkoa raikasta ilmaa sen minkä kykenin taltuttaakseni kehoni valtavan hapentarpeen.
Kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Se muistutti siitä, että kaikki oli lopulta aina hyvin. Kävelin syvenevässä hangessa tassujani hassun näköisesti nostellen. Turkkini alkoi tuntua märältä, sillä lumi oli märkää kuten yleensäkin lehtikadon loppupuolen lumella oli tapana. Kun sain viimein hengitykseni tasaantumaan, aloin etsiä saalistettavaa. Toivoin, että minulla kävisi hyvä tuuri ja kaikille riittäisi syötävää. Samalla voisin ikään kuin maksaa Dakotalle, Timille ja Kaarlolle heidän hyväsydämisyydestään, kun he olivat antaneet minun yöpyä heidän luonaan. Pysähdyin, suljin silmäni ja raotin suuta, jotta saisin varmasti seuraavalla syvällä hengenvedolla kaiken irti ympärilläni leijuvista tuoksuista. Hiljalleen korvani alkoivat aistia ääniä, jotka hetki sitten en ollut huomannut ja suuhuni levisi oravan tuttu haju, joka sai veden nousemaan kielelleni. Avasin silmäni ja lähdin jäljittämään jyrsijän hajuvanaa, vaikkakin pelkästään tallotun lumen perusteella saattoi päätellä mihin suuntaan kukakin oli mennyt. Pian myös silmäni saivat kiinni oravan harmaanruskeasta talviturkista ja pörröisestä hännästä, joka viuhui touhukkaasti pienen eläimen taiteillessa itselleen aivan liian suuren kävyn kanssa. Painuin niin matalaksi maata avsten, kuin vain millään kykenin, sillä tiesin, että turkkini ei ollut puolellani lumisessa maastossa. Vatsaani hipoi ilkeästi hangen kylmä pinta ja asento oli muutenkin kaikin puolin epämukava. Tarkkailin valppaasti oravaa ja hivuttauduin liukuvin askelein huomaamattomasti lähemmäs. Astuin lumihangen päällä ja ihmettelin kuinka se jaksoi kantaa minua, mutta sitten-
Tömps. Lumi petti altani ja upposin leuka edellä hangen syvyyksiin, kuin sorsa jokeen sukeltaen. Orava hätkähti olemassaolooni ja pinkoi karkuun sen minkä jaloistaan pääsi.
“Voi hiirenpapanat!” kirosin ärsyyntyneenä ja aloin kömpiä ylös. Kasvoni näyttivät varmasti kauniilta sen hetkisellä lumipeitteellään. Ravistin turkkiani ja vaikka se heittikin kaiken lumen pois karvoiltani niin se ei vienyt pois sitä kosteutta, jonka turkkini oli itseensä imenyt. Huokaisin. Suljin silmäni ja yritin saada tunnekuohuni tasaantumaan ja sitten lähdin uudestaan kohti saalista.

Olin loppujen lopuksi saanut kiinni vaaleaturkkisen jäniksen. En voinut uskoa onnenai sen alun jälkeen. Juuri nyt söimme yhdessä viimeisiä paloja jäniksestä ja vastani tuntui täydemmältä kuin pitkään aikaan. Oloni oli toiveikas, mikään ei voisi mennä enää huonosti ennen kuin tapaisin Merkuriuksen taas. Kun olin saanut viimesienkin palasen kurkusta alas, vetäydyin sivummalle ja aloin sukimaan turkkiani. Vatsanpohjassani tuntui jännityksen kipristys, mutta myös odotus. Olin odottanut Merkuriuksen näkemistä niin pitkään, että se oli alkanut tuntua vain tavoittamattomalta unelmalta.
Lähdimme, kun kaikki olivat saaneet syötyä ja levättyä hetken. Tuntui oudolta hyvästellä Dakota, Timi ja Kaarlo lähes heti kun olin vasta tervehtinyt heitä pitkästä aikaa.

Kun viimein saavuimme rajalle muutaman päivän vaeltamisen jälkeen, oloni oli samaan aikaan väsynyt, että uskomaton. Olin lähempänä veljeäni kuin moneen kuuhun. Mieleni alkoi heittää uhkakuvia mieleeni, mutta torjuin ne päättäväisesti, sillä tiesin, että Merkurius olisi aivan yhtä innoissaan jälleennäkemisestämme kuin minäkin. Minä tunsin hänet. Olin odottanut tätä hetkeä niin kauan. Pian näkisin veljeni.

//Sulka? Mer?
1001 sanaa

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Kun käperryin sille sammalpedille, jossa olin viimeksi nukkunut vuodenaikoja sitten oloni oli sekava ja pääni miljoonista tunteista pyörällä. En kyennyt vielä käsittämään sitä, että matkani oli päättynyt; tämä ei ollut unta, enkä enää matkaisi päivästä toiseen maiden ja mantujen halki. Tämä tuntui vieraalta. Se kuva lämpimästä ja kodilta tuntuvasta pesästä ja minulle tärkeistä kissoista ei ollut enää kuvannut minulle sanaa koti. Kaikesta ikävästä fyysistä kotiani kohtaan huolimatta, vain yksi kissa saattoi tuoda minulle oikeasti kodin missä tahansa olinkin ja se oli Merkurius.
Vatsanpohjassani oli kaiken lisäksi ikävä tunne aikaisemman kohtaamisen takia. Ruskatassu oli katsonut minua kuin vierasta. Hän oli unohtanut minut. Kun se ja kaikki muut lukuisat ajatukset piinasivat mieltäni, en saanut kunnolla unta ja silloin kuin sain, unissani vuorottelivat maassa verta vuotava Fetus, Ruskatassu ja hänen tyhjä ja tuntematon katseensa sekä Merkurius, joka tuntui aina menevän kauemmas kun astuin askeleen häntä kohti.
Kun viimein aurinko alkoi kurkotella taivaalle, päätin nousta ylös. Timi ja Dakota juttelivat keskenään ja oletin heidän olevan vahtivuoron vaihdossa. Askeleeni narskuivat hangessa, kun tassutin kaksikon luokse.
“Huomenta”; tervehdin. Dakota tervehti minua suhteellisen pirteästi kellonaikaan nähden, mutta Timin silmät näyttivät pysyvän vain juuri ja juuri auki.
“Miltä tuntuu olla viimein kotona?” Dakota kysyi. Kasvoilleni nousi hento hymy ja kohautin lapojani:
“En ole oikein vielä sisäistänyt olevani oikeasti täällä.” Sain nyökyttelyä vastaukseksi.
“Missä muuten Fetus on?” suuri naaras kysyi rempseästi tietämättä osuvansa herkkään paikkaan. Hän kuitenkin huomasi minun vakavoitumiseni ja hän soi minulle huolestuneen katseen.
“Hän ei enää ole.. tai niin ei enää”, takeltelin vaivoin. En ollut vielä valmis puhumaan tästä. Keskustelukumppanini tuntuivat ymmärtävän.
“Minun täytyy mennä oikeasti nyt nukkumaan. Voitko kertoa minulle myöhemmin seikkailustasi?” Timi sanoi vaihtaen aihetta välttääkseen ilmapiirin muuttumista kiusalliseksi. Nyökkäsin ja se sai mustavalkoisen kollikissan lähtemään kohti pesää, josta minä olin vain hetki sitten tullut.
Hetken minun ja Dakotan välillä vallitsi hiljaisuus. Ympäriltämme kuului satunnaisia tömähdyksiä, kun lunta putoili puiden oksilta ja lintujen siivet kahisivat niiden lentäessä ylitsemme. Aamu oli kauniin talvinen ja taivas näytti lähes vaaleanpunaiselta.
“Minä ajattelin lähteä Eloklaaniin. Minun on päästävä Merkuriuksen luokse”, töksäytin.
“Ymmärrän kyllä”, Dakota sanoi, vaikka näyttikin vähän loukkaantuneelta siitä, että olin jättämässä heidät uudestaan niin pian, “milloin?”
Kohautin lapojani:
“Niin pian kuin mahdollista. Jos vain teille sopii, niin lepäisin täällä ensin muutaman päivän. Autan tietenkin saalistuksessa ja sun muussa ja-.” Dakota keskeytti minut ennen kuin sain paapatettua koko listani.
“Tiedän kyllä Corona. Tietenkin saat. Olen enemmän kuin iloinen, jos jäät meidän luoksemme edes muutamaksi päiväksi. Ja Kaarlo tarvitsee seuraa, hän kertoo samat jutut miljoonaan kertaa niin olisi vain hyvä jos olisi vähän uutta verta kuuntelemaan niitä”, naaras sanoi hiljaa. Naurahdin kevyesti ja pudistin päätäni. Oli niin mukava viimeinkin puhua ystävieni kanssa. Käänsin päätäni lähes säikysti, kun kuulin puhetta takaani. Matkailu oli opettanut minut valppaaksi; koskaan ei voinut tietää milloin olisi vaarassa. Huomasin pian kuitenkin puhujat Ruskatassuksi ja hänen toverikseen Sulkavirraksi. Sen enempää ajattelematta lähdin heitä vastaan.
“Huomenta. Nukuitteko hyvin?”

//Sulka? 😀
472 sanaa

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Olin oikeastaan menettänyt kaiken toiveikkuuteni viimeaikaisten tapahtumien jälkeen. Päivät eivät eronneet toisistaan millään tavalla ja arki oli yhtä harmaata sumua. Olisi ihan sama jos jäisin vain hankeen makaamaan, ei maailma kuitenkaan ollut puolellani. Näkymä alkoi taas näyttää tutulta, kuten tasaisin väliajoin kävi. Luulin jo niin monesti saapuneeni kotiin, mutta aina huomasin olleeni väärässä. En tainnut edes enää muistaa miltä kotini näytti, kun kaikki paikat muistuttivat sitä.
Katselin tutun näköisiä puita ja kiemurtelevaa jokea. Miksi elämän piti olla niin julmaa? Herättää toiveita ja sitten murskata ne. Kävelin joen rantaa pitkin. Katselin kiviä tutuilla paikoillaan. Paikka oli sellainen, että osaisin kävellä siellä vaikka silmät kiinni. Silti tiesin, että mieleni yritti vain huijata minua.
Jotain tömähti selkääni ja menetin tasapainoni. Kuononi työntyi kylmään lumeen ja aloin rimpuilla hätäisenä. Olin joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Olisi pitänyt keskittyä enemmän! Nyt ei kuitenkaan ollut oikea aika itsensä soimaamiseen. Aloin kiemurrella rajusti ja sain käännyttya ympäri ja silloin, kaikki liikkeeni pysähtyivät siihen paikkaan. Tuijotin suoraan tutunnäköisiin haaleanvihreisiin silmiin. En saanut sanaa suustani.
“Olet meidän alu-”, sitten suuri haraanruskea naaras tajusi tilanteen. Hän räpytti silmiään ensin kerran, sitten toisen ja vielä kolmanennkin. Hän siirtyi, jotta pääsisin ylös, mutta sen sijaan jäin vain lumihankeen makaamaan silmät selälläni. Hiljaisuus jatkui ja jatkui säröttömänä, kun kumpikaan ei saanut mitään sanottua. Helpotuksen kyyneleet alkoivat valua valtoimenaan silmistäni.
“Eihän tämä vain ole unta?” kysyin, kun mitkään muut sanat eivät suostuneet muodostumaan huulilleni. Dakota alkoi nauraa niin helpottuneella äänellä, että oloni keveni entisestään. Nauru tarttui minuun. En vain voinut uskoa tätä. Kampesin itseni ylös ja katselin naarasta. Hän näytti jotenkin aikuisemmalta kuin ennen. Hetki tuntui minusta kovin liikuttavalta.
“Miten teillä menee?” sain viimein kysyttyä joskin hieman katkonaisesti.
“Muuten hyvin, mutta ruuan kanssa on tiukkaa niin kuin aina lehtikadon aikaan”, Dakota selitti leveä hymy huulillaan. Nyökkäsin.
“Missä Merkurius on? Minun on heti päästävä hänen luokseen”, sanoin silmät odotuksesta kiiluen. Säikähdin kuitenkin Dakotan ilmettä. Oliko jotain käynyt veljelleni? Huoli alkoi puristaa sisuskalujani.
“Veljesi on lähtenyt klaaniin.”

//Sulka?
319 sanaa

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Makasin dramaattisesti selälläni ränsistyneen kaksijalanpesän puisella lattialla ja vedin henkeä kuin jokainen niistä voisi olla viimeiseni. Olin kuolemassa tylsyyteen. Tähän elämäni päättyisi. Uljas Mäihä kuolisi muiden kissojen värittömän elämän sivullisena uhrina. Mikä tragedia.
“Mäihä, nouse ylös”, Arven vanha ääni sanoi yllättävän läheltä. Räväytin silmäni auki ja tuijotin vieressäni seisovaa oranssia kissaa, jonka yksinäinen silmä katsoi minua sellaisella kylmyydellä, että pakkanen tuli melkein sisälle. Katsoin häntä takaisin kuin typerä.
“Tänään on sinun vuorosi käydä saalistamassa”, kolli täsmensi ja lähti pois. Voi elämä. Eikö tuollainen suhteellisen vetreä vanhus kyennyt itse omaa ruokaansa hakemaan. Kyllä hänellä muuten tuntui olevan energiaa vaikka mihin tärkeilyyn, mutta sitten ku ruuasta oli kyse niin piti jakaa vuoroja. Nousin ylös, hymyilin aurinkoisesti ja vastasin kevyellä äänensävyllä:
“Selvä, arvon herra.” Sitten luikahdin muutaman mutkan kautta pihalle.
Ilma oli kosteaa ja se pääsi ikävästi turkin alle. Ei mikään mielekäs sää leikkiä saalistajaa. Lähdin ravaamaan hyväntuulisesti eteenpäin ja suuntani oli selvä. Ei ehkä odotuksien mukainen, mutta selvä. Talvilinnut lauloivat puissa ja kuonooni leijui havupuun kitkerä haju lähestyessäni metsää, johon ystäväni olivat ties kuinka kauan aikaa sitten kadonneet. En edes tiennyt montako päivää oli oikeasti kulunut, mutta minusta se oli tuntunut ikuisuudelta. He selvästi olivat tämän yhteisön hauskempi puoli – harmi vaan, ettei se ollut tullut ilmi ajoissa. Kun etenin tarpeeksi syvälle metsän siimekseen, kohtasin rajaviivan, jota ei voinut millään olla huomaamatta. Nämä klaanikissat olivat siis hyvin reviiritietoista kansaa. Seuraava liikkeeni olisi siis loukkaavampi kuin osasin kuvitellakaan. Astuin rajan yli iloisena kuin orava löytäessään unohtamansa kätkön ja lähdin tassuttelemaan muina miehinä eteenpäin. Kuljin puiden ohi turkkiani tarkoituksella niihin hieroen ja en malttanut olla piehtaroimatta lumessa, kun paikka oli niin otollinen. Sivutuotteena taisin jättää jonkinasteisia hajumerkkejä ympäriinsä, mutta enhän minä sitä tietenkään ollut tarkoittanut. En minä nyt niin julma ollut, taivas sentään. Ja kuten oletinkin, minun ei tarvinnut etsiä kissoja itse, vaan he löysivät minut.
Olin juuri ottamassa askelta eteenpäin, kun jostain pölähti ensin yksi kissa, sitten toinen ja kolmas. Suuri punaruskea kolli kävi oitis kimppuuni ja painoi minut aggressiivisesti lumihankeen. Siihen totesin yksinkertaisen monotonisesti: “Auts.” Se näytti saavan punaruskean kollin entistä ärsyyntyneemmäksi. Aivan yllättäen hänen katseensa pysähtyi kaulapantaani ja kollin kasvoille nousi ilkeä virne:
“Meillä onkin täällä kotikisu.” Anteeksi mitä. Minä en sattunut kyllä huomaamaan kotikisun kotikisua matkani varrella.
“Mitä teet reviirillämme?” punaruskea kolli alkoi taas äristä. Kun kohtasin hänen katseensa vain hyväntuulisesti hymyillen, hänen silmänsä synkkenivät ja hän otti otteen kaulapannastani. Oranssi nahka kiristyi kaulani ympärille ilkeästi.
“Et yhtään tiukemmalle voisi sitä vetää”, kysyin viattomasti. Hengittäminen oli vaikeaa ja kurkussani poltteli tarve yskiä. Sitten paikalle asteli pienikokoinen musta kolli, jonka tomera lausahdus sai minua kurmuuttaneen kollin otteen irtoamaan.
“Jääviilto, päästä irti.” Vetäisin ahnaasti ulkoilmaa keuhkoni täyteen kun tömähdin takaisin lumihankeen vapaana. Nousin ylös istumaan ja kohtasin kissojen katseet tyynen rauhallisesti, kuin äskeistä välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan.
“Olet Kuolonkaanin reviirillä. Mitä teet täällä?” musta kissa kysyi vakavasti. Vaikka hän oli pieni, niin jostain syystä hänestä huokui paljon enemmän arvovaltaa kuin Jääviilloksi kutsutusta kissasta.
“Sanoitko Kuolonklaani? Olenkin etsinyt teitä”, julistin vetäen kasvoilleni huojentuneen ilmeen. Musta kolli tuijotti minua odottaen.
“Niin siis, olen kuullut teistä paljon – kaikkea hyvää tietenkin. Haluaisin liittyä joukkoonne”, totesin ja jäin odottamaan vastausta.

Työnnyin sisään monelle kissalle haisevalle aukiolle. Toisella puolellani käveli se kuumapäinen punaruskea kolli ja toisella se sama pieni musta kolli. Minusta tuntui siltä kuin he olisivat henkivartijoitani. Tällä kertaa ei kuitenkaan tainnut olla niin. Näin kuinka yksi partion kissoista kipitti kohti vesiputousta. Anteeksi mitä, siis vesiputousta? Tämähän näytti suorastaan paratiisilta. Ennen kuin ehdin tehdä mitään muuta, huomasin vähän matkan päässä olevan tuttuakin tutumman kaksikon, joka sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Kulmani kohosivat, kun huomasin heidän yhteen kiedotut häntänsä. Sillä samalla sekunnilla Keijukaisen vihreät silmät kohtasivat minun silmieni kanssa. Naaras ei näyttänyt uskovan silmiään. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin Tyrskytassun puoleen.
Musta kolli johdatti minut keskemmälle aukiota ja samalla aivan Keijukaisen ja Tyrskytassun viereen ja sanoi jotain päällikön odottamisesta.
“Mikä sinun nimesi on?” kysyi musta kolli, tuskin uteliaisuudesta. Käänsin pääni hänen suuntaansa ja hymyilin viattomasti:
“Olen Leopardi.” Kolli silmäili minua kuin etsien viitteitä oliko minun nimeeni joku syy.
“Olin pentuna täplikäs, mutta sitten jostain syystä täplät katosivat”, sanoin heilauttaen häntääni rennosti. Musta kolli siristi silmiään, mutta nyökkäsi ja kääntyi juttelemaan hänen luokseen astelleen kissan kanssa samalla minua silmällä pitäen. Ei varmaan mennyt läpi, mutta ei se mitään.
“Mäihä! Mitä ihmettä sinä teet?” kuulin aivan hiljaisen sihahduksen takaani. En kuitenkaan kääntynyt katsomaan Keijukaista, sillä mehän emme vielä tämän klaanin piireissä tunteneet.
“Miten niin? Paljastan piilossa olleen alter egoni, niin kuin tekin näytätte tekevän”, sanoin kohauttaen lapojani leppoisasti. Viittasin viimeisillä sanoillani kaksikon silmin nähtävään läheisyyteen.
“Ei, kun mitä sinä teet täällä?” naaras paahtoi.
“En tiedä, eksyin?” ehdotin ja silloin käänsin päätäni heidän suuntaansa kuin taivasta heidän ohitseen katsellen ja väläytin heille hymyn. Mistä kaikesta olinkaan jäänyt paitsi!

//Keiju? Tyrsky?
775 sanaa

//Kirjoittaja: Aaduska

//Erakko |

Hytisin kylmissäni ja nälissäni puun alla ja yritin löytää suojaa, mutta en ollut löytänyt yhtään riistaa tain suojaa sitten Lehtikadon alun. * Voisin mennä vaikka etsimään jos tuolta metsästä löytyisi riistaa. Ajattelin toiveikkaasti. Katselin hetken metsää ja vilkaisin taakseni kunnes lähdin kulkemaan puuni luota missä olin istunut metsään. Kävelin hetken aikaa kunnes saavuin melkein metsän keskelle. * Voisin etsiä vaikka näiden koivujen keskeltä jos löytäisin jotain riistaa. Lähdin etsimään kunnes haistoin tuoreen hajun ja lähdin seuraamaan sitä. tulin joelle ja aloin uimaan vaikka ihmettelin, että miten pystyin siihen näin kylmissäni ja nälissäni. Saavuin joen toiselle puolelle ennen kuin huomasinkaan ja aloin jatkamaan hajun jäljittämistä.
”Kuka sinä olet ja mitä teet Eloklaanin reviirillä? Kuului epäilemättä kollin ääni puiden seasta.
” Olen Salama ja tulin etsimään riistaa, koska mistään muualta ei löydy ja minulla ei ole suojaakaan.
Kollin taakse tuli kaksi naarasta ja yksi kolli. Kolli oli muita pienempi. Oranssi turkkinen kolli hymyili meripihkan ja vihreän värisillä silmillään ymmärtävästi minulle ja sitten heidän vieressään seisoi naaras jolla oli poltetun punasaven värinen turkki ja tummansiniset silmät.
Valkea kolli jolla oli ruskeita yksityiskohtia katsoi minua ystävällisesti ja myötätuntoinen pilke silmissään ja kysyi? Oletko sinä yksin täällä?
” Joo olen minä. Vastasin.
” Olen muuten Eloklaanin päällikkö Mesitähti. Valkea kolli sanoi.
Nyökkäsin vain hiukan vaivaantuneena ja katsoin Mesitähteä suoraan hänen vaalean vihreisiin silmiinsä.
” Haluatko tulla eloklaaniin niin kauaksi aikaa, että ehdit toipua? Mesitähti kysyi minulta
”Joo tahdon. Sanoin ja nyökkäsin kiitollisena.
Kävelimme Eloklaanin leiriin ja kaikki siellä katsoivat hämmästyneinä minua.
” Koivutassu voi näyttää sinulle oppilaiden pesän. Mesitähti sanoi ja osoitti oranssia kollia joka oli hymyillyt minulle silloin metsässä.
Koivutassu lähti edeltä kohti oppilaiden pesää ja seurasin häntä oppilaiden pesälle.
” Kiva tavata salama. Minä olen muuten Koivutassu. Oppilas sanoi ja osoitti sammalpetiään hänen sammaliensa vieressä.
Pyöräytin silmiäni ja vastasin. ” Kiva tavata Koivutassu olen Salama” Sanoin.
Nyt oli Koivutassun vuoro pyöräyttää silmiään. ” Haluatko vähän syötävää? Koivutassu kysyi.
Nyökkäsin ja vastasin. ”Kyllä kiitos”.
Lähdimme tuoresaaliskasalle ja Koivutassu antoi minulle tuoresaaliskasasta hiiren ja hän otti itselleen ja menimme tuoresaaliskasalle. Söimme hiiret ja sitten kun olimme peseytyneet kumpikin kuului Mesitähden kutsuhuuto ja kaikki jotka olivat leirissä sillä hetkellä tulivat aukiolle.
” Olen päättänyt, että on aika nimittää uusi oppilas Eloklaaniin. Mesitähti aloitti. Salama astu eteen. Mesitähti viittoili hännällään.
Kävelin päällikön eteen turtunein käpälin ja katsoin päällikköön.
” Salama tästä päivästä aina siihen päivään jona saat soturinimesi sinut tunnetaan Salamatassuna. Mestarinasi toimin minä. Mesitähti naukui ja jatkoi. ” Kun olin partioni kanssa metsässä löysimme tämän nuoren naaraan kylmissään ja nälissään Eloklaanin reviiriltä. Mesitähti selitti klaanille.
//348 sanaa//
// Elandra, Lonlely warrior ja Emppuomppu

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Lumi narskui aina kun painoin tassuni sen pinnalle. Polkuanturani olivat jo turtuneet kylmyyteen ja pörhistetty turkki yritti pitää pakkasen loitolla, vaikkakaan lumesta märät tassuni eivät auttaneet asiaa.
Olimme vaeltaneet jo taas päivätolkulla ilman pientäkään toivon häivähdystä. Olimme saapuneet taas kaksijalkalaan. Tuntui, kuin olisimme kävelleet ympyrää; metsä vaihtui vuorotellen kaksijalkalan luonnottomiksi kujiksi ja sitten taas kotoisiksi lumen täyttämiksi metsiksi. Aloin turhautua entisestään.
Loikkasin lumihangesta ukkospolun kuivalle pinnalle ja säpsähdin sen outoa tuntua. Olimme oppineet, että hirviöt eivät kulkeneet pienillä ukkospolun kaistaleella, vaan jostain syystä kaksijalatkin tarvitsivat kulkemiseen tällaisia pieniä katuja. Ehkä he pelkäsivät lunta tai jotain muuta yhtä typerää.
Vatsani kurisi armottomasti, sillä olimme viimeksi saaneet syötyä eilen illalla. Nyt aurinko oli jo puolimatkassa alas, emmekä olleet saaneet mitään vatsantäytettä. Fetuskin oli tarpeeksi väsynyt ja nälissään ollakseen hiljaa. Niinpä kävelimme eteenpäin tarmottomina, kunnes Fetus pysähtyi:
“Täällä on jotain syötävän näköistä.” Kiirehdin katsomaan, mitä lepakkokorvainen naaras oli löytänyt ja totta tosiaan, se oli syötävää. Se oli kaksijalkojen ruokaa, aivan selkeästi, mutta sitä oli tarpeeksi meille molemmille. Fetus nuuhkaisi sitä nenäänsä nyrpistäen, mutta maistoi kuitenkin. Hetken maisteltuaan hän totesi:
“Ihan syötävää.” Kumarruin itsekin ruoan puoleen ja aloin syömään ahnaasti. Tuttu lämpö alkoi hiljalleen vallata minut jokaisen suupalan jälkeen.
“Kiitos. Tämä oli hieno löytö”, sanoin ja katsoin hoikkaa naarasta. Fetus nosti päätänsä ja katsoi minua kulmat koholla. Hän ei ollut odottanut kehuja. Sitten hän kuitenkin hymähti vähän ja kohautti lapojaan. Tiesin kuitenkin, että se merkitse hänelle jotain. Olimme vaeltaneet tarpeeksi kauan kaksin, jotta tuntui, että olisin tuntenut hänet aina.
Huokaisin kun olin saanut vatsani täyteen ja asetuin kyljelleni rennosti. Oloni oli erinomainen ja nyt ruuan jälkeen, tuntui siltä, että maailmassa oli taas vähän enemmän toivoa. Fetus alkoi sukimaan turkkiaan tyytyväisenä.
“Luuletko, että koskaan löydämme takaisin?” naaras kysyi kuin ohimennen. Hänen äänestään ei paljastunut ollenkaan välitys, vaan suorastaan välinpitämättömyys. Hän oli hyvä pitämään tunteensa itsellään.
“Aivan varmasti löydämme”, sanoin melkein ärtyneenä siitä, että naaras kyseenalaisti minulle ilmiselvää asiaa, “minä en lopeta kävelemistä ennen kuin löydän perheeni tai kuolen.” Fetus vilkaisi minua arvioivasti ja jatkoi sitten käpälänsä nuolemista. Tuo naaras sai vereni kiehumaan!
Kylmä tuuli kulki kujan läpi ja laittoi turkkini lepattamaan. Puuska oli pistävän kylmä ja enteili erittäin kylmää yötä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Fetus sanoi:
“Meidän pitäisi etsiä varmaankin yösija.” Hänen tapansa sanoa se ärsytti minua. Ihan kuin en olisi itse tajunnut.
“Ihanko tosi”, tyydyin vaan sanomaan, nousin ylös ja lähdin kävelemään katsomatta tulisiko naaras perässä. Ihan sama, vaikka jäisi tänne paleltumaan. Kuulin kuitenkin kissan kevyet askeleet vähän matkan päässä perässäni.
Lopulta löysimme kolosen kaksijalan pesän seinässä. Se oli pieni ja joutuisimme nukkumaan kiinni toisissamme, mutta lämpö ei ainakaan karkaisi.
“Mene sinä ensin”; sanoin ja väistin reiän edestä. Fetus katsahti minuun, mutisi jotain ja lopulta työntyi koloon. Sitten minä asetuin hänen viereensä. Hänen turkkinsa oli miellyttävän lämmin. Hiljaisuus valtasi pesän ja pimeys alkoi muuttua koko ajan syvemmäksi. Näin kuinka ulkona satoi kevyitä valkeita lumihiutaleita. Oli rauhallista.
“Kuule Corona. Sinä olet ihan okei”, kuulin aivan yllättäen Fetuksen sanovan. Nostin pääni ylös. En olisi uskonut naaraan sanoneen tuota, jos en olisi itse sitä omilla korvillani kuullut. Olin hetken hiljaa.
“Et sinäkään kaikista huonointa seuraa ole”, myönsin suhteellisen ystävällisesti. Puhuin totta, minä oikeastaan pidin Fetuksesta kaikesta siitä ärtymyksestä huolimatta, mitä hän minussa aiheutti. Ja kun painoin pääni takaisin alas ja suljin silmäni, minä hymyilin.

Heräsin aamulla puheeseen. Fetus tuhisi yhä vierelläni, joten lähellämme oli pakko olla vieraita kissoja. Niskakarvani pörhistyivät. Tökin Fetusta kuonollani hereille.
“Fetus. Fetus. Herää, täällä on muita kissoja”, kuiskin terävästi. Pian naaras nosti unisen päänsä, eikä hänelle tarvinnut selittää asiaa uudestaan, kun hänkin valpastui kuullessaan puheensorinan.
“Kuinkakohan monta heitä on?” naaras pohti ääneen ja kurkotti kaulallaan nähdäkseen. Lihakseni olivat jännittyneet, koska tiesin kissojen olevan mahdollinen uhka.
“Kolme. Yksi aika ison näköinen kolli ja kaksi vähän pienempää kissaa”, Fetus kuiskasi korvat luimistuen, “meidän varmaankin kannattaa pysytellä piilossa.”
“Voisimme ehkä yrittää paeta”, sanoin.
“Ei, emme voi.”
“Miksemme muka? Sinäkin olet nopea kuin mikä”, sanoin. Vaikka lauseeseeni oli karannut kehu, kukaan ei jaksanut kiinnittää siihen huomiota tällaisen tilanteen keskellä.
“Koska me voimme jäädä kiinni!” naaras ärähti.
“Osaat kai sinä taistella? Edes vähän?” Sitten Fetus oli vain hiljaa. Mikä häntä vaivasi?
“Oikeasti Fetus! Emme me voin vain jäädä kököttämään tänne. He suolestavat meidät aivan yhtä lailla, jos löytävät meidät täältä. Sitä paitsi, emme pääse pakoon tästä kolosta mihinkään, jos meidät äkätään”, sanoin. Fetus käänsi polttavan katseensa minuun.
“Minulla ei ole kynsiä! Ne ketunmieliset kaksijalat ottivat minulta kynteni”, Fetus sanoi melkein ääni särkyen kiukusta. Silloin minä jäädyin. Mitä he olivat tehneet?
“En tiennyt”, sanoin huomattavasti rauhallisemmin ja silmistäni loisti häpeä, “olen pahoillani.” Fetus ei sanonut hetkeen mitään.
“Mutta olet oikeassa. Meidän kannattaa yrittää vain paeta, me emme mahda mitään jos he löytävät meidät täältä”, hän totesi viimein, taas tyynenä kuin äskeistä keskustelua ei oltaisi käyty missään vaiheessa.
Pian olimme saaneet sovittua, mitä tekisimme; Fetus ja minä juoksisimme eri suuntiin ja kymmenen ketunmitan päästä kääntyisimme siten, että kohtaisimme vääjäämättä keskellä. Jos jommankumman kimppuun käytäisiin, niin toinen menisi auttamaan. Loppu täytyisi improvisoida.
Työnnyimme ulos pesästä ja näin viimein kissat, joiden puhetta olin kuunnellut: mustavalkoinen suuri kolli, ruskearaidallinen naaras ja valkoinen kolli. Jokaisen silmät olivat kääntyneet meihin.
“Nyt juostaan!” sanoin ja pinkaisin karkuun. Fetus lähti juoksemaan myös suorastaan henkensä edestä. Toivoin, että kissat eivät olleet vihamielisiä ja korkeintaan ihmettelivät outoa käytöstämme. Olin kuitenkin väärässä. Kuulin kuinka suuri kolli ärähti jotain ruoka varkaista. Voi taivas! Olimme ongelmissa. Kolli käskytti toiset kissat peräämme ja sydämeni alkoi takoa kurkussani hätääntyneenä. Juoksin ja juoksin vain ja yritin päästä karkuun, mutta Fetuksen hätähuuto sai minut pysähtymään aloilleni kuin kivettyneen.
Käännyin ympäri ja huomasin, että kissat pitelivät Fetusta maassa kun heidän johtajansa tassutteli heitä kohti. *Ei. Ei. Ei.* Lähdin vain ajattelematta sen enempää juoksemaan apuun, sillä tiesin, että minun turkillani lumi ei antaisi yhtään suojaa väijytykseen.
Loikkasin suoraan valkoisen kollin niskaan ja aloin raastaa tätä kynsilläni. Minulla oli etu kiitos voimani ja kollin hontelon olemuksen, mutta kun raidallinen naaras kävi yhtä aikaa kimppuuni, taistelusta tuli vaikeampaa. Heittelin heitä vuorotellen kauemmas, jotta voisin taistella yksi kerrallaan heidän kanssaan, mutta he aina pinkoivat takaisin. Suuri kolli katseli vain vierestä vihreillä silmillään, mutta kun Fetus yritti karata, kolli kävi tämän päälle.
Lätkäisin valkoista kolli kasvoille ja pian tämän silmän yli kulki kolme verta valuvaa viiltoa.
Yritin päästä puolustamaan Fetusta, mutta kaksi pientä kissaa aina estivät minua ja taistelimme yhtenä turkkien sekamelskana. Näin vain, kuinka suuri kolli riepotti Fetuksen avutonta ruumista. Halusin vain mennä pelastamaan hänet. Pyydän! Ihan kuka tahansa, antakaa minun pelastaa hänet!
Yhtäkkiä kissat päästivät minusta irti ja palasivat johtajansa luokse, sitten he pinkoivat pois, kuin asia olisi käsitelty. Riensin nopeasti Fetuksen luokse ja sydämeni oli pysähtyä.
“Ei, ei. Älä viitsi”, mutisin itselleni. Fetuksen kurkusta pulppusi helakan punaista verta heikosti lyövän sydämen tahdissa ja hänen vihreät silmänsä olivat sumeat. Silti ne olivat kiinnitettynä tiukasti minuun. Yritin tyrehdyttää verta tassuillani, mutta se vain jatkoi valumistaan. Kuumat kyyneleet alkoivat valua silmistäni epätoivoisina.
“Älä jätä minua”, anelin. Fetuksen kasvoille vääntyi heikko ja tuskaisa hymy.
“Kiitos Corona. Meillä oli kivaa”, hän korisi ja pian sen jälkeen lysähti hervottomaksi. Kumarruin Fetuksen ruumiin äärelle ja hartiani alkoivat heilua entistä voimakkaammin. Kyyneleet valuivat hänen vaalealle veren tahrimalle turkilleen.

//1162 sanaa

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Mäihä: 16kp –

Tyrskytassu: 12kp –

Keijukainen: 19kp –

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Hah ja niinpä Keijukainen ja Tyrskytassu jäivät odottamaan Kuolonklaania myydäkseen sielunsa tuolle aivosoluja tuhoavalle klaanielämälle. Vaikka minä olin se, kellä oli kaulanpanta niin tuo kaksikko tulisi elämään seuraavat elämänvaiheensa lieassa. Mitkä typerykset. Pudistelin päätäni vaikuttaakseni dramaattisemmalta, vaikka ajatukset olivatkin yksin minun ja kaikki muut pitäisivät pääni pyörittelyä jonkinlaisen hulluksi tulemisen merkkinä. Minusta oli mukavaa, että muut pitivät minua vähän vajaana tai sekopäisenä tai mitä näitä nyt olikaan. Silloin minua ei otettaisi tosissaan ja omaisin aina yliotteen heistä. Ja toisaalta, se teki myös elämästä monin kerroin hauskempaa.
“Mihin me seuraavaksi menemme?” kuului Leopardin piipitys, joka vilkuili taivasta huolestuneena, “en haluaisi olla täällä metsän keskellä pimeässä.” Naaras näytti siltä, että hän kuvitteli juuri miljoona eri tapaa kuolla, jota tämä metsä voisi tarjota.
“Yritetään etsiä joku yöpaikka, joka ei ole kuitenkaan liian kaukana Kuolonklaanista”, Arpi totesi ja lähti johtamaan joukkoamme kuin se taakka putoaisi hänen harteilleen jostain täysin ilmiselvästä syystä. No, ei minua ainakaan kiinnostanut kuka joukkoamme johtaisi, kun en minä häntä kuitenkaan rupeaisi tottelemaan oman tahtoni vastaisesti.
“Ei yö saavu vielä pitkään aikaan. Ja sitä paitsi, kyllä ne pedot sinut löytävät jostain piilostakin jos oikein kovasti etsivät, paitsi…”, totesin ja kävelin eteenpäin, kuin sanani olisivat olleet maailman tavallisin toteamus. Leopardi loikki nopeasti rinnalleni anellen:
“Paitsi mitä? Tiedätkö jonkun keinon miten ne eivät löydä minua?” Naaraan ääni värisi. Käännyin asiantuntevan näköisenä rinnallani tassuttavan kissan puoleen ja silmäilin tätä hetken aikaa.
“Se vaatii tietynlaista lahjakkuutta, eikä ihan jokainen pysty siihen. Uskotko kykeneväsi siihen?” Leopardi nyökytteli hullun lailla, kuin olisi vakuuttelullaan yrittänyt saada puusta meitä katselevat tikat vakuuttumaan hänen lajitoveruudestaan.
“Kerro nyt, Mäihä!” Leopardi pyysi hartaasti.
“Selvä. Sinun pitää kävellä takaperin. Silloin kaikki sinun hajujälkesi perässä tulevat pedot luulevat sinun kävelleen toiseen suuntaan, mihin oikeasti olet kävellyt”, sanoin kuolemanvakavasti. Entisen kotikisun vaaleanvihreät silmät laajenivat aivan kuin hän olisi ymmärtänyt elämän suurimman salaisuuden. Sitten hän kiitteli minua vuolaasti.
“Voi Mäihä kiitos! En tiedä mitä tekisin ilman sinua.” Ja niinpä naaras kääntyi ympäri ja alkoi kömpelön näköisesti taittamaan matkaa takaperin unohtaen täysin kyseenalaistaa sitä, kuinka minä yhä saatoin kävellä tavallisesti, ilman mitään pelkoa meitä seuraavista pedoista. Oli naaras kyllä välkky tapaus. Mutta mikä sen parempaa, hän oli erittäin ammattimainen viihdyttäjä.
Hetken matkamme jatkui siten, kunnes Arpi pysähtyi moittiakseen meidän etenemisvauhtimme sen hitaudesta. Sitten hän huomasi Leopardin kovat yritykset edetä takaperin pysyen vauhdissa sekä kompastumatta jalkoihinsa tai häntäänsä.
“Mitä ihmettä sinä teet?” Arpi rahisi kyllästyneenä. Hän kuitenkin osasi osoittaa syyttävän silmäyksensä minuun naaraan sijasta.
“Harhautan petoja. Mäihä sanoi..”, naaras aloitti, mutta Arpi hiljensi hänet hännän heilautuksella.
“Mitä olen sanonut sinulle häneen uskomisesta, Leopardi?”
“Niin, mutta..”
“Jatketaan nyt matkaa – ihan oikein päin”, kolli totesi kylmästi, viittoen entisen kotikisun rinnalleen. Luultavasti puhtaasti siitä syystä, että pääsisimme etenemään nopeammin, eikä niinkään huolesta tai kiintymyksestä tätä kohtaan. Leopardi katsoi minuun. Tyydyin vetämään kasvoilleni epätietoisen ilmeen ja kohauttamaan lapojani hämmästyneenä, kuin en tajuaisi ollenkaan mistä Arpi taas jauhoi. Se meni hänelle läpi, sillä hän kohautti lapojaan takaisin, jonka jälkeen meni lähemmäs Arpea. Huomasin kuitenkin, kuinka hän vähän väliä silmäili maahan jääviä tassun jälkiään ja yritti peitellä niitä kesken liikkeen. Se sai minut virnistämään itselleni. Ehkä elämä ei ollutkaan niin hassumpaa näiden erakoiden joukossa, ajattelin itsekseni.

//512 sanaa

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Kuolonklaanin päällikkö oli aivan yhtä typerä kuin olin olettanutkin. Hän nieli pelottavan helposti jokaisen valheen, jonka suustani päästin. Kun olin kertonut tälle partiollekin kertoman tarinan muuttamatta yhtäkään yksityiskohtaa, painauduin hellästi Tyrskytassua vasten. Vaikka miten inhosinkaan tätä raidallista kollia, nautin tilanteesta pelottavan paljon. Tyrskytassu takuulla inhosi minua. Tahdoin tehdä hänen elämästään Kuolonklaanissa mahdollisimman epämiellyttävää. Hän saisi oppia, ettei minua pitänyt suututtaa.
”Olette eläneet koko ikänne kahdestaan. Uskotteko voivanne sitoutua klaanielämään ja sääntöihimme?” Punatähti esitti kysymyksen. Vilkaisin nyt Tyrskytassua, joka saisi vuorostaan avata suunsa.
”Kunhan vain olemme turvassa ja yhdessä, pystymme mihin vain”, tummanruskea kolli totesi ja väänsi kasvoilleen hymyn. Ellen olisi matkamme aikana tutustunut Tyrskytassuun, olisin voinut lyödä vetoa, että hymy oli aito. Mutta se oli taatusti kaikkea muuta. Ei tuo kapinen klaanikissa varmaan edes osannut oikeasti hymyillä. Punatähti nyökytteli.
Säpsähdin, kun yllättäen joku astui sisään pesään. Vesiputouksen pauhu oli peittänyt alleen lähestyvän kissan askeleet. Miksi päällikkö oli tehnyt pesänsä näin vaaralliseen paikkaan? Minä ainakin olisin halunnut kuulla, mikäli joku hiippailisi luokseni yöllä aikeenaan tappaa minut. Taas yksi syy, miksi kuolonklaanilaiset olivat typeriä.
”Henkäysvarjo, ole hyvä ja istu”, Punatähti pyysi ja viittoi harmaan raidallisen kollin vierelleen. Klaanikissojen nimet olivat outoja. Miksi kukaan tahtoi kutsua itseään Henkäysvarjoksi? Joutuisinko minäkin vaihtamaan nimeni Keijukaistassuksi? Hyi, en takuulla suostuisi moiseen ja menettäisi uskottavuuttani.
”Mitä tämä on?” Henkäysvarjoksi kutsuttu kissa murahti ja istuutui päällikkönsä vierelle. Kolli silmäili minua ja Tyrskytassua sinisillä silmillään. Hän ei näyttänyt olevan ilahtunut siitä, että olimme täällä.
”Tässä ovat Keijukainen ja Tyrsky. He tahtovat liittyä Kuolonklaaniin”, päällikkö totesi ja käänsi katseen raidalliseen kolliin. Harmaa kissa tuijotti Punatähteä silmiin. Vaikken tuntenutkaan tätä kissaa, hänen katseensa kertoi, ettemme olisi hänen puolestaan tervetulleita. Inhottava kissa. Kuka nyt ei minua tahtoisi klaaninsa jäseneksi? Tyrskytassu takuulla oli syy, miksi meitä ei tänne huolittaisi. Ja jos meidät häädettäisi täältä, minä tappaisin Tyrskytassun ihan itse. Vai olikohan tämä sittenkin Tyrskytassun järjestämä ansa?
”Pääsette koeajalle. Jos selviydytte klaanissa puoli kuuta, olette virallisesti kuolonklaanilaisia ja ansaitsette klaaninimenne. Koska olette niin nuoria, asetutte asumaan oppilaiden pesään ja saatte mestarit. Keijukainen, sinä pääset Sinilinnun oppilaaksi ja Tyrsky puolestaan Kylmäliekin. He opettavat teille kaiken, mitä teidän täytyy tietää”, Punatähti lupasi ja kääntyi taas meidän puoleemme. Hymyilin lämpimästi Kuolonklaanin päällikölle.
”Henkäysvarjo, vie heidät mestareidensa luokse ja ilmoita heille päätöksestäni”, Punatähden ääni oli nyt käskevä ja jokseenkin enemmän johtajamaisempi. Henkäysvarjo näytti epäröivän, mutta mulkaisi sitten meitä ja suuntasi kohti pesän uloskäyntiä viittoen meidät peräänsä. Tyrskytassu antoi minulle kunnian mennä edeltä.
”Kiitos, Punatähti. Tämä merkitsee meille paljon”, vakuuttelin ennen kuin astelin Henkäysvarjon perässä ulos päällikön pesästä.

//Tyrskyläinen?
// 409 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Luopio |

En saattanut uskoa kuulemaani. Oliko Keijukainen juuri todella esitellyt meidät kumppaneina? Niin kuin sellaisina kumppaneina, jotka ällösöpösti kietoivat häntänsä yhteen ja lepertelivät toisilleen hunajaisia asioita? Hyi kamala!
Se näytti kuitenkin menevän läpi näille kissoille – ikävä kyllä. He aikoivat viedä meidät Punatähden luo. Olin kuullut hänestä juttuja, mutta en ollut koskaan nähnyt häntä, mikä toisaalta oli ihan hyvä, sillä ainakaan minua ei osattaisi yhdistää Eloklaanissa tapahtuneeseen pikku selkkaukseen. Jos se kävisi ilmi kuolonklaanilaisille, he eivät ehkä huolisi meitä joukkoonsa niin helposti.
Kuljin Keijukaisen rinnalla Kuolonklaanin partion perässä. Tunsin turkkini hipovan hänen turkkiaan, ja se aiheutti minussa epämiellyttäviä väristyksiä. Jouduin kuitenkin vääntämään naamalleni typerän, herttaisen hymyn, jotta meitä ei alettaisi epäillä.
Puusto tiheni sitä mukaan, mitä etenimme. Näkyviin tuli korkea kivikasa, jonka takana välkehti lampi. Siitä ei mennyt kauaakaan, kun saavuimme Kuolonklaanilaisten leiriin. Työnnyimme partion perässä piikkihernetunneliin, joka johti aukiolle, mikä muistutti hyvin etäisesti minua vanhasta kodistani Eloklaanissa.
Leiriä ympäröivät sammalaiset kiviseinät, ja sen pohjalla makasi suuri kuusipuu, jonka alta kurkki uteliaita kissoja. En tuntenut ketään näistä kissoista, mutta muistelin nähneeni jotkut heistä rajalla pari kertaa. Toivoin vain, että he eivät muistaneet nähneensä minua. Toisaalta olin kasvanut siitä paljon, ja koiran repimä korva antoi minulle lisää katu-uskottavuutta.
”Odottakaa tässä”, suuri punaruskea kolli murahti meille ja jätti loput partiosta vartioimaan meitä, ennen kuin suuntasi pienelle lammelle, joka sijaitsi kuusen vieressä. Katselin uteliaana, miten soturi katosi lampeen vettä tuovan putouksen taakse. Pian hän palasi mukanaan toinen punaruskea kolli, joka oli myöskin kooltaan hyvin kookas. Aloinkin miettiä, olivatko kaikki kissat tässä klaanissa sukua toisilleen.
Punatähdeksi olettamani kissa seisahtui eteemme ja tarkasteli meitä huolellisesti kirkkaanvihreillä silmillään. Yritin seisoa mahdollisimman suorassa ja näyttää tarpeeksi vakuuttavalta, jotta minut voitaisiin hyväksyä Kuolonklaaniin. Keijukaisen kasvoilla oli edelleen sama hillitty hymy kuin aikaisemmin rajalla partion kanssa. Päällikkö puhutteli meitä. Tervehdimme Keijukaisen kanssa häntä kohteliaasti, minkä jälkeen naaras sepitti tälle saman tarinan, jonka oli kertonut partiolle. Minä vain nyökkäilin ja myötäilin häntä ja yritin näyttää siltä, että olin Keijukaisen kumppani, vaikka se saikin oksennuksen nousemaan kurkkuun.

//Keiju? :}
//324 sanaa

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Istuskelu uuvutti miltei jopa enemmän kuin monen päivän käveleminen. Olimme viimeinkin perillä, ja tässä me vain istuimme kuin petoeläintä odottavat saaliit. Hiljaisuuden vallitessa yritin kuvitella mielessäni, millaista elämä Kuolonklaanissa tulisi olemaan. Joutuisin toimimaan muiden käskyjen mukaisesti ja unohtamaan kokonaan sen, että olin yksilö. Tyrskytassun mukaan klaanikissat puolustivat toisiaan ja klaaniaan yhdessä. Kenties sieltä kolli olikin perinyt typeryytensä.
Viimeinkin edessäpäin näkyi liikettä! Harvapuisella alueella liikkui pieni kissajoukko, laskujeni mukaan viisi kissaa. He puikkelehtivat puiden lomassa sulavasti hieman erillään, mutta kuitenkin yhtenä joukkona.
Raidallinen kolli oli esittänyt minulle kysymyksen, joka hänen tapaansa ei ollut sävyltään erityisen ystävällinen. Hän tuntui pilkkaavan minua, joka sai vereni kohisemaan. Pakotin itseni pysymään rauhallisena.
”Minä hoidan puhumisen”, totesin virnistäen. Jos joutuisin olemaan Tyrskytassun seurassa pitkään, tästä pitäisi tehdä hauskaa.
Partio oli havainnut meidät. Kissat olivat valpastuneet ja suuntasivat kohti meitä. Etäisyyttä ei enää ollut paljoa. Ilmassa leijui voimakas kissan tuoksu, joka Tyrskytassun mukaan kuului Kuolonklaanille. Partion johdossa kulki kookas, punaruskea kolli. Kylmä, jäänsininen katse kertoi, ettei hän ollut iloinen näkemästään.
”Mitä erakot tekevät Kuolonklaanin reviirillä?” punaruskea kissa sähähti silmäillessään meidät molemmat läpi. Vilkaisin Tyrskytassua, joka todella aikoi olla hiljaa. Kerrankin.
”Itse asiassa me olemme rajan tällä puolella”, totesin hymyillen ja tarkkailin sivusilmälläni Tyrskytassun ilmeitä. Kollin suupielet nykivät. Hän ei kaiketi pitänyt tavastani aloittaa keskustelu. No, itsepä oli tyytynyt olemaan hiljaa.
”Mutta kuitenkin. Minä olen Keijukainen, ja tässä on kumppanini Tyrsky. Me olemme kuulleet paljon Kuolonklaanista ja tahtoisimme liittyä joukkoonne. Ette kadu, jos päätätte ottaa meidät. Tyrsky on erinomainen saalistaja, ja me taistelemme raivokkaammin kuin viiden kissan joukko. Nämä ruhjeetkin saimme, kun kaadoimme kahdestaan meitä monta kertaa suuremman koiran”, valehtelin rauhallisella äänellä, mutta koko ajan hennosti hymyillen. Kuolonklaanilaisia tuskin vakuuteltaisi hymyllä ja iloisuudella, joten olin päättänyt vähän kehua meitä. Sekaan tietysti mahtui myös muutama valhe. Jos olisimme kumppaneita, kenties klaani huolisi meidät mieluummin mukaansa. Kumppanit nimittäin pystyivät lisääntymään, joka kasvattaisi klaanin jäsenien määrää. Totta puhuen en ikimaailmassa tekisi pentuja Tyrskytassun kaltaisen typeryksen kanssa.
Punaruskea kolli silmäili meitä hetken aikaa, jonka jälkeen tuo kääntyi toisen partiolaisen puoleen. Kyseessä oli toinen punaruskea kissa, joka oikeastaan näytti miltei täysin samalta kuin tämä johtaja. Heidän täytyi olla sukua. Etummainen kissa sanoi jotakin toiselle, joka nyökkäsi.
”Viemme teidät leiriimme. Päällikkömme saa päättää, mitä tekee teidän kanssanne”, punaruskea kissa murahti ja viittoi meidät peräänsä. Annoin kohteliaasti Tyrskytassun mennä edeltä. Päätin, että tästä retkestä tulisi kaikesta huolimatta hauska. Vaikka joutuisinkin nukkumaan kylmässä ja märässä metsässä, saisin ainakin kiusata mielin määrin parasta ystävääni, Tyrskytassua.

//Tyrskyseni? Sori jos meni yli XD
// 398 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Luopio |

Voi miten hienoa. Joutuisinko todella soluttautumaan Kuolonklaanin Keijukaisen kanssa? Muiden läsnäolo olisi tehnyt hommasta edes vähän siedettävämmän, mutta nyt meidän pitäisi vain kestää.
”Teidän kannattaisi lähteä”, murahdin Mäihälle ja kahdelle muulle. Kuolonklaanin partio saattaisi saapua hetkenä minä hyvänsä, enkä uskonut sen ilahtuvan löytäessään viisihenkisen kissajoukon norkoilemasta rajansa tuntumasta.
Tunsin Keijukaisen mulkaisun turkissani poltteluna. Naaras ei pitänyt minusta yhtään sen enempää kuin minä hänestä. Joko pääsisimme tavoitteeseemme asti, tai sitten repisimme toisemme kappaleiksi ennen kuin pääsisimme edes Kuolonklaaniin.
”Tavataan tässä samassa kohtaa parin päivän päästä”, Keijukainen sanoi Arvelle, joka nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Sen jälkeen hän kokosi joukon ympärilleen ja lähti viemään heitä kauemmaksi rajasta. Jäimme katsomaan Keijukaisen kanssa heidän peräänsä, epämiellyttävän hiljaisuuden vallitessa ympärillämme. Ilmassa tihkuva jännitys tuntui raskaalta.
Käänsin kasvoni takaisin Kuolonklaanin reviiriä kohti. Istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälilleni. Minun ei tehnyt mieli puhua Keijukaiselle, eikä hänkään tainnut olla juttutuulella, joten olimme hiljaa. Toivoin vain, että partio löytäisi meidät pian.
Kului jonkin aikaa, ja jalkani alkoivat turtua. Nousin ylös venytelläkseni, kun silmiini osui lähestyviä hahmoja. Keijukainenkin oli valpastunut ja noussut seisomaan. Vaihdoimme sanatta katseita ja jäimme odottamaan, että he saapuisivat kohdallemme.
”Kumpi meistä hoitaa puhumisen?” kysyin vielä ennen kuin kissat olivat kuuloetäisyydellä. Keijukaisen korva värähti suuntaani, mutta hän ei irrottanut katsettaan lähestyvästä partiosta. ”Haluaako arvon kaksijalkalan hallitsija kenties ottaa tämän kunnian?”

//Keiju?
//212 sanaa

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Kallistin päätäni sivuuttaen täysin Keijukaisesta hohkaavan ivan, aivan kuin puhuisin maailman ystävällisimmälle kissalle.
En ollutkaan juuri ajatellut asiaa, mutta tiesin kyllä, että kapinen klaanielämä ei kiinnostanut minua oikeastaan ollenkaan – jos ei sitten laskettu sitä, että klaaniin soluttautuminen antaisi minulle loputtomia mahdollisuuksia leikkiä jotain muuta mitä tosissani olen. Ehkä ottaisin vähän mallia Leopardista ja näyttelisin olevani sinisilmäisyyden ja ehdottoman hyväntahtoisuuden perikuva.
“Mukavaa, että tarjoat minulle vaihtoehtoja”, aloitin ja väläytin Keijukaiselle taas hieman idioottimaisen hehkeän virneeni. Johtajatar Keijukainen oli näyttänyt etääntyneen luonteestaan ylempänä auktoriteettina.
Kohotin katseeni taivaalle ja näytin miettivältä vain pitääkseni odottavaa ilmapiiriä vielä vähän pitempään yllä. Saatoin melkein kuulla Keijukaisen pyöräyttävän silmiään turhutuneena, niin kova sen hetkinen hiljaisuus oli.
“Taidan jäädä arvoisten vanhimpien jäsentemme – vai miksi niitä ikinä kutsuitkaan – seuraan, vaikka tarjouksesi Kuolonklaanin orjaksi ryhtymisestä houkuttaakin ihan järkyttävän paljon”, totesin. Kyllä minä keksisin jotain tekemistä klaanien ulkopuolella, mutta jos aika kävisi pitkäksi, voisin aina heittäytyä hankalaksi tunkeilijaksi tai klaaneja ihailevaksi kulkukissaksi, jonka unelma kävisi toteen jos pääsisi muutamaksi päiväksi majoittumaan klaaniin. Ja ehkä jos oikein hyvälle tuulelle sattuisin, saattaisin toimia Keijukaisen mieliksi ja auttaa hänet vähän lähemmäksi Mesitähteä.
“Mehän tulemme sitten viettämään entistä enemmän aikaa yhdessä”, sanoin hyväntuulisesti kääntyen ensin Leopardin puoleen ja sen jälkeen vilkaisten Arpea etsien ärsyyntymisen merkkejä. Mikä harmi. Hänen korvansakaan ei edes värähtänyt vaan hänen katseensa tarkkaili minua sellaisella sisäisellä rauhalla, että sellainen ei voinut olla millään tavalla normaalia.

//Keiju tai Tyrsky?
223 sanaa

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Tyrskytassy: 22kp! –

Mäihä: 6kp –

Keijukainen: 20kp! –

Corona: 9kp –

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Katsahdin Tyrskytassua, ja katseestani takuulla paistoi inho, jota tunsin ajatellessani metsässä asumista.
”Älä esitä johtajaa, Tyrskytassu. Vaikka oletkin entinen klaanikissa, et selkeästikään osaa tehdä fiksuja päätöksiä. Muistatko, mitä tapahtui kun päätit jotakin sen koiran suhteen?” kysyin ja väänsin kasvoilleni oikein leveän tekohymyn, jonka epäaitouden takuulla huomasivat kaikki, paitsi Leopardi. Naaras hymyili lämpimästi Tyrskytassun vierellä, mutta raidallista kollia ei hymyilyttänyt. Tyrskytassun ilme pysyi kylmänä.
”Ole hyvä ja johda. Se ei ole sitten minun vikani, mikäli tapatat kaikki”, Tyrskytassu lausahti kyynisesti lapojaan kohauttaen. Vilkaisin nopeasti vierelläni istuvaa Mäihää, jonka kasvoille oli piirtynyt tuttu, typerä virne. Nauttiko tuo tohelo ihan oikeasti tästä tilanteesta? Ellei Mäihä olisi ollut niin iso osa pientä joukkoani, olisin iskenyt kynteni kollin takaraivoon ja antanut hänelle opetuksen. Voi, miten minä vihasinkaan muita kissoja!
Mietin hetken ajan vastaustani yrittäen unohtaa vierelläni virnuilevan Mäihän.
”Osa meistä menee Kuolonklaaniin ja loput jäävät sen lähettyville etsimään lisää joukkoja yhteisööni. Mitä enemmän meitä on, sitä helpommin saamme Mesitähden ja tuon suvun kukistettua. Ei ole järkevää asettaa kaikkia joukkoja samaan paikkaan”, totesin nyt rauhallisella äänellä, vaikka todellisuudessa inhosin kaikkea tämänhetkisessä elämässäni. Inhosin Leopardia, Mäihää ja Tyrskytassua, puhumattakaan metsästä, saalistamisesta ja siitä, että jouduin nukkua keskellä märkää metsää! Olisin tehnyt mitä tahansa, jos tämä kapinen Kuolonklaani olisi asunut kaksijalkalassa. Siellä elämä oli niin paljon helpompaa.
”Minä voin jäädä ulkopuolelle”, Arpi ilmoitti rikkoen yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Katseeni siirtyi vaistomaisesti Leopardiin. En antanut naaraalle aikaa ilmoittaa omaa tahtoaan:
”Leopardi jää kanssasi. Hän on tämän yhteisön toiseksi pitkäaikaisin jäsen, joten hän osaa kertoa vastaantulijoille kaiken yhteisöstämme.” Todellisuudessa halusin jättää Leopardin ulkopuolelle vain siksi, ettei hän lörpöttelisi ohi suunsa kuolonklaanilaisille. Yksikin väärä sana, ja suunnitelmani olisi mennyttä. Vaikka Leopardi olikin typerän uskollinen yhteisölle, hän ei osannut pitää suurta suutaan tukossa.
”Entä sinä Mäihä? Lähdetkö minun ja Tyrskytassun mukaan, vai jäätkö tänne nauttimaan muiden ystäviemme seurasta?” kysyin ivallisesti viitaten siihen, miten lämpimät välit valkomustalla kollilla olikaan kaksikon kanssa.
Olin päättänyt lähteä Kuolonklaaniin, koska minun täytyi tietää mitä klaaneissa puuhattiin. Silloin olisin askeleen lähempänä Mesitähden surmaamista ja Eloklaanin viemistä kaksijalkalaani. Täytyisi sinnitellä, sillä tässä maailmassa mikään ei ollut helppoa.

//Mäihää?
// 337 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Luopio |

Tunsin saavani koko ajan lisää energiaa imiessäni sisääni metsän tuttuja tuoksuja. Olimme melkein perillä; pystyin melkein kuulemaan Eloklaanin reviirin poikki virtaavan joen kohinan.
Olin jäänyt katselemaan edessäpäin aukeavaa metsää, kun Keijukaisen yhtäkkinen – muttei suinkaan yllättävä – tyly kommentti keskeytti minut. Mulkaisin naarasta tympääntyneenä, mutta en sanonut mitään, vaan lähdin jatkamaan matkaa. Kaksijalkalan kissat osasivat sitten olla kiittämättömiä. Itsepähän tuo oli halunnut lähteä kostoretkelle, muttei kestänyt pientä märkää ja kylmää. Uskalsin epäillä, selviäisikö tämä sekalainen sakki siihen asti, että ennättäisivät upottaa kyntensä Mesitähden nahkaan.
Jonkin ajan kuluttua saavuimme Ukkospolulle, sille samalle, jonka olin ylittänyt päivänä, jolloin Mesitähti oli minut karkottanut. Hirviöiden katku leijaili harmaan kivipolun päällä sakeana ja tukahduttavana. Onneksi joutuisimme ylittämään sen vain kerran. Sitten olisimmekin jo aivan klaanien reviirirajojen tuntumassa.
Käännyin katsomaan matkaseuruettani. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän riutuneen näköisiä, mutta juuri nyt en aikonut murehtia sitä. Päämääränä oli päästä Ukkospolun toiselle puolelle. Nämä kissat olivat tottuneet ukkospolkuihin ja hirviöihin, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
”No niin, tuon ukkospolun toisella puolella alkavat klaanien reviirit”, aloitin ja korotin ääntäni sen verran, että sain varmasti kaikkien neljän huomion. ”Tietäväthän kaikki, miten ukkospolku ylitetään turvallisesti?”
Kissat katsoivat minua kyllästyneen oloisina. Kaikki paitsi Leopardi, joka vilkuili ohitseni Ukkospolkua kohti. Naaras oli entinen kotikisu, enkä tiennyt, kuinka usein sellaiset kävivät ulkona tai ylittivät ukkospolkuja, joten häntä pitäisi pitää silmällä erityisen tarkkaan. Jos hän hyytyisi kesken matkan nähdessään hirviön, se olisi naaraan loppu.
”Ei kysymyksiä? Hyvä. Eiköhän sitten mennä.” Tassuttelin Ukkospolun reunaan ja kyyristyin. Katsoin kumpaankin suuntaan: ei hirviöitä. Painoin vielä ehjän korvani kivipintaa vasten ja kuulostelin mahdollisia lähestyviä ääniä: ei mitään. Ukkospolku olisi turvallista yrittää juuri nyt, mutta tilanne saattaisi muuttua millä hetkellä tahansa.
”Kun sanon ’nyt’, juoskaa niin lujaa kuin käpälistä lähtee”, sanoin ja vilkaisin jokaista varmistaakseni, että he olivat ymmärtäneet asian. Keijukainen näytti turhautuneelta. Pystyin melkein kuulemaan hänen ajatuksensa, kun tuo mielessään kävi läpi erilaisia tapoja solvata minua. Estin itseäni pyörittelemästä silmiä, ja keskityin olennaiseen. Tuo keltanokka ei voinut kuvitellakaan, montako kissaa hirviö oli vienyt tällä reitillä. ”N-Y-T, nyt!”
Kaikki nelistivät Ukkospolun poikki niin nopeasti kuin pääsivät. Ylitys onnistui moitteetta, ja vähän ajan kuluttua Ukkospolkua pitkin huristeli jo useamman hirviön letka. Ne eivät huomanneet meitä, ja uskoin meidän olevan turvassa, vaikka jäisimmekin vähän lähemmäksi Ukkospolkua suunnittelemaan seuraavaa siirtoamme.
”Paras mahdollisuutemme on suunnata Kuolonklaaniin”, tuumasin ääneen ja käännyin samalla Keijukaista kohti. ”Voisimme jäädä sen rajalle odottamaan rajapartiota ja pyytää heitä viemään meidät mukanaan leiriinsä.”

//Keijukainen ja Mäihä?
//392 sanaa

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Avasin silmäni ja yllätyin minua ympäröivästä silmiä särkevästä kirkkaudesta. Siristin silmiäni ikään kuin se auttaisi siedättämään hohtavaa valoa ja lopulta ymmärsin, mistä oli kyse. Lunta? Hymy valui kasvoilleni hitaana, mutta sitäkin leveämpänä.
Nousin nopeasti ylös ja otin muutaman loikan kevyelle lumipeitteelle unohtaen sen kylmyyden. Sitten haikeus alkoi pirstoa iloani. Olisin halunnut jakaa tämän hetken veljeni kanssa.
Matkamme oli kestänyt jo monia kuita ja välillä epätoivo koputteli alitajunnassani, mutta vielä tähän päivään mennessä en ollut päästänyt sitä sisälle. Ei, vielä olisi toivoa. Ehkä huomenna alamme nähdä jotakin tuttua. Niin ajattelin joka päivä. Ajattelin Myös Merkuriusta ja ystäviäni usein siitä huolimatta, kuinka kauan jo olin ollut erossa heistä.
Kuulin kevyitä askeleita kun Fetus asteli unisena nukkumapaikkanamme käyttämän kuusen alta. Oksa heilahti ja turkilleni tippui märkä lumipaakku.
“Hei!” ärähdin loukkaantuneena pilke silmäkulmassani. Ravistin turkkiani ja läpsäisin oksaa naaraan suurikorvaisen hahmon yläpuolella.
“Haluatko kuolla vai mikä sinua riivaa?” naaras äyskähti, vaikka olinkin näkeväni hänen suupielessään pienen hymähdyksen kulman.
Matkamme aikana Fetuksella ja minulla ei ollut ollut kuin vain toisemme ja sen takia me olimme lähentyneet hurjasti – odottamatonta kyllä. Naaras kävi edelleen hermoilleni, mutta yksinkertaisesti olin löytänyt jotain mistä pidin hänessä. Se ei silti poissulkenut jatkuvaa kinasteluamme tai sitä, että kumpikin päällepäin esitti inhoavansa toinen toistaan.
Fetus alkoi sukimaan turkkiansa nopein kielen vedoin. Minä kohotin katseeni taivaalle, jota peitti loputtoman pitkältä näyttävä yhtenäinen pilvimatto, joka enteili lumi- tai räntäsadetta. Tiesin, ettei satanut lumi kestäisi kauaa, niin kosteaa se oli.
“Minä käyn katsomassa jos löytäisin jotain syötävää. Jatketaan matkaa päivemmällä”, sanoin asettuen pitkään venytykseen lihasteni vetreyttämiseksi. Kylmä tuntui tekevän olon kankeaksi varsinkin kun oli nukkunut yön tiukalla kerällä yrittäen pitää lämpöä itsellään. ja sitten suuntasin lumiseen metsään.

Kuten olin arvellutkin lumi oli alkanut sulaa kovaa vauhtia ja nyt se paljasti jo altaan ruohomättäitä ja aluskasvillisuustuppoja. Ilma ei ollut enää yhtä kylmä kuin aamulla vaan enemmänkin kostea ja ilmassa leijaili leppeä tuuli, mikä havisutti puiden oksia.
En ollut saanut yhtikäs mitään kiinni. Metsä oli tuntunut oudon hiljaiselta ja pysähtyneeltä. Sitten olikin käynyt ilmi, että aivan pesäpaikkamme lähellä parveili kaksijalkoja kirkkaanväristen hirviöittensä kanssa tuhoamassa metsää. Niinpä vaelsimme nälkäisinä.
“Tuo kivi näyttää ehkä vähän tutulta”, tokaisin ääneen ajatellen. Tällaista matkantekomme oli. Arvailua siitä, että olimmeko löytäneet metsän ja meille tutut alueet. Tähän mennessä olimme aina olleet väärässä ja silmiemme eteen oli auennut aina vieraat näkymät.
“Niinhän ne aina tuntuvat näyttävän”, Fetus totesi kyllästyneen oloisena. Kohautin lapojani.
Ja niin me jatkoimme matkaa, joka oli jatkunut jo ikuisuuden ja saattaisi kestää loppuelämämme.

//401 sanaa

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Olimme jatkaneet matkaamme ja ikäväkseni jättäneet kaksijalkalan turvalliset kujat taaksemme. Kaksijalkalan matalat kivipesät näkyivät vielä juuri ja juuri puiden latvojen takaa, mutta pian ne katoaisivat kokonaan näkyvistä. Olimme saaneet nukkua yömme rauhassa. Pakko myöntää, että olin nukkunut erinomaisen hyvin.
Kuljin varovaisesti eteenpäin korkeiden puiden lomassa ja tarkkailin herkeämättä ympäristöäni. Tyrskytassu johdatti pientä joukkoani eteenpäin aivan rentona, kuin olisi saapunut kotiinsa. Kaksijalkalassa klaanikissa oli ollut varsin kireän oloinen, mutta metsässä hän oli elementissään. Ilokseni huomasin, ettei myöskään ystäväni Mäihä näyttänyt pitävän siitä, että olimme astuneet tähän kylmään, vaaralliseen metsään. Arpi kulki joukon perässä yhtä ilmeettömänä kuin aina. En tiennyt, pelottiko oranssia kollia mikään. Hän oli aina varsin ilmeetön, jopa silloin kun koira oli käynyt kimppuumme.
Leopardi sen sijaan oli taaskin oma typerä itsensä. Naaras katseli minne sattuu, välillä maahan, ympärilleen ja toisinaan taivaalle. Hän ei tuntunut piittaavan siitä, että olimme tuntemattomalla alueella, jossa jokainen oksan rasahdus saattoi olla varoitus tulevasta hyökkäyksestä.
”Leopardi, keskity ja tarkkaile ympäristöäsi. Älä ole omissa maailmoissasi”, sanoin laikukkaalle naaraalle ja loin tuohon tiukan katseen. Leopardi katsahti minua nopeasti ja nyökkäsi.
”Täällä on vain niin kaunista, että on vaikeaa keskittyä muuhun”, naaras naurahti. Muita ei naurattanut. Käänsin katseeni Mäihään, sillä odotin kollin keksivän jotakin muka hauskaa tähän väliin, mutta hän pysyi hiljaa. Mikä pettymys.
”Kauanko tämä matka vielä kestää?” kysyin Tyrskytassulta turhautuneena. Kolli vilkaisi minua ja käänsi sitten pohtivan näköisenä katseensa eteenpäin.
”Hyvällä tuurilla huomisen jälkeen”, tummanruskea kolli sanoi mietteliäänä.
”Onko välissä yhtäkään kaksijalkalaa, jossa voisimme majoittua?” kysyin toiveikkaana. En halunnut olla metsässä yhtään sen enempää mitä oli pakko. Tyrskytassu pudisti päätään.
”Tästä eteenpäin on vain metsää, kunnes tulemme Eloklaanin reviirille”, raidallinen kissa ilmoitti. Niinpä tietenkin. Elämäni oli kamalaa.

Aamu vaihtui päiväksi ja päivä illaksi. Iltaa seurasi yö, jonka vietimme tunkkaisessa, vanhassa ketunkolossa. Tyrskytassu oli vakuuttanut, että pesä oli ikivanha ja käyttämätön, mutta en luottanut tuon kissan sanaan. Vasta silloin, kun Arpi oli todennut saman, olin suostunut asettumaan pesään yöksi. Valikoin itselleni mielestäni parhaan paikan pesän perältä. Jos kettu sattuisi hyökkäämään, muut kuolisivat ensin. Leopardi otti paikan aivan pesän uloskäynniltä.
”Varo, ettei kettu nappaa sinua”, Mäihä oli sanonut. Leopardi oli pelästynyt ja kieltäytynyt nukkumasta pesän sisäänkäynnin lähellä. Juuri huonoimmalla hetkellä leopardilaikukas naaras oli löytänyt oman tahtonsa. Katastrofi olisi ollut lähellä, ellei Tyrskytassu olisi luvannut naaraalle omaa paikkaansa kolon keskiosasta. Leopardi oli ollut kuin pieni pentu. Hän oli itkenyt, ettei pysty nukkua, jos kettu viekin hänet nukkuessaan. Siinä vaiheessa olisin halunnut repiä Mäihältä korvat päästä.
Yön nukuin huonosti, jos edes nukuin. Se kuitenkin vaihtui aamuun, jolloin Arpi ja Tyrskytassu saalistivat meille ruokaa.
”Klaanissa joudutte itse saalistamaan omat ruokanne”, Tyrskytassu oli sanonut kuullessaan, ettei meillä muilla ollut tietoakaan siitä, miten metsässä oli tapana hankkia ruokaa.
Kun olimme syöneet pienen aamiaisen, matka jatkui taas. Kaikki vaikuttivat väsyneiltä, eikä kukaan sanonut oikeastaan mitään ennen aurinkohuippua, jolloin Leopardi yritti viritellä jotakin keskustelua. Se oli päättynyt lyhyeen, kun käskin naarasta olla hiljaa ja keskittyä ympäristön tarkkailemiseen.
”Minä muistan tämän paikan”, Tyrskytassu sanoi, kun pääsimme pienelle aukiolle keskellä metsää. Aukiolla kasvoi korkeita heiniä ja muutama kukkanen, jotka tosin olivat lehtikadon myötä kuivuneet ja kuolleet.
”Kuljin tästä ensimmäisenä päivänäni. Olemme pian perillä”, raidallinen kolli ilmoitti ja nosti katseensa eteenpäin metsän siimekseen. Olettiko hän näkevänsä jotakin ikuisuuksiin jatkuvan metsän läpi? En usko, että se oli mahdollista.
”Älä pysähtele, vaan jatka matkaasi sitten”, käskin ärsyyntyneenä. Minulla oli nälkä. Nälkä oli varjostanut matkaa koko ajan. Olimme syöneet vähän ja liikkuneet paljon, eikä kylmyys auttanut ollenkaan. Lisäksi ikävöin omaa kotiani. Kaksijalkalassani kaikki oli niin paljon paremmin kuin täällä.

//Mäihä tai Tyrsky?
// 568 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Luopio |

Mietin, mitä vastaisin Mäihälle. Loppujen lopuksi, mitä hän muka tekisi tiedolla siitä, minkälaista elämäni klaanissa oli ollut ennen tätä kaikkea tai mikä oli oikeasti johtanut karkotukseeni?
”Kun olin – vahingossa – tappanut Karpalonenän, yritin peitellä tekoani muilta. Sysäsin syyn rajanaapuriklaanillemme, ja alkuun minua uskottiinkin, mutta sitten emoni ilmiantoi minut koko muun klaanin kuullen ja Mesitähti raivostui, mikä oli tietenkin ymmärrettävää, sillä olinhan juuri riistänyt hänen poikansa hengen.” Kynteni olivat liukuneet huomaamattani esiin. Koukistelin niitä samalla kun puntaroin mielessäni seuraavia sanojani. ”Ehdin elää neljännesosakuun aivan omillani. Se ei ollut mitään herkkua. Klaanikissat ovat keskenään hyvin läheisiä ja öisin me nukuimme melkein yhdessä kasassa. Jos kulkukissan aivosi voivat mitenkään kuvitella, miltä saattaisi tuntua joutua sysätyksi yksinään täysin vieraaseen ympäristöön, ilman ketään tai mitään, alat päästä asian ytimeen. Minun ja emoni välit eivät olleet mistään parhaimmasta päästä ennen karkotustanikaan, mutta nyt haluan vain kostaa. Haluan, että hän saa tietää, miltä tuntuu, kun kaikki toivo on mennyttä.”
En olettanutkaan Mäihän ymmärtävän. Mutta kerran kun hän oli erehtynyt kysymään, mistä kaikki tämä johtui, oli yhdentekevää purkaa vähän omaa mieltä jollekulle. Vaikka Mäihä ei ehkä ollutkaan paras kissa siihen.
”En ehkä ole enää klaanikissa, mutta yritän silti noudattaa soturilakia – ainakin niin hyvin kuin vain näissä olosuhteissa pystyn. Eikä soturilakiin kuulu tovereidensa hylkääminen hädän hetkellä”, lopetin avautumiseni. Ennen kuin Mäihä ehti avata suutaan sanoakseen mitään, Leopardi loikki sisälle hirviön pesään. Laikukkaalla naaraalla oli mukanaan kimpale jotakin, joka haisi etäisesti kalalta. Vaihdoimme Mäihän kanssa katseita.
Nousin tassuilleni ja venytin käpäläni pitkälle eteen. ”Meidän on parasta mennä, mikäli haluamme saada tuosta klöntistä jotakin”, murahdin edelleen ylemmällä tasolla kiikkuvalle kollille.

//Mäihä? Keijukainenki saa jatkaa
//258 sanaa

//Kirjoittaja: Lonely Warrior

//Erakko |

Kallistin päätäni hieman ja katselin Tyrskytassua hetken arvioivin silmin. Hän oli saanut tänään osakseen Keijukaisen epäsuosion, joka saattoi – tai sitten ei – käydä kissan kunnian päälle. En osannut vielä sanoa minkälaisia kissoja Tyrskytassu oli, mutta ei hän nyt suoranaisen hyväntuulisesti tämänhetkiseen tilanteeseen näyttänyt suhtautuvan.
Kolli oli esittänyt kysymyksen liittyen motiiveihini täällä oloon ja osoittanut muutaman osuvan syytöksen uskollisuuteeni liittyen.
“Loistavaa havainnointia”, sanoin kuin maistellen sanoja suussani, “olet oikeassa. Minua ei oikeastaan kiinnosta jos päätät jäädä seuraavan hirviön alle vai et, kunhan et raahaa minua mukanasi.
“Ja voin puhtaasti myöntää, että alkuperäinen syyni Keijukaisen ja hänen alaistensa,” sanavalintani oli puhdasta provosointia,” joukkoon jäämiseen oli täysin itseni hengissä pitäminen. Nyt minua vie enemmänkin eteenpäin puhdas konfliktin nälkä. Kuka nyt ei haluaisi nähdä kuuluisan Mesitähden ja ihanan Keijukaisemme kohtaamista?”
Kierähdin makaamallani tasolla saadakseni paremman asennon katsella alempana olevaa Tyrskytassua. Katsoin häntä kuin arvioiden, antaen silmieni tutkia jokaisen yksityiskohdan hänen turkissaan.
“Entäs sinä Tyrskytassu, meidän ihka oikea vahinko-murhaajamme, mikä sinut sai ottamaan osaa tähän leikkiin? Sinulla on varmaan joku oikein oikeudenmukaisuudellaan loistava syy tähän, eikö olekin? Vai mikä se muiden puolesta uhrautuminen siinä kohtaamisessa koiran kanssa oli?” kysyin. Kolli oli kuitannut temppunsa Keijukaiselle vain toteamalla sen olleen vanha tapa. Minulle se ei riittänyt. Kai sillekin oli jokin syy, ellei sitten mitään järkevää niin sitten jonkin sorttinen hurskastelu tausta ajatuksenaan.
“Se temppu kyllä saa sinut näyttämään pyhimykseltä jos sitä havittelit – vähän ehkä tärähtäneeltä, mutta jokaisessa vikansa”, sanoin kevyellä äänensävyllä. Minusta olisi oikeasti kiinnostavaa tietää jotain hieman enemmän hänestä, sillä kaiken kaikkiaan tiesin todella vähän. No, tietenkin tarinan hänen menneisyydestään ja niin edespäin, mutta en oikeastaan osannut vielä sanoa mitä tämän tuttavan numero neljä päässä liikkuikaan.

//Tyrsky? (Tää oli taas vähän tämmönen lämmittelytarina muutamien päivien tauon jälkeen :’D)
269 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Luopio |

Keijukainen katsoi suuntaani syyttävästi. Hänen otsassaan komeili tuore viilto, josta saattaisi jäädä arpi. Eikä naaras vaikuttanut olevan mielissään siitä. Ei se minun vikani ollut, että nämä typerykset olivat päättäneet poiketa kaksijalkalaan, koska eivät viihtyneet metsässä. Koirista oli riesaa vain siellä, missä oli kaksijalkoja – kyllä noiden se pitäisi tietää.
Tuhahdin itsekseni, käännyin mittailemaan katseellani yläpuolellani olevaa tasoa ja koukistin lonkkani hyppyyn. Laskeuduin tahriintuneelle puupinnalle hieman kömpelösti ja sävähdin kyljessäni tuntuvaa vihlaisua. Yritin seisoa mahdollisimman suorassa ja näyttää siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Siitä huolimatta minusta tuntui, että jokaisen paikallaolijan katse oli kohdistunut minuun.
Käännyin tason päällä ympäri ja taittelin käpäläni jokseenkin vaivalloisesti alleni. Keijukainen ja Arpi olivat edelleen lattialla ja juttelivat jostain päät lähekkäin ja matalalla äänellä, hännät keskittyneesti huiskien. Välillä Keijukainen vilkaisi minuun päin, mikä saattoi johtua siitä, että heidän asiansa koski jollain tapaa minua, tai sitten häntä vain ärsytti se, että tuijotin.
Mäihä oli vallannut itselleen paikan ylemmältä tasolta, joka sijaitsi melkein omani vieressä. Kolli katseli kiinnostuneena lattialla olevia kissoja, mutta käänsi sitten yhtäkkiä silmänsä minua kohti, mikä sai minut – noloa kyllä – säpsähtämään vähän. Toivoin, ettei kolli ollut huomannut sitä, mutta hänen kasvoilleen hitaasti leviävä virnistys kertoi muuta. Painoin korvani luimuun ärtyneenä ja katsahdin muualle.
”En minä pure”, Mäihä sirkutti. ”Vaikka saatanhan minä teidänlaisille klaanikissoille näyttää hieman uhkaavalta.”
Heilautin ehyttä korvaani ja siirsin huomioni jälleen likaisenvalkoiseen kollikissaan. En saisi tuota naljailua loppumaan, ellen keksisi jotakin puheenaihetta – toisaalta torailu jatkuisi varmaan siitä huolimattakin, sillä kolli tuntui rakastavan muiden kiusaamista ystävällisiin lausahduksiin piilotetuilla solvauksillaan.
”Kuule, miten sinunkaltaisesi kissa päätyi Keijukaisen matkaan?” kysyin aikomaani terävämmin. Minua tympäisi edelleen se, miten hän ja Leopardi olivat helposti ottaneet jalat alleen ja jättäneet meidät yksin koiraa vastaan. ”Vaikutat kissalta, joka pelastaa aina ensin oman turkkinsa ja vasta sitten harkitsee muiden auttamista. Yleensä sellaiset viihtyvät parhaiten yksinään. Mikä siis on sinun motiivisi olla mukana tässä yhteisössä?”

//Mäihä?
//301 sanaa

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Mäihä: 39kp! –

Tyrskytassu: 36kp! –

Keijukainen: 34kp! –

Nefiri: 25kp! –

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko |

Katselin hirviönpesää mietteliäänä. En ollut aiemmin nukkunut sellaisessa. Oikeastaan viime yö oli ollut ensimmäiseni, kun en ollut nukkunut omalla vuoteellani ränsistyneessä kaksijalanpesässä.
Tämän pesän ovea ei saanut kiinni, eikä sitä oikeastaan tainnut edes olla. Valtava aukko ammotti pesän seinässä huutaen jokaista ohikulkevaa kaksijalkalaa, koiraa, kissaa ja mitä tahansa otusta sisään. Ulkona oli alkanut tupruttaa lunta. Valkea lumihiutaleet erottuivat tummassa taustassa hyvin, etenkin kun muutama himmeävaloinen kadun tähti valaisi maata. Tämä kaksijalkala oli huomattavasti huonokuntoisempi kuin omani, olin todennut sen jo moneen kertaan. Sääli niille, jotka täällä joutuivat asumaan. Voisin joku kerta kiertää tämän kaksijalkalan ihan kunnolla ja ottaa mukaani kaikki, jotka haluaisivat nähdä oikean kaksijalkalan.
”Tämä kelvatkoon. Nukutaan pois maantasolta, jotta mahdolliset pedot eivät saa meitä hampaisiinsa”, lausahdin ja kohotin katseeni seinällä oleviin tasoihin.
Vatsani huusi tyhjyyttään. Ruokaa ei juurikaan ollut löytynyt. Sen jakaminen oli vaikeampaa, kun meitä oli useampi, eivätkä kaikki edes osallistuneet ruuan hankintaa.
”Minullakin on nälkä”, vierelleni astellut Leopardi totesi ilmeisesti kuultuaan vatsani murinan, ”voisin käydä katsomassa, josko täällä olisi mukavia kaksijalkoja. Heiltä saa usein ihan syömäkelpoista ruokaa.”
Leopardilaikukkaan ystäväni ilme oli vilpitön, viaton ja huolehtivainen. Sellainen meidän Leopardimme oli.
”Jos vain viitsit, se olisi mahtavaa. Et taida tarvita ketään mukaasi, kun sinulla on noin pitkät jalat. Pääset livahtamaan ketä tahansa karkuun milloin vain”, lausahdin epämääräisen ystävällisellä äänellä sarkastisesti, muttei Leopardi näyttänyt ymmärtävän sitä. Naaras vain hymyili otettuna siitä, miten olin häntä kehunut. Todellisuudessa olin vain viitannut siihen, miten naaras oli jättänyt meidät ja juossut karkuun koiran tullessa paikalle.
”Kiitos! Minä etsin kaikille jotakin”, naaras lausahti ja lähti jo pois. Kissa katosi lumisateeseen.
Kun naaras oli kadonnut näköpiiristäni, pyyhin hymyn kasvoiltani. Otsaani jomotti kovasti. Verenvuoto oli jo tyrehtynyt, mutta kipu ei tuntunut laantuvan. Tiesin, että joillakin kaksijaloilla oli outoja laattoja, jotka näyttivät oman heijastukseni. Se oli vähän kuin tyyni vedenpinta, mutta kuitenkin ihan erilainen. Tahdoin nähdä, mitä kamaluuksia koira oli tehnyt upeille kasvoilleni.
”Mitä sinä etsit?” oman nukkumapaikkansa löytänyt Mäihä kysyi ja roikotti päätään tasolta kohti lattiaa. Vilkaisin mustavalkoista kollia ja jatkoin hirviönpesän kiertämistä. Bingo! Heijastava asia löytyi eräästä nurkasta. Se oli särkynyt, mutta siitä näki itsensä tarpeeksi selvästi.
”Tätä”, totesin ja keskityin katsomaan itseäni. Otsassani oli syvä haava, joka kulki viistoon miltei koko otsani halki. Kauniit kasvoni olivat pilalla.
”Se lisää vain uskottavuuttasi ja kertoo siitä, että olet selviytyjä”, taakseni ilmestynyt Arpi totesi rauhallisella äänellä, ”etsitään huomenna joitakin yrttejä, joilla voisimme parantaa tuon. Eräs kissa opetti minua joskus matkallani, ja ne opetukset olivat varsin arvokkaita.”
Joku muukin näytti olevan kiinnostunut haavojen parantamisesta. Tyrskytassu katsoi meidän suuntaamme peittelemättä epämiellyttävää tuijotustaan. Jos kolli toivoi, että Arpi voisi parantaa hänenkin haavansa, hän oli väärässä! Tyrskytassu saisi vielä kärsiä sen vuoksi, että oli pilannut kasvoni.

//Mäihä tai Tyrsky?
// 435 sanaa

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Luopio |

”Kunnia” tai ”itsepuolustus” ei selvästikään kuulunut kulkukissojen sanavarastoon. He olivat noin vain olleet valmiita pötkimään pakoon vaaralta. Näinkö helposti joku pahainen hurtta heidät säikäytti? Sanokaa minun sanoneen, näistä kissoista ei olisi klaanikissoiksi.
Olisin halunnut tiuskaista todelliset ajatukseni näiden tomppeleiden naamalle, mutta tiesin, ettei se olisi hyödyttänyt mitään: raidallinen kissa ei päässyt raidoistaan, eikä kulkukissa voinut ymmärtää klaaneissa arvostettavia asioita, vaikka ne olisi kerrottu tavuttamalla. Kinasteleminen vain saisi kaikki entistä ärtyneemmiksi ja kerryttäisi aikaa, jonka kesti päästä Eloklaanin reviirille.
”Se oli vanha tapa”, tyydyin lopulta murahtamaan, ja silmäilin minuun katseensa kohdistaneita kissoja tympääntyneesti. ”Ensi kerralla kipitän kiltisti teidän muiden mukana pensaan alle piiloon isolta pahalta hauvalta”, lisäsin yrittämättä kätkeä pisteliästä sävyä sanoissani. Kuulin Mäihän hörähtävän huvittuneesti, ja pystyin katsomattakin kuvittelemaan hänen kasvoilleen sen saman typerän virneen, jonka tuo aina otti ennen kuin oli lausumassa jotain nasevaa tai jättämässä kavereitaan ison, pelottavan koiran armoille.
”Meidän kannattaisi varmaan etsiä suojaa yöksi”, Arpi sanoi sivuuttaen äskeisen kommenttini, ja hän tuntui osoittavan sanansa Keijukaiselle, joka nyökkäsi mietteliään näköisenä. Aivan: olimme kaksijalkalassa, joten hän sai taas johtaa. Hiphei ja hurraa. Miten odotinkaan sitä, että pääsisimme takaisin metsään ja saisin johdattaa heidät tahallaan vaikeakulkuisimpia reittejä pitkin entiseen kotiini.
”Lähdetään”, Keijukainen ilmoitti, loi minuun vielä närkästyneen silmäyksen ja kokosi hännänhuiskaisulla kissat mukaansa. Hänen ja Arven johdolla kulkukissat sukelsivat kivimetsään, jonka äänet ja hajut aiheuttivat minulle jo valmiiksi päänsäryn.
Löntystelin joukon hännillä. Jokainen lihakseni huusi kivusta ja yritti pakottaa minua pysähtymään, mutta nyt ei voinut levätä. Minulla ei ollut aikomustakaan paljastaa heikkouttani noille kirpunsyömille kateille. He eivät olleet arvostaneet ponnistelujani heidän eteensä metsässä tai koiraa vastaan, joten heiltä tuskin heruisi myötätuntoa loukkaantumisellenikaan.
Vain Leopardi ja Mäihä olivat säilyneet vahingoittumattomina. Leopardipilkkuinen naaras hypähteli kevyesti Mäihän vierellä ja pyöritteli päätään ympäriinsä katsellessaan uutta maisemaa selvästi piristyneempänä. Välillä hän erehtyi vilkaisemaan hartiansa yli minuun päin, mutta tuima tuijotukseni sai hänet kääntämään kuononsa nopeasti takaisin menosuuntaan.
Arpi ja Keijukainen löysivät meille väliaikaisen suojapaikan läheltä kaksijalkojen omituisia pesiä. Oloni ei ollut mikään mukavin näin lähellä vihollista, mutta tässä ympäristössä ollessani minulla ei tainnut olla juuri varaa valittaa. Seuraisin kulkukissoja ja antaisin heidän huolehtia siitä, että pysyisimme elossa.
Tila, johon olimme saapuneet, oli iso ja luonnottoman särmikäs. Pitkin seiniä oli eritasoisia ja -kokoisia tasoja, joiden päällä lojui painavan näköisiä esineitä, jotka kai kuuluivat kaksijaloille. Kaikkialla haisi sama katku kuin Ukkospolulla, enkä osannut heti yhdistää sitä mihinkään, ennen kuin Arpi valotti asiaa:
”Tämä on hirviön pesä.”
Leopardi vetäisi henkeä järkyttyneesti. ”Missä se hirviö on nyt? Pahastuukohan se, jos lainaamme vähän sen pesää?” Naaraan kulmat olivat huolestuneesti kurtussa ja hän vilkuili vuoron jokaista kissaa.
”Haju on laimea, joten se ei ole ollut täällä vähään aikaan. Uskoisin, että täällä on turvallista nyt”, Arpi tuumasi ja kääntyi sitten katsomaan Keijukaista odottavasti. Kaikkien päät kääntyivät harmaaseen naaraaseen, joka tuntui nauttivan valta-asemastaan.
Revennyttä korvaani kirveli, ja kyljessäni tuntui kuumottavaa kipua sen hiissauduttua kiveä vasten pudotessani koiran selästä aiemmin. Jos kulkukissapäällikkö ei hyväksyisi tätä paikkaa leiriksemme, joutuisimme taas ulos koirien ja kaksijalkojen armoille.

//Keiju ja Mäihä?
//481 sanaa