Kujakissayhteisön tarinat

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

EMPPUOMPPU
Cosmos: 4kp –
Päivänsäde: 46kp! –
= 50kp!

KÄÄRMIS
Ruusunen: 37kp! –
Laku: 8kp –
= 45kp!

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Ruusunen tassutti kujia pitkin kohti metsää muun metsäpartion mukana. Aurinko oli lähdössä laskuunsa ja partion jäsenet mutisivat kukin hiljaa ja hieman jo väsyneinä. Kukaan ei vaikuttanut kamalan innokkaalta siitä, että joutuivat kävelemään illan alkaessa vähitellen hämärtyä, mutta Ruususta se ei niinkään haitannut. Naaras tykkäsi kulkea hämärällä ympäri kaksijalkalaa. Se oli hänestä mukavan rauhoittavaa ja vaikka monet savoisivat, että vaara vaanisi koko ajan nurkan takana, illalla kaksijalkalassa rauhoittui – ainakin jotenkuten. Kaksijalat pääasiassa pysyttelivät sisällä pesissään, joskus ne kuitenkin kulkivat hirviöiden sisällä paikasta toiseen vielä yölläkin, mutta se ei ollut asian pointti. Öisin ja iltaisin kaksijalkoja kohtasi vähemmän ja se oli Ruususesta mukavaa. Hän myös tykkäsi ihailla yötaivasta, mutta harmitteli aina sitä, ettei nähnyt tähtiä samalla tavalla, kuin silloin, kun he olivat olleet metsässä.
Kun partio pääsi metsään asti, aurinko valaisi vielä metsää. Se oli selkeästi laskussa, mutta metsässä oli vielä suhteellisen valoisaa. Kissat lähtivät kulkemaan kohti metsään asetettuja rajoja ja merkkaamaan niitä. Ruususesta kujakissayhteisön elämä alkoi muistuttaa pelottavan paljon klaanien elämää. Kun parantajat päätettiin ottaa asiaksi kujakissayhteisössäkin, alkoi naaras hieman kyseenalaistaa sitä, mihin yhteisö oli muuttumassa. Hän toivoi, että muutokset eivät alkaisi muistuttaa liikaa klaanien tapoja, sillä olivathan he kuitenkin aivan eri asia.
Ruusunen seurasi tiukasti muun partion perässä pitkin metsäalueen rajoja. He merkkasivat niitä mahdollisimman nopeasti, eikä kestänyt kauaakaan, kun he olivat jo valmiita. Kissat alkoivat siis seuraavaksi hajaantua hieman ja saalistaa. Ruusunen teki samoin.
Hopeanharmaa naaras hiipi vatsa maata viistäen eteenpäin metsässä etsien jotain riistaa ja samalla vahtien muita, jotta kukaan ei pääsisi karkaamaan katseen pettäessä. Naaras halusi pitää huolen siitä, että kukaan ei enää yrittäisi karata. Hänelle oli riittänyt jo se, että Cosmos oli yrittänyt karata Roskan kanssa ja Kaunokki yksikseen. Hopeanharmaa naaras muisti edelleen sen kamalan pettymyksen tunteen, kun hänen suojattinsa olikin yrittänyt jättää hänet ja karata. Hän ei olisi halunnut koskaan antaa sitä anteeksi, mutta kun nuori naaras oli sitten päätynyt kuolemaan, ei hänellä ollut ollut oikein muuta vaihtoehtoa.
Ruusunen pysähtyi haistaessaan oravan. Hän tutkaili ilmaa ja yritti keksiä missä päin orava sijaitsi. Kun hän oli paikantanut suunnan, josta oravan haju tuli, naaras lähti hiipimään kovaa vauhtia sinnepäin. Hän halusi varmistaa olevansa ensimmäinen oravan kimpussa, jotta kukaan muu ei kerkeäisi viedä sitä. Naaraan tassut tuntuivat tuskin koskevankaan maata, kun hän kipitti kovaa kyytiä kohti oravan hajua. Hän halusi napata sen niin kovasti.
Kun hopeanharmaa naaras näki viimein oravan, hän hidasti vauhtiaan ja lähti kiertämään lähemmäs sitä niin varovasti, kuin vain saattoi. Hän yritti parhaansa mukaan päästä niin lähelle, kuin mahdollista, koska ei täysin luottanut pystyvänsä hyppäämään kamalan pitkälle saadakseen oravan kiinni.
Ruusunen lukitsi katseensa oravaan ja ponnisti kovaa takajaloillaan. Hän laskeutui suoraan otuksen niskaan ja murhasi sen, ennen kuin se kerkesi edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Naaras kehräsi hiljaa itsekseen saaliistaan ja lähti sitten etsimään muita.
Naaraan löytäessään muut, hän huomasi, että osa muistakin oli saanut jotain napattua, mutta jotkut olivat tuskin edes liikahtaneet sen jälkeen, kun he olivat merkanneet rajat. *Yrittivätkö he edes saalistaa?* naaras ajatteli ärtyneenä, mutta antoi asian lopulta olla. Mikä hän oli siitä valittamaan. Ei muita kiinnostaisi, jos hän heille suuttuisi siitä, että he eivät edes välttämättä olleet yrittäneet saalistaa.
Kun partio lähti taas liikkeelle, Ruusunen otti paikakseen partion viimeisen jäsenen. Hän kulki siis partion perällä kuin pitäen vahtia muista, jotta he eivät tekisi mitään pahaa siinä ja ajattelisi, että kukaan ei huomaisi. Naaras kantoi samalla myös oravaansa, johon hän meinasi jatkuvasti kompastua, joten paikka viimeisenä oli hyvä siltä kannalta, että kukaan ei näkisi, jos hän meinaisi kompastua oravaansa tai, jos hän kompastuisi siihen.
Ruusunen kiihdytti hieman askeliaan, kun he alkoivat lähestyä tuttua kaksijalanpesää. Hän yritti päästä sisälle mahdollisimman nopeasti.
Kun hän pääsi sisälle, hän vei oravansa pois ja meni suoraan Riemun ja Urhon luokse, jotka juttelivat keskenään hieman lähempänä pesän laitaa. Kaksikko oli hyvin läheisiä, ja se lämmitti hopeanharmaan naaraan sydäntä.
“Hei, Ruusunen!” Urho tervehti häntä heti, kun huomasi naaraan.
“Hei, emo!” Riemukin tervehti ja hymyili leveästi.
“Hei vaan! Mitäs te olette puuhailleet tänään?” Ruusunen kysyi perheenjäseniltään ja istahti alas heidän vierelleen.
“Isä näytti minulle kaksijalkalaa paremmin ja sitten etsimme ruokaa roskiksista. Urho myös näytti minulle yhden kaksijalanpesän, jonka pihaa vältellä; siellä asuvat kaksijalat pitävät koiraa! Kaksijalat ovat niin outoja; miksi ne koskaan haluaisivat asua koiran kanssa samassa pesässä!” Riemu naukui. Ruusunen kehräsi.
“Teillä on ollut sitten ilmeisesti mukava päivä”, naaras naukaisi hymyillen pojalleen ja kumppanilleen.
“Kyllä vain. Ajattelin vielä pian opettaa häntä nappaamaan rottia. Hän tarvitsee toki ensiksi vielä hieman opetusta, ennen kuin hän ryntää suorinta tietä rottien kimppuun. Ne voivat tehdä aikamoista vahinkoa, jos ei ole tarkkana”, Urho naukui. Ruusunen nyökkäsi kumppanilleen hitaasti.
“Muista sinäkin olla sitten varovainen. Vaikka oletkin vanhempi, kuin Riemu, ei se tarkoita, että rotat eivät voisi sinua satuttaa”, hopeanharmaa naaras sanoi hieman huolestuneella äänellä ja katsoi ruskeaa kollia silmät suurina. Urho naurahti hellästi ja katsoi Ruususta silmät täynnä rakkautta.
“Vielä muutama kuu sitten olisit antanut minun vaikka juosta suoraan surman suuhun, etkä olisi katunut sitä”, ruskea kolli nauroi. Ruusunen punastui hieman.
“En vain ollut tajunnut kuinka hieno kissa oikeasti olet. Ajattelin vain sitä, kuinka et antanut minulle omaa rauhaa”, hopeanharmaa naaras mutisi nolona. Urho nauroi. Riemu vain katsoi vanhempiaan hämillään.
“Älä huoli, Ruusunen. En ole asiasta millään lailla vihainen sinulle. Olin minäkin aika ärsyttävä, kun sillä tavoin tungeksin luoksesi”, Urho naukui ja silitti Ruususta hännällään. Naaras painoi päänsä kollin turkkiin ja sulki silmänsä. Hän oli onnellinen perheensä kanssa.

