Kujakissayhteisön tarinat

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Elämä kujakissayhteisössä alkoi tuntua jo normaalilta ja hieman tylsältä. Olin alkanut päivä päivältä toivoa enemmän, että jollain ihmeellä Päivänsäde alkaisi luottaa minuun – ja Lunaan – ja antaisi vapauden tehdä paljon enemmän kuin tällä hetkellä.
Ryhdyin sukimaan turkkiani. Mitään ei oikein ollut meneillään. Tällaista se elämä tuppasi olla. Yksitoikkoista ja ehkä hieman tylsää. Mitään ei oikein koskaan tuntunut tapahtuvan yhteisössä tai oikein muutenkaan. Kaikki tuntui vain aina pysyvän tismalleen samana.
“Laku! Haluaisitko syödä jotain? Minun täytyy pian lähteä kujapartioon ja ajattelin ottaa hieman jotain purtavaa ennen sitä ja mietin, että olisiko sinulla nälkä?” Luna kysyi yhtäkkiä. Käänsin katseeni valkeaan naaraaseen ja hymyilin.
“Toki, miksikäs ei”, vastasin rennosti, nousin ylös, venyttelin makeasti ja tassutin sitten kumppanini perässä ruokailemaan. Hän oli jo valinnut jotain syötävää meille ja selkeästi vain oli odottanut, että tulisin ruokailemaan hänen kanssaan.
“Miltä elämä täällä on sinusta alkanut tuntua?” Luna kysyi syötyään pari haukkua näistä tähteistä, joita oli kerätty.
“Melko tavanomaiselta. Ei sillä ettenkö haluaisi palata vanhaan. Tekisin melkeimpä mitä vain, jotta voisin palata takaisin kaksijalkojemme luokse”, nau’uin madaltaen ääntäni, jotta muut kissat eivät huomioisi kommenttiani. Luna nyökkäsi ja sen jälkeen söimme täydessä hiljaisuudessa, kunnes hänen täytyi lähteä.

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Kakarat olivat ylittäneet odotukseni – jotka totta puhuen eivät olleet olleet kovin korkealla alun alkaen – suoriutumalla ikkunalle ilman suurempaa sähellystä. Jopa yksisilmäinen Mirri oli loikkinut matkan oikein mallikkaasti näkörajoitteestaan huolimatta. Hyvä niin. Jos kaksikko olisi paljastunut täysin toivottomiksi tapauksiksi jo ensi hännänmitoilla, heidän raahaamisensa tänne asti olisi ollut silkkaa ajanhukkaa. Halusin joukkoihini osaavia kissoja, joista voisi olla Yhteisölle oikeasti hyötyä, en mitään kyvyttömiä surkimuksia, joiden ainoa tehtävä tässä todellisuudessa oli olla vain muiden tiellä.
“Hienosti suoriuduttu”, kehräsin nuoremmille naaraille ehtiessäni näiden vierelle ikkunalaudalle. Kumpikin katseli minua epäluuloinen kiilto silmissään. Heidän pelkotuoksunsa leijaili laimeana ilmassa, vaikka pennut yrittivät selvästi leikkiä rohkeampaa kuin olivati.
Pidin pelokkaista kissoista. Heitä oli helpompi ohjailla kuin itseään täynnä olevia luupäitä, jotka luulivat olevansa voittamattomia. Yleensä jälkimmäiset päätyivät nopeasti mullan alle ryhtyessään typeryyttään koettelemaan onneaan kanssani. Olisin helposti voinut kieputtaa uudet tulokkaat pikkuvarpaani ympärille kovistelemalla ja uhkailemalla, mutta sillä tavoin ei luotu kestäviä suhteita. Kenties näistä kahdesta saisin itselleni kivan pienen projektin. Mikäli lopputulos olisi tyydyttävä, voisin harkita väkivallalla uhkailemisen vähentämistä uusia jäseniä rekrytoidessa. Jos taas ei, niin, noh… vanhat tavat kunniaan!
Luikahdin särkyneen lasin raosta sisälle pesään. Loikkasin alas lattialle ja jäin odottamaan, että Mirri ja Roihu työntyivät perässäni. Kaksikko katseli ympärilleen kissojen täyttämässä tilassa silmät suurina ja toisiaan vasten painautuneina. He näyttivät ihan eksyneiltä pöllönpoikasilta.
Arpi huomasi meidät ensimmäisenä. Käskin häntä hakemaan meille syömistä ruokakasasta ja tuomaan sen yläkertaan. Halusin keskustella naaraiden kanssa kaikessa rauhassa, päästä paremmin heidän päidensä sisään.
“Tulkaa, teillä on varmasti jo kaamea nälkä”, kutsuin nuorempia kissoja hännälläni tulemaan perässäni. Tassutin lattian poikki portaikon juurelle ja lähdin loikkimaan ylöspäin. Pian kuulin askelmilta jäljestäni vaimeita tömähdyksiä; naaraat ottivat mallia esimerkistäni.
“Tämä tässä on minun valtaistuinhuoneeni”, esittelin alakertaa huomattavasti pienempää tilaa ylpeänä vierailleni. “Mitä pidätte siitä?”

//Mirri?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Soturikissa

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Olin käynyt kertomassa Cosmokselle tutkimuksistani joissa olin huomannut että Laku olisi mahdollisesti meidän puolella.
”Uskotko että saat käännytettyä hänet kunnolla Päivänsädettä vastaan, niin että hän huomaisi kuinka surkea johtaja Päivänsäde on.” Kuuntelin tarkasti Cosmoksen suunnitelman.
”Kuvittelen että se onnistuu, luulen että minun pitäisi tästä häipyä jotta kukaan ei ala epäilemään.”
”Voithan sinä jäädä, ei kukaan epäile jos me vain hieman juttelemme, sehän on vain omituista jos lähdet pois luotani yhtäkkiä.” Cosmos sanoi yllätyksekseni.
”Niin no toisaalta, ja ainahan voimme valehdella jos joku tulee kyselemään.” Naurahdin. Yritin nostaa tassuani jotta voisin puhdistaa itseäni. Tunsin, että tassuni jäi maahan kiinni, nytkäytin sen nopeasti poissa maasta jotta kukaan ei huomaisi. Nuolaisin tahmaa muutaman kerran, ”Vihdoinkin tuo tahma on poissa.” Tuhahdin hetken päästä puoliääneen.
”Mikä on poissa?” Cosmos kysyi, hän oli ilmeisesti huomannut tahman.
”Yksi juttu tassustani. Muuten voitaisiinko mennä huomenna partioon joidenkin muiden kanssa?” Vaihdoin puheenaihetta, en ollut varma että halusinko Cosmoksen kanssa oikeasti partioon mutta ainakin oppisin hänestä jotain uutta, joka voisi tulla hyödyksi joskus myöhemmin.
//Cosmos
//Voit päättää haluaako Cosmos tulla Ametistin kanssa partioon, mulle on ihan sama.

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Ruusunen istui ulkona tuulen pörröttäessä hänen turkkiaan. Hän katseli taivaalle ja pohti tulevaa. Kuinkakohan kauan hän tulisi elämään tällaista elämää? Nyt kun kujakissayhteisö ei ollut enää missään aikeissa sotkeutua klaaneihin mukaan, elämä oli ollut hyvän aikaa melkoisen yksitoikkoista. Partiointia, katoilla kulkemista, ruoan etsimistä, syömistä. Mikään ei tulisi varmaankaan edes muuttumaan pitkään pitkään aikaan. Kujakissayhteisö oli mitä oli ja tulisi myös sitä aina olemaankin. Se ei tulisi muuttumaan, eikä sen oikeastaan tarvitsisikaan muuttua. Ruusunen tykkäsi omalla tavallaan tästä järjestelmällisestä elämäntyylistä. Tiesi aina, mitä kannatti – tai ennemminkin sai – tehdä ja mitä ei.
Ruusunen kehräsi hetken hiljaa. Hän edelleen piti päätöstään liittyä kujakissayhteisöön parhaimpana päätöksenä, mitä oli koskaan saanut. Se että hän oli päätynyt kujakissayhteisöön, oli ajanut hänet siihen tilanteeseen, jossa hän oli nyt. Hänellä oli kumppani, pentu, koti ja turvaa. Siinä oli hänen mielestään aivan tarpeeksi ilon ja onnellisuuden aihetta. Miksi ruikuttaa siitä, että ei päässyt vapaaksi ulos, kun täällä oli heille turvaa ja suojaisa paikka asua.
Ruusunen nousi tassuilleen, venytteli ja tassutti takaisin kohti kotia. Hän käveli nopeasti ja kapusi roinaläjän ketterästi ylös ikkunalle, josta hän pujahti sisään. Tämä oli aidosti se paikka, josta hän piti ja jota hän rakasti. Hän oli onnellinen, kun oli päässyt olemaan ja elämään täällä.

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Tuijotin reittiä epäilevästi. Tiesin, että olisin ennen onnettomuutta päässyt tuon helposti ylös mutta yhden silmän ja erittäin huterien käpälien varassa se ei olisi mitenkään helppo homma. Katsahdin Roihua.
“Haluatko sinä mennä ensin?” pyysin tärisevällä äänellä. Roihu katsoi minua huolestuneesti, mutta nyökkäsi kuitenkin.
“Oletko varma, että haluat yrittää lainkaan? Sinua voitaisiin varmasti auttaa-”
“Ei. Mene nyt vain. Minä pärjään”, totesin. Vakuuttelu ei tuntunut tehoavan oranssiturkkiseen ystävääni, mutta hän tiesi kuinka itsepäinen olin ja antoi vain olla. Naaras katsoi romuja hetken ja loikkelehti sitten miltei vaivattoman näköisesti ylös asti. Olin kateellinen.
“Minun vuoroni”, kuiskasin hiljaa itselleni niin, ettei kukaan kuullut.
“Pystyt tähän.”
Katsoin vielä kerran reittiä terveellä silmälläni ja suunnittelin päässäni mihin loikkaisin ensin. Otin ensimmäisen loikan, sitten toisen, kolmannen. Kaikki sujui – kaikkia oletuksiani vastaan – hyvin mallikkaasti. Pian seisoin jo Roihun vieressä suuren pesän sisällä odetellen Päivänsädettä ja muita. Johtajanaaras loikkasi sisälle nopeasti ja oli pian taas rinnallamme. Roihun luisevat kyljet kohoilivat epäsäännölliseen tahtiin ja hänen silmissään näkyi selvästi kuinka häntäkin oli alkanut pelottamaan. Painauduin naaraan kylkeä vasten hivuttautuen hieman kauemmaksi Päivänsäteestä. Toivoin, ettei naaras huomaisi Roihun pelkoa. Toivoin, ettei hän ollut aikaisemmin huomannut minun pelkoani. Se saattoi olla liikaa pyydetty, sillä tiesin kuinka huono olin piilottamaan tunteitani, mutta aina sai toivoa…
//Päivi?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Mirrin yritys valehdella oli säälittävä. En minä sokea ollut – toisin kuin naaraan toinen silmä. Haavat näyttivät vastikään arpeutuneilta, joten vamma ei voinut olla kovin vanha. Siitä saatoin olettaa, että kissalla oli varmastikin vielä vaikeuksia toimia yksisilmäisenä.
“Tiedätkös, minulla on ystävä, jolla on vain yksi silmä, kuten sinulla”, naukaisin kääntäen katseeni menosuuntaan. “Hän on tehokas ja taitava Yhteisön jäsen puutteestaan huolimatta. Kenties voisit saada häneltä neuvon tai pari.”
Arpi ei varsinaisesti ollut mikään sosiaalinen tapaus, mutta tämä saisi luvan leikkiä sellaista, jos niin käskisin. Oli selvää, ettei illuusio voisi pysyä yllä ikuisesti. Kunhan Mirri ja Roihu olivat asettuneet taloksi, esitys lähtisi purkautumaan lankapallon lailla, kunnes totuus olisi julki. Siinä vaiheessa kaksikon oli liian myöhäistä ruveta katumaan meidän mukaamme lähtemistä.
“Kappas, kohta olemmekin perillä”, naukaisin tutun, ränsistyneen rakennuksen tullessa näkyviin nurkan takaa. Ulkosalla istui pari kissaa – Nefiri ja Silver -, jotka suuntasivat uteliaina katseensa meihin, kun astelimme pesää kohti.
Loin kissoihin varoittavan katseen – yksikin väärä sanavalinta ja he olisivat variksenruokaa. Kaksikko piti kuitenkin suunsa supussa kulkiessamme heidän ohitseen. Seisahduin hämyisen kujan eteen ja vilkaisin Mirriin ja Roihuun miettivästi. Puolisokealle Mirrille romuja pitkin loikkiminen voisi olla haastavampaa toisin kuin Roihulle, mutta aioin antaa hänen yrittää. Halusin nähdä, mihin heistä oli.
“Näettekö tuon ikkunan tuolla? Se on sisäänkäynti kotiimme”, heilautin kuonoani kujan suuntaan. “Sisään pääseminen vaatii vähän ketteryyttä, mutta sehän varmasti luonnistuu helposti teiltä kahdelta, nuorelta kissalta, vai mitä?”

//Mirri?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Vavahdin kuullessani kuinka monta kissaa tässä “kujakissayhteisössä” olikaan. En oikein tiennyt miten reagoida. Niin monta uutta kissaa sai aivoni ylikierroksille.
“Muut ovat varmasti innoissaan nähdessään uusia kasvoja. He niin rakastavat vieraita!” Päivänsäde naukaisi vinkaten silmää leikkisän oloisena herättäen minut samalla ajatuksistani. Katsoin häntä hetken silmät – tai silmä – suurina kunnes tajusin kääntää katseeni takaisin käpäliini.
“Voi, onko sinuun sattunut?” Päivänsäde naukaisi nähdessään sokean silmäni. Karvani nousivat pystyyn. En halunnut sääliä saatika sitä, että naaras näkisi minut nyt heikkona tai hyödyttömänä. Roihu katsoi minua varoittavasti ja nyt itseänikin alkoi hieman epäilyttämään. Entä, jos tämä olikin joku huijaus? Olisko Päivänsäde meille näin kiltti, jos hän vain huijaisi meitä? En tiennyt. En tosiaan tiennyt. Värähdin taas pelosta ajatelessani meitä jossain kaksijalkalan syövereissä odottavaa joukkoa kissoja.
“E-ei”, sopersin valheen ulos suustani hienoisella viiveellä, sillä ajatteluprosessini otti nyt paljon enemmän aikaa, kun minua jännitti näin kovin. Valhe ei takuulla menisi läpi vanhemmalle naaraalle. Ei se vain voinut mennä. Hän repisi minusta totuuden irti ja säikäyttäisi minut vielä kovemmin. Tunsin kuinka tassunikin tärisivät ja askeleni haparoivat hiukan. Kuinka noloa! Miksi käyttäydyin näin?!
//Päivi?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Kun Mirri kertoi heidän olevan etsimässä paikkaa, jonne asettua pidemmäksi aikaa, minun olisi tehnyt mieli paljastaa kaksikolle saman tien, että he olivat juuri löytäneet sellaisen. Näin kuitenkin viisaammaksi pitää suuni supussa siihen asti, että olimme päässeet pesälle, josta heidän ei ollut mahdollista livahtaa karkuun, jahka heille valkenisi, mihin he olivat oikeasti tulleet. Ei sillä, että Yhteisössä mitään vikaa olisi ollut, mutta jostain syystä monet tulokkaat mieluummin yrittivät tapattaa itsensä uhkarohkeilla pakoyrityksillään kuin sopeutuisivat olosuhteisiin. Se oli sääli, ihan oikeasti, koska kuolleista kissoista ei ollut meille paljoakaan hyötyä.
“Oi, me olemme iso perhe”, hymyilin Mirrille ja käänsin sitten kuononi takaisin menosuuntaan. “Meitä on ainakin parisenkymmentä. Asumme kaikki sulassa sovussa saman katon alla.”
Ei se valettakaan ollut. Yhteisössä sattui nykyään oikeastaan vain harvoin välikohtauksia. Huhut niskuroinnista seuraavista rangaistuksista kulkeutuivat uusille jäsenille varsin nopeasti. Järkevät kissat eivät ryhtyneet koettelemaan onneaan.
“Muut ovat varmasti innoissaan nähdessään uusia kasvoja. He niin rakastavat vieraita!” vinkkasin silmää nuorille kissoille viikset leikkisästi vipattaen.
Minä todella toivoin, että Mirri ja Roihu olisivat vähän lujahermoisempia – vaikka ensivaikutelma ei kovin hyvää luvannutkaan – kuin useimmat tulokkaat, sillä olisi ollut mukava saada vaihteeksi sellaisia jäseniä, jotka ihan aidosti halusivat olla mukana tukemassa aatteitani.

//Mirri?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Vilkaisin Roihua. Hän ei todennäköisesti halunnut vastata Päivänsäteen kysymykseen, joten päätin itse tehdä sen.
“Tulemme toisesta kaksijalkalasta. Olemme matkanneet pitkään etsien paikkaa, johon astettua pidemmäksi aikaa”, kerroin ja painoin pääni tyytyen katselemaan käpäliäni kävellessäni. En halunnut kenenkään koittavan lukea ilmettäni, sillä en varmasti kertoisi kotikisutaustastani taikka vanhemmistani kenellekkään.
“Niinpä niin”, Päivänsäde naukaisi mietteliäänä.
“Mihin olemme menossa?” Roihu kuiskasi minulle. Pudistin hieman päätäni. En tiennyt. En tosiaankaan tiennyt, mutta luotin tähän Päivänsäteeseen – jos se nyt oli hänen nimensä. Luotin häneen, sillä apua me todella tarvitsimme. Vilkaisin Roihua, jonka kylkiluut näkyivät ja jonka katse poukkoili hermostuneesti edestakaisin. En tiennyt miksi tuo hermoili noin kovasti. Rentoutuisi vain. Jos joku päättäisi hyökätä kimppuumme, emme mahtaisi mitään, mutta kauhea hermoilu ei parantaisi asemaamme.
“Onko teillä isokin kissajoukko siellä mihin olemme matkalla?” kysyin Päivänsäteeltä. Olisin voinut osoittaa kysymyksen myös jollekin muulle joukossa kulkevalle kissalle, mutta en uskaltanut. Minua jännitti puhua Päivänsäteellekin, joten miten olisin pystynyt kysymään jotain joltain näistä muista kissoista. Hengitin tärisevästi ulos. Minua ei hermostuttanut. Minua vain jännitti olla uusien kissojen seurassa, sitä se oli.
//Päivi?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 20kp!
Cosmos: 5kp
= 25kp

KÄÄRMIS
Laku: 9kp

SAAGA
Mirri: 4kp

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Peittelin huvittuneisuuttani kuulessani oranssiturkkisen naaran kurkusta nousevan murinaa. Olisiko minun pitänyt olla peloissani? Voi apua, vihainen karvapallo varmaan kohta kynsii minut elävältä! Tsih, niin varmaan.
“Minä olen Mirri ja tämä on Roihu.” Mustavalkoinen naaras otti diplomaattisemman lähestymistavan, vaikka tämä suorastaan tärisi meitä katsoessaan. Siinäpä vasta hupaisan ristiriitainen parivaljakko – toinen tärisi pelosta, toinen vihasta.
Roihuksi esitelty kissa väitti kiven kovaan, että he eivät olleet niin huonossa kunnossa kuin sanoin – hah, kyllä he vain olivat – ja että he eivät tarvinneet meidän apuamme. Mirri-naaras oli kuitenkin onneksi tilanteessa järjen äänenä ja otti meidän apumme mielihyvin vastaan. Viisas pentu. Hänen kaltaisistaan kissoista minä pidin eniten – sinisilmäisistä, helposti johdateltavista. Heistä oli paljon miellyttävämpi muokata uusia jäseniä Yhteisölle toisin kuin Roihun kaltaisista vastarannan kiiskeistä.
“Voi, ilo on meidän puolellamme”, mau’uin edelleen maireasti hymyillen ja annoin kaksikolle tietä, kun he tassuttivat lähemmäksi. Lyra ja Leopardi ymmärsivät kyllä leikkiä mukana, niinpä katseeni hakeutui heti Kobraan arvioidakseni kollin reaktiota. Lovikorvainen kissanroikale tuijotti uusia tulijoita tavanomaisen ilmeettömästi. Jos kollin epäilyttävän pitävässä pokerinaamassa oli jotain hyvää, niin ainakaan se ei paljastanut todellisia aikeitamme uusille kasvoille. Toisaalta eipä se paljastanut mitään minullekaan, joten oli hankala sanoa, juonitteliko tämä pääni menoksi jotakin juuri nytkin.
Lähdimme liikkumaan takaisin Yhteisön päämajan suuntaan verkkaiseen tahtiin. Liika kiirehtiminen olisi vain saanut tulokkaat hermoilemaan, mistä ei ikinä seurannut mitään hyvää. En tahtonut joutua turvautumaan voimankäyttöön saadakseni heidät pesälle asti.
“Mistä kaukaa te olette tulleet?” kysäisin jättäytyen kävelemään Mirrin ja Roihun rinnalle. Kysymykseni oli enimmäkseen osoitettu Mirrille, sillä kaksikosta tällä vaikutti olevan paremmat keskustelutaidot.

//Mirri?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Cosmos oli pesemässä tassujaan tutulla paikallaan seinän vieressä, jossa hän vietti nykyisin suurimman osan vapaa-ajastaan, kun ei ollut Malvaruusun seurassa. Tästä kohtaa hän pystyi hyvin tarkkailemaan alakerran menoa ja huomaamaan nopeasti, mikäli tyytymättömyys Päivänsäden toimia kohtaan kasvaisi millään taholla. Toistaiseksi mitään muutostaa ei ollut huomattavissa.
Silmännurkassaan kolli näki jonkun lähestyvän häntä. Hän käänsi päätään Ametistin suuntaan ja odotti korviaan höristäen, millä asialla kissa oli tullut hänen juttusileen. Muutama kuu sitten hän oli onnistunut värväämään Ametistin mukaan vastarintaan ja pyytänyt samalla tätä pitämään silmänsä ja korvansa auki muiden samanmielisten varalta. Häntä kiinnosti kuulla, oliko kollilla jotakin uutta raportoitavaa.
“Hei Cosmos”, Ametisti kävi istumaan hänen viereensä ja hiljensi ääntään jatkaessaan: “Minulla olisi sinulle raportti. Luulen että Laku on meidän puolellame mutta en ole varma.”
Cosmos yritti peitellä sisällään syttyvää innostusta. “Mikä sinut saa luulemaan niin?” hän kysyi, nuolaisi tassuaan ja ryhtyi pyyhkimään sillä viiksiään muina kissoina näyttääkseen mahdollisimman harmittomalta. Kukaan ulkopuolinen ei saanut tietää, mistä he keskustelivat.
“No, minä vähän kyselin häneltä, mitä mieltä hän on Päivänsäteestä Yhteisön johtajana ja sitä rataa, ja hän vaikutti siltä, ettei ollut oikein varma, mikä hänen mielipiteensä on”, Ametisti maukui edelleen matalalla äänellä. Cosmos nyökytteli hiljaa, käyden mielessään läpi juuri kuulemaansa.
“Se tarkoittaa siis sitä, että hänen mielipiteeseensä voi vielä vaikuttaa”, hän mutisi puolittain itselleen. Hän siristi silmiään ja katsahti taas Ametistia mietteliäästi. “Uskotko, että pystyisit käännyttämään hänet kunnolla Päivänsädettä vastaan? Tai siis saada hänet näkemään, miten surkea johtaja Päivänsäde todellisuudessa onkaan. Sitten voisimme yrittää värvätä hänetkin puolellemme.”

//Ametisti?

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Jutellessamme Ametisti alkoi kysellä mielipiteitäni Päivänsädettä kohtaan, jota en niinkään arvostanut. En tiennyt kuinka läheinen tämä kissa oli yhteisön johtajan kanssa, joten en oikein halunnut antaa suoria vastauksia. Myöskään en ollut koskaan ennen tavannut muita johtajia, joten ei ollut ketään kehen verrata ja tätä myöten en voinut oikein sanoa millainen johtaminen oli hyvää ja millainen huonoa.
En kerennyt oikein muusta kilpikonnakuvioisen kollin kanssa jutella, kun hän jo sitten lähtikin pois Cosmoksen luokse ja jätti minut yksin. Se suretti minua hieman, koska olisin halunnut tutustua tähän kolliin paremmin. Hän vaikutti ehkä hieman äreältä, mutta oli varmasti pohjimmiltaan hyvä kissa – tai näin ainakin minä uskottelin itselleni.
Nousin ylös venytellen ja lähdin sitten kohti Urhoa, joka oli parhaillaan Riemun kanssa juttelemassa. Halusin jotain seuraa ja ainakin tämä tummanruskea kolli oli minulle mukava ja vaikutti siltä, että piti minusta aidosti ja halusi olla ystäväni.
“Hei, Urho! Hei, Riemu!” tervehdin isää ja poikaa nyökäten samalla molemmille kohteliaasti. Urho kääntyi heti katsomaan minua ja hymyili mielissään, kun tulin hänen ja Riemun seuraan. Riemukin vaikutti siltä, että häntä ei haitannut se, että tulin heidän luokseen. Sen sijaan hän nimenomaan heilautti häntäänsä kohti vapaata kohtaa heidän vierellään.
“Hei vain, Laku! Oliko mukava kujapartio? Minä ainakin pidin siitä!” Riemu naukui iloisesti. En oikein koskaan ollut kuullut kenenkään sanovan suoranaisesti nauttivansa kujapartiossa olemisesta, mutta Riemu vaikuttikin siltä, että oli tyytyväinen kaikkeen elämässään ja piti kaikesta, missä hän saattoi olla mukana.
“Kai se oli ihan mukavaa. Ainakin oli hyvä ilma”, vastasin Riemulle ja tämä nyökkäsi edelleen hymyillen.
“En malta odottaa, että pääsen mukaan metsäpartioon!” Riemu naukaisi innoissaan ja katsoi suoraan minuun. “Sitten kun sinä et ole enää valvottu, pääsemme yhdessä käymään metsäpartioissa, vai mitä?”
“Tietysti! Siitähän tulisi hieno seikkailu! Lunakin voisi tulla mukaan!” naukaisin antaen pienikokoisen kollin ilon tarttua myös minuun.
“Niin! Sitten pääsemme tutkimaan metsää yhdessä!” Riemu naukui ilahtuneena.
“Mutta muistakaa, että metsän tutkiminen ei ole metsäpartioiden tarkoitus vaan tarkoituksena on merkata rajat ja mahdollisesti saalistaa, ei säntäillä sinne tänne”, Urho muistutti lempeästi.
“Tiedetään, mutta siinä partioidessa ja saalistaessa pystyy tutkimaan”, Riemu naukaisi. Urho nyökkäsi hymyillen lempeästi.
“Niin. Kunhan vain muistatte sitten keskittyä itse partioimiseen niin voitte kyllä myös tutkia samalla”, hän naukui. Nyökkäsin. Huomasin kujapartion saapuvan takaisin ja Luna oli tietysti heidän mukanaan. Nousin ylös ja nyökkäsin Urholle ja Riemulle vielä nopeasti.
“Anteeksi, menen nyt kumppanini seuraan”, totesin nopeasti ja lähdin sitten tassuttamaan Lunan luokse iloisena ja tuuhea häntä pystyssä.

//Kirjoittaja: Saaga

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Roihun kurkusta kantautui korviini varsin vihaista murinaa. En tiennyt mitä tehdä. En halunnut riitaa tämän “Yhteisön” saati sen johtajan kanssa. Tyrkkäsin käpälälläni Roihua kohtaan, jonka tiesin araksi. Naaras inahti ja katsoi minua syyttävästi, mutta lopetti murinan.
“Minä olen Mirri ja tämä on Roihu”, naukaisin päättäväisesti vaikka tärisin silti hienoisesti silkasta pelosta näitä muukalaisia kohtaan.
“Me emme ole riutuneita tai parkoja”, Roihu murahti ivallisesti.
“Lopeta”, sihahdin oranssiturkille. Päivänsäde naurahti ja katsoi meitä säälivästi.
“Te olette selvästi kunnon aterian ja yösijan tarpeessa. Tulkaa mukaamme niin autamme teitä”, naaras naukaisi ja heilautti häntäänsä kaksijalkalaa kohti. Vilkaisin Roihua. Hän ei näyttänyt enää niin vihaiselle. Olimme tosiaan olleet nälissämme puolisokeutumisestani asti, kun potenttiaalisia saalistajia oli vain yksi. Tietenkin pystyin saalistamaan mutta olin vielä sen verran kömpelö, että päästin kolme neljäsosaa saaliseläimistä karkuun. Roihu pudisti päätään.
“Emmepä me taida tarvita apuanne”, hän mumisi hiljaa mutta ennen kuin vieraat kissat vastasivat minä avasin suuni. En uskonut Päivänsäteen edes kuunnelleen Roihua, sillä puhuin rutkasti häntä kovempaa.
“Kyllä me mielellämme otamme apunne vastaan. Kiitos”, sanoin ja tyrkkäsin Roihua takapuolesta hieman lähemmäs muukalaiskissoja.
//Päivi?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Loikkasin alas viimeiseltä portaalta ja jäin venyttämään selkääni sen eteen. Haukotellessani oikein makeasti katseeni hakeutui ruokakasan suuntaan. Se oli tyhjempi kuin olisin toivonut sen olevan.
Suoristauduin silmät sirrillä ja etsin Arven käpäliini. Tassuttelin yksisilmäisen kollin luokse tiedustelemaan, mistä oli kyse. “Miksi ruokakasa on noin tyhjillään?” tiukkasin vanhemmalta kissalta.
Arpi katsahti minuun tyynesti. “Siksi etten ole vielä ehtinyt lähettämään ruokapartioita matkaan.”
Vastaus ei miellyttänyt minua. Nyt oli sentään hiirenkorva, ja silti Yhteisön ruokavarastot näyttivät lähes tulkoon yhtä säälittäviltä kuin pari kuuta takaperin. Viskasin häntääni tympääntyneenä.
“Lähetä oitis pari matkaan. Minä kokoan yhden partion mukaani ja menen edeltä”, ilmoitin jämäkästi ja käännähdin sitten alakerrassa olevien kissojen suuntaan. Katseeni hapuili sopivia kissoja mukaani – tarvitsin tehokkaita ja luotettavia yhteisöläisiä. Sellaisia, jotka tekivät juuri niinkuin sanoin ilman turhia mukinoita. Leopardi oli varma valinta, samoin Lyra, mutta jäin miettimään hetkeksi, ennen kuin kutsuin Kobran luokseni.
Lovikorvainen kolli oli ollut Yhteisössä jo jonkin aikaa, eikä tämä tietääkseni ollut osoittanut minkäänlaisia merkkejä vastarinnasta tai kapinallisista ajatuksista. Viimeksi tämä oli ollut Yhteisölle hyödyksi, kun partion aikana tämä oli huomannut vieraan kissan hajun kaksijalkalassa ja auttanut johdattamaan lähettämäni etsintäpartion sen jäljille, vaikka kyseistä muukalaista ei oltukaan lopulta löydetty. Minä olin pannut tämän teon merkille ja halusin tarkkailla tätä tuppisuista kollinroikaletta vähän enemmän, ennen kuin uskaltaisin tehdä tästä täysivaltaisen Yhteisön jäsenen. Niistä meillä nimittäin alkoi olla pula.
Kolme kissaa perässäni suuntasin ulos pesästä särkyneen ikkunan kautta ja johdatin meidät kujille. Astuin varjoista aurinkoiselle kadulle ja siristin valoon tottumattomia silmiäni. Kuulin muiden seisahtuvan taakseni. Yhdet käpälänaskelet tulivat kuitenkin rohkeasti lähemmäksi.
“Mihin suuntaan lähdemme?” Leopardi katsoi minua silmät odotuksesta tuikkien.
“Voisimme kokeilla onneamme lähellä metsänreunaa”, vastasin tuumittuani tovin. “Jos vaikka saisimme kiinni elävää riistaa.”
Leopardi nyökytteli myöntyvästi. “Hyvä idea!”
Tunsin kaksijalkalan kadut yhtä hyvin ellen jopa paremmin kuin omat tassuni. Vein meidät oikotietä pitkin kujien läpi ja aitojen ali aivan kaksijalkalan reunalle, jonka jälkeen näkyi pelkkiä puita ja metsää.
“Tuolla on kissoja”, sihahti Lyra aivan yllättäen, ja silloin minäkin huomasin kadun päässä, ihan metsänrajan tuntumassa, kivellä kahden kissan hahmot. Yllätyksekseni kissat nousivat ylös ja lähtivät omaehtoisesti tulemaan meitä kohti ennen kuin ehdin älähtää käskyn ottaa kaksikko kiinni. Päätin, että olisi parasta koettaa puhua muukalaisten kanssa ensin – kenties nämä olivat halukkaita liittymään joukkoomme vapaaehtoisesti.
“Hei.” Oranssiturkkinen naaras seisahtui toverinsa kanssa vähän matkan päähän eteemme ja mulkoili meitä uhmakkaan näköisenä.
“Keitä te oikein olette?” Toinen naaras, tanakka ja mustavalkoinen, pörhisteli karvojaan tavalla, josta saatoin tulkita, että meidän läsnäolomme hermostutti tätä.
Levitin naamalleni diplomaattisen hymyn, jonka olin huomannut hyödylliseksi suostutellessani muita ilman väkivallalla uhkailua. Vaikka olinkin erinomainen taistelija, ei minun tehnyt mieli ruveta heti ensimmäiseksi tukkanuottaisille jokaisen potentiaalisen Yhteisön jäsenen kanssa. Etenkin kun se tuntui vaikuttavan jälkeenpäin merkittävästi heidän lojaalisuuteensa. Ikään kuin näillä olisi ollut vaikeuksia luottaa minuun, kun olin ensin antanut näille ympäri korvia.
“Me, ystäväni, olemme Kujakissayhteisö”, vastasin tuoreimmille jäsenillemme – vaikka nämä eivät tästä ylennyksestä vielä itse tienneetkään – ja kumarsin vähän. Se tuntui luonnottomalta, mutta mitä teatraalisuuteen tuli, olin saanut parhainta oppia yhdeltä kasvattajistani. Mäihä levätköön rauhassa. “Minä olen Päivänsäde, tämän vaatimattoman Yhteisön johtaja. Tässä ovat ystäväni Leopardi ja Kobra sekä tyttäreni Lyra.”
Saatoin aistia takaani säteilevän hämmennyksen, mutta nytkäytin häntääni alamaisilleni merkiksi leikkiä mukana. “Entäs keitä sitten olette? Oletteko eksyksissä? Näytätte suorastaan riutuneilta! Milloin viimeksi te parat olette saaneet kunnon aterian?” Silmäilin nuoria kissoja vääntäen naamani huolestuneeseen mutruun.

//Mirri?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

ELANDRA
Malvaruusu: 8kp –

EMPPUOMPPU
Kobra: 13kp –

KÄÄRMIS
Laku: 23kp! –
Ruusunen: 30kp! –
= 53kp!

SOTURIKISSA
Ametisti: 11kp –

//Kirjoittaja: Soturikissa

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Näin Lakun istumassa pesän nurkassa, tajusin että nyt oli hyvä mahdollisuus selvittää oliko hän Päivänsäteen puolella vai ei.
Laku heilutti häntäänsä merkiksi että tulisin hänen vierelleen.
”Tule juttelemaan! Mitenkäs sinulla on mennyt lähiaikoina?” Hän kysäisi minulta.
”Ihan hyvin.” Vastasin, Laku vaikutti kissalta jolle ei kannata kertoa asioita kovinkaan tarkkaan. Tarkkailin hänen ilmettään kun kysyin että: ”Mitäs tykkäät Päivänsäteen asemasta kujakissayhteisön johtajana?”
”E-en ole varma, hän on kai ihan ok.” Hän vastasi, hänessä voisi olla potentiaalia suunnitelmiimme mutta en ollut tästä vielä varma.
”Entäs mitäs tykkäät Päivänsäteen järjestelyistä? Entä siitä että hän luulee olevansa paras? Tai siinä että hän vihaa klaaneja?”
”En ole varma. Hän voisi olla vähän rennompi, mutta minä en tiedä johtajuudesta paljoa mitään, joten en ole varma pitäisikö minun olla tyytymätön vai tyytyväinen hänen alaisuudessa.” En ollut Lakusta täysin varma, että tykkääkö hän päivänsäteestä vai ei, mutta se oli varmaa että Laku on mahdollinen kanditaatti suunnitelmiimme.
”Minulla on jotenkin aika kova nälkä.” Huokaisin.
”Ehkä se ruoanetsintäpartio tulee kohta niin kaikki saisivat jotain syötävää.”
”Niinpä, minun pitäisi nyt mennä.” Totesin kun huomasin Cosmoksen pesän toisessa päässä, minulla oli hänelle kiireistä asiaa.
”No puhutaan sitten taas pian.” Laku sanoi takanani ehkä hieman pettyneenä siitä että olin lähtenyt pois.

”Hei Cosmos.” Menin hänen vierelleen istumaan. ”Minulla olisi sinulle raportti.” Hiljensin ääntäni jotta kukaan ei kuulisi. ”Luulen että Laku on meidän puolella mutta en ole varma.”

//Cosmos

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Ruusunen oli mielissään, kun hiirenkorvan lämpöinen aurinko lämmitti hänen turkkiaan, kun hän makoili kyljellään katolla. Hän tarkkaili kujia smaragdinvihreillä silmillään. Hänen pupillinsa olivat viirut, kun hän seurasi, miten kujapartio kulki kujilla ja miten se oli aina vähällä kohdata kaksijalkoja tai hirviöitä. Hän ei todella halunnut, että muut yhteisön jäsenet satuttaisivat itseään; ei siksi, että hän niinkään heistä välitti vaan ennemmin siksi, koska silloin heitä olisi vähemmän hoitamassa kaikkia askareita.
Hopeanharmaa naaras vaihtoi asentoaan ja käänsi katsettaan. Hän tarkkaili nyt jonnekin kauemmas. Ulos kujakissayhteisön reviiriltä. Häntä kiinnosti oikeastaan melko paljon, mitä kaikkea siellä oli. Tietysti hän tiesi klaaneista ja siitä matkastakin, mikä sen ja kujakissayhteisön kaksijalkalan välillä oli, mutta mitä muuta siellä oli?
Ruusunen nousi ylös venytellen raukeasti. Hän tassutti varovasti kaksijalanpesän katon reunaa pitkin kohti sitä kohtaa, josta hän aina laskeutui maahan ja nousi katolle. Hopeanharmaa raidallinen naaras laskeutui varovasti alemmas ja sitten aivan maan tasalle. Kujan kova ja musta maa tuntui kuumalta käpälien alla ja Ruusunen jopa hieman säpsähti sen yllättävää kuumuutta. Hän ei ollut olettanut kujien maan olevan niin lämmintä. Ne olivat kai lämmenneet silloin, kun hän oli makoillut ja lepäillyt kaksijalanpesän katolla.
Ruusunen palasi takaisin kujakissayhteisön pesään. Siellä oli kuhina käynnissä. Kissat juttelivat tai riitelivät ja menivät siellä täällä. Hopeanharmaan naaras asteli nopeasti muiden ohi kohti kumppaniaan, joka makasi heidän pedillään ja kääriytyi tämän luokse juttelemaan leppoisasti välittämättä lainkaan muista kissoista.

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Ametisti suuttui minulle kyselystäni, joten hiljenin. En halunnut turhaan ärsyttää muita kissoja ja olisi sitten parempi olla vain hiljaa ja kulkea partion mukana.
“Eipä kai siinä. Pitäisikö olla muka yllättynyt siitä, että muut suuttuvat minulle? Tällä kaikki tuntuvat niin äreiltä ja vihaisilta”, mutisin itsekseni ja jättäydyin hieman taaemmas. Takanani kulkeva Riemu kiihdytti askeliaan ja tuli vierelleni kävelemään. Hän oli niin pieni minun rinnallani, että hänen täytyi todella harppoa pitääkseen itsensä mukana. Pienikokoinen kolli myös näytti aivan pennulta minun vierelläni, koska olin vain geneettisesti suurikokoinen kissa.
“Mites sinun päiväsi on oikein mennyt?” kysyin smaragdisilmäiseltä pieneltä kollilta. En ollut ehkä viettänyt hänen kanssaan hirveästi aikaa, mutta hän oli ainakin pentuna ollut ihanan energinen ja hänen isänsä Urho oli mainio kissa, joten saatoin vain olettaa hyvää tästä pienestä kollikissasta.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Olen jutellut hyvän aikaa aamulla emon ja isän kanssa ja käynyt hieman ruokaa etsimässä, mutta muuten olenkin tainnut maata sisällä. Halusin lähteä siis mukaan partioon, koska täällä ulkona on niin hieno hiirenkorvan keli ja niin aurinkoista, että halusin nauttia siitä vielä tänään”, pieni tummanruskea kolli kertoi. Nyökkäsin hitaasti ja yritin prosessoida mielessäni kaiken, mitä hän oli kertonut. Se oli yllättävän vaikeaa, ottaen huomioon, miten kamalan nopeasti hän puhui.
“No hyvä, että on mennyt hyvin tänään”, vastasin ja katselin ympärilleni. En tiennyt täysin miksi, mutta teinpähän niin kuitenkin. Tutkiskelin katseellani ympäristöäni ja yritin löytää jotain kiinnostavaa. Kujapartiot ne tuppasivat olemaan niin kamalan tylsiä ja yksitoikkoisia.
Ohitimme minulle jo tutuksi käyneitä paikkoja, joita alkoi käydä jo hieman tylsäksi katsella joka päivä. Halusin lähteä tutkimusretkelle, mutta se ei luultavasti päättyisi hyvin. En halunnut joutua elämään vankina, kuten Cosmos. En saisi lähteä edes ulos tai syödä ruokaa ilman lupaa. Siinä kohtaa jo valvotunkin elämä alkaa kuulostaa oikealta siunaukselta ja ilon aiheelta.
Huomasin, että Arpi oli alkanut johtaa meitä takaisin kohti asuttamaamme ränsistynyttä kaksijalanpesää. Tassuni tuntuivat painavan kuin suuret maahan juuttuneet kivet ja minun ei tehnyt mieli palata sisään kaksijalanpesään.
Yhtäkkiä Ametisti jättäytyi hieman taaemmas minun kohdalleni. Hän katsoi minua ja minä katsoin häneen.
“A- anteeksi”, kilpikonnakuvioinen kolli naukaisi. Hymyilin lempeästi ja nyökkäsin hänelle kohteliaasti.
“Saat anteeksi”, vastasin kollille. Enhän minä nyt kaunaa jäisi kantamaan. En ollut sen tyyppinen kissa. Minä tykkäsin antaa aina anteeksi.
Pian Arpi alkoi jo nousta rojuläjää ylös ja johdattaa partion takaisin sisään kaksijalanpesään. Ametisti meni Arven takana, minä ametistin, Riemu minun ja Keijo saapui viimeisenä.
Heti sisään päästyäni huomasin kauniin kumppanini Lunan, joka ruokaili paraikaa Ruususen kanssa. Naaras kaksikosta Luna oli äänessä. Hän jutteli innokkaasti hymyillen ja Ruusunen kuunteli hieman kyllästyneen näköisenä.
“Hei, Luna! Haluatko ottaa jotain syötävää?” huudahdin kumppanilleni. Tämä sanoi vielä nopeasti jotain Ruususella ja lähti tulemaan luokseni. Hän hymyili lempeästi ja hieroi kuonoaan poskeeni, kun pääsi luokseni.
“Ei ole nälkä, mutta voimme hyvinkin vain mennä juttelemaan. Tutustuin tuossa parhaani mukaan Ruususeen. Hän on ihan mukava kissa loppujen lopuksi. Hän saattaa olla hieman hiljainen ja teräväkielinen joskus, mutta kyllä hän välittävältä vaikuttaa”, Luna naukui. Nyökkäsin ja lähdin ohjaamaan häntä hieman sivummalle.
“No miten kujapartio meni?” Luna kysyi.
“Ihan hyvin. Ametisti vähän suutahti minulle, mutta pyysi sitten minulta anteeksi”, kerroin valkealle naaraalle hymyillen. Hän nyökkäsi.
“Sehän on mukavaa. Odotatko jo sitä, että saat viimein Päivänsäteen luottamuksen itsellesi?” naaras kysyi.
“Tietysti! Saan vapautta ja kulkea ympäriinsä, eikä perässäni tarvitse koko ajan kulkea joku!” naukaisin. Luna nyökkäsi ja viittasi sitten hännällään kohti yhteistä petiämme.
“Haluatko ottaa torkut?” hän kysyi. Nyökkäsin, nousin ylös ja lähdin seuraamaan kumppaniani kohti yhteistä petiämme.

Hieman myöhemmin istuin yksikseni seinän vierellä ja suin turkkiani. Luna oli määrätty toiseen kujapartioon, joten en ollut halunnut jatkaa enää nokosiani. Olin päättänyt odottaa kumppanini takaisin, ennen kuin menisin uudelleen unille.
Kuulin askelia takaani ja nostin päätäni ja katsoin tulijaa päin toivoen sen olevan Luna. Kuitenkin huomasin sen olevan Ametisti. Heilautin häntääni vierelleni ja hymyilin.
“Tule vain juttelemaan! Miten sinulla on mennyt?” nau’uin.

//Ametisti?

//Kirjoittaja: Soturikissa

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Edelliset kuut olivat kuluneet nopeasti,mitään suurta ei oikein olut tapahtunut.
Tänään Päivänsäde oli määrännyt minut partioon. Partiossa olivat ainakin Laku, Arpi, Keijo ja Riemu, joka oli kysynyt viimehetkellä lupaa tulla myös mukaan.
Taas yksi partio monien muiden joukossa, tuskin rajalla olisi tälläkään kertaa mitään, huokaisin.
Kuulin kun joku takanani olleista partion jäsenistä harppoi minut kiinni.
”Terve Ametisti! Miten sinulla menee? Kuinka pitkään olet asunut kujakissayhteisössä?” Laku kyseli minulta.
”Ihan jees, ok, en muista.” Vastasin, en ollut valmis avaamaan itseäni kissalle jonka tunsin huonosti.
”Miten niin ’ihan jees’ sinulla on selkeästi jotain mielen päällä?” Hän jatkoi.
”Minun asiani eivät kuulu sinulle! Onko selvä?” Sähähdin hänelle takaisin, tänään minulla ei ollut hyvä päivä ja Laku saisi kohta tuntea sen naamassaan jos hän ei lopettaisi kyselemistä. Laku mumisi hetken jotain ja meni sitten hiljaiseksi.
Olimme jo takaisintulomatkalla kun tajusin että ärähdin Lakulle ehkä hieman turhaan.
”A-anteeksi.” Lähestyin Lakua hitaasti.
”Saat anteeksi.” Hän maukaisi hyväksyvänä.

// Kaksijalkojen pesässä //

Näin taas Keijon makoilemassa satunnaisesti täällä pesässä. en ole nähnyt hänen ikinä tekevän mitään hyödyllistä
Näin Lakun istumassa nurkassa, halusin ehkä sittenkin tutustua häneen paremmin, hän näytri mukavalta kissalta.
//Laku??

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Tassutin ympyröitä tylsistyneenä. En tiennyt mitä tekisin, koska minun ei niinkään tehnyt mieli mennä ulos, mutta en halunnut myöskään vain makoilla paikoillani tekemättä mitään.
“Laku! Lähde sinä kujapartioon nyt heti Arven, Ametistin ja Keijon kanssa”, Päivänsäde määräsi yhtäkkiä portakolta. Katsoin yhteisön johtajaan hetken ajan ja lopulta nyökkäsin ja lähdin kohti kaksijalanpesän ikkunaa.
“Voinko minäkin lähteä?” Riemu ennätti kysyä Päivänsäteeltä ja katsoi tätä pyytävästi. Hetken ajan kujakissapäällikkö oli hiljaa, mutta lopulta hän nyökkäsi.
“Lähde vain”, tummanharmaa naaras vastasi.
“Kiitoksia, Päivänsäde!” Riemu naukaisi ja loikki muun partiomme luokse. Arpi heilautti häntäänsä ja lähti johtamaan kujapartiota ulos kaksijalanpesästä. Itse pysyttelin tiukasti muiden kissojen lähettyvillä, koska en halunnut joutua ongelmiin.
Katseeni harhaili siellä täällä ja lopulta katsoin sitten Ametistiin. En ollut juurikaan päässyt tutustumaan tähän kilpikonnakuvioiseen kolliin. Hän vaikutti kiinnostavalta kissalta, mutta en häneen edes oikein törmännyt kaksijalanpesässämme. Ametisti vaikuttikin aina vain olevan omissa oloissaan eikä oikein tullut muiden luokse tai seuraan. Olisin kyllä halunnut tutustua häneen mielelläni ja mielenkiinnolla.
“Tervehdys, Ametisti! Miten voit? Miten pitkään sinä olet asunut kujakissayhteisössä?” kyselin kollilta ja harpoin hänet kiinni.

//Ametisti?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Useampi kuu oli vierähtänyt siitä, kun olin jäänyt jumiin tähän Kujakissayhteisöksi itseään kutsuvaan kissajoukkoon. Pakeneminen oli käynyt mielessäni useaan otteeseen, mutta mahdollisuuksia moisen ajatuksen toteuttamiselle ei ollut tarjolla kovin montaa. Yksikin huolimaton virhe tai väärin ajoitettu liike ja se oli siinä. Minulla ei ollut varaa kuolla täällä, ei ennen kuin olisin löytänyt emoni.
Päiväni koostuivat pitkälti kaksijalkalan kujilla partioimisesta ja ruoantähteiden keräämisestä. Nytkin marssin valppaana partion perässä katuja pitkin. Lehtikadon kylmyys oli viimein väistynyt tieltä, ja lämpimät auringonsäteet kurkottelivat korkeiden rakennusten välistä kujalle, jota pitkin kuljimme. Nautin jokaisesta hetkestä, jotka sain viettää Yhteisön pesän ulkopuolella. Minulla ei ollut asiaa ulos yksinäni, sillä en ollut vielä ansainnut johtajan luottamusta – mitä se sitten tarkoittikaan.
Kuja, jota parhaillaan tutkimme, haarautui useampaan suuntaan pienemmiksi ja kapeammiksi käytäviksi. Kävelin seinänvierustaa pitkin ja väistelin särkyneen lasin palasia, kun yhtäkkiä nenäni huomasi jotakin tavallisesta poikkeavaa. Seurasin vierasta hajua, joka johti yhdelle haarautuvista kulkuväylistä. Pysähdyin sen eteen enkä edennyt pidemmälle, sillä muun partion valvovan silmän alta katoaminen oli heille sama asia kuin karkaamisyritys.
“Leopardi.” Viitoin hännälläni laikukkaalle naaraskissalle, jonka Päivänsäde oli määrännyt partion johtoon. Hän kipitti luokseni korvat uteliaasti höröllään.
“Niin?”
“Tästä on kulkenut joku ulkopuolinen.” Nyökkäsin päälläni kohti kapeaa käytävää, joka katosi syvälle rakennusten väliin.
Leopardi nuuhki hetken syvään ja kääntyi sitten minun puoleeni hyväksyvä katse silmissään. “Oikeassa olet. Ilmoitetaan tästä Päivänsäteelle heti kotiin päästyämme!” Naaras nyökytteli tohkeissaan. “Hienosti huomattu, Kobra!”
Minä räpäytin kissalle silmiäni tietämättä oikein, mitä tuohonkin olisi pitänyt vastata.

“Hän on varmaankin yläkerrassa”, Leopardi kiiruhti alakerran poikki portaikkoon. Hölkkäsin hänen perässään hieman vastahakoisena naaraan vaatimuksesta tulla mukaan kertomaan uutiset Yhteisön johtajalle henkilökohtaisesti.
Kiipesin Leopardin jäljessä portaat yläkerran tasanteelle, jossa oli huomattavasti tilavampaa ja valoisampaa kuin alhaalla, jossa kaikki muut Yhteisön jäsenet nukkuivat. Tästä avaruudesta pääsivät nauttimaan ainoastaan Päivänsäde ja ilmeisestikin hänen jonkinlainen neuvonantajansa, Arpi. Yksisilmäinen kolli oli yläkerrassa nytkin, ja hänen päänsä käännähti yhtä aikaa Yhteisön johtajan kanssa meidän suuntaamme.
“Mistä on kyse?” Päivänsäde heilautti häntäänsä ja katsoi vuoron perään minua ja Leopardia, vaikkakin minusta kyllä tuntui, että naaraan huomio viipyili enimmäkseen minussa. Kenties se johtui siitä, etten ollut vielä saanut tämän silmissä siunausta luottamukselle.
“Olimme partiossa, kun Kobra huomasi jotakin.” Leopardin vaaleanvihreä katse vihjasi minua avaamaan suuni ja kertomaan loput. Räpyttelin silmiäni vähän hermostuneena, mutta hoidin sitten vastuulleni annetun velvollisuuden:
“Kaksijalkalan keskiosassa suurten rakennusten välissä tuntui vieraan kissan haju.”
Päivänsäde siristi silmiään. “Kuinka tuore?”
“Ehkä tämänaamuinen.”
Harmaa johtaja pysyi vaiti muutaman silmänräpäyksen ajan, ennen kuin antoi käskynsä: “Arpi, johda sinä partio etsimään kyseinen kulkuri. Kobra lähteköön mukaan näyttämään tien.” Hännänhuiskautuksella naaras lähetti meidät matkoihimme.

“Tässä kohtaa minä haistoin sen.” Väistyin Arven tieltä, joka tuli tutkimaan osoittamaani paikkaa tarkemmin. Luiseva kolli eteni hajun perässä kapealle kujalle, ja muu partio seurasi perässä päät matalina.
Käytävä johti jonkinlaiselle pienehkölle sisäpihalle, josta ei näyttänyt olevan muuta uloskäyntiä kuin reitti, jota pitkin olimme juuri tulleet. Arpi viittasi hännällään kaikki etsimään merkkejä muukalaisesta.
Kuljin seinänvierustoja pitkin, etsien jälkiä, karvatuppoja, mitä vain, mutta tuloksetta. Muillakaan ei näyttänyt menevän sen paremmin. Arpi määräsi Menninkäisen katsomaan katolta, kun piha oli käännetty läpikotaisin. Laikukas kolli temppuili itsensä metallisia tikkaita pitkin rakennusten päälle ja katosi hetkeksi näkyvistä, kunnes tämän pää kurkisti reunan yli:
“Se on ollut täällä, mutta lähtenyt matkoihinsa jo hyvän aikaa sitten!”
Arven nenän kautta pääsi tukahtunut tuhahdus. “Tuskin me enää sitä löydämme täältä. Haaskaamme vain aikaa.”
Partio otti suunnan takaisin Yhteisön pesälle. Aurinko laski parasta aikaa rakennusten taa ja värjäsi taivaan punertavaksi. Salaa olin iloinen, että kissa oli onnistunut välttymään kujapartion kynsiltä ja saanut pitää vapautensa. Toisaalta sisälläni heräsi uudenlainen, kumma yhteisellisyyden tunne. Minusta tuntui yhtäkkiä vähemmän vangilta ja enemmän Yhteisön jäseneltä. En oikein tiennyt, pidinkö kyseistä tunteesta, ottaen huomioon, että nämä kissat olivat riistäneet minulta kaikki luonnolliset oikeuteni.
Olinko minä kuitenkin pikkuhiljaa hyväksymässä Yhteisön uudeksi kodikseni?

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Malvaruusu antoi Cosmoksen puhua, kolli tuntui osaavan valita oikeat sanat, jotka upposivat Unelmaan. Tabbykuvioinen naaras näytti siltä, että hän oli lämpenemässä kaksikon puheille.
”Missä te sitten tarvitsisitte apuani?” naaras kysyi ja kallisti päätään. Malvaruusun kasvoille piirtyi ilahtunut hymy. Hän ei voinut uskoa, miten typeriä kissoja maa päällään kantoi. Hän itse ei olisi ikimaailmassa luottanut kahteen muukalaiseen, jotka oli juuri tavannut.
”Jos tahdot löytää tyttäresi, meidän on päästävä eroon Päivänsäteestä”, Malvaruusu tokaisi välinpitämättömästi, kuin olisi vain juuri kertonut mitä oli syönyt lounaaksi. Hän huomasi, että Unelma alkoi epäröidä. Tabbykuvioinen naaraskissa siristi epäluuloisesti silmiään.
”Entä jos en auta teitä?” ruskea naaras kysyi.
”Sitten jäät tänne loppuiäksesi, sillä sen voimme taata, ettei Päivänsäde päästä sinua etsimään tyttäriäsi. Hänelle verisiteet eivät merkitse mitään”, Cosmos vastasi ennen kuin Malvaruusu ennätti edes miettiä vastausta kotikisun kysymykseen. Valkoharmaa kolli ei valehdellut, sillä Malvaruusu jos kuka tiesi, ettei verisiteet merkinneet Yhteisön johtajalle yhtään mitään. Päivänsäde vähät välitti rakkaasta sisarestaan saati sitten jälkeläisistään. Ei sillä, että Malvaruusu itse olisi ollut parempi. Hän inhosi koko perhettään, lukuun ottamatta Cosmosta. Valkoharmaa kolli olikin ainoa kissa tätä nykyä, josta entinen soturi piti lainkaan.
”Okei, hyvä on. Kuten sanoin, lupaan harkita asiaa”, Unelma nyökytteli päätään. Kolmikko jatkoi matkaansa kohti Kujakissayhteisön pesää.

Unelman saapumisesta oli kulunut jo puoli kuuta. Naaras ei tuntunut sopeutuvan kovinkaan hyvin Yhteisön tiukkaan kuriin ja sääntöihin. Se jos jokin oli Malvaruusun mielestä hyvä asia. Kun naaras inhosi oloaan yhteisössä, hän varmasti näkisi Malvaruusun ja Cosmoksen tarjouksen potentiaalin ja tarttuisi siihen.
”No, joko olet tehnyt päätöksesi? Ei pahalla, mutta me emme voi odotella ikuisuuksia vastaustasi. Jos et pian päätä jotain, emme aio auttaa sinua”, Malvaruusu oli siirtynyt tabbykuvioisen naaraan luokse pesän aukion laitamille. Hän puhui niin hiljaa, etteivät ympärillä olevat yhteisöläiset kuulisi heitä. Unelma siristi silmiään.
”Mikähän teitä estää odottamasta?” Unelma kysyi, mutta Malvaruusu kohautti vain lapojaan.
”Sinulla on neljäsosakuu aikaa harkita. Jos autat meitä, me autamme sinua etsimään tyttäresi. Jos et auta meitä, pidämme huolen, ettet enää koskaan näe tyttäriäsi”, Malvaruusu tiuskaisi ja nousi ylös antamatta kotikisun vastata hänelle mitään. Kilpikonnalaikukas naaras piti siitä tunteesta, kun hän oli vallan kahvassa.

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Ruusunen loikki kaksijalkalassa Riemu ja Urho perässään. Hopeanharmaa naaras oli päättänyt viedä perheensä käymään kaksijalanpesien katoilla hänen kanssaan. Hän johdatti kahta kollia siis kaksijalkalan läpi kohti hänen lempi paikkojaan. Niitä tiettyjä kaksijalanpesiä. Niitä, joilla hänellä oli tapana olla Kaunokin kanssa.
Ruuusunen loikkasi aidalle, joka nousi kujan vierestä ylös kaksijalanpesän viertä. Se yletti melkoisen korkealle ja siksi siitä olisi helppo loikata katolle. Hieman kauempana olisi myös paikkoja, joissa aitaa vasten olisi eri tavaroita, jolloin niitä pitkin voisi myös kiivetä katolle hyppimisen sijaan.
Ruusunen katsoi smaragdinvihreät silmät kimaltaen poikaansa ja kumppaniaan, jotka molemmat tulivat vieri vieressä ensin lähemmäs aitaa ja sitten loikkasivat hopeanharmaan naaraan seuraksi. Ruusunen hymyili ja loikkasi sitten katolle asti.
“Sinä et ole vielä tainnut tulla käymään täällä, vai?” hopeanharmaa naaras kysyi pojaltaan, Riemulta, kun hän asteli vihreät silmät suurina edemmäs katolla.
“En. Urho on sanonut, että tykkäät olla kaksijalanpesien katoilla ja, että niillä on kaunista, mutta ei ole vielä tuonut minua tänne asti. En yhtään ihmettele, miksi tykkäät olla täällä!” nuori tummanruskea kolli naukaisi iloisesti. Hän näytti niin pieneltä ja somalta. Se toi hopeanharmaan naaraan mieleen kaukaisesti Kaunokin. Hän oli osittain edelleen vihainen hänelle siitä, että hän oli joskus yrittänyt karata yhteisöstä, mutta samalla hän oli vain surullinen ja syytti itseään, kun tämä oli lopulta päätynyt näännyttämään itsensä.
“On mukava, että pidät tästä paikasta. Minä olen käynyt täällä monen monta kertaa jo hyvän aikaa. Kävin täällä aina Kaunokin kanssa, kävin monesti Urhon kanssa, kun meistä oli juuri tullut kumppanukset, kävimme myös Urhon kanssa juuri ennen kun synnyit. Olen tietysti myös monesti käynyt täällä yksinkin”, Ruusunen kertoi pojalleen. Riemu nyökytti.
“Ehkä minäkin joku päivä löydän itselleni mielitietyn ja tuon hänet tänne kanssani katsomaan auringonlaskua!” tummanruskea pieni kolli naukaisi innoissaan vihreät silmät innosta säihkyen. Ruusunen kehräsi hiljaa.
“Se olisi kyllä mainiota. Olisi mukavaa, jos olisit jatkamassa tapaani”, hopeanharmaa naaras kehräsi hiljaa, tassutti katon reunalle ja meni istumaan käärien häntänsä siististi tassujensa ympärille. Hän katsoi kauas taivaanrantaan. Urho tuli hänen vierelleen hiljaa ja pian Riemukin saapui vanhempiensa väliin. Urho kääri häntänsä poikansa ympärille ja kehräsi hänkin hiljaa.
“Tiesin, että oli hyvä idea ryhtyä kumppaniksesi”, kolli naukaisi hiljaa.
“Niin kuin sinä olisit muka sitä koskaan ajatellut silmänräpäystä pidempään. Sinähän olit pää viidentenä tassuna ryntäämässä heti kumppanuuteen kanssani”, Ruusunen kehräsi kiusaten. Tummanruskea lihaksikas kolli naurahti.
“Niin kai. Taidat olla ihan oikeassa”, hän tokaisi ja nuolaisi sitten Riemun päälakea. Nuori tummanruskea kolli muistutti kovasti isäänsä.
“Muistahan sitten olla isompana kärsivällisempi kuin isäsi, Riemu. Urho tuntui haluavan ryhtyä kumppaneiksi, ennen kuin olimme edes täysin ystäviä”, Ruusunen naurahti.
“Ihan kuin olisimme muka olleet koskaan ystäviä. Tai siis olisinhan minä halunnut, mutta sinä olit hirveän uppiniskainen”, Urho nauroi. Hopeanharmaa naaras punastui hieman.
“Et voi minua syyttää! Olit täysin vieras minulle! En voinut edes tietää saattoiko sinuun oikeasti luottaa. Saavuit yhteisöön täysin yllättäen”, hän mutisi puolustelevasti.
“Ai, miten te molemmat siis saavuitte yhteisöön?” Riemu kysyi kiinnostuneena.
“Minä tulin yhteisöön jo hyvin nuorena. Olin alun alkaen kotikisu, mutta sellainen pehmoinen ja tylsä elämä ei ollut tarkoitettu minulle. En pitänyt siitä, miten rajoitettu ja tylsä elämäni saattoi olla siellä, joten karkasin. Sen jälkeen törmäsin tietoon yhteisöstä. Yhteisö oli parempi, kuin olla yksin oman onnensa nojassa sekä kuin olla kotikisuna aina tylsän rajatun elämän kanssa”, Ruusunen kertoi pojalleen.
“Minä sen sijaan saavuin yhteisöön ollessani jo vanhempi kissa. Olin asunut yksikseni erakkona ja satuin huomaamaan yhteisön kissat, jotka olivat palaamassa pitkältä matkaltaan metsästä asti kotiin. Silloin päätin lyöttäytyä mukaan joukkoon. Se oli ehkä paras päätökseni koko elämässäni”, Urho kertoi vuorostaan. Riemu katsoi vanhempiaan silmät suurinaan.
“Olisipa minullakin jokin hieno tarina siitä, miten saavuin yhteisöön. Minä kuitenkin vain synnyin tänne”, hän naukaisi hiljaa.
“Onhan sekin hienoa. Olet pienestä asti saanut kokea yhteisön elämän. Olet saanut kokea paljon yhteisössä”, kollin isä vastasi tälle ja silitti hänen kylkeään hännän päällään.
“Samaa mieltä”, Ruusunenkin sanoi. Hän katsoi taas taivaanrantaan. Aurinko oli jo laskussaan ja pian se loisi kauniin värinäytöksen taivaalle kadotessaan näkyvistä.

Ruusunen tassutti takaisin kohti kaksijalanpesää. Urho kulki hänen edellään Riemu kiinni kyljessään. Kaksi tummanruskeaa kollia näyttivät niin samanlaisilta. Suurin ero oli kuitenkin heidän kokoerossaan. Riemu oli pienikokoinen ja Urho oli vuorostaan suurikokoinen. Se sai Riemun näyttämään edelleen pennulta isäänsä verrattuna.
Pian kaksi kollia lähtivät kapuamaan roinan tekemää läjää kohti rikkinäistä ikkunaa, jonka kautta he kulkivat sisään ja ulos. Ruusunen lähti heidän peräänsä ja kapusi taitavasti tottumuksesta ylös. Hän oli noussut ja laskeutunut siitä jo niin monet kerrat, että se oli jo hänelle niin helppoa, että hän olisi varmaan voinut tehdä sen jo silmät sidottuna tai vain kolmella tai kahdella tassulla.
Riemu ja Urho katosivat jo sisään ja Ruusunen meni sisään nopeasti ja loikkasi sitten lattialle sisään päästyään. Hän kehräsi hieman itsekseen ja tepasteli perheenjäsentensä perässä kohti heidän yhteistä petiä – tai siis tätänykyään siinä nukkui kahden vain Urho ja hän ja Riemu nukkui toisella pedillä, jonka hän oli väsännyt aivan heidän petinsä viereen. Ruususesta tuntui siltä, että hänen poikansa kasvoi aivan liian nopeasti. Hän yllätti itsensä aina välillä toivomasta, että pienikokoinen tummanruskea kolli olisi edelleen pentu, joka leikki energisesti hänen ja Urhon kanssa jatkuvasti ja nukkui heidän turkeissaan kiinni joka yön samalla kaksijalkojen jättämistä nahoista tehdyllä pedillä.
Hopeanharmaa naaras katsoi, kun Riemu käpertyi omalle pedilleen laskien häntänsä nenänsä päälle ja sulkien silmänsä. Hän selkeästi aikoisi heti nukahtaa. Urhokin meni hänen ja Ruususen yhteiselle pedille. Hän jäi siihen makuulle ja katsoi odottavasti Ruususta, joka tuli pian siihen hänen vierelleen.
“Urho, haluaisitko sinä koskaan, että Riemu olisi edelleen pentu?” hän kysyi hiljaa matalalla äänellä ja vilkaisi nopeasti jo ilmeisesti nukahtanutta poikaansa.
“Kyllähän sitä joskus tulee toivottua, mutta on mukavaa, kun hän voi nykyään tulla ulos ja harjoitella kanssamme. Miksi kysyt?” tummanruskea kolli vastasi hiljaa.
“Tuli vain mieleen. Olisi mukavaa, jos hän olisi edelleen pentu. Koko ajan roikkumassa luonamme ja pyytelemässä mukaan leikkiin. Nukkumassa välissämme turvassa kaikilta ja kaikelta. Innostunut kaikesta hänelle vähänkään uudesta”, hopeanharmaa naaras vastasi smaragdinvihreät silmät välähtäen. Hänen kumppaninsa kääri häntänsä tämän ympärille.
“Haluaisitko ehkä sitten joskus lisää pentuja?” kolli kysyi. Ruusunen hätkähti. Hän ei ollut odottanut sellaista kysymystä noin yhtäkkisesti.
“Ehkä. En ole varma. Tai siis, olisihan se varmaan ihan mukavaa”, hän totesi. Urho kehräsi hiljaa ja nuolaisi kumppaninsa päälakea pari kertaa.
“No ehkä meidän pitäisi joskus harkita uuden pentueen hankkimista. Tai ainakin meillä olisi Riemu todistamassa sitä, että osaamme toimia vanhempina”, tummanharmaa kolli totesi kullankeltaiset silmät pimeässä välähtäen. Ruusunen oli hetken hiljaa.
“Olet ehkä oikeassa. Ehkä me voisimme vielä hankkia uuden pentueen, mutta ei vielä hetkeen. Haluan antaa Riemulle niin paljon huomiota ja rakkautta, kuin vain mahdollista. Haluan siis ainakin odottaa, että hän on vanhempi, ennen kuin alamme vielä suunnitella uutta pentuetta kunnolla”, hopeanharmaa naaras naukui.
“Selvä, käy se minulle. Minulle kelpaa mikä vain, kun se vain käy sinulle”, suurikokoinen ja lihaksikas kolli sanoilempeästi.
“Kiitos ymmärryksestä, Urho. Hyvää yötä kuitenkin”, Ruusunen sanoi, painoi päänsä ja sulki silmänsä.
“Hyvää yötä”, tämän kumppani vastasi ja laski hänkin päänsä.

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Tassutin hiljaa pimeässä kaksijalanpesässä. Yö oli jo pitkällä, mutta en saanut millään unta. Olin vain koko yön pyörinyt Lunan kanssa jakamassani vuoteessa ja yrittänyt saada edes silmäyksen unta. Mitään ei kuitenkaan halunnut tapahtua. Ajatukseni olivat jo tyhjät, mutta selkeästi niiden piti olla tyhjemmät.
Olin lähes kompastua, kun lattialla oli jokin asia. Säpsähdin kovasti, kun se päästi liikahtaessaan ääntä ja vilkuilin ympärilleni. Kukaan ei ollut herännyt. Minusta tuntui siltä, että olin tekemässä jotain pahaa, mutta en ollut. En ollut edes aikeissa karata.
Väistelin nukkuvia kissoja parhaani mukaan tassutellessani ympäriinsä pesässä. Levottomuus tuntui puristavan minua sisältäpäin kasaan. Tuntui siltä, että pian oksentaisin. Käännyin ympäri ja lähdin hoipertelemaan takaisin kohti minun ja Lunan vuodetta. Kai minun olisi parempi vain jatkaa yrittämistä ja koettaa saada unen päästä kiinni.
Menin Lunan ympärille varovasti yrittäen olla herättämättä kumppaniani. En halunnut, että hän häiriintyisi minun takiani. Laskeuduin siis sulavasti hänen vierelleen, painauduin varovasti häntä vasten ja laskin häntäni hänen päälleen. Hengitin hänen tuoksuaan varovasti ja katselin hiljaa kaksijalanpesää, jossa asustimme. Kaipaus kaksijalkojamme ja vanhaa kotiamme kohtaan kasvoi taas. Tuntui niin inhottavalta olla ilman sellaista vapautta, joka minulla oli silloin ollut.
Suljin silmäni ja yritin edelleen parhaani mukaan nukahtaa. Kaksijalanpesän ulkoiset äänet tuntuivat kaikuvan korvissani. Hirviöiden murina, koiran räksytys, tuulen humina ja muu sellainen. Tuntui siltä, että jokainen ääni, haju ja pienikin näky yritti pidätellä minua hereillä. Murahdin hiljaa, kääriydyin tiukemmin kumppanini ympärille ja painoin kuononi hänen turkkiinsa samalla puristaen silmiäni tiukasti kiinni. Miksei uni vain tullut?