“Ruusunen, aika lähteä!” Hennon käskevä ääni tuntui kaikuvan koko kaksijalkalan lävitse. Ruusunen katsoi kollia ärtyneenä. Heidän tarkoituksensa oli lähteä kujapartioon vielä Ametistin ja Menninkäisen kanssa. Hopeanharmaa naaras ei tuntenut näitä kissoja niinkään hyvin, mutta oliko sillä oikeastaan väliä? Ametisti tuntui olevan lähes täysin mykkä, kun taas Menninkäinen vaikutti vain ärsyttävältä.
Ruusunen kiiruhti muiden partioon lähtevien kissojen luokse äkkiä ja asettui kaikkien taakse taas kerran. Naaras oli alkanut pitää takimmaisen kissan paikasta. Sillä tavoin hän saattoi tarkkailla muita ja jos hän vahingossa möhlisi, kukaan ei huomaisi.
Partio lähti liikkeelle Hennon johdolla. Musta kolli tuntui koko ajan vain kulkevan mahdollisimman nopeasti eteenpäin, eikä selkeästi halunnut pysähdellä lainkaan. Ruususen tassuja alkoikin heti kolottaa, kun hän joutui puoleksi kävellä, puoleksi juosta muun partion perässä – tai ennemminkin Hennon perässä.
“Hei, Hento! Taisin nähdä jotain tuolla kaksijalan pesän katolla. Eikö meidän kannattaisi käydä katsomassa, mitä se oli?” Menninkäinen naukaisi. Hento pysähtyi ja katsoi kohti kaksijalanpesää, jota Menninkäinen osoitti hännällään.
“Hyvä on. Käydään katsomassa nopeasti”, musta kolli myöntyi ja lähti tassuttamaan nopeasti kohti kaksijalanpesää. Ametisti, Menninkäinen ja Ruusunen lähtivät hänen peräänsä. Kolli loikki sulavasti katolle ja muu partio seurasi hänen perässään.
“Ei täällä näy tai haise mitään”, Hento tuhahti, kun kaikki olivat päässeet katolle asti. Hän tassutti lumen jäljiltä vielä kostean katon halki sen reunalle ja vilkaisi alas.
“Täälläkään ei näy mit-” kollin lause katkesi, kun hänen tassunsa lipsahtivat alta ja hän lähti putoamaan alas maahan. Ruusunen hätkähti ja lähti nopeasti puoleksi kävelemään, puoleksi liukumaan kohti katon reunaa.
Hopeanharmaa naaras vilkaisi varovasti alas pidellen kiinni katosta tiukasti kynsillään. Hän näki mustan kollin retkottavan maassa. Hänen yksi tassuistaan näytti kamalalta. Se retkotti kollin vierellä epänormaalissa asennossa ja sai Ruususen lähes yökkäämään. Naaras kuitenkin piti pintansa ja lähti nopeasti laskeutumaan alas katolta viittoen samalla muille merkiksi seurata.
Alas päästyään naaras katsoi maassa makaavaa kollia tarkasti. Hänen silmänsä olivat auki ja täynnä tuskaa ja hän hengitti normaalisti. Hän irvisteli kivun vallassa ja tärisi paikoillaan.
“Autetaan hänet pystyyn ja talutetaan takaisin pesälle. Siellä hänet kyllä hoidetaan”, Ruusunen sanoi rauhallisesti ja ryhtyi auttamaan Hentoa pystyyn. Muut partion jäsenet tulivat myös pian auttamaan ja kohta kaikki olivat mustan kollin ympärillä auttamassa häntä takaisin kotiin.
Kun he pääsivät viimein kovalla ponnistelulla pesään asti, he kuljettivat mustan kollin heti parantajan puheille. Mesiläinen kyseli ensiksi, mitä oli tapahtunut ja ryhtyi sitten vain hoitamaan kollia.
Tovi siinä kesti, mutta Mesiläinen sai viimein Hennon tutkittua. Hän sanoi Hennolle jotain ja kolli ei näyttänyt kovin iloiselta asiasta. Riemu, joka oli leikkinyt lähistöllä, juoksi nopeasti Ruususen luokse silmät suurina.
“Kuulitko mitä Mesiläinen sanoi?!” hän kysyi. Ruusunen pudisti päätään vastaukseksi.
“Hento siirtyy hyödyttömäksi, kunnes hänen murtunut tassunsa on parantunut!” Riemu ilmoitti silmät suurina. Ruusunen katsoi mustaa kollia. Ei hänestä tuntunut oikeasti pahalta kollin puolesta, mutta olisi hänkin vihannut sitä, jos hänet olisi siirretty pienen vamman takia hyödyttömiin.
“Vai niin. En todella haluaisi olla hänen paikallaan. Täytyy olla nöyryyttävää joutua hyödyttämiin pienen vamman takia. Varsinkin, kun se on vain osittain oma vikansa”, Ruusunen totesi. Riemu katsoi mustaa kollia myötätuntoisempana, kuin tämän emo.
“Toivottavasti hän ei joudu olemaan hyödyttömänä pitkään, se ei varmasti olisi mukavaa”, pieni kolli totesi.
“Toivottavasti hän ei joudu olemaan hyödyttömänä pitkään. Me tarvitsemme kaikki liikenevät kissat partioihin ja hankkimaan ruokaa”, Ruusunen korjasi. Riemu katsoi emoaan hetken ja sitten taas Hentoa.
“Hento parka”, kolli naukaisi.
“Oma vikansa se oli. Hänen olisi pitänyt vain pitää tasapainonsa. Ei ole minun ongelmani, että hänellä on huonompi tasapaino kuin muilla”, Ruusunen tokaisi.
“Emo, tuo on töykeää!” Riemu ärähti.
“Joskus pitää olla töykeä, tai voi joutua pulaan tai höynäytetyksi. Ota esimerkiksi vaikka ne typerät Laku ja Luna. He antoivat itsensä höynäytettäväksi”, hopeanharmaa naaras naukaisi, kohautti lapojaan ja tassutti pois.
Riemu jäi paikoilleen ja Ruusunen tunsi poikansa katseen niskanahassaan. Hänestä Riemu ei vain ymmärtänyt miten kuuluisi toimia. Ylimääräinen ystävällisyys ja myötätunto johti helposti omaan tuhoonsa. Ei kukaan halunnut kuolla siksi, että lähti pelastamaan puolituttua kissaa.

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Tuuli paiskoi lumihiutaleita päin naamaa ja haittoi näkyvyyttä. Purin tiukemmin kaarnanpalasia suussani puskiessani eteenpäin vatsakarvoihin ylettyvässä hangessa. Oli vain toivottava, että suuntaamme oli yhä oikea. Minä en nimittäin aikonut jäädä odottelemaan, että luontoemo päättäisi olla meille armollisempi ja lopettaisi viskomasta lunta niskaamme. Kuka tiesi, millainen kaaos Yhteisössä oli tälläkin hetkellä valloillaan, kun en ollut paikalla katsomassa heidän peräänsä.
“Päivänsäde!” Härmän ääni hädin tuskin kuului tuulen ujelluksen yli. Hidastin askeliani, jotta harmaa kolli pääsi rinnalleni. “Jos jatkamme tässä pyryssä, saatamme huonolla tuurilla matkata koko ajan kauemmaksi kaksijalkalasta! Eikö meidän kannattaisi pysähtyä johonkin edes siksi aikaa, että näemme, mihin suuntaan olemme kulkemassa?”
Minun olisi tehnyt mieli kivahtaa parantajalle, miten typerä tämän ehdotus oli. Juuri äskenhän olin kuitenkin vannonut itselleni, etten pysähtyisi, vaikka mikä olisi. Oli kuitenkin myönnettävä, että kollilla oli pointti, jopa ihan järkevä sellainen. En kylläkään aikonut myöntää sitä hänelle suoraan.
“No hyvä on”, murahdin yhä kaarnanpalat suussani. “Etsitään jostakin suoja ja odotellaan siellä, kunnes sää vähän selkenee.”
Olimme tällä hetkellä melko avonaisella alueella, jossa puita kasvoi harvakseltaan. Lumipyry sentään tarjosi meille suojaa taivaalla vaanivilta vaaroilta, mutta muuta hyötyä siitä ei sitten ollutkaan. Erotin valkoisuutta vasten korkean, tumman möhkäleen, joka näytti minusta kivenlohkareilta. Päätin luottaa intuitiooni ja johdattaa meidät sen kupeeseen.
Olin ollut oikeassa – möhkäleet olivat kuin olivatkin valtaisia lohkareita. Kiersin niiden toiselle puolelle, jossa olimme hieman paremmin suojassa tuulelta ja tuiskulta. Härmä seurasi heti perässäni. Luikahdin kahden ison kiven väliin jäävään rakoseen, joka oli juuri ja juuri tarpeeksi tilava kahdelle kissalle. Pudotin kaarnanpalat tassujeni juureen ja kyyristyin niiden päälle.
“Ei hullumpi suoja”, Härmä tokaisi laskettuaan oman kantamuksensa. Kolli joutui pitämään päätään kumarassa istuessaan.
Minä kaduin saman tien sitä, että olimme pysähtyneet. En tiennyt, miten kestäisin olla ties kuinka pitkään jumissa tässä ahtaassa kolossa ainoastaan Härmä seuranani. Hulluksihan tässä tulisi ennen pitkää.
“Minä lähden etsimään meille ruokaa”, ilmoitin samalla hetkellä kun pomppasin ylös sellaisella vauhdilla, että miltei löin pääni kiveen. Härmä katsahti minuun kummissaan.
“Tässä säässäkö?” hän kallisti päätään.
Minä olin jo työntymässä hänen ohitseen kolon suulle vastatessani: “Niin, tässä säässä. Meidän täytyy syödä jossain vaiheessa joka tapauksessa, ja voimme yhtä hyvin käyttää tämän tauon siihen, niin pääsemme jatkamaan matkaa pikimmiten, kun pyry lakkaa.”
“Haluatko, että lähden mukaan?”
“Ei, jää sinä tänne ja katso kaarnanpalojen perään. Kaiken näkemämme vaivan jälkeen niiden on parempi pysyä hyvässä tallessa.” Siristin aavistuksen silmiäni katsoessani viimeisen kerran Härmää, ennen kuin puskin yksin tuiskuun.

Vaikka yleisesti ottaen nautin luonnossa liikkumisesta ja tuulen tuntemisesta turkillani, tämä oli jo aivan naurettavaa. En yrityksistä huolimatta ollut onnistunut paikantamaan yhtäkään riistaeläintä, jos niitä ylipäätään edes oli tässä turkasen metsässä.
Olin aikeissa luovuttaa ja palata Härmän luokse, kun yhtäkkiä näin silmäkulmassani liikettä. Lumikasa näytti kasvattavan itselleen jalat, joilla se lähti pinkomaan kauemmaksi minusta.
*Jänis!* tajusin yhtäkkiä, enkä jäänyt vitkuttelemaan. Säntäsin sen perään niin lujaa kuin vain upottavassa lumessa pääsin.
Olin jäämässä auttamatta jälkeen, mutta jatkoin itsepintaisesti eteenpäin tuiskua uhmaten. Aivan odottamatta jokin tai joku kuitenkin katkaisi saaliini pakomatkan. Liu’uin pysähdyksiin ja tuijotin häntääni nytkyttäen suurta, tummaa kissan hahmoa, joka painoi jänistä – minun jänistäni! – maata vasten käpälällään.
“Hei!” huusin kollille murina kurkussa. “Tuo on minun saaliini!”
Kissa käänsi jykevän päänsä suuntaani. Minun oli vaikea erottaa hänen ilmettään tässä pyryssä, mutta saatoin vain arvailla, ettei se ollut sellainen, joka olisi viestinyt minkäänlaista katumusta saaliini nappaamisesta nenäni edestä. Lähdin marssimaan tätä kohti häntä pystyssä ja korviani luimistellen.
“Anna se takaisin tai muuten…”
“Tai muuten mitä?” Nyt kun näin kollin kasvot lähempää, huomasin tämän silmien pilkkaavan katseen. Erakko ei pitänyt minua itselleen uhkana – oikeastaan ihan päinvastoin. Sekös sai raivon kiehahtamaan sisuksissani. Minua ei kannattanut aliarvioida.
“Tai muuten minä revin sinulta nuo kauniit silmäsi päästäsi ja laitan sinut syömään ne”, hymähdin takaisin kolkosti. Uhkaukseni ei saanut muukalaisessa aikaan toivomaani reaktiota.
“Alahan laputtaa siitä, rääpäle, ja etsi itsellesi jostakin vaikka hiiri.” Kolli kumartui nostamaan jänistä ylös eikä vaivautunut enää huomioimaan minua. Se oli virhe. Samalla silmänräpäytyksellä minä ampaisin häntä kohti kynnet ulos työnnettyinä ja sylki suusta lentäen hurjistuneen sähinän kera.
“Mitä -”
Kissa ei ehtinyt sanoa edes lausettaan loppuun käydessäni hänen päälleen armotta. Jakelin iskuja eri puolille kollin kehoa ja väistelin vikkelästi erakon kömpelöitä, suuria käpäliä. Selvisi nopeasti, ettei tämä köntys ollut eläessään joutunut kunnon tappeluun, koska kaiketi kukaan ei ollut uskaltanut uhmata tätä järkälemäisen olemuksensa takia. Minä annoin kuitenkin mielelläni tälle maistiaisen todellisesta voimasta.
Olin päässyt erakon niskan päälle ja pureuduin tämän toiseen korvaan hampaillani niin lujasti, että se sai kissan päästämään ilmoille tuskaisan valituksen: “Au, au, au! Päästä irti! Sinä voitit! Vie se typerä jänis!”
Viivyttelin tahallani hetken, ennen kuin irtauduin kollin korvasta ja hyppäsin alas tämän selästä. Lipaisin tyytyväisenä suupieliäni nähdessäni lumelle tipahtelevan punaisia tippoja erakon osittain repeytyneestä korvasta.
“Alahan laputtaa siitä ja mene etsimään itsellesi vaikka joku kiva pikku hiiri”, irvailin erakolle tämän käännyttyä jo ympäri ja lähdettyä hölkkäämään hieman ontuen toiseen suuntaan. En tiennyt, oliko kolli kuullut pilkkaani, mutta jos olikin, tämän ei selvästi tehnyt mieli ottaa revanssia kanssani.
Käännyin katsomaan puoliksi lumeen hautautunutta jänistä vatsa kuristen.

“Oho!” Härmä nuuhki tuomaani jänistä yllättyneen oloisena. Jos lumessa tarpominen ja sen ääliöerakon kanssa nujakoiminen ei olisi saanut minua niin raukeaksi, olisin varmaankin antanut parantajalleni huutista moisesta epäileväisyydestä.
“Syödään hyvin, niin pääsemme lähtemään heti kun on mahdollista”, haukottelin paikaltani lohkareen vierestä. Kurkotin laiskasti tassullani jänistä kohti ja vedin sen lähemmäksi repäistäkseni ensimmäisen, mehevän palasen. Työnsin loput Härmälle.
“Sattuiko ulkona jotakin?” Härmän nauku sai minut nostamaan katseeni lihapalasestani. “Näytät vuotavan verta.”
Katsahdin lapaani, jota parantajakolli silmäili arvioivasti. “Pikku naarmu se vain on. Törmäsin johonkin idioottiin metsässä, mutta annoin sille läksytyksen, jota se ei ihan hevillä unohda.” Virnistelin itsetyytyväisenä.
“Nuole se puhtaaksi, jotta se ei pääse tulehtumaan. Minä näin tuossa toisen kivenkolossa hämäkinseittiä, voin käydä hakemassa sitä.” Härmä oli noussut jo ylös ja oli selvästi aikeissa suunnata etsimään paikkaustarvikkeita.
Vaikka paapominen ei ollut mieleeni, en estänyt häntä. Olin jo niin kypsänä koko tähän matkaan, että halusin vain kotiin. Niinpä rupesin lipomaan kielelläni naarmuuntunutta kohtaa, kun parantaja lähti noutamaan seittiä.

Kaukaisuudessa tuikki valoja. Väsymys sai pääni tuntumaan raskaalta, mutta pakotin itseni pysymään valppaana. Puristin tiukasti kaarnanpaloja leukojeni välissä, jotta ne eivät vahingossakaan pääsisi putoamaan.
“Olemme kohta perillä”, Härmä sanoi kaarnan vaimentamalla äänellä vieressäni.
Minä en vaivautunut kommentoimaan sitä mitenkään, vaan lähdin kahlaamaan lumessa eteenpäin valoja kohti. Matkamme oli kestänyt pari päivää pidempään kuin mennessä – olin pitänyt siitä laskua. Olimme olleet poissa miltei puoli kuuta, ja se hermostutti minua. Mitä kaikkea kamalaa poissaollessani olikaan ehtinyt tapahtua? Kuinka moni oli kääntynyt tällä välin minua vastaan ja juonitellut selkäni takana?
“Pistetään juoksuksi, niin olemme perillä nopeammin”, murahdin Härmälle, ja jäämättä odottamaan hänen mielipidettään, nostin vauhtini ensin kevyeksi hölkäksi ja siitä ripeäksi raviksi. Vaikka jalkojani särki useamman päivän yhtäjaksoinen vaellus, pystyin pistämään kipuni syrjään ajatellessani kotia ja mahdollista kaaosta, joka siellä saattaisi olla valloillaan.

“Te palasitte.” Arpi tuli meitä vastaan, kun näki meidän kömpivän Härmän kanssa ikkunasta sisään. Silmäilin pikaisesti alakertaa, mutta kaikki näytti samalta kuin lähtiessänikin. Mikään ei tuntunut muuttuneen, ja hyvä niin.
“Vie nämä varastoihisi, minun pitää mennä selvittelemään asioita.” Laskin kaarnanpalat lattialle ja viittasin niitä kohti hännälläni Härmälle.
“Selvä juttu”, parantaja hymyili lauhkeaa hymyään, johon olin saanut – tai pikemminkin joutunut – tottua yhteisen taivalluksemme aikana. En edelleenkään voinut sanoa pitäväni kollista erityisemmin, mutta hän oli kyllä osoittanut luotettavuutensa useampaan otteeseen matkan aikana.
Härmän lampsittua matkoihinsa lääkkeineen käännyin takaisin Arven puoleen. “Pieni tilannekatsaus olisi paikallaan”, minä sanoin, ja niinpä me siirryimme yksisilmäisen kollin kanssa yläkertaan, jossa tämä ryhtyi kertomaan Yhteisössä tapahtuneista asioista poissaollessamme.
Ilmeisesti hilpeään joukkoomme oli eksynyt joku kotikisukin kaduilta harhailemasta. Toistaiseksi naaraasta ei ollut ollut riesaa Arven raportin mukaan, ja toivoin asian pysyvän niin. Yleisesti ottaen Yhteisössä oli siis ollut rauhallista sinä aikana, kun olin ollut poissa. Jostain syystä minun oli kuitenkin vaikea niellä totuutta sellaisenaan. Joku aivan varmasti hautoi jotakin kamalaa selkäni takana, tunsin sen luissani.
Pyysin Arpea poistumaan yläkerrasta joksikin aikaa, jotta saisin olla hetkisen ihan yksin. Heti kollin mentyä kömmin omaan vuoteeseeni ja ryhdyin suorittamaan perusteellista siistimistä turkilleni. Sukimishetkistä oli tullut minulle tärkeitä, sillä ne rentouttivat niin mieltäni kuin kehoanikin, ja olin alkanut arvostaa niitä Yhteisön johtajaksi noustuani aivan eri tavalla. Temppu teki tehtävänsä, ja ennen kuin itse sitä tajusinkaan, olin vaipumassa uneen.

Istuin alakertaan vievien portaiden puolivälissä ja seurasin alhaalla liikuskelevia kissoja. Jotkut olivat lähdössä partioon, kun taas toiset olivat juuri palaamassa tuoresaaliin ja kaksijalkojen jäteastioista löytämiensä tähteiden kanssa. Cosmos, aikaansaamaton surkimuspoikani, oli heidän mukanaan. Kolli muistutti kaukaa katsottuna hyvin paljon yhtä säälittävää isäänsä, jota en ollut nähnyt sitten klaanikissojen reviireiltä lähtemisen jälkeen. Ei sillä, että olisin halunnutkaan. En tiedä, olisinko kyennyt hillitsemään itseäni repimästä tätä kappaleiksi.
Jälkikasvuni olivat jatkuva muistutus siitä, mitä minulla oli joskus ollut Kharonin kanssa. Ilman Kharonia ei olisi Cosmosta tai Lyraa tai sitä kolmatta kakaraa, joka oli loikannut yhdessä isänsä ja setänsä kanssa vihollisen puolelle. Minulla ei ollut mitään tarvetta muistella edes tämän nimeä. Hän oli yhtä kuin kuollut minulle.
Vaellellessamme Härmän kanssa leppää etsimässä, alitajuntani oli tuonut mieleeni muistoja niiltä ajoilta, kun minä ja Kharon olimme vasta opetelleet tulemaan toimeen keskenämme. Olimme jääneet kaksijalkojen virittämään ansaan ja joutuneet kauas kotoa, mutta onnistuneet lopulta pakenemaan tilaisuuden tullen. Siitä oli seurannut pitkä ja raastava taivallus takaisin kotiin, josta minä en varmastikaan olisi selvinnyt ilman Kharonin apua. Hän oli opettanut minut selviytymään luonnossa ja nappaamaan oman ruokani. Ne taidot olivat auttaneet minua nytkin, kun olimme olleet kahden Härmän kanssa metsässä.
Tunsin kynsieni työntyvän ulos ja raapivan porrasta allani. Miksi minä edes muistelin Kharonia? Entinen kumppanini oli katala petturi ja pettymys niin minulle kuin Yhteisöllekin. Siitä huolimatta minun oli vaikea työntää täysin syrjään ajatusta siitä, mitä olisi voinut olla, jos kolli olisi päätynyt pysymään rinnallani. Voisiko elämäni olla kenties hieman valoisampaa?
Huomasin Cosmoksen tuijottavan suuntaani ruokakasan luota, johon tämä oli laskenut mukanaan tuomat tähteet. Minä siristin silmiäni häntä mulkoillessani ja nostin samalla vähän ylähuultani, ennen kuin nousin ylös ja kiepahdin kannoillani kiivetäkseni takaisin yläkertaan.

SuperKP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Tassutin ukkospolun reunaa kujapartion kulkiessa eteenpäin. Tylsempää asiaa mielestäni ei ollut kuin kujapartiot. Ei siellä oikeasti koskaan edes tapahtunut mitään. Aina vain kuljettiin ympyröitä muka etsien jotakuta, jonka napata mukaan yhteisöön, mutta ei siellä oikeasti ketään kulkenut.
Kaduin edelleen sitä, kun olin lähtenyt Cosmoksen ja Lyran mukaan. En saattanut uskoa vieläkään, että olin todella tehnyt jotain niin typerää. Minun olisi pitänyt tajuta, että meitä vedätettiin. Menetimme hyvän elämämme vain siksi, että joku typerä kissaryhmä halusi niin kipeästi lisää jäseniä, eivätkä osanneet niitä itse hankkia. Tai siis olivathan he periaatteessa osanneet, kun olivat saaneet Lunan ja minut mukaansa sekä ne muutamat muut kissat, jotka kujakissayhteisössä elivät.
Huomasin kaksijalan, joka käveli läheistä kujaa pitkin kohti sitä, jolla me olimme. Silmäni suurenivat, kun tajusin tunnistavani tämän kaksijalan. Sehän oli minun kaksijalkani! Minun ja Lunan! Katsoin sitä silmät suurina sillä aikaa, kun muut partion jäsenet luikkivat piiloon sitä. Se huomasi minut, huudahti ja lähti minua kohti. Kuitenkin tunsin niskassani hampaat ja joku lähti raahaamaan minua mukanaan. Laitoin vastaan, mutta pian useampi kissa tuli auttamaan ja minut vedettiin piiloon ja pidettiin siellä aloillani, jotta en voisi lähteä kaksijalkani luokse.
Kuulin vain kuinka se huuteli minun perääni ja yritti selkeästi saada minut palaamaan. Olin niin pahoillani sitä kohtaan. Halusin palata. Halusin palata niin kamalan paljon, mutta en vain pystynyt. Surulliset naukuni kaikuivat, kun halusin niin kovasti palata kaksijalkani luokse. Kuitenkin muut partion jäsenet pitivät minua tiukasti aloillani.
“Jos et nyt heti hiljene, minä revin sinut riekaleiksi”, yksi partion jäsenistä, Ruusunen naukaisi korvaani. Käänsin pelokkaan katseeni häneen. Miten hänen kumppaninsa oli niin mukava, mutta naaras itse oli niin kamala. Sama päti myös hänen pentuunsa. Pieni Riemu oli mukava pikkukissa, mutta hänen emonsa oli karmea.
“Olen pahoillani”, naukaisin hipihiljaa. Naaraan smaragdinvihreä katse kohdistui minuun tiukasti ja tuntui korventavan turkkiani.
“Parempi olla”, naaras sihahti. Muut alkoivat hellittää otteitaan minusta ja pääsin vapaaksi. Katsoin muita alistuneena ja painoin katseeni maahan. Olin samaan aikaan niin vihainen ja niin nolostunut. Olin joutunut ongelmiin tekemisieni takia.
Kun partio lähti takaisin liikkeelle, minut ympäröitiin täysin. Edessäni kulki joku, sivuillani kulki kissat ja jopa takanani oli kissa. He eivät selvästikkään luottaneet minuun enää tippaakaan. Ymmärrettäväähän se oli, mutta en silti pitänyt siitä.

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Vaikka Cosmos ei itsekään ollut mikään parhain puhuja, Malvaruusu laski riman melko matalalle omilla taidoillaan. Cosmoksen silmiin Unelma ei vaikuttanut ollenkaan vakuuttuneelta hänen ystävänsä myyntipuheesta. Malvaruusu takertui aivan epäolennaisiin asioihin kotikisun tarinassa. Jopa Cosmos tiesi sen verran, että jos halusi taivutella jonkun puolelleen, oli kerrottava tälle, mitä tämä halusi kuulla.
“Hän on jollain turhanpäiväisellä rehujen etsintäretkellä erään kollin kanssa”, kolli huokaisi ja pudisteli päätään paheksuvasti. “Päivänsäde se vain on sellainen – tyystin vastuuton ja itseään täynnä. Jättää toverinsa vaikeimpana aikana vuodenkierrosta oman onnensa nojaan viettääkseen aikaa jonkun rentun kanssa. Voit varmaan kuvitella, miltä minusta tuntuu hänen pentunaan. Tai no, et varmaankaan voi, sillä kukaan ei kohtele jälkikasvujaan yhtä kurjasti kuin Päivänsäde. Sinun tyttäresi ovat onnekkaita, kun heillä on kaltaisesi emo.” Cosmoksen silmiin kihosi kyyneleitä. Ne eivät olleet aitoja, mutta tunne niiden takana oli. Osa hänestä tosiaan kadehti tämän naaraan pentuja siitä, että näillä oli emo, joka oikeasti välitti. “Me haluamme auttaa sinua löytämään tyttäresi, ihan tosi, mutta Päivänsäteen vallan alla me olemme voimattomia…” Hän antoi leukansa valahtaa rintaansa vasten dramaattisesti samalla kun hän esitti pidättelevänsä itkua.

//Malva?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Kobra lähti pian pois antamatta naaraalle kunnollisia vastauksia. Ärtymys meinasi ottaa hänestä vallan, mutta hän antoi asian sitten vain olla. Ei sillä niin paljoa väliä loppupelissä ollut, jos kolli ei aikonut hänelle mitään kertoa.
Ruusunen vain kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan toisaalle. Hän pohti, että hänenkin varmaankin kannattaisi tehdä jotain järkevää. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi Urhon. Kolli vain oleskeli Hyökyaallon kanssa lyhyen matkan päässä. Hopeanharmaa naaras katsoi kumppaniaan hetken, kunnes lähti kaksikkoa kohti.
“Ai, hei Ruusunen!” Urho tervehti iloisesti. Ruusunen vain huokaisi ja istahti kollien viereen.
“Onko teillä mitään tekemistä? Haluaisin tehdä jotain”, naaras kysyi. Kolli kaksikko vilkaisi toisiaan ja kohautti sitten lapojaan.
“Kai voit lähteä ulos, vaikka kävelylle?” Hyökyaalto naukaisi. Ruusunen huokaisi hiljaa ja näytti hyvin dramaattiselta.
“Ei minua huvita. Haluaisin tehdä jotain uutta ja mukavaa, mutta minulla ei ole ideoita. Haluaisin vähän jännitystä tähän väliin”, naaras naukaisi. Urho katsoi häntä kummastuneena, mutta kehräsi sitten.
“Mitä jos lähtisimme koettamaan kaksijaloilta kerjäämistä? Muut odottaisivat vahdissa, kun yksi menisi ja sitten, jos jotain pahaa meinaa tapahtua, muut syöksyvät apuun”, Urho ehdotti. Ruusunen katsoi häntä silmät suurina.
“EI todellakaan! En riskeeraa vapauttani tylsyyden vuoksi!” hän kivahti, nousi ylös ja asteli muualle.

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

AUROORA
Härmä: 13kp –

ELANDRA:
Malvaruusu: 27kp! –

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 10kp –
Kobra: 4kp –
Cosmos: 8kp –

KÄÄRMIS
Ruusunen: 5kp –

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Kesken matkan Malvaruusu huomasi, miten Cosmos katseli häntä epämääräisesti. Naaraalla meni tovi ymmärtää, mitä harmaavalkea kolli oikein yritti katseellaan viestiä. Tuollainen vilkuili ei ollut tavallista Cosmokselle, joten kyse oli selvästi jostain erityisestä. Äkkiä Malvaruusu keksi sen.
”Miten sinä eksyit tähän kaksijalkalaan?” Malvaruusu aloitti keskustelun, vaikkei häntä todellisuudessa kiinnostanut lainkaan Unelma-nimisen kotikisun tarina. Hänen oli alennuttava tällaiseen vain siksi, että he voisivat saada naaraan puolelleen taistossa Päivänsädettä vastaan…
”Olen ollut täällä jo aika pitkään. Vaelsin ennen ulkona metsissä, mutta kaksijalat veivät minut ja pentuni. Siitä saakka olen asunut kaksijalkojen kanssa, kunnes ne veivät ensin tyttäreni ja sitten minut. Pakenin ja yritän nyt löytää tyttäriäni”, naaras selitti rauhallisella äänellä, muttei Malvaruusu oikeastaan edes kuunnellut kovinkaan tarkasti.
”Hyi, hirveää. En ymmärrä, miten voit edes syödä sitä kaksijalkojen tarjoamaa hirvittävää ruokaa”, Malvaruusu takertui vain yhteen asiaan ja irvisti inhosta. Hän ei ollut kovinkaan hyvä tällaisissa tilanteissa, jossa hänen tarkoituksensa oli saada toinen hänen puolelleen. Unelma kurtisti kulmiaan.
”Kyllä siihen tottuu, vaikka eihän se tuoretta riistaa voita”, tabbykuvioinen naaras selitti lapojaan kohauttaen, ”mikä tämä teidän yhteisönne oikein on?”
”Se on Kujakissayhteisö, jossa elää aika paljon kissoja. Johtajamme on varsin kädetön, mutta sinun onneksesi hän ei ole nyt täällä. Johtajamme Päivänsäde on kissa, johon kukaan ei haluaisi tutustua. Hän on itsekäs, eikä näe omaa nenänsä pidemmälle. Mutta siksi olikin sinun onnesi, että törmäsit ensin meihin, etkä häneen. Hän on manipuloiva inhotus, joka ei välitä kenestäkään. Mutta usko pois, meitä kiinnostaa oikeasti. Voimme auttaa sinua löytämään tyttäresi, jos sinä autat meitä”, Malvaruusu lupasi jotain, mitä ei todellakaan ollut aikeissaan pitää. Häntä ei tosiaankaan kiinnostanut Unelma tai hänen tyttärensä. Hän vain halusi saada naaraan puolelleen hinnalla millä hyvänsä. Unelma kohotti yllättyneesti kulmiaan.
”Minä lupaan harkita asiaa”, hän vastasi rauhallisella äänellä, ”mutta tahdon ensin tavata tämän johtajanne. Missä hän on, jos hän ei ole täällä ja koska hän palaa?”

//Cosmos?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Cosmos ja Malvaruusu olivat lähteneet ulos pesästä haukkaamaan happea, sillä tunkkaisen ilman haistelu tukki kaikki hengitystiet. He olivat olleet matkalla piilopaikalleen, kun heidän matkansa oli keskeytynyt heidän haistaessaan lähistöllä vieraan kissan. Pian he olivat törmänneet Unelma-nimiseen kotikisuun, joka kertoi etsivänsä kahta tytärtään, jotka kaksijalat kuulemma olivat vieneet.
Naaraan kanssa meneteltiin samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin Yhteisön alueelle eksyneiden. Hänet pakotettiin mukaan uhkaamalla, että muussa tapauksessa hänet tapettaisiin eikä hän koskaan näkisi enää pentujaan. Jossain syvällä sisimmässään Cosmos tunsi epämiellyttävän muljahduksen kotikisun puolesta. Yhteisö ei ollut reilu kenellekään.
Malvaruusu esitteli heidät Unelmalle. Naaras muun muassa painotti sitä, että Cosmos oli johtajan poika. Eipä sillä oikeasti ollut minkäänlaista merkitystä, sillä Päivänsäde kohteli omia jälkikasvujaankin kuin jostain kadulta löytämiään roskia. Toisaalta sitähän tämä kotikisu ei tiennyt, ja se voisi olla heille eduksi.
Cosmos vilkaisi Malvaruusuun mietteliäästi. Heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa tämän kulkurin näkemykseen Yhteisön johtajasta jo tässä vaiheessa ja saada tämä heidän puolelleen. Hän yrittikin viestittää ajatuksiaan telepaattisesti katseensa avulla ystävälleen vilkuilemalla vuoroin tätä ja Unelmaa.

//Malva?

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön kaksijalkala

Cosmos kuulosti rehelliseltä, ja hänen sanansa saivat Malvaruusun helpottuneeksi. Jos kyse tosiaan oli ollut vain suunnitelman edistämisestä, Malvaruusu oli tyytyväinen. Hänen kasvoilleen piirtyi ystävällinen, helpottunut hymy.
”Et tiedäkään miten huojentavaa tuo on kuulla”, naaras huokaisi ja ravisteli päätään, ”minä jo luulin, että sinä olet vaihtamassa minut toiseen!”
Cosmos näytti edelleen yhtä hämmentyneeltä kurtistellessaan kulmiaan. Se oli Malvaruusun mielestä hyvin hupsua.
”Miksi sinä luulet, että minä tekisin niin? Sinähän olet minun paras ystäväni!” Cosmos naukaisi hämillään. Malvaruusu ei voinut olla naurahtamatta, sillä hänen ystävänsä näytti niin hauskalta ollessaan niin kovin hämmentynyt.
”Miksi sinä naurat?” Cosmos kysyi yhä enemmän hämillään.
”Koska sinäkin olet minun paras ystäväni! Voi miten huojentava uutinen”, Malvaruusu naukui huokaisten. Cosmos kohautti lapojaan ja katsoi hymyissä suin ystäväänsä. Yhtäkkiä Cosmos alkoi niiskuttaa, jonka seurauksena hänen suustaan pääsi ulos iso aivastus. Kolli ravisteli päätään ja nyrpisti nenäänsä.
”Hyh, tämä pesän ilma on todella tunkkainen. Et haluaisi viedä minua ulos, sillä olen lojunut aivan liiaksi asti täällä pesässä”, Cosmos ehdotti toiveikkaana. Malvaruusu nyökytteli päätään.
”Mikä jottei, mennään vaikka heti, ettei Arpi ehdi sitä ennen työntää meitä yhteenkään partioon!” naaras sihahti ja viittoi ystävänsä peräänsä. He loikkivat alas pesän ikkunasta ja suuntasivat automaattisesti kohti paikkaa, jossa heidän salainen päämajansa sijaitsi.

Matka taittui nopeasti, mutta kun kaksikko oli jo lähellä piilopaikkaa, Malvaruusun nenään lehahti vieraan kissan tuoksu. Epäilemättä myös Cosmos haistoi saman, sillä kolli vilkuili varautuneena ympäristöään.
”Täällä on joku”, Cosmos totesi ääneen asian, jonka Malvaruusukin oli jo huomannut. Molemmat säikähtivät, kun esiin läheisen kaksijalanpesän kulman takaa astui ruskeaturkkinen naaraskissa. Kaksikko kääntyi välittömästi muukalaisen puoleen.
”Kuka sinä olet?” Cosmos esitti terävän kysymyksen. Kissa löyhkäsi pahasti kaksijaloilta ja oli epäilemättä kotikisu. Malvaruusu inhosi naarasta jo nyt, mutta he joutuisivat sääntöjen puitteissa viemään kissan vaikka väkisin Kujakissayhteisön pesään. Malvaruusu ei pitänyt siitä, että hänen piti sillä tavalla kerätä lisää palvelijoita kiittämättömälle siskolleen. Siksi hän toivoi, että tästä muukalaisesta voisi tulla Malvaruusun oma palvelija, joka inhoaisi ja vihaisi yli kaiken Päivänsädettä.
Tulija näytti säikähtävän sitä, miten uhkaavia tapaamansa kissat olivatkaan.
”Nimeni on Unelma, enkä ole teille uhka. Huomasin, että tämä taitaa olla teidän reviiriänne. Minä etsin tyttäriäni, sillä kaksijalat vei toisen mukanaan ja sitten toinen kaksijalka tuli ja vei minutkin”, tabbykuvioinen naaraskissa selitti rauhallisella äänellä. Malvaruusu siristi epäileväisenä silmiään ja vilkaisi Cosmosta. Naaraan katse kääntyi kuitenkin pian takaisin Unelma-nimiseen kissaan.
”En minä ole sinun kakaroitasi nähnyt”, Malvaruusu vastasi tylysti, ”mutta ehkä joku muu on. Lähde meidän mukaamme, niin voimme kysyä, onko joku nähnyt sinun pentujasi.”
Unelma näytti epäilevän kilpikonnalaikukkaan naaraan sanoja.
”Niin, Malvaruusu puhuu asiaa. Lähde vain meidän mukaamme. Me tunnemme paljon kissoja”, Cosmos vakuutteli tukien ystävänsä sanoja. Unelma epäröi edelleen. Hän katsoi vuorotellen kahta kujakissaa, eikä sanonut hetkeen mitään.
”Ehkä minä jatkan etsimistä yksin”, naaras totesi rauhallisella äänellä ja oli jo kääntymässä ympäri lähteäkseen.
”Enpä usko”, Malvaruusu naukui ja juoksi nopeasti muukalaisen eteen, ”sinun onnesi, että törmäsit minuun etkä muihin kujakissoihin. Jos lähdet minun mukaani, selviät hengissä ja saatat oikeasti vielä joskus tavata pentusi. Jos niskuroit, me tapamme sinut ja pentusi jäävät ilman emoa.”
Naaras kurtisti kulmiaan. Hän näytti siltä, ettei pitänyt tilanteesta lainkaan. Kotikisulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, kun Cosmos kiiruhti myös hänen luokseen. Naaras huokaisi ja pudisteli päätään.
”Hyvä on”, hän naukaisi myöntyen. Malvaruusu katsoi tyytyväisenä Cosmosta.
”Niin, eihän se sen vaikeampaa ollut. Minä olen Malvaruusu ja sinun kannattaa todellakin olla hyvissä väleissä kanssani. Minä olen aika iso nimi tässä yhteisössä. Tuo tuossa on minun paras ystäväni Cosmos. Hän on yhteisön johtajan poika, joten sinuna olisin kiva myös hänelle”, Malvaruusu esitteli itsensä ja Cosmoksen, nostaen molemmat kaikkien muiden yläpuolelle.

//Cosmos?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Cosmos kohotti katseensa kuullessaan lähestyviä käpälänaskelia. Hänen naamalleen piirtyi ilahtunut ilme, kun hän näki Malvaruusun. Naaras vaikutti kuitenkin jotenkin kummalliselta. Tämä ei vastannut hänen hymyynsä, ja jokin tämän koko olemuksessa kieli, että jokin oli vinossa.
Kun Cosmos kyseli, missä hän oli ollut, Malvaruusu vain vastasi olleensa kävelyllä miettimässä asioita. Cosmos kallisti päätään. Mitähän sekin tarkoitti?
Hän kysyi suoraan ja saikin pian vastauksen. Malvaruusu luuli hänen kaveeraavan Ametistin kanssa, eikä tämä ilmeisesti ollut ajatuksesta mielissään. Cosmos räpytteli silmiään hiukan hämillään. Ei hän ollut ajatellut, että se oli ollut niin iso juttu naaraalle.
“En tietenkään ole”, hän murahti ja katsoi ystäväänsä kulmat hämmentyneesti kurtussa. “Minähän olen vain tehnyt sitä, mistä me olemme puhuneet. Värväsin heidät meidän puolellemme, siinä kaikki. Sinä olet minun paras ja ainoa ystäväni, Malvaruusu, enkä luota kehenkään muuhun yhtä paljon kuin sinuun.” Joka sana oli totta. Malvaruusu oli ainoa kissa, jonka puoleen hän saattoi kääntyä missään asiassa. Hänen muu perheensä oli pettänyt hänet, ja hänen isänsä ja veljensä olivat jossain kaukana hänen ulottumattomissaan.

//Malva?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

Vihdoinkin olimme löytäneet etsimämme: leppiä! Tunsin lapojeni laskeutuvan alemmaksi ja huojennuksen kulkevan ruumiini lävitse. Enää meidän tarvitsisi kerätä kuorta ja voisimme viimein lähteä kotiin päin. En halunnut edes kuvitella, millainen kaaos kaksijalkalassa saattoi olla parhaillaan meneillään, kun minä en ollut paikalla pitämässä kuria.
Kahlasin lumessa lähimmän puun luokse ja kurkotin nuuhkimaan sitä lähempää. Kuori näytti olevan tiiviisti rungossa kiinni, eikä missään näkynyt saumaa, josta olisi voinut saada hampailla kunnollisen otteen. Vilkaisin lapani yli Härmään. “Sano että tiedät jonkin kikan, minkä avulla saamme kuorta ilman että katkomme yrittäessä hampaamme?” murahdin.
Härmä tutkaili puuta silmiään hieman siristäen. Hän kuljetti katsettaan ylöspäin sen runkoa pitkin, kunnes huomasi jotakin. Kolli hölkytti viereeni ja osoitti kuonollaan sitä. Minä seurasin parantajan katsetta. Ylempänä puussa kuori oli rullautunut auki yhdestä kohtaa.
Purin hammasta ja nielaisin ylös pyrkivän huokauksen. Kiipeily ei todellakaan ollut minun juttuni. Se kyllä luonnistui adrenaliinin virratessa ja hengen ollessa pelissä, mutta huvin vuoksi en sitä mielelläni tehnyt.
“Kuinka hyvin osaat kiivetä?” kysyin Härmältä katsellen yhä kuoriutunutta kohtaa puussa.

//Härmä?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Auroora

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

Härmän viikset värähtivät teeskennellystä huvituksesta.
”Olet varmaan oikeassa”, harmaa kolli sanoi nyökäten. ”Oletko varma, että jaksat jo jatkaa? Ei olisi sinulle ollenkaan häpeäksi, jos haluaisit levätä tämän päivän.”
Päivänsäde pudisti napakasti päätään.
”Olen aivan kunnossa. Emme voi haaskata kokonaista päivää turhuuteen.”
Härmä oli hieman pettynyt Päivänsäteen vastaukseen, sillä hän olisi mieluusti käyttänyt tuon päivän Kanervan etsimiseen näiltä seuduilta. Hän oli jo suunnitellut, kuinka voisi Päivänsäteen levätessä hipsiä tiehensä sillä verukkeella, että etsisi yrttejä. Toisaalta ei ollut mitään takuita, tai edes mitään syytä olettaa, että Kanerva löytyisi täältä. Hän saattoi olla missä vain, ja Härmä tunsi itsensä hieman typeräksi pakkomielteisyydestään. Hän kuitenkin hautasi tuon tunteen: hänen oli löydettävä Kanerva, eikä millään muulla ollut väliä.
”Hyvä kuulla”, Härmä sanoi ystävällisesti. Hän suuntasi katseensa aurinkoiselle taivaalle selvittääkseen oikean suunnan. Kun kaksikko oli varma siitä, minne jatkaa, he lähtivät jälleen vaeltamaan.

Päivä oli aurinkoinen, mikä oli Härmän mieleen. Vaikka paksu hanki olikin toiminut jonkintasoisena eristeenä heidän pesässään, oli yö silti ollut kylmä. Oli mukavaa tuntea auringon lämpö turkillaan. Lisäksi aurinkoisuus oli selvä merkki hiirenkorvan lähestymisestä, mikä nosti Härmän mielialaa. Hiirenkorvana yrtit alkaisivat taas kasvaa, ja hän pääsisi kunnolla täydentämään varastojaan. Kenties Härmä voisi etsiä joitain niistä harvinaisemmista yrteistä, joista Kanerva oli hänelle kertonut.
Härmä ja Päivänsäde olivat saapuneet päivän aikana havumetsästä sekametsään, ja nyt selvästi lehtimetsään, sillä kuuset ja männyt olivat vähitellen jääneet taakse. Parantajakollilla oli hyvä tunne tästä metsästä. Se tuntui tutulta, ja hänellä oli vahva aavistus siitä, että hän oli nähnyt leppää nimenomaan täällä.
Härmä vilkuili ympärilleen ja Päivänsädekin näytti huomaavan, että nyt alkoi poltella. Heidän ympärillään kasvoi korkeita tammia, mustavalkoisia koivupuita sekä hoikkia pajuja. Härmä tiesi lepän olevan kasvi, joka levisi hyvin tehokkaasti. Hän oli huomannut uusien leppien syntyvän vanhemmistaan, joten lepiköt levisivät todella nopeasti. Jos tässä metsässä kasvaisi leppää, he löytäisivät sitä varmasti pian, sillä kyseisen puun tavoite tuntui aina olevan mahdollisimman laajan alueen valloittaminen.
”Eikö tuo ole leppää?”
Päivänsäteen lausahdus kiinnitti Härmän huomion. Hän vilkaisi siihen suuntaan, johon Kujakissayhteisön johtaja nyökkäsi, ja tyytyväinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Toden totta: heidän edessään leppien harmaat rungot muodostivat tiheän metsikön. Puulajista ei voinut erehtyä.
”Kyllä on”, Härmä sanoi huokaisten syvään. ”Viimeinkin.”

//Päivi?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Toivoni himmeni hieman kun kuulin, miten Yhteisössä yleensä oli tapana menetellä niiden kissojen kanssa, jotka eivät suostuneet liittymään heihin. Minun emoni olisi epäilemättä ollut yksi sellaisista kissoista, eikä hän varmasti olisi liittynyt mihinkään rähisemättä. Järkeni sanoi, että hän ja hänen ystävänsä olivat luultavasti kohdanneet loppunsa yhteisöläisten kynsissä, niin hyviä taistelijoita kuin he olivatkin olleet, sillä Yhteisön kissoja oli loppujen lopuksi määrällisesti enemmän. Sydämeni taas kuiski, että emoni oli vahva ja viekas kissa, joka oli varmasti keksinyt jonkin ulospääsyn moisesta pinteestä, ja siispä hän oli yhä tuolla jossain.
Ruususen kysymykset suuntautuivat jälleen minuun ja minun aikomisiini. Se oli suunta, johon en mielelläni lähtenyt, joten päätin muina kissoina ohjata sen reitille, joka katkaisisi keskustelun tavalla tai toisella: “Sillä ei ole väliä, mitkä tarkoitukseni olivat eilen, eikä liioin sillä, mitkä ne ovat huomenna. Tärkein hetki on se, jota elämme juuri nyt.” Huomasin Ruususen ilmeestä, että vastaukseni ei ollut ollut sitä, mitä hän oli hakenut takaa. “On ollut mukava jutustella, mutta minun on lähdettävä nyt valmistautumaan seuraavaan kujapartioon. Ensi kertaan.” Nyökäytin hopeanharmaalle naaraalle hieman kömpelösti päätäni ja poistuin paikalta omiin oloihini.

//Kirjoittaja: Elandra

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Malvaruusu käveli kaksijalkalan kujia pitkin tottuneesti, vailla lainkaan huolen häivää. Hän oli lähtenyt pesästä kävelylle, kun Cosmos oli vedellyt sikeitä pitkälle päivään saakka ja naaras oli huomannut Arven jakavan parhaillaan partioita. Malvaruusu oli livahtanut tiehensä, jotta voisi välttyä partioon joutumiselta. Arpi ei voisi laittaa häntä partioon, jos hän ei olisi paikalla, niin yksinkertaista se oli.
Malvaruusun ja Cosmoksen suunnitelmat eivät oikeastaan olleet edenneet mihinkään suuntaan viime aikoina. Kaksikko oli kyllä viettänyt jonkin verran aikaa salaisessa piilopaikassaan, mutta kovinkaan suuria harppauksia eteenpäin he eivät olleet juonensa kanssa saaneet. Malvaruusu oli kuullut, että Cosmos oli puhunut erään yhteisön jäsenen kanssa, jota Malvaruusu ei itse tuntenut lainkaan. Kyseessä oli Ametisti. Naaras oli saapunut yhteisöön Malvaruusun jälkeen, eikä ollut vieläkään onnistunut ansaitsemaan Päivänsäteen luottamusta. Se oli hyvä merkki, sillä se voisi tarkoittaa sitä, että kissa oli valmis kääntymään Päivänsädettä vastaan. Mutta Malvaruusu ei pitänyt siitä, että hänen paras ja ainoa ystävänsä oli keskustellut niin tuttavallisesti toisen kissan kanssa. Ajatukset saivat naaraan ärsyyntymään ja hän huiskaisi tympääntyneenä hännällään ilmaa. Hänen olisi puhuttava Cosmoksen kanssa heti, kun hän palaisi leiriin. Säännöt oli tehtävä selväksi. Jos Cosmos halusi olla Malvaruusun ystävä, hän ei saisi olla muiden ystävä samaan aikaan.

Malvaruusu käveli vielä tovin, ennen kuin päätyi palaamaan takaisin Kujakissayhteisön pesäpaikkana toimivaan vanhaan kaksijalanpesään. Naaras loikki taitavasti sisään rikkoutuneesta ikkunasta. Hän silmäili pesän avaraa tilaa, ja erotti Cosmoksen istuvan vuoteellaan. Naaras kiiruhti ystävänsä luokse. Harmaavalkea kolli näytti ilahtuvan nähdessään Malvaruusun.
”Hei, missä sinä olet ollut?” Cosmos kysyi pirteänä. Malvaruusua ei kuitenkaan hymyilyttänyt.
”Olin vain kävelyllä, vähän miettimässä asioita”, naaras vastasi mietteliään oloisena. Cosmos kallisti päätään.
”Onko jokin hullusti?” kolli kysyi.
”Sano sinä. Oletko sinä alkanut sen Ametistin ystäväksi? Enkö minä olekaan sinulle kaikkein tärkein ja rakkain ystäväsi? Ethän sinä petä minua, Cosmos?” kilpikonnalaikukas naaras kysyi suoraan. Hänen vatsassaan muljahteli, kun hän ajatteli sitä, että Cosmos olisi hyvää pataa Ametistin kanssa. Naaras oli syvästi mustasukkainen, eikä tuntenut syyllisyyttä siitä. Hänen ystävänsä ei olisi aito ystävä, jos tämä kaveeraisi muiden kissojen kanssa suunnitelman ulkopuolella.

//Cosmos?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

Aivan kuten olin uumaillutkin, se, mitä Härmän suusta seuraavaksi tuli, ei ollut millään tapaa mieleeni. Lapani oli mennyt sijoiltaan iskun seurauksesta. Ei hyvä juttu. Ilman oikeita hoitotoimenpiteitä jäisin rammaksi. Hyvä juttu oli se, että lapani oli mennyt sijoiltaan juuri silloin kun mukana oli parantaja, jonka vähintäänkin oletin osaavan korjata sen.
Olin kokenut ennenkin kipua. Osa siitä oli ollut henkistä, mutta osa myös puhtaasti ruumiillista. Esimerkiksi silloin kun olin joutunut puskemaan ulos sisältäni kolme kissaa. Se oli edelleen kipuasteikolla ykkösenä. Kuitenkin Härmän toimenpidettä seuraava tuska tuli hyvänä toisena.
Huohotin raskaasti ja purin hampaita yhteen parantajan lopulta päästäessä irti jalastani, jonka tämä oli äsken kiskaissut paikoilleen. Kolli oli sanonut tekevänsä sen kolmannella, mutta tämä olikin huijannut minua ja naksauttanut jalan kohdilleen jo toisella. En pitänyt yllätetyksi tulemisesta, ja olin aikeissa ruveta läksyttämään seuralaistani moisesta tempusta, kun huomasinkin, että jalkaani ei enää sattunut. Siis jos pientä leijumaan jäänyttä jomotusta ei laskettu.
Nousin varovasti ylös ja varasin painoa Härmän korjaamalle jalalle. Huojennuksekseni se kantoi hyvin eikä minun tarvinnut linkata sillä. Käänsin katseeni harmaaseen kolliin silmät viiruina.
“Kiitos. Tuntuu heti paremmalta.” Sanoistani oli pudonnut terä, jolla olin ollut valmis viiltämään tätä, mikäli tämä olisi hoitanut hommansa huonosti. Selvästikin Härmä osasi asiansa. Se oli hyvä juttu niin minun, Yhteisön kuin hänen itsensäkin kannalta.
“Meidän on parasta jatkaa matkaa”, murahdin venyteltyäni pahimmat kivut pois. “Tätä menoa olemme kotona vasta hiirenkorvan aikaan, enkä minä luota siihen, että Arpi pystyy pitämään järjestystä yllä niin kauan.”

//Härmä?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: Auroora

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

Härmä ei ollut yllättynyt kuullessaan, ettei Päivänsäde luottanut häneen. Pettynyt hän tosin oli: kaikki mielistely ja kaveeraaminen oli ollut turhaa. Toisaalta harmaa kolli ei tiennyt, oliko hän kuitenkin oikealla suunnalla. Kenties vielä jokin päivä Kujakissayhteisön johtaja soisikin Härmälle luottamuksensa. Hänen lapansa parantaminen oli varmasti askel oikeaan suuntaan.
”Selvä sitten”, Härmä tokaisi. ”Lapasi on lähtenyt sijoiltaan. Minun on asetettava se takaisin oikeaan asentoon, mutta se käy kipeää. Kun se on ohi, pääset kivuistasi. Ja mikä tärkeintä, voimme jatkaa matkaa.”
Harmaa parantajakolli painoi tassullaan Päivänsädettä niskasta maahan. Harmaankirjavan naaraan silmät katsoivat häntä hetken epäluuloisena, kaiketi pohtien yrittikö Härmä kenties kuitenkin tappaa hänet. Härmä tarttui hampaillaan varovaisesti Päivänsäteen jalkaan mahdollisimman läheltä lapaa, ja oikaisi jalan toisella tassullaan sopivaan asentoon. Lavan oikaisu oli haastava toimenpide, sillä se vaati tarkkuutta. Jos kipeää jalkaa alkoi vain summittaisesti nykimään ja riuhtomaan eri suuntiin, saavutti vain pahemmat kivut potilaalle. Onneksi Härmä kuitenkin osasi asiansa: hän saisi Päivänsäteen lavan paikoilleen yhdellä liikkeellä.
”Oletko valmis?” Härmä sanoi ääni Päivänsäteen turkista vaimennettuna. Naaras nyökytti hieman kärsimättömästi.
”Kyllä, kyllä. Hoidetaan tämä vain pois alta.”
”Selvä. Lasken kolmeen. Yksi, kaksi -”
Mutta ennen kuin Härmä ennätti kolmeen, hän nykäisi jo Päivänsäteen jalkaa. Oli parempi yllättää hänet, jotta naaras ei tekisi toimenpiteen hetkellä mitään äkkinäistä, kuten reagoisi jännittämällä tai liikuttamalla jalkaansa. Jokin kuului napsahtavan, ja Päivänsäde kirkaisi kivusta.
Härmä otti askeleen taaksepäin. Nyt lapa näytti oikealta.
”Noin. Ole hyvä vain. Miltä lapasi nyt tuntuu?”

//Päivi?

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Kobran kysymys siitä mitä niille kissoille tapahtuu, jotka eivät suostu liittymään sai Ruususen pohtimaan hetken aikaa. Hänellä ei ollut kamalasti kokemusta siitä, koska oletettavasti kissat pitivät omaa elämäänsä arvokkaampana, kuin omaa jääräpäisyyttään, mutta olihan hän kuullut monesti huhuja ja tarinoita niistä kissoista.
“Jaa… kaippa se koituu heidän kohtalokseen. Yhteisön periaate on tuoda kaikki kissat yhteisöön halusivat he sitä tai eivät ja jos se ei ole mahdollista, kai se sitten johtaa kuolemaan asti. En todella ole itse todistanut tällaisia tilanteita, mutta tämä on nyt huhujen ja tarinoiden kertomien seurausta”, Ruusunen seposti ja suki edelleen etutassujaan. Hän heilutteli korviaan, jos vaikka joku toinen osuisi paikalle ja voisi ottaa Kobran omaksi taakakseen, sillä Ruususen kiinnostus keskusteluun tuntui vain hupenevan hetki hetkeltä.
“Oliko tarkoituksesi kuitenku koettaa jossain välissä päästä myös pois yhteisöstä? Ei sillä ettäkö se olisi hyvin mahdollista, mutta jos sinulle annettaisiin tilaisuus, ottaisitko sen mielelläsi vastaan? Koska minusta ainakin tuntuu, että osa yhteisön kissoista tekisi sen mennen tullen”, Ruusunen tokaisi ja loi merkitsevän katseen Lunaan ja Lakuun, jotka olivat lyhyen matkan päässä. Kaksi entistä kotikissaa leikkivät ja juttelivat keskenään ja muutenkin käyttäytyivät edelleen kuin kotikisut. Se vasta olikin Ruususen mielestä vastenmielistä. Hän oli paennut kotikisun tylsää ja ylihemmoteltua elämää – jota yhdenkään järkevän kissan ei kuuluisi tavoitella. Ja nuo kaksi sen sijaan koettivat vain ennemmin päästä takaisin kaksijalkojensa luokse.

//Kobra?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

AUROORA
Härmä: 20kp! –

EMPPUOMPPU
Päivänsäde: 27kp! –
Cosmos: 12kp –
Kobra: 12kp –
= 51kp!

KÄÄRMIS
Ruusunen: 10kp –
Laku: 4kp –
= 14kp

SOTURIKISSA
Ametisti: 4kp –

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

En edes muistanut, milloin viimeksi olin ollut yhtä peloissani kuin maatessani siinä hangella liikuntakyvyttömänä ja kivuissani, odottaen hirven tulemaan tekemään lopun siitä, minkä oli aloittanut. Olin aivan varma, että Härmä oli ottanut jo jalat alleen ajat sitten ja jättänyt minut tuon sarvipäisen pirun armoille. Olisihan se pitänyt arvata – keneenkään ei voinut luottaa.
Kolli varmaankin palaisi Yhteisöön kertomaan, miten olin kohdannut loppuni raivopäisen hirven kautta ja näyttelisi uskottavasti muille olevansa aivan murheissaan poismenostani. Niin tyypillistä. Kukahan minun paikkani ottaisi Yhteisössä? Ei kukaan tehtävään tarpeeksi pätevä, se nyt oli selvää. Oli tämän typerän hirven syytä, että historia toistaisi itseään ja kaikki, jonka vuoksi emoni oli niin kovasti ponnistellut koko elämänsä ajan, valuisi hukkaan kuin hiekka varpaiden välistä jonkun imbesillin yrittäessä leikkiä johtajaa minun tilaltani.
Seuraavaksi tapahtui kuitenkin jotakin sellaista, mihin pessimistinen luontoni ei ollut tottunut: onni oli puolellani. Hirvi mulkoili suuntaani hetken puhallellen ilmaa suurista sieraimistaan niin että höyrysi, mutta se ei käynytkään enää uudestaan päälleni, vaan kääntyi ympäri ja löntysti pois. Jäin makaamaan maahan kyljet kohoillen ja naama tuskaisessa irvistyksessä. Kiva, nyt kun minun ei tarvinnut enää pelätä murskaantumista, saatoinkin vain virua tässä kärsimyksessä.
Korviini kantautui lujaa vauhtia lähestyviä askelia. Pelkäsin jo hirven muuttaneen mieltään eloon jättämisestäni, mutta se olikin Härmä, joka ei ollutkaan hylännyt minua niin kuin olin ehtinyt jo ajatella. Raidallinen kolli kumartui lähelleni ja ryhtyi oitis selvittämään vammojeni laajuutta. Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, mihin kohtaan sattui eniten. Olin tullut lapa edellä alas, ja se kyllä tuntuikin siltä.
Härmä auttoi minua kääntymään toiselle kyljelleni, jotta hän voisi tarkastaa lapani. Hermostuttavan pitkään kestänen hiljaisuuden päätteeksi parantaja kääntyi minua kohti ja kysyi jotakin niin typerää, että minun olisi tehnyt mieli nauraa päin hänen naamaansa. Vai että luotinko minä häneen? Ja siilitkin lentävät!
“En todellakaan”, sihahdin irvistellen tuskaisesti, “mutta onko minulla muitakaan vaihtoehtoja? Tee mitä täytyy.”

//Härmä?

KP-boosti käytössä

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Vaikka Ruusunen vaikuttikin oikein mukavalta ja luotettavalta kissalta, en aikonut avata naaraalle etsintäretkeäni enempää kuin koin tarpeelliseksi. Tähän asti olin pyrkinyt saamaan selville tietoja emoni mahdollisesta olinpaikasta pelkästään pitämällä silmäni auki ja kuuntelemalla muita, mutta toistaiseksi en ollut löytänyt mitään uutta. Ainoa vihjeeni oli tämä kaksijalkala, ja saatoin vain olettaa, että emoni oli törmännyt Yhteisöön ennen katoamistaan.
“Kyllä, se on minulle tärkeä”, vastasin hopeanharmaan naaraan kysymykseen ensin lyhyesti, mutta päätinkin sen jälkeen toisenlaista taktiikkaa: “Se on itse asiassa hyvin tärkeä. Yhteisö ei ollut päämääräni alunperin, mutta etsintäretkeni on johdattanut minut tänne, joten sen täytyy merkitä jotakin.” Pysyin vaiti parin silmänräpäyksen ajan. Sitten minä kysyin: “Tiedätkö sinä, mitä tapahtuu niille kissoille, jotka eivät suostu liittymään Yhteisöön? Missä he ovat nyt?”
Emoni oli ollut taipumaton luonne. Hän oli ollut myös loistava taistelija, joten häntä ei ollut helppo kukistaakaan. Olin lähes satavarma siitä, että myös hänen retkensä oli johtanut tämän kissajoukon luo, vaikka en ollut nähnyt hänestä täällä ollessani merkkiäkään. Jotain oli siis täytynyt sattua, mutta mitä?

//Ruusunen?

//Kirjoittaja: Auroora

//Hahmon sijainti:

//Tuntematon alue

Härmä katsoi silmät suurina, miten hirvi kaappasi suurilla sarvillaan Päivänsäteen. Sen silmät näyttivät vauhkoilta ja säikähtäneiltä, ja ennen kuin Härmä ehti tehdä mitään – aivan kuin hän olisi voinutkaan – kookas eläin heilautti päätään napakasti ja heitti kujakissayhteisön johtajan routaiseen maahan. Härmä seurasi katseellaan Päivänsäteen ilmalentoa ja sävähti hieman, kun naaras paiskautui vasten kovaa, kylmää lunta.
Hän ei kuitenkaan uskaltanut juosta heti Päivänsäteen luo, sillä hirvi oli edelleen lähellä. Sen hengitys höyrysi suurista sieraimista ja se päästi outoja korskuvia ääniä. Kookas eläin kuitenkin näytti päättävän, ettei kissakaksikko enää muodostanut tälle uhkaa, ja hetken vauhkosti heitä silmäiltyään kääntyi ja asteli pois. Härmä huokaisi helpotuksesta ja riensi Päivänsäteen luo.
Kirjava naaras oli onneksi tajuissaan, mutta hänen kasvonsa oli vallannut kivun irvistys.
”Minne sattuu?” Härmä kysyi heti ja kumartui lähemmäs yrittäen päätellä, miten kujakissa oli loukkaantunut. Päivänsäde yrtti tuskissaan nousta seisomaan, mutta hänen liikkumisensa näytti vaivalloiselta.
”Lapaani.”
Härmä nyökkäsi ja kehotti Päivänsädettä pysymään maassa. Varovasti hän auttoi naarasta kierähtämään toiselle kyljelleen, jotta pääsisi tutkimaan tämän lavan. Heti sen nähdessään Härmä ymmärsi, mistä kiikasti. Lapa oli lähtenyt sijoiltaan, mikä oli helposti pääteltävissä sen luonnottomasta asennosta. Sisäisesti Härmä irvisti kiusaantuneesti, vaikka yritti pitää naamansa peruslukemilla. Sijoiltaan menneen raajan palauttaminen normaaliasentoon oli kivulias toimenpide. Se oli kuitenkin ainoa, mikä auttaisi kipuun.
”Minun on tehtävä jotain, mistä et tule pitämään”, harmaa parantajakolli sanoi tunnustelevasti. ”Luotatko minuun?”

//Päivi?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Cosmoksen piti hillitä itseään ulvaisemasta ääneen tajutessaan, että Ametisti oli mukana heidän suunnitelmassaan. Tai näin hän ainakin oletti, sillä mikään kirjavan kollin olemuksessa ei kielinyt siitä, että tämä olisi ollut jotenkin vastaan ajatusta Päivänsäteen syrjäyttämisestä.
“Meillä on salainen tukikohta”, hän jatkoi supattamalla ja suki samalla itseään peitelläkseen ulkopuolisilta poikkeuksellista innokkuuttaan. “Malvaruusu voi näyttää sen sinulle. Tai sitten menemme yhdessä. Sinä, minä ja hän. Joka tapauksessa me emme pääse ulos ilman häntä. Sekin on täysin Päivänsäteen syytä. Hän kai luulee olevansa jotenkin erityinen, kun voi määrätä muita mielensä mukaan ja päättää heidän menemisistään ja tulemisistaan.”
Ametisti ei sanonut mitään, mutta kolli vaikutti olevan hänen kanssaan samoilla linjoilla. Cosmos oli haljeta riemusta. Vihdoinkin heidän suunnitelmansa oli pääsemässä kunnolla käyntiin. Kohta Päivänsäteen hirmuvalta olisi pelkkä muisto vain!
“Kuule, minulla on sinulle tehtävä.” Cosmos vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Hän huomasi Silverin katsovan heidän suuntaansa pesän toiselta puolelta, mutta tämä käänsi päänsä toiseen suuntaan tajutessaan jääneensä kiinni. “Tämä on hyvin tärkeä tehtävä. Et saa epäonnistua siinä, sillä jos paljastut, olemme kaikki vaarassa. Ymmärrätkö? Hyvä. Haluan sinun ottavan selvää, ketkä kaikki ovat oikeasti uskollisia Päivänsäteelle ja ketkä vain esittävät. Tällä tavoin voimme kasvattaa joukkoamme häntä vastaan.”

//Ametisti?

//Kirjoittaja: Käärmis

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Kun Kobra kertoi olevansa etsintäretkellä, asia alkoi kiinnostaa Ruususta, mutta kolli ei kuitenkaan paljoa kertoillut. Ruusunen oletti, että kolli ei mielellän huudellut kaikille syytä siitä, miksi hän olin saapunut yhteisön kaksijalkalaan. Raidallinen naaras saattoi siis vain itse päätellä tämän mitä tämä mahdollisesti oli etsimässä ja miksi. Ehkä hän etsi jotakin tiettyä, jotain suurta ja kiintoisaa?
Ruusunen alkoi pestä tassuaan rauhallisesti. Hän yritti keksiä mitä voisi seuraavaksi sanoa.
“Onko etsintäretkesi sinulle kovin tärkeä, jos kerta satuit saapumaan näille nurkin? Yleensä kissat – etenkin ne jotka tietävät yhteisöstä – välttelevät täällä harhailua parhaansa mukaan. Kukaan ei tunnu haluavan liittyä omasta tahdostaan mukaan, vaikka täällä eläminen ei ole minusta lainkaan paha”, naaras naukui katsoen vain tassuaan, jota oli sillä hetkellä pesemässä. Hän olisi voinut pitää katsekontaktia ja yrittää saada kaiken irti tästä hieman mystisestä kollista, mutta sen sijaan hän antoi itsensä keskittyä muuhun. Hän antaisi nyt Kobralle tilaisuuden itse valita mitä paljastaisi ja mitä ei, mutta myöhemmin ei välttämättä tekisi samalla tavoin.
Ruusunen ei tiennyt olisiko taktiikka kovin järkevä tai toimiva, mutta aina hän saattoi yrittää. Jos Kobra ajatteli aina itse päättävänsä mitä sanoo, ehkä Ruusunen jossain kohtaa saattaisi onnistua saamaan tämän kertomaan enemmän asioita, kuin oli tarkoitus. Ei naaras oikeasti tiennyt mitä tiedolla tekisi, mutta olisi aina hyvä, jos tietäisi yhdestä kissasta enemmän kuin muut. Se antaisi monesti etulyöntiaseman monessa tilanteessa.

//Kobra?

//Kirjoittaja: EmppuOmppu

//Hahmon sijainti:

//Kujakissayhteisön pesä

Ruususen vastaus oli silmiä avaava. En ollut ajatellutkaan, että Yhteisön kaltainen paikka voisi olla jonkun pelastus siinä missä se oli vankila toiselle. Hopeanharmaa naaras oli kertomansa mukaan ollut aikanaan kotikisu, ja Yhteisöön liittyminen oli antanut hänen yksitoikkoiselle elämälleen tarkoituksen. Sitä minä saatoin kunnioittaa – elämä ilman tarkoitusta oli yhtä tyhjä kuin lampi ilman vettä.
Uuden tuttavan jälkikasvu ilmeisesti kyllästyi vanhempien kissojen seuraan ja päätti lähteä muualle etsimään mielenkiintoisempaa tekemistä. Minä katselin pennun loittonemista hieman hermostuksissani, sillä nyt olimme kahden toisen täysikasvuisen kissan kanssa. Tähän asti oli onnistunut harhauttamaan takaraivossani kolistelevan sosiaalisen kömpelyyteni Riemun touhuja seuraamalla, mutta nyt kun pentu ei ollut enää paikalla, minun oli keskityttävä täysin Ruususeen. Voihan rähmä.
“En minä harhaillut”, vastasin naaraan kysymykseen ja vedin häntäni tiukemmin vasten itseäni.
Oli onneni, että minut oli siunattu sellaisilla kivikasvoilla, joista oli lähes mahdoton lukea tunnetilaani. Ei sillä, että minua olisi nolottanut jakaa herkkiä hetkiäni muiden kanssa, mutta tykkäsin mieluummin pysyä mysteerinä. Etenkin kun aiheena oli menneisyyteni. Minusta se ei kuulunut kenellekään muulle kuin vain itselleni.
Toisaalta Ruususesta huokui hyvin lämmin aura, ja se sai kielenkantani löystymään hitusen: “Olen etsintäretkellä. Yhteisö vain osui reitilleni, joten minun kai täytyy olla menossa oikeaan suuntaan. Mikään ei ole sattumaa.” Tämän enempää en suostunut paljastamaan edes tälle naaraalle, enkä näin paljon ollut avannut tilannettani yhdellekään kissalle ennen häntä. Eipä sillä että olisin pahemmin haastellut muiden kanssa täällä viettämänäni aikana.

//Ruusunen